Boyhood virtaa ajassa. Elokuva (ohj. Rickhard Linklater, 2014) seuraa yhden perheen ja etenkin perheen pojan kehittymistä 12 vuotta kronologisin arkitilanneotoksin. Katsojalle ei väännetä rautalankaa siitä, milloin vuosi tai vuosia on vierähtänyt, vaan siirtymät vievät suoraan tilanteisiin.
Jo se on vaikuttavaa, että kuvausprosessiin sitoutunut ensemble muuttuu ja kypsyy pitkän kuvausjakson aikana luonnollisesti. On liikuttavaa seurata lasten kasvua aikuisiksi lähes kolmetuntisen elokuvan pikakelauksella. Ei ole yhtään vähemmän kiinnostavaa nähdä elokuvan aikuisten kehityskaari. Henkilöt ovat kaiken ikää keskeneräisiä – kuten ihmiset tuppaavat olemaan.
Boyhood kertoo paljon perhesuhteista, joissa sosiaalistutaan ja kytkeydytään toisiin usein vailla mahdollisuuksia valita. Tunne- ja valtasuhteet eivät ole helppoja, ja vastuunoton ja vapauden välillä on vaihtelevia kiputiloja. Perheen äiti (Patricia Arquette) haksahtaa toistuvasti huonoihin suhteisiin, mutta koittaa huoltaa kodin ja lapset. Harvoin läsnä oleva lasten isä (Ethan Hawke) on epäreilusti valloittava – sen hetken, kun piipahtaa. Mason (Ellar Coltrane) ja Samantha (Lorelei Linklater) sopeutuvat muuttoihin ja muutoksiin aikuisten ehdoilla. Erolasten osa on niellä kokkareisia kokemuksia. Kaikki näyttelijät ovat rooleissaan vakuuttavia, joten elokuva vaikuttaa kovin todelta olematta sitä.
Lasten ja nuorten haavoittuvuus ja mukautuminen aikuisten valintojen seurauksiin on tässä elokuvassa pysäyttävää. Lisäksi elämänmenovariaatiot on terävästi esitetty. Vanhempien ja isovanhempien kanssa elellään eri tavalla; lasten ja nuorten pornosivu- ja bilekuviot lymyävät omassa salamaailmassaan. Joka tilanteessa pitäisi osata käynnistää sopiva rooli päälle. Parhaiten elokuvassa pääsee herkistelemään Masonin rinnalla: poika ei tunnu sopivan muotteihin. Hänen kanssaan saa elää monia asioita ensimmäistä kertaa.
En malta olla kertomatta johtoajatuksesta, joka sanallistetaan elokuvan loppupuolella. Muuten Boyhood lähinnä keskittyy näyttämään, selittelemättä, luottaen katsojan oivalluksiin. Mutta loppuhuipennuksessa, jossa täysi-ikäinen Mason varsinaisesti aloittaa elämän tapailun (toivottavasti) omana itsenään, hän käy keskustelun, jossa hetkessä eläminen käännetäänkin toisin päin: hetket elävät meissä.
Näkökulman muutos ei ole suuri mutta kuvaava. Kun astun ulos elokuvateatterista, yhden fiktiivisen perheen 12 vuotta on hetken osa minua. Nytkin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 