Tai ehkä se alkoi muotoutua jo silloin talvella, melkein vuosi sitten, kun hän makasi lumessa paljain säärin ja näki mustan linnun kaartavan korkeaa taivasta vasten, kun hän näki itsensä siinä, päivänvalossa, suojattomana.
Helmi Kekkosen romaani Suojaton (Siltala 2014) kertoo nelihenkisestä perheestä, jonka syntymistä, kasvua ja kehittymistä näytetään vuorotellen Hannele-äidin ja Isa-tyttären kuvakulmista. On vaihtelua lukea lyhyt (160 sivua) ja minäkerrontatrendin vastainen kirja.
Suojaton on utuinen. Lukiessani vaellan metsäisessä jokilaaksossa, jossa näkymät osittain peittää leijuva ja vihjaileva kerrontasumu. Näen sen rakosista romaanimaiseman, kodin, perheenjäsenet, heidän suhteitaan kiristävät tekijät, asiat, joihin voisi vaikuttaa sekä asiat, joihin ei voi vaikuttaa.
Isa on erityislapsi, joka kasvaa erityisnuoreksi. Poikkeuslapsen ehdoilla eläminen vaikuttaa parisuhteeseen ja isoveli Kaihin. Isan muilta lukittu sisin on vaikea tavoittaa, sinne eivät yllä perheenjäsenet eikä lukija – juuri siitähän on kyse, juuri sen kirja ilmaisee.
Parhaiten pääsen kiinni äidin osuuksiin: äidin väsymys, huoli ja syyllisyydentunto möyrivät. Hannelen tausta vaikuttaa hänen äitiyteensä, sillä hän on äiditön, Isabel-isoäidin kasvattama. Isabelia ei enää ole, hänen muistostaan kasvaa myyttinen hahmo, ja tyttärentyttärentytär Isa kantaa isoisoäidin tarinaa sisällään ja nimessään.
Tarinat ovat Isalle täydellisiä, selkeitä. Jo lapsena ne työntyvät hänen mieleensä ihon ja ajatusten läpi. Niiden sävy oli armollinen, toisenlainen kuin keskusteluissa ja ääneen lausutuissa ajatuksissa, niissä loputtomissa kysymyksissä joita hänelle esitettiin, jotka hän kuuli ja ymmärsi mutta johon hänen oli vaikea vastata.
Vaikka kerronnan tyyli ja tunnelma on alakuloinen ja kireä, romaanissa on myös monia kauniita ja tehokkaita tunnelma-, mielentila- ja ympäristökuvauksia. En ole runousproosan ylin ystävä, ja paikoitellen tuskailen tunnelmaummetuksen kourissa, ja jotain jää väkisinkin hämäräksi, piiloutuu sinne sumuun. Toisaalta ihastelen aiheenkäsittelyvalintoja ja pidän sisätarinoista.
Ja sitten on tämä naiskirjailijoitamme (tänä vuonna jo Kytömäki, Hiidensalo ja Kähkönen) askarruttava karhumyytti. Suojattomassa karhuhahmo vaikuttaa Isobelin, Hannelen ja Isan tunne-elämään. Kiehtovasti muinaisuskomme metsän herra pulpahtaa nykyproosaan naisia voimaannuttamaan.
Suojaton ei täysin valloittanut minua, mutta huomaan sen olevan romaani, joka jää muhimaan mieleen. Tiivis teos tuottaa jälkikuvia ja oivalluksia pitkään lukemisen jälkeen. Sehän kertoo tekstistä hyvää. Useat lukijat ovat siihen ihastuneet, mainittakoon ainakin Lumiomena, Suketus ja Arja, joka minun laillani huomauttaa tekstin utuisuudesta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 