Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2013

28 marraskuun, 2013 · 8:08 am

Kadonneet kujertajat

Kyyhkyset katosivat kai natsikauden Virossa saksalaisten suihin. Kansallisteatteriin päätyi aika kaluttu luuranko. Sofi Oksasen romaanistaan dramatisoima näytelmä Kun kyyhkyset katosivat valtasi päänäyttämön, ja minut valtasi ensi-illassa (27.11.2013) hämmennyksen tila.

Romaanin aikatasovaihtelu oli purettu kronologiseksi etenemiseksi, mikä draaman kannalta oli todennäköisesti viisas ratkaisu. Viron historiaväläykset aloitettiin 1930-luvun lopusta, viivyttiin ensimmäinen näytös natsivallan alla ja toinen neukkukaudella 1960-luvulla. Muuten draaman elementeillä ei paljon juhlittu. Joko käytössä oli lyhyitä johdattelevia dialogipätkiä tai pitkiä poliittisia monologityyppisiä taustoitusvuorosanoja. Romaanin vihjailevuuteen verrattuna näytelmässä vääntyi usein rautalanka, mikä alensi jännitettä.

Näytelmä kuvasi järkyttäviä tapahtumia sekä yksilö- että yhteiskuntatasolla. Edgar oli varsinainen niljake, joka mateli aina keinoja kaihtamatta valtaapitävien vasalliksi. Judit joutui moninkertaisesti pettymään ja murtumaan olosuhteiden paineissa. Muiden kohtalo oli alisteinen Edgarin pyrkimyksille. Vahvoja aineksia, silti katsomiskokemukseni ongelmaksi koitui se, etten heittäytynyt kenenkään puolelle, enkä kammotuksista huolimatta vastaankaan, eli esitys ei yltänyt koskettamaan tunne- eikä ajatustasolla.

Näyttelijätyöskentely oli epätasaista. Matleena Kuusniemen Juditilla oli hetkensä, ja Edgaria esittävä Timo Tuominen tavoitti vaikean hahmonsa laskelmoivuuden, mutta heidän sävykkyydelleen ei annettu tarpeeksi mahdollisuuksia. En tiedä, oliko ongelma ohjauksessa vai missä, mutta kaikkien roolien ilmaisuvalikkoon mahtuivat vain joko painokas puhunta tai huutaminen. Kiinnostavia kemiapilkahduksia oli Antti Luusuaniemen natsiupseerin ja Juditin kohtaamisissa.

Tummasävyiseen näyttämökuvaan heijastetut piirrokset ja valokuvat sopivat ajan ja Edgarin ilmentäjiksi. Natsiaikana näyttämöä halkomassa olevissa sermeissä oli täytteitä, kommunistiaikana ei enää ollenkaan – kansalaiset paljaana vallan alla. Välillä lavastuksessa käytettiin kaikkia mahdollisuuksia tukkeeksi asti, ja lavalla oli tulta, vettä, rinnakkaisia tapahtumia. Lavan pyörintämahdollisuuksia hyödynnettiin tehokkaasti, jopa niin, että etenkin ensimmäinen näytös oli levotonta viuhtomista ja vaeltelua. Merkillistä oli bändin sijoittaminen keskelle lavastuksia pauhaamaan taustalle. Valitettavasti musiikki ei voimistanut tunnelmia, vaan useasti peitti ne.

Draaman avautuminen ilman romaaniin lukemista voi olla vaikeaa – siitä olisi mielenkiintoista kuulla joltain, joka ei ole romaaniin tutustunut. Suhtauduin viime syksynä kirjaan varauksella (blogissani 17.10.2012), mutta halusin antaa dramatisoinnille mahdollisuuden. Ai, ei siltä hapan kokemukseni vaikuta. Jospa teatteri ei vain ole taidelajini. Aivan mahdollista on, että jonkun toisen mielestä tämäkin esitys pysyi siivillään, vaikka minulle se oli räpiköivä, sulkasatoinen mahalasku.

3 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

25 marraskuun, 2013 · 11:59 am

Sataa, salaisuuksia ropisee

    Kirjoittamisen jatkaminen oli elämän jatkamista. Enkä jatkanut elämää tai kirjoittamista sen takia, että olisin kuvitellut enää löytäväni lukijoita. Ihmiset yrittivät selviytyä päivästä toiseen, ja runoudella oli siinä hyvin vähän tekemistä. Syy jatkamiseen oli täysin itsekäs.
    Kirjoittaminen toi päiviini ryhdin ja rutiinin. Sanat, lauseet ja lyhyet rivit toivat elämään järjestystä, joka ympäriltä oli kadonnut. Kirjoittaminen tarkoitti sitä, ettei hauras lanka eilisen, tämän päivän ja huomisen väliltä katkennut.

Hienosti sitaatti kuvaa kirjoittamista yleensä ja samalla kartoittaa fiktiivisen kirjailijahahmon lähtötilanteen. Runoilija pakottautuu etsiväksi joulun alla, ilmastokatastrofin muuttaneessa Helsingissä. Vetinen, kriminaali kaupunki on synkkä, ja synkkä on päähenkilön sydänkin Antti Tuomaisen romaanissa Parantaja (Helsinki Kirjat 2010).

Tomera toimittajavaimo on vainunnut ison rikosjutun, jonka johdosta hän katoaa. Huolestunut runoilijamies alkaa selvittää katoamista ja samalla selviää sarjarikos. Lisäksi minäkertoja raottaa vaimonsa menneisyyttä, samalla omaa suhdettaan nykyisyyteen ja entiseen. Vilpittömänoloista on rakkaus, jota runoilija vaimoaan kohtaan tuntee – koettelu punnitsee luoton ja keston. Lempi ja sitoutuminen ovat lämpövirtaus muuten kosteankalseassa, toivottomassa maailmassa.

Vihmoo taivaan täydeltä, näin Balde Runnerin tunnelmat siirtyvät tulevaisuuden vesikatastrofin Helsinkiin. Miljöön ja ilmapiirin ankeus toimivat tehokkaana kontrastina, sillä yleensä mielikuviin joulusta liittyvät valkea, puhtoinen lumi ja hyvää tahtova henki. Osin kyllä rannikon autioituminen ja veden nousun seuraukset jäävät puolitiehen ja tuhotilanteeseen tarkennus epäselväksi. Tehokkainta on dystooppinen kuva pimeästä, autioituvasta, väkivaltaisuuksien ja vartiointiyritysten valtaamasta kaupungista, jossa poliisi on voimaton ja yksinäinen ratsastaja terhakoituu rakastettunsa pelastuspyrkimyksiin. Parantajaksi ei ole kenestäkään, vähiten ekoterroristeista.

Tuomaisen kieli on sattuvasti sanovaa, etenevää ja tunnetajuista. Takaumat laventavat kerrottua, ja kertojan avaukset ajatteluunsa lähentävät. Kyllä, kyllä, Marlowen lierihattu sopii tämänkin totisen tilanteisiin törmääjän päähän. Harmittaa vetävän alkupuoliskon kannalta, että loppuosassa kaahataan mutkat suoriksi, jolloin juoni yksioikoistuu ja päädytään nopeasti nykäistyihin ratkaisuihin.

Parantaja

Luin kesällä Tuomaisen uusimman, Synkkä niin kuin sydämeni (Like 2013). Siinäkin seikkailee totisenoloinen yksityisetsivä tunnesolmuineen. Jälleen selvityksen alla on rakkaan kohtalo, tällä kertaa päähenkilön äidin. Muistumat menneeseen ja nykyhetki vuorottelevat osuvasti, kerronta on vaivatonta, se pakottaa jatkamaan lukemista ja ihailemaan kaunokirjallista osumatarkkuutta: dekkarikonventioihin syntyy lukuelämyksen vietäviä aukkoja.

Uutuusromaanissa on keskeistä edeltäjän tavoin päähenkilön tunne-elämä. Se pistää lukijan pysymään hänen puolellaan. Etsivä etsiytyy ja joutuu tilanteisiin, jotka jouduttavat salaisuuksien ratkeamista. Ja se taas pakottaa paljastamaan romaanin heikkoudet. Juoninikkarointi ei pidä liitoksiaan loppuun asti; sattumat kiusaavat yllätyksiä hamuavaa lukijaa. Auts, kunpa saisin ällistyä enkä kompastua ilmeisiin.

Tuomaista hehkutetaan kansainvälisesti kiinnostavana jännityskirjailijana. Kaikin mokomin: monet elementit ovat kohdillaan, etenkin kiinnittävän päähenkilökuvauksen taitaminen, kunhan juonikuviot eivät juutu sattumuksiin ja ratkaisut tutunoloisiin verikekkereihin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

23 marraskuun, 2013 · 4:59 pm

Avoin kysymyksille

Kiinnostava taide näyttää odottamattomia tai tulkitsee todellisuutta arvaamattomasti. Se voi jättää ymmälleen. Ellen Gallagherin AxME-näyttely on sellainen ja kysymyksille altis: nimi viittaa afroamerikkalaiseen puhekielen ilmaisuun ”Ask me”.

Esitteen Pomp Bangia taustanaan marraskuinen museorakennus.

Näyttelyesitteen Pump Bangia taustanaan marraskuinen museorakennus.

Gallagherilla (s. 1965) on afrikkalaisia, eurooppalaisia ja jenkkiläisiä juuria. New Yorkissa ja Rotterdamissa asuva taiteilija on opiskellut kirjallisuutta, häntä kiehtovat scifi ja Melvillen Moby Dick. Populaarikulttuuri mainoksineen ja musiikkeineen myös vaikuttavat töissä.

Melvilleenkin liittyvä meriaihe näyttäytyy useissa teoksissa. Fossiilit, levät, kalat ja muut meren ötökät siirtyvät paperileikkaus- ja vesiväritöihin, jotka aloittavat näyttelyn ja tuudittavat kevyeen tunnelmaan. Vähitellen näyttelyssä voimistuvat muodot, rakenteet ja kontrastit.

Kirurgiveitsellä työstetyt pitsimäiset paperipinnat pakottavat katsomaan useita töitä valon suunnan mukaan – työt ovat aivan erilaisia, näkymättömiä tai toisin nähtyjä, riippuen katsomiskulmasta. Watery Ecstatic -sarjassa on lisäksi meren eläviltä näyttäviä haaleita, matoisia naisia, joiden tukat levämäisesti leijuvat erityyppisin sykeröin. Paperipitsityksiä on myös Morphia-kokoelmassa, jonka työt ovat kaksipuoleisia. Läpi osuva valo on niissä keskeinen elementti taiteilijan tekemien kaiverrus-, lävistys- ja värivalintojen ohella.

Monenmoista paperikerrosta ja sykkyrää maalauksen pinnalla sisältävä maalaus Bird in Hand herättää lopullisesti kiinnostukseni taiteilijan tapaan koota näkynsä. Puujalkamerirosvo musta papukaija kämmenellään on jotain muuta kuin on ja silti myös se, jota se kuvaa. Maalauksen pinnalta ponnahtavat kuplamaiset, avoimet pikkukupit kuin merirokon ontot kohoumat; niiden sisällä on kasvoja, suita, joitain mystisiä silmättömiä kasvopalasia. Merirokkomaiset, pikkukuvia sisältävät avoimet, kuperat soikiot toistuvat monissa muissakin töissä.

Hienointa Gallagherin töissä on pinta, tai pikemminkin vaihtelevat pintamateriaalit ja tekniikat, joiden johdosta teokset ovat moniulotteisia, vaihtelevia ja täynnä useita katsomiskertoja vaativia yksityiskohtia.Tekisi mieli koskea ja hipelöidä niitä, vaan ei voi. Näistä töistä valokuvat voivat tallentaa vain osan totuutta. (BBC:n sivuilla pääsee katsomaan näyttelyn muutamaa teosta – vaan pintarakenteet täytyy itse kokea.)

Morphia-sarjan töistä taustallaan Pomp Bang, oikealta suuntaa Pispalan valo Näsijärven heijastamana.

Morphia-sarjan töitä taustallaan Pomp Bang, oikealta suuntaa Pispalan valo Näsijärven heijastamana.

Komea, lähes seinänsuuruinen Pomp Bang on hauska, kauhea, kummallinen, kalvava ja – hyvä on – kysymyksiä herättävä. Keltaiset, muoviselta vaikuttavat futuristiset möykkymuodostelmat värittävät silmättömiä harmaansävyisiä vanhahtavia mainoshahmoja, jotka jatkuvat kuin tolkkua vailla oleva sarjakuva. Tuiki tutusta syntyy toiseuteen hyppäävä outo kokoelma. Mainosmuoteista todellakin päädytään omaehtoisuuteen.

Tosikkomaisuus ei kuulu tämän taiteilijan ilmaisuvaratoon. Gallagherin töissä suut ovat groteskeja, välillä jopa hodarin muotoihin sotkeutuvia. Toisaalla aivotkin lähestyvät ulkonäöltään suukuvia. Hämmentävintä on toistuva silmättömyys. Valkeat aukot silmien paikalla muuntavat vanhojen mainosten kasvot. Ovatko he eläviä kuolleita vai meitä? Mikä meissä on rotua, mikä vain ihmistä, ihmisyyttä? Miksi ihminen on kuin meriheinä virran värisyttämänä? Miten kaunokirjoituspaperiarkkeihin tehdyt herkät viillot vaikuttavat vinksahtaneilta? Miten paljon minussa ja muissa on paperinhaurasta pitsiä; näkyykö se? Johan niitä kysymyksiä tuli.

Ellen Gallagherin näyttely on nähtävissä tammikuun loppupuolelle Sara Hildenin taidemuseossa Tampereella. Alakerran ikkunanäkymät Pispalaan ja Näsijärvelle tuovat jälleen kerran oman ekstransa tilaan rakennettuun näyttelyyn. Käy ja kummastu.

Artistisessa ympäristössä jopa lumi sulaa myötäillen taideteosta.

Artistisessa ympäristössä jopa lumi sulaa myötäillen pihamaan taideteosta (ei kuulu AxME-näyttelyyn).

11 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

20 marraskuun, 2013 · 3:57 pm

Maistiaisia likoille

murusiaMakustelen Sari Luhtasen Murusia (Tammi 2013). Se kertoo kolmikymppisistä lapsuudenystävistä. Emmi on androgyyni, vaatimaton kotitalousopettaja. Lili on hemaiseva kotirouva, joka on tottunut kukoistamaan keskipisteenä. Yhden kesän aikana kaikki muuttuu.

Likkalitteratuuri ei näköjään millään saa minua syttymään. Viihteellisyys ei minua hirvitä. Luhtasen kerrontakin on luistavaa lajissaan. En vain osaa suhtautua huolettomasti ennalta arvattaviin juonenkäänteisiin ja asetelmallisiin tapahtuma- ja kehityskulkukattauksiin. Henkilökuvaus viistää vain pintaa, vaikka päähenkilöiden mielenliikkeitä vaivataan taikinan lailla.Tunnen itseni toivottoman tosikoksi. Toisaalta sympatiseeraan kyllä lajityypin kuvaamaa naisvoimaantumista. Aikuisuutta tapailevat nuorehkot naiset rohkaistuvat, repäisevät ja ratkaisevat.

Satuiluperinteestä ponnistetaan: on mukaillut arkkityypit ja on esteitä, jotka päähenkilöt voittavat. Laahustava, halattiasuinen Emmi kuoriutuu näpsäkän näköiseksi, suosituksi ruokablogistiksi, jonka ”hyvä haltia” johdattaa uusille urille. Liliä koetellaan, mutta hänkin päätyy onnelliseen yllätysratkaisuun. Miehet ja lempi ovat tärkeitä, mutta könsikkäät jäävät kuitenkin välipaloiksi. Lapsuudenystävyydessä on tarinan sokeri, suola ja hapokkuus. Naisten välinen ystävyys sekä itsensä etsiminen ja toteutus on pääasia. Sinänsä virkistävää ja riemukasta.

Trendit sipaistaan näppärästi näytille. Sisustaminen, retroastiat, kotoilu ja tuunailu mainitaan, bloggaaminen persoonallisen ilmaisun ilmentäjänä on esillä, lähi- ja luomuruoka sekä kulinaarinen kokkailu ravintolapäivineen ovat tapahtumaydintä. Nälkäisenä ei tätä kirjaa kannata lukea. Ruoka on kantava teema lukujen nimissä sekä henkilöitä yhdistämässä ja erottamassa. Murusiksi hapertuu moni asia, mutta mahtavia ateriakokonaisuuksiakin syntyy. Makujen sinfoniaa toisille, minulle taisi jäädä tiskit. Enkä santsaa hetimiten tätä lajia, pieni paasto on paikallaan.

PS. Varsinaisia makunautintoja kannattaa katsastaa ruokablogista Omenaminttu: siellä on tarjolla silmänruokaa ja maukkaita reseptivaihtoehtoja.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

18 marraskuun, 2013 · 7:17 am

Painovoimattomuudesta

Avaruudessa ei ole painovoimaa, ei happea, ei elinmahdollisuutta. Avaruudessa on hiljaisuus ja äärettömyys. Jos pääsee avaruustukikohtaan 600 kilometrin päähän maapallolta, avaruudessa on huikeaa kauneutta: auringonnousut, jatkuvuuteen ulottuva tähtimeri ja näkymä maapallon pinnalle.Alfonso Cuarón elokuvassa Gravity (2013) näytetään avaruus kauneimmillaan ja osin kauheimmillaan. Kuvauksen painopiste on nimenomaan näkymissä, jotka korostavat ihmisen mitättömyyttä maailmankaikkeudessa. En muista nähneeni mitään vastaavaa aiemmin: leijuntaa yhden napanuorantapaisen vaijerin varassa taustana jatkuva tyhjyys, yhden virheliikkeen mahdollisuus hiipua ikuisuuteen ja linnunradan ääriin.

Harvinaisen hieno äänimaailma tukee teosta. Alku jysäyttää: kovenevan äänen katkaisu pitkään hiljaisuuteen vie oitis avaruusnäkymiin ja etenkin tunnelmiin. Hiljaisuuden hyödyntäminen jatkuu muutoinkin. Musiikkia käytetään onneksi melko säästellen tunnelmiin annostellen. Huippuhetkiä on Arvo Pärtin Spiegel in Spiegel -sävellys avaruudellisen leijunnan vahvistajana. Ollakseen hetkittäin enintään kahden henkilön draama, puheelle annetaan tilaa. Eleetön radioyhteystyyli sopii tarinan tavoitteisiin.

Elokuvan visuaalisuus vaikuttaa. Avaruusnäkymät hiljentävät, ja painottomuuden tuntu saadaan leijuntakuviin. Etenkin elokuvan alkuosassa käytetään loistokkaasti hyväksi heijastuksia. Kun päähenkilöistä näkyy vain avaruuskypärän läpi kuultavat kasvojen osat, ne ja visiirilasin kuvajaiset näyttävät ihmistä ihmisenä. Mitä pienempi kasvonäkymä, sitä syvemmälle näkemyksessä päästään.

Kerrankin elokuva hyödyntää täydesti 3D-ominaisuuksia. Nopeaa toimintaa sisältävissä elokuvissa kolmiulotteisuus sekoittaa näkymiä, mutta nyt universumileijailussa ovat lasit katsojan päässä todella paikallaan. Kun pitää valita, haluaako tästä elokuvasta nauttia kodin rauhassa vai teatterisalin laajakankaalta vieressä istuvan levottoman teinin rapistellessa väärissä kodissa namupussiaan, kannattaa kuitenkin vääntäytyä elokuvateatteriin. Vain siten 3D-elämys pääsee oikeuksiinsa ja kuvauksesta syntyy elokuva.

Kaiken avaruussälän keskellä draamassa käsitellään elämän merkitystä ja elämänhalua – juonesta en halua paljastaa mitään. Sandra Bullockin esittämä tohtori joutuu ääritilasta toiseen, ja George Clooneyn tähdittämällä avaruuslentäjällä on ratkaisun paikka. Elokuvaan kasautuu pikkuhiljaa avaruusromun kaltaisesti sentimentaalisuutta ja turhan tuttua katastrofielokuvakliseistöä. (Trailerikin on valjastettu vain toimintakohtausten markkinointiin.) Aivan loppuun asti ei pääosan esittäjän karisma riitä kannattelemaan tyhjyyden täyttymistä. Annan silti paljon anteeksi avaruuselämysten vuoksi, eikä paljon paina, vaikka elokuva uhmaa fysiikan ja avaruustieteen faktoja. Ison osan katsomisaikaa seurasin kädet hikoillen ja jännittyneenä, mitä tuleman pitää. Eläydyin. Ei huono.

PS. Elokuvan katsoneille voin paljastaa hai-ratkaisuehdotukseni. Tässä en voi sitä tehdä pilaamatta juonta.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

Tämän etäämmälle en maanpinnasta juuri pääse kuin elokuvissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat:

15 marraskuun, 2013 · 10:11 pm

Nuori käsi piirtää

Nuori käsi piirtää mullalla kuvia
vielä valkeisiin seiniin.

Nuori käsi, Erkka Filander, on kirjoittanut palkitun runokokoelman Heräämisen valkea myrsky (Poesia 2013). Ensin vaikuttaa siltä, että Risto Rasa on heittäytynyt monisanaiseksi. Tämä alkuaatos unohtuu pian.

Silmä näkee puun ja haukkaa sen kokonaisena

Filanderin runoissa luontokuvasto kukoistaa, etenkin erilaiset puut. Myös vesielementti on voimissaan, ja erisorttisilla ruohikoilla temmelletään. Kesämaiseman kasvustoyksityiskohdat ovat sanaston ydintä, ja luontoilmiöitä yhdistellen luodaan maalauksellisia tunnelmia. Vanhahtavalta kalskahtava sanamateriaali ei sinänsä ole huono juttu, sillä teksti ei juutu siihen.

Tässä teoksessa ollaan tosissaan. On kesä, on nuori havainnoija ja tuntija. Kokoelma onkin saanut kiitosta vilpittömyydestä; ei hipsteröidä kyynisesti.

Kireyden ja raukeuden jännite,
rajojen enkelit, luulin teitä kirsikkapuiksi

Runoissa minut herättää tehoava jännite. Kovin paljon on helskyttelevää taiturointia, tarkoituksellista taidesanailua, ylivirittynyttä luontoromantisointia – vaaka heiluu: kulunutta vai omaperäistä. Ja sitten pamahtaa runokuvia, jotka iskevät tuoreina tai työntävät ajatukset sanojen taa, toisaalle, omille urilleen.

Runoissa on tosiaan jotain raukeaa ja haaveilevaa, mutta myös terävää. Runot eivät julista sanomaa, runon puhuja on fiilistelijä. Tunnustan, johtoajatus pakoilee minua. Aina kun olen saamassa otteen, se lipsahtaa, enkä tiedä, mihin tarttua.

Kaikki puita kantavat lammikot muistavat sinut

Rakkauteen liittyvissä runoissa keskeisinä kuvina ovat monenlaiset puut: kukkivat omenapuut, kirsikkapuut, kaartuvat oksat. Vesikin läikähtelee ja virtaa. Jopa hedelmät purskahtelevat mehujaan. Mitä pitemmälle kokoelmassa etenee, sitä verevämpää on lemmenkuvasto. Silti se pysyy viitteellisenä, jopa yksityisenä. Hetkittäinen kehollisuus hätkähdyttää.

En voi sille mitään, että runoja lukiessa silmissäni vilistävät Magnus Enckellin maalaukset. Kalpeat, kaidat nuorukaiset kirmaavat kesänurmilla ja vesistöjen äärellä.


Kokemasi ja sinä kohtasitte harvinaisen valon hetkellä

Tiputtelemani siteeraussäkeet Filanderin runoista osoittakoon, että olen myönteisen otettu nuoren sanailijan taidosta. Luen vain muutaman runoteoksen vuosittain. En siten voi asettaa runokirjoja minkäänlaiseen vertailuun. Ytimeltäni kovin proosallisena satunnaiset runohetket ovat käyntejä mukavuusalueeni ulkopuolelle, silti säännöllisesti tarjoan itselleni mahdollisuuden kurottaa tuntemani kielen äärilaidoille.

Vehreää runoutta. Poesia tarjoaa kotisivuillaan teoksiaan luettaviksi PDF-muodossa.

Vehreää runoutta. Poesia tarjoaa kotisivuillaan teoksiaan luettaviksi PDF-muodossa.

Runoja lukiessani olen eksynyt salaseuraan: tunnistan jotain tuttua, mutta oloni on ulkopuolinen ja alituiseen epäilen, että jotain oleellista jää varmasti ymmärtämättä. Vieraus runomaailmassa ei silti estä nauttimasta kielen kuvista. Ihailen runon taipuisuutta tarjota ainutlaatuisia ajatuskombinaatioita; miten irrallisia, ristiriitaisia ja vastakkaisia ilmiöitä yhdistelemällä syntyy uutta ajattelua. Kieli- ja mielikuvat ovat tässä kokoelmassa monesti sellaisia, että koen mahdottomaksi sanallistaa niiden vaikutuksen. Sehän kertoo vain siitä, että runo iskee syvälle kerroksiin, joissa vain aistitaan, ei selitetä tunnetta pois.

Haluttomana arvottamaan tai vertailemaan tämänvuotisia esikoiskirjapalkintoehdokkaita totean, että on hyvä, että runous saa näkyvyyttä. On kuitenkin kyseessä kirjallisen kulttuurin ikiaikainen ilmaisutapa. Näin poeettisesti taitamaton voi kokeilla uutuuskokoelmaa ja pääsee nauttimaan kielen mahdollisuuksista Erkka Filanderin seurassa. Ilman palkitsemista olisin todennäköisesti ohittanut kokoelman tyystin.

Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 marraskuun, 2013 · 3:16 pm

Salonkitanssia ja shakkia

Kohtalon tango”Käsine ja kaulanauha… Niin. Muistan miten päivänvalo siivilöityi lattialaatoille ja sängyn päälle. Alastoman vartalosi, oman hämmennykseni kauneutesi edessä.”
”Voi hyvä luoja sentään”, nainen mutisee kuin itsekseen. ”Sinä olit niin komea, Max. Elegantti ja komea. Täydellinen herrasmies.”

Arturo Pérez-Reverten Kohtalon tango (suom. Sari Selander, Like 2013) soi melankolisesti ja nostalgisesti. Välillä sen askellus on kiihkeää, välillä laahaavaa, ja tanssilajiin sopivasti rytmitetään dramaattisia käännöksiä ja pysähdyksiä.

Herrasmieshuijari Max on kuusikymppinen asemansa menettänyt hidalgo 1960-luvun Sorrentossa. Hän näkee siellä lähes ikäisensä Mechan, joka on paikalla poikansa shakkiottelun takia. Ensikohtaaminen on tapahtunut 1920-luvulla kiihkeissä tangotunnelmissa Buenos Airesissa ja seuraava 1930-luvulla Nizzassa. Kerronta ankkuroituu 60-luvun tilanteeseen, ja sen rinnalla kulkevat aiemmat kohtaamisajat. Juoni perustuu Maxin seikkailuihin ja Mecha-suhteeseen.

Etenkin 20-luvun jännittynyt ja dekadentti tunnelma välittyy tenhoavasti. Kiihkeän tanssin intensiivinen eroottinen lupaus imeytyy kuvaukseen. Aidosta argentiinalaisesta tangosta esitelmöiminen ei minua häiritse, vaikka se melko luentomaista onkin. Siirtymä 30-luvulle ei toimi yhtä hyvin, sillä vakoilukuviot ovat aika kevyesti kehiteltyjä, kuin kulissina romanssille. Sekavat poliittiset ajat kuvataan ohuesti, vaikka Espanjan sisällissota ja muun Euroopan fasistiliikkeet vaikuttavat asioiden etenemiseen. 1960-luku jää ajankuvana vaisuksi, painopiste onkin ikääntymisen ja menneiden mahdollisuuksien voivottelussa.

Kohtalon tangon naiskuva ja henkilöiden ulkonäkökeskeisyys nyppivät. Kylmänkiihkeä, arvoituksellinen, kohtalokas nainen ei todellakaan ole ainutlaatuinen ilmestys kirjallisuudessa, joten toistelu Mechan hunajaisen nestemäisistä silmistä ja vartalon kaarista kuluttaa tehoa. Ärsytykseni huipentuu, kun kuusikymppiseksi varttuneen naisen harmaista hiuksista, rypyistä ja maksaläikistä jankuttamisen välistä onnistutaan näkemään kaunotarjäänteitä, vähäistä vetovoimaakin havaitaan, mutta muuten ikääntyminen nähdään seuraavaksi vitsaukseksi spitaalin jälkeen.

En erittele sisältöä tämän kummemmin; kyllä Pérez-Reverte taitaa tarinoinnin, ja Maxista kehitellään kiinnostavaa renttusankaria. Lopputuloksena on pikemmin raskas kuin kepeä seikkailukertomus. Kerronta tiivistyy ja tehostuu, kun kahden ajan murtotilanteet etenevät vuorotahtiin. Olen lukenut kirjailijalta useita suomennoksia, joista etenkin Taistelumaalari (blogissani 17.6.2013) taidetulkintoineen teki vaikutuksen. Myös dekkari Flaamilainen taulu (blogissani 1.8.2013) on näppärä. Siinä shakki on keskeisessä osassa, ja tässäkin romaanissa sillä on tärkeä rooli. Shakin ja tangon symbolipuolia ei heruteta kunnolla, nyt ne jäävät pintakoristeluksi. Askellusta ja siirtoja riittää, hiottuja kuvioita, jokunen rytmi- ja pelinappulahapuilukin.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

10 marraskuun, 2013 · 3:18 pm

Saamelaismanifesti

Päivi Alasalmi on kirjoittanut romaanin, jossa on ajantajua, kulttuurituntemusta, tietoa ja tunnetta. Joenjoen laulu (Gummerus 2013) ohittaa paasaamisen karikot, jolloin kerrotut tarinat pääsevät virtaamaan vapaasti, vaikkakin välillä osuvat sanoman teräviin kiviin. Julistusainekset eivät kokonaisuutta turmele: tekstistä innostuneena totean, että kerronta etenee fiktion kirkkaassa vedessä, siellä Joenjoessa.
alasalmi
Aanaar 1519

Ajoimme laumaa kohti paalurivistön suuaukkoa. Kun hangessa laukkaavat peurat näkivät paalut, ne eivät olisi uskaltaneet mennä paalujen lähellekään, mutta perässä kiljuivat ihmiset ja haukkuvat koirat pelottivat niitä vielä enemmän, ja niin johtava hirvas ohjasi tokan paalurivien väliin. Sieltä se uskoi laumansa pääsevän parhaiten pakoon. Niin me tiesimme sen ajattelevan, ja siihen kaikki perustui. Me arvasimme sen ajatukset, mutta se ei tuntenut meidän oveluutta.

Ensimmäinen minäkertoja on Soruia, oppimaton tunturityttö. Naiivi neito pelastaa henkitoreisen pirkkalaisen, hoivaa itselleen miehen ja on kadottaa juurensa.

Kuvaus tallentaa tunturikylän elämäntavan ja kansanuskon uskottavasti. Ei siinä ole yksisilmäistä ihannointia, vaan arvon antoa pian murtuvalle itsellisyydelle. Vieraat valtiaat, kielet ja elämäntavat ovat astumassa kodan kynnyksen yli.

Sukupuolten erot ja eriävät roolit ovat esillä romaanin kaikissa kertomuksissa. Ensimmäinen tarina luo niille pohjan. Sen lisäksi Soruian kertomuksen loppuosa on huimaa kuvaa kasvusta naiseksi. Tyttö oppii kovan kautta itsestään, kansastaan ja suvun merkityksestä, samoin siinä on koskettavaa kauneutta omastaan jakavasta sisaruudesta.

Pajala 1852

Hän oli staaloakin pidempi henkiolento. Hän tahtoi puhutella minua ja sanoi, että hän oli tullut Saivosta saakka kieltämään, etten rakentaisi taloani siihen, mihin olin sitä kaavaillut, sillä siinä kohdassa oli kulkureitti maanaliseen maailmaan. Minä en saisi sitä talollani enkä krusifikseillani tukkia, sillä ne olivat hänelle kauhistus. Hänen portailleen ei pistettäisi Jeesuksen kuvaa eikä hänen kulkuaukoillaan veisattaisi Siionin virsiä.

Lars Levi Lestadiuksen kerrontaosuudessa väkevä Herran mies joutuu tämän yhden kerran taipumaan alkuperäisuskonnon ehtoihin. Lestadiuksen sanoman hengessä on tehty tuhotöitä, ja se painaa vastuullisen uskonmiehen mieltä – silloin on tilaa taikauskonkin näyille.

Lestadius on verevä henkilö. Hän on mies, perheenisä, luonnontieteen tutkija ja folkloristi sen lisäksi, että hänellä on uskonpuhdistajan vankkumaton vakaumus. Kuvauksessa korostuu se, miten etenkin taistelu viinapirua vastaan on perusteltua: ryyppääminen on tuhoamassa kunnon saamelaisuutta ja sitä vastaan hän taistelee sanalla, jotta kansa säilyy. Lestadius saarnaa saameksi, itsekin puoliksi saamelaisena.

Aluksi irralliselta tuntuva väliosa onkin perusteltu liitos kokonaisuudessa. Alkuosassa pirkkalaisten riistoaika tekee tuloaan Saamenmaahan, ja Lestadiuksen aikoina sen seuraukset ovat jo selvät. Kuvatussa ajassa ja paikassa lestadiolaisuus on enemmän säilyttämässä kuin tuhoamassa kansansa omaa.

Inari 2013

Kuvat kertoivat vielä enemmän kuin mitä olin kokenut erotuksessa. Minun muistamallani loputtomalla tappamisella ja kaikella veren vuodatuksella oli kuvissa selvä suunta ja pyhä tarkoitus. Ne harvat saamenlakit naisilla ja lapsilla sekä leveät, koristellut leukuvyöt miehillä pistivät silmään kuin hätähuuto. Katoamassa, mutta eivät vielä kadonneet. Eivät vieläkään.
Inga oli saanut kuvatuksi läpi sukupolvien kulkevan perinteen jatkumisen.

Viimeisessä kertomuksessa on 1500-luvun kuvaukseen kytkeytyviä viitteitä, mutta myös paljon on ehtinyt vettä Joenjoessa virrata. Sami Uddas – Lestadiuksen talonrakentajan sukua – palaa yli kolmikymppisenä Lappiin. Etelään jää paljon selvittämätöntä. Saamea hän ei ole koskaan oppinut, mutta suvun tarinoita hän on kuullut. Seidat ja staalot elävät niissä yhä, samoin tunneside ja yhteys luontoon ja luontokappaleisiin.

Samin paluussa on mahdollisuudet sekä uuteen alkuun että tuhoon. Lestadiuksen viinapirusta on siirrytty nykyajan mömmöihin, jotka ovat sekoittaneet niin Samin kuin monen muunkin pään ja elämän. Nykyelämäntyylissä ja entisen jäänteissä on levottomuutta herättävää.

Kun romaani alkaa lapinneidon tarinalla, näyttää loppuosa sen, että (puoliverisissä) saamelaisnaisissa kytee mahdollisuus jatkaa Joenjoen laulua. Heissä on julistustulta kuin Lars Levissä, sanomana on Euroopan ainoan alkuperäiskansan elämän jatkaminen. Vaikka pahapäiset miehet ovat epäluotettavia, siitä huolimatta voi uskoa rakkauteen ja elämään, kun uskoo naisiin ja jatkuvuuteen.

Tendenssejä ei tässä teoksessa piiloteta. Koska ne onnistuneesti ujutetaan kertomuksiin henkilöistä, joiden puolella haluaa pysyä, sanomatarkkuus ei haittaa. Pikemminkin se onnistuu. Alasalmi on lähteensä lukenut ja fiktioinut ne tyylilleen uskollisesti napakaksi kerronnaksi, silti jokaisen osasen kertojanäänessä on oma rytminsä ja sävynsä. Linja on yhtenevä: kovat olot kuvataan suoraan, pinnan alle ei pyristellä. Ihminen elävänä olentona osana luontoa on. Monenlaista on. Jokaisella on myös hetkensä toistensa lämmössä.

—
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 marraskuun, 2013 · 4:46 pm

Sisko tahtoisin jäädä

ParkkinenTarina alkaa Valkoisesta talosta Korppoon saaristossa, sinne se myös päättyy. Karen, 83 vuotta, ajaa lapsuudenkotinsa pihaan seuranaan 17-vuotias iranilaistaustainen, raskaana oleva Azar. Romaanissa matkataan 1930-luvulta nykypäivään kahden naisen kyydissä. Toinen on taipaleensa loppupuolella, toinen alussa, aivan erilaisin lähtökohdin ja menosuunnin.

Leena Parkkisen Galtbystä länteen (Teos 2013) on lukuvirettä kannatteleva romaani. Päällisin puolin siinä selvitetään 1947 tapahtunutta murhaa ja heti murhan jälkeen kuolleen Karenin isonveljen Sebastianin osuutta asiaan. Jännityskirjallisuuden elementit ovat nykyproosassa aika tavallisia, ja niiden toimivuuden ratkaisee se, onko romaanissa muutakin kuin rikoksen selvitystaso. Parkkisen teoksessa on: henkilöiden kehitys, kipupisteet ja ulkoinen toiminta kuvataan sattuvasti sekä elämää paljastetaan kuoriutuvin kerroksin. Tarinassa on paljon aineksia, ehkä liikaakin; kaikki osaset kyllä löytävät liitoskohtansa.

Romaanissa on kekseliästä naiskuvausta. Karen on pienestä pitäen terävä tyttö, eivätkä särmät ole hioutuneen mummoiässäkään. Karenissa on menetyksien parkkiinnuttamaa tarkkanäköisyyttä. Azar on hänkin ikäisekseen näppärä, (yllättävän paljon Teema-dokumentteja seurannut) outoon seuraan ajautunut lukiolainen Hervannasta. Azarin myötä romaaniin astuu myös aika avuton alamaailma.

Azarin kautta käsitellään maahanmuuttajuutta, sitä miten parhaimmillaan söpö nappisilmä voi kelvata kantasuomalaisen maskotiksi, kunhan eivät erikoisuudet näy liikaa. Azar on ulkopuolinen kulttuuritaustansa vuoksi, ja sitä on ollut nuori Karenkin, mantereelta tulleen tytär umpimielisellä saarella.

Sekä Azar että Karen ovat kohdanneet kelvottomia miehiä, ja rakkaus on jäytänyt. Eikä vanhemmuuskaan ole kukoistanut: kummankin vanhemmat ovat olleet ailahtelevia tai vetäytyviä. On selvittävä itse, ja he ovat selvinneet. Kohtaamattomat perhesuhteet toistuvat, ei vähimpänä Karenin suhde poikaansa, joka on pienenä näyttänyt palvotulta Sebastian-veljeltä. Näköispatsaankaltainen lapsiraukka ei ole voinut olla rakastettu sellaisenaan.

”Älä lähde pois”, Karen sanoo ja hän tietää että se on lapsellinen lause. Ei Sebastian voi päättää omista menemisistään. Hänen on lähdettävä ja Karenin tehtävänä on sopeutua, kirjoittaa pitkiä kirjeitä ja pestä mattoja lipeän haju rystysissään niin kuin ennenkin. Eikä Sebastian vastaa.

Sebastian on Karenin hellimä elämän puuttuva pala. Isoveli on poissaolevanakin romaanin säkenöivä keskus. Nuorena kuollut komistus on lumoaja ja arvoitus. Sebastianista selviää oleellisuuksia lukijalle aika varhain, Karenille myöhään. Se ei poista kirjan jäntevää ja levottomuutta herättävää tunnelmaa. Komeassa loppukuvassa on näky sileästä, hyisestä merenpinnasta. Elämänmittainen etsintä ratkeaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 marraskuun, 2013 · 5:22 pm

Koulun kauhein luokka

Kaksi setämiestä istuu lukuvuodeksi pulpettiin ysiluokkalaisten kanssa. On sosiologitutkijoiden osallistuvan havainnoinnin aika. Toinen on vähän hikke, joka saa jopa ääniä kevään stipendiäänestyksessä, toinen enemmänkin lintsari. Koulukokemuksista on syntynyt Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun tutkimusjulkaisu Apina pulpetissa. Ysiluokan yhteisöllisyys (Gaudeamus 2013). Tämä julkaisu on osa tutkimushanketta, jossa on tarkoitus läpivalaista suomalaisia kasvatus- ja sosialisaatioinstituutioita. Tutkijoista peruskoulu osoittautuu opetustehtaaksi, jossa kohdataan yksilön, ryhmän ja instituution ristiriita.

Tutkimus esittelee kiinnostavia asioita maallikoille. Sellainen olo tulee, että vaikka on koulunsa käynyt ja työelämässäkin peruskoulua lähellä, on lukijana tavis ja maallikko, joka pääsee kurkkimaan kulissien taa. Tutkijoille koulu on kokonaisvaltainen ajan, tilan, ihmisten ja arkkitehtuurin kohtaamispaikka. Ysin jälkeen tapahtuu jakautuminen: lukio/amis-valinta näkyy yhä tapahtuvan kotitaustan mukaan.

Tutkimus käsittelee paljon ryhmädynamiikkaa. Jokaisella luokan oppilaalla on roolinsa, viiteryhmänsä ja paikkansa. Kauheinta on yksin jääminen. Tutkijat huomaavat nuorten herkkyyden ja identiteetin haavoittuvuuden. Ryhmässä mylläävät kinat, kaveriliittoumat ja kiusaaminenkin. Kiinnostavaa on myös se, miten tärkeää ryhmäläisille on luoda legendaa hirveänä luokkana. Se vahvistaa ryhmähenkeä ja on samalla erityisyyttä kohottava epiteetti. Levottomuus on murkkuluokissa tavallista, ja kännyköiden kanssa räpelletään.

apina pulpetissaKoulussa, kas, myös opitaan. Tutkimuksen perusteella tunnit täyttyvät yhä paljon opettajan puheesta ja kysymyksistä, joihin opettaja tietää vastauksen. Ei erityisen aktivoivaa, mutta ei tätä ammoista menetelmää tyrmätäkään. Tutkijoilla on aika setämäisiä kantoja: liiallinen elämyspedagogiikka on väsyttävää, eikä uusteknologia opetuksessa heitä säväytä.

Tärkeä huomio on se, miten turhauttavaa (harvoille) läksyjen tekijöille on se, että tehtävien tuntitarkistus meneekin lintsareiden ehdoilla eli ne tehdään uudelleen tunnilla. Oppimistavoitteet ovat kuitenkin vaativia. Pedagogisesti älyttömät kouluvuoden jaksot herättävät myös hämmästystä. Osaavan aineopettajasysteemin varjopuolena tutkijat pitävät sitä, että ei ole yhtä aikuista, joka seuraa yläkouluryhmää tilanteesta toiseen.

”Koulun sosiaaliset seinät on rakennettu niin, että oppiminen osoitetaan opettajille ja lähes salataan oppilastovereilta.” Miksi nuorelle on häpeä, jos hän on kiinnostunut oppimisesta ja koulunkäynnistä? Sitä sietää pohtia, vastauksia ei kirjassa suoraan ole. Uuden oppiminen vaatii usein harjoittelua ja puurtamistakin. Odottavatko koululaiset, että kaiken kuuluu olla hauskaa, läppää tai ajantappoa? Ja on myös ristiriita: koulussa toimitaan ryhmänä, mutta arvioidaan yksilöinä.

Apina pulpetissa on kirjoitettu aika irtonaisesti ja helposti lähestyttävästi. Joukossa on paljon eläviä haastattelusitaatteja. Poissa ovat viitteet ja tutkimuksellinen raskaus, sillä pyritään saavuttamaan erilaiset koulusta kiinnostuneet lukijaryhmät. Eipä unohdeta sokeria pohjalta. Tietysti kirja käsittelee myös sitä, millaisia opettajat ovat. Hyvä ope on se, joka osaa pitää kuria. Koulun kauhein luokkakin sisimmässään tahtoo, että heidät pidetään ruodussa. Hyvä opettaja tiivistyy tutkimuksessa lisäksi näin:
”Onnistuneita opettajia yhdistää etenkin se, että he osaavat puhutella oppilaissa olevaa lasta, ja toiseksi heitä yhdistää se, että he pystyvät käsittelemään sekä yksilöä että ryhmää herkästi ja luontevasti ja samaan aikaan osaavat lukea yksilöä ryhmässä ja ryhmää yksilössä.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

6 marraskuun, 2013 · 7:24 pm

Täydellisyydentavoittelijoista

Kauan kestäneen romaaniputken jälkeen on aika tarttua lyhytproosaan. Suvi Vaarlan Täydellisiä ihmisiä (Sammakko 2013) on 17 henkilövetoisen tarinan kokoelma. Novelleissa lähtökohtana on tavallisen ihmisen melko tavanomainen tilanne. Odotukset notkahtavat, kääntyvät tai häviävät. Harva asia menee yli odotusten.

Moni juttu Vaarlan kokoelmassa etenee tasaisesti tai yllätyksettömästi: lukija saa kuvauksen asioiden tilasta tai kapeasta tapahtumakulusta. Etenkin kokoelman alkupuolella on novelleja, joiden henkilöt tai tapahtumat eivät herätä kiinnostusta. En tarkoita sitä, että innostavaa luettavaa saa vain merkillisistä henkilöistä tai tilanteista – ei, sillä tavallisesta talliaisesta ja tapahtumattomuudesta taittuu kyllä monesti taidetta. Valitettavasti tämän kokoelman alkupuolen novelleja vaivaa jännitteen ja jäntevyyden puute. Ote on ulkokohtainen ja koukut uupuvat.

Oudosti juuri kokoelman alkuosaan on valittu ponnetonta turinointia: vaara pyörii, että lukija luovuttaa alkuunsa. Harmi, sillä kokoelman loppupuolella teksti terästyy. Parhaiten onnistuvat novellit, joissa kuvataan todellisten tunteiden tai henkilöiden hermostunutta kömpelyyttä. Niissä tavoitetaan arjen alla möyrivät mielipahat, kohtaamattomuudet ja jännittyneisyydet, osin myös mahdollisuudet. Jotain odottamatonta tapahtuu joko tunnetilan vaihdoksella tai hienoisilla tapahtumakäänteellä. Moni pariskunta on tunnekehityksessään eri vaiheissa, halut eivät kohtaa tai jollain muulla tavalla katsotaan ja koetaan ohi. Muunlaisista suhteistakin näytetään väläyksiä.

Sävyjen muutos tarinoiden sisällä ja tarinasta toiseen ilahduttavat. Esimerkiksi ”Fantasia”-novellissa on herkullista tuoreen suhteen tapaamiskankeuden tavoittamista, ja siinä on huumoria, jota kokoelmassa muuten on nirsosti. Yksi hienoimmista novelleista on kokoelman päättävä ”Kylpylä”. Siinä on havainnollista erittelyä etenkin etääntymisen tunteiden ja mielenmuutoksen kuvaamisessa.

Näytä minulle täydellinen ihminen.

Näytä minulle täydellinen ihminen.

Kokoelman otsikko on luonnollisesti ironinen. Epätäydellisiä ovat ihmiset. Kokonaisuus on epätasainen, mutta on siinä myös sattuvasti sanottuja proosapätkiä. Olkoon loppunousun vuoksi tunnelmakiteytyksenä yhden novellin päätös: ”Nainen hymyilee itsekseen, vähän hyräileekin. Päivästä tuli ihan kaunis, vaikka lupasivatkin sadetta.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 marraskuun, 2013 · 10:39 pm

Ruhtinaasta waltariaanisesti

Selvisin. Se on tunne viimeisen luetun rivin jälkeen. Asko Sahlbergin Herodes (WSOY 2013) on lähes 700-sivuinen historiallinen romaani, tyrmäävänkokoinen järkäle. Sen tempoon mukautuminen alkoi kankeasti, lukeminen lähti luistamaan vasta kolmisensataa sivua takkuiltuani.

”Tänä yönä en saa unta. Levottomuus liikuttelee jäseniäni ja korvani väijyvät hiljaisuudesta vielä syntymättömiä ääniä. Kun olen kampeutunut pystyyn lavitsaltani ja raahautunut kurkistamaan ulos ikkuna-aukosta, näen kalpeassa kuunvalossa kylpevänä maiseman. Olen pitänyt sitä omana maisemanani, minulle ruhtinaan oikeudella kuuluvana, ja luullut tuntevani sen paremmin kuin kukaan toinen, mutta nyt se on kammottava ja vieras. Ei kai auta kiintyä maahan, kuvitella voivansa hallita sitä. Ennemmin tai myöhemmin koittaa yö, jona maa paljastaa oikeat kasvonsa ja huutaa.”

Romaanin kerrontatapa on kuin hidas pyörre tai heitetyn kiven synnyttämät laajenevat kehät veden pinnassa. Jotkut tapahtumat kertautuvat toistamiseen eri painotuksin, välillä edetään tapahtuma-ajassa. Herodes Antipas, Galilean ja Perean ruhtinas, kertoo vanhuusvuosinaan nykyisyydestään ja palailee elämänsä eri vaiheisiin. Pienen poikkeaman romaani tekee Herodeksen palvelijan Joosefatin muistiinpanoihin, jotka ovat rinnakkaistarina Herodeksen kertomalle. Valtavehkeilyosuus myrkytyksineen on turhan ilmeinen, mutta romaanin juju onkin muussa kuin juonen pinnassa.

Kieli on vivahteikasta. Se elää ja hengittää kertojansa rytmissä. Vanha mies välillä vertyy, on levoton tai rauhoittuu kohtalonsa vietäväksi. Kerronnassa kuultavat äly ja sarkasmi. Virkistävää on Herodeksen hapan huumori, etenkin se lemahtaa dialogeissa. Hyvässä hengessä tölväisevät keskustelut Herodias-vaimon kanssa ja homosteluheitot Joosefatin keskusteluissa verevöittävät tekstiä.

herodesAlkuun en millään innostunut väsähtäneestä päähenkilöstä, mutta vähittäin ristiriitainen ja reflektoiva maailman havainnoija alkoi kiehtoa. Toisaalta jorina on ulkokohtaista henkilöiden ja tekemisien tiputtelua, eikä fokus tahdo löytyä. Romaanin monista virtauksista olisi voinut valita vain muutaman uoman. Romaanin lopussakaan en ole varma, miksi kaikki tämä.

Ovelaa on se, että kulttuurihistorian ydinainekset ilmestyvät kuin ohimennen osaksi tarinaa, kuten Johannes Kastajan pää vadilla tai Jeesuksen profetoiminen. Jeesuksen ristiinnaulitseminenkin on puolivahinko: Herodes ja Pontius Pilatus sähläävät yrittäessään pelastaa rähjäistä profeettaa. Ne ja muutkin ihmishenkiä vaatineet velvoiteteot alkavat painaa neljännesruhtinaan mieltä.

Orjat, huoratalot, valtavehkeilyt ja uskontovirtaukset ovat pakollista rekvisiittaa. Eläminen on veristä ja ihmishenki halpa. Herodes pohtii tekojaan, lähinnä jälkiviisaasti. Naiskuva on kohtalaisen kapoinen, vaikka Herodeksella on ymmärrystä itsellisille naisille. Voimakastahtoinen, huvitteluhaluinen vaimo on aika lähellä Waltarin naisia, miehet hullaannuttava hirmu. No, siinä se tuli: Waltarin Valtakunnan salaisuus ja Ihmiskunnan viholliset on pakko varmaan tämän romaanin yhteydessä mainita. Herodes on kristillisistä uusvirtauksista lähinnä ymmällään, koska valtiaan maailmankuvassa jumalatkin kuolevat. Silti hän taitaa lopussa toteuttaa esikristillistä rakkauden ja anteeksiannon oppia.

En ota kantaa muiden puolesta, kannattaako käyttää aikaa Herodeksen kanssa. Itse en kadu. Kirjailijan tiukan He-romaanin jälkeen tämä jättiläinen on kyllä järkytys. Miten paljon sanoja. Sanottavaakin on:
”Minä olen tuntenut kolme imperaattoria. Olen tuntenut pappeja, olen tuntenut orjia. Olen tuntenut jopa profeettoja. Jokainen heistä on himoinnut jotakin mitä hänellä ei ole ollut. Olen ollut tietenkin myös itse samanlainen. On siis yhdentekevää syntyykö ihminen valtaan vai orjuuteen, ahneus häntä kuitenkin piinaa.”

—
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

2 marraskuun, 2013 · 9:06 am

Muistokirjoitus Wallanderille

”Minusta on tulossa liian vanha itselleni, hän ajatteli. Liian vanha itselleni ja liian vanha ammattiini.”

Kurt Wallander puuhailee arkisia Ystadin poliisilaitoksella ja etsii itselleen taloa. Luinen käsivarsi nousee marraskuisesta maasta yhdistämään näitä kahta puuhaa. Pienoisromaani on tiivis, silti tunnistettavasti päähenkilön ytimeen poraavaa Wallander-sarjaa, joskin vihonviimeinen osa. Poliisitutkinnassa ja päähenkilön tilannetuumailuissa on resignaation henkeä.

Pyhäinpäivän hengessä muistelen vuosien varrella Wallanderin kanssa vietettyjä lukuhetkiä.

Pyhäinpäivän hengessä muistelen vuosien varrella Wallanderin kanssa vietettyjä lukuhetkiä.

Henning Mankell on kirjoittanut Haudattu-romaanin (suom. Kari Koski, Otava 2013) hollantilaisen kirjakauppakampanjan kylkiäiskirjaksi. Tapahtuma-ajaltaan se edeltää Wallander-ajan viimeiseksi jäävää romaania Rauhaton mies (2009), jossa päähenkilö alkaa ajoittain upota muistamattomuuden sakkaan. Se kosketta – se on kauhea kohtalo henkilölle, joka on tukeutunut toimissaan päättelykyyn ja tunneälyyn. Muistisairaus on ahdistava musta otus, joka puree sairastunutta ja iskee kipeästi myös läheisiin. Läheinen, sellainen Wallender on romaanisarjan ystävälle.

Olen alusta asti uponnut Wallander-romaanien maailmaan: elävänkaltaiseksi luotu päähenkilö lähipiireineen, ajankohtaiset yhteiskunnallisesti aiheet, tehokas juonenkuljetus ja kulkeva kerronta. Hyvästijättö on haikea, ja sellainen se taitaa olla Mankellillekin. Haudattu-kertomuksen sijasta kirjassa painottuvat pienoisromaanin lopun jälkisanat, kirjailijan muistokirjoitus päähenkilölleen ja sarjalleen.

”On tietysti muitakin syitä siihen, että Kurt Wallander on tavoittanut niin monia lukijoita. Mutta uskon, että ratkaiseva tekijä on juuri se, että hän muuttuu. Siihen on hyvin yksinkertainen syy: voin kirjoittaa vain sellaisia kirjoja, jotka haluan itse lukea.” Kirjailija kuvaa lyhyesti sarjan romaanien syntyä sekä Wallanderin löytämistä ja jättämistä. Hän perustelee ja vakuuttaa lopettamisratkaisun oikeellisuutta. Kaikesta päätellen Wallanderista kehittyi vähän liiankin tosi. Luopuminen tuo tuskaa mutta on osa elämää.

Mankell myös ottaa kantaa yleensä lukemiseen ja kirjoihin. Hän on vakuuttunut siitä, että vain jakelukanavat muuttuvat, itse kirja ei. Ihmiset tarvitsevat tarinoita, joissa (Sandemosea mukaellen) rakastetaan ja kuollaan. Vain niistä kannattaa kertoa – ja vähän myös rahasta, lisää Mankell.

Walladerista ei kirjoja enää ilmesty. Silti Wallander on. Hän jatkaa elämäänsä kohti vääjäämätöntä muistin ja unohduksen pimeyttä ja kuolemaa. RIP. Wallander-kirjat jatkavat elämäänsä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: