Päivittäinen arkisto: 5 elokuun, 2015

Olen lukenut Jussi Valtosen proosatuotannon melko takaperoisesti. Aloitin voittoisasta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Sen imussa luin episodisen Vesiseinän (Like 2006) ja äidinkielenopettajaromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, Bon-pokkari 2015). Kirjat sisältävät paljon muutakin kuin nuo antamani niukat epiteetit; jokaisesta olen jo jutun blogissani julkaissut. Viimeisimpänä luin esikoisromaanin Tasapainoilua (Like 2003).

Tasapainoilua kertoo bändiporukasta ja ensimmäisen levyn teosta. Se kuvaa esikoiselle tyypillisesti nuoren miehen etsikkoaikaa. Ihmissuhteet ovat päällimmäisenä, bänditouhuilu sitä kehystämässä. Päähenkilönä on rumpali-Koistinen, vakavanoloinen ja jurnuttava jannu, joka ei oikein osaa sanojaan asetella, etenkään naisasioissa. Sisäänpäinkääntyneisyys oireilee jopa vakavan sairauden tunnusmerkein.

Sujuva kynäily auttaa niissäkin kohdin, kun tarinan fokus on karata. Henkilökuvauksesta pidän erityisen paljon. Sinkoilu ja ailahtelu pitää lukumielen vireänä ja pistää toivomaan tyypeille hyvää. Mikseipä vielä yli 10 vuotta ilmestyttyäänkin tämä voisi kiinnostaa bändipoikia ja -tyttöjä – ja tällaisia keski-ikäisiä radiorockin kuuntelijoita.

Pääsin haastattelemaan Jussi Valtosta tänään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivillä (5.8.2015). Esikoisromaaniaan Valtonen hieman nolostelee, eikä häntä innosta sen julkaiseminen pokkarina Finlandia-palkinnon nosteessa.

Yleisöpohjan vuoksi minua kiinnosti, miten Valtonen rakensi romaanin Siipien kantamat päähenkilön, äidinkielenopettajan. Niin opettaja-Koskelan kuin muidenkin henkilöiden pohjana hän käyttää kokemuksiaan esimerkiksi niistä työyhteisöistä, joissa on toiminut. Ne muuntuvat ja muokkautuvat omaan suuntansa. Opettajahuonevakoilua hän ei ole harrastanut.

Valtonen vertasi kirjoittamista hiekkalinnan rakentamiseen. Olemassa olevasta materiaalista muotoutuu jotain uutta. Keskustelutilanteessa en hokasannut tarkentaa, tarkoittaako se myös sitä, että materiaali on haurasta. Siitä keskustelimme, että rakkaus ja kuolema ovat valtavia teemoja mutta juuri sellaisia, että niistä kirjoittaminen ja lukeminen on tyhjentämätöntä.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tekeillä kuutisen vuotta. Kustantaja olisi julkaissut sen jo vuotta aiemmin, mutta Valtonen ei ollut tyytyväinen ja halusi kirjoittaa kirjansa vielä uudelleen. Kirjan nimiehdotus oli jo alkuvaiheessa esillä, mutta se torjuttiin pitkänä ja huonona. Lopulta nimi vahvistui parhaana vaihtoehtona, kustantajan valintana.

Valtosen Finlandia-voittoromaania on pidetty aateromaanina, perheromaaninakin. Aihe- ja teemarunsaus oli alunperinkin Valtosen tähtäimessä, mutta vei aikaa, että kiinnostavat yhteiskuntaan, tieteeseen ja ihmiseen liittyvät kysymykset saivat kaunokirjallisen muodon. Romaani sai alkunsa novelleista, vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua romaaniksi. Romaanimuodon vaikuttajina Valtonen mainitsee esimerkiksi Jennifer Eganin ja Jonathan Franzenin tekstit.

Tunnin keskustelu ison yleisön edessä hujahti. Haastattelijana toimiminen on sen verran intensiivistä, että osa keskustelusta on hajaantunut kokemuksen humuun. Lämmittävää oli kirjailijan avoimuus ja aulius keskustella tuotantonsa teemoista ja omista tekstikokemuksistaan. Myös yleisön herpaantumattomuus kantoi hienosti tilannetta. Vahvistui, että kirjallisuus on tapa jäsentää merkityksellistä ja jakaa se. Aamulehden (28.11.2014) sitaatin Valtonen allekirjoittaa yhä, se kiteyttäköön kaiken:

– Kokemukseni on, että tieteen rajat tulevat nopeammin vastaan kuin voisi luulla. Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.