Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2016

Jussi Adler-Olsen: Poika varjoista

Osasto Q:n seuraan mielellään palaan. Kellarissa majailevan tutkimusryhmän selvitettäviksi päätyviä vanhoja rikoksia käsitellään mielestäni asianmukaisen karusti. Silti Jussi Adler-Olsenin otteessa on kosolti raikasta huumoria. Nyt siis sarjan viidennen osan kimppuun: Poika varjoista (Gummerus 2016).

Lohkaisut liityvät tilanteisiin, persooniin ja dialogiin. Huumori kohdistuu lähinnä tutkijaryhmään, jota johtaa Carl Mørk. Hänelle sattuu ja tapahtuu: kotona on hoidokkina halvaantunut kollega, vikkelä vuokralainen ja veltto poikapuoli. Lisäksi ex-vaimo piinaa ja muut naissuhteet hämmentävät. Tutkimusryhmän arvoitukselliset kollegat aiheuttavat yllätyksiä, ja ryhmään tungetaan uutta, avutonta märkäkorvaa. Ja se selvitettävä juttu, siinä on jos jotakin.

Poika varjoista

Osasto Q -sarjan tuttuun tyyliin tarinaa kerrotaan eri näkökulmista. Nyt seurataan Mørkin ohella lähinnä rikollisliigasta karkaava teini-Marcoa, jonka irtiottoa seuraa melkomoinen myräkkä.

Poika oli kuin perhonen, joka räpytti siipiään Etelä-Amerikassa ja sai aikaan myrskyn Japanissa. Poika pystyi kaatamaan kaikki dominolaatat.

Sarja sivuaa usein yhteiskunnallisia teemoja, nyt aiheiksi nousevat alistava rikollisuuden väkivaltakulttuuri, paperittomat siirtolaiset ja kehitysapuhuijaukset. Rikosliigan mielivaltaisuus kuvaillaan kolkosti, muut teemat jäävät ohuiksi, etenkin verrattuna edelliseen romaaniin Tapaus 64.

Kerronta on varmaa ja yhteen kiertyviä juonia kuljetellaan kivasti. Viihdyn hyvin, vaikka mielestäni yli 550 sivua on liikaa. On hulppeita tilanteita, kiihtyvää takaa-ajoa ja nokkeluutta. Ravaamista on paljon, aineksia myös tungokseen asti afrikkalaisia lapsisotilaita myöten. Hyvin langat vedetään yhteen, silti vingun vaimeasti haarautumisesta.

Poika varjoista -dekkarin ehdottomasti parasta antia on omalaatuisten otusten osasto Q ja se sukkeluus, miten sitä kuvataan. Yhä suosikkini on Mørkin apuri, kamelijuttuja kertova ja salaisuuksiaan varjeleva Assad, todellinen mies varjoista. Myös ohikiitävissä sivuhahmoissa on herkkuja, eräskin silitysrautarouva hivelee. Kunnia kiinnostaville henkilöhahmoille!

– –
Jussi Adler-Olsen
Poika varjoista
suomentanut Katriina Huttunen
dekkari
553 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Laura Lähteenmäki: Korkea aika

Sukutarinoiden ystäville sopii Laura Lähteenmäen Korkea aika (WSOY 2016). Jos pitää siitä, että perhevaiheet käydään läpi vuosia harppoen ja eri sukupolvien näkökulmista lohkoen, tämä kirja kuuluu must-lukemistoon.

Olen ihmetellyt, miten vähän evakkoteemasta on kirjoitettu romaaneja. Tai kirjoitettu tietysti on, olen vain lukenut niitä vähän. Traaginen maiden ja mantujen luopumisaihe tuntuu tärkeältä, myös se, minkälaisin uhrauksin karjalaisasutus saatiin järjestettyä, on tärkeää historiaa. Lähteenmäki näyttää siitä pieneleisesti yhden siivun. Vikkelät, rajan taakse kontunsa jättäneet Anna ja Olavi Otso rakentavat koristeellisine vuorilautoineen talon varautuneille, vaatimattomille hämäläistienoille. Tämä tiivistäköön heimojen mentaliteettieron.

Otsojen suvun vaiheet nähdään neljän sukupolven kautta  sodanjälkeisestä jälleenrakennuksesta nykyisyyteen. Teemana on rakkaus, joka on päättymätön pitkänmatkanjuoksu. ”Jokainen askel laskettiin, ihan joka sekunti.” Käy vain niin, että harhapolkuja on enemmän kuin suoraa reittiä, ja moni matka katkeaa kesken. Kielikuvat sikseen: Otsojen tarina on vaikeista asioista puhumattomuuden ja patoutuneen surun sarjaa.

Korkea aika

Henkilöistä ja tapahtumista piirtyvät piirteet erottuvat kirjaan valikoituina pätkinä, ja kieli on hiottua. Kerronnasta kaikuu ammattilaisen työ, ja teemoja tukevia virkkeitä voi irrottaa sieltä täältä, vaikka tällaisia:

Hän halusi tasata punnukset: hän uskoi, ettei mikään tapahtunut sattumalta vaan kaikella oli merkityksensä.

Hän ajatteli, ettei mikään maailmassa kadonnut, että asiat vain muuttivat olomuotoaan.

Asiat vain olivat vyöryneet kuin itsekseen eteenpäin, kuin päätä vailla, omalla tahdollaan ja toisiinsa merkillisesti ketjuuntuen.

Tekstimateriaalin matriarkka Anna on kiinnostava hahmo, hänen vaiheensa ja muutoksensa ovat kerronnan johtolanka. Annaan peilataan Heljää, talonemäntää, jonka tiluksista lohkotaan Otsojen evakkotontti. Sota murjoo monin tavoin häntä, ja siitä saisi irti vielä tätäkin tiheämpää. Myös muiden Otsojen kohtalot ovat kipuiluissaan käsitettäviä. Pidän tietynlaisesta niukkuudesta, millä mielenkäänteitä tarjoillaan.

Käy sitten kuitenkin niin, että kokonaisuus ei kosketa. Teos paranee pitkin matkaa, mutta monesti tuntuu, että olen tällaisen teoksen jo lukenut. Lukupinossani pitkään odottamani kirja jää muiden kaltaistensa jalkoihin, mikä ei ole romaanin syy vaan pikemmin lukutilanteen ja sukulaiskirjojen vaikutusta.

Rakenneratkaisu on onnistunut mutta kovin kaluttu nykykirjallisuudessamme, enkä löydä muodollisesti perin pätevään lopputulemaan uutta kulmaa. Juonta punotaan henkilöiden ja perheiden ristiinmenon menetelmin, joten etenkin juonikulminaatiossa tulee monesti mieleen verrokkiteoksia, esimerkiksi parin vuoden takainen Henni Kitin virkeä Elävän näköiset.

Toistan postaukseni alkusanat: en epäile, etteikö Korkea aika kolahda sotkuisten sukutarinoiden ystäviin. Minun pitäisi olla sellainen. Tiedän romaanin erittäin hyväksi, mutta tieto ei yllä tunteeksi sisuskaluihin, vaikka luin kirjallisen mallikasta tekstiä. Hyviä kirjoja on paljon, ja onni on, että vaihtelevat lukukokemukset noteerataan. Monitahoiseen romaaniin mielistyivät esimerkiksi Jonna, MaiMariaUlla ja Katja.

– – –

Laura Lähteenmäki
Korkea aika
WSOY 2016
romaani
280 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi

Riad Sattoufin sarjakuvaromaani Tulevaisuuden arabi (WSOY 2015) on aloitus omaelämäkerrallisesta sarjasta, jota on tulossa kolme osaa lisää. Ensimmäisen osan alaotsikko on kuvaavasti Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980). Riad on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika. Isä väittelee Ranskassa historiasta  ja hakee sen jälkeen yliopistotöitä arabimaista. Reissaaminen alkaa Gaddafin Libyasta, kun Riad on kaksivuotias, ja pari vuotta sen jälkeen perhe siirtyy Syyriaan. Välillä käydään sukuloimassa äidinäidin luona Bretagnessa.

Sarjakuva onnistuu hienosti yhdistämään poliittishistoriallisia faktatietoja ja Riadin perheen vaiheita. Myös lapsen kokemus välittyy hyvin, etenkin paikoista ja ihmisistä jää voimakkaat hajumuistot. Aluksi valkotukkaista pikkupoikaa ihaillaan, iloisessa isässä on sankariainesta ja äiti on tyyni hoivaaja. Äiti pysyy tyynenä, vaikka entistä väsyneempänä, mutta pikkuveljen synnyttyä ihailun kohde muuttuu ja isästä erottuu yhä enemmän onttoja kohtia.

Isä on Ranskassa eurooppalaistyylinen maailmanmies mutta arabikulttuureissa hänestä tunkee kasvuympäristönsa ennakkoluuloja ja toimintatapoja. Hän on mies talossa ja kohkaa yksioikoisesti, sivu sivulta yksioikoisemmin. Kummastuttaa Riadin ranskalaisäidin laahautuminen miehensä mukana masentavista olosuhteista toiseen. Kummastuttaa arabiäitien poika- ja vääryyssuosiminen.

Arabikulttuureista annettu kuva ei ole mukavaa katsottavaa. Ideologinen sumutus on räikeää ja eriarvoisuus eri kulttuurien/uskontosuuntien ja sukupuolien välillä sovittamatonta. Eniten minua järkyttää väkivaltaisuuden suvaitseminen ja siihen kannustaminen. Kiusaaminen ja syrjintä on sallittua, jopa toivottavaa.

Olen lamaantunut ja toivoton: onko mitään konstia, että muslimien keskinäinen kahinointi sekä eriuskoisten ja naisten halveksunta kääntyisi suvaitsevaksi ja erilaisuuden sallivaksi? (Onko mitään konstia, että länsimaiset suvaitsemattomat oppivat hyväksymään tasa-arvoisesti moninaisuutta?) Ei taida olla Sattoufin sarjakuvamaailmassa. Aluksi Riadin isä julistaa vallankumousta, jossa koulutuksella ja valistuksella parannetaan (arabi)maailma, mutta kirjan lopussa isää vain naurattaa moinen mahdollisuus/mahdottomuus.

– Minä kannatan vapautta mutta… Kansojen pitää saada valita. Länsimaalaiset haluaisivat, että koko maailma toimisi heidän tavallaan… Vain siksi, että he ovat vahvimpia. Mutta se on vain väliaikaista. Jonain päivänä minä teen vallankaappauksen.. Ja ammun kaikki. HIH HIH.

Herää kysymyksiä: Miten autenttinen sarjakuvan antama kuva on? Miten lähellä totta ovat sarjakuvan henkilöt? Onko tekijällä takana poliittinen tai henkilökohtainen agenda? Niin tai näin, Charlie Hebdo -pilalehtiporukoissa pyörinyt ja isänsä kanssa välirikkoon joutunut Sattouf provosoi pohtimaan.

tulevaisuuden arabi

Haluan arvostaa kaikkia kulttuureita ja uskontoja, yhä haluan. En vain kestä sitä, että joka puolella maailmaa lietsotaan oikeutusta vahingoittaa ja alistaa muita. Näin väkevästi kirjan sisältö syöksyy päälleni, että sanon sarjakuvanvisuaalisuudesta vain sen, että kerrassaan hienosti se myötäilee tarinaa yksinkertaisin mutta tehokkain keinoin: väri muuttuu kulttuurin vaihduttua, ja muutama muu tehosteväri tietyissä tilanteissa säväyttää. Piirrosjälki on karikatyyrimaista, silti ilmeikästä ja selkeää.

Juuri ennen Tulevaisuuden arabia luin Pertti Jarlan omaelämäkerrallisen sarjakuvaromaanin Jäätävä spede (Like 2015). Se on oivaltavan humoristinen kertomus hömelön pikkupojan kasvusta pikkupaikkakunnalla ja yhä vain hömelön nuorukaisen vaelluksesta pääkaupunkiin ja miehen elämän kokemuksiin. Jarlan sarjakuvakertomukset ovat novellistisia ja hilpeitä makupaloja. Lukujärjestykseni vuoksi ne jäävät ohimeneviksi pilakuviksi, sillä Sattoufin kulttuuripläjäys painaa asiallaan. Pikku-Pertin pulmia kun vertaa Riadin kasvuympäristökipuihin – no joo.

– – –
Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi. Lapsuus Lähi-idässä (1978-1980)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2015
sarjakuvaromaani
158 sivua.
Lainasin kirjastosta.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, sarjakuva

Shakespeare ja Suomenlinna: Juhannusyön uni

Nimi on enne, eli luin Shakespearen Juhannusyön unen (1595 – 1596, WSOY 2005) juhannusyönä. Matti Rossin suomennos vie keskikesän kuunpaisteisen yön lemmenjuoniin vaihtelevalla poljennolla. Huomaan nauttivani ennen kaikkea kielestä, sanomisen rytmistä, joka muuttuu tilanteen ja sanojan mukaan. Loppusointuosuudetkin tuntuvat tuoreilta.

Voi kuolevaisten narrinäytelmää,
kun hupsut itseänsä esittää.

Juoneenkin päätän suhtautua otsikon mukaan – kuin uneen. Antiikin taruston tyypit, muut mytologiahahmot ja nuoret rakastavaiset ovat sekamelska. Lisäksi näytelmässä on sisänäytelmä, käsityöläisten päätön hääesitysprojekti. Monet hahmot välistä unohdetaan tai jäävät irrallisen tuntuisiksi ja joku on vain kuulopuheissa (ihme intialaispoika). Tässä hässäkässä neljän nuoren lempi roihuaa ristiin (samoin kuin Kaksi nuorta veronalaista -komediassa) ja keijukuningaspariskunta kisailee oudon etäisen hallitsijaparin häiden alla. Menninkäis-Puck sotkee sen, mitä eivät muut ole vielä sotkeneet. Kaikesta voi sanoa:

Mutta niinhän se on, täytyy myöntää, ettei järki ja rakkaus nykyään toistensa seurassa viihdy. Ja sääliksi käy, kun muutamat kunnon ihmisetkään eivät pysty niitä ystäväksi saattamaan.

Juhannusyön uni

Kun olen draaman lukenut, minua jäytää tunne, etten ymmärtänyt puoliakaan, että rivien välissä on sellaista sanomaa, josta en saa selvää. Luenkin näytelmätekstin jälkeen kirjasta Mirkka Rekolan ja Nely Keinäsen alkusanat, jotka antavat osviittaa merkityksille ja tarkoituksille (ja huomaan poimineeni samoja sitaatteja kuin Keinänen). On hienoa, että kirjallisia viittauksia, ajankuvaa ja draamatapoja välitetään valistuneesti näin, aikojen päähän.

Silti hiertää, etten osaa heittäytyä hulvattoman suvihoureen vietäväksi; tuppaan etsimään järkeä, kun minun pitäisi seurata unen logiikkaa. Kun se ei tekstin voimin täysin onnistu, testaan teatteria, sillä sopivasti Ryhmäteatteri tuo Kesäyön unen Suomenlinnaan Lauri Siparin suomennoksena.

Kesäyön uni
William S:n kielellä sanoisin well done: unien kudelma kahmaisee vähitellen kaiken mahdollistavaan taikaan, jota näyttämölle levitetään. Lavastus avaa esitykseen kahden maailman tasot, puvustus ruokkii mielikuvitusta ja musisointiosuudet tehostavat tunnelmaa. Joukossa on hulvattomia näyttämökuvia ja kohtaamisia.

Juonen hullutukset käyvät laatuun näin esitettynä: tyylittelyn taidetta on rutkasti. Jos jotain toivoisin toisin, soisin vähemmän huutamista – hämmästystä, leiskuntaa ja hölmöyttä voisi kai tulkita välillä vaihtelevin äänensävyin. No, joka tapauksessa taiat ja lemmensotkut kerityvät viihdyttäväksi esitykseksi elastisten esittäjien myötä.

Pidän erityisesti siitä ratkaisusta, että kuningasparia esittävät samat henkilöt antiikin ja mystiikan maailmoissa, samoin (tonni)keijut muuntuvat puskateatteriryhmäksi. Rinnakkaistodellisuudet ruokkivat toisiaan ja tekevät osaltaan unen mahdottomasta maailmasta mahdollisen. Nuoret rakastavaiset ovat oivallisen teinikiihkoisia, ja vanhoissa pareissa on ripaus kyynistä elämännäkemystä. Roolituksessa ei sukupuolella ole väliä; vastaan sanomattomasti ja osoittelematta se todistaa, ettei pikkuseikoilla ole väliä lemmen ja unen maailmoissa.

Iloitsen siitä, että Suomenlinnaan on tuotu klassikkodraama tuoreena toteutuksena. Toivon jatkoa viime ja tänä vuonna valitulle linjalle.

– – –

William Shakespeare
Juhannusyön uni
Suomentanut Matti Rossi
WSOY 2005
135 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ryhmäteatteri, Kesäyön uni

http://www.ryhmateatteri.fi/ohjelmisto/kesayon_uni

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus