Päivittäinen arkisto: 5 elokuun, 2014

Oppi nyt vanha ja noori

Helteisessä Helsingissä elokuun alussa noin 250 äidinkielenopettajaa pohti lukemisen iloja ja lukemattomuuden murheita. Kaunokirjallisuuden lukemisen merkityksellisyyttä tämä joukko ei voi kyllin korostaa.

Lukumotivaatiota kohottava kokemus on ratkaiseva herättäjä kirjakuluttajaksi. Koskaan ei ole liian myöhäistä saada lukukipinää. Jos sitä ei ole varhaislapsuudessa saanut, voi se syttyä nuorena, aikuisena tai vanhana. Siri Kolu ja Salla Simukka kertoivat innostavasti nuorten aikuisten kirjallisuudesta, lajista, joka on kirjastoluokitusten välissä mutta jossa ei todellisia lukijaikärajoja ole. Laji ei ole ikä- vaan mielentilakysymys.

Salla Simukka ja Siri Kolu Paasitornin foorumilla.

Salla Simukka ja Siri Kolu Paasitornin foorumilla.

Siri Kolu määritteli nuorten aikuisten kirjallisuuden etsivän ihmisen kirjallisuudeksi. Genreen loksahtavissa kirjoissa kohdataan vastuun ja vallan kysymyksiä sekä isoja elämänkysymyksiä. Monesti juonijännitettä synnyttävät jännitys, fantasia tai dystopia, mutta parhaimmillaan on kyse ihmisestä ratkaisujen risteymäkohdissa. Salla Simukka tähdensi sitä, miten muutos ja murros leimaavat nykyihmisen elämää. Siksi näitä asioita käsittelevä nuorten aikuisten kirjallisuus puhuttelee monenikäisiä lukijoita.

Salla Simukka

Salla Simukan Lumikki-trilogia on saanut lukijoita meillä ja muualla. Simukan Youtube-kirjatrailerit ovat lisäkimmoke kirjaan tarttumiseen.

Kolu ja Simukka kuuluvat itse genren kärkikirjailijoihin Suomessa. Simukan Lumikki-trilogia ja Kolun Pelko ihmisessä upottavat sisuksiinsa eri tekstikerroksia: Lumikissa otsikonmukaisesti on satutausta, Pelko ihmisessä -kontekstissa on West Side Story. Kotimaisista nuorten aikuisten kirjoista lemmikeikseen he mainitsivat esimerkiksi Vilja-Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa ja Seita Vuorelan Karikon. Näissä on tekstien kerroksellisuutta.

Suomalainen tarjonta eroaa Kolun ja Simukan mielestä siten, että tekstit ovat kunnianhimoisempia kuin etenkin englanninkielisen lajitarjonnan. Kaunokirjallisuuden keinoja käytetään monipuolisesti, ei vain keskitytä juoneen. Pohjoismaisessa kirjallisuudessa on lisäksi sukupuoli-identiteettikysymyksiä käsittelevä suunta. Kaikkiaan voi sanoa, että lajityypillisesti nuorten aikuisten kirjallisuuden tapahtumataustana on yleensä ankara ympäristö, jota vasten nuori käsittelee mahdollisuuksiaan.

Innostunut kirjailijapari esitteli lyhyesti lisää suosikkikirjojaan. Helena Wariksen Vuori on kiehtova kuva tulevaisuuden maailmasta. Kirjassa on viitteitä Ragnarök-mytologiaan, se sitoo nykyajan ja taruston. Siclit-luonnehdinnankin saanut John Greenin Tähtiin kirjoitettu virhe kuvaa nuorten rakkaustarinaa ääritilanteessa. Opetukseen Kolu antoi näppärän vinkin, miten Greenin romaania voi  käyttää rinnan vaikka Saima Harmajan teosten tai päiväkirjojen kanssa.

Ruotsalaisesta kirjallisuudesta mainittiin Mats Strandbergin Piiri, joka on trilogian ensimmäinen osa. Se jatkaa ruotsalaista realistisen kirjallisuuden perinnettä, jossa on uskottavia henkilöitä ja todentuntuisia perhetilanteita, mutta ne yhdistetään fantasia-ainekseen. Päähenkilöt kohtaavat arkihaasteita – ja pelastavat maailman. Amerikkalaisista menestyskirjoista on hyvä esimerkki Hugh Howien Siilo, vetävä suljetun tilan draama. Kolu piti sitä modernina työläiskirjallisuutena: ”Sen lukeminen on katharttista. Se on puhtaaksi tislattua kirjallisuutta.”

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat pari. Opetuksen näkökulmasta tämä kytkös on aina muistettava. Netissä on paljon kirjojen fanisivuja, keskusteluja, vaihtoehtoisia loppuja, videoita jne. Opetuksessa kannattaa hyödyntää niitä: tulee näkyväksi, miten kirjallisuutta käsitellään yhteisöllisesti, jaetaan siitä ajatuksia, väitellään kiivaasti ja hehkutetaan hurahduksia juoneen ja henkilöhahmoihin.

Simukka ja Kolu uskovat yhä lukemiseen, vaikka lukutaitotutkimukset ovat olleet viime vuosina synkkiä. Simukka vannoo sykähdyttävien lukukokemuksien nimiin ja kannustaa niistä toitottamiseen kaikin mahdollisin kanavin. Simukka korosti, että tarvitsemme tarinoita Suomesta, sillä yhteiskunnan muutoksen tallentaminen nuorille on tärkeää. Ja vielä loppuhuipennus: kirjallisuudessa on kyse vapaudesta, ei rajoituksista. Kolun sanoin: ”On kyse siitä, mitä kaikkea voit olla lukijana. Mitä kaikkea voit olla ihmisenä.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Alla maan

Solo hymyili. ”No, mikä siilo on?” Mies kysyi teiniuhmaa äänessään. ”Se on – ” Juliette etsi sanoja. ”Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma.” hän sanoi ja tajusi, että sanan määritteleminen oli vaikeampaa kuin hän oli tajunnutkaan.

Hugh Howey on luonut Siilo-romaaniin (suom. Einari Aaltonen, Like 2013) dystooppisen maanalaisen maailman, jossa on jo parisensataa vuotta elänyt yhteisö maanpäällisen elämän tuhouduttua. Ammattikunnittain hierarkinen systeemi pysyy kasassa säännösten ja pelotteiden varassa. Pahin niskoittelurangaistus on siilon maanpäällisten sensoreiden puhdistus: puhdistajaa kohtaa myrkytyskuolema ulkoilman saasteessa.

Romaaniin hahmoteltu siilomaailma jakautuu kolmeen osaa, yliseen, keskiseen ja aliseen, ja niin käy lukukokemuksellenikin. Yliseen osaan nousevat rakenne ja juoni. Howey kiristää jännitettä taitavasti siten, että eri tarinapolkuja katkotaan aina ratkaisevalla hetkellä. Vanha, toimiva kikka. Lisäksi henkilöitä heivataan arvaamattomasti syrjään juuri kun heihin on tutustumassa. Etenkin romaanin alkupuolen juonikehittelyn yllättävyys innostaa.

Keskikerrokseen sijoittuu henkilökuvaus. Romaanissa on melkoisen laajalle leviävä henkilögalleria, etenkin enemmän ja vähemmän merkittäviä sivuhenkilöitä pidetään hyvin remmissä lisäämässä jännitystä ja juonipolkuja. Mukana on muutama melkein päähenkilö ja yksi kuningatar.

Jo pelkkä tiedon määrä huimasi Juliettea – sitä oli paljon enemmän kuin hänen olisi mahdollista käydä läpi koko elämänsä aikana.
Mutta ainakin tieto olisi hänen hallussaan. Hänen tarvitsemansa vastaukset olivat jossain noiden tiedostojen kätköissä. Ja jostain syystä tuntui paremmalta – hänestä tuntui paremmalta – tietää, että ratkaisu tähän arvoitukseen, syy siihen, miksi Holston oli järjestänyt itselleen puhdistuspassitukseen, oli hänen ulottuvillaan.

Jules/Juliette on ehdoton tarinan kiintopiste, jonka voiman, älyn ja sinnikkyyden ansiosta siilon salaisuudet raottuvat keskeishenkilöille ja lukijalle. Arvoitusdekkarin tavoin ratkotaan siirto siirrolta yhteisösalaisuutta. Julietteen suunnataan myös roima tunnelataus menetyksineen ja romansseineen.Siilo

Juoni- ja henkilökuvaustapa viittaavat siihen, että romaanista on odotettavissa filmaus, sen verran laskelmoidusta, tosin toimivastakin, kudelmasta on kyse. Ja niinpä Ridley Scott onkin puuhaamassa visualisointia. Kukahan on myöhempien aikojen Sigourney Weawer, ylittämättömän Alien-naisen Siilo-sukulainen?

Sitten pitää askeltaa raskaasti aliseen osaan, rautaportaikko kalseasti kolisten. Henkilökuvauksessakin on jo joitain onttoja kaikuja, kuten ilmeinen idioottipahis, romanttinen komistussankari, uhrautuvia semisankareita ja selviytyjäkuningatar. Juonen kiehtovuus ja mahdollisen maailman taituruus on kompastua kerronnallisiin ja kielellisiin kömpelyyksiin. Sentimentaalinen heruttelu tuntuu minusta välillä päälle liimatulta. Etenkin toistuvat, kuluneet itkukuvaukset tökkivät.

Spekulatiivinen, synkkä tulevaisuusfiktio on siis osin vetävä ja joiltain osin ontuva. Romaanissa pyritään yhteiskunnallinenkin sana sanoa. Hyvin ei käy, jos harvat saavat päättää, että muut ovat epäkelpoja elelemään ja toiset harvat pimittää työmuurhahaiskansalaisilta maailman todellisen tilan. Kapinaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus