Neljäntienristeyksen läpi ajellaan evakkokyydillä, perhemenopeleillä ja ruumisautolla. Risteykseen ilmestyvät liikennevalot, niin myös lukukokemukseeni. Etenen jokaisen kolmen valon määräämällä tavalla, kun luen Lopotti-romaania (WSOY 2016). Lisäksi huomaan, että käyn ikään kuin sukuloimassa Neljäntienristeyksen (WSOY 2014) tutuksi tekemän perheen parissa.
Kaikki on muuttunut, ihmiset ja paikat. Vain nimet ovat pysyneet, mutta niitä kantavat ihmiset vaihtuneet. Nykyään täällä isä on Johannes ja äidillä tarkoitetaan Kaarinaa. Se, minkä minä tunsin isänä, on lahonnut haudassa kauemmin kuin nuo kaksi ovat tunteneet toisensa. Entisestä äidistä on tullut mummu, eikä se osaa sitäkään roolia. Sitä, jonka minä tunsin mummuna, ei tuon mökin sisällä olevista muista kukaan muu kuin Johannes. Minua kutsutaan Helena-tädiksi.
Tommi Kinnunen ammentaa perheestä ja omaksi itseksi kasvamisesta sukupolvien jatkumossa. Neljäntienristeyksen väestä saadaan lisävalaistusta, mutta Lopotissa etualalla ovat Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika. Kaikkea ei kerrota, vuosista lohkotaan tietyt tilanteet. Helena ehtii tarinassaan loppuun, Tuomasta seurataan kolmannen persoonan kerronnan keinoin lapsuudesta aikuisuuteen.
Toiseus-teema nousee päällimmäiseksi. Helenan sokeuden kuvaus on romaanin kiinnostavinta antia, sillä näköaistimuksien korvaaminen muiden aistien voimin hoituu taitavasti. Kun muu suku puuhaa valokuvien kanssa, Helena kokee musiikin, äänet, tuoksut ja kosketukset.
Helena kohtaa erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Sokeainkoulun olosuhteet ovat asia sinänsä, lisäksi mieltä myllertävät suhteet isään, äitiin, avioimieheen ja omaan olemiseen. Pienilläkin asioilla on merkityksensä, niin myös kotipaikan nimellä: Lopotti-kaupunginosanimi saatta juontaa venäjän vapaus-sanasta. Juurista ei vaan niin vapauduta, vaikka kuinka kasvatetaan ja kasvaa lujaksi.
En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?
Lopotin vaikuttavat kohdat liittyvät sisäiseen puheeseen, oivallukseen ihmisen osasta osana vääjäämätöntä sukupolvien ketjua, jota ei voi valita vaan johon kytkeytyy – haluaa tai ei. Ja lapsuudenkotiin:
Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.
Toiseuteen liittyy Helenan ja Tuomaksen perheettömyys perheen sisällä, sillä heille pariutuminen ja lapsettomuus ovat kompleksisia. Tuomaksen taustakuvana kajastelee Onni-isoisän kohtalo, mikä samalla tarjoaa perspektiivin perheen asenneilmapiirin muutoksiin. Koen kuitenkin Tuomaksen identiteettikehitysosuuden junnaavan joiltain osin ulkokohtaisesti, vaikka etsinnän, peittelyn, erillisyyden, kaipauksen ja vapautumisen hetkissä on myös hienoja havaintoja ja isyyshaaveissa julmaa tragiikkaa.
Palaan alussa mainitsemiini liikennevaloihin. Kinnusen jysäyttävä esikoisromaani lataa Lopotille kohtuuttomat odotukset – siksi jämähdän tarinassa välillä punaisiin valoihin. Keltaiset valot jarruttavat eläytymistäni: haluan koskettua voimallisemmin kuin kosketun, vaikka tarina tarjoaa riipaisevia ja lohduttavia hetkiä. Vihreillä annan mennä, sillä henkilöiden kohtalot mietityttävät, niin myös se, miten kalsean kodin kokenut jälkipolvi ottaa opikseen ja murtaa hyisen tuomitsevuuden. Lujaa minulla kulkee myös lukuotsikoinnin myötä: laulelma- ja iskelmäsanoituslauseet asettavat monitulkintaisen alatekstin muulle kerrotulle. Lisäksi Lopotti tuottaa sanataituruusihailuhetkiä ja komeita näkyjä elämisen kirjavuudesta.
– – –
Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY 2016
romaani
364 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 