Päivittäinen arkisto: tammikuu 1, 2014

Tunnekirurgin työtä

Aloitan vuoden 2014 blogi-päivitykseni komeasti Nobel-voittajalla. Luin ensimmäisen Alice Munroni, ja toden totta novellit ovat veitsenteräviä. Viha, ystävyys, rakkaus (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2002) tekee avaavia viiltoja suhteisiin ja yksityisiiin, harvoin jaettuihin, tunteisiin.

Mielenkiintoista, että suomennoksen nimestä on jätetty pois sanat kosiskelu ja avioliitto (Hateship, freindship, courtship, loveship, marriage). Ensimmäinen novelli ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät” säilyttää silti kokoelman nimirimpsun. Aloituskertomus johdattelee tunteiden sattumanvaraisuuteen ja kipeyteen. Ajattelemattomasta huijauksesta seuraa odottamatonta. Elämänkäänteet ovat siis melkoisen mielivaltaisia, tunteet myös.

Teemaksi luen ihmisluonteen mutkallisuuden ja suhteiden suhteellisuuden. Ihmiset tekevät äkkinäisiä ja arvaamattomia päätöksiä. Seurauksia ei voi ennakoida, muta usein ihmiset mukautuvat. Avioliitto- ja yhdessäelokuvaukset ovat ristiriitaisia: kuvatulla liitolla on selitys, liitto on tingitty järjestely, pienempi paha tai yhteen sopimaton yritelmä. Esimerkiksi novellissa ”Pilari ja palkki” nuori vaimo käy mielessään kauppaa, mitä myisi estääkseen jotain ikävää tapahtuvan.

Ei lapsia. Sen ajatuksen hän sysäsi syrjään kuin olisi siepannut heidät liekeistä. Eikä Brendania, mutta päinvastaisesta syystä. Hän ei rakastanut tätä tarpeeksi. Hän kyllä sanoi rakastavansa ja tarkoittikin sitä tiettyyn määrään ja halusi että Brendan rakastaisi häntä, mutta rakkauden rinnalla kulki lähes kaiken aikaa pieni vihan hyrinä. Häntä ei siis käynyt kaupitteleminen.

Edellä mainittu novelli on suosikkejani. Myös ”Se mitä muistetaan” on vaikuttava. Siinä näytetään hienosti, miten jokainen on itselleenkin salaisuus ja miten ihminen pitää yllä fantasioitaan elämänsä tarinan elävänä osana. Novellissa ”Queenie” kiteytyy hyvin muissakin novelleissa varioitu aihelma: erittäin merkityksellisetkin henkilöt pyyhkiytyvät matkan varrelta pois, kun ne eivät sovi enää oman elämän muuttuneeseen kulkuun. Hieman samaa maaperää polkee ”Nokkoset”, jossa menneisyyden tärkeän ihmisen kohtaaminen tuo kummia asioita itsestä pintaan ja osoittaa, miten valmistautumaton voi olla muutoksiin itsessä ja toisessa.Munro

Huomaan puhuvani ihmisistä, en henkilöistä. Ei ihme, sillä Munron kuvaus on särmäisen elävää ja henkilöt ihmisenkaltaisen ailahtelevia – ikäviä ja epämiellyttäviäkin. Etenkin minäkerrontanovelleissa kertoja ei itseään kaunistele, ote on jopa sarkastisen hapan. Silti henkilöt ovat kovin ymmärrettäviä, eikä armottomuus ole kyynistä. Tyypillistä on se, että tapahtumia ja henkilöitä kuvataan kuin matkan päästä, aivan kuin aikaa olisi kulunut ja asioita voi käsitellä terä edellä ja etäännyttäen.

Kokoelman novellit ovat pikemmin pienoisromaaneja. Munro ei rakentele tuokiokuvia vaan elämänkulkuja. Joka novellista muodostuu kompakti kokonaisuus, jossa tapahtumien eteneminen on rajattu ja äärimmäisen hallittu. Usein novelli kattaa pitkän jakson kerrotuista henkilöistä. Nykytilanteesta kurkitaan takautumin menneeseen, tai joissain novelleissa harpotaan ajassa eteenpäin. Monesti novelli napauttaa luunapin lukijan otsaan: näinkin vielä kävi, meni tai sattui.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus