Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2014

Kalmasilmä ja sata lasissa

Lukioikäisenä innostuin Kurt Vonnegutin kirjoista: pureva mutta kepeä ilmaisu iski jälkiteiniin. Lisäksi otin omakseni kriittisen suhtautumisen maailmantilaan ja sotimiseen. Miltä maistuu teksti vuosien jälkeen?

Setävainaan jäljiltä hyllyyni kulkeutui Kalmasilmä (suom. Juhani Koskinen, Tammi 1983). Siihen liittyviä tuntemuksia en ensimmäiseltä lukukerralta vuosien takaa muista, Kissankehto oli aikanaan suosikkini. Kalmasilmä alkaa jämerästi kirjailijan alkusanoilla, joilla hän purkaa fiktionsa tosiolevaista. Jotenkin niistä kuultaa hieman väsyneen ja pettyneen ikämiehen ääni.Kalmasilmä

Tyylilaji on melkein fantasiaa vaan ei kunnolla. Tavallisenoloiselle päähenkilölle tapahtuu kummallisia ja hänen ympärillään on vielä kummallisempia hahmoja kummallisine kohtaloineen. Siinä sivussa tyylitellään ja sivalletaan ihmistyyppejä ja historian tapahtumia.

Kalmasilmän keskiössä on kertojamies, joka on 12-vuotiaana surmannut vahingonlaukauksella raskaana olevan naisen. Samalla summataan sukua: megamaanista isää Hitler-kontakteineen, arkielämään sopeutumatonta äitiä ja tempoilevaa veljeä. Ohi vilistää monia muitakin merkillisiä hahmoja. Ajanjaksoihin kuuluvat kummatkin maailmansodat sekä neutronipommin tuhoama kotikaupunki, Midland City. Kertojan nykyhetki eletään haitilaisessa hotellissa.

Miten naurettavaa minun, vähäpätöisen solupahasen, olisikaan ollut suhtautua elämääni turhan vakavasti!

Vonnegutin romaanissa elämä on sattumanvarainen, hirtehinen epäonnistumisien sarja. Jokaisen elämässä on jokin kulminaatio, jonka jälkeen muu on epilogia. Rudy Walzilla päätapahtuma oli harhalaukaus 12-vuotiaana. Jos ei elämässä ole mitään takuita, ainakin se on varma, että tuhoa kohti käydään, vain hetken kukin toikkaroi tavallaan; elämä on tirkistysaukko, sitten aika sulkeutuu. Ympäristö ja olosuhteet ovat kirjassa ikävän ajattomasti tuhoon kallellaan:

Koko kapupunki oli luhistumaisillaan. Sen keskusta oli jo kuollut. Kaikki kävivät laita-alueen bulevardeilla ostoksilla. Raskas teollisuus oli mennyt konkkaan. Ihmiset muuttivat pois.
Koko planeetta oli luhistumaisillaan. Se räjäyttäisi itsensä ilmaan enemmin tai myöhemmin, ellei se sitä ennen tukehtuisi omiin myrkkyihinsä.

Täytyy myöntää, ettei tämä Vonnegut enää minua villinnyt. Tylsästi voi sanoa kirjaa vain ihan kivaksi eli sen henkilöitä henkiin heräämättömiksi, koukkuja pikkunäppäriksi ja yhteiskuntakritiikkiä hampaattoman satiiriseksi. Käännös on kumman huolimatonta työtä; ”voipi olla”, ”elikkä” ja muut samanmoiset sekä yhdyssana- ja käännösvirheet lannistivat lukemista.


 

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuonna 2014 luettu kirja.

Kuvaan lipsahti vahingossa jo 101. vuoden 2014 lukulistan kirja.

Satanen lasissa tekstini otsikossa tarkoittaa sitä, että olen tänä vuonna lukenut 100 kirjaa. Joukossa on ollut paljon uutuuksia, vähän vanhoja kirjoja; paljon romaaneita, jokunen tieto-, novelli- ja runokirja. Olen kohdannut monia hienoja teoksia, joiden ajatusmaailma on herättänyt, kerrottu saanut eläytymään ja koskettumaan. Silloin tarina, juoni, motiivi, rakenne, kerronta ja henkilökuvaus ovat muodostaneet maailman, jossa on ollut etuoikeus vierailla. Joissain mieleenpainuvista kirjoissa tosin jokin osa-alue on ollut vinksallaan, mutta joku toinen toimiva piirre on paikannut sen.

Lukemisen määrä ei ole itsetarkoitus. Siksi en osallistu lukumaratontyyppisiin haasteisiinkaan. Voin olla vain yllättynyt ja iloinen, että keskittymiskykyä ja aikaa on ollut moneen kirjaelämykseen. Odotan syksyn kirjakautta innolla, joskin samaa tahtia en ennätä uutuuksiin ja muihin kiinnostaviin kirjoihin tarttua. Mutta lukeminen ja bloggaaminen jatkuvat niin kauan kuin tirkistysaukkoni on auki.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Vangitsevaa jännitystä

Jussi Adler-Olsenin Vanki (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2012) on dekkari minun makuuni. En voi vastustaa kiusausta temppuilla romaanin nimellä: kirja vangitsi minut. Romaanissa on myös kohta, jossa kirkastetaan kirjojen lukemisen merkityksellisyys tukalissa olosuhteissa, vaikka vangittuna.

Hän oli maannut lattialla ja muistellut lukemiaan kirjoja. Hän ajatteli niitä usein välttyäkseen pohtimasta elämää, joka hänellä olisi voinut olla, jos hän vain olisi valinnut toisin. Kun hän ajatteli kirjoja, hän pääsi hetkeksi toiseen maailmaan. Pelkkä paperin kuivuuden ja karheuden tunne ja höyrystyneen selluloosan ja painomusteen tuoksu saattoivat sytyttää hänessä kaipuun palon. Hän oli ajatellut kuvitteellista kirjastoaan tuhansia kertoja ja valinnut kaikista maailman kirjoista sen ainoan, jonka voisi varmasti palauttaa mieleensä sepittämättä sille jatkoa. Ei sitä, jonka toivoi muistavansa, eikä sitä, joka oli tehnyt häneen suurimman vaikutuksen. Hän valitsi sen ainoan sykähdyttävän kirjan, joka oli säilynyt koskemattomana hänen kidutetussa muistissaan.

Juoni jännityttää. Lähtötilanne on se, että Kööpenhaminan poliisin murharyhmäetsivä Carl Mørk palaa kohtalokkaan jutun jälkeen töihin vetämään yhden miehen Q-osastoa. Tutkittavaksi lankeaa viisi vuotta vanha kansanedustajan katoamistapaus.Vanki

Kerronta soljuu, eli juoni etenee ja sanailu on sopivan sävykästä. Perushuttua on sekä kahden aikatason että rikokseen (tässä tapauksessa uhrin) ja poliisityöskentelyyn liittyvien kuvausten vuorottelu. Tapahtuma-asettelussa on virkistävää omaperäisyyttä, eikä jännitys tai arvoitusmetsästys sulje pois muuta: joukkoon limittyy myös alakuloisia ja koskettavia hetkiä. Taustalla jäytävät tekijät eivät ole yksioikoisia, syyllisyystematiikka on moniulotteinen. Adler-Olsen osaa viskaista joukkoon myös tilannekomiikkaa, ja tällaisilla oivaltavilla tyylivaihteluilla lujitetaan ainakin minun lukusuhdettani.

Carl Mørkissa on kaikki poliisiromaanipäähenkilön tyyppipiirteet (paitsi alkoholisoitumisen uhka), vaan jollain ihmeen kaupalla hänestä kehkeytyy omanlaisensa. Hän on omapäinen ja asettuu esimiesten kanssa poikkiteloin mutta on luottohenkilöille uskollinen (klisee). Mørkin privaattielämää ripotellaan mausteeksi (klisee), ja jopas tämän mörkin poliisin lähipiirissä hyöriikin kummallista väkeä. Mørkin vastapainona hömelöi avustaja (klisee), mutta apumies-Assad on varastaa koko shown tarjoten hupia, arvoituksellisuutta ja taitoa. Ja kaiken lopputulemana on, että liitän Mørkin suosikkietsivieni kärkikastiin, Barbarottin, Brodien ja Holen porukkaan. Tässä sitä taas ollaan: henkilövetoinen dekkari saa minut innostumaan. Metsästäjät

Osasto Q:n edesottamuksia jatkaa Metsästäjät (suom. Katriina Huttunen, Gummerus 2013). Eriparinen etsiväkaksikko on yhä kiinnostava, ja tiimiin saadaan arvaamaton sihteeri Rose. Näiltä osin homma toimii erinomaisesti. Juoni ei ole yhtä onnistunut kuin ensi osan, tai kenties on niin, että rikoksiin liittyvä inha väkivalta lähestyy kipurajaani. Syylliset ovat selvillä alusta asti, eikä se haittaa asetelmaa. Näkökulmatekniikka pelittää myös yhä hyvin, ja kassialmatyyppisen case-henkilön sisälle meno sujuu. Hiukan yksioikoiselta vaikuttaa se, miten tanskalaisen talouden kärkinimet ovat sisäoppilaitoksissa säilöttyjä, kylmäkiskoisen vanhemmuuden pilaamia ja piittaamattomuuden ylimielistä perintöä jatkavia superpahiksia.

Kesällä ilmestyneen kolmososan kirjastojonossa olen ja pysynkin jonkin aikaa – sen verran suosittu Adler-Olssen tätänykyä on. En sitä ihmettele, sillä Mørk tekee romaanin lopuksi merkittävän päätöksen, ja mahdollinen romanssikin jää kiusalliseen kohtaan. Pakko tietää, miten elämä etenee.

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Aasi ja mölyapina

Yann Martelin uutuusromaani Beatrice ja Vergilius (suom. Torsti Lehtinen, Minerva 2014) alkaa lupaavasti. Kirjailija-Henry yrittää menestyskirjansa jälkeen  saada julkaistua kunnianhimoisen kauno- ja tietokirjayhdistelmän holokaustista. Kustantaja torppaa idean, ja Harry vaimoineen vaihtaa maisemaa ja työtä päätyen Berliiniin. Siellä hän tutustuu vanhaan eläintentäyttäjään, joka kirjoittelee näytelmää aasista ja mölyapinasta, Beatricesta ja Vergiliuksesta.

Onko Harry oikeasti itse Martel? Haukkasiko Martel liian ison palan Piin elämän jälkeen, suunnitteliko hän holokaustikirjaa ja päätyi allegoriaan, jossa yhdistää fiktiota, faktaa, kirjoitusblokkiaan ja tärkeää sanottavaa historiallisista kauhuvaiheista? Saahan tällaisella biografialla leikkiä, kun siihen romaani oikein tyrkyttää aineksia – ilmeisesti siis putoan Mantelin kaivamaan kuoppaan.

Mielikuvituksen tuotteet eivät ehkä ole todellisia, mutta ne ovat tosia. Fiktio ohittaa faktojen voitonseppeleen saavuttaakseen tunteiden ja psykologian totuuden. Myös historian laita on samoin kuin tietokirjallisuuden: se voi olla totta, mutta sen totuus on epäluotettava ja vaikea hyväksyä vailla mitään siihen liitettyä merkitystä. Jos historia ei muutu tarinaksi, se kuolee kaikilta muilta paitsi historioitsijalta. Taide on historian matkalaukku, joka pitää sisällään kaiken olennaisen. Taide on elämän pelastusrengas. Taide on siemen, taide on muisti, taide on rokote.

Kovilla panoksilla pelataan. On filosofiaa, eettistä pohdintaa, kirjallisia viittauksia Dantesta Flaubertiin ja näytelmäkäsikirjoituskatkelmia romaanin osana. Alun ajatukset taiteesta, kirjallisuudesta ja kirjailijan suhteesta lukijoihin ovat kauniita ja ilmavasti esitettyjä, mutta mutta… Minulle tässä kaikessa on liikaa yritystä, ja symbolitaakka käy kovin raskaaksi. Ei juoni eikä sen sisusnäytelmä saaneet minua tempaistua puolelleen. Ei, vaikka kieli ja kerronta ovat ammattilaisen työtä, ja taustalla oleva tapahtumatuska tärkeä: miten mahdollistui yhden kansanosan tehotuhoaminen natsiaikaan, miten siitä voi selvitä, jos selvisi, oli sitten tuhoavien tai tuhottavien joukossa.

Martelin romaanin kunniaksi on sanottava, että siinä todellakin pyritään erilaiseen natsit/juutalaiset-esitystapaan. Ja sekin on todettava, että loppusivujen peli on osoitteleva mutta silti linjakkaan karmiva. Harryn ja eläintentäyttäjän kohtaamisessa on kiinnostavia kohtia, ja preparointi sekä tosi- että symbolimielessä istuu kokonaisuuteen. Jos pitäisi valita, palaisin kuitenkin eläntäyttöasioissa (ja muutenkin vaikka teemat ovat toiset) Henni Kitin Elävän näköiset -romaaniin. Ja lataan lisäksi tämän ulkokirjallisen kannanoton: järkyttävää ja rikollista holokaustia ei pidä ikinä unohtaa eikä väheksyä muttei myöskään hyväksyä nyky-Israelin laitonta siirtokuntatoimintaa ja siviilien pommittamista Gazassa.Beatrice ja Vergelius

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Enkelijäljet

Sarjamurhaaja iskee joulun tienoilla Helsingin keskustassa ja jättää kengänpohjistaan enkelihahmoisia jälkiä lumeen. Tapausta tutkii komisario Isaksson ryhmineen. Näin lähtee käyntiin Markus Ahosen kolmas dekkari Jäljet (Smashword 2014).Jäljet

Kerronta noudattelee nykydekkareiden vakiotapaa: näkökulmat vaihtelevat luvusta toiseen, välillä lukujen sisälläkin, etenkin juonta kuljetetaan Isakssonin ja surmaajan silmin, ja poliisien yksityiselämä on yhtä tärkeä juonielementti ja tunnelmatekijä kuin rikoksiin liittyvät tapahtumat. Poliisien perheasioista merkittävimmiksi nousevat lapsiin liittyvät kysymykset. Pinnalla ovat keskenmenomurhe sekä lapsuudessa koetut käänteentekevät ja elämää varjostavat tragediat. Yksi onnistuneista romaanin juonteista on se, miten lapsuusajan rikosten keventymätön taakka kuvataan omaisen ja osallisen kannalta.

Tämän kesän dekkarilukemistossani on ollut useita uskontoa sivuavia teemoja, eikä Jäljet tee poikkeusta. Surmaajaa kuvataan sekä kuoleman enkeliksi, kuoleman kasvoiksi että jeesuksenkaltaisen valaistuneeksi. Tosin joissain rikollisnäkökulmaväläyksissä on melko hämäriä usko-osuuksia. Tapahtumiin kytketään myös käynnissä oleva piispanvaali ja yhden ehdokkaan rasittavat tuomiopäiväjulistukset. Lisäksi muiden keskeishenkilöiden suhdetta uskontoon sivutaan. Lopullista totuutta ei tarjota, eikä se ole tarpeenkaan, mutta ulkokultainen ja itsekäs mukakristillisyys saa tuomion.

Surmaajan ja motiivien selviäminen etenee tarkalla, verkkaisenoloisella poliisityöllä, lopulta ratkaisu on aika äkkijyrkkä. Yksi kerronnan hiontakierros olisi sopinut minulle. Kielellisesti tekstissä on joitain höyläämättömiä kohtia, esimerkiksi toistuva predikaatittomuus töksähtelee. Näihin minä ajoittain kompastelen – mutta lukijoita on monenlaisia ja lukuhuomio suuntautuu eri asioihin, esimerkiksi Kirjan pauloissa koukuttui juoneen ja Kirjat kertovat ihastui henkilöhahmoihin.

Jäljet on genreen loksahtava perusjännäri. Vaikka romaani on sarjan osa, se onnistuneesti toimii ilman tietoa aiemmasta kahdesta Isaksson-kirjasta. Poliisipäähenkilöistä taustoitetaan tarvittavat asiat ilman puhkiselittämisen tunnetta, ja Isaksson ja hänen avovaimonsa hahmottuvat henkilöiksi, joiden puolesta toivoo ja pelkää – ja se on onnistuneen päähenkilöhahmotuksen merkki. Talvinen Helsinki tallentuu tarkasti, kaupunkikuvailun seuraaminen on kuin elävöitettyä kartanlukua. Silmiä siristellen kuljen nyt lähiaseman tienoilla: onkohan tuo se Postin perheen keittiönikkuna vai mikä, mitähän heille kuuluu…

– –
Sain e-kirjan kirjailijalta: kiitos!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Lumentajuton

Helteenhikisenä poimin kirjastohyllystä lumimaisemaisen kannen, Yasunari Kawabatan romaanin Lumen maa (suom. Yrjö Kivimies, Tammi 2012). Huomionarvoista on se, että se on ensimmäinen suomennettu japanilainen romaani, ensimmäisen kerran se ilmestyi 1958. Oletin, että se olisi hillityn klassista tekstiä, joka kuumalla rauhoittaa, vaan levottomaksihan se tekee.

Juonesta ei voi paljon kertoa, sitä ei juuri ole, mikä on erityisen hienoa. Tokiolainen Shimamura matkustaa muutaman kerran alppityyliseen talvikaupunkiin, hengailee siellä Komako-geishan kanssa ja hetkittäin haikailee kauniin Yoko-tytön perään.

Juonessa ja henkilökuvauksessa viehättävät täydellinen ennakoimattomuus. Kummankaan päähenkilön siirroista ei saa mitään vihjettä, ja tavallaan kuviota tulemalla ja menemällä hallitseva tyhjäntoimittajamies joutuukin toteamaan:

– Sinä olet paljon monimutkaisempi kuin minä.
– Kuinka niin? Eläviä kohtaan en pysty olemaan ihan vilpitön ja haluaisin ainakin kuolleille olla rehellinen.

Komiko on levoton, ailahtelevainen nainen, joka houkuttaa ja arveluttaa. Riisiviinistä, kemuista ja seuranpidosta nauttiminen on osa geisha-virkaa, osin läikähtelevää persoonaa. Onhan tällaisia sekoilevia ja miehiä lumoavia naisia länsimaisessa kaunokirjallisuudessa riittämiin, silti Komiko on omalaatuisuudessaan tavoittamaton. Shimamura on puolestaan joutilas esteetikko, päämäärätön kyynikko, joka ei saa otetta ja josta ei saa otetta.

Oman tyhjyytensä tunto sai hänet näkemään Komakon elämän kauniina mutta hukkaan menneenä, koska juuri hän itse oli tuon naisen rakkauden kohteena; samalla Komako intohimoinen halu vain elää täyttä elämää järkytti häntä kuin paljaan ihon kosketus.

Olen ummikko japanilaisen kulttuurin suhteen, joten en osaa sanoa, ovatko arvaamattomuus ja irrationaalit käänteet kulttuurisia konventioita vai kirjallista omaperäisyyttä. Tekstissä yhtyvät pidättyvyys ja tyylitelty intohimo. Joka tapauksessa romaani herättää monenlaisia tunteita. Päähenkilöherra ärsyttää ja hetkittäin säälittää. Alussa arrogantin tirkistelevä, sovinistinen naiskuva raivostuttaa, sitten tuntemistani kaavoista irtoava geisha hämmentää. Yoko-hahmokin on täysi arvoitus. Ja itse kerronta: siinä on uskomattoman hienoja, aisteja hiveleviä kohtia.

Hänen kimononsa kaula oli laskeutunut takaa, ja hänen niskansa ja hartiansa olivat kuin levitetty valkoinen viuhka. Täyteläisessä, puuterin peittämässä lihassa oli jotakin alakuloista. Se vaikutti villakankaalta tai melkein jonkin eläimen turkilta.

Monien asuyksityiskohtien havainnollisuus ihastuttaa, mutta pysäyttäviä ovat Lumen maan maisema- ja ympäristökuvaukset. Lisäksi monet tuokiot vangitaan taiten, etenkin alun junamatkan ikkunaheijastumat ja selostus valkaistujen japanilaisvaatteiden lopputyöstöstä auringonpunaaman hangen päällä.Lumen maa

Romaanin päätyttyä on ilo lukea kääntäjän avartavat loppusanat. Tiiviisti ja purevasti Yrjö Kivimies kaventaa kulttuurivälimatkaa:

’Lumen maan’ paikoittainen ongelmallisuus johtuu siitäkin, että sen kuvaustapa perustuu haikai-menetelmään (jos niin on lupa sanoa), kesken kaiken esiintyviin katkelmallisiin lausahduksiin, jotka kummastuttavat länsimaista lukijaa mutta antavat ponnahduslaudan runouteensa perehtyneen japanilaisen lukijan mielikuvitukselle. Suoraan kerrotaan vain se, mikä on ehdottomasti välttämätöntä, kaiken muun annetaan syntyä lukija mielessä – siinä jo kyllin vaivaa länsimaalaiselle, joka on tottunut siihen, että hänelle kerrotaan tarkasti asiat, jotka hän arvaa vähemmälläkin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Likkajuttujen äiti

Puhutaan kesäkirjoista. Ne ovat yleensä helppoja, nopealukuisia ja kevytsisältöisiä. Monesti suvilukemistoihin kuuluu jännitystä ja romantiikkaa. Voi kesäkirjana olla myös järkäleitä, jotka ovat jääneet odottamaan loman väljää aikataulua. Omat kesäkirjani ovat olleet kaikkea tätä.

Tämän kesän leppoisimmat lukuhetket ovat syntyneet leudossa kesäiltapäivässä parvekkeen katveessa. Yhden sellaisen lukuhuvituksen vietin Helen Fieldingin viihdytysromaanin seurassa: Bridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013).Bridget Jones

Olen monesti tunnustanut, etten ole likkalitteratuurin ja perinteisen romantiikkagenren ylin ystävä. Se ei kuitenkaan estä silloin tällöin ahmaisemasta lajin edustajia, ihan kurillaan, kokeilumielessä, huvin vuoksi. Taustalla vaikuttavat Mark Darcyn ensimmäisen Bridget-osan avainsanat, jotka joka nainen haluaa kuulla: ”Pidän sinusta juuri sellaisena kuin olet.” Bridgetin kuosi kestää, sillä tämä lajityypin äiti on puettu niin nasevaan kieliasuun, että höpötekstistä riemastuu. Useasti sanailu purskauttaa naurun ja jopa kyynelsilmäisen hohotuksen.

Viihteestä on puhtaasti kyse, vaikka tarinan taustalla on kipeitä asioita: leskeys, pelko yksinäisestä vanhenemisesta, kelpaamattomuudesta ja lasten kasvatusvastuusta. Ilman tätä kääntöpuolta eivät Bridgetin listaukset, törttöilyt, päähänpistot, lapsi- ja lemmenseikkailutilanteet ehkä niin iskisi. Lajityyppiperusta on betoninvarmasti valettu: ystävät, viininlipitys, ulkonäkö, paino-ongelmat, asuvalinnat, ihastumiset, seksi ja toilailut punotaan juonikuvioksi, jossa huumori ja päähenkilölle peukkujen pitäminen voittavat kriittiset äänenpainot. (Kauniit, äveriäät valkoiset menestyjät ne turvallisesti mellastavat palveluskuntineen, huoneistoineen, vahauksineen ja shoppailuineen.)

Uutta hauskutusmateriaalia heruu sosiaalisesta mediasta, jonka höttöytimeen Bridget porautuu. Mutta mehukkainta on se, että likka on sekoileva likka viisikymppisenäkin, lukulasit hukassa ja harmaa juurikasvu pilkottaen. Ikääntymisasiaa tursuaa myös Bridgetin äidin vanhenemisesta ja ystävättärien botoxsoitumisesta mutta eniten riemua revitään Bridgetin elämäntilanteesta: sama kaipuu iholle on reilusti keski-ikäisellä leskiäidillä kuin nuorella heitukalle. Siitä ja naurunpurskauksista pisteet.

Mikä on ollut sinulle kesän huvituskirja?

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Juonijyrä

Luen ja odotan – ja kyllähän yli 800 sivussa on luettavaa, jos juuttuu odottamaan, milloin alkaa kaikki kehut lunastava meno. Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta (suom. Anna-Maija Viitanen, Otava 2014) on pituudestaan huolimatta onnettoman ohut. Tiivistetysti kirjassa selvitetään vanhaa murhaa.

Sveitsiläinen kirjailija on näppärästi sijoittanut tapahtumat Amerikan ihmemaahan. Ehkä se jo selittää alun epäuskottavat ylisanat: kaikki tunnistavat Marcuksen, nuoren menestyskirjailijan; kaikilla on hyllyssään Harryn, Marcucksen esikuvan, 30 vuotta sitten ilmestynyt ihaaaana romaani; kaikkia kuohuttaa 33 vuotta sitten tapahtunut 15-vuotiaana murhatun Nolan kohtalon paljastuminen. Siis kaikkia.

Ja tulet huomaamaan, että vaikka jotkut haluavat uskotella, että kirjassa on kyse sanoista, he ovat väärässä: kirjassa on kyse vuorovaikutuksesta.

Jaa, minusta kirjoissa on kyse sekä sanoista että vuorovaikutuksesta. Hyvä romaani puhuu minulle, puhuttelee, haastaa. Tämän kirjan kanssa en päässyt vastavuoroiseen suhteeseen, siihen tilaan, jossa kieli, kerronta, henkilökuvaus, tarina ja juoni antavat minulle uutta ajateltavaa ja innostavan, joskus jopa kohottavan, elämyksen. Joskus viihdyttävyyskin riittää, mutta ei silloin, kun lukiessa kiusaantuu.

Romaanin lukujen alussa Harry Quebert opettaa tulevaa menestyskirjailijaa, romaanin kertojaa Marcusta; sellaisesta tilanteesta edellinen sitaatti on napattu. Harry on nuorelle kirjailijalle isähahmo, opettaja ja ystävä, ja Marcus ajautuu selvittämään Harryn osuutta kolmen vuosikymmenen takaisiin tapahtumiin. Käsittelyssä ovat lisäksi yksinäisyys, ystävyys, rakkaus, totuudet ja salaisuudet.

Romaanin yhden tason on tarkoitus käsitellä kirjailijuutta ja kirjoittamista. Luomisen tuska, menestymisen tarve ja kirjamyynnin kaupallisuuden reunaehdot tulevat kärjekkäästi näytille.

Kärjistyksiä on lisäksi övereiksi äityvissä äitisuhteissa. Yleensäkin henkilöt jäävät kuoriksi tai epämääräisiksi vihjevyyhdeiksi, eivätkä kertoja, Harry tai Nola kaappaa puolelleen, myötäelämään. Tunnelmassa haetaan hiipivää jännitettä murhamysteerielokuvien tai tv-sarjojen tapaan, mutta kihlmöivän outouden sijasta pysytään tavanomaisen rajoissa.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Nola rakasti Harrya. Nola rakasti hortensioita. Nola rakasti lokkeja. Nola = nolo Lolita.

Juonessa ja tarinassa on aineksia ystävyyden ja eriparisten rakkauksien ristiriitojen käsittelyyn. Tunteita ladellaan, sanallistetaan kuluvin hokemin, mutta niitä ei saada välittymään tai elämään. Ymmälleen minut jättää se, että asetelma, jossa 34-vuotias mies rakastuu 15-vuotiaaseen, selvästi kovin lapselliseen tyttöön, jää riipivyydessään hyödyntämättä. Tunnepuhe on kauttaaltaan vaivaannuttavan latteaa.

– Rumako? Herranen aika, Nola sinä olet minusta suunnattoman kaunis.
– Ihanko totta? Ja minä kun olin niin allapäin… Ajattelin ettet sinä halua minua. Teki mieli hypätä ikkunasta ulos.
– Et saa puhua tuollaisia.
– Sano sitten vielä kerran, että olen sinusta kaunis…
– Sinä olet minusta hyvin kaunis. Olen pahoillani, että olen aiheuttanut sinulle pahaa mieltä.
Nola hymyili taas. Pelkkää väärinkäsitystä koko juttu Harry rakasti häntä! He rakastivat toisiaan! Nola sanoi hiljaa:
– Ei puhuta siitä enää. Ota minut syliisi… Sinä olet niin älykäs, niin komea, niin tyylikäs.

Minkä ihmeen takia luin kirjan loppuun, mutta jätin Kerstin Ekmanin Huijareiden paraatin kesken luettuani 3/5? Kummassakin romaanissa kirjailijuus on kovassa käsittelyssä. Ekmanin tarina jämähtää (vaikka kerronta on monin kerroin taidokkaampaa kuin Dickerin), eikä annettu kuvio muuksi muutu (ainakaan luovuttamispisteeseeni mennessä); ja kun ei juoni eikä henkilökuvaus tekstin edetessä syttyneet säihkymään, väsyin ja luovutin. Dickeriä jatkoin kömpelön kerronnan esteisiin töksähdellen puhtaan juoniorientoidusti: halusin kaikesta huolimatta saada selville, kuka on syyllinen ja mitä ovat totuudet. Juoniveto siis vie, ja tarjoaa Harry Quebert myös joitain odottamattomia tapahtumayllätyksiä.

Dickerin esikoisromaani antaa ainesta erilaisille lukukokemuksille: Lumiomenalle se maistuu ja Amman lukuhetki pitää romaania toimivana. Kirsin kirjanurkka on samoilla linjoilla kanssani kömpelyyden suhteen, ja hänen laillaan mietin kirjan natsaamista Keltaisen kirjaston linjaan.

Lyhyesti vielä kesän tiiliskivien vertailu: siinä missä Dickerin kirja on pitkitetyksi arvoitusjännäriksi jähmettyvä, Donna Tarttin Tikli on eri genrejä älykkäästi yhdistelevä ja henkilöihinsä hengen puhaltava, klassikkoproosaa varioiva, lukijan viettelevä romaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Isäkirje kirjana

Amity Gaigen romaanin Schroder (suom. Jaakko Kankaanpää, Schildts & Söderströms 2014) lopussa on kymmenen vinkkikysymystä lukupiirejä varten. Kun nyt kirjailija tai kustantaja on noin avulias, otan onkeeni: valitsen tarjotuista kysymyksistä ensimmäisen ja viimeisen.Schroder

1) Onko Schroder luotettava kertoja?

Romaani on kirjemuotoinen takautumien road-movie, jonka ex-vaimolleen sepustaa 6-vuotiaan tyttärensä kanssa luvattomasti livistänyt ex-mies. Tarkoituksena on vakuutta lapsen äiti rakkauden teoista. Samalla tulee avattua ne salaisuudet, jotka ovat olleet liiton surma.

Kertoja on ristiriitoja täynnä. Hän tutkii hiljaisuutta, mutta on hervoton höpöttäjä. Hän on patologinen valehtelija, myöntää ja perustelee sen, ja siten koittaa voittaa vilpittömyydellään puolelleen. Kertoja kautta rantain tyrkkää lukijalle hyvien aikeiden kärkiä, mutta varsinaiset toimet puhkovat selostusten pelastuslauttaan sekoilun reikiä. Itäsaksalainen tausta kalvaa kertojaa, samoin lapsuuden kokemukset ja perhesuhteet, joiden aukot hän koittaa paikata kuvitteellisella perheellä ja avioliitollaan. Eihän se onnistunut.

En pidä jälkiviisasta kertojaa luotettavana, mikä on lukemisen kannalta mukavaa: siksi tarinaa ryhtyy seuraamaan ja haluaa lukea sen loppuun. En ole kirjasta kaiken aikaa täpinöissäni, mutta suosittelen sitä lukijalle, joka pitää vähittäin aukenevasta päähenkilöstä ja sietää jenkkihenkisiä sanailu- ja sentimentaalisuushetkiä. Virkistäviä ovat tutkijatyyppiset alaviitteet. Joukossa on koomisen ja traagisen sekoittavia makeankirpeitä kohtia.

10) Onko Erik Schroder hyvä isä?

Schroder ehdottomasti haluaa olla hyvä isä, sitä ei sovi epäillä, vaikka voikin epäillä, että kertoja kirjoittelee asioita omalta kannaltaan parhain päin. Kiintymys tyttäreen on ilmeinen, mutta depressioon ja erotilanteen turhaumiin uponnut miekkonen ei erota toimissaan omaa ja lapsen parasta. Minun makuuni olisi sopinut tavistyttö lapseksi, mutta hieman kliseisesti Meadow on varhaiskypsä ihmelapsi.

Kirjasta voi lukea kritiikkiä amerikkalaisiin ero- ja huoltajuuskiistoihin. Ei liene lapsen etu, että toisen vanhemman pitää myöntyä vierottaviin tapaamisrajoituksiin. Raha ratkaisee ja rahakkaiden tehokkaat asianajajat. Päähenkilökertojan erotuskan tuntee, kun tietää, että hän on ollut aiemmin tyttären koti-isä. Vaan mistäpä sen tietää, kun näin pääsee kurkistamaan vain toisen vanhemman valikoituun näkökulmaan.

Ampukaa vain alas, mutta usein tulee olo, että kirja on naisen kirjoittama, eli mieskertoja ei aina tunnu uskottavalta. Kertojan lapsuuskuvaukset kuitenkin tuntuvat tosilta ja tunnevammoja perustelevilta. Kaikkiaan kertojaketku saa usein minut ärtymään ja sitten taas symppaamaan, tai no, ainakin ymmärtämään ja lukemaan kirjan ketterästi alusta loppuun. Lukuneuvojaa kirja miellytti, Kulttuuri kukoistaa yllättyi iloisesti ja Kirjava kammari tykästyi kirjaan ja identiteettihäilyväiseen päähenkilöön sekä tarjoaa lisäinfoa kirjalijahaastattelussa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Eläviksi täytettyjä

Henni Kitin esikoisromaani Elävän näköiset (WSOY 2014) alkaa upeasti: Tornionjoen rannan kahden talon asukit 1950-luvun lopussa valtaavat lukijan kuin joki tulva-aikaan – oikeaan ja väärään suuntaan virtaavana. Alfred on outoja näkyjä näkevä perheenisä, Eeva vaimona on peruskallio, neljäntenä ja viimeisenä tyttärenä syntyvä Aleksandra on omapäinen. Naapuritaloon Alfred tekee ystävänpalveluksen, Santerin, jotta sielläkin suku jatkuisi. Ja suvut jatkuvat ja kietoutuvat.

Pohjoinen jokimaisema, elämisen tapa sekä henkilöiden ajatusten ja puheen kieli tallentuvat alkuunsa kertakaikkisen tempaavasti. Kolmanneksen luettuani ajattelen, että mitä tämä nyt on: tänä vuonna jo kolmas hieno esikoisromaani Neljäntienristeyksen ja Kultarinnan jälkeen, kyllä nyt kotimaisen kirjallisuuden lukijoita hemmotellaan.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Henni Kitti on kuvataitelija, ja hän on myös kansikuvan takana.

Valitettavasti tempo ja teho eivät pysy koko kirjan keston samanlaisena, veto tavanomaistuu sitä enemmän mitä lähemmäs etelää ja tätä aikaa lähestytään. Ei sillä, etteikö Aleksandran ja Santerin poikien elämää seuraisi, mutta 1950-70 -lukujen kuvauksen erityinen ote kirpoaa ja mennään elämäntuskaisen kasvukipuilun puolelle siten, että isoin intoni hilliintyy. Voi että, olisin niin halunnut tietää enemmän horjuvuudessaan liikuttavasta Alfredista ja arvoituksellisesta Aleksandrasta, joita romaanin alkuosa hieman päähenkilöiksi lupaili, vaan ei, sukupolvien virtaus vei kolmanteen polveen. Alfredin ja Aleksandran isä-tytär-suhteessakin olisi kovasti purtavaa, vaan viitteelliseksi se jää.

He asuvat sopivasti joen varrella tarpeeksi kaukana ylä- ja alajuoksusta, alusta tai lopusta, jotta niitä tarvitsisi koskaan ajatella. Joki on vain ikuinen pätkä liikkuvaa vettä ilman syntymistä tai päättymistä. Ajattelikohan isä ikinä niin pitkälle.
Yhtäkkiä tuntuu naurettavalta, että asioita täytyy aina väistellä. Miksei niistä voi puhua suoraan? Miksei vain soita isälle ja kysy? Yksi puhelu, jossa sanoisi sen, mitä tietää kaikkien ajatelleen vuosia, sehän olisi aivan helppoa, sanoa vain muutama sana, siinä kaikki.

Kitin mietitty, poukkoava, välillä herkkumurteinen kerronta kestää hyvin koko kirjan mitan. Kerrassaan kiehtovaa on se, miten ilmaistaan ihmisten erillisyyden umpio, tavoittamaton ydin. Se, miten ollaan osa perhettä ja sukupolvien ketjua ja silti irrallisia, erillisiä ja perheenjäseniin, muihinkin, vaikeasti tosiyhteyksiä saavia. Jokaisen henkilön omat salamietteet täyttävät pään. Ja silti lapsuudenkotiin palatessa (voi miten tuttu kokemus):

Kuinka tällainen taantuminen on mahdollista? Aina tänne tullessa tullessa mielessä tapahtuu muutos, joka kerta samanlainen, mutta silti aina yhtä ennakoimaton. Se alkaa muutaman kilometrin etäisyydellä kodista, siitä eteenpäin hän muistaa jokaisen tien mutkan ja metsän puun, ja tunne tiivistyy pihatieltä lähestyessä, kunnes hän näkee talon vasten taivasta, ei enää mielikuvan kotipaikkana vaan oikeasti siinä. Ja kun hän astuu sisään, kaikki on menetetty, elämä Helsingissä sumenee ja hän muistaa vain tämän talon tapahtumat, mattojen ja seinäryijyjen sisään kietoutuneet, kaikki muuttuu todeksi.

Henkilövetoisesti tarinaa kerrotaan, silti henkilöissä säilyy salaisuus. Se on minua miellyttävä keino, vaikka romaani pitääkin hahmoihin tiettyä etäisyyttä. Romaanissa on aineosasia, joista ei usein kaunokirjallisuudessa lue, kuten Tornionjoen ja sen ympäristön olemus, kaivostyö, tähtitiede ja eläinten täyttäminen. Niin, tämä Elävän näköiset -romaanin eläinten täyttäminen: symboli. Elämä eletään, kuollaan, eläessäkin voidaan olla täytettyjä kuoria, ja sellaisia voidaan olla elämän jälkeenkin jäljelle jääville. Jotain tuollaista, ainakin.
Elävän näköiset

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Fakiirista hyväksi ihmiseksi

Haluatko lukiessasi levitoida kevyesti tietoisena, että allasi on piikkimatto, ja silti pitäytyä näennäisessä helppouden tunteessa? Sitten valitset Romain Puértolasin romaanin Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin (suom. Taina Helkamo, Otava 2014).

Romaani on sattumusten farssi. Ajatuŝatru Vaŝta huijaa koti-Intiassa meno-paluu-lentolipun Pariisiin ostaakseen Ikeasta piikkimaton. Matkasta tulee vähintään mutkallinen. Fakiiri törmään erilaisiin ihmisiin ja yllättäviin tilanteisiin useassa Euroopan ja yhdessä Pohjois-Afrikan maassa. Epäonnen- ja onnenkantamoiset seuraavat hyväsydämistä huijaria, jonka omaatuntoa alkaa kolkuttaa aiempi valheellinen, vaikkakin kova elämä.Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin

Teksti etenee nautittavan liukkaasti. Kirjassa on paljon näpsäkkää ja luistavaa sanailua. Vaikka tyylilajina on naiivin kepeä hupailu, intialaisen päähenkilön havaintojen tikariniskut osuvat länsimaiseen lukijaan. Välillä niitä pehmennetään, välillä tuikataan peittelemättä.

Miksi toiset syntyvät tänne ja toiset sinne? Miksi toisilla on kaikkea ja toisilla ei mitään? Miksi toiset saavat elää, ja toisilla, aina niillä samoilla, ei ole oikeutuksia kuin vaieta ja kuolla?

Lievetekstin perusteella Romain Puértolas on laittomaan maahanmuuttoon erikoistunut rajavartioston poliisi. Ammattikokemuksen hän on liudentanut hupsutteluromaaniksi, jossa hän kuitenkin ottaa humaanisti kantaa eurooppalaiseen ja kovin ylimieleisen herraskaiseen suhtautumiseen hyvinvointia havitteleviin pakolaisiin. Romaani on ajankohtainen: kirjassa mainitaan tilanne, jossa Italian rannikolla katoaa 76 pakolaisen kansoittama kumivene. Lähipäivinä on voinut lukea päivälehdestä uutisen 75 samanlaisesta uhrista.

Jos haluat realistisen rinnakkaisteoksen tälle hyväntahtoiselle, jopa satumaiselle, viihtyvyysrajoissa pysyvälle romaanille, suosittelen ankaraksi vastapainoksi Lauren Gauden romaania Eldorado (Bazar 2013).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tähdet, tähdet

Tähtiin kirjoitettu virhe on kaunis nimi romaanille. Siinä asettuvat nätisti rinnakkain romanttisuus ja elämän epäreiluus. John Greenin kirjan suomennos (Helene Bützow, WSOY 2013) saa heti vuoden päästä ilmestymisestään toisen tulemisen uusine kansineen. Syynä on elokuvan ensi-ilta 11.7.Tähtiin kirjoitettu virhe 1

Kaksi syöpäsairasta nuorta tapaa ja rakastuu. Hazel on 16- ja Augustus 17-vuotias, joten heille soisi elämää ja rakkautta moniksi vuosikymmeniksi. Augustus elättelee myös toivetta jättää jälkeensä jotain unohtumatonta. Sen lisäksi, että romaani kertoo nuoresta lemmestä kuoleman varjossa, se kertoo vanhempien rakkaudesta lapseen ja tuskasta vakavasti sairaiden lasten tukijoina.

Romaani lähestyy aihettaan rempseästi: syövän ja kuoleman hokemisella poistetaan vaikeisiin asioihin kytkeytyvää mystiikkaa ja varovaisuutta. Ymmärrän tavoitteen, mutta välillä väsyn näppärään ja pakko-oireisen vitsailuun. Lisäksi tietynlainen puleerattu amerikkalaisuus silottaa toisinaan kiusaannuttavasti rosoisia osuuksia.

Myönnän, ettei aiheen käsittelyssä sentimentaalisuutta voi välttää, ja niinpä lukiessa nenäliinaan tulee niiskutettua muutamaan otteeseen. Myönnän, että leukailu ja siihen kytketyt sairauden tosiasiat ovat linjassa älykkäiden ja ääritilanteessa sinnittelevien teinien muun kuvauksen kanssa. Myönnän vielä, että päähenkilöissä on koskettavuutta, ja senkin tunnustan, että nuortenkirja antaa välineitä käsitellä elämän arvoa ja rajallisuutta.

Kauniit, sanavalmiit ja älykkäät rakastavaiset ovat lukeneet ”Viistoa valoa” -romaanin, jossa on heitä askarruttava, aukinainen loppu. Sen perässä käväistään Amsterdamissa. Vimmainen lempikirjan loppuratkaisun selvittäminen on paljain asia, joka kertoo siitä, miten nuoria henkilöt ovat ja miten ahdistavaa heille on avoin loppu, on sitten kyse fiktiosta tai omasta elämästä. Pari tapaa alkoholisoituneen kirjailija Van Houtenin, jonka omassakin tähtikartassa on ollut käänteentekevä virhe. Kyynistyneen kirjailijan kyyti on kylmää:

”- – Mutta jos suoraan sanon, tuo lapsekas kuvitelma siitä että romaanikirjailijalla on jotakin poikkeuksellista tietoa henkilöistään… se on naurettavaa. Se kirja syntyi raapustuksista paperille. Kirjan henkilöillä ei ole elämää niiden raapustusten ulkopuolella. Mitäkö heille tapahtui? Kaikki lakkasivat olemasta sillä siunatulla hetkellä, kun kirja loppui.”

Tähtiin kirjoitettu virhe 2
Jääkö kenestäkään jälkiä, oikeasti eläneistä? Kun kirja loppuu, sadattuhannet ovat sen lukeneet ja fiktiiviset henkilöt jatkavat siten elämäänsä. Lisää elinaikaa Tähtiin kirjoitetun virheen hahmot saavat elokuvaversiossa, jossa on karsittu kirjan pikkurönsyjä mutta edetään muuten romaanin mukaan. Imelyydeltä ei vältytä, mutta päälleliimauksia väistellään, joten koskettavuus säilyy, vaikka loppu venyttyy kuten kirjassakin. Painopiste on nuoressa rakkaudessa syöpää unohtamatta. Elokuvassa on ehkä vielä romaania terävämmin se, että fiktio (kuten Van Houtenin fiktio fiktiossa -romaani) voi antaa elämälle merkityksellisiä kokemuksia, mutta silti fiktio on vain fiktiota, kun taas elämä, keskenkin jäävä, on uskallettava elää kipuineen ja iloineen.

Elokuvaa on jo tituleerattu tämän aja Love Storyksi, ihan syystä, eikä vertausta vähennä se, että Augustuksen roolissa Ansel Elgort on kuin 18-vuotias Ryan O’Neal. Hän ja Hazelia esittävä Shailene Woodley ovat sangen suloisia ja aitoja. Hazelin meikittömien kasvojen ilmeet liikkuvat tunneskaalalla elävästi. Elokuva on varsinainen itkettäjä, mutta niinhän sen pitääkin olla: nuoruus, rakkaus ja kuolema – ei niistä itkemättä selvitä.

– –
Sain kirjan ja elokuvaelämyksen Blogat Teamin kampanjassa SF Film Finlandilta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Prole- ja nykyaustenilaista

Sarah pani ämpärit ikeeseen, kumartui sen alle, ponnistautui pystyyn ja ajatteli, että oikeuden ja kohtuuden mukaan kenenkään ei pitäisi joutua pesemään muiden likaisia vaatteita. Nuoret neidit saattoivat vallan hyvin teeskennellä olevansa vaatteiden alla sileitä ja umpinaisia kuin alabasteripatsaat, mutta sitten he viskasivat likaiset alusvaatteensa poisvietäviksi ja puhdistettaviksi ja paljastivat olevansa heikkoja, vuotavia ja lävistettyjä olentoja siinä missä kaikki muutkin. Sarah ajatteli, että ehkä he juuri sen takia antoivat käskyjä ompelukehikon takaa tai kirjan yli: Sarah oli hangannut pois heidän hikensä, tahrat ja kuukautisveren ja tiesi siis, etteivät he olleet yhtä yleviä kuin enkelit, eivätkä he siksi voineet katsoa häntä silmiin.

Longbournin talossa on saanut kanteensa otsikkotäsmennyksen Palvelusväen Ylpeys ja ennakkoluulo (suom. Helene Bützow, Tammi 2014). Jo Baker on valinnut päähenkilöksi sisäpiika-Sarahin ja traagiseksi sankariksi lakeija-Jamesin, joka Jane Austenin esikuvateoksessa saa yhden maininnan. Muuten romaani myötäilee Ylpeys ja ennakkoluulon tapahtumia loppua lukuun ottamatta.

Jo juttuni alkusitaatti osoittaa, että Bakerin versio on astetta maanläheisempi kuin Austenin. Eritteet, rapa ja raadanta korostuvat, samoin palveluskunnan aseman huteruus herrasväen vallan alla. Vapaa-aikaa tai viihdykkeitä ei ole, palveltavaa kyllä. Alakerran väki näyttäytyy hoksaavana ja tuntevana väkenä, talon sieluna. Sarahiin ladataan hitunen kapinaa ja aseman epäreiluuden analysointia. Vaihtoehtoja alaluokan suunnan muutokselle ei juuri ole nöyryyden ja alamaisuuden ikeessä.

Kersti Juvan upea Austen-suomennos ilmestyi viime syksynä, eli siitä voi tarkistaa tarkkaa ja säälimätöntäkin säätykuvausta. Tämä käänteinen kuvaus on itsessään oivallus, se onnistuu mainiosti, vaikkei Bakerin versio maailmankirjallisuuteen jää toisin kuin lähtökohtansa. Baker säilyttää paljon austenilaisuutta: havainnointi sekä henkilöiden ja heidän asemansa asettelu on terävää, samoin mukana on romanssiin liittyvää järjen ja tunteen kamppailua.

Pysyn pitkin lukumatkaa uteliaana sen suhteen, miten esikuvateos rinnastuu nyt kerrottuun: hyvin se punoutuu Sarahin, Hillin ja muiden alakerran väen vaiheisiin. Bennettien perheenjäsenten luonteita kuvaillaan alkuperämalliin sopien. Varjoon jäänyt Mary nähdään aiempaa tarkemmin, pömpöösille Collinsille annetaan armoa, ja Wickham on entistä ällöttävämpi. Herra Bennetin menneisyydestä kaivetaan uusi ulottuvuus. Mutta vallasväki sikseen, tarina on Sarahin – näkymätön ja äänetön kylmänkyhmyistä kärsivä nuori nainen ja hänen kaltaisensa tulevat nähdyiksi ja kuulluiksi. Hyvä niin, vaihteeksi.Longbournen talossa

Kun Jo Baker uppoutuu Austenin aikaan, vie Kim Izzo nykyisyyteen hupailussa Avioliitto Jane Austenin tapaan (suom. Sari Luhtanen, Schilds & Söderströms 2014). Päähenkilö Kate menettää rahansa ja saa potkut työstä, kuten moni muukin 2000-luvun alun lamakaudella. Hän saa freelancer-mahdollisuuden:

”Kerrataanpa tämä vielä. Minun pitäisi kirjoittaa juttu siitä, miten nelikymppisenä löydetään rikas aviomies, opas naisille, ikään kuin mikään ei olisi muuttunut sen jälkeen, kun Ylpeys ja ennakkoluulo julkaistiin?”
”Sinä saat siihen modernin näkökulman. Naiset kahdestakymmenenestä viiteenkymmeneen hullaantuvat siihen”, Jennifer sanoi varmaan sävyyn.
”Kai sinä tiedät, että Jane Austen ei koskaan mennyt naimisiin?” Minä laukaisin ja katsoin häntä suoraan silmiin.

Kate on avioliittomarkkinoilla nelikymppinen potentiaali uraihminen, ei fanittamansa kirjallisuuden myöhäisteini herraskartanoneito. Tämä ja aikahyppy tuovat yritykseen muikeutta. Valitettavasti meno alkaa muuttua todella noloksi: ikäneito-Katen miehenmetsästys on typerää ja pitkitettyä, sitten vielä juoneen astutetaan ilmeinen Darcy-hahmo ja raha/rakkaus-dilemma kovin ilmeisesti. Juuri ja juuri siedän teelmän kesähuttuna – en oikein ole chiklit-tyyppiä.

Bakerin romaanin joka luku aloitetaan Ylpeys ja ennakkoluulo -sitaatilla, ja Izzo aloittaa luvut sopivin Austen-lainauksin. Austen-fanituksesta sattuu kertomaan uusin Gloria-lehti (heinäkuu 2014), jossa mainitaan suositut esikuvaa mukailevat romaanit, teemanmukainen tavarasälä, tapahtumat ja blogit. Juuri ilmestynyt Heta Pyrhösen tietokirja Jane Austen aikalaisemme (Atena 2014) osuu sekin hyvään buumiin. Artikkelissa ennustetaan, että Austenin kuoleman 200-vuotisjuhlan jälkeen 2017 innostus laantuu. Tokkopa. Ne aidot oikeat austenit viehättävät polvesta toiseen, nämä replikantit unohtuvat.Avioliitto Jane Austenin tapaan

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Tulivuorimaan poika

Sjónin romaani Poika nimeltä kuukivi (suom. Tuomas Kauko, Like 2014) on tiivis ja ilmava. Se vie monella tavoin toiseen maailmaan, lähinnä keskitytään Reykjavikiin vuonna 1918. Kuusitoistavuotias orvonoloinen poika Máni Steinn katsoo kaikki Reykjavikissa esitetyt elokuvat ja oppii tarkkailemaan ihmisiä ja ympäristöä tarkasti mutta näkymättömästi. Tarkkailutaito autta häntä poimimaan miehet, joille myydä itseään. Homous on ollut Islannissa niin kuin muuallakin piilotettu perihäpeä; se on olemassa, sen vuoksi suljetaan silmät, pelätään, vainotaan tai rangaistaan. Näin sateenkaariviikon ja eduskunnan lakivaliokunnan epätasa-arvoisen avioliittopäätöksen päätteeksi kirjan lukeminen osuu ja iskee.

Elokuvien lisäksi ja päälle pojan ihailun kohde on Sóla Guðb-, moottoripyöräilevä tyttö, joka tietää kovia kokeneesta pojasta vähän, muut vieläkin vähemmän. Islanti itsenäistyy ja maassa puhkeaa vakava espanjantautiepidemia, jolloin poika ja tyttö auttavat vapaaehtoisina kuoleman- ja taudinhuuruisena aikana.

Oli näky kuinka karmea tahansa, pojan ilme ei värähdäkään. Yhdeksän päivän aikana hän sanoo tuskin sanaakaan.
Reykjavik on ensimmäistä kertaa ottanut muodon, joka ilmentää hänen sisäistä elämäänsä. Mutta siitä hän ei aio kerto kenellekään.

Teksti on terävää, mutta välillä se leijuu kuumeharhoissa ja on viitteellisen ilmavaa. Siekailemattoman suoraan kerrotaan akteista. Romaani hämmentää hyvällä tavalla: toisaalta juoni ei ole oleellinen, asiat ovat, toisaalta päähenkilö on kuin elokuvallinen kangastus, silti mahdollinen. Päähenkilö kuvataan sekä salaperäisin tuokio-otoksin että teräväpiirtokuvin, joita lukija saa yksinoikeudella seurata.

Mykkäelokuvan aikaan sijoittuva kerronta on lähes karsittu dialogista, kielellisin kuvin hahmottuvat tapahtumat, tilanteet ja henkilöt. Kirja palkitsee lukijansa, koska tekstin avoimuus, karheus ja leijuvuus pakottavat kokoamaan tarinan, hiukan niin kuin editoisi elokuvaamon lattialle leikatut filmipätkät.

Loppusivut ovat luonnollisesti romaaneissa merkityksellisiä, ja tässä romaanissa loikataan reilusti aikoja eteenpäin. Viimeiset sivut on luettava uudelleen, vielä kerran ja taas.Poika nimeltä kuukivi

PS. Kirja on pysäyttänyt ja ihastuttanut: esimerkiksi Erjalle romaani on kuin runo ja Katjalle teksti on väkevää.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vesikaupunkikuvia

Jo muinaiset roomalaiset – näin on pakko aloittaa – asuttivat Budapestia kutsuen sitä paikaksi, jossa on vettä. Suosittu kylpylätoiminta alkoi jo silloin. Kaksituhattaluvun matkaajalle on tarjolla Tonavan kummallakin puolella vaihtuvia historia- ja kulttuurikerroksia.

1. Kaupungista kahmaistuna

Muutaman päivän reissulaisena pitää valikoida palasia miljoonakaupungista. Tonavan rannat päivän auringonvalossa ja yön keinoloisteesssa kuuluvat luonnollisesti turistin perussuoritteeseen. Poukkoilu sivukatujen varjoissa laajentaa kaupunkikuvaa.

Eurooppalainen vuosisadanvaihde näyttää budapestiläisittäin nuhjuisemmalta kuin esimerkiksi Prahan tai Wienin vastaava, mutta kirjavuudessaan se on kiinnostava. Ja tarkoitan nyt jugendia, joka taitaa Unkarissa olla pikemmin nimeltään sessessionismi kuin art deco tai art noveau. Entisöinti-into ei ole vielä täysin virkistynyt, ja paljonhan eri kausien pytinkejä kaupungissa olisi korjattavana.

Netin matkavinkit tarjoavat reittejä, joilla pääsee tutkimaan komeimpia jugendrakennuksia, mutta kulkiessa huomaa, että lähes joka korttelissa Pestin keskusta-alueella on jugendia. Budan puoleinen jugendhelmi Gellert-kylpylähotelli jää odottamaan mahdollista seuraavaa Budapest-matkaa.

Tyylikausi läpäisi niin rikkaiden kuin tavallistenkin kaupunkiasujien arjen. Pestin puolella bongattavaksi löytyy jyhkeitä luomuksia, mutta on myös keveitäkin jugendjulkisivuja. Tyylitellyt kasviaiheet ja -kuvioinnit ovat aina yhtä mielikuvituksellisen koristeellisia, ja fasadien ihmishahmot usein tuijottavat sisäänpäinkääntyneesti symbolimaailmoissaan.IMG_1268
IMG_1281
IMG_1283
IMG_1293
IMG_1269

2. Unkarin varjoisista ajoista

Matkalukemiseksi valitsin unkarinjuutalaisesta perheestä kertovan amerikkalaiskirjailijan Julie Orringerin romaanin Näkymätön silta (suom. Kristiina Savikurki, Otava 2011). Päähenkilö Andras Lévi on romaanin alussa vuonna 1937 parikymppinen nuorukainen, joka Unkarin kiristyvien juutalaislakien vuoksi päätyy opiskelemaan arkkitehtuuria Pariisiin. Siellä viivähdetään romaanista puolet, noin 400 sivua, kunnes 1940-luvun sotavuosien kauhut koetaan Budapestissä ja juutalaisten työpalvelukurjuudessa.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaani matkusti budapestilaisen sillan pieleen.

Romaanissa on kaikki melodraaman ainekset: siinä on sopimattoman rakkauden tunnevyöryjä, verta väkevämpiä perhesiteitä, yhteiskuntaluokkien eroista johtuvia jännitteitä, rotukysymyskauheuksia, epäoikeudenmukaisuudesta kumpuavia rikoksia ja sodan hirveyksiä, kuten väkivaltaisuuksia, kuolemaa, nälkää, tauteja ja keskitysleirejä. Kirjailijan isovanhempien tarina on romaanin taustalla, ja välillä tarinan tosiolevaisuus on ilmeisen lähellä. Henkilöissä on imua, politikoinnin vaikutukset yksilöihin näkyvät traagisesti ja juutalaisten kohtaama epäoikeudenmukainen julmuus on järkyttävää.

Täysillä en kokonaisuuteen tempautunut, sillä romaanissa on kerronnallista epätasaisuutta ja välillä siinä on kiusallista viihdekirjamaisuutta. Toisaalta on siinä myös aitoa ajatusta ihmisen ailahtelevaisuudesta ja ääritilanneselviytymisestä. Myönnyn: romaani on tarpeellinen fiktioon puettu muistutus siitä, miten ihmisten elämänodotukset murtuvat ja miten elämän pitää jatkua. Rakkaus kantaa.

Romaani konkretisoi sen, miten Budapest kaupunkinakin on kummasti noussut sodan (ja sitä seuranneen neukkukauden) hävityksestä nykyturistin ihailtavaksi.

Huipulla he pysähtyivät ja jäivät katsomaan kaupunkia mitään puhumatta. Tonavan kauniit sillat – Margitinsilta, Ketjusilta ja Elisabetinsilta, nuo sillat joiden jokaisen yksityiskohdan Andras muisti ulkoa – olivat kaikki raunioina, niiden teräsvaijerit ja betonirakenteet puolittain uponneina ruskeana vellovaan jokeen. Kuninkaallisesta palatsista pommit olivat tehneet harvapiikkisen kamman, muinaisen kaupungin raunioista esiin kaivetun roomalaisen ylhäisönaisen hiuskoristeen. Hotellit joen vastarannalla olivat luhistuneet maahan; ne kyyhöttivät joen partaalla kuin olisivat liian myöhään anoneet armoa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Turistin idyllinäkymä tänään Budan linnavuorelta Pestin puolelle, Ketjusilta on korjatussa kuosissa.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

Maailman toiseksi suurin synagoga heijastuu elpyneen juutalaiskorttelin ikkunoista.

3. Ravintoa

Hengen ravintoa saa Maguar nemzeti galleriassa, jossa on salikaupalla vanhaa unkarilaistaidetta, ja Szépművészeti-taidemuseossa, jossa on ulkomaisen vanhan taiteen kokoelma. Ensinmainitussa on muutama hieno keskiaikainen teos ja uudemman ajan naiskuva. Jälkimmäinen museo on kuuluisa etenkin espanjalaismestareiden vuoksi, näytillä on klassikkoja kaikkialta Euroopasta, mutta ällikällä lyövät noin kymmenen huoneen flaamilaisen 1400-1600-lukujen taiteen kokoelmat.

Joukossa on tuttuttujen mestareiden yksittäisiä töitä: Bosch, Van Eyck sekä kruunuina hehkuva Petrus Christuksen madonnakuva ja Pieter Brueghel vanhemman joukkokohtaus. Seinäkaupalla on minulle tuntemattomien flaamitekijöiden vaihtelevalaatuisia töitä, mikä pistää ajattelemaan, millainen vauraiden massavientituote maalaustaide on ollut. Koska olen oudon hurhatanut talvisiin luistelukuviin, sain taas nautinta-annoksen niitäkin, etunenässä pieni pyöreä Avercampin talvikuva. Ja vermeerinen Pieter de Hoochin maalaus naisesta lukemassa kirjettä ikkunan ääressä tiivistää tunnelmahetken.

Ruumiin kulttuuria voi harrastaa kylpylöissä ja kahviloissa. Vallitsin jälkimmäisen. Budapestin kahvilakulttuuri kukoisti jo 1600-luvulla, joten porvariston hillitön charmi näkyy vanhoissa kahviloissa, joissa ei kultauksissa, sametissa eikä kristalleissa ole säästelty. New York on yksi kuuluisimmista. Maittavan aamiaisen nautin Vörösmarty térin laidan perinnekahvilan Cafe Gerbeaudin terassilla.

Kahvila New York

Kahvila New York

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Tyylikäs Cafe Gerbeaudin salisto on tyhjillään, kun kaikki aamiaisasiakkaat kansoittavat terassin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide