Päivittäinen arkisto: marraskuu 11, 2014

Aina on nyt: Boyhood

Boyhood virtaa ajassa. Elokuva (ohj. Rickhard Linklater, 2014) seuraa yhden perheen ja etenkin perheen pojan kehittymistä 12 vuotta kronologisin arkitilanneotoksin. Katsojalle ei väännetä rautalankaa siitä, milloin vuosi tai vuosia on vierähtänyt, vaan siirtymät vievät suoraan tilanteisiin.

Jo se on vaikuttavaa, että kuvausprosessiin sitoutunut ensemble muuttuu ja kypsyy pitkän kuvausjakson aikana luonnollisesti. On liikuttavaa seurata lasten kasvua aikuisiksi lähes kolmetuntisen elokuvan pikakelauksella. Ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa nähdä elokuvan aikuisten kehityskaari. Henkilöt ovat kaiken ikää keskeneräisiä – kuten ihmiset tuppaavat olemaan.

Boyhood kertoo paljon perhesuhteista, joissa sosiaalistutaan ja kytkeydytään toisiin usein vailla mahdollisuuksia valita. Tunne- ja valtasuhteet eivät ole helppoja, ja vastuunoton ja vapauden välillä on vaihtelevia kiputiloja. Perheen äiti (Patricia Arquette) haksahtaa toistuvasti huonoihin suhteisiin, mutta koittaa huoltaa kodin ja lapset. Harvoin läsnä oleva lasten isä (Ethan Hawke) on epäreilusti valloittava – sen hetken, kun piipahtaa. Mason (Ellar Coltrane) ja Samantha (Lorelei Linklater) sopeutuvat muuttoihin ja muutoksiin aikuisten ehdoilla. Erolasten osa on niellä kokkareisia kokemuksia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia, joten elokuva vaikuttaa kovin todelta olematta sitä.

Lasten ja nuorten haavoittuvuus ja mukautuminen aikuisten valintojen seurauksiin on tässä elokuvassa pysäyttävää. Lisäksi elämänmenovariaatiot on terävästi esitetty. Vanhempien ja isovanhempien kanssa elellään eri tavalla; lasten ja nuorten pornosivu- ja bilekuviot lymyävät omassa salamaailmassaan. Joka tilanteessa pitäisi osata käynnistää sopiva rooli päälle. Parhaiten elokuvassa pääsee herkistelemään Masonin rinnalla: poika ei tunnu sopivan muotteihin. Hänen kanssaan saa elää monia asioita ensimmäistä kertaa.

En malta olla kertomatta johtoajatuksesta, joka sanallistetaan elokuvan loppupuolella. Muuten Boyhood lähinnä keskittyy näyttämään, selittelemättä, luottaen katsojan oivalluksiin. Mutta loppuhuipennuksessa, jossa täysi-ikäinen Mason varsinaisesti aloittaa elämän tapailun (toivottavasti) omana itsenään, hän käy keskustelun, jossa hetkessä eläminen käännetäänkin toisin päin: hetket elävät meissä.

Näkökulman muutos ei ole suuri mutta kuvaava. Kun astun ulos elokuvateatterista, yhden fiktiivisen perheen 12 vuotta on hetken osa minua. Nytkin.boyhood

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Finlandia-veikkaus 2014

Onhan kirjapalkinto lukuharrastajalle niin houkutteleva kimmoke, etten keksi esteitä, miksen esittelisi omia tämän vuoden kotimaisia suosikkeja. Tietysti listauksessani on liuta reunaehtoja.

Ensinnäkin olen lukenut lähinnä romaaneja. Toiseksi totean, että en ole romaanitarjonnastakaan lukenut kuin siivun – sentään sen verran, että suosikkilistassani ei ole kuitenkaan kaikkia tänä vuonna lukemiani romaaneita. Suomenkielistä on lukuvalikkoni lähinnä ollut, joukossa on vain yksi ruotsista käännetty kotimainen. Lisäksi otan villejä vapauksia ja kokoan kymmenen ehdokasta.

En aseta ehdokkaitani paremmuusjärjestykseen. Esittelen valitsemani kirjat aakkostaen kirjailijat. Yhteistä valinnoilleni on se, että niissä on tehoavaa henkilökuvausta ja mieleen painuvia hahmoja. Monessa lempiromaanissani on myös rikkonainen rakenne, ja lähihistoriaa on elävöitetty taiten ja tunteella.

Eeva-Kaarina Aronen: Edda. Omaperäinen päähenkilö on perustellusti sellainen kuin on. Lapsuustraumat eivät käy lukijalle raskaiksi, vaikka ne päähenkilölle sitä ovatkin. Rakenne tekee kirjan jännärimäisen koukuttavaksi.

Olli Jalonen: Miehiä ja ihmisiä. Aikuiseksi kasvu 1970-luvulla on sekä samanlaista että erilaista kuin nyt. Ajankuva on autenttisen oloinen, yhteiskunnallinen ote myös. Hienointa romaanissa on tiukka ja tarkka kerronta.

Jari Järvelä: Särkyvää. Keski-ikäisen miehen arki hajoaa mutta Lada kulkee. Romaanissa ajetaan, blogataan ja kelataan menneitä. Tragikoominen kokonaisuus on kerrassaan vetävä. Ja jos vuoden dekkaria haetaan, pääehdokkaani on Järvelän Tyttö ja pommi.

Tommi Kinnunen: Neljäntienristeys. Romaanin rakenne on kekseliäs. Se hemmottelee aukkoisen tekstin ystävää. Kuvatut henkilöt ja heidän suhteensa jäävät kummittelemaan mieleen. Tehokasta!

Anni Kytömäki: Kultarinta. Historia vaikuttaa ihmisiin, niin myös luonto. Näitä seikkoja Kytömäki vangitsee isän, tyttären ja metsän romaanissa. Realismin, romanttiisuuden ja symboliikan sekoittava tarinointi toimii. Tätä lukiessa tietyllä tavalla downshiftaa.

Sirpa Kähkönen: Graniittimies. Romaanin rakenne ja kerrontatapavaihtelu uudistavat Kähkösen tyyliä. Ajankuva ja ympäristö vievät vieraaseen varmalla otteella. Etenkin henkilökuvaus ja kohtalot ovat väkevästi toteutettuja.

Peter Sandström: Valkea kuulas. Tämä romaani iski aivan (omena)puun takaa. Kirja herättää tunteita laidasta laitaan, ärsyttääkin. Se avautuu hitaasti mutta jatkaa sitä edelleen – viikkoja lukemisen jälkeen. Kiinnostava mies- ja perhekuvaus.

Pajtim Statovci: Kissani Jugoslavia. Kulttuurikuvaus on tehokas; kerronnassa ei selitellä, näytetään. Esikoisromaanissa on mukana tyypillistä nuoren miehen odysseijaa, identiteetin selvittämistä. Oiva ratkaisu on välillä livetä irreaaliin.

Kas, listaani jäi kaksi vapaapaikkaa. Varaisinko yhden Lars Sundin romaanille Kolme sisarta ja yksi kertoja? Aloitin juuri sen lukemisen. Ja Asko Sahlbergin uusin on kesken. Ja onhan Suojatonkin taitava, ja Vanhan merimiehen tarina arvoituksellinen, ja…kirjakasa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus