Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2014

29 marraskuun, 2014 · 7:28 pm

Inspiraationi lähteillä

kirjatTilanteiden jatkumoista vaihtuvat päivät toisiin. Muiden silmin ihmisestä näkyy toiminta ja ulkokuori, tietysti puhe voi täydentää syntyvää käsitystä. Kokemus itsestä puolestaan pohjaa päässä pyöriviin ajatuksiin, tunteisiin, mielikuviin, havaintoihin – tajunnan melskeeseen. Muut eivät sitä näe. Keskustelut voivat avata näkymiä ajatteluun, mutta silti paljon oleellista jää piiloon.

Minua inspiroi ihmisen ihmeellinen kokonaisuus, arvaamaton ja salaperäinen sisin. Se on varmasti pohjimmainen kimmoke myös lukea romaaneita. Vaikka hamuan rakenteeltaan ja kerronnaltaan tuttuja tapoja laistavia teoksia, minua kuitenkin eniten innostaa ihmisyys, kielellä konstruoidut elävänkaltaiset hahmot. Eipä sitä taida voida paremmin sanoa kuin tuore Finlandia-palkittu Jussi Valtonen Aamulehden (28.11.2014) haastattelussa ”Lähemmäksi ajatustenlukua ei voi nyt päästä”:

– Toinen syy [kirjoittaa] tulee siitä, mitä on itse saanut lukijana niistä kirjoista, joita on eniten rakastanut. Niin intiimiä kokemusta toisen henkilön sisäisestä todellisuudesta kuin kaunokirjallisuuden kautta on vaikea muuten saavuttaa.
– – Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Lukuharrastusta ja inspiroitumista sysäsi minut pohtimaan Luetut, lukemattomat -blogin Liisa, joka ilahduttavasti ja häkellyttävästi haastoi minut mukaan poimimaan kolme innostavaa blogia. Vain muutaman valitseminen korventaa, mutta koska Liisa ja muut haasteessa mukana olleet ovat valintoihin taipuneet, teen minäkin niin.

Kun aloitin kirjablogikirjoittelun, vasta vähitellen ymmärsin olevani yksi monista. Valitsen siis blogit, joita aikoinaan aloin ensimmäisten joukossa seurata, ja niiden myötä innostuin ja ymmärsin olevani osa antoisaa nettikirjallisuuskeskustelua. Jos kaunokirjallisuus on tähystysaukko ihmiseen, kirjablogit ovat sitä suhteessa lukukokemukseen.

Arjan Kulttuuri kukoistaa on jäsentelevän kirjoittajan blogi. Arja poimii oleellisuuksia, tekee johtopäätöksiä ja myös taustavalottaa valloittavasti. Kiinnostavaa on myös kirjavalintojen monipuolisuus. Arjan tekstistä välittyy innoittuneisuus.

Erjan lukupäiväkirja on tekstiin uppoutuvan kirjoittajan kokoelma. Lukukokemus välittyy vilpittömästi, ja tekstin tulkinta lomittuu siihen. Elämys ja perusteleva käsitys kulkevat käsi kädessä siten, että tekee mieli tarttua Erjan avaamaan kirjaan.

Mari A:n kirjablogiin huomaan törmääväni todella usein, kun olen kirjoittanut lukemastani ja selailen, mitä muut ovat kirjoittaneet. Mari kirjoittaa napakasti. Hän menee lukemaansa tunne edellä, perustelee ja ilmaisee kokemuksen havainnollisesti.

Arja, Erja ja Mari – yhdessä ja kukin erikseen: sinä inspiroit minua. Olette haastettuja, eli ”Sinä inspiroit minua” -tunnustus on tarkoitus jakaa kolmelle inspiraation lähteelle!Hyvässä seurassa

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

29 marraskuun, 2014 · 10:00 am

Paolo Giordano kerrottuna kahdella

Miten olisi mielikuvamatka Italiaan marraspimeyden painaessa? Turha on odottaa lempeää valon helotusta, koska tämänkertaisella reissulla voikin päätyä tummiin tunnelmiin tai jopa afganistanilaiseen vuoristoon.

Paolo Giordanon romaania Alkulukujen yksinäisyys (suom. Helinä Kangas, WSOY 2010) olen siirrellyt hyllystä toiseen avaamattomana neljä vuotta. Syy on kirjasta riippumaton mutta ylittämättömältä tuntunut mielikuva. Koska sain käsiini Giordanon uusimman suomennoksen, tartuin ensin vanhaan kirjaan. Tempauduin mukaan kahden poikkeusnuoren tarinaan.

Mattia on helppo köökkidiagnoosata aspergeriseksi, eikä Alicen vammoja peitellä. Lisäksi kummankin lapsuudesta pukkaa kriisejä, joita eivät hyiset perhesuhteet helpota. Kaksi sosiaalisesti kömpelöä, irrallista ja outoa nuorta liittoutuvat siten, että suhde on sekä löyhä että elintärkeä.

He olivat rämpineet noiden vuosien läpi hengitystään pidättäen; Mattia torjui maailman ja Alice koki että maailma torjui hänet, ja kuten he olivat todenneet, siinä ei loppujen lopuksi ollut suurtakaan eroa. Heidän välilleen oli syntynyt epätäydellinen ja epätasapainoinen ystävyys, joka koostui pitkistä poissaoloista ja runsaasta hiljaisuudesta, tyhjästä puhtaasta tilasta, johon kummatkin saattoivat palata hengittämään aina kun koulun seinät kävivät liian ahtaiksi ja ahdistaviksi.

Romaani kuvaa piinallisen nihkeää vuorovaikutusta ja ilmapiirin ilottomuutta. Tarinasta kehkeytyy oudolla tavalla rakkausromaanityyppinen, ja sen loppu on toiveikas mutta eri tavalla kuin voisi olettaa. Alkulukujen yksinäisyys -romaanin tunnelma pitää otteessa ja kieli ihastuttaa. Toivon henkilöille hyvää ja pelkään pahinta – niin käy onnistuneessa henkilöpainotteisessa romaanissa.Giordano

Giordanon toinen romaani Ihmisruumis (suom. Helinä Kangas, WSOY 2014) vie italialaisarmeijaosaston Afganistaniin. Sotilastoiminta on joukkuelaji, se tulee romaanissakin esille, mutta muutama henkilö valikoituu seurattavaksi. Se on viisasta, sillä henkilövetoisuus kiinnittää kerrottuun. Ja kun sodasta kerrotaan, henkilöt ja lukija saavat koko ajan todellakin pelätä pahinta.

Ongelmani voi olla se, että olen jo tarpeeksi vakuuttunut sotimisen järjettömyydestä, ei Giordano voi minua siitä enempää vakuuttaa. On joka ajassa ja paikassa masentavaa, miten valta- ja aateasetelmat uhraavat ihmisruumiita, mahdollisia tulevaisuuksia. Tässä romaanissa sotivat ovat kaukana poissa, oudossa taistelussa, jossa omien mielivalta ja ulkopuolinen uhka ovat samalla viivalla.

Ihmisruumis ei ole helppo romaani. Aihe on raskas ja tunnelma painostava. Keskushenkilöt ovat monimutkaisia persoonia, joihin vaikuttavat erottamattomasti siviilimenneisyys ja nykyhetki. Kaiken tämän Giordano tallentaa pistävästi ja hajanaisesti – aiheen ja ihmsmielen liikkeet yhdistävästi. Mari A. odotti romanilta enemmän kuin saa, Omppu puolestaan pitää vähittäin aukenevasta kuvauksesta ja Sanna sotilaspsyykenäkökulmasta.

Kirjailija kokeilee kerrontakeinoja reippaammin kuin esikoisromaanissa, mikä sopii aiheeseen ja tyyliin. Kieli on tarkkaa ja taitavaa. Olen kuitenkin Alkulukujen yksinäisyyden lumoissa siten, että siitä on vaikea irrottautua ja tempautua taistelutantereille. Yhteistä kahdelle romaanille on henkilöiden taustalla häälyvä perhesuhteiden ahdistavuus.

Pilleri päivässä, ja kukin niistä pyyhkii pois kysymyksen, johon en koskaan saanut vastausta: mikä on perhe? Miksi sota puhkeaa? Kuinka miehestä tulee sotilas?

Ihmisruumis on sotakirja, mutta etenkin se on kirja ruumiillisista henkilöistä, joiden ihmisyys kärjistyy erikoistilanteessa. Romaanihenkilöiden välityksellä käsitellään tarpeiden, elämän jatkumisen, päättymisen, lopullisuuden, syiden ja seurausten problematiikkaa. Ruumis on kehollisuutta kuten suvun jatkamistoimintaa, ripulointia, haavoittumista ja lopullista ruumiiksi tulemista. Ja se kaikki myös tuntuu ja koskee.

– –
Sain Ihmisruumiin kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 marraskuun, 2014 · 9:14 am

En suostu

Norjalaisen vuonon ylittävän sillan pielessä alkusyksyn aamu on kuulas ja värit selkeät, kirkkaat. Siitä on hyvä tarinan alkaa, ja niin alkaa Per Pettersonin En suostu (suom. Katriina Huttunen, Otava 2014). Syyskuussa 2006 tapaavat sattumalta lapsuusajan ystävät Tommy ja Jim. Kumpikin on elämän painosta joutunut suostumaan sellaiseen, mihin ei olisi luullut suostuvansa. Tuskataustainen Tommy menestyy ulkoisesti aikuiselämässään, mutta lähtökohdiltaan hyvät pohjat saanut Jim elelee heikosti.En suostu

Minulle romaanin keskiössä on Tommy ja hänen lapsuudenperheensä, jonka jäsenten elämää väläytellään pienin pätkin 1960- ja 1970-luvuilta. Perhetilanne on vaikea, ja sen karheuttama Tommy kantaa liian varhain liikaa vastuuta.

Tommy nousi autosta ja kiersi sen takakautta ympäri ja seisahtui katsomaan taloa jossa oli aina asunut. Puuseppä oli jo peittänyt yhden ikkunan raakalaudoilla ja aloittanut seuraavaa. Talo näytti nyt aivan erilaiselta, sokealta, ei sellaiselta kuin kodin pitäisi näyttää. Häntä kuvotti. Tuntui kuin hän olisi pyörinyt ilman halki. Tuntui kuin hän olisi pudonnut. Minä putoan, Tommy ajatteli, kumma juttu.

Petterson katkoo näkyviin vain käännekohtia, muun osan kuvattujen henkilöiden elämästä saan täydentää ja päätellä itse. Pätkitty ja sahaava kerronta on tavallista nykykirjallisuudessa, mutta kyllä se taas erinomaisesti toimii. Minulle sopii se, että kerronta-aukot ovat yhtä merkityksellisiä kuin kerrottu ja että eri näkökulmista eri ajoilta tarjotaan tapahtumaituja.

Aika niukalla tyylillä ja kurinalaisella kielellä luodaan henkilöiden, suhteiden, miljöön ja ajan raamit. Kaiken päällä leijuu raskas ilma: tunnelma on puristava, jopa pahaenteinen. Se ei tee lukemista vaikeaksi, vaan teksti on vetovoimaista. Kuvaus on tarkkaa ja konkreettista, ja samalla se on aukkoineen viitteellistä ja arvoituksellista. Harkittu kerrontatyyli on mitä ilmeisimmin Pettersonille ominaista. En ole Pettersonin aiempia suomennoksia lukenut, mutta Arjan, Kaisan ja Katjan fanittamisen perusteella kannattaisi niihin tarttua.

Etenkin ihailen romaanin henkilökuvauksen vahvuutta. Henkilöissä on teräviä kulmia ja patoutunutta tunnetta. En suostu on psykologinen romaani, inhimillinen ja kipeä. Sen kuva perheestä, lasten kohtaloista, ystävyys- ja sisarussuhteista sekä elämästä selviämisen sinnittelystä kouraisee. Petterson ei syytä, ei puolustele, ei selitä. Hän näyttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 marraskuun, 2014 · 7:31 pm

Sokean miehen puutarha: talebanitaakkaa

Hyvä kirja voi olla sellainen, että se lisää uskoa ihmiseen. Se voi myös avartaa elämänkäsitystä. Lisäksi eläytyminen vieraaseen kulttuuriin voi syttyä sykäyttävästä kirjasta. Miten käy kirjalle, joka hapertaa uskoa ihmisyyteen, vieraan kulttuurin käsittämiseen ja parempaan maailmaan? Se voi havahduttaa – ainakin niin tekee Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha (suom. Kirsi Luoma, Like 2014).
Sokean miehen puutarha

Luin ensi sivuja hieman happamana: johan olen Hosseinini lukenut, voi ei, taas tätä talebaniahdistusta. (Ja tähän lisään, että vaikutuin Leijapojasta ja sitäkin enemmän romaanista Ja vuoret kaikuivat.) No niin, Aslamin romanissa Pakistanin puolelta lähtee Afganistaniin kaksi melko neutraalisti uskonsotaan suhtautuvaa nuorukaista – enemmänkin näitä kavereita korventaa yhteinen rakastettu. Hohhoijaa. Vaan mitä sitten kerronnassa alkaa tapahtua: taitavasti taiteiltuja näkyjä, tehokkaita kauheuksia ja epäreiluuksia. Ja aivan häkellyttävä kuoleman kuvaus. Kauheaa komeasti.

Kerrontateknisesti ei Aslamin roomani ole erityisen omaperäinen. Kronologisesti edetään, välillä huomio kohdistuu perheen sokeutuvaan isään, välillä Naheed-miniään ja Mikal-kasvattipoikaan. Keskeiset henkilöt ovat erottuvia hahmoja, ja heissä on kiinnostavaa ennakoimattomuutta. Paikkoina vaihtuvat puutarhan ympäröimän kotitalon tienoot ja nuorten miesten kulku- ja taistelutantereet. Tilanteet ja tunnelmat Aslam kuvaa väkevästi.

Mikal nousee ylös ja kääntyy katsomaan ulos ikkunasta. Juna lipuu juuri aseman halki. Siellä täällä hyvin kaukana erottuu talojen luunvärisiä valoja, ja kuu on kuin yksinäinen hohtava nuotti radanvarren sähkölangoissa. Sen kurtistunut kuvajainen heijastuu matalan monihaaraisen joen pinnasta, ja korkealla tähtien seassa saalistavat kehrääjälinnut.

Kaikki sekavasti sotivat ryhmittymät vaalivat yhtä alhaisia voimia. Amerikkalaisten yksisilmäisyys ei ole sen kummempaa kuin eri muslimiporukoitten sokeus. Oikea usko on todella ahdas; vääräuskoisuutta näkee joka taho omalla tavallaan, ja sen nimissä tapahtuu rajua ruhjontaa. Oppimattomuus, uskonuho, huijaukset ja lahjukset ovat rikkana rokassa. Kaikki tämä vie tunteella mukaan – huomaan itsessäni sekä yksisilmäisyyttä että sokeutta valmiudessa hyökätä manipulointia, kiihkoilua ja kaltoinkohtelua vastaan.

Valoisalla mielellä ei maailmantilannetta tämän fiktion perusteella katso, ja valitettavan uskottava sen kulttuurinihilistinen näkemys on. Mitään edistystä ei ole luvassa kostonkierteisessä uskonsodassa, jonka jalkoihin tahtoen ja tahtomattaan monet joutuvat, ja railo idän ja lännen välillä vaikuttaa pohjattomalta.

”Jos syyskuun terroristi-iskujen täytyi yleensä tapahtua, olen pahoillani että niin kävi minun elinaikanani. Ne ovat tuhonneet elämäni. Ja minä sentään asun niin kaukana sieltä missä ne sattuivat. Mitä Heer muka tietää New Yorkista ja mitä New York Heeristä? Ne ovat kaksi eri maailmaa.”

”Kukaan täkäläinen ei voi tietää mitä länsimaalaiset tietävät”, vanhus virkkoo. ”Länsimaalaiset ovat tietomme tavoittamattomissa. Kuilu on liian suuri, ero liian lopullinen. Sama kuin kysyisi mitä kuolleet tai syntymättömät tietävät.”

Sota ja rakkaus yhdistyvät Sokean miehen puutarhassa. Tavallisesti vierastan kovin romanttisia ja kohtalonomaisia sielunyhteyksiä. Onneksi Aslam ei tee romaanin rakkausjuonnetta imeläksi, se on pikemmin pieni lämmönpurkaus kylmäävien terroritekojen ilmapiirissä. Kaikki pyrkimykset tuntuvat romaanissa romuttuvan, ainakin miesten. Hieman välähtää toivo parissa kirjasivistystä edistämään pyrkivässä naisessa. Ja puutarhassa on hetkittäin heleitä, ympäröivästä todesta irrottavia hetkiä.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 marraskuun, 2014 · 6:04 pm

Kolme sisarta Pohjanmaalta

Lars Sund nautiskelee sepittäjän vapaudella romaanissa Kolme sisarta ja yksi kertoja (käsikirjoituksesta suom. Helene Bützow, Schidts & Söderströms 2014). Oppimaton, pienen pohjanmaalaisen aseman puomivahti haluaa jakaa lukijan kanssa kolmen naisen tarinan. Ja siinä samalla paljon muuta.

Kertoja paljastaa itsestään raamit: hän on rintamalla vammautunut yksineläjä, joka kaveeraa hillitysti paikallisen runoilijan kanssa ja on poliittisesti vasemmalle kallellaan. Pääasiallisena seurana hänellä on varis, jonka kanssa juoruilee. Sen, etäisyytensä ja tarkkailutaitojensa vuoksi hän tekee katsauksia päähenkilöiksi valikoimiensa naisten elämään. Kertoja oikein herkuttelee kaikkitietävyydellään, hän ei peittele sitä, miten poimii, valikoi, yhdistelee, keksii, peittää, hämää ja jättää kertomatta. Hänellä on valta, ja siihen kuuluu myös reaalin ylittävä variskumppanuus.

Minä ja neuvonantajani emme halua ottaa kantaa siihen, mikä tuosta tarinasta on totta ja mikä taas keksittyä, tuulesta temmattua tai perätöntä. Kokemuksemme mukaan joillakin tarinoilla on toisinaan taipumus kasvaa kertojansa suussa ja muuttua kauniimmiksi tai paremmiksi kuin niiden oikeastaan pitäisi olla.

Romaanissa on rutkasti tavaraa. Se on ensinnäkin näytelmällinen: romaani jaettuna neljään näytökseen. Jo nimestä arvaa, että Tsehov on keskeinen viite. Kyse on myös historiallisesta romaanista. Jokaisella näytöksellä on nimikkovuosi (1948, 1952, 1962 ja 1968), mutta kansalaissota, jatkosota ja monet tapahtumat ennen ja jälkeen varsinaisten kerrontavuosilukujen kytkeytyvät tarinaan. Pääosassa on sotien jälkeinen jälleenrakennusaika. Lisäksi tarinaan limittyy yhteiskunnallista otetta naisten yhteiskunta-aseman takaa: Maggi on yläluokkaa, Ulla-Maj ponnistelee opettajaksi ja keskiluokkaan (ja kansanedustajaksi) ja työläistytär Iris etenee näyttelijäksi, joka ei ole selvitä lähtökohtatraumoistaan. Lisäksi kokonaisuuteen punotaan arvoitus ja harhautus hieman murhamysteerityyliin.Kolme sisarta ja yksi kertoja

Joka henkilössä on sekä pärjäämisen taitoa että murheellisia murtumia, ja kaikista henkilöistä kertoja leikkaa koskettavia siivuja. Silti paljon jää ilmaan, sillä täyteläistä henkilökuvausta ei synny näin viipailoiduista hetkistä. Hämmästyksekseni en kiinny oikein kehenkään, vaikka jokaisesta luen kiinnostavia kulmauksia.

Sävyssä on leikillisyyttä ja kepeyttä, vaikkeivät käsiteltävät asiat usein hilpeitä ole. Sundin tekstissä ihailen etenkin tunnelmaa, sitä, miten tallennetut tilanteet ovat kuin elokuvan kirkkaasti valaistuja kohtauksia, joissa yksityiskohtiin tarkentaen loihditaan merkityksellisyyden ilmapiiri. Joukossa on upeita otoksia ja kohtauksia.

Tavoilleni uskollisesti pidän repaleisesta ja aukkoisesta kuvauksesta, mutta kummallisesti jään hapuilemaan kaiken runsauteen. Romaanilla on kerrassaan paljon sanottavaa ja kerrottavaa, ja se haarautuu ja lonkeroituu fiktion, spekulatiivisenkin sellaisen, ohella todellisiin aikoihin, paikkoihin, jopa henkilöihin kuten Kekkonen. Romaani tulvii komeita ajatelmia romaanihenkilöistä, muistamisesta, kuolemasta, teatterista jne.

Jospa haparointini juontaa siitä, että romaanin kertoja kätkee ja peittää läheisimmät asiat: hän ehkä olisi kuitenkin halunnut kertoa paljon aikaisemmin ja paljon enemmän itsestään ja yhdestä kuolleesta tytöstä, mutta jää lymyämään kolmen näytelmäsisaren kulisseihin. Käykö tahattomasti niin, että kertoja lankeaa – tai ainakin pikkuisen kompuroi – ensi sivuilla asettamaansa ansaan, sillä hän ei lopulta kertonutkaan kaikkein rakkaimmasta, syystä kyllä, mutta silti?

Rakkauden puuttumisen huomaa heti, sanoi kuuluisa kirjailija. Ilman rakkautta kirjoitetusta romaanista tai kertomuksesta puuttuu voimakin: kun sen pitäisi laulaa, se jaksaa vain kitistä, kun sen pitäisi loimuta, se jaksaa vain kärytä kuin tuhka kokon sammuttamisen jälkeen.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 marraskuun, 2014 · 11:19 am

Valontuojat, romaanihämärtäjä

Ja ”Vuoden järkäle” -palkinnon saa… Eleanor Cattonin Valontuojat (suom. Tero Valkonen, Siltala 2014). Normaalia suurempikokoisempi, pienifonttisempi, yli 700-sivuinen Booker-palkittu romaani on vaikuttava kirjaesineenä, ja sen kansi on tyylikäs. Entä sisältö?

Valontuojat alla, päällä vertailun vuoksi peruspokkari. Varaathan lukemiseen leppoisaa loma-aikaa.

Valontuojat alla, päällä vertailun vuoksi peruspokkari. Varaathan lukemiseen leppoisaa loma-aikaa.

Eletään vuosia 1865 – 1866, kultakuumeen aikoja Uuden-Seelannin rannikkokaupungissa. Yksi äijänretale on kuollut, yksi ilolintu melkein, ja äveriäs nuori mies on kadonnut. Asianosaisia näihin tapahtumiin on ainakin 12 erirotuista miestä ja pari naista. On kyse solmusta, joka ei hevin aukea.

Kertoja tietää kaiken – ennalta ja jälkikäteen – tapahtumista, henkilöistä ja mielenliikkeistä. Olen turvaverkossa: vaikken romaanin ensimmäisen kolmanneksen aikana käsitä paljoakaan, luotan, että kertoja tietää ja luotsaa minua varmana tavoitteistaan.

Muiden yläpuolelle asettuvaan kerrontaan siis tukeudun, sillä henkilöihin en voi luottaa, en edes saa otetta, sillä nimiä vilisee ja jutun jujuna on peitellä henkilöiden todellisia motiiveja. Tiedän, että henkilöt harhauttavat toisiaan (ja minua), ja sen selvittelyn vuoksi jaksan raataa. Rehellisyyden nimissä on todettava, että kun sivulta 300 eteenpäin muutaman aukeaman verran referoidaan siihenastinen sekamelska, käy mielessä, olisiko teos voinut alkaa vasta siitä.

Valontuojat on hankala kirja. Monimutkaisen henkilöjoukon läpi vaskoolissa vatkataan monenmoista tapahtuma- ja näkökulmarojua, ja materiaalin heiluttelu ja pyörittely kestää ja kestää; kaiken kerrotun sälän joukossa on tarinan kultajyvät. Teksti on tietoista tyylittelyä ja pastissia, jonka välittämiseksi suomentaja on tehnyt huipputyön.Valontuojat

Massiivinen ja rakenteeltaan kimurantti Valontuojat pysyy jäntevänä rikosvyyhdin vuoksi. Rikoksen perässä edetään myös Donna Tarttin Tikli-tiiliskivessä, jonka kiehtovuus on hallitussa henkilömäärässä, tarinataituruudessa ja genreyhdistelyssä; rikos on siinä päähenkilön kehitykseen kytketty motiivi. Valontuojissa tyyli korostuu sisällön kustannuksella, eikä kerronnallisella taidonnäytteellä ole erityistä sanottavaa eikä henkilöihin ehdi kaikkien kerrontakiemuroiden vuoksi kiintyä.

Valontuojat on häkellyttäjä, mukahistoriallinen romaani, joka vie modernin kerrontatavan laveussfääriin ja yllättää sillä, että loppu on ajallinen alku ja romaanin alkua tiivistyylisempi. Eleanor Cattonin teos hylkää trendit: ei samastuttavia minäkertojia ja pääosin kerronta-ajoissa hyöritään simultaanisesti eri hahmojen tilanteissa. Lukijaa ei kosiskella. Ajankuva on uskottava, miljöökuvaus silmiin siilautuvaa ja tunnelma öljylampun valossa läikehtivää.

Siis uuvuin välillä, ja sitten taas jatkoin. Joistain puolista ärsyynnyin toden teolla. Miksi muuten niin h-tin laveassa sanailussa piti kirosanat lapsellisesti katkoa? Myönnän auliisti, etten kaikkea käsittänyt. Pidin, ei, vaikutuin, ei, sittenkin, välillä. Moni lukija on tunnustanut romaanin hienoudet ja samalla kokonaisuuden läpikäymisen työvoitoksi (mm. Lumionena, Kulttuuri kukoistaa ja Reader why did i marry him; Suketus on lumoutunut). Planeettojen asennot romaanin kantorakenteena eivät kestä lukemiseni painovoimaa, vaikka tähtikartta on kaikkien lukujen perusta ja siitä hienosti lausutaan, lausutaan niin, että sillä tavalla haluan valottaa Valontuojat:

Planeetat ovat nimittäin vaihtaneet paikkaa tähtien alati kiertävällä kankaalla. Aurinko on taittanut kahdestoistaosan vuosittaisesta taipaleestaan, ja sen myötä syntyy täysin uusi maailmanjärjestys, täysin uusi näkökulma kokonaisuuteen. Auringon ollessa Kauriissa me olimme etäisyydessämme varautuneita, vaativia ja kopeita. Katsoessamme ihmistä pyrimme samalla tekemään hänestä eheän: murehdimme hänen epäonnistumisiaan ja arvioimme hänen lahjojaan. Emme kyenneet kuvittelemaan, mitä hän olisi saattanut olla, mikäli häntä olisi houkuttanut pettää koko luontonsa – tai mikä vielä parempaa, mikäli hän olisi pettänyt itsensä ilman houkutusta. Mutta ainoa totuus on suhteellinen, ja taivaalliset suhteet perustuvat pyöriviin pyöriin, kallistuviin akseleihin ja liikkuviin numerolevyihin; kyseessä on kellokoneiston lailla toimiva järjestelmä, joka muuttuu hetkestä hetkeen, ei koskaan toista itseään eikä koskaan pysähdy.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 marraskuun, 2014 · 10:24 am

Kimmelin koneessa lentoon

Vilja-Tuulia Huotarinen on kirjoittanut teinityttöjen voimasadun. Kimmel (Karisto 2014) kertoo pinkkiin pukeutuneesta 16-vuotiaasta, joka pöristää kimmeltävän vaaleanpunaisella lentokoneella 12 ikätoverin luo. Vanhemmat luottavat tytön hoitavan roskaantuvan maailman kuntoon ja muutenkin siipien kantavan:

He uskoivat kuitenkin, että tyttö pelastaisi pallon. Kuten kaikki vanhemmat, he olivat siitä ihan varmoja. Kukaan ei pystysi hoitamaan maailmaa peremmin kuin tämän päivän kuusitoistavuotias.
Tyttö maalasi kynsiään vaaleanpunaisiksi.
Hän sanoi:
– OK, ja puhalsi sormiinsa.

Kimmel on toimeen tarttuva tyttö, aktiivinen subjekti. Lyhyen romaanin aikana Kimmel tapaa erilaisia teinejä tyyppitilanteissa. On ulkonäkökriisiä, rakkaushuolia, roolinvetoa, mutta on joukossa myös vahvaa läsnäoloa ja pärjäämistä. Nuoruus on seikkailu – vaan ei vain huoleton. Identiteetin ja oman paikan haku muiden ja ympäristön osana on mutkikas juttu.

Tarinapätkitty (tyttö)romaani herättää minussa kysymysvyöryn. Ovatko nuoret omillaan turhan varhain? Luottavatko vanhemmat liikaa pärjäilyyn ja sen turvin vetäytyvät omiin ikäkriiseihinsä? Miten paljon joka suunnasta puskee nykynuorille paineita päteä ja poseerata? Riittävätkö älykännyt ja tabletit (kuten Kimmelin kanssa kulkeva Yökirja-laite) keskustelu- ja ohjauskavereiksi? Löytävätkö kaikki oikeita kavereita, voimaannuttavia vertaisia? Jaksaako tarpeeksi moni uskoa riittävänsä sellaisena kuin on ja yltävänsä vaikka mihin? Täällä täti nyt pohtien raapii päätään.

On pinkkiä, jasöpöä; sen takana on rohkeutta ja epävarmuutta.

On pinkkiä ja söpöä, mutta ei vain sitä.

Huotarinen on välkky ja varma kielenkäyttäjä. Valoa,valoa,valoa on voimakas tyttöystävyysromaani, traaginen ja silti toiveikas. Lyhyt, kompakti Kimmel-kokonaisuus on joutuisa lukea, pinnalta kepeä, osin vertauskuvallisuuden vuoksi tarkkuutta vaativa. En suosittele Kimmeliä aloitteleville lukijoille, sen sijaan tarjoaisin sitä suurkuluttajille ja genrekirjoon tottuneille. Lukijan tulee sietää se, että romaani leikkii sadun ja symbolien kanssa realismin tuolla puolen. Välillä se väläyttää kiteytettyjä, konkreettisia havaintoja ihmisestä, tunteista ja elämästä.

Aikanaan Antoine de Saint-Exupéryn pienoisromaanin Pikku prinssi lenteli tähdestä toiseen ja kohtasi erilaisten hahmojen kautta elämänilmiöitä, ratkoi inhimillisyyden saloja ja onnen lähteitä. Kimmel liitelee samoilla asioilla samansuuntaisella otteella mutta nykylikkavinkkelistä. Kirjakko kehuu kirjaa ja Kimmeliä rohkeuden välittäjäksi, ja Sara näkee siinä tyttöjen välisen ystävyyden ylistystä, iästä riippumatta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 marraskuun, 2014 · 5:31 pm

Aina on nyt: Boyhood

Boyhood virtaa ajassa. Elokuva (ohj. Rickhard Linklater, 2014) seuraa yhden perheen ja etenkin perheen pojan kehittymistä 12 vuotta kronologisin arkitilanneotoksin. Katsojalle ei väännetä rautalankaa siitä, milloin vuosi tai vuosia on vierähtänyt, vaan siirtymät vievät suoraan tilanteisiin.

Jo se on vaikuttavaa, että kuvausprosessiin sitoutunut ensemble muuttuu ja kypsyy pitkän kuvausjakson aikana luonnollisesti. On liikuttavaa seurata lasten kasvua aikuisiksi lähes kolmetuntisen elokuvan pikakelauksella. Ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa nähdä elokuvan aikuisten kehityskaari. Henkilöt ovat kaiken ikää keskeneräisiä – kuten ihmiset tuppaavat olemaan.

Boyhood kertoo paljon perhesuhteista, joissa sosiaalistutaan ja kytkeydytään toisiin usein vailla mahdollisuuksia valita. Tunne- ja valtasuhteet eivät ole helppoja, ja vastuunoton ja vapauden välillä on vaihtelevia kiputiloja. Perheen äiti (Patricia Arquette) haksahtaa toistuvasti huonoihin suhteisiin, mutta koittaa huoltaa kodin ja lapset. Harvoin läsnä oleva lasten isä (Ethan Hawke) on epäreilusti valloittava – sen hetken, kun piipahtaa. Mason (Ellar Coltrane) ja Samantha (Lorelei Linklater) sopeutuvat muuttoihin ja muutoksiin aikuisten ehdoilla. Erolasten osa on niellä kokkareisia kokemuksia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia, joten elokuva vaikuttaa kovin todelta olematta sitä.

Lasten ja nuorten haavoittuvuus ja mukautuminen aikuisten valintojen seurauksiin on tässä elokuvassa pysäyttävää. Lisäksi elämänmenovariaatiot on terävästi esitetty. Vanhempien ja isovanhempien kanssa elellään eri tavalla; lasten ja nuorten pornosivu- ja bilekuviot lymyävät omassa salamaailmassaan. Joka tilanteessa pitäisi osata käynnistää sopiva rooli päälle. Parhaiten elokuvassa pääsee herkistelemään Masonin rinnalla: poika ei tunnu sopivan muotteihin. Hänen kanssaan saa elää monia asioita ensimmäistä kertaa.

En malta olla kertomatta johtoajatuksesta, joka sanallistetaan elokuvan loppupuolella. Muuten Boyhood lähinnä keskittyy näyttämään, selittelemättä, luottaen katsojan oivalluksiin. Mutta loppuhuipennuksessa, jossa täysi-ikäinen Mason varsinaisesti aloittaa elämän tapailun (toivottavasti) omana itsenään, hän käy keskustelun, jossa hetkessä eläminen käännetäänkin toisin päin: hetket elävät meissä.

Näkökulman muutos ei ole suuri mutta kuvaava. Kun astun ulos elokuvateatterista, yhden fiktiivisen perheen 12 vuotta on hetken osa minua. Nytkin.boyhood

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat:

11 marraskuun, 2014 · 4:45 pm

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , , , , ,

10 marraskuun, 2014 · 8:48 pm

Pieniä puroja kirjavirrassa

Suomessa on suurten kustantamojen rinnalla paljon pieniä. Esimerkiksi Suomen kirjankustantajat -yhdistys ajaa yli 50 pienkustantajan etuja. Lisäksi on uutteria omakustannejulkaisijoita. Kirjoja ilmestyy paljon, ja koska isojen kirjatalojen on vaikeuksia saada teoksiaan esille, pienkustantajilla se on vielä vaikeampaa. Ei riitä, että kirja on hyvä, ainakin jokusen pitäisi lukea se ja levittää ilosanomaa.

Nettiaika tuo uusia julkaisumahdollisuuksia. Esimerkiksi runoihin keskittynyt Poesia julkaisee teoksiaan myös netissä luettavaksi, mikä lisää laadukkaan runouden saavutettavuutta, ja toivottavasti se siinä sivussa lisää myyntiä. Erkka Filanderin esikoiskirjapalkinto 2013 oli runoudelle ja varmasti Poesiallekin onnenpotku, sillä sitä seurannut julkisuus lisäsi kiinnostusta. Paraikaa esikoispalkintoehdokkaana on Poesian Reetta Pekkanen. Ei kustantajan koko lopulta ole ratkaisu vaan yhteistulos: kirjan laadukkuus, kiinnostavuus ja mediahuomio.

Ylitän mediakynnyksen ja tutustun tuiki tuntemattoman kustantajan tarjontaan. Neiroil on pienkustantamo, joka julkaisee käsikirjoituksia, jotka eivät ole muuten päässeet kirjaksi. Siinä on omakustannetyylinen tuntu. Sain luettavaksi kaksi Neirol-kirjaa, Ann Vidgrenin romaanit Isäni Ivan. Kotirintaman arkea (2012) ja Matkakumppanit (2013).Ann Vidgren

Tuomas Kyrön Liitto-romaani (WSOY 2005)  käsittele mieleen painuvasti (ei mielensäpahoittaen, hah) sotavankeutta, mutta muuten tästä kiinnostavasta aiheesta on kaunokirjallisuudessa kirjoitettu erikoisen vähän, vaikka se sisältää roimasti jännitteitä ja draaman aineksia. Isäni Ivan kertoo maalaiskylän ja etenkin yhden talon sota-ajasta. Pääosassa on sotaleskeksi jäänyt nuori Martta ja talon töihin kytketty venäläisvanki Ivan.

Vidgrenin kirjassa on osuvia kuvauksia kotirintamaoloista, talon töistä ja kyläyhteisöstä. Se kuvaa hyvin kyläläisten äärioloelämää, kun nuoret miehet ovat henkensä uhalla kaukana poissa. Kirja on yhdistelmä ajasta koottua tietoa ja ihmiskohtalokatsausta. Välillä osaset irtoavat toisistaan, jolloin fiktio ei nouse lentoon. Kaipasin fokusointia Marttaan ja Ivaniin. Kokemus ristiriitaisista tunteista, joita yhteiselo kantaväestön, vankien ja evakkojen kesken tuottivat, jäi ehkä etäälle.

Matkakumppanit kertoo elämänkriiseistä. Eläkeikäinen Jenni-äiti ei ole toipua puolisonsa kuolemasta, ja Ida-tytär etsii elämänvoimaa vaikean avioliiton jälkeen. Kummankin tuttavien ja Idan työn kautta käsittelyssä on muitakin kriisejä. Etenkin jumittavat leskeyden tunnot koskettavat. Havainnollista on kuvaus Idan vammaistyöstä. Vidgrenin vahvuuksia ovat tunnelmaväläykset ja tilannetta hahmottavat ympäristökuvaukset.

Mutta synkänkin yön jälkeen ikivanha aurinko jaksoi nousta udun takaa. Taivaanranta värjäytyi hiljalleen vaaleanpunaisella ja raskaan pilviverhon harmahtavilla sävyillä. Ei tullut komeaa auringonnousua, tuli pilvinen päivä. Pihan puut seisoivat liikahtamatta. Mutta yön varjot väistyivät valon tieltä. Tuli sellainen sää, jota Jenni inhosi – vaikka mikä hän oli säätä arvostelemaan. Taivas jökötti harmaatakin harmaampana. Hituloi lunta tuulen kanssa, vinosti ja hypnoottisesti. Maata peitti muutaman sentin valkoinen kerros, joka ruokakauppaan mennessä liukuisi ja lipsuisi jalan alla.

Matkakumppaneiden nykyaikakuvaus sopii minusta Vidgrenille paremmin kuin kotirintamahistoria. Voisi luonnehtia, että tuorein teos on vakavansävyistä ”kaurapuuroproosaa”, sillä se kuvaa tavallisten ihmisten arkisia ongelmia ja niistä selviytymistä. Tyylissä ei ole humoristista kepeyttä (vrt. aiemmin luokittelemani kaurapuurokirjallisuus blogissani 23.8.2014), vaan totisuutta toiveikkuuden lisämausteella. Matkakumppanit-kirjassa jään hieman haikailemaan samaa kuin Isäni Ivan -romaanissa, syventymistä päähenkilöihin, elämän makua täyteläiseksi haudutettuna.

– –
Sain kirjat kirjailijalta, kiitos!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

6 marraskuun, 2014 · 6:14 pm

Ikuisuusvuonon elämyksiin

Onpa taas ylistettävä lukemisen voimaa: on etuoikeus päästä käymään 1700-luvun lopun Kööpenhaminassa ja Grönlannissa. Ei haittaa, että käynti on kuviteltu, sillä mielessä se syttyy todenkaltaiseksi. Elävän reissun menneille muille maille tarjoaa Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen, Tammi 2014).

Entä minä, Morten kysyy, näetkö minun tulevaisuuteeni?
Näen outoja ihmisiä jotka tanssivat vuorilla. Kristittyjä he eivät ole, luulisin, ainakaan he eivät näytä kristityiltä, he ovat mustia ja likaisia, mutta he ovat ystäviäsi, ja sinä tanssit heidän kanssaan. Lisäksi näen tulta.
Tulta?
Liekkejä ja tulipalloja. Te pidätte tulella leikkimisestä, pappi. Mutta tuli ei pure teihin. Te selviätte tulesta ilman kärventynyttä kulmakarvaakaan.

Näin ennustaa soittajapoika nuoren Morten Falkin tulevaisuuden. Seuranta-aika alkaa 1780-luvulla Mortenin saapuessa norjalaiskylästä Kööpenhaminaan opiskelemaan vastentahtoisesti teologiaa. Sitä seuraa vajaan kymmenen vuoden jakso lähetyssaarnaajana Grönlannissa ja päätösosa 1795 Kööpenhaminassa. Epilogissa poiketaan vielä 1815 Grönlannissa.

Perustana on melko kronologinen kuvaus, josta poiketaan muutamin minäkerrontaosuuksin ja ennakoinnein. Esimerkiksi pidän siitä, että Grönlanti-osuuksissa aloitettiin ajanjakson lopusta, sittemmin tapahtumat kerrotaan alusta, mutta näkökulmia hajautetaan. Nämä ratkaisut pitävät pitkän romaanin juonen jäntevänä ja odottamattomana.Ikuisuusvuonon profeetat

Kerronta on väkevää ja kaihtelematonta samalla, kun siinä on menneen maailman tuntu ja lumo vailla romanttista härmää. Rapa roiskuu, lika ja rasva haisevat, vesi pärskyy, pakkanen hytisyttää ja tuli räiskyy – ja kaikki inhimilliset ilmiöt esitetään ruhjeisen riuskasti. Harvoin olen lukenut esimerkiksi näin kurimuksellisia kuvauksia vatsan toiminnasta tai keripukin seurauksista. Ympäristökuvaus loihtii näkyjä: sekä Kööpenhamina että Grönlannin kauppa-asemat, eskimotaajamat ja vuonoseudut piirtyvät silmiin ja iskevät muihinkin aisteihin taitavan ilmaisun voimasta. Tunnelmat vaihtelevat, sillä tapahtumakuvauksissa on draamaa ja tragediaa mutta myös jopa makaaberia huumoria.

Ikuisuusvuonon profeetat on ennen kaikkea arvoituksellisen Morten Falkin äärellä. Lääkäriksi haaveillut ja valistusaatteen omaksunut nuorukainen päätyy ailahtelevaksi Herran palvelijaksi pohjoisnavan tuntumaan, rajattuun ja ankaraan ympäristöön, joka ei erityisemmin ihmistä jalosta. Lähetyssaarnaajavaihetta edeltävät tapahtumat jo pohjustavat Mortenin levotonta sieluntilaa, sillä taakse jäävät seikkailut tanskalaisilla pimeillä kujilla ja kimurantti kihlaus. Päähenkilö pysyy kiinnostavana alusta loppuun, sillä hän on inhimillisen kaoottinen: pyrkii hyvään mutta lankeaa toistuvasti tavalla tai toisella. Välillä hän pysähtyy pohtimaan itseään: ”Olen todennut että minussa on ollut kaikki nämä vuodet jotakin vikaa.” Morten saa nenilleen – niin käy muutenkin usein – vanhalta tutulta.

Cathrine seisoo hiljaa ja katsoo Falkia. Hänen silmänsä ovat siniset ja hyvin kirkkaat, hänen suunsa heijastaa ajatuksia ja tunteita joita Falk ei pysty luotaamaan. Et sinä ole huono ihminen, Morten Falk. On hyvin ylimielistä luulla että sinä olisit niin paljon ainutlaatuisempi ja kelvottomampi kuin kaikki me muut.

Romaanissa on monia kiinnostavia henkilöitä Morten Falkin lisäksi. Kaikissa on persoonallisuutta, silti he jäävät salaisuuksiksi, kuten ihmiset pohjimmiltaan jäävätkin. Heihin tutustuu, mutta aina jotain jää aukkoisten arvauksien varaan. Grönlantilaisista mieleen painuvia hahmoja ovat katekeetta ja leski, puoliveriset sisarpuolet. Lisäksi kauppias ja kauppiaan matami ovat kiehtovia. Ja sitten ovat nämä profeetat, hurmosuskoa levittävä eskimopariskunta, joka sanan julistuksen sivussa julistaa kansallista ja rodullista itsenäisyyttä. Vaikka profeetat lopulta jäävät melko etäisiksi, herätyskokousmenot ovat vereviä.

Romaani on runsas aiheiden, ajankuvan, miljöön ja henkilökuvauksen kannalta. Aikakautensa ihmiskuvan se läväyttää näytille karkeana. Eurooppalainen ylimielinen kristillisyys on kovin kaksinaamaista. Alempiarvoiset, puoliveriset, villit, monet naiset ja köyhälistölapset ovat arvotonta karjaa. Oman käden oikeutta käytetään sumeilematta. Niin tapahtuu Kööpenhaminassa, laivoilla, grönlantilaisissa tanskalaistaloissa ja alkuperäiskansan yhteismajoissa. Ajasta ja paikasta riippumatta ihminen ei ole hyvä tai paha vaan kaikkea sitä eri painotuksin ja vielä paljon muuta. Siitä Ikuisuusvuonon profeetat antaa elämyksiä pitkäksi aikaa. Olen otettu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 marraskuun, 2014 · 7:42 pm

Stephen Fry aikakirjailee

Nuoruuteni mukaviin muistoihin kuuluu Woodhousen kirjoihin perustuva Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Hovimestari Jeevesin järkkymättömät tapataidot yhdistettynä hömelön isäntänsä Bertie Woosterin kommelluksiin synnyttivät hykerryttävää huumoria. Valloittavaksi koko touhun loihti tv-sarjan näyttelijöiden Stephen Fryn ja Hugh Laurien yhteispeli. Mutta nyt menen aivan ratkaisevasti asioiden edelle. Stephen Fryn omaelämäkerrallisten muistelmien toinen osa Fryn aikakirjat (suom. Titia Schuurman, Schieldts & Söderströms 2014) rajautuu vasta aikaan, jolloin komediatyöpari tutustui ja aloitteli menestysuraansa.

Muistelmien ensimmäinen osa Koppava kloppi (2013) on viihdyttävä lapsuus- ja nuoruuskatselmus. Koulupoika Stephen Fry on lahjakas kelmi, jota muistelija ruotii terävästi. Kaikki ovat olleet lapsia ja nuoria, jotenkin töppäilleet (jotkut vähemmän, jotkut enemmän, Stephen tosiaan enemmän), joten brittiläisestä yläluokkakulttuurista riippumatta kuvauksessa on tarttumapintaa. Samalla voi ihastella originellia persoonaa ja taitavaa sanailijaa. Vaan harva on ollut cambridgelainen muistihirviö ja esiintyjäkyky.

Hei, en minä koko ajan voi pyydellä anteeksi, mutta sanon nyt vielä kerran, että tiedän miten kamalaa luettavaa tämä varmaan on. Kissa joka putoaa jaloilleen kerran toisensa jälkeen ei ole kovin kiinnostava tai ihailtava sankari, vaikka sen pentuikä olisikin ollut varsin ongelmallinen. Minun täytyy esittää tosiasiat sellaisina kuin ne muistan, vaikka hyvin tiedänkin etteivät ne imartele minua paljonkaan, jos ollenkaan.

Anteeksipyyntöön ei ole tarvetta, mutta kakkososa on välillä puuduttavaa nimi- ja tapahtumaluetteloa englantilaisista viihdyttäjistä. Minua ällistyttää se, miten täällä Suomessakin tunnistaa kymmeniä kirjassa mainittuja tyyppejä. Lyhyessä ajassa muistelija lunastaa paikkansa kirjoittajana, esiintyjänä ja laajassa tuttavapiirissä, johon kuuluu nykypäivän keski-ikäisten brittitähtien kerma. Fry latelee: onnistumiset ja menestymiset seuraavat toisiaan, työtarjouksia ja rahaakin alkaa virrata.Stephen Fry

Onneksi ”ja sitten minulle soitti, ja sitten minuun otti yhteyttä” -virran välissä on suvatoja, joissa Fry pysähtyy nuoren miehen persoonaansa. Tällaiset erittelyt ovat muistelun merkityksellistä ainesta, sillä silloin ollaan ihmisille yhteisellä alueella. Taas: vaikka kertoja on englantilaisten kansallisaarre ja fiksuudessaan häkellyttävä, hän on samastuttava, ihminen, ihmisten kaltainen. Se on kiinnostavaa, julkkiksen ja taviksen yhdistäminen.

Siihen aikaan huomasin, että ulkopuoliset näkivät Stephen Fryssa päältä katsoen miehen, joka oli saanut elämältään lottovoiton. En näyttänyt pystyvän ilmaisemaan sitä haavoittuvuutta, pelkoa, turvattomuutta, epäilyä, riittämättömyyttä, hämmennystä ja selviytymyskyvyttömyyttä, jota niin usein tunsin.

Ihastelen sitä tapaa, jolla Fry antaa itsestään vilpittömän kuvan. Lisäksi ihastelen hänen taitoaan paneutua ja kiinnostua. Jeevesin lisäksi hän on minulle tv-dokumenttijuontaja, joka tutkii BBC-sarjoissa kaksisuuntaista mielialahäiriötä, vempaimia, kieltä, homoutta – ihan mitä vain inhimillistä ja hänelle läheistä. Hän on muikean QI-visailun charmantti vetäjä. Hän kirjoittaa, hän näyttelee, hän lukee äänikirjoiksi Potterit ja omat kirjansa ja… Fry on käsittämättömän ahkera.

Kakkososa muistelmista päättyy vasta 1980-luvun alkupuolelle, joten urasta ja elämänkulusta saan todennäköisesti lukea vielä useita niteitä – toivottavasti nimipudottelua ja pikkutapahtumia karsien. Englanninkielinen kolmas osa on juuri ilmestynyt, ja julkaisutilaisuus näytettiin suorana ympäri maailmaa. Aika kaveri, aikakirjansa ansainnut.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

2 marraskuun, 2014 · 1:13 pm

Edda, töölöläistarina

Mutta minä en ole tehnyt mitään pahaa, Edda ajatteli. En ainakaan paljon. – -. Olen tutkinut, pohtinut, järjestellyt. Olen yrittänyt saada selkoa ja tehdä järkeä kaikkeen, siitä lähtien, kun olin lapsi täällä. Kun olin Etta Roos, kun olin Eetu.

Eri elämänjaksoissa nimensä vaihtava Edda on ainutlaatuinen nimihenkilö Eeva-Kaarina Arosen romaanissa (Teos 2014). Juonesta tyydyn toteamaan vain sen, että 1950-luvun töölöläisen kerrostalon Eetu-Etta-lapsi kohtaa sadun ja toden yhdistävän järkyttävän näyn muiden lasten kanssa, ja aikuis-Edda rakentaa sen symbolisesti uudelleen työpaikkansa koulumuseon käytäville 1990-luvulla.

Romaanin taidokas rakenne ja kerronta ihastuttavat. Siinä vuorottelevat minämuotoinen lapsiääni ja kolmannen persoonan aikuiskuvaus – vaan olisiko etäännytetty kertojakin itsestään irtaantunut Eetu-Etta-Edda? Kumpikin kerrottu ajanjakso on kohtalaisen lyhytkestoinen, ja tarina-aikavuorottelu etenee pihdeissään pitävän ahmittavasti. Helsinki-kuvaus on elämyksellistä, samoin ajankuva. Kieli soljuu, ja lukiessa näkee, haistaa ja kuulee, jopa tuntee fyysisesti, kuten Eddan korsetin puristavat luut.

Edda on selvästi outo jo lapsena, sen saa lukea rivien välistä. Kerronnassa on valtaisia aukkoja, joita sopii kaikessa hiljaisuudessa täydentää, kuten lapsuusperheen näkymättömyys sekä vuosikymmenten vaitiolo kahden kerronta-ajan välissä. Eddassa on liuta sivuhenkilöitä päähenkilön kautta terävästi läpivalaistuina. Yksi on ylitse muiden, Astrid. Eetu-Aatu on lapsuuden symbioottinen ystäväpari, niin kiehtova ja traaginen, ja siihen erityispiirteensä tuo Aatu-Astridin mykkyys.

Kokonaisuus sykkii nimihenkilön rytmissä. Eetu-Etta kokee muutaman järkytyksen, joista rikkoutuneena hän selviää rakentamalla näytöshahmon nimeltä Edda. Näytelmä jatkuu äärimmilleen hiottuna viisikymppisen Eddan elämässä, sillä hän elää laittautuneena 50-luvun vintage-ladyksi.

Hän seisoi nailonalushameessa peilin edessä ja katseli kuvaansa. Oli keskityttävä. Hän oli ryhtymässä ensi kertaa sinä vuonna maskeeraukseen, ja välineet olivat valmiina peilihyllyllä, jossa kulki pitkä salamana mutkitteleva särö. Se lävisti Eddan elämän, vuodesta 1957 tähän päivään saakka.

Eddan aistillinen elämä on romaanissa kuvattu kaikin maustein. Kampaukset, meikit ja pukeutuminen ovat oleellista rekvisiittaa. Sitä on myös Eddan iltaelämä tanssisaleissa ja sieltä valitut yövieraat. Edda on sekoitus hienostuneisuutta ylilyönnein ja karkeutta hienosäädöin. Aronen perustelee uskottavaksi uskomattoman ilmestyksen, tämän kukoistuksensa takarajoilla taiteilevan naisen elämän.

Tätä romaania pitäisi päästä puimaan puhuen jonain syksyisenä iltana muutaman muun Edda-lukijan kanssa. Romaani upottaa tulkintatulvaan. Se on monikerroksinen, samalla viiltävä, vakava, viistoa huumoria virittelevä ja lopulta jopa toiveikas. Islantilainen Edda-tarusto kulkee romaanissa sisätarinana, ja sillä leikitellään nimiä Ragnarök ja Thor myöden. Ragnarökiin vertautuen romaanissa tapahtuu henkilötasolla kauheaa tuhoa, ja kalmankausi kestää pitkään, mutta jotain uutta voi syntyä hävityksen tilalle. Ihailen Arosen tarkkuutta ja taitoa: Eddassa on fiktiotaikaa, joka lumoaa.Edda

Kolme lisähuomautusta:
1) Helsingin kirjamessuilla Arosta haastatteli kirjasta ja Eddan hahmosta hurmioitunut Juha Hurme. Lopuksi hän kysyi, mitä Eddalle kuuluu syksyllä 2014. Arosen mukaan Edda on jo kuollut, tyydyttettynä ja tyytyväisenä. Joka viikko hänen haudalleen joku tuo kimpun tuoreita kukkia. Kukahan…
2) Ragnarök on oleellinen juonikuvio myös Helena Wariksen uutuusromaanissa Vuori. Siinä ragnarök on fantasiaromaanin tapahtumiin upotettu. Ja onhan samaa jumalten tuhoa ruotinut jokunen vuosi sitten myös A. S. Byatt.
3) Kirjabloggaajat ovat ottaneet Eddan omakseen. Kurkista vaikka näitä: Annika, Arja, Erja ja Susa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 marraskuun, 2014 · 11:11 am

Vuori viikinkihengessä

VuoriTunnetko Thorin, Odinin ja Lokin? Ovatko Ragnarök-tapahtumat sinulle tuttuja? Siitä saattaa olla etua, kun luet Helena Wariksen Vuori-romaanin (Otava 2014). Ei viikinkitarustotuntemus kuitenkaan ole lukuedellytys, sillä kyllä tiiviiden tapahtumien tahdissa pysyy.

Vuori on spekulatiivista fiktiota: nykyaikaan ujuttuu fantasia-aines, joka on napattu ikivanhasta suullisesta pohjolaperinteestä. Raamittaisin romaanin nuorten aikuisten kirjallisuudeksi, sillä siinä on nuorisokirjahenkeä mutta ei teksti torju aikuislukijaakaan. Teksti etenee helppolukuisesti.

– Minä näin tuon vuoren ensimmäisen kerran kolmisen vuotta sitten, kun oltiin täällä keikalla, Arri aloittaa. – En käsitä, miten en tiennyt sen olemassaolosta aiemmin! Miten on mahdollista, että vuori ei tullut koskaan kenenkään kanssa puheeksi? Minä kuitenkin tunsin ihmisiä, jotka olivat kasvaneet täällä. Ja yhtäkkiä vain näen sen bussin ikkunasta ja olen että mitä helvettiä ja roudari vaan sanoo että ai niin, tämän kaupungin keskellä on muuten vuori, joka on aina sumussa, ja jonka korkeutta ei ole onnistuttu määrittelemään. No, loppu on historiaa. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä. Se oli ihan mieletöntä. Bum! Arri esittää päänsä räjähtävän.

Lif on 19-vuotias Lintukodon katakombin turistirysätyöntekijä, joka saa monelta suunnalta himmeältä kuulostavan pakenemiskäskyn. Lif on jollain tavalla valittu suureen tehtävään, jota hän ei käsitä eikä usko, mutta kaupungissa alkaa tapahtua kummia, sumuun verhottu vuorikin näkyä. Retki vuorelle alkaa, ja Lifin matkan suuntaan vaikuttavat rock-kukko Arra ja vetovoimainen Loki. Tämän kaiken kertoo Lif lähestyttävällä nykytyylillä, nuoren naisen silmin ja mielin.

Nimikikkailu on romaanissa aika tarkoitushakuista: heikollakin saagatietämyksellä nimiin löytyy vastine mytologiasta. Myyttinen tuhokuvaelma on sinänsä kiehtova, mutta sen merkitys jää hämäräksi ja perustelemattomaksi. Kovin nopsaan kertoja sulatta tuttujen typpien muuttumisen jumaltaustaisiksi, ja kirjan henkilöt muutenkin ohittavat sujuvasti kaupungin katastrofin, kauhuhahmot ja yliluonnollisuudet. Loki toteaa, että Ragnarökistä on vuosisatojen varrella liikkunut erilaisia versioita. Miksipä siis ei tänä vuonna tällainen kilpailuhenkiseksi paljastuva seikkailu. Ja onhan jumalten taistelu, maailman palo ja uuden alun mahdollisuus tehnyt vaikutuksen sukupolvi sukupolvelta. Viimeksi olen sen lukenut A.S. Byattin Ragnarök. Jumalten tuho -kirjasta. Myös HBO Nordicin Viikingit-sarjassa se on vilahtanut.

Erityisen syvällisiä ei Vuoresta irtoa, ei juonesta tai henkilöistä. Nyt lähenen juonipaljastusta, mutta sanonpa vain, että kertojan ja rinnalla roikkuvan nuoren miehen taival on hiukan liian ilmeinen. Se, että välillä Lifissä herää pahisjumalahahmon viettelys, on tervetullutta heiluntaa. Jumalat voivat olla kuolevaisia ja kuolevainen hallitsematon. Ja se on vielä sanottava, että loppulausetta en olisi arvannut. Keikautti kaiken kummaan asentoon.

Vuori oli yksi kimppalukuhaasteen kirja, joten Lukukivaa kimpassa -koontipostauksessa on linkit kuuden lukijan kokemuksiin Wariksen uutuusromaanista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: