Kuukausittainen arkisto:helmikuu 2014

Unelmien onnen maa

Onko kukaan tehnyt tutkimusta romaanien kanteen painetuista mairittelevista kritiikkisitaateista? Lukuhoukutukseen vietellään merkkilehtien lausumilla. Kyllä ne tehoavat, tämäkin:
”Joskus sitä miettii, onko romaanien lukeminen kovin hyödyllistä ajankäyttöä. Sitten sitä lukee jotakin sellaista kuin Laurent Gaudén Eldoradon, ja kaikki epäilykset pyyhkiytyvät pois. – Le Parisien”

Olen lukenut viime aikoina melko hyviä kirjoja, jokusen yhdentekevänkin. Hakusessa on syvältä säväyttävä proosa, joten tomerasti tartun Eldoradoon (suom. Lotta Toivanen, Bazar 2013). Laurent Gaudé on ranskalaiskirjailija, joka tässä teoksessa käsittelee laitonta maahanmuuttoa Afrikasta Eurooppaan. Vuorotellen kuvataan Lampedusan saarella työskentelevää merivartiostokapteenia Piraccia ja Välimeren toisella puolelta Eurooppaan yrittävää nuorta sudanilaista Sulaymania. Le Parisien lupaa ehkä hieman liikaa, mutta ei lukeminen ajantuhlausta ole, sillä ihmisyyden asialla on aina tärkeä olla.

Niin, Piracci oli tosiaan yksin. Ei enää kenenkään poika. Ei isä eikä aviomies. Nelikymmenvuotias mies, joka eli elämäänsä ilman että kukaan katsoi häneen. Hän jatkaisi sinnikkäästi olemista, onnistuisi tai epäonnistuisi, ilman että kukaan hihkuisi riemusta tai itkisi hänen kanssaan.

Kapteeni Piraccin tapaisten individualistien Eurooppa ei näyttäydy sellaisena onnelana kuin laittomien siirtolaisten virtaus antaisi odottaa. Välimeri vie pohjaan piittaamattomien ihmiskauppiaiden huijaamia maahanpyrkijöitä, ja elossa kiinni saadut viruvat vankileirinkaltaisissa vastaanottokeskuksissa. Piracci kriisiytyy ja tekee odottamattoman, yllätyksellisen vastavedon.

Sulayman on tyyppikuva parempaan tulevaisuuteen tähyävästä nuoresta, jolla ei ole tulevaisuutta kotimaassaan. Odotukset ovat epärealistiset, mutta jääminenkään ei ole realistista. Pakoreissun edessä on monia vaikeuksia, niin takanakin.

Minä erehdyin. Mitään rajaa ei ole helppo ylittää. Jotakin on pakko jättää taakseen. Olimme kuvitelleet, että pystyisimme ylittämään rajan vaikeuksitta, mutta kotimaasta lähtö raastaa väkisin nahkaa. Eikä piikkilangan ja raja-aseman puuttuminen muuta asiaa mitenkään. Minä jätin veljeni kuin kilpajuoksussa pudonneen kengän. Mikään raja ei päästä ihmistä yli helposti. Kaikki rajat haavoittavat.

Kieli on selkeää, hakkaavaa. Päälausevoittoinen teksti vie: kauheuksiin ei jäädä vellomaan, niin tapahtumat kuin tunteet todetaan, sitten edetään. Eleettömyys on vaikuttavaa, jännite pitää.

Humanismi, se on Eldoradossa pysäyttävää. Kenellä on oikeus hyvinvointiin? Millä perusteella sen tavoittelua voidaan estää? Köyhän afrikkalaisen unelmat ja vakavaraisen eurooppalaisen tyytymättömyys menevät ristiin. Siinä välissä riepoo toisten hädällä kaupan käynti. Romaanissa väännetään veistä länsimaisessa omassatunnossa. Siinä myös on jeesusmainen uhraus, kuin kuolema muiden syntien puolesta. Riittääkö se vapauttamaan kärsivien pääsyä länsieurooppalaiseen paratiisiin? Millaiseen paratiisiin?

Romaani pistää miettimään perimmäisiä ihmisyyskysymyksiä. Se myös tarjoaa joitain vihjeitä elämisen merkitykseen. Kaikesta huolimatta on syytä uskoa siihen, että myötätunnolla ja muista huolehtimisella on merkitystä. Toivo ja idealismi kohtaavat masentuneen synkkyyden. Kumman annat voittaa?Eldorado

PS. Jatko-osana kannattaa lukea Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet (WSOY 2011), jossa marokkolainen Rashid selviytyy Välimeren yli Espanjaan. Siellä hänet toivotetaan tervetulleeksi ”neljänteen maailmaan”, kuvituksessa on kyltti ”El Eden Hotel”. Euroopan paratiisimaisuus on kyseenalainen vähintään toisen luokan ei-kansalaisille.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Jenůfa

Leoš Janáček (1854 – 1928) sävelsi uuden vuosisadan musiikkia. Siinä on melodiaa, melskettä ja muuttuvia osasia. Jouluajan kuuntelin Sinfoniettaa samalla kuin luin Haruki Murakamin romaania 1Q84, sillä kyseinen sävellys oli yksi asia, joka yhdisti kohtalonomaisesti romaanin päähenkilöitä. Patarumpupauke voimisti lukutunnelmaa.

Kiinnostus säveltäjään virisi siten kaunokirjallisuudesta. Samaan syssyyn keksin, että Janáčekin ooppera Jenůfa esitetään alkuvuodesta Kansallisoopperassa, tähtenä Karita Mattila. Siis sinne. oopperatalo

Oopperan ensi-ilta oli 1904, eli reilun sadan vuoden päästä pääsin tuumimaan, miten tsekkiläinen maalaiskertomus puree. Libretto on kuin Canthin Anna-Liisan ainekset olisi palasteltu pärekoriin, ravisteltu, ja kasattu hieman eri asentoihin. Juonikuviossa kärjistyi kolme H:ta: hurskaus, hairahdus ja häpeä. Haavoittuvuutta nuoruuden syntien käsittelystä ei puuttunut, ja mikä kiintoisinta, henkilöt ovat muuttuvia, vaikka kärjistettyjä hahmoja.

Lavastus myötäilee ihmissuhteiden kaltevalla pinnalla taiteilua. Kivisymboliikkaa hyödynnettiin tehokkaasti toisessa ja kolmannessa näytöksessä: synnin taakka on kalliojärkäle ihmisen sielussa; ensimmäisen kiven heittäjäksi havittelevat ovat syntisiä, kuten sana sanookin. Toisen näytöksen ankaran ahdas tila kivenmurikoineen kuvasi sisäistä tunnetta, joka teoksen siinä osassa täyttyy umpioituneesta ahdistuksesta. Hieno näyttämökuva siihen liittyen on yhtäkkinen seinämien avautuminen ja tähtinä kimmeltävien lumihiutaleiden leijailu.

Tähtiä, toden totta. Jorma Silvastin tenori loistaa, mikä ettei myös Jyrki Anttilan. Sopraanot kautta linjan vakuuttavat, etenkin Päivi Nisula hurjana kasvatusäitinä. Karita Mattilan ääni on voimakas, vivahteikas ja elävä – ja onhan hän tähtenä säväyttävä. Pakko on se mainita, että lähes kaikki (äitiä ja isoäitiä lukuun ottamatta) ovat rooleihinsa 30 vuotta liian vanhoja, mikä pitää aktiivisesti unohtaa ja keskittyä vain tarinaan ja mielialamusiikkiin. Laulutaide on epäreilua: kun ääni on kypsynyt ja soi sävykkäästi, roolihahmojen habitus on toisesta ajasta.

Ohjaus on pettymys, sillä kulmikas teatraalisuus on välillä häiritsevää. Minun makuuni sopisi vähäeleinen ilmaisu, jolla tuska tulisi todeksi. Todeksi tulee kuitenkin musiikillinen tunteiden tulkinta, hienot solistit, kuoro-osuuksien voima ja orkesterin luotettava tuki solisteille. Olipa hieno ilta oopperaelämyksiä harjoittelevalle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Musiikki, Oppera

Vaikutelmista railakkaasti

Yle Teema on viime viikkoina tarjoillut impressionismia ravistelevan sarjan. BBC:n neliosaisen taideohjelman Impressionistit (2011) Waldemar Janusczak on rehvakas asiantuntija, joka esittelee 1800-luvun taidesuuntauksen tuoreesti. Jo sarjan tunnusosan huippumaalauksia parodioiva musiikkivideo antaa viitteitä siitä, mitä tuleman pitää.

Sarja alkaa siten, että Waldemar kahmii ympärilleen kaiken mahdollisen populaarin roinan, jossa on kuvitusta kuuluisimmista impressionismiteoksista: sateenvarjoja, suklaarasioita, kasseja ja pussukoita. Miten tähän sälätuotteistukseen on tultu?

Värikäs ja pinnallisen pikkusievältä näyttävä impressionismi esitellään radikaalina, aikaisemman taidekäsityksen murtavana suuntauksena, mitä se onkin, mutta on unohtunut sitä seuranneen modernismin vuoksi. Valon, luonnon, arjen ja ihmisten vaikutelmailmaisu on yhä elävää. Se tarjoillaan sohvaperunalle taiteilijoita, tekniikkaa ja ympäristöjä taustoittaen. Manet, Monet, Cézanne ja kumppanit luovat nahkansa Waldemarin jälkiviisaassa käsittelyssä. Tätä on herkullista seurata viime syksyn Pariisin reissun impressionismigallerioiden jäljiltä!

Zola Manetin kuvaamana taiteilijan ateljeessa

Zola Manetin kuvaamana taiteilijan ateljeessa

Waldemar Janusczak valikoi esittelyyn tietyt taiteilijat ja heidän tietyt teoksensa. Hän osoittaa niistä yksityiskohtia ja pistäytyy autenttisilla maalauspaikoilla. Hienointa sarjassa on se, miten taidetuntijaselostaja pureutuu aiheeseensa. Se, miten tekniikka, välineet ja materiaalit konkretisoidaan, tekee vaikutuksen. Maalausjälki mullistui, kun siveltimien kalliista näädästä siirryttiin karkeisiin siankarvoihin, maalit pakattiin tuubeihin ja uusi, kompakti maalausteline saatiin vaivatta luontoon. Sykähdyttävää on, miten pastelliliitukauppa on samassa paikassa samoine tuotteineen kuin Degasin aikoihin.

Ymmärrän kyllä, että joitain touhukas taidehistorioitsijamies ärsyttää: hän pistää itsensä likoon, heittäytyy ja vaahtoaa. Minua ihastuttaa se, että kulturelli korrektius saa huutia taideteoksien viehättävyyttä tai vaikuttavuutta väheksymättä. Kyllä Waldemar on itsetyytyväinen showmies, mutta olkoon. Muutama vuosi sitten hän luotsasi barokkisarjaa – ja olin lumottu kulmikkaan juontajan touhuamisesta dramaattisen taidesuuntauksen esittelijänä. Tämä miekkonen sopii tuulettamaan myös pinnalta hempeää impressionismia ja osoittamaan sen ikuisuusarvot

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Taide

Kirjeen sulle kirjootan

Nappasin luettavaa vailla ennakko-odotuksia. No, otsikko kyllä hieman vihjaisi, että romantiikkapuolelle kallistutaan: Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Kirjailija on nimeltään Jojo Moyes, ja sittemmin selvisi, että hän on brittiläisten suosikkeja romanttisen proosan puolella.

En tunne hyvin romatiikkagenreä, joten en oikein osaa asettaa lukemaani mihinkään isoon kuvaan. En tiedä, miten rehellistä on noin sanoa, sillä usein kiinnostavien tarinoiden sytykkeenä ovat ihmissuhteet. Ja uskon monen kirjailijan siteeraamaan sanontaan, ettei paljon kannata muusta kertoa kuin rakkaudesta ja kuolemasta. Rakkaustarinat ovat usein kovin juonivetoisia. Olen kuitenkin lähinnä lukija, joka intoutuu siitä, miten kerrotaan.

Lähtökohtaisesti kummastuttaa romaanin nimi Ole niin kiltti, älä rakasta häntä. Vaikea sanoa, onko valinta suomentajan (Heli Naski) vai kustantajan (Gummerus 2014), sillä alkukielellä otsikko on The Last Letter From Your Lover. Alkukielinen vastaa hyvin sisältöä, eikä mitenkään yksioikoisesti. Kirjan luettuani vihjaan, että alkunimi sisältää aika kivoja koukkuja.Jojo Moyes

Romaanissa on lemmenpari 1960-luvulta: rakkaus on varastettua ja luvatonta, se säkenöi pitkälti kaipaavien kirjeiden varassa. Toisen pariskunnan 2000-luvun kirjeet ovat typistyneet niukoiksi sähköposteiksi ja tekstareiksi, siis luvatonta lempeä niidenkin ympärillä mutta bittiajan karsimana.

Syväporausta ei ihmisluontoon tehdä, mutta juoniromaanina kirja toimii mukavasti. Huomasin kahlaavani sivuja selvittäen, miten 60-lukulainen muistinsa menettänyt pikkurouva vähitellen hahmottaa mennyttä kirjeet kaverinaan. Nykytarina on vanhempaa juoniainesta ennalta arvattavampi. Myös Kirjojen keskellä -blogi piti menneen maailman romanssia nykyaikaista kiehtovampana. Vähitellen nämä kaksi suhdekuviota kieputellaan lähelle toisiaan.

Rakkaus on raastavaa, kun sen nimissä, siitä huolimatta tai sen menettäen on tehtävä moniin muihinkin vaikuttavia valintoja. Aina yhtä arvoituksellista on myös se, miten halu ja rakkaus eivät kohtaakaan toisiaan samansuuntaisesti tai samanaikaisesti, tai miten suuri roihu voi vaihtua savuavaksi raunioksi ja kipinä saman tien singahtaa odottamattomasti uuden uunin lämpöön. Hmm, kielikuvat riistäytyvät…

Tämä romaani on siis viihdettä, joka osin välttää pahimmat kliseet. Kerrontakonstit eivät yllätä, mutta kaksi aikatasoa selvitetään siististi. Tekstin joukossa on aitoja ”viimeisiä viestejä”, jotka osoittelevat, että ihmiset haavoittuvat tunnetantereilla. Antaa siten myös fiktion möyriä tunnetilassa – sellaista sattuu ja joihinkin se sattuu.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Talvilomajännitystä

”Joka tapauksessa murhaaja on ottanut ihan hirveän riskin. Tuntuu uskomattomalta, että siinä tilantheessa ja sillä värkillä pystyy semmosseen tekhoon.”

Ylläksen laskettelukeskuksessa tapahtuu kiireimpään talviloma-aikaan murha, toinenkin. H:n päälle puhuvat poliisit ja ”etelän metian” edustajat selvittävät kilvan rikosta Milla Ollikaisen dekkarissa Veripailakat (Like 2013). Menossa mukana on myös holtittomaan elämänmenoon käänteen kohtaava Stadin friidu.

Ja murha-ase on...

Ja murha-ase on…

Pidän tiiviistä tekstistä ja vuorottelurakenteesta. Henkilöitä on aika paljon, ja muutaman kantilta tarinaa joudutetaan lyhyissä luvuissa. Dialogi ja murresanailu vaikuttavat luontevilta. Kerronnan rytmissä on tehokasta vaihtelevuutta. Sen seurauksena juoni keriytyy ja pysyy kiinnostavana melko pitkään. Loppupuolen viitteellisyys, kiiruhtaminen ja turhan aukkoinen henkilöselvitys latistaa kokonaisvaikutelmaa.

Henkilökuvausherkuttelu jää väläysmäiseksi, ja tuppaa harmittamaan se, että muutama potentiaali hahmo jää tyyppikuvaksi. Särmää olisi etenkin Lapin poliisimiehissä, miksei lappilaisnaisissakin. Ymmärrän, että pääkaupunkilaisnaisten on tarkoitus tuoda kuvaukseen kontrastia, mutta pintapuoliseksi heidän esiintymisensä jää, vaikkakin juoneen heidät näppärästi punotaan.

Veripailakat on aivan lajiinsa sopiva: juonijännitystä syyllisen seulomiseksi. Motiivissa sivutaan menneiden aikojen kalvavaa vaikutusta, ja siihen toivoisi tätä tanakampaa panosta. Koska innostun eniten henkilövetoisista dekkareista, joissa särmikkäät hahmot kasvavat moniulotteisiksi ja tarinan erilaiset tasot limittyvät, innostuksestani jäi hitusen uupumaan. Toivon jatkoa Vuontisjärven ja Vasaran tutkimuksille jänkhämaisemissa nimenomaan niin, että selvittelyissä keskitytään paikallisiin asukkaisiin ja ennen kaivelemattomiin lähihistorian kipukohtiin. Esikoisjännäri viistää vasta pintaa.

PS. Esikoisdekkariin hieman varauksella suhtautuivat ja seuraavaa kiinnostuneesti odottamaan jäivät myös Kirsin kirjanurkka ja Kolmas linja.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lähiössä soi

– –
Vain musiikki, sen taivaantakaiset holviruoteet,
voi kertoa millainen ihmislajin pitäisi olla.
Kirjallisuus voi näyttää millainen se on,
mutta silloin, anteeksi vaan,
lukija iskee tekijää kirjalla päähän.

(Helena Sinervo, Avaruusruusuja, WSOY 2014)

Tuossahan se tuli: musiikkikokemukset iskevät sanoitta merkityksiin. Sinervon sivallus huvittaa ja tarjoaa lukuharrastajalle muikean aasinsillan kelata viimeaikaisia musiikkielämyksiä.

Olen aiemminkin ylistänyt Helsingin lähiöiden kulttuuritalojen tarjontaa. Siitä on hyvä jatkaa. Kanneltalo on minulle tutuin, ja hyödynsin sitä viime viikolla kaksi kertaa. Torstain (13.2.) barokki-ilta sai hetkittäin tunnelmat kimpoilemaan mielen katedraalissa. Suomalaisen barokkiorkesterin kvartetti soitti ranskalaista kamarimusiikkia 1600-1700 -lukujen kummaltakin puolelta. Barokkisoittimien pehmeä sointi ja sointukulkujen kiertyvä, kaarteleva toistoisuus onnistuivat hivelemään rauhatonta mieltä ja auttoivat saavuttamaan seestyneisyyden hetkiä. Etenkin Jean-Marie Leclairin (1697 – 1764) sävellykset olivat vaihtelevan virkeitä, tanssillisia tuokiokuvia menneiltä ajoilta.

Haluan hetken myös muistella tammikuista Kanneltalon Mozart-kamarikonserttia, jonka helmiä olivat huilulle ja alttoviululle sävelletty teos sekä upottavan pehmeän basettiklarinetin ääni. Olen etuoikeutettu: lyhyen kävelymatkan päässä on konserttipaikka, joka aukaisee hetkessä arkeen juhla-aukon.

Klassisen ohjelmiston ohella on tarjolla myös monen muun lajin musiikkia. M.A.D.-duo musisoi tiistaina (11.2.) melko akustisesti: Pauli Hanhiniemi rämpytti kitaraa ja Ville Rauhala kontrabassoa. Hanhiniemi lauloi reilun tunnin koonnin tuotannostaan, ja Rauhalan ääni stemmasi hyvin taustalla. Kahden soittimen avulla saatiin aika täyteläinen soundi, joka sopi pieneen saliin.

HanhiniemiVoisi ajatella, että Kolmannen naisen hitit ovat kuluneita, mutta kahden miehen kombo sai niihin oman vibansa. Ohjelmistossa oli muutakin Hanhiniemen tuotantoa. Hanhiniemen ääni on vedonnut minuun jo 1990-luvulla, ja niin se teki taas. Laulut eivät ole läpijollotusta, vaan uskottavaa kerrontaa. Sanoituksissa on välillä vietävän tehokkaita sana-asetteluja. Lemmestä usein luritetaan, eikä siinä mitään, se on poppailun ydintä, mutta on sanailussa vetäviä tarinoitakin, kuten juuri kuolleen naapurin muistelua, ja sekin kaveri, joka näki heinikossa kissapetoja. No niin, nyt mentiin jo melkein kirjallisuuden puolelle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Kohtaloita Islannissa

Purkaus on romaani, jossa tulivuori herää ja symboloi muutenkin räjähdysherkkää kolmiodraamaa. Anna-Kaari Hakkaraiseen Islannin luonto ja kulttuuri ovat tehneet vaikutuksen, mikä on puolestaan antanut sysäyksen tälle romaanille (Tammi 2014).Purkaus

Veljekset Kjarri ja Birk ystävystyvät lapsina samanikäiseen Vigdigseen. Kuka lopulta rakastaa ketäkin selviää vähitellen ja näyttäytyy erilaisena riippuen kertojasta. Kulttuuriset esikuvat kolmen kimpalle ovat selvät, mutta Purkaus purkaa tuttua teemaa omalla tavallaan.

Säveltäjä kertoi lapsille uusista bändeistä ja uusista elokuvista, joita hän kävi katsomassa pääkaupungissa, kuten Jules & Jim, kaksi ystävystä, jotka rakastivat samaa naista, tai vuosia myöhemmin Hullu Pierrot, nainen, joka usuttaa miehen radikaaliin tekoon.
”Kaikessa piilee sanoma”, Säveltäjä sanoi.
”Sen voi aistia. Mutta sitä on vaikea pukea sanoiksi.”

Päähenkilöt ajattelevat ja tuntevat väkevästi. Tunteet estävät puhumasta suoraan ja näkemään selvästi, joten virittynyt tilanne on altis väärinymmärryksille. Tähän rakentuu juonen jännite. Kolme päähenkilöä ja kertojaa on itse kuin tunnemeressä kelluvia saaria: vailla suoraa yhteyttä muihin. Kolmikolla on toisensa, eikä kuitenkaan ole. He jäävät menneisyyden vangeiksi ja pakkomielteisesti tunteidensa sisään. Muut henkilöt jäävät kuvauksessa hämäriksi, vaikka ilmiselvästi kasvuympäristöllä on vaikutus tunneklimppeihin.

Islanti on eristyksissä oleva satujen saari keskellä merta, ja Heimaey emämaasta erillinen pikkusaari. Se on tapahtumapaikkana. Maan värähtely, laavapurkaukset ja leijuva noki kuvittavat tarinaa hienosti. Maisema ja luontoilmiöiden yksityiskohdat on romaanissa loihdittu näkyviksi. Rantakivikot, kalliot ja meri tuntuvat ja tuoksuvat lukiessa, ja lunninpoikasten räpiköinnistä veteen syntyy hieno kuva.

”Rakkaus, syyllisyys, petos ja kosto erottavat meidät eläimistä”, Vigdis naputtelee kirjaimet paperille ja katsoo kuinka nivelletyt jalat polkevat musteisina paperia.

Kieli on taitavaa, ja henkilöiden pähkäilyt välittävät hienoja ajatuksia elämisestä ja ihmisistä. Romaanin tunnelmaan ladataan pakahduttavuutta. Kohtalonomaisuudessa on jotain kovin kirjallista, laskelmoidun oloista. En usko, että se on tarkoituksellista: oletan, että tarkoituksena on ollut ihmissuhteiden mutkainen kuvaus taustanaan taianomainen ympäristö. Kiertelen ja kaartelen sitä tosiasiaa, että kokonaisuus ei minua lumonnut. Jännitettä piisasi, mutta varsinainen purkaus jäi mielestäni pateettisesti haahuilemaan. Voi olla, että vireys- ja tunnetilani ei antanut asettua tarjotuille taajuuksille. Minun laillani jonkinlaista sähköiskua jäivät odottamaan myös Lumiomena ja Mari A. Joku toinen lukija puolestaan pääsee romaanin aaltopituuksille, kuten HS:n kriitikko.

– –
Sain kirjan bloggarikaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Itsehoitokeittokirja

Logoterapeutti Elina Tanskanen on järjestellyt 38 henkisen ravinnon ohjetta kirjaansa Hyvän mielen reseptejä (Paasilinna 2014). Logoterapia etsii lievitystä eksistentiaaliin ahdistukseen kääntämällä näkökulman siihen, miten rakennetaan elämän ehjien ja hyvien puolien varaan ja tunnistetaan mielihyvää ruokkivia asioita. Näin siis vinkkeliä muutetaan silloinkin, kun elämä on synkeää, raskasta ja vaihtoehdottomalta näyttävää.

Tanskanen on rennon tuntuinen pääkokki. Kaikensorttinen elämän kurjuus tunnustetaan, ja siksi yksinkertaiset ohjeet ovat muistuttamassa, että myös mitättömältä vaikuttava juttu voi kirkastaa pimeyttä. On kyse valinnasta, antaako itsensä nähdä valonpilkahduksia. Reilusti Tanskanen siteeraa häntä opettaneita, ja joka reseptin alkuun on löytynyt sopiva sitaatti tunnustetuilta ajattelijoilta. Kokonaisuus on kevyt välipala, helposti hotkaistu. Arkiset ilovinkit tuntuvat naiiveilta, mutta ei se haittaa eikä ole keneltäkään pois, että niistä voi saada lisämaustetta arkeen tai tiedostaa niiden jo niin tehneen.

Puutun hieman ulkoisiin seikkoihin. Kansi on kukkean herttainen, se miellyttää silmää. Henkisten ravintoaineiden piirroslogot ovat tekstin ohessa oiva lisä, mutta niiden printtaus tekstin alle haittaa luettavuutta, koska fontti on hentoinen. Oikoluku olisi voinut olla hitusen huolellisempaa.Hyvän mielen reseptejä

Koska taidan olla pohjimmiltani happamahkosti asioihin suhtautuva, halusin testata, minkä sopan saan itsessäni aikaan tutustumalla itsehoitoresepteihin – ja sopiihan tällainen makurajojen ylitys myös kirjan tematiikkaan. No, nuivastelijana on pakko sanoa, että Hyvän mielen resepteistä jäi suuhuni kevytlevitteen maku. Minulle maittoi tätä ravitsevampi, vaikkakin samoista aineksista leivottu Dalai-laman ja Howard C. Cutlerin Onnellisuuden taito. Kummankin teoksen pääajatuksen sulatan ehdottomasti: elämänasenne- ja näkökulmavaihto mahdottomuuksien sijasta mahdollisuuksiin helpottaa elämää.

Valitsen lopuksi viisi maistuvaa reseptiä. Huomaan, että pysyn turvallisesti tutuissa konsteissa. Olkoon! Nämä ovat tuoneet minulle iloa ja toivon tuovan jatkossakin:
9. Kasvata jotain
15. Kylve metsässä
16. Laadi oman elämäsi soundtrack 

18. Lepoa ja rauhaa
29. Selkeyttävä kävely.

Kulttuuriharrasteet, taide ja luovuus todetaan kirjassa toimiviksi konsteiksi moneen otteeseen. Menin sitten Pinterstiin perustamaan pari kulttuuriharrastetaulua omaksi ilokseni, eli kyllä reseptit innoittavat nihkeääkin lukijaa.

Sokeriksi pohjalle lisään: 26. Puhu syvällisiä. Ohje ei väitä, että pitäisi olla henkevästi ruotiva pulputtaja, vaan kyse on vastavuoroisen ja puhekumppaniin keskittyvän keskustelun voimasta. Ja ohjetta aukaisevan Johan Wolfgam von Goethen sitaatin nielen purematta:

”Jokaisena päivänä pitäisi kuulla vähintään pieni laulu, lukea kaunis runo, nähdä jokin hieno maalaus ja, jos mahdollista, puhua muutamia järkeviä sanoja.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Aiheita aavikolta

Nura Farah kertoo romaanissaan Aavikon tyttäret (Otava 2014) somaliperheestä 1950-luvun paimentolaisyhteisössä. Se tallentaa kulttuuriin kuuluvia käsityksiä sukupuolten rooleista ja elämäntavasta. Tarina tarkentuu etenkin naisiin. Taustalla on aika, jolloin Somalia vapautuu valkoisesta vallasta, mutta se jää sivujuonteeksi.

Pääosassa on Khadija, jonka kasvua seurataan pikkutytöstä kymmenen lapsen äidiksi. Hänen rinnallaan kulkee kulttuurin syväksi rintaääneksi kuvattu tuomitseva ja ankara äiti, Ayeeyo Fatima. Kolmannen sukupolven edustaja, Khadijan tytär Shamsu, jää varjomaiseksi, mutta uutta maailmaa enteilevä oppimishalu hänessä välähtää. Isoäidin palopuhe hänelle kuvaa hyvin kulttuurin naulaamaa naisen paikkaa:

Ayeeyo Fatima alkoi voihkia puhuessaan: ”Sinun paikkasi on olla hooyon [äidin] kanssa ja auttaa häntä. Jotkut luulevat että on tärkeä edistyä koulussa, mutta wallahi, kunnia on tärkeämpi. Jos menetät kunniasi, olet mitätön kuin eläin jonka oma lauma on hylännyt. Tahraat isäsi, veljesi ja klaanisi ikuisesti. Kaikki osoittavat sinua ja nauravat. Ihmiset sanovat katsokaa, tuo on Keyse Libaaxin tytär, klaanin tyttö, joka on likainen ja menettänyt arvonsa. Sinut hylätään ja jäät hyeenan syötäväksi.”

Allahin tahto, klaani, yhteisöllisyys, miesten valta ja poikien synnyttäminen ovat elämisen rajat luonnonolosuhteiden lisäksi. Jos naista ei ole ympärileikattu tai hän epäonnistuu synnyttäjänä, hän on mitätön. Viimeksi mainittu osuu romaanin miespäähenkilön ensimmäisen vaimon kohtaloksi. Yksi romaanin kiinnostavimpia vastavalotuksia on ensimmäisen ja toisen vaimon suhteen kehitys ja mahdollisen kolmannen vaimon uhka.

Romaanin eduksi voi laskea nimenomaan elämänmenon ja ajattelutavan valaisemisen. Ristiriitaisuuksia on paljon: vain miehillä on valta, mutta naisen ei sovi heihin luottaa; kohtalo päättää, mutta taikakeinoin siihen pyritään vaikuttamaan; usko edellyttää hyvyyttä ja nöyryyttä, mutta oma paikka lunastetaan useimmiten taistellen ja röyhkeydellä. Ei ole tarpeen arvottaa tai tuomita kulttuurisia elinehtoja, ja romaanissa toteutuukin hyvin se, että asiat todetaan, ei repostella, eikä liiemmin osoitella.Aavikon tyttäret

Kerronta on tyyliltään paikoin kronikoivaa. Virkkeet ovat päälausevoittoisia, suoran sanajärjestyksen keinoin nakuttavia. On kuin aavikon aurinko olisi kertojana, ja kaikkitietävänä se valaisee henkilöitä kutakin vuorollaan. Pinnanalaisia värinöitä eivät säteet ihmeesti irrota: tunteet vaikuttavat kyllä juoneen ja toimintaan, kerronnassa tuntemukset mainitaan kuin luetellen. Hienojakin irtautumisen hetkiä on:

Khadija otti muutaman syvän henkäisyn, piti kätensä yhdessä ja pani silmänsä kiinni. Sanat tulivat itsestään. Mielessään Khadija lensi. Hän lausui sujuvasti runonsa, hyväili sanansa tarkasti. Hän maustoi lauseet, löysi sopivan rytmin ja ylisti somalinaisen rohkeutta, Khadija antoi äänensä kantautua kauas. Hänen vartalonsa rentoutui ja Khadija tunsi, kuinka runon sanat kulkivat hengityksen tahdissa.

Puhe- ja laulukulttuuri on varattu vain miehille, mutta Khadija uhmaa sitä runoillen ja laulaen saaden arvostusta. Romaanin kirjatut runot ovat suorasanaisia ylistyshavaintoja. Kuvatussa maailmassa eletään suullisen perinteen vaiheessa, kirjallinen kulttuuri Koraania lukuun ottamatta on vasta tuloillaan.

Pidän siitä, että romaani on ikään kuin suullista perinnettä; sen tyyli lähentelee tarinointia tapahtumia ja keskusteluja tallentaen. Juoni edellä mennään, eikä se siksi kerronnallisia tasoja kerrosta. Khadijan lapsuuden ja naimaiän kuvauksessa tyttö on vielä ymmällään hänelle varatusta roolista, jolloin kerronta myötäilee sattuvasti sisäsen ja ulkoisen todellisuuden välimatkaa. Kuin varkain yhteisön normeihin oloutuminen hioo särmiä, jolloin teksti kapenee. Romaani ei siksi monista kiinnostavista puolista huolimatta minua kovin syvältä säväytä, tuntuu kuin tietty kerrontaetäisyys pitäisi minua kädenmitan päässä.

Romaanilla on oma arvonsa ensimmäisenä somalitaustaisen kirjailijan teoksena Suomessa. On eduksi, että eri kulttuurien sisältä syntyy kaunokirjallisuutta. Lukija saa kurkistaa menneiden vuosikymmenten takaiseen aavikkomaailmaan ja kuvitella, millaista niistä juurista on repäistä itsensä loskatalvien maallistuneeseen ja (näennäisen) demokraattiseen Suomeen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vedenkirkas

”Jälkimaussa ei ole karvautta, vaan suuhun jäävä tunne on virkistävä.” Melkein näin voisi kertoa juuri lukemastani kirjasta. Vaan ei, näillä sanoilla Helsinki voittaa vesijohtovesitestin, jossa tuomarina toimi vesiin erikoistunut berliiniläinen sommelier (HS 1.2.2014). Myönnetään: testi tuntuu huvittavalta snobbailulta, kun vettä pitää itsestään selvänä hajuttomana ja mauttomana hyödykkeenä. Entä jos maailma muuttuu niin, että raikkaasta vedestä tulee sotia sytyttävän harvinaista ja arvokasta?

Emmi Itärannan Teemestarin kirja (Teos 2012) kertoo kaukaisesta tulevaisuudesta, jota ilmastonmuutos ja öljysodat ovat muuttaneet siten, että ihmiset ovat paenneet meren tieltä tuntureille, kirkas vesi on tyrehtynyt, ja kotitalouksilla on niukka kiintiö merivedestä suodatettuun tunkkaiseen veteen. Sotilasdiktatuurissa kytätään kuoleman nimissä kaikkia, etenkin vesivarkaita. Tuntemaamme maailmaa ei ole, ei kuukausia, vuodenaikoja. On aurinkoa, sadetta, hyönteisiä. Lumesta saattaa lukea vain harvoista säilyneistä, ikivanhoista kirjoista.

Haaveissani lumi hehkui himmeää, valkoista valoa, kuin miljardit roihukärpäset olisivat pudottaneet siipensä ja maa olisi peittynyt niihin. Pimeys muuttui mielessäni läpikuultavammaksi ja kevyemmäksi kantaa, kun kuvittelin sen lumen hopeanvalkoista hohdetta vasten, ja ikävöin entismaailmaa, jota en ollut koskaan tuntenut, kuvittelin vedenvalkeat taivaalle kuulaan lumen ylle, ja toisinaan menneet talvet kipinöivät unissani kesääkin kirkkaampina.

Teemestarin kirja

Itärannan kirjan kieli on vedenkirkasta, puron lailla soljuvaa: raikas lukea, kuulas kokea. Kieli ja kerronta loihtivat tunnelman, joka vakuuttaa uskomaan mahdolliseen maailmaan. Pimeyteen päättyvän elämän jatkuvuus tarinoissa ja periytyvässä tiedossa on koskettavasti kuvattu. Sain lukea kauniita virkkeitä salaisuuksista, muistamisesta ja kuolemasta.

Me olemme veden lapsia, ja kuolema on veden liittolainen. Niitä ei voi erottaa meistä, sillä meidät on tehty veden muuttuvaisuudesta ja kuoleman läheisyydestä. Ne kulkevat aina yhdessä, maailmassa ja meissä, ja tulee aika, jolloin veressämme virtaava vesi juoksee kuiviin.

Minäkertoja Noria on nuori nainen, josta tulee isänsä jälkeen teemestari vedettömissä olosuhteissa. Norian perhetilanne on kuvattu tunteita raottaen, samoin suhde kasvinkumppaniystävään Sanjaan. Juonessa on yllätyksiä, surusattumuksia ja jännitystä. Kaiken yllä leijuu kovin kohtalonomainen henki, joka vangitsee, vaikka välillä tunnelma on kääntyä ylenpalttiseksi. Jotain nuorisokirjamaisuutta juonirakennelmassa on – enkä pidä sitä puutteena. Atwoodin Orjattaresi läikkyy mielessäni dystopiavertaisena. Loppupuolella pienet asiat alkavat hieman kaihertaa juonenkuljetuksessa, mutta päätösnousu hukuttaa epäröintini.

Sain sattumalta Teemestarin kirjan käsiini samoihin aikoihin, kun uutisoitiin, että kirjasta otetaan 50 000 kappaleen englanninkielinen painos. Toivon onnistunutta, unenomaista mutta tunturilähteenraikasta käännöstä, joka tekee oikeutta kerronnalle. Minua tunteikas teksti viehättää – antaa sen valloittaa lisää lukijoita meillä ja muualla.

On vain tapahtumia, joille ihmiset antavat tarinoiden muodon ymmärtääkseen niitä paremmin.
Liian moni tarina katoaa kokonaan, ja liian harva, joka säilyy, on tosi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidemiesten tapaan

Daniel Kehlmannin romaani Minä ja Kaminski (suom. Ilona Nykyri, Tammi 2013) on naseva kuvaus nuoren taidekriitikon Sebastian Zöllnerin elämänkäänteestä, ja samaan syssyyn menee uusiksi elämän ehtoossa olevan taiteilijan elämänpetos. Taidepiireihin tässä piikkejä pistellään, samoin itsensä ylentäneisiin miehiin.

Sebastian matkaa Alpeille haastattelemaan sokeutunutta Kaminskia, Matissen oppilasta, Picasson aikalaista, unohdettua tekijämiestä, jonka töitä on MoMA:ssa ja Guggenheimilla. Haastattelun sijasta siirrytään pian matkalle Kaminskin yllättäin löytynyttä nuoruudenrakastettua kohti.

Minä ja KaminskiRomaanissa kerrotaan vähän, mutta näytetään tarpeeksi. Minäkertoja-Sebastian on omahyväinen kiipijä, joka käyttää kaikkia sumeilematta hyväkseen edetäkseen taidetuntijaurallaan. Ylimielinen tyyppi herättää selvästi ärtymystä joka suunnalla, vaikkei kertoja kaikkea omnipotenssissaan ymmärräkään. Kaminskin elämäkerran kirjoittamisyritys nyrjäyttää kaiken siten, että lopulta kertojalla ei ole käsikirjoitettavaa, omaisuutta, asemaa, ystäviä, naista… Kaminski puolestaan on arvoituksellinen tyyppi, joka helposti jallittaa itseään täynnä olevaa elämäkerturiplanttua.

Tarinan hotkaisee helposti. Ei romaani ole suurta kirjallisuutta, mutta ihan menevä kertomus siitä, että iästä riippumatta (miesten) elämä on solmussa, jos sössii ihmissuhteet uran tai muiden pyyteiden nimissä.

Nyt siirryn tunneteemaan. Rakastumiseen kytketyt haaveet eivät ole välttämättä jaettavissa. Pariskuntien osapuolet tuntevat tahoillaan omalla tavallaan, toisiaan tavoittamatta – aika tavallista ja surullista. Miksi toiselle romanssi on koko elämänmittaisesti pistävä, satuttava oka vielä vuosikymmenten päästä, toiselle ei?

Therese nauroi hiljaa. Kaminski hymyili hetken, kumartui sitten eteenpäin ja sanoi jotakin ranskaksi.
Therese hymyili. ”Ei Manuel, ei minulle. Kaikki alkoi oikeastaan sen jälkeen.”

Miltä mahtaa tuntua, kun tajuaa yhdeksänkymppisenä, että toiselle nuoruusromanssi on ollut vain ohimenevä vaihe, jonka jälkeen elämän koko komeus käynnistyi, muualla ja muiden kanssa? Myönnän, että kohtaamaton rakkaus ja elämänmittainen harhahaave koskettavat, vaikkakin se on tavallaan oikein muita tyrannisoineelle taiteilijalle.

Harva asia on romaanissa juuri sitä, miltä ensin näyttää. Se minua tässä teoksessa tykästyttää. Esimerkiksi naiset ovat romaanissa aika näkymättömiä, silti heidän vaikutuksensa tuntee. Kasvaako Sebastian Kaminski-episodin jälkeen paremmaksi ihmiseksi menetettyään kaiken? Millaiseksi taidetta taiteen vuoksi -taiteilija arvioi elämänkulkunsa tämän episodin jälkeen? Ei hullumpaa, että kirja pistää kuvittelemaan. Ei hullumpaa, että saman kirjan voi lukea monin tavoin, kuten Kulttuuri kukoistaa ja
Oksan hyllyltä ja Suketus.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Palloharjoituksia

Meri Kuusiston esikoisromaani Amerikkalainen (Otava 2014) tutustuttaa laidalla lillujiin. Helsingin kadut, kotikopperot ja kattojenyliset näyt ovat päänäyttämö. Oriveden maaseudullakin poiketaan. Aina jostain jokainen on kotoisin, ja jokaisella on omituisuutensa.

Jos joku voi asua katolla, jollakin voi olla amerikkalainen jalkapallo rattaissaan. Yhtä soveliasta molemmat. Päätin ryhtyä selontekoon.

Amerikkalainen
Koitan vuosittain kahmaista luettavakseni muutaman esikoisromaanin. On mukava tutkailla, millainen proosa pääsee kustannuskynnyksen läpi ja minkäsorttinen oma ääni kirjasta kuuluu. Meri Kuusisto kuuluu Mikko Rimmisen heimoon. Virkkeen rytmi pomppii kuin toisen päähenkilön löytämä amerikkalainen jalkapallo: se kimpoilee odottamattomiin suuntiin. Kirjan kieli, etenkin sen sana-asettelu, on omaperäistä. Vaarana on itsetarkoituksellinen kisällinäyte, että näinkin osaan. Parhaimmillaan teksti kyllä ilakoi kuvailevasti.

Kaksi päähenkilöä raportoi rinnakkain, ja kummallakin on oma kertoja-asenne. Tässä keskivertoäijän tapaan toimivaa Susettea:

Palastelin edellisyötä. Muistin kotimatkan loppuosan ja siitä eteenpäin. Muistin viimeisen tupakan, joka oli iskenyt yhtä aikaa ruuansulatusjärjestelmääni ja koukeroisiin jalkoihini. Olin tikannut avainta rapun lukkoon, taiteillut rappuset, kaatunut kotiovesta, yrittänyt vaikuttaa selvältä. En tiedä, mistä olimme tulossa, mutta puheluita oli soitettu.

Susette on irrallinen naisihminen, joka kammoaa sitoutumista ja tunnepuhetta. Päivätyö on pakollinen paha, iltariennot myös. Lapsikielteinen nainen alkaa yhtäkkiä pakonomaisesti hoivata jalkapalloa, eli taitaa kaikenlaista käsittelemätöntä kuonaa olla Susetten nupissa. Toinen kertoja, Hermanni, on änkyttävä, katolla viihtyvä erakoitunut, työkyvytön mies. Neuroosit vaivaavat. Sattuma saattaa heidät ystäviksi.

Siirsin katseeni naisesta taivaaseen, kirkkaan siniseen, kesää lupaavaan. Villapaita hiosti, vaikka tuuli ujelsi siitä läpi kuin siivilästä. Kadulta kantautui aamunkiihkeä ruuhka.
– Mikä tuo neidin uudelleen tänne, kysyin ja pelkäsin vielä häivähtävän hetken oikeustoimia. –  -.
Nainen veti kätensä irti. Vei sen suunsa eteeen. Hätäännyin. Kuulinko nimen väärin, loukkasinko, mutta niin kuuli hänkin minun. Sitten hän rykäisi, ojensi taas vapaan kätensä ja katsoi kohti kirkkailla silmillä.
– Susette Suo, hauska tutustua.
Silmäkulma vinkkasi. Enkä tiennyt, oliko se maneeri vai sydän. Myöhemmin selvisi, että se oli hyvin tarkkaan varjeltu sydän.

Jalkapallovauva rattaineen on kantava motiivi: siihen suhtautuminen paljastaa pää- ja muista henkilöistä kerroksia. Nyrjähtäneisyydellä on puolensa, muun muassa pidän romaanin tilannekomiikasta. Ei tässä ääneen naurattajan kyydissä kuljeta, mutta hymähdyttäviä outouskohtia onneksi on. Se sopii, sillä syrjäytymisvaarahenkilöistä tulisi muuten ankea opus. Ystävysten tunnevammat ovat vakavia, ja niiden alkuperästä lukeminen tuntuu häijyltä. Kirja on kumma kokemus: innostun välillä kerrontakielestä, välillä ilmeinen pallopelleily ja henkilöiden lapsuustraumakertymät melkein tympäisevät. Juoni on osin yllätyksellinen ja sukupuolioletuksia pistetään päälaelleen.

Romaani kohoaa Susetten kasvutarinaksi. Loppu antaa toivoa, vaikka kaikki henkilöt eivät kestä menneen painoa. Niin se on, että elämään luottaminen on vaikeaa, tunteiden tunnistaminen ja tuntemaan uskaltautuminen sitäkin kovempaa. Jokaisen matkalla on esteeksi kertynyt pieniä ja isoja kiviä, joillekin ylittämättömiä järkäleitä.

– – ajattelin, että kaikki me kuljimme muiden meille kivettämiä teitä, joita yritimme parhaamme mukaan tanssia kultaisiksi.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

PS. Bloggaajista ainakin Lukutoukka ja Annelin kirjoissa (joka myös tunnisti kerronnasta rimmismäisyyttä) ovat lukeneet Amerikkalaisen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Totuudellisuuden tavoittaja

Jatkoin kirjoittamalla, etteivät mitkään valheet ole yhtä väkeviä kuin ne, joita kerromme itsellemme ja joiden kertomista emme valitettavasti voi lopettaa, kaikki se moska sisällämme ja valheet kalvavat meidät hengiltä, kuten hän pian tulisi huomaamaan. Ja sitä rataa, vuodatuksesta tuli lyhyenäkin itseään toistava ja vuolas, siitä puuttui arvokkuus ja tyyli.

Alice Munron teksteistä ei puutu tyyliä, arvokkuutta hän ei edes hae. Etsinnässä on ihmiselon totuudellisuus. Se ei sisällä yhtä näkemystä tai elämisen tapaa. Elämä ei täytä odotuksia. Ei se ole kohtuullinen tai palkitseva – aina se on epätydellinen.

Munron kansiViimeisin Munro-suomennos Kallis elämä (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2013) sisältää 14 novellia. Joka novellissa voi viipyä romaanin tapaan. Tarina halkoo tapahtumia kuin säleiksi pilkottu pölkky: erikokoiset palaset ovat yhdestä puusta mutta vasta hajallaan niistä syntyy sopivaa sytykettä. On päähenkilö mies tai nainen, kuvattu aika 1930-lukua tai lähellä nykyaikaa, hän on aina uskottava hämmennyksessään tai käänteissään, joita hän ei ennakoi. Siitä hyvä esimerkki on novelli ”Dolly”, josta on kopioimani aloitussitaatti. Siinä vakiintuneen parin tunnelmia mutkistavat odottamaton kohtaaminen ja sen tulkinnat.

Ihmisyhteisöt, joihin henkilöt usein etäisesti kuuluvat, ovat pikkukaupunkilaisia protestanttisia arvoja noudattavia. Munron henkilöt tietävät toimintatavat, ja novelleissa sovinnaisuus on vallitseva pinta, mutta sitä särkee kirjailijan tapa purkaa ihmismieltä. Jokunen henkilö hajottaa itse systeemiäkin, mutta aina ennakoimattomin, naurettavin tai traagisin seurauksin. Näin esimerkiksi novellissa ”Sorakuoppa”:

Hän oli saanut uuden tilaisuuden, hän oli alkanut elämänsä uudestaan. Hän oli hylännyt pöytähopeansa ja posliiniastiastonsa ja pöytäkoristeensa ja puutarhakukkansa ja jopa kirjahyllynsä. Nyt hän eläisi, ei lukisi. Hän oli jättänyt vaatteensa roikkumaan komeroon ja korkeakorkoiset kenkänsä kenkätelineisiin. Timanttisen kihlasormuksen ja vihkisormuksen piirongin päälle. Silkkiset yöpaidat piironginlaatikkoon. Maalla hän aikoi oleilla alasti ainakin osan aikaa, niin kauan kuin säät sallivat.
Siitä ei tullut mitään, sillä kun hän kokeili sitä, Caro meni piiloon sänkyynsä eikä Nealkaan vaikuttanut erityisen innostuneelta.

Kuvaustavassa on tietynlaista etäältä katsomista, ja sentimentaalisuus kierretään taitavasti. Silti – tai juuri siksi – tarinat tuikkaavat tunnepuolustuksen läpi. Eleettömyys, tarkkuus ja selkeys ovat novellien vaikuttavuuden voimatekijät. En ole todellakaan Munro-tuntija, mutta nyt toisen kokoelman lukeneena (ensimmäisestä blogissani 1.1.2014) kokoan tunnelmani: aina aloittaessani uuden novellin minulla on samalla luottavainen ja levoton olo. Tiedän pääseväni varman kertojan matkaan, ja aina hän tarjoaa yllätyksen.

Kokoelman kolme viimeistä novellia alkaa otsikolla Finaali: ”Ne muodostavat erillisen kokonaisuuden, joka on omaelämäkerrallinen tunteiden, joskaan ei aina kokonaan tosiseikkojen, suhteen.” Iho menee kananlihalle kirjailijan johdatuksen ansiosta. Kokonaisen kirjailijauran lopetusnovelleissa on taakse katsomisen jälkiviisautta ilman selittelyä. Ne ovat totuudellisia näkymiä elämän ehtoihin, ihmisluontoon ja ajan kulkuun. Samaa maisemaa on katsonut joku toinenkin, toisin silmin. Joitain koettuja näkymiä, tunteita ja hetkiä voi jakaa, monia pitää itsellään ja aina katsoa niitä eri tavoin. Kullekin elämä, pituudesta ja laadusta huolimatta, on kallis.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

PS. Muissa blogeissa on paljon Munron lukijoita, nämä esimerkiksi: Kirjapeto, Kirja joka maasta, Kirjabrunssi, Ja kaikkea muuta ja Kaisa Reetta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Omaishoitohuuto

Jaakko Yli-Juonikkaan tuotannon viides kirja Vanhan merimiehen tarina (Otava 2014) on hämmentävästi sellainen, että se pitäisi lukea heti toistamiseen. Romaani on tiivis tarina kolmihenkisestä perheestä, jonka jokainen jäsen vuorollaan kertoo tapahtumista. Perheen äiti on täysipäiväinen omaishoitaja, isä on töissä ympäristövirastossa, joka on organisaatiomuutosten kourissa. Tapahtumien tasutana on se, että perheen liikunta- ja puhekyvytön tytär on 12-vuotiaaksi asti kommunikoinut vain kirkumalla vailla yhteyttä vanhempiinsa ja ulkomaailmaan.

Kerrontatilanne alkaa hyvissä merkeissä: 16-vuotias tytär on oppinut kommunikoimaan fasilitoimalla, hän on samalla menetelmällä kirjoittanut runokäsikirjoituksen ja pääsee leikkaukseen, joka voi saada toisen käden toimimaan. Perheenjäsenten välillä näyttää olevan yhteisymmärryksen ja luottamuksen ilmapiiri. Teksti on jokaisen suulla aluksi aika samantapaista, suoraa tapahtumakuvausta. Kerronta on liukasta ja ovelaa, se metsästää vaivihkaa, ja lukija kompastuu sen ansalankoihin.

Todentuntuisen kuvailun vaikeus johtuu siitä, ettei kieli voi ikinä tavoittaa olemassaolon perimmäistä ankeutta. Luulen monen kirjoittavan tarinoita elämästään juuri tästä syystä. Muistiin merkittynä tyhjänpäiväisinkin havainto tai ajatus muuttuu arvokkaaksi. Kirjoittamalla jostakin maailman ilmiöstä kirjoittaja poimii sen erilleen olemassaolon tunkiosta, kiillottaa sen ja asettaa näytteille lasivitriiniin. Kirjoittaminen pyhittää ansaitsemattomasti kuvauksen kohteen.

Kirjoittaminen on itsessään romaanin sisällöllinen ja temaattinen syvävirtaus. Kuka kirjoittaa ja mitä? Vaikeasti vammaisen osallisuus on täysin riippuvainen siitä, että vanhemmat kuljettavat tyttären liikuntakyvytöntä kättä kirjainnäppäimillä. Tämä menetelmä herättää ympärillä ristiriitaa ja kyseenalaistamista.Vanhan merimiehen tarina

Ensi säikähdyksen jälkeen kysyn, onko romaani vammaispalvelupamfletti. Pikkuhiljaa uskon, että kyse on muusta. Lyhyt romaani sisältää kyllä aiheellista vammaisasiaa, omaishoitajien rankkaa osaa ja terveydenhoidon tilaa, mutta edetessään romaani murenee moneen suuntaan. Se viskaa lukijan silmille kummaa kuvaa totuudesta. Välistä on kuin trillerin kyydissä. Ja mikä nimi – nyt ei passaa ruveta selittelemään eikä puhkomaan romaaniin kurkistusaukkoja. Tämän romaanin tarinankuljetus on luotu sokealle, joka saa hetkeksi mikrosirulla silmiinsä näön. Vanhan merimiehen tarina pitää itse lukea ja tulkita: kuka kertoo, mitä ja milloin?

Voisin kertoa iltasadun liikunta- ja puhekyvyttömästä tytöstä, joka ihmeen kaupalla löytää fasilitaatiomenetelmän ja murtautuu ulos mykkyyden vankilasta. Tai voisin kertoa iltasadun kahdesta äärimmilleen ylirasittuneesta omaishoitajasta, jotka mielenterveytensä rippeitä varjellakseen alkavat uskoa vaikeavammaisen hoidokkinsa ajattelevan ja kommunikoivan. Kumpi tarina on koskettavampi? Kumpi rauhoittaa, antaa eväitä elämää varten tai opettaa oikeaa asennetta? Kumpi toimisi paremmin elokuvana?

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus