Kesälomani lopuksi varattu lyhyt Vilnan matka osoittautui kohtaamisten paikaksi. Eri aikakerrostumien vanhakaupunki ja sen kuvaukselliset yksityiskohdat kertovat siitä, miten eri tyylit ja valloittajat ovat maata ja maisemaa muokanneet.
1. Užupis
Kapean ja matalan Vilnia-joen rajaama kaupunginosa Užupis on julistautunut itsenäiseksi. Itsenäisyyspäivää vietetään luonnollisesti aprillipäivisin. Leikissä on totta toinen puoli, sillä kulmakunta on tunnelmaltaan erilainen kuin varsinainen vanhakaupunki. Užupis on boheemi taiteilija-alue, jossa on pittoreskeja taloja, röttelöitä, sisäpihoja, putiikkeja, gallerioita ja kapakoita.
Keskusaukion enkelipatsas kuvastaa taiteellista vapautta. Sen hengessä on laadittu myös alueen perustuslaki, jota soisi sovellettavan muissakin valtioissa. Tässä makupaloja:
4. Jokaisella on oikeus tehdä virheitä.
5. Jokaisella on oikeus olla ainutlaatuinen.
7. Jokaisella on oikeus olla olematta rakastettu, mutta ei välttämättä.
10. Jokaisella on oikeus rakastaa kissaa ja pitää siitä huolta.
13. Kissan ei ole pakko rakastaa omistajaansa, mutta sen täytyy auttaa hädässä.
23. Jokaisella on oikeus ymmärtää.
24. Jokaisella on oikeus olla ymmärtämättä mitään.
33. Jokaisella on oikeus itkeä.
Älä kukista.
Älä iske takaisin.
Älä luovuta.
Uzupisin käsisymboli ja perustuslaki tauluihin painettuna kymmenellekunnalle kielelle.
Taiteen vapautta kuvaa toitottava enkeli. Aiemmin enkelin tilalla tolpan päällä oli jättikokoinen muna.
2. Hannele Majaniemi, ”Sitters”, Galleria Galera
Puiden varjostamalla jokivarsikujalla Užupisissa on pieni, kaksihuoneinen galleria Galera, jossa on paraikaa Hannele Majaniemen valokuvanäyttely ja yksi installaatio. Installaatio puhuttelee lukevaa ja kirjoittavaa katsojaa: matkakirjoituskoneen teksti on jäänyt paperiarkin puoliväliin, kirjoittajan kengät lojuvat kirjoituspöydän alla ja yksi valokuva on unohtunut pöydänreunalle. Kirjoittaja on lähtenyt, matkalle ehkä, jotain on keskeytynyt mutta jotain myös jäänyt jäljelle.
Taiteilija teoksensa takana, taiteilijan takana osa näyttelyn valokuvasarjasta. Hannele kertoi, että innokas siivooja on poistanut installaatioon kuuluvan kahvimukin ja rypistetyn paperin.
Installaatiohuoneen mustavalkokuvat ovat erillisiä väläyksiä ihmisistä, maisemista ja tilanteista. Ne ovat kooltaan vain noin 5 x 5 senttiä, joten kuvakoko sanelee katsomistavan. Pääsen ja joudun todella lähelle kuvia, ne sananmukaisesti ovat suurennuslasin alla, sillä katsomisavuksi tarvitsee (ja on tarjollakin) suurennuslaseja. Tirkistelen, vaikka luvan saaneena, silti syntyy pieni luvattomuuden tuntu: tunkeudun johonkin yksityiseen. On lähes huojentavaa, että lähituijottelun jälkeenkin kuvissa säilyy salaisuus.
Näyttelytila on vanhan kivitalon pohjakerroksessa, sen seinästä on paljastettu pala talon tarinaa – Majaniemen pikkukuvissa on omia tarinoita ja kuvaajan varjokuvassa toinen tarina.
Toisen huoneen pikkukuvat ovat kiinni toisissaan. Näin niistä muodostuu filminauhaa muistuttava matka. Vaikka kuvat ovat irrallisia otoksia, syntyy niistä reissulaisuutta kuvaava tunnelma: otoksissa on laivoja, asemia, metroja; niiden joukossa on henkilöitä ja rajattuja kaupunkimaisemia. Joissain kuvissa on erityisen hienoja valon ja varjon kontrasteja. Matka on usein metafora elämälle, olkoon tässäkin.
Hannele Majaniemi on elokuva-ammattilainen, joten filmimäisyys linkittyy kuvailmaisuun. Itse taiteilijan tapaaminen galleriassa oli odottamaton ilo, ja matkakohtaaminen osoitti oudoin tavoin sattuman sanelun ja maailman pienuuden: yhteinen nimittäjä löytyi teiskolaisista sukujuurista.
3. Kulttuurit kohtaavat
Liettualainen elämänmeno, kulttuuri ja historia eivät tietenkään vähällä paneutumisella ja ajankäytöllä edes raottuneet. Yleensä valitsen matkaluettavan maahan tai paikkakuntaan sopien. Tämän matkan aluksi loikkasin irakilaisiin maisemiin, mutta varsinaisena reissukirjaksi valitsin Jyrki Erran trillerin Kaunasin sivut (Otava/Seven 2012), vaikkei se Vilnaan liity vaan entiseen pääkaupunkiin. Kaunasin lisäksi romaanissa pyöritään Roomassa, Venetsiassa ja Kumlingessa.
Kaiken perusteella minun olisi pitää kirjasta: jännitysjuoneen pujotellaan kirjallisuus-, taide- ja kirkkohistoriaa, arkkitehtuuria ja poukkoilua eurooppalaisissa kaupungeissa. Valitettavasti juonikuvio oli kovin danbrownimainen, sattumukset epäuskottavia, henkilökuvaus jähmeää ja tyyli minun makuuni liian selittelevää ja toistelevaa. Tämä riittänee esimerkiksi sanatuhlailusta: ”Tajusin, etten näkisi heitä vähään aikaan. En ehkä edes pitkään aikaan.” Reilu tiivistys olisi kenties kirkastanut sisältöä ja kerrontaa.
Kirjaelämää Vilnassa
Kirjallisen kuppilan ikkunaopuksista paljastuu teksti: ”BRING BOOKS WE´LL PUT IT IN USE.”
Vanhassa kaupungissa on katu nimeltä Literatu. Talonseinämiin ovat liettualaiset kuvataiteilijat tehneet pieniä teoksia lempikirjailijoistaan. Näin taidelajit kohtaavat ja muokkaavat kaupunkikuvaa. Tällaista tarvitaan Suomenkin, tulisi näkyväksi kirjallinen ja kuvallinen kulttuuri sekä eri ilmaisutapojen vuoropuhelu. SKS:n julkisivu uusiksi Vilnan tapaan! Tai Suomen pankin. Tai Eduskuntatalon. Tai edes Soittajantien Helsingin Kannelmäessä – saataisiin musiikkikin kytkettyä kokonaisuuteen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 