Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2016

Jane Austen: Neito vanhassa linnassa. Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteeseen kolmannella kierroksella valitsen yhden brittiproosan peruskivikirjailijan teoksen. Jane Austenin Northanger Abbey (valmistui 1803) on suomennettu söpösti Neito vanhassa linnassa (WSOY 1950/2015). Kirja ja suomennosnimi suuntavat jopa satiiriin, sillä päähenkilön goottiromanttiset odotukset rapautetaan surutta. Silti mukaan mahtuu myös suloista onnen odotusta.

Klassikkohaaste 3

Klassikkohaasteen muut postaukset löytyvät täältä. Haastetta emännöi blogi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä.

Northanger Abbey on tyyppitarina vaatimattoman pappisperheen nuoresta, sievästä ja viattomasta neitosesta rakastumassa varakkaan linnanherran poikaan, ja lopussa koetaan odotettu kosinta. Kaikki, jotka tuntevat lajityypin, tietävät, ettei tämä juonipaljastus tuhoa mitään. Kaupan päälle saa survontaa säätyläis-smalltalkista, terävän tietoiskun tapakulttuurista ja jopa tölväisyjä romaanikirjallisuuden turmelustilasta.

Austen vakuuttaa minut pisteliäsyydellään. Alku on huikeaa kaikkitietävän kertojan tarinavirittelyä. Ei epäilystä, kuka on niskan päällä: tietoinen sepittäjä, joka tekee valintoja ihmisluonteen kuvaamiseksi. Välillä kertojan ylivoima häivyttyy, ja silloin teksti viettelee seuraamaan henkilösuhteiden etenemistä. Kyllä kertojan tietoisenironen ote muistuttaa tasaiseen tahtiin olemassaolostaan.

Kantava teema on romaanikirjallisuus, joka turmelee kokemattomien arvostelukyvyn. Etenkin kauhuromanttinen novellistiikka on kertojan hampaissa. Päähenkilö Catherine ahmii kiihottavaa fiktiota, ja sen tuottamat tunnekuohut hämärtävät hänen ajatteluaan. Se halutaan romaanissa osoittaa, ei sormea heristäen vaan vinosti virnistellen. ”Mad woman in the attic” -pilkka suunnataan Catherinen nilkkaan ja siitä kimpoaa potku aikalaiskirjailijoihin. (Silti vasta vuosia myöhemmin ilmestyy varsinainen ullakkokauhuromantiikkaklassikko Kotiopettajattaren romaani.) Ja miten hauskaa: Austen osoittaa osaavansa konventiot, sillä hyvin hän tuottaa linnaromantiikan kauhukuvitelmat – ja sitten murtaa ne.

Austenin muusta tuotannosta tutut teemat ja tyypit ovat tässä kirjailijan ensimmäiseksi kirjoitustyöksi arvioidussa romaanissa jo loistossaan. Säädyn ja omaisuuden merkitys naimakaupoissa on ohittamaton ainesosa. Henkilögalleriaan kuuluvat hölmöt onnenonkijat, hupsuina höpöttävät naiset ja miehet sekä jäyhät ja/tai turmeltuneet upseerit. Piinaavan yksityiskohtaisesti Austen näyttää rasittavat tyypit, ei juuri selittele. Siitä tunnistaa klassikkoaineksen: aika ei ole rapauttanut elämisen kummallisuuksien tarkastelun terävyyttä eikä himmentänyt ilkikurista pilkettä. Kerronta koukeroisenakin viehättää ja viihdyttää.

Catherine on oman kylän säätyläisparin Allenien seuralaisena Bathissa, jossa seuraelämä tanssiaisineen esitellään lukijoille muikean monisanaisesti. Rouva Allen on hupsu, ja hänen vanhan tuttunsa tytär Isabel tekopyhä sanailija. Kiusallisin jaarittelija on Isabellan veli John, joka on myös Catherinen veljen ystävä. Nautiskellen kuuntelen kiemurtelevaa sosieteettipuhetta ja kohteliaisuuskäytäntöjä, joissa usein todelliset ajatukset peitetään, mutta silti ne sieltä rivien välistä räikeästi raikaavat.

Catherinen kehitys kuvaillaan kirjassa sekä ymmärtäen että ironisesti – vaativa yhdistelmä. Austenin teksti tuottaa iloa, sillä tunteilemattoman selkeästi piirtyvät 17-vuotiaan pappilantytön ajatuksenjuoksu, mielikuvitus ja vähittäinen muutos. Toisin kuin Ylpeys ja ennakkoluulo -romaanin älytön äiti, Catherinen äiti säteilee tyyneyttä todeten realistisesti: ”Eläminen on oppimista.” Ja Catherinen onneksi komea Henry (hyvä saalis linnan sivutiloineen) ymmärtää neidon hyväuskoista naiiviutta. Koska Henry äityy välillä hirtehiseksi kiusoittelijaksi ja vakavaksi oppimestariksi, loppusuukon odotus sisältää särmiä.


 

Tavoistani poiketen nautin Neito vanhassa kartanossa äänikirjana. Erja Manto lukijaäänenä sopii tekstin tulkitsijaksi hienosti. Hän sävyttää muttei osoittele; siis kuuntelijalle jää tulkinnanvaraa. Aiemmin äänikirjakuuntelua vieroksuneena tämän kokemuksen ajan jopa toivoin automatkojeni jatkuvan. Se kertoo hyvää sekä tekstistä että toteutuksesta.

Kirjan kuuntelun perään katsoin ITV-elokuvan samaisesta teoksesta, kyseessä on vuoden 2007 versio. Tulkinta on mainio, vaikka ironian terä on melko tylsä. Esimerkiksi rouva Allen ei vaikuta aivan yhtä hölmöltä eikä Thorpen sisarukset ihan niin sietämättömiltä kuin romaanissa, sillä kirjan puristaminen 1,5 tuntiin säästää esimerkiksi Isabellan runsailta veikistelypuheilta ja Johnin kiesihöpinöiltä, joskin myös juonimutkia suoristetaan reippaasti. Kirjallinen metataso siirretään Catherinen uniin, jotka saadaan näyttämään lähinnä eroottiselta alitajunnalta. Catherine on raikkaan viaton ja Henry lempeän ilkikurinen eli kemia kuplii kivasti. Epookkiviihde vetoaa minuun, eikä taida siinä olla Austenin voittanutta.

– – –
Jane Austen
Neito vanhassa linnassa
Northanger Abbey
Suomentanut Eila Pennanen
WSOY 2015 (ensimmäinen painos 1950)
romaani
Lukija Erja Manto, noin 9 tuntia.
Ostin äänikirjana (Elisa Kirja).

Filmatisointi: Northanger Abbey, ITV 2007


Myös Luettua elämää on kuunnellut äänikirjan – ja kas: samankaltaisia huomioita hän on tehnyt (kirjoitan aina juttuni muiden postauksia lukematta); muita tämän Allenin blogikokijoita: Kasoittain kauniita sanoja, Matkalla mikämikämaahan, Sonjan lukuhetket, Kirjaneidon tornihuone, Hannan kirjokansi, Aikakirjoja ja L´amie de l´ ABC.

Klassikkohaaste 1: luin Saatana saapuu Moskovaan.

Klassikkohaaste 2: luin Romeon ja Julian.

14 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Draama, haaste, Kirjallisuus

Hilary Mantel: Susipalatsi

Tiedäthän sen tunteen, kun fiktio muuttuu silkaksi todeksi – kun ei voi olla muuta todellisuutta kuin lukemasi? Tiedäthän sen kummallisen olon, kun tunnet ennestään historian henkilöt ja tapahtumat, mutta ”juonipaljastukset” ovat merkityksettömiä, kun fiktio muokkautuu eläväksi, ennen kokemattomaksi. Tiedät, mitä tarkoitan: historiallinen romaani hehkuu parhaimmillaan Hilary Mantelin romaanissa Susipalatsi (Teos 2015).

Tämä oli toinen lukuyritys, ja tv-sarjakin jäi syksyllä kesken. Onhan noita Henrik VIII -sepustuksia luettu ja nähty, kai aiemmin ajattelin. Tv-sarjalle taidan antaa uuden mahdollisuuden, enkä odota viittä vuotta kuten romaanin kanssa. Susipalatsi on älykkäintä ja vivahteikkainta proosaa aikoihin.

Pokkarin kannessa on Holbainin muotokuva Henrikistä (miksei saman taiteilijan Cromwell-muotokuva?), ja romaanin nimi on tarinassa marginaaliselta vaikuttava paikka (miksei Cromwellin lempipaikka Austin Friars?). Juuri näin kuuluu olla: kaikki pyörii kuninkaan ja hänen naimakatastrofiensa ympärillä, vaikka päähenkilö Thomas Cromwell luulee pyörittävänsä maailmaa niin kuin taloutta pyöritetään.

Susipalatsi

Rakenteen hienous piilee kerronnan nauhamaisuudessa. Se on kuin silkkinyöri, jossa kierteet pakottavat hypistelemään tekstuuria. Kokonaisuutta sitoo kronologia vuodesta 1500 vuoteen 1535, mutta dialogeissa ja ajatustakautumissa käydään menneissä tapahtumissa. Henkilöitä on julmetusti, ja hovihässäkkä nähdään suhteessa päähenkilö-Cromwelliin, johon usein viitataan vain ”hän”-pronominilla. Ja millainen ”hän”?

Hänen sanotaan osaavan Uuden testamentin kokonaan ulkoa latinaksi, mikä tekee hänestä kardinaalille oivan palvelijan – aina löytyy sanaa, jos apotit haraavat vastaan. Hän puhuu nopeasti, ääni on matala; hän tuntuu olevan varma itsestään; hän on kotonaan yhtä hyvin oikeussalissa kuin telakalla, piispan palatsissa kuin majatalon pihalla. Hän osaa laatia sopimusasiakirjan, kouluttaa haukan, piirtää kartan, lopettaa katutappelun, kalustaa talon ja hoidella valamiehistön. Hän osaa lainata sopivaa kohtaa antiikin kirjailijoita Plautuksesta Platoniin ja takaisin. Hän tuntee uutta runoutta ja osaa lausua sitä italiaksi. Hän on aina töissä, nousee ensimmäisenä ja käy viimeisenä nukkumaan. Hän tienaa rahaa ja myös käyttää sitä. Hän on valmis lyömään vetoa mistä vain. (Sivu 50)

Näin toteaa ranskalainen lähettiläs katsoessaan Hans Holbein nuoremman maalaamaa muotokuvaa Cromwellista:

Ei, ei, ei, ei ja ei. Protestanttitaiteilijanne on tällä kertaa mennyt metsään. Sillä teitä ei voi kuvitella yksin, Krömyel, vaan aina seurassa, tarkastelemassa muiden kasvoja kuin olisitte itse aikeissa maalata heidät. Saatte muut ihmiset ajattelemaan ”miltä minä näytän?” eikä ollenkaan ”miltä hän näyttää?” Chapuys hulmahtaa pois, mutta pyörähtää ympäri kuin tarkastellakseen muotokuvaa vielä liikkeessä. – Mutta toisaalta. Kun tuota katsoo, ei haluaisi asettua teidän tiellenne. Siinä mielessä täytyy sanoa, että Hans on onnistunut. (Sivu 643)

Cromwell

Potrait of Thomas Cromwell, Hans Holbain the junger (National Potrait Gallery London)

Kerronta sulauttaa päähenkilöön; Cromwellin pään sisälle möngitään ”hän”-kerronnasta huolimatta, ja lukija uutetaan kerrotun totuuteen. Ristiriitainen henkilö vangitsee lähes 800 sivun ajan. Naseva, viipyilevä, havainnoista rikas ja osin jopa humoristinen kerronta saa valtaansa. Tosin teksti on niin täyteläistä, että päiväannoksena voi nauttia vain yhden luvun kerrallaan, sillä jokainen kuudesta luvusta vastaa mielestäni yhtä täysiveristä romaania.

Cromwell tulee tutuksi, ja toisaalta ei – hänessä säilyy kihelmöittävä salaperäisyys. Mukiloitu sepän poika Cromwell on noussut omin avuin pelottavaksi valtakunnan puuhamieheksi. Opportunistinen sukkulointi valtiovallan liepeillä vaatii muuntautumista tilanteiden vaateisiin ja pitkälle näkevää järkeilyä, kun päähankkeena on hoitaa hallitsijan avio- ja kirkkoero kaikkine mahdollisine juonitteluineen. Cromwell on säröinen peili, josta erottuu kulmikkaita kuvia hänestä itsestään, läheisistä ja valtaapitävistä –  myös huolehtiva laajennetun perheen pää ja vaikeiden ylimysnaisten tahtojen taa näkevä rupattelija.

Hän on mestari Cromwell, joka ei lohtua löydä, mestari Cromwell, jota kukaan ei tunne, ei taida selittää, eikä – mikä jää nähtäväksi – päihitä. (Sivu 693)

Susipalatsi on raameiltaan romaani Cromwellista ja Henrik VIII hovista. Yli tavallisen historiaromaanin  se ihastuttaa kielen ja kerronnan taituruuden lisäksi moninaisin teemoin, jotka ajattomina uppoavat sävykkääseen henkilökuvaukseen luutunsoittajista kardinaaleihin, hovineidoista nousukaskuningattareen. Yksi johtolauseista romaanin alkupuolella on: ”Jokaisen tarinan takana on toinen tarina.” Näin todellakin tässä romaanissa on. Ihmisiä kiehtovat valta ja sokeus sen kiikkeryydelle, siihen liittyvät varallisuus ja sen valta. Ja ken hallitsee juoruja ja uskomuksia, hallitsee muutakin. Lisäksi on asioita, joita ei voi hallita kuten rakkaus, syntymä ja kuolema. Osuvasti romaanissa myös siteerataan Ciceroa, sitä, miten jokainen kuolee koko ajan.

Yksi kesälomaviikko kului pitkälti Susipalatsissa. ”Sanoja, sanoja, sanoja.” Tiedän paljon huonompia tapoja lomailla.

– – –
Hilary Matel
Susipalatsi
The Woolf Hall
Suomennos ja jälkisanat Kaisa Sivenius
Teos 2011, pokkari 2015
798 sivua.
Ostin pokkarin.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kazuo Ishiguro: Haudattu jättiläinen

Olen Kazuo Ishiguroa lukenut aiemminkin, muun muassa lähiaikoina Silmissä siintävät vuoret ( 1984). Kirja on ahmittavan merkillinen. Lyhyt romaani on sakeanaan tunnelmia, ja kun henkilöistä on saada otteen, se lipsahtaa. En kyennyt kirjoittamaan kirjasta, ihailen vain.

Viikko tuon häkellyttävän kokemuksen jälkeen luen uusimman Ishiguro-suomennoksen Haudattu jättiläinen (Tammi 2016). Aika pitkään pitää vetää henkeä ennen kuin ajatukseni järjestyvät jonkinlaiseen jonoon. Kaikki Ishiguron kirjoittama tuntuu olevan arvailemattomissa. Haudattu jättiläinen huippaa: vertaisin tekstiä ohuen ilman hengittämiseen vuoristokorkeuksissa – vieraalta tuntuu, kaunista on, eikä kaikkea ympärillä näe.

Juoni on lyhyesti sellainen, että noin 500-luvulla saksit ja keltit viettävät hetkellistä rauhan aikaa, mutta jännitteet voimistuvat. Kelttiläiset vanhukset Axl ja Beatrice lähtevät etsimään vuosia sitten kadonnutta poikaansa. Saksilaiskylässä matkaan liittyvät soturi ja nuori poika, ja tämä menneisyyttään hautova joukkio kohtaa Pyöreän pöydän vanhan ritarin sir Gawainin. Matka johtaa naaraslohikäärmeen luo, mutta joka henkilöllä on taipaleeseen eri tavoitteet.

Kertoja katsoo kaukaa niin tapahtumia kuin henkilöitäkin. Tyyli hetkittäin heilahtaa, sillä joukossa on pari minäkerrontaosuutta. Valtaosan aikaa kaikkitietävä kertoja tallentaa tunnollisesti. Kuvailu on havainnollista ja henkilöiden polveileva vuoropuhelu oudon vangitsevaa: replikointi sahaa edestakaisin, päätyy hitaasti johonkin ratkaisuun, joka matkan aikana muuttuu. Kerronta pyrkii yksinkertaisuuteen, silti sisus on monimutkainen ja raskas. Luovun sodan uhkan, uskon, uskollisuuden ja koston pohdinnasta, rajaan tarkastelun muistiin.

Haudattu jättiläinen

Ei ihme, että tunnen lukijana hämäryyttä: se on keskeinen tekijä koko romaanissa. Axl ja Beatricen ongelma on muistamattomuus, sumu, jonka syyksi selviää naaraslohikäärme. Keskinäisen kiintymyksen vertauskuvaksi kohoava pariskunta haluaa sumusta eroon, otteen menneeseen.

”Mutta sumu kätkee kaikki muistot, niin hyvät kuin pahatkin. Rouva, eikö asia ole niin?”
”Haluamme takaisin myös ikävät muistot, vaikka ne saisivat meidät itkemään tai vapisemaan vihasta. Sillä eivätkö nekin ole yhteistä elämäämme?”

Suunnastaan monta kertaa poikkeavien Axln ja Beatricen matkassa tarvon välillä legendahengestä herkistyen, mutta myös uupuen ja täysin eksyksiin joutuen. Ishiguro kehittää todella poikkeavan road tripin. Mietin, ovatko kaikki kiemurat ja jahkailut tarpeellisia, voisiko jostain karsia. Ei kai sitten – luopumisen matkan tulee tuntua painona jaloissa ja päässä.

Allegoria Haudattu jättiläinen on. Kai. Onhan? On englantilaisten perinnedraamojen usvaa, on kuningas Arthurin myytti ja taruolentoja. On lautturi, jonka matkaan mahtuu yksi kerrallaan. On ennen kaikkea katoamisia: joka hahmolta on kateissa jotain erityisen tärkeää, jota ei saa takaisin.

Lähden siis sumealle lukutunnelmalleni uskollisena allegorian tielle. Jos harhaudun, syytän sumua. Ajattelen, että jättiläisen hautaa (menetyksiä) ei voi ohittaa ja että viimeiseen asti riittää tahtoa lohikäärmeen (muistamattomuuden) kukistamiseen, vaikka toisaalta se suojeleekin.

Muistin rajallisuus, unohdus ja kuolema ovat kaikkien kohtalona. Leikittelen ajatuksella, että naaraslohikäärme on herra Alzheimerin esiäiti. Muistin hapertumista, häilyvien muistikuvien pilkahduksia kuvataan romaanissa paljon ja armollisesti vanhan, rakkauttaan vaalivan parin kautta. Asiat, joita ei saa palautettua mieleen, vaivaavat, mutta ne eivät piinallisesti ahdista, sillä se, mikä on eletty, on eletty. Se kulkee mukana viimeiselle matkalle, sillä kaikki kadonnut on ollut olemassa, muistaa sitä tai ei. Toinen tulkintalinja voi olla, miten muistamattomuus kylvää vastakkaisasettelun ja sodan siemenet. Mutta se on toinen tarina, tämä on minun.

– – –

Kazuo Ishiguro
Haudattu jättiläinen
suomentanut Helene Bützow
Tammi 2016
romaani
378 sivua.
Lainasin kirjan kaverin kautta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Naistenviikko 2016: koonti

Naistenviikon aikana on juhlittu 34 naisnimeä: kaikkiaan 600 000 naisella on ensimmäisen tai toisen nimen juhlapäivä. Naistenviikko on tunnettu jo 1800-luvulla, mutta tavat muuttuvat. Koska nimipäiväkahvittelu on perinteenä jäämässä historiaan, uusi perinne olkoon kirjablogien naistenviikko – vietetäänhän tätä jo toistamiseen. (Lisää nimipäivistä ja naistenviikosta HS 21.7.2016.)

naistenviikko 3

Naistenviikolla on juhlittu lukemista sekä seuraavia naisia ja heitä tuntevia:

18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja


Viikon aikana noin 40 kirjablogia on julkaissut vähintään yhden jutun vähintään yhdestä kirjasta tai kirjallisuushenkilöstä. Haaste on muotoutunut rennoksi ja väljäksi:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi/postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Naistenviikko 2016

Tänä vuonna logon suunnitteli Niina Tolonen.

Kesän keskellä on rentouttavaa lukea ilmoista piittaamatta, ja mikä ettei voisi lukea samalla, mitä on luettu. Naistenviikkohaaste on samalla mainio kirjavinkkaustempaus. Postauksia on naiskuvista, sarjakuvista, spefistä, chic litistä, draamasta, tragediasta, perusproosasta, dekkareista, runoista, elämäkerroista, matkoista, ruuista meiltä ja muualta. Ainakin seuraavista kirjoista on kirjoitettu; kirjat ovat nimikepilvessä suloisessa sekasotkussa:


Kirja, jota ei kukaan koskaan lukenut, Nyt nappaa!, Veden vihat, Paimentyttö, Lapsenpiika, Emännöitsijä, Ruokarouva, Säädyllinen ainesosa, Ruma kassa, Uiden kotiin, Eevan tyttäret, Ujostelemattomat, Täydellinen avioliitto, Jos olisit tässä, Kevyesti kipsissä, Lempi, Ylitse vuoren lasisen, Aale Tynni – Hymyily, kyynel, laulu, Nora Webster, Auringon kehrä, Vuori, Kuriton mies nurin, Linnunaivot, Musta hevonen, Kotona Istanbulissa, Persepolis, Goblin Market, Valtaistuinpeli, Niin raskas on rakkaus, Rakkaudenhirviö,  Shinglattu, Seksistä ja matematiikasta, Lasilinna, Kudottujen kujien kaupunki, Maria ja taikalyhty, Penelopeija, Naisen iholla, Frau, Ole hyvä, Tähtirooli, Aurinko sydämessä, Lohikäärmeen prinsessa, Kerjäläisprinsessa, Surunhauras, lasinterävä, Kultarinta, Kätilö, Hakekaa kätilö, The Lais of Marie de France, Sugar Sugar Rune, Laskeva neitsyt ja muita kertomuksia, Kaksiosainen sukunimi, Villi vaellus, Koti, Kotiinpaluu, Elä ja uneksi, William N. päiväkirja, Totta, Reilua peliä, Kuulen kutsun metsänpeittoon, Kuolemanspiraali, Lumikin on kuoltava, Granaattiomena, Karhuvaaran uhri, Nukkekoti, Error – mielen häiriöitä, Unohdettu valssi, Outline, Minä olen Amalia Earhart, Superhyvää suolistolle, Ellan Toscana – kyläelämää Italiassa, Rei Shimura menetysten rannikolla, Nousukkaita, Therese Raquin, Lanridícula idea de no volver a verte, Nu imorron, Seikkailijatar, Aurinkokissa, Pikku Heidi, Morevannan suojatti, Sara ja salaperäinen tyttö!, Eeva Joenpelto – elämän kirjailija, Taivaankantaja, Teräs, The Italian Girl, Hanna, Puolen tunnin loma, Unohdettu valssi, Rakkautta rantahuvilassa, Keskiyön ruusu, Aurora, Suomalaisten painajaisia, Seksistä ja matematiikasta, Tapaus Kalteis, Paholaisen pennut, Hiljainen kylä, Taivaanmerkit, Tyrskyt.


Korotan panoksia ja käynnistän pelin: yhdistä mainittu kirja alla lueteltuihin blogeihin. Osoite vie blogiin, ei tiettyyn naistenviikkojuttuun. Vastauksia etsiessäsi saat kirjallista hupia ja tukuttain kiinnostavia kirjavinkkejä.

Naistenviikkoon osallistuneet blogit:

Evarian kirjahylly http://evariankirjahylly.blogspot.fi/
Hannan kirjokansi http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
Hyönteisdokumentti http://hdcanis.blogspot.fi/
Ja kaikkea muuta http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
Kaikkea kirjasta http://kaikkeakirjasta.blogspot.fi
Kannesta kanteen http://www.kannestakanteen.com
Kansientakaiset maailmat
http://kansientakaisetmaailmat.blogspot.fi/
Kirja hyllyssä http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus https://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Kirjasähkökäyrä http://kirjasahkokayra.blogspot.fi
Kirja vieköön! http://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjojen elämänmullistava taika http://kirjojentaika.blogspot.fi/
Kirsin Book Club http://kirsinbookclub.com
Kirsin kirjanurkka http://www.kirsinkirjanurkka.fi/
Kulttuuri kukoistaa http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
Luettua elämää http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
Lukijan roolissa http://elamalukijana.blogspot.fi/
Lukujonossa https://lukujonossa.fi/
Lukutoukan kulttuuriblogi http://kristankirjat.blogspot.fi/
Mari A.n kirjablogi http://marinkirjablogi.blogspot.fi/
Mrs Karlsson http://mrskarlsson.blogspot.se/
Nuoren opettajattaren kirjablogi http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/
Oksan hyllyltä http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
P.S. Rakastan kirjoja http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Reader, why did I marry him http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista! http://sheferijm.blogspot.fi/
Sinisen linnan kirjasto http://sininenlinna.blogspot.fi/
Sivujen välissä http://sivujenvalissa.blogspot.fi/
Sivutiellä http://sivutiella.blogspot.fi/
Tarukirja http://tarukirja.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuntematon lukija http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Täysien sivujen nautinto http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

Naistenviikko2

Kiitän osallistuneita lukemattomista kirjavinkeistä!

Viime vuoden koosteeseen pääset tästä.

17 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Naistenviikko

Enni Mustonen: Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV

Onnittelen itseäni näin naistenviikolla, että löysin Enni Mustosen Syrjästäkatsojan tarinoita -sarjan: Paimentyttö (2013), Lapsenpiika (2014), Emännöitsijä (2015) ja Ruokarouva (Otava 2016).  Lisäksi näin Kirstin päivänä lähetän onnittelut Mustosen nimen takana luuravalle Kirsti Manniselle sekä romaanisarjan yhdelle nousevalle henkilölle, pikku-Kirstille! Ja muille tähdennän: Suomen kultuurin kultakauden kyökin puolelle katsominen kannattaa.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Jos on pakko lokeroida, asetan sarjan historiaviihteeseen. Viihdesyrjälle vie joutuisa juonijuoksutus, kronologisesti etenevä kikkailematon kerronta ja henkilövetoisuus. Tietty syvyyssukeltelemattomuus on perusteltua ja uskottavaa. Lähinnä itseoppineen palvelijattaren kerrontaa on letkeä lukea, sillä särmääkin löytyy.

Sarjassa seurataan 1800-luvun loppupuolelta kevääseen 1918 Idaa, joka jää varhain orvoksi ja on sitten varattomana palveluspaikkojen armoilla. Torppareiden lehmipaimenena hän aloittaa, sitten kartanon navettapiikana, josta sitten onnettomuuden seurauksena päätyy onnenkantamoisena Topeliuksen talouden piiaksi. Toisessa osassa palveluspaikka muuttuu maalaiskartanosta kaupunkihuoneistoon Sibeliuksen lapsenlikkana ja yleispalvelijana, kolmannessa emännöitsijäksi Edefeltin ateljeeseen ja neljännessä itselliseksi täysihoitolaemännäksi, jolloin liepeillä liehuu monenmoista kulttuuripersoonaa Ville Wallgrenista Eino Leinoon.

Syrjästäkatsojan tarinoita x

Kuin silloin ennen

Miten välkky veto on palvelijan silmin seurata kotimaista kulttuurikermaa huushollista toiseen: sarja on varsinaista namedroppaamista! Mainiot laatukuvat Manninen rakentaa itse kunkin säädystä ja säätyläisten luonnosta.


Romaaneista on sekä kehityskertomukseksi että yhteiskunnaliseksi katsaukseksi. Kiinnostavasti romaaneissa esitellään luokkayhteiskunnan eri puolia. Lisäksi näkyy ruotsin- ja suomenkielen köydenveto, niin myös torppari- ja työväen asema sekä maalais- että kaupunkinäkökulmista työ- ja herrasväen elämäntavat, arvot ja asenteet. Myös laajakuvaa on: sortovuodet, maailmansota ja itsenäisyys saapuvat.

Ihailtavan tarkasti työn raskaan raatajien osa ja työn tekeminen tallentuu tekstiin. Luotan vankkaan taustatutkimukseen, joka suodattuu siten, ettei se tunnu luennolta vaan elävältä elämältä. Nämä piiat, palvelijat, rengit ja ajurit eivät ole kuulleet yt-menettelystä, yhteiskuntasopimuksista eivätkä ves-neuvotteluista. Joskus on jokunen vapaatunti, muuten painetaan vähävaraisina palkollisina päivät pitkät.

Vaikka Idalla on aika hyvä tuuri, silti aseman ahtaus muiden armoilla tunkee joka rivin välistä. Lukemisesta innostuneella tytöllä ei ole juuri aikaa sivistystä harrastaa, silti hyväntahtoisina hölmöinä parempi väki saattaa kunnon rahalahjan sijaan jouluna muistaa muulla tavoin:

Kiitin tietysti, sillä olihan se kauniisti ajateltu. Itsekseni ihmettelin kyllä, miten jaksaisin ruveta iltaisin kirjoittelemaan johonkin kirjaan omia ajatuksiani. Enimmäkseen olin näet vinttikamariin kömpiessäni niin väsynyt, että hädin tuskin jaksoin riisua vaatteeni tuolinkarmille.

Ehkäpä voin kuitenkin ajatella, että Syrjästäkatsojan tarinoita on piirtynyt juuri noille Iidan lahjapäiväkirjan sivuille. Sarja seuraa Idan kehitystä, jota tukee muutama hyvä ihminen, niinpä yhden kaitsijan sanominen sopii selviytymisen johtolauseeksi:

Kun kerroin, että olin lukenut Jeesus-lapsen pelastumisesta ja siitä, mitenkä kaikki, mitä meille tapahtuu, on kohtalon määräämää, mamselli muikisti suutaan.
       – Jaa, niinkö siinä kirjassa sanotaan? hän hymähti. – Kyllä sitä itsekin voi kohtaloaan tyyrätä, hän julisti ja meni vesiämpärin luo juomaan vettä.


Ida on kiltti, nöyrä, nopeaoppinen ja ahkera tyttö, mutta toisessa osassa erotuu jo tuikeaa tarkkasilmäisyyttä. Vähitellen alkaa Idan kommenteista erottua ärtynyttä jupinaa herrasväen kotkotuksista ja omasta raadannasta, toisen luokan kansalaisen osasta turhautumista, sitä syrjästäkatsomista itsetietoisella twistillä.

Herrasväellä oli oma elämänsä ja minun oli opittava elämään omaani.

Emännöitsijässä Edefeltien huushollien puunaaminen ja serviiseeraaminen on tämän elämänvaiheen yksi puoli, toinen on se, että Ida on entisiin työpaikkoihin verrattuna hitusen vapaampi. Koska taiteilija reissaa paljon, Idalla on välillä aikaa lukea ja tuumia. Kytköksiä vailla elävän yksinäisyyden ja irrallisuuden tunne tulee hienosti tekstistä läpi. Niinhän siinä käy, että se johtaa suhteeseen, jonka järki tietää toivottomaksi mutta kehon kaipuu ohittamattomaksi. Löyhäpäinen Ida ei ole silloinkaan. Eikä sokea säätyeroille, ne kirkastuvat entisestään.

Kun lopulta käperryin vuoteelleni pimeässä saunassa, mietin, mikä ihme minua niin suututti. Olihan kaikenlaista nöyryytystä ollut Östersundomissakin [Topeliuksen kartano] ja Sibeliuksilla nyt varsinkin, kun rahasta oli alituinen pula. Ellan-rouva oli kuitenkin ensimmäinen, joka sai minut tuntemaan itseni näkymättömäksi. Ei kai rouva sitä pahuuttaan tehnyt. Hänen maailmassaan vain oli itsestään selvää, että piiat tottelivat, ateriat ilmestyivät kauniisti katettuihin pöytiin ja kuskipojat odottivat trilloineen oven edessä.

Neljännessä osassa Ruokarouva loikataan vuoteen 1914, jolloin eräiden sattumusten jälkeen Ida perustaa täysihoitolan. Palvelustyö ei pääty, vaikka se muuttaa muotoaan. Ja vaikka Ida tavallaan asemaltaan nousee, ei kuitenkaan.

Hetken mietin, kertoisinko Elville, miten kovaa oli karja­piikojen ja pikkupiikojen ja lastenpiikojen elämä, mutta mitäpä se olisi hyödyttänyt. Juuri näissä puheissa kulki se näkymätön raja minun ja herrasväen naisten välillä.

Historialliset mullistukset nähdään täyshoitolan näkökulmasta, ja monivalotteisesti katsotaan sortovuosien päätymistä polittiseen sekasortoon. Kansalaissodan kaaos on kouriintuntuva, mielivaltaa on puolin ja toisin, ja vaikkei Ida puolta valitse, kyllä kokemukset kouraisevat hänenkin talouttaan.


Kun neljäs osa päättyy, Ida on 35 vuotta täyttänyt. Selviytymistarinasta siilautuu iso siivu kotimaista naishistoriaa niin Idan kuin kaikkien ohimenevien naistuttavuuksien välityksellä saleista piikamurjuihin. Paljon on vaikutusta ihmisen lähtökohdilla, mutta Ida on esimerkki myös siitä, mikä merkitys on lujalla sitkeydellä, topakkuudella ja hyvyydellä. Ja kiinnostuksella lukemiseen ja kirjoihin sekä tulevan polven koulutukseen.

Turhan paljon juonessa on onnellisia sattumia, mutta jotenkin ne vain sulatan. Myös se ihmetyttää, että kirjoissa on sivukaupalla vain luetteloa tehdyistä töistä – ja sama juttu – liukkaasti ne vain luen ihastellen todenoloista dokumentaatiota. Tunteissa vellontaan ei kertojalla juuri ole aikaa eikä tilaa, mutta lapsirakkaus väreilee lämpimästi muun lähimmäisenrakkauden  rinnalla. Romantiikkaa romaaneissa on säästeliäästi, monenmoisia suhteita kyllä. Idakin saa niistä osansa, vaikkei häneen tämä L. Onervan tokaisu oikein sovi:

Rouva kääntyi jo menemään, kun kuulin hänen huokaavan, että rakkaus on naiselle koko elämä, miehille vain sivuseikka.

Sen vielä sanon, että Syrjästäkatsojan tarinoita sopii hyvin Suomi 100-vuotta -teemaan. Kun näitä Mannisen kirjoja lukee, alkavat kaikille pakollinen peruskoulu, sote-palvelut, Kela-turva ja työehtosopimukset tuntua melkoiselta luksukselta. Arvo niille ja niiden jatkuvuudelle – ja syvä kumarrus kaikkien aikojen palveluskunnille.

– – –
Enni Mustonen
Paimentyttö
Lapsenpiika
Emännöitsijä
Ruokarouva
Otava 2013-2016
historiallinen romaanisarja, Syrjästäkatsojan tarinoita I-IV
Ostin e-kirjoina koko sarjan.

Elisa Kirja tarjoaa Mustosen teoksia (e-kirjoja ja muutama äänikirja) edulliseen hintaan heinäkuun ajan.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto
Jojo Moyes: Jos olisit tässä

JÄLKIKIRJOITUS 6.12.2016: pääset tästä lukemaan, mitä sanon Mustosen sarjasta Järjen ja tunteen tarinoita.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Jojo Moyes: Jos olisit tässä

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Julkaisen jutun näin naistenviikolla, mutta kirjan olen lukenut aiemmin. Äitienpäivänä aurinko helotti. Muut hoitivat kotihommat, minä lojuin takapihalla päätyen viihdekirjallisuuteen. Ja näin kävi: Jojo Moyesin romaani Jos olisit tässä (Gummerus 2016) sai minut tuumimaan äitiyttä ja allekirjoittamaan päähenkilön johtopäätökset.

Olin oppinut vanhemmuudesta seuraavat asiat, vaikken oikeasti ollutkaan äiti. Ensinnäkin kaikki mitä tekee on väärin. Jos on ankara tai vähättelevä tai välinpitämätön, lapseen jäi arpia. Jos on kannustava ja hellä, rohkaisee ja kehuu pienimmistäkin saavutuksesta – kuten siitä, että lapsi nousee ajoissa sängystä tai onnistuu olemaan koko päivän ilman tupakkaa – se vahingoittaa häntä toisella tavalla.

Lou Clarkeen tutustuin aiemmin romaanissa Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015), ja nyt Loun tarina jatkuu. Hän suree. Tämä onnettomuuden olotila tuottaa Loulle todellisen onnettomuuden, jonka johdosta välit omaan perheeseen paranevat – ja seuraa siitä muutakin lupaavaa. Siis onni onnettomuudessa, kenties. Oleellista on kuitenkin se, että edellisen romaanin rakkaudesta, Willistä, tulee muistuttamaan yllätys.

Humoristinen tyyli on samanmoista kuin Loun tarinan ensimmäisessä osassa. Moyes taitaa tilanteiden kehittelyn ja sattuvan sanomisen. Välillä hymähtelen tyypittelyjä. Etenkin Loun vanhempien yllättäen kärjistyvä tilanne käännetään komediaksi, ja sururyhmän originelleista kaivetaan huvitustyyppejä.

Moyesilla on oma resepti viihdyttävään likkaproosaan, silti chick lit-konventioita piisaa. Kolmikymppinen sähäkkä neito etsii itseään ja tulevaisuuden suuntaa. Tuttua. Romantiikkapuolta tosin hidastaa päähenkilön vaikeus päästää irti menneestä. Ja väärinkäsitykset. Tuttua.

Jojo Moyes kertoo tavallisista, työväenluokkaisista kunnon ihmisistä, jotka välittävät lähimmäisistä ja kantavat vastuuta toisistaan. Ylempi luokka sen sijaan saattaa oman edun haussa talloa muita, pahimmassa tapauksessa kehittyviä ihmistaimia. Aivan mustavalkoista ei sentään ole.

Parit symppauskyyneleet tiristyvät silmänurkistani, kun romaanissa surua pukkaa tai kiperissä tunnetilanteissa kaikki käy parhain päin. Jos on paikoittain elämänmakuisuutta huolineen ja murheineen, kulkee juttu kuitenkin sen verran pinnalla, ettei uusia tai säväyttäviä tuntemuksia irtoa. Viihdyin kyllä välittämisen ilmapiirissä. Keväistä ja kesäistä ajanvietettä tämä on, ja puree kirja varmaan moniin odotettuna jatko-osana, koska Kerro minulle jotain hyvää on juuri tullut elokuvana ulos.

Jos olisit tässä

– – –
Jojo Moyes
Jos olisit tässä
suomentanut Heli Naski
Gummerus 2016
450 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!
Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Hilary Boyd: Täydellinen avioliitto

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Naistenviikolle varaan postattavaksi naiskirjallisuutta, myös kaikkein kevyintä laitaa. Yhä tervehdyttävästi naurattaa, kun muistelen kirjatapaamista viisikymppisen Bridget Jonesin kanssa, siksi kokeilen muutakin brittiviihdettä: Hilary Boydin Täydellinen avioliitto (Karisto 2015).

Hyvässä, sykähdyttävä kirjallisuudessa ei tarvitse piitata, mihin lajiin se kuuluu, minkä ikäisiä henkilöt ovat tai missä kulttuurissa tai aikakaudessa he elävät. Kevyt kirjallisuus voi olla hyvää, silloin se tarvitsee tarttuvan juonen ja kiinnyttävät henkilöt, jos kerronta tai rakenne ei huumaa. Täydellinen avioliitto on viihdehumua, eikä se valitettavasti huvita tai vie minua symppaamaan kuvattua väkeä tai tarinaa.

Tämä on nyt varmaan sitä ”turkey lit” -lajia. Kalkkunakirjallisuutta tarjotaan likkakirjallisuuteen mieltyneelle varttuneelle väelle. Päähenkilöt ovat kuusissakymmenissä, niin on tarkoitus varmaan olla lukijoidenkin, jotta elämäntilanne on samastuttava ja tunteet peilattavissa. Joanna ja Lawrence ovat olleet vuosikymmeniä yhdessä, ja lapsetkin ovat jo kolmekymppisiä. Elellään hyväosaisina Lontoossa. Lawrence jää eläkkeelle mutta muutakin muutosta ja kriisiä on luvassa.

Periaatteessa olen iloinen, että lemmenpulmia pohditaan eläkeikäisten kannalta. Sydän sykkii, keho kaipaa ja mieli myllertää ihmissuhteiden vuoksi jokaikäisenä. Rikkana rokassa ovat aikuisten lasten lemmenhuolet. Perusajatus on siis hyvä, toteutus on lattea, vaikka ytyä haetaan homouden, ihonvärin ja ekoilun mausteilla.

Kerronta on tosikkomaista ja veivaavaa. Se liukastuu siloiseen pintaan. Asujen ja ulkonäköjen tarkka kuvailu on valitettavasti yhtä oleellista kuin ailahtelevien tunteiden. Dialogi on jankkaavaa ja selittelevyys väsyttää. Lukijana toivoisin voivani eläytyä henkilöiden kriisien sumuun ja humuun enkä pitkästyväni. Silti kävi niin, että Täydellinen avioliitto haukotutti ja harmitti. Toisaalta on tarpeen lukea välillä tällaista, jotta rikat erottuvat rokasta.

Kansikuva hämmästyttää: ei kai kuusikymppisille myydä kirjaa  vanhanaikaisella kirjoituskoneella...

Kansikuva hämmästyttää: ei kai kuusikymppisille myydä kirjaa vanhanaikaisella kirjoituskoneella…

_ _ _
Hilary Boyd
Täydellinen avioliitto
Suomentanut Auli Hurme-Keränen
Karisto 2015
370 sivua.
Lainsin kirjastosta.

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä
Melissa Bank: Nyt nappaa!

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Melissa Bank: Nyt nappaa!

Listaanpa syyni lukea Melissa Bankin romaanin Nyt nappaa! (suom. Titta Leppimäki, Otava 1999). Olen luvannut itselleni, että luen välillä vanhoja kirjoja, kai yli 15 vuotta sitten ilmestynyt kirja on jo todella vanha. Lisäksi huuhtelen lukutottumuksiani välillä valitsemalla tuiki tuntemattomia teoksia ja kirjoja lempigenrejen laidoilta. Ja sopiihan tämän jutun julkaisu myös naistenviikolle ja viikon teemaani, viihdekirjallisuuspohdintaan. Ja vapaasti kääntäen päähenkilö Jane voisi olla vaikka Jonna, päivän nimipäivähenkilö.

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Miten päädyin Bankin kirjaan? Yhdessä kirjailijahaastattelutilaisuudessa Jussi Valtonen mainitsi Nyt nappaa! -kirjan vetäneen hänet väittelyihin, onko kirja chick litiä vai ei. Se jäi vaivaamaan – päädyin ottamaan siitä selvää.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Kirjassa on hauska kansi, mutta en keksi sen yhteyttä sisältöön.

Nyt nappaa! ei ole tyypillistä likkakirjallisuutta, vaikka siinä käsitellään lähinnä päähenkilön parisuhdetilanteita – no, onhan siinä loppua kohti pariutumissitoutumiseen paneutuvaa painetta. Tyyli ja sävy ei ole päällekäyvän romanttinen, ja päähenkilön elämään mahtuu muutakin kuin pakkomielteinen ”sen oikean” etsintä. Käsittelytapa on laajennettu romaaniksi rakastamisen vaikeudesta, hankaluudesta olla uskollinen omalle tavalle rakastaa ja tunnistaa siihen sopiva vastapuoli.

Sillä hetkellä jokin muuttui. Näin elämäni oikeissa mittasuhteissa: ei ollut kysymys muusta kuin minun elämästäni. Kysymys ei ollut mistään kohtalokkaasta, vasta sillä hetkellä tajusin joskus pitäneeni elämääni kohtalokkaan tärkeänä: silloin kun isäni oli ollut katselemassa.
Näin itseni samalla tavalla kuin olin nähnyt ne siivoojat vastapäisessä talossa. Olin yksi henkilö yhdessä ikkunassa.
Kukaan ei katsellut paitsi minä.

Jane on huumorin- ja tilannetajuinen välkky päähenkilö. Romaanin alussa hän on teini, lopussa taitaa huidella 30 paremmalla puolella. Parisuhteiden lisäksi tärkeitä aiheita ovat perhesuhteet ja työn rooli elämänlaadussa. Päähenkilö on kulmikas, aika kiinnostava siis.

Kerronta etenee ketterästi, mutta romaanin kiinnostavin puoli on harppova rakenne. Luvut ovat toisistaan ajallisesti irrallisia kokonaisuuksia. Niiden välissä vuodet vilistävät, ja lukija tapaa Janen aina uudessa elämänvaiheessa. Joissain luvuissa on pääkerronnasta poikkeavia ratkaisuja. Annan lisäpisteitä kokeiluhengellelle. Viihdyin tarinan ja päähenkilön seurassa.

Palaan vielä siihen, että kirjailija Jussi Valtonen viittasi Bankin romaaniin kysyttäessä lempikirjoja. Luettuani Valtosen Vesiseinän en epäile moista, sillä sen rakenne muistuttaa Nyt nappaa! -romaanin lukujen episodimaisuutta. Ja siinäkin nuori päähenkilö etsii paikkaansa ihmissuhteiden ja ammatillisten haasteiden paineissa. Niin siis meillä ja muualla.

_ _ _
Melissa Bank
Nyt nappaa!
Suomentanut Titta Leppimäki
Otava 1999
334 sivua
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
(Luin ja kirjoitin jo aikoja sitten – jemmattu juttu sopikin hyvin naistenviikolle.)

Naistenviikolla olen julkaissut jo jutut:
Paula Havaste: Veden vihat
Piia Leino: Ruma kassa
Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Naistenviikko

Veera Vaahtera: Kevyesti kipsissä

Naistenviikko 2016

Lue naistenviikkoon osallistuvista blogeista täältä.

Tänä keväänä olen lukenut Veera Vaahtera -kirjoja ja havainnut ne mukavasti rullaavaksi viihteeksi. Chick lit -genrestä ne erottuvat raikkaan arkisina, vaikka asiankuuluvasti niissä edetään erinäisten harhapolkujen ja väärinkäsitysten kautta lempeä kohti.

Uusin Vaahtera on Kevyesti kipsissä (Tammi 2016). Kolmekymppinen Lotta pakenee rasittavia sosiaalisia tilanteita lukemiseen. Hän on itseoppinut kultturelli, akateemista koulutusta karttava kirjaston vahtimestari. Takana on pettymyksiä, edessä kesken jääneiden kirjojen pino. Lotan tulevaisuus taitaa ratketa sitten, kun hän uskaltaa viedä loppuun tai luovuttaa kesken jääneistä asioista – kirjallisesti, todellisesti ja symbolisesti.

Olin seitsemänkymmenenseitsemän kirjan vanki.
Lomani oli alkanut. Istuin lattialla ja purin Pisan tornia pienemmiksi paloiksi. Olin jälleen kerran päättänyt tehdä elämäni keskeneräisyydestä selvää. Minun ei olisi lupa aloittaa yhtään uutta kirjaa ennen kuin olisin nujertanut pinoni.

Kirjallisuusihmisille Kevyesti kipsissä tarjoaa bongailuhupia. Ensinnäkin on harvinaista, että viihderomaanissa kuvataan tämän luokan kirjoihin uppoutumista. Toiseksi on hauska arvailla, mihin kirjoihin tekstissä vihjaillaan tai viitataan.

Lotta kohtaa useamman potentiaalin uroon, ja juoni johdattelee vähitellen eniten ihoa kihelmöivimmän kaksilahkeisen suuntaan. Kiinnostavia poikkeamia tehdään Lotan siskon suhdesotkuihin. Siinä sivussa on myös pientä mietintää yhteiskunnallisesta asemasta suhteessa koulutukseen. Mukava kokonaisuus tämä on, sopivaa kesäillan ajankulua.

Kevyesti kipsissä viistää myös Vaahtera-nimen takana toimivan tekijän, Pauliina Vanhatalon, masennustoipumiskuvausta Keskivaikea vuosi (S&S 2016). Kummassakin introvertti nainen koittaa selvitä meluisista sosiaalisista tilanteista sekä löytää tapansa olla kipsissä ja hetkittäin siitä vapaana. Kumpikin kirja tarjoaa voimaannuttavia hetkiä – siis sopivat mainiosti naistenviikkoon!

Kevyesti kipsissä

– – –
Veera Vaahtera
Kevyesti kipsissä
Tammi 2016
likkalitteratuuria
243 s.
Lainasin kirjastosta.

Muut naistenviikkopostaukseni:
Piia Leino: Ruma kassa
Paula Havaste: Veden vihat

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Piia Leino: Ruma kassa

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Onnea naistenviikon Sarit ja nimen johdannaiset! Onnea myös Sariannalle, Piia Leinon esikoisromaanin sankarittarelle. Ruma kassa (Johonny Kniga 2016) töräyttää viihteellisesti ulkonäkö- ja tositv-aiheita.

Sarianna on vetäytynyt viestintäopinnoista ja jymähtänyt kassatyöhön. Syrjäänvetäytyvä sinkku elelee Miiru-kissansa kanssa illuusiotonta arkea. Sariannasta saa välkyn vaikutelman, mutta olematon itsetunto lamaannuttaa pullukan. Esimerkiksi tällaisia havaintoja hän tekee itsestään ja ympäröivästä maailmasta:

Miiru oli täydellinen vastakohtani: anteeksipyytelemätön ja aina yhtä itsevarma, vaikka pää olisi juuri juuttunut kukkamaljakkoon tai tasapainoilu päättynyt uintiretkeen vessanpöntössä. Ei ole ihme, että netti pursuaa nimenomaan kissavideoita. Koirat ovat tähdiksi liian kömpelöitä ja hönöjä, lapset lievästi ärsyttäviä, mutta kissoissa elää täydellisen start-up-yrittäjän häpeämätön sitkeys.

Ruma kassa

Tahmaisen myymäläepisodin jälkeen hän saa paikalle osuneelta asiakkaalta houkuttelevan haastattelukutsun ja päätyy tv-kisailemaan Thaimaan pikkusaarelle joukkueeseen Hirviöt. Vastassa on Kaunottaret, joukko koreita mediajulkkiksia. Sarianna tekee teräviä huomioita ja on samastuttava taustoineen ja kokemuksineen, mutta muista henkilöistä ei paljon paperinukkeja paksumpia kasva, vaikka osalla elopainoa on yli suotavien painoindeksien.

Aikakautemme mediapainotteinen ulkokohtaisuus saa kyytiä. Romaani pyrkii purkamaan tyhmä kaunis / viisas ruma -ajattelua, mutta myös hyödyntää sitä. Ulkonäköaihe ei tarjoa uutta, eivät myöskään hämärätouhut viihdeteollisuudessa. En kuitenkaan heittänyt kirjaa kesken, sillä teksti kulkee ketterästi. Joutuisa ja hauska ilmaisutapa kantaa kerrotun köykäistä kuormaa. Tai siis onhan letkeissä lauseissa kuormittavaa ja painavaa asiaa takana.

Painavin puoli romaanissa käsittelee itsetuntoa ja pärjäämistä. Tai sitä, miten helposti se horjuu, etenkin sitä, miten puolihuolimattomat tai tietoiset tölväisyt tukehduttavat hauraan uskon ja tahdon. Tätä tärkeää asiaa osoitetaan kisailijoiden kokemuksien välityksellä. Se, että kuka tahansa voi huomauttaa toisen ulkonäöstä tai tehdä siitä alentavaa huvia, ei tunnu sivistyskulttuuriin sopivalta. Näin kuitenkin on. Pieni piikki viihdelihassa on Ruma kassa. Toivottavasti ajanvietteen virkistämänä edes joku kirjan lukija hyväksyy itsensä sellaisen kuin on ja tukee siinä muitakin.

– – –

Piia Leino
Ruma kassa
Johonny Kniga 2016
viihderomaani
223 sivua.
Sain kirjabloggaajakaverilta lainaan.

Muita Ruman kassan lukijoita mm. Kulttuuri kukoistaa, Kirsin Book Club ja Mannilainen.

Naistenviikkoni alkoi Paula Havasteen Veden vihoilla.
 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Paula Havaste: Veden vihat & naistenviikkohaaste

Naistenviikko 2016

Naistenviikkoon osallistuvat blogit löydät täältä.

Viime kesänä käynnistin naistenviikkohaasteen ja jatkan nyt samalla linjalla. Tänä vuonna lähden viihdelinjalle. Naisten viihdekirjallisuuteen saatetaan suhtautua yhä väheksyvästi hymähdellen, mutta on silti tosiasia, että viihdettä luetaan ja siitä nautitaan. Mikäpä sen makoisampaa kuin kesällä kellahtaa leutoon paikkaan ja pakoilla arkea huvitusta herättävien romaanihenkilöiden seurassa. Välipalana sellainen minullekin maistuu.

Mutta määrittelepä viihde! Eikö hyvän kirjallisuuden tule aina viihdyttää ? Perusviihteeksi miellän romanttispainotteiset henkilö- ja juonivetoiset tarinat. Viihdekirjallisuuteen uppoaa monenlaista genreä ja niiden sisälle kirjavaa tarjontaa. Parhaimmillaan niissä on voimaannuttavia selviytymistarinoita, pahimmillaan ulkonäkökeskeistä romanssihöttöä.

Tämän viikon aikana käyn 1100-luvulla näkijänaisen luona, 1800-luvun piian pakeilla, nykynaisen kipsiä hellittämässä,  brittineidon uusia kuvioita katsastamassa, amerikkalaisen nuoren naisen kehityskuluissa ja kuusikymppisten täydellisen avioiliiton tarkistuksessa. Kirjava kattaus – naistenviikon moninaisuutta!


Ja tästä naistenviikkoni alkaa: Veden vihat

Paula Havasteen Tuulen vihat (2014) ja Maan vihat (2015) ovat tutustuttaneet jo Kertteen, 1100-luvun  pärjääjänaiseen. Veden vihat (Gummerus 2016) jatkaa suoraan siitä, mihin edellinen osa päättyi, pakoon Tokholmista. Tätä ennen Kertte on asunut melko vaurasta taloa kaukana Turun takaisilla metsämailla Larrin ja tyttärensä kanssa, kunnostautunut kovana kaupankävijänä sekä epäonnekseen hullaantunut Arimoon, jonka mukana matka vei meren taa. Sarjan kolmannessa osassa Kerten pelastaa onnettomaksi muuttuneesta suhteesta ja muusta vainoavasta merenkävijäkauppias Osmi. Veden vihojen vuoksi laiva ei pääsekään Turkuun vaan Osmin kotiin Koluvaniin (Tallinaan), Viroon.

Veden vihat

Joko on Kertte muuttunut tai sitten minä tai lukutilanteeni. Edellisessä osassa minua häiritsi päähenkilön ja juonenkuljetuksen ohuus. Nyt seuraan juonta liukkaasti kuin lehmänluuluistimet kiiltävän ja kestävän riitteen pinnalla. Viron maaperä on ehkä edellistä osaa kotoisampi kerrontakohde, ote on juureva ja ehkä siksi juuret uppoavat edellistä osaa syvemmälle Kerten psyykeen. Mennyt ja teot vaivaavat naista, myös äitiyden tunnot tunkevat tiukasti tietoisuuteen. Luopuminen on keskeistematiikkaa.

Koska kyse on kovin juonivetoisesta elämänkohtalosta, en hiisku tapahtumista tämän kummemmin. Tavallaan ei paljon ulkoista tapahdu, kolmas osa on kuin voimien keruuta tulevaan ja voimannäyte muinaisten aikojen ympäristön, tapojen, toimien ja elämän kuvailusta. Kerron, että Osmi on hyväluontoinen homo, jonka kulissiksi Kertte mainiosti sopii. Kerron senkin, että etenkin kesäkuvaus hiljaisen lammerannan mökissä on miellyttävän seesteinen, havainnoiltaan tarkka ja kiinni arjen pakerruksessa ja jopa onnessa.

Jälleen lintu lauloi jossakin lähellä, ja siitä Kertte tiesi olevansa Marjatan suojeluksessa. Hän sitoi punaisen langanpätkän koivun alas kurottavaan oksaan, painoi vielä hetkeksi otsansa puun runkoa vasten ja kääntyi sitten vieressä kasvavaa korkeaa kuusta kohti. Kuusen rungolla oli pitkä kuivanut pihkajuova, Kertte kumarsi jälleen kiitoksen. Metsän emäntä Marjatta todella piti heistä huolta.

Hienointa Havasteen tekstissä on luonnonuskon kaikkivaltaisuus. Kertte pitää yhteyttä henkiin, ja loitsuaminen on hänen toinen luontonsa. Naisena hän joutuu piilottelemaan henkitietämystään, mutta muita ominaisuuksiaan hän pääsee Osmin suosiossa kehittämään.

Kertte hymähti.
– Kauppoja minä kyllä osaan tehdä, mutta ei minusta kauppamieheksi ole. Nainen minä olen ja sellaisena pysyn.
Mutta sormensa hän risti, sillä näin hyvä kauppalykky oli syytä suojata.

Naisena Kertte on kokenut paljon. Kolmas osa jättää hingun lukea taas seuraava osa: saako Kertte veden vihat lepytettyä, mikä viha nousee seuraavaksi, odottaako Larri kotosalla karannutta vaimoaan sekä mitä mutkia äitiys ja naiseus vielä tuovat Kerten matkaan? Historiaviihteen lajikoppaan Kertte-kirjat kopsahtavat mainiosti.

– – –
Paula Havaste
Veden vihat
Gummerus 2016
historiallinen romaani
392 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita: Sivutiellä seuraa kiinnostuksella Kertteä ja Hyllytonttu otti hänet mukaan lukumaratoniin.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Naistenviikko

Naistenviikko 2016 alkaa: lue näitä

Naiset keittävät
sokerin, kanelin ja
sekaan mahtuvat
etanat, sammakotkin.
Elämältä maistuvat.

Naistenviikko 2016Näin tanka-aloitus naistenviikolle! Sataa tai paistaa, lukemista riittää. Seuraavat kirjablogit ovat ilmoittautuneet yhdellä tai useammalla kirjalla ja postauksella viikkoon mukaan. Tule mukaan lukien, kirjoittaen tai kommentoiden – tai sekä-että.

Evarian kirjahylly http://evariankirjahylly.blogspot.fi/
Hannan kirjokansi http://hannankirjokansi.blogspot.fi/
Hyönteisdokumentti http://hdcanis.blogspot.fi/
Ja kaikkea muuta http://jakaikkeamuuta.blogspot.fi/
Kaikkea kirjasta http://kaikkeakirjasta.blogspot.fi
Kannesta kanteen http://www.kannestakanteen.com
Kansientakaiset maailmat
http://kansientakaisetmaailmat.blogspot.fi/
Kirja hyllyssä http://kirjahyllyssablogi.blogspot.fi/
Kirjakaapin kummitus https://kirjakaapinkummitus.blogspot.fi/
Kirjan pauloissa http://kirjanpauloissa.blogspot.fi/
Kirjasähkökäyrä http://kirjasahkokayra.blogspot.fi
Kirja vieköön! http://kirjaviekoon.blogspot.fi/
Kirjojen elämänmullistava taika http://kirjojentaika.blogspot.fi/
Kirsin Book Club http://kirsinbookclub.com
Kirsin kirjanurkka http://www.kirsinkirjanurkka.fi/
Kulttuuri kukoistaa http://kulttuurikukoistaa.blogspot.fi/
Luettua elämää http://luettuaelamaa.blogspot.fi/
Lukijan roolissa http://elamalukijana.blogspot.fi/
Lukujonossa https://lukujonossa.fi/
Lukutoukan kulttuuriblogi http://kristankirjat.blogspot.fi/
Mari A.n kirjablogi http://marinkirjablogi.blogspot.fi/
Mrs Karlsson http://mrskarlsson.blogspot.se/
Nuoren opettajattaren kirjablogi http://nuorenopettajattarenkirjablogi.blogspot.fi/
Oksan hyllyltä http://oksanhyllylta.blogspot.fi/
P.S. Rakastan kirjoja http://psrakastankirjoja.blogspot.fi/
Reader, why did I marry him http://readerwhydidimarryhim.blogspot.fi/
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista! http://sheferijm.blogspot.fi/
Sinisen linnan kirjasto Sinisen linnan kirjasto:
http://sininenlinna.blogspot.fi/2016/07/nimipaivasankari-merete-mazzarella-ja.html?m=1
Sivujen välissä http://sivujenvalissa.blogspot.fi/
Sivutiellä http://sivutiella.blogspot.fi/
Tarukirja http://tarukirja.blogspot.fi/
Tuijata https://tuijata.wordpress.com/
Tuntematon lukija http://tuntematon-lukija.blogspot.fi/
Tuulevin lukublogi https://tuulevi.wordpress.com/
Täysien sivujen nautinto http://taysiensivujennautinto.blogspot.fi/
Ullan luetut kirjat http://ullankirjat.blogspot.fi/
Yöpöydän kirjat http://kirjakissa.blogspot.fi/

Haasteen käynnistyspostauksen ja viikon nimipäiväluettelon voit lukea tästä.
Viikon lopuksi 24.7. teen lyhyen koosteen.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

S. K. Tremayne: Jääkaksoset

Poistan varmistimen, kun luen mainesanat ”kansainvälinen menestys”. Miksi? Onhan suosio todistus kirjan vetävyydestä, mutta dekkari- ja trillerimakuni ei aina mene yksiin markkinahumun kanssa. Siitä huolimatta testaan ”kansainvälistä suurmenestystä”: Jääkaksoset (Otava 2016).

Heti kärkeen totean, että S. K. Tremaynen trilleri toimii hyvin. Kaksostytöistään toisen menettänyttä pariskuntaa seurataan näkökulmaa vaihtaen. Äidin osuudet ovat minäkerrontaa, isän osuus näytetään kolmannessa persoonassa. Minuun aina näemmä vetoaa tällainen ristivalotus, ja tämä trilleri herkuttelee juuri sillä, miten puolisot käsittelevät kriisiä, toisiaan ja jäljelle jäänyttä tytärtä. Ja karmaisee oikeasti, kumpi kuusivuotiaista tyttäristä…

Jääkaksoset

Jännitystä luodaan melko epätavallisin keinoin: pariskunnan tulkinnat toisistaan, epäilykset ja negaatioiden kierrokset kasvavat sivu sivulta. Kun vielä ympäristöksi vakiintuu tuulen pieksemä pikkusaari Skotlannin rannikolla, lisääntyy kauhuun vivahtava tunnelma.

Ehkäpä siinä tapauksessa kunnon talvimyrsky sopisi kuvaan, loisi asianmukaisen taustan aina vain voimistuvalle järjettömyydelle. Sillä heidän elämänsä oli tätä nykyä yhtä melodraamaa. Tai ehkä jonkin sortin naamioteatteria. Ja he kaikki kolme olivat valepuvussa.

Kirja houkuttelee symppaamaan äitiä –  minäkerronnalla on sellainen vaikutus. Vähän ihmettelen hänen tapaansa ohittaa tyttären puheet tai sitten takertua niihin. Selittäviä tekijöitä on, sillä vaikenemistyylin viitataan periytyneen. Matkan varrella voi myös ihmetellä suosikkilapsipuheita, koulukohtelua ja… 

Mielenkiintoisesti minua heilutellaan välillä pitämään isästä, välillä ei. Lapsiraukkaa säälin ja mietin mielessäni, että kyllä meillä sote-palvelut tarjoaisivat kriisiterapiaa. Vai joko ovat säästöt purreet, ovatko myös Englanti-Skotlanti-akselilla? Realismi sikseen: trillerin tehokeinot ovat tässä kirjassa tarkkaan harkittu, ehkä liiankin laskelmoidusti, mutta antaa vain myrskyn myllertää ja paloittain paljastua pahat. 

Selkeä viihdemäisyys silottaa tarinan terävimmän kärjen, mutta kesäpäivän ratoksi Jääkaksoset sopii hyvin. Ei se kuumanakaan päivänä sula veteläksi, sillä koko ajan juonellisesti tapahtuu, ja salat selviävat säästeliäästi. Ja loppu keikauttaa onnistuneesti.

– – –

S. K. Tremayne
Jääkaksoset
suomentanut Oona Nyström
Otava 2016
trilleri
349 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

 

10 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Eläköön essee – Tommi Melender: Onnellisuudesta

Tommi Melenderin Onnellisuudesta-esseet (WSOY 2016) sain keväällä, ja lukemattomana kokoelma on lojunut kirjapinon päällä, sillä määrittelemätön raskauden mielikuva on painanut ohutta kirjaa, enkä ole sitä saanut avattua. Tarvitaan ulkopuolisia personal trainereita (Ulla & Airi), jotka tsemppaavat: jaksaa, jaksaa.

Essee voi olla melkein mitä vain kirjallista lätinää, jos uskoo Google-haun tuloksia. Koulu- ja opintosuorite-esseisiin on ohjeita tukuttain, mutta kirjallisuudenlajina asu on vapaa. Essee pyrkii ja yrittää pohdintaan, sallii mielleyhtymät ja henkilökohtaisuuden. Mikään suosittu kirjallisuudenlaji essee ei ole, ja siksi onkin paikallaan, että kirjabloggaajat levittävät haastetta Eläköön essee, jonka on käynnistänyt Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia. Minä sain sen blogeista Ullan luetut kirjat ja Kirsin Book Club. Jälkimmäinen pureskelee myös Melenderin kirjaa (en ole haastajatekstiä vielä uskaltanut lukea).

Kiitos, kiitos, haastajani, hyvät personal trainerini! Ensi sivujen jälkeen viskaan Melender-ennakkoluuloni jorpakkoon. Teksti ei ole oppineisuuden osoittamista pöyhkeän tai vaikeatajuisen yliälykkäästi, vaan se on lukeneen kirjoittajan selkeää sanailua yksilöllisen ja yleisen yhdistäen. Ja teksti myös naurattaa, pistelee ajattelutapoihini reikiä ja potkii omiin pohdintoihin. Ai että, miten innostun siitä, kuinka Melender todistaa toisin kuin itse oppimestarielkein olen paasannut, vaikkapa kaunokirjallisuuden empatiaa nostattavasta vaikutuksesta:

Kuten tiedetään, ahkerimpia lukijoita ovat koulutetut keski-ikäiset naiset, yhteiskuntamme jaloin aines, jota ilman kirjastoihin, konserttisaleihin ja taidegallerioihin laskeutuisi kuolemanhiljaisuus. Koko väestön tasolla lukuharrastus jakautuu yhtä epätasaisesti kuin varallisuus: yhdet lukevat valtavat määrät romaaneja, toiset eivät tartu niihin koskaan. Kun asetelmat ovat tällaiset, lukemisen mahdollinen empatiaa vahvistava vaikutus kumuloituu niihin, joilla riittää sitä ennestäänkin.

Okei, peili on tyrkätty naamani eteen. Koitan silti yhä viskoa korsiani kekoon, sillä aina on häviävän pieni mahdollisuus, että minä tai uusi lukija entisestään empatisoituu ja jopa toimii entistä empaattisemmin. Melenderkin haastaa empaattisiin tekoihin, ei vaan symppaustunteisiin.

Onnellisuudesta
Onnellisuudesta ei Melender lupaa mitään. Tarkoitan, että kirjailija haluaa olla mahdollisimman kaukana onnellisuusohjeista. Minut hän silti sai onnelliseksi soljuvalla tekstillään, terävällä ajatuksenjuoksullaan ja havainnollisuudellaan. Selvästi kaunokirjallisuus (lukeminen ja kirjoittaminen) on tehnyt kirjoittajan onnelliseksi; ohikiitävät hetket lepattavat melankolian maailmassa.

Pidän siitä, miten esseissä muistot, anekdootit, kirjailijat, kirjallisuusteokset, musiikki ja urheilu sekoittuvat. Nostan vain yhden konkreettisen esimerkin Melenderin kokoelmasta – tietystä syystä.


Katselen EM-jalkapalloturnauksen loppuottelua ja luen samalla Melenderin esseetä ”Onni jalkapallokatsomossa”. Simultaanisuus varmaan kuulostaa pyhäinhäväistykseltä, mutta Ronaldon loukkaantumista seuranneen hajaannuksen tilan jälkeen haluan näin tolkkua peliin. Vaikken ole kirjailijan kaltainen valistunut penkkiurheilija, joka voi hetki hetkeltä selostaa vuoden 1982 MM-otteluita, kiinnostavat minua urheilukilpailuiden tunnevaikutukset.

Melender käsittelee monitahoisesti ja tilastoihinkin nojaten urheilun seuraamisen tehoa onnellisuuden nostattamisessa.  Hän tekee sen monin oivalluksin, joissa urheilu ja kirjallisuus limittyvät. Camus johdattelee peliä suurempiin ajatuksiin, ja johtopäätöksenä on se, että onnea voi kokea vain, jos on kokenut menetyksiä, tappioita. Mutta oleellisimman Melender muotoilee näin:

Toisenkin opetuksen Camus olisi voinut jalkapallon pohjalta formuloida: onnellisuus syntyy vuorovaikutuksessa toisten kanssa. Helvetti ei ole toiset ihmiset, kuten Sartren Suljetuissa ovissa sanotaan, vaan yhteyden katoaminen toisiin ihmisiin.

Ja kas – kun Ronaldo ei pelaa enää vain koppavasti itselleen vaan joukkueelleen, yhteistyössä ja kommunikoiden, ja kun Ronaldo loukkaantuu [tappio, menetys], muu joukkue pelaa yhä enemmän vuorovaikutteisesti – ja voittaa! Pahoittelen, pakko on nyt vedellä suoraviivaisia tulkintoja, mutta olihan tuossa loppuottelussa myyttisiä aineksia yöperhosineen päivineen. Innostuin – esseen vika, kirjan perhoskannen myös.

Onnellisuudesta 2

Ronaldo ja yöperhonen. Kuvakaappaus EM-mestaruusottelusta 10.7.2016


Yhteys muihin voi syntyä millä keinoin vain – lukien, kirjoittaen, bänditouhuin, urheillen jne. Vain yhteys on merkityksellinen ja sisältää onnellisuushetkien siemeniä – yhtä varmasti kuin pettymyksiä, menetyksiä ja tappioitakin. Se tekee elämästä elämän. Tämäkin kiteytys juontaa Onnellisuudesta.

Esseekirjallisuus tarjoaa ehkä selkeää fiktiota suoremman yhteyden tekstiin ja sen tekijään, vaikka henkilökohtaisuus voi olla yhtä hämärää tai väljää kuin vaikka Knausgårdin yhtäläisyysmerkit Taisteluni-romaanisarjan minähenkilöön. Rehellisyys- tai totuuspohjaa ei voi tietää, voi silti ajatella, että esseessä ei ole tarvetta verhota ajatuskulkuja. Yhtä kaikki: tutustuminen esseeksi kutsuttuun kirjallisuudenlajiin palkitsee, aukoo ajatuksia. Siis tekee onnelliseksi.

Värvään seuraavaksi Kian Luetaanko tämä? -blogista ja Tanjan Aina joku kesken -blogista. Eläköön essee -haasteen säännöt:
1. Anna kirjoituksellesi otsikko Eläköön essee!
2. Kerro haasteen alkuperä: Marjatan kirjaelämyksiä ja ajatuksia.
3. Kerro, keneltä sait haasteen ja linkitä hänen blogiinsa.
4. Kirjoita nämä säännöt postaukseesi.
5. Esittele 1 – 2 hyvää esseekirjaa, joko aiemmin lukemasi tai tuore lukukokemus. Voit kirjoittaa muutakin esseekirjallisuuteen liittyvää.
6. Haasta yksi tai useampi bloggaaja kirjoittamaan esseistä. Linkitä hänen blogiinsa/heidän blogeihinsa ja käy ilmoittamassa hänelle/heille haasteesta.

– – –

Tommi Melender
Onnelisuudesta
WSOY 2016
esseitä
183 sivua.
Sain kirjan kustantajan Bloggariklubi-tilaisuudessa.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, haaste, Kirjallisuus

Tietokirjat vievät -haastevastaus

Lumiomena haastoi esittelemään tärkeitä tietokirjoja. Haaste on mukavasti muotoutunut matkalla minulle, joten minäkin mukautan sitä. Kerron viidestä tietokirjasta, joka ovat olleet elämäni varrella tärkeitä. Yhtä olen blogissani aiemmin pureskellut, vaikka alun perin kai haasteen tarkoitus on pointata ennen esittelemätöntä.


KasvioVarhaisvuosieni tärkeä tietokirja on ollut isän kainalossa katseltu Värikuvakasvio (WSOY, 6. painos 1960). Ruotsalaisen alkuteoksen on suomeksi toimittanut Eino Kärki. Kirjan haaleansävyiset mutta helposti tunnistettavat kuvat (E. Hahnewald) kiehtoivat kovasti, ja taisin aika hyvin kasveja oppiakin, joskin oppi on jo ojaan valunut – oi unohduksen vuodet. Lempikukkani metsätähti on kirjassa niin herkästi piirretty, että jokunen vuosi sitten kaavailin siitä tatuointia lapaluuhuni. Kaiverruttamatta on jäänyt.

120

Marie Curie kotimuseo, Varsova 7/2009

Elämäkerroista on moneksi, osa viistää fiktiota, vaikka tietokirjoihin ne luokitellaan. Nuoruudessani minuun kolahti lapsuudenkodin kirjahyllyyn unohtunut Eve Curien Äitini Marie Curie (WSOY 1946). Minua hämmästytti se, että tytär tunkeutuu siten äitinsä elämään. Suurimman vaikutuksen kuitenkin teki kohteena oleva tinkimätön tiedenainen, joka raivasi itselleen tilaa tutkijana. Yksi nainen voi siis nitkauttaa koko maailmaa keksinnöillään. Huikeaa. Vuosia sitten matkailin Varsovassa ja pakko oli fiilistellä nuoruuskirjaelämystä Curien kotimuseossa.

 

Sain roolinSain roolin johon en mahdu (toim. Marja-Liisa Nevala, Otava 1989) on ensimmäinen teos, joka tarkastelee kotimaista kirjallisuutta naisnäkökulmasta, alaotsikko onkin Suomalaisen naiskirjallisuuden linjoja. Artikkelikokoelma innosti minua suuresti: eri kirjoittajien kokoelma muljautti teematarkastelun toisenlaiseksi kuin aiemmat kotimaiset kirjallisuustiedekirjat. En ole koskaan pitänyt kirjallisuudesta kirjoittamista objektiivisena, tämä kirja vahvisti uskoani siihen, että näkökulma ratkaisee.
Art Noveau

Lueskelen mielelläni kulttuuri- ja taidehistoriateoksia. Mielen perukoilta pulppuavat joskus päntätyt perustiedot, ja niitä palauttelen alan kirjoja selaillen, etenkin kuvituksesta nauttien. Pidän monista taidevirtauksista, yksi on jugend. Viimeisimmän taidehistoriateoksen sain syntymäpäivälahjaksi tasavuosijuhliin:  Art Nouveau (Scala, Spectrum förlag 2010). Teos on yhteispohjoismainen, tekstitkin neljällä kielellä. Käsittelytapa on laadukkaan monipuolinen: jugendia tarkastellaan kuvataiteista koruihin, asuihin ja käyttöesineisiin.

NaparetkiViime vuoden tietokirjasuosikkini hohtelee kuin kimmeltävät lumihuiput Jäämeren rannoilla. Mitä sitä kiertelemään, Bea Usman Naparetki (Like 2015) on tehnyt lähtemättömän vaikutuksen. Kirjan lähestymistapa älyttömään naparetkeen on omaperäinen, se ujuttaautuu ihon alle. Jääkentällä samppanjalastia laahaavat tutkimusretkeläiset ovat ihmisen absurdiuden kuva, sellaisena inhimillisen erehtyvyyden vertauskuva.


Tietokirjahaasteeseen kytkeytyy viiden suosikkinettilinkin paljastaminen. Kieliasioita tutkin Kotuksen sivuilta, säätä Forecasta, telkkaritietopäivityksiä Telkusta, usein tulee käytyä Ilta-Sanomien sivuilla höröttelemässä lööppejä  – ja viides valinta jää tekemättä, sillä selailen paljon ja usein monia sivustoja.


Haastan Hennan ja Maiskun, sillä minua kiinnostaa, minkälaiset tietokirjat heille maistuvat.

P.S. Lumiomena haastoi samaan aikaan Arjan, jolla on monipuolinen tietokirjalistaus.

 

9 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Tietokirja