Päivittäinen arkisto: 3 lokakuun, 2016

Paperi T: post-alfa


jou tää täti diggaa nuorisoidolin runoutta mutta ihmettelee mitä tästä sanoisi sillä enhän mää mitään katu-uskottavaa tästä voi sanoa vanha ämmä haikujen suoltaja kun vastassa on musagenren kultapoika ”nostettu jalustalle suomiräpin penttisaarikoski” tyypillä on sana hallussa välkyin viittauksin ironiasta puhumattakaan oivalluksia sellaisia lyriikkaan kuuluvia sanapalapelejä ja aukkoja ne päästää lukijan suljettuihin huoneisiin ja avaamaan ainakin yhden oven


Noloudesta siis viis: pakko oli ottaa mallia esikoisrunoilijan kirjan jysäyttävästä takakansiliepeestä ja julistaa oma kokemusintro. Inspiroiduin kirjaliepeen tiheästä tekstistä, joka on kuin somen sättäysviestikooste höystettynä kirjoittajan itseironisin etäännytyksin. Se teksti välittää asenteen ja otteen, jota runokirja post-alfa (Kosmos 2016) sisältää.

Minut houkutellaan lukemaan runojen puhuja yksi yhteen kirjoittajan kanssa. Tämä Paperi T on palkittu muusikko ja radiotoimittaja. Artistinimi on artistinimi, se voi olla rooli tai se voi olla sitä itseään, Henri Pulkkista. Niin tai näin, runoissa heiluu pitkätukkainen musiikkimies baareissa, buffassa, takahuoneissa, makuuhuoneissa, kekkereillä ja kalliolaisilla kulmilla. Oman elämän paikanhakuangstia on aistittavissa. Itsemurhajutuilla leikkiminen hirvittää, mutta puhujan hirtehinen suhtautuminen roolinsa huvittaa ja liikuttaa.

– –
esittävä runoilija esittää runoilijaa
esileikki syvyyden kanssa
– –

Post-alfasta luen tiivistettyjä elämäntilannetuntoja. Kyse on selvästi kokoelmasta: huomaan kokonaisuuden kehittyvän syklin, tunnistan draaman kaaren. Joitain osia otan vaikeasti vastaan, mutta silti ne tunkevat lähelle. Näen näkyjä nuor(t)en maskuliini(e)n salaisista maailmoista, joita en voi jakaa mutta tuntea. Sitten kieleen. Runoudelle ominainen intertekstuaalisuus on otettu haltuun. Nautin runojen sanankäytöstä, etenkin monimerkityksisyydestä.

mä haluun olla vika
vika tässä maailmassa

Lisäksi minuun vetoaa suoruus – suhteutettuna runon mittakaavaan. Kuvallisuutta on kuten pitää, siirtymiä, mielleyhtymiä, kaikenlaista. Ja sitten on tätä paljautta, teeskentelemättömyyttä, josta tykkään: ”joskus likaiset hiukset ovat vain likaiset hiukset”. Viimeinen kaksirivinen lopetusruno läikähtää sisuksissa, pakottaa lukemaan kirjan heti uudelleen, asemoimaan asioita toisin.

Processed with Snapseed.

Runoissa ei ole isoja kirjaimia, ei välimerkkejä. Ne on painettu valkoisella mustaan paperiin. Sivuille jää oitis lukijan sormenjäljet. Tietoista tai ei, näin lukija jättää merkkinsä tekstiin. Tekstikin jättää jälkiä.

Saa nähdä, saadaanko post-alfasta #pojatkinlukee-kampanjan välkehtivä veturi. Ainakin kirjan painos myytiin pikaisesti loppuun. Toivon, ettei Paperi T:tä syleillä hengettömäksi. Halaillaan siten, jooko, että taiteilijan omaehtoisuus saa kukoistaa ketään kumartelematta. Niin, ettei ole pakko tykätä mutta saa. Kun ”älykköräppäri jäi mensan tuulikaapissa jumiin”, hän tuli ulos kaapista kiinnostavana lyyrikkona. Ovet on auki.

– –
Paperi T
post-alfa
Kosmos 2016
runoja
93 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot