Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava 2015, suom. Juhani Lindholm) on kertomus perheoikeuden tuomarin parisuhdekriisistä ja sen keskelle osuneista oikeusjutuista, etenkin yhdestä. Kuusikymppinen Fiona-tuomari tekee päätöksen Jehovan todistajiin kuuluvan nuorukaisen verensiirrosta, ja kohtaamisesta lähes täysi-ikäisen Adamin kanssa seuraa odottamattomia.
Lapsen oikeus on inhimillisesti notkahteleva moraliteetti. Käsittelyssä ovat tuomaroinnin ja muun ihmiselon etiikka sekä oikeudenjaon sattumanvaraisuus, sillä yksilöön ja perheeseen liittyviä peruuttamattomia päätöksiä tekevät yksittäiset ihmiset. Kultivoitunut ammatti-ihminenkin on vain ihminen, välillä vakaa, välillä ei. Vaikka faktat ovat kaikille samat, eri henkilöt tulkitsevat ja ratkaisevat ne eri tavoin. Tätä McEwan pyörittelee taitavasti.
Perheoikeus teki työtään. Oli pelkkää tilastollista sattumaa, että Fionan kohdalle osui niin paljon avioriita-asioita. Ja yhtä lailla sattumaa oli, että hänellä oli samaan aikaan omakin avioriita. Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli että passittaisi linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin oli myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua. Moraalista kitschiä. Hänen oma lapsettomuutensa ja tilanne Jackin kanssa loihti ilmoille tällaisia päiväunia, joita ei tietenkään pitänyt ottaa vakavasti.
Porvariston hillitty charmi arkkitehtuuri-, klassikko- ja muine kulttuuriviitteineen sysää tarinointia elitistiseen suuntaan. Luokkakuva on minusta aika rajoittunut. Kiinnostavaa on silti se, miten kielellistä ja kirjallista on tuomarityö, tuomiolauselmienkin lisukkeina viljellään sivistyneitä viittauksia.
Teksti on nautittavan tarkkaa kuvausta henkilöiden toiminnasta, ajattelusta ja tuntemuksista. Etenkin vaikutun McEwanin vaivattomasta tavasta limittää henkilöiden ajatuskulkuja kuvattuun tilanteeseen. Kerronta ikään kuin kehittää hallittua fiktiofilmiä proosanäkökykyisille.
Henkilökuvaus herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Vakiintunut kuusikymppinen pariskunta Fiona ja Jack sekä kriisitilanteen piinaavan estynyt selvittelytapa ovat uskottavia. Fiona on kuvauskeskiössä, ja viileän hallittu, etäinen, asiakeskeinen ammattinainen jättää minut kylmäksi, vaikkakin saan seurata puleeratun pinnan hiuksenhienoa säröilyä. Ymmärrän mutten kosketu. Nuoren Adamin tarina sen sijaan on kipeä, se sattuu.
Etiikka, uskonto ja oikeudenmukaisuus ovat suuria aiheita. Elämän jatkuminen ja rakkaus niiden lisukkeina eivät kirjan tavoitteita vähennä. Lapsen oikeus ei anna valmiita vastauksia, sen sijaan se tarjoaa aineksia pohtia isoja, tyhjentymättömiä teemoja. Se jättää kaihertavan lopputunnelman hyvässä ja pahassa. Käännös tekee romaanille oikeutta, ainoastaan ihmettelen vanhan seslonki-sanan käyttöä.
Odotan aina malttamattomana uutta McEwanin romaania. Lauantai ja Sovitus ovat olleet minulle sitä itseään – sitä, mitä lukemiselta odotan: näkemystä ja kokemusta ihmisistä koskettavasti kerrottuna tekojen, tunteiden ja ajan ympäröiminä. Polte ja Makeannälkä olivat minulle puolitien proosaa. Lapsen oikeus antaa ajattelemisen aihetta ja nautintoa varmasta proosaotteesta, vaikka puhuttelevasta lopusta huolimatta ravisteleva jytky jää kokematta.
_ _ _
Ian McEwan
Lapsen oikeus
The Children Act
Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2015
216 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Leena Lumi.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 