Alla maan

Solo hymyili. ”No, mikä siilo on?” Mies kysyi teiniuhmaa äänessään. ”Se on – ” Juliette etsi sanoja. ”Se on kotimme. Rakennus niin kuin kukkulan takana kohoavatkin, mutta maan alla. Siilo on se osa maailmaa, jossa voi elää. Sisämaailma.” hän sanoi ja tajusi, että sanan määritteleminen oli vaikeampaa kuin hän oli tajunnutkaan.

Hugh Howey on luonut Siilo-romaaniin (suom. Einari Aaltonen, Like 2013) dystooppisen maanalaisen maailman, jossa on jo parisensataa vuotta elänyt yhteisö maanpäällisen elämän tuhouduttua. Ammattikunnittain hierarkinen systeemi pysyy kasassa säännösten ja pelotteiden varassa. Pahin niskoittelurangaistus on siilon maanpäällisten sensoreiden puhdistus: puhdistajaa kohtaa myrkytyskuolema ulkoilman saasteessa.

Romaaniin hahmoteltu siilomaailma jakautuu kolmeen osaa, yliseen, keskiseen ja aliseen, ja niin käy lukukokemuksellenikin. Yliseen osaan nousevat rakenne ja juoni. Howey kiristää jännitettä taitavasti siten, että eri tarinapolkuja katkotaan aina ratkaisevalla hetkellä. Vanha, toimiva kikka. Lisäksi henkilöitä heivataan arvaamattomasti syrjään juuri kun heihin on tutustumassa. Etenkin romaanin alkupuolen juonikehittelyn yllättävyys innostaa.

Keskikerrokseen sijoittuu henkilökuvaus. Romaanissa on melkoisen laajalle leviävä henkilögalleria, etenkin enemmän ja vähemmän merkittäviä sivuhenkilöitä pidetään hyvin remmissä lisäämässä jännitystä ja juonipolkuja. Mukana on muutama melkein päähenkilö ja yksi kuningatar.

Jo pelkkä tiedon määrä huimasi Juliettea – sitä oli paljon enemmän kuin hänen olisi mahdollista käydä läpi koko elämänsä aikana.
Mutta ainakin tieto olisi hänen hallussaan. Hänen tarvitsemansa vastaukset olivat jossain noiden tiedostojen kätköissä. Ja jostain syystä tuntui paremmalta – hänestä tuntui paremmalta – tietää, että ratkaisu tähän arvoitukseen, syy siihen, miksi Holston oli järjestänyt itselleen puhdistuspassitukseen, oli hänen ulottuvillaan.

Jules/Juliette on ehdoton tarinan kiintopiste, jonka voiman, älyn ja sinnikkyyden ansiosta siilon salaisuudet raottuvat keskeishenkilöille ja lukijalle. Arvoitusdekkarin tavoin ratkotaan siirto siirrolta yhteisösalaisuutta. Julietteen suunnataan myös roima tunnelataus menetyksineen ja romansseineen.Siilo

Juoni- ja henkilökuvaustapa viittaavat siihen, että romaanista on odotettavissa filmaus, sen verran laskelmoidusta, tosin toimivastakin, kudelmasta on kyse. Ja niinpä Ridley Scott onkin puuhaamassa visualisointia. Kukahan on myöhempien aikojen Sigourney Weawer, ylittämättömän Alien-naisen Siilo-sukulainen?

Sitten pitää askeltaa raskaasti aliseen osaan, rautaportaikko kalseasti kolisten. Henkilökuvauksessakin on jo joitain onttoja kaikuja, kuten ilmeinen idioottipahis, romanttinen komistussankari, uhrautuvia semisankareita ja selviytyjäkuningatar. Juonen kiehtovuus ja mahdollisen maailman taituruus on kompastua kerronnallisiin ja kielellisiin kömpelyyksiin. Sentimentaalinen heruttelu tuntuu minusta välillä päälle liimatulta. Etenkin toistuvat, kuluneet itkukuvaukset tökkivät.

Spekulatiivinen, synkkä tulevaisuusfiktio on siis osin vetävä ja joiltain osin ontuva. Romaanissa pyritään yhteiskunnallinenkin sana sanoa. Hyvin ei käy, jos harvat saavat päättää, että muut ovat epäkelpoja elelemään ja toiset harvat pimittää työmuurhahaiskansalaisilta maailman todellisen tilan. Kapinaan!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s