Kuukausittainen arkisto:syyskuu 2016

Heli Laaksonen: Sylvia, Tuija ja laulava patja

Tarkkaavainen lukija havaitsee, että tässä kirjaesittelyssä on nimikaimuutta kirjan otsikon ja minun kesken. Heti kärkeen kerron, että olen matalissakin koroissa noin 180-senttinen tummatukkainen viiskymppinen kalkkuna. Kirjan Tuija on vaalea, pieni, pyöreä leskirouva, joka pakoilee 70-vuotispäiväjuhlallisuuksia. Henkisestä yhteydestä en san mittä.

sylvia-tuija-ja-laulava-patja

Heli Laaksosen draamateksti Sylvia, Tuija ja laulava patja (Kynälä 2016) tutustuttaa lukijan kahteen hurmaavaan lounaismurteiseen ladyyn, naisiin aina parhaassa iässään. Tuija on paennut ikiystävänsä Sylvian hoteisiin, kun suku väsää näyttäviä syntymäpäiväkalaaseja. Naiset sulkeutuvat (some)maailmalta ja suunnittelevat runoiltaa yhden murrerunoilijan värssyistä. Samalla setvitään elettyä elämää.

Kirjan alaotsikko on Kaunokirja. Tulkitsen näin, että teksti on tuumattu luettavaksi, vaikka se sopii myös esitettäväksi. Syntysysäyksen kirjailija sai näyttelijä Marjatta Rinteeltä, joka kaipasi esitettävää. Pidän kovasti siitä, että on loihdittu kamarinäytelmä, jossa kulttuuritapahtumien kantavat voimat eli (keski-ikäiset tai sitä) varttuneemmat naiset ovat pääroolissa ja kohderyhmänä. On samastumispintaa. Eikä tässä mitään miehiltä kiellettyä ole.

Alussa hahmot tyypitellään ja tilanne hahmotellaan asetelmallisesti. Mietin, miten kokonaisuus pysyy kasassa, eli kuinka Laaksosen runot ympätään tarinointiin. Nopeasti lämpenen Sylvian ja Tuijan sanailulle ja etenkin sille, miten kuljetun matkan menopelit, kyydit ja mutkat luonnehditaan. Ja kyllä runot paikkansa löytävät lupsakan latelun lomassa.

Luvut/kohtaukset nimetään mukavasti, ja sisällöltään ne ovat napakoita, jämäkästi rajattuja, minkä myötä draaman kaarta pitkin kuljetaan joutuisasti. Elävä lounaissanailu yhdistää maukkaasti kitkerät, kipeät, kivat ja kauniit asiat. Sävyjen sotkeminen sopii Laaksosen tyyliin. Tässä teoksessa käydään hetkittäin puskafarssin puolella ja sitten sulatetaan sydämiä tummilla tunteilla ja tunnustuksilla. Komediallinen ote säilyy alusta loppuun, ja elämännäkemys pysyy lämpimänä, rakastavana. Katkeruudelle ei anneta tilaa, keskenään erilaisten henkilöiden ystävyydelle kyllä.

SYLVIA
– -. Kaikest muust mää voin luappu. En Sinust.

TUIJA
Eik sitä sanota, et syräme mahtu vaa yks ämmä? Mun syrämes o yks äijä. Ja se yks ämmä olet sää.

Kyllä olisi mukava nähdä tämä viihdyttävä kaunokirja esityksenä. Näin se alkaa (parenteesit yleiskielisinä):

On juhlien juhla, kun Sylvia ja Tuija kahden, mitään kenelläkään esittämättä, toisilleen todistamatta, pojille poseeraamatta, ovat olemassa tässä. Muusta maailmasta antaa merkkinsä vain keittiönurkkauksen kaappiin unohtuneen avatun kahvipaketin rauhoittava lemu.

Sylvia ottaa Tuijan palleroiset voitaikinakädet omiinsa, luisiin ja varmoihin.

SYLVIA
Nyy alkaa meijä oma aik!

TUIJA
Juu! Joko syätäis?

– –

Heli Laaksonen
Sylvia, Tuija ja laulava patja
Kaunokirja
kaunis kansi: Heli Laaksonen
Kynälä 2016
95 sivua.
Sain kirjan kirjailija-kustantajalta.
Kirjailijan kotisivut: http://www.hulimaa.fi

Marjatta Rinne ja Eija Nurmio ovat tekstin pohjalta valmistelleet kamarinäytelmän. Se starttaa kirjan tapaan syyskuun lopussa Turun kirjamessuilla. https://www.facebook.com/Sylvia-ja-Tuija-kamarinäytelmä-574358942766382/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Kirjailijatapaaminen: Minna Rytisalo

Kun olen lukenut pysäyttävän kirjan, huomaan, että halu lillua sen kanssa kahden kesken ilmatiiviissä kuplassa kestää jonkun aikaa. En halua lukea muiden juttuja tai tietää muutakaan. Sitten herää into vaihtaa kirjasta ajatuksia. Myös lisätietomuruset kirjailijan kirjoitusprosessista alkavat kiinnostaa. Nyt on kesäni kohotuskirjan lukemisesta jo sen verran, että avautuminen ulkopuoliseen maailmaan sopii. Siispä kuuntelemaan Lempin (Gummerus 2016) luojaa Minna Rytisaloa, joka kertoi Nide-kirjakaupassa romaanistaan.

Lempin idea irtosi vanhasta valokuvasta, jossa hääparin välissä nökötti joku hahmo. Se antoi Minna Rytisalolle kimmokkeen kehitellä, millainen pariskunta ja millainen tilanne voi moista tuottaa. Myös työhön liittyvät pysähtyneisyyden hetket tarjosivat esikoiskirjailijan mielikuvitukselle tilaa. Koska Rytisalo on haaveillut parikymmentä vuotta romaanin kirjoittamisesta, hänestä tuntui, että oli sen aika: ”Mä leikin tämän leikin loppuun, katson mihin pystyn.”

Processed with Snapseed.

Minna Rytisalo

Romaanin henkilöt ja tapahtumien runko hahmottuivat nopeasti kirjailijan mielessä. Myös kerrontatapa eli poissaolevan henkilön puhuttelu tuntui selviöltä alusta lähtien. Kaikista kolmesta kertojasta kertyi aluksi kustakin kymmenkunta sivua tekstiä. Pienin erin kunkin tarina kasvoi. Rytisalon kirjoitusrytmiin sopi kurinalaisuus: lyhyt rykäisy tekstiä silloin tällöin, joskus jopa viiden minuutin pätkissä. Tekstiä kertyi iPadiin ja puhelimeen. Rytisalo ei kirjoittanut Lempille tai lukijalle, hän kirjoitti itselleen.

Kirjailijakohtaamisen teki erityisen kiinnostavaksi se, että kirjailijaa haastatteli hänen kustannustoimittajansa Hanna Pudas. Keskustelusta paistoi yhteistyön sujuvuus. Paljastui myös prosessin poikkeuksellisuus. Ei ole tavallista, että kustantamoon tulee joulukuussa käsikirjoitus, josta tehdään sopimus parissa päivässä ja joka on kaupoissa heinäkuun lopussa.

Processed with Snapseed.

Niteen näyteikkunassa 29.9.2016 Hanna Pudas ja Minna Rytisalo.

Kustannustoimittajan ilo ja kauhu oli se, että käsikirjoitus näytti kovin valmiilta. Silti tekstin lisättiin vitosvaihde, kiihdytys vielä valmiimmaksi. Henkilöiden äänten erottumista kirjailija ja toimittaja pohtivat yhteistyössä, myös hahmojen ja tapahtumakuvauksien nyanssit hioutuivat. Kustannustoimittajan hommiin kuuluivat huomiot ja ehdotukset, kirjailija teki valinnat ja päätökset muokkauksista.

Romaanista on tullut jo paljon lukijapalautetta, ja selvästi romaanin henkilöt herättävät tunteita. Elliä – sitä väliin kiilaava tyyppiä – ei taida kukaan fanittaa, mutta kiinnostava hän on. Minä innostuin eritoten Siskosta, samoin eräs yli 90-lukija, joka on ihastellut nuoren kirjailijan osaamista vanhan naisen kuvaajana. Minna Rytisalon lempihenkilö on Viljami, jonka kerrontatavan hän kokee olevan lähinnä itseään.

Kirjallinen fiilistelyhetki valaisi sateisenhämärää torstai-iltaani. Lempikirjani (vai Lempi-kirjani) on valitettavasti lainassa, joten en voinut pyytää omistamaani niteeseen omistuskirjoitusta. Sainpa kiittää komeasta romaanista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Riikka Pulkkinen: Paras mahdollinen maailma

Kun luin Riikka Pulkkisen esikoisromaanin Raja, ihastelin, miten hienosti nuori kirjailija osasi kuvata keski-ikäistä naista. Sivuhenkilön vaikean tilanteen auki keriminen teki vaikutuksen. Sittemmin Pulkkisen tuotannosta on eniten viehättänyt rento, likkatyylinen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän (Otava 2014).

Paras mahdollinen maailma (Otava 2016) kytkeytyy muistelooni siten, että päähenkilö Aurelia on kutakuinkin Iriksen ikäluokkaa ja Aurelian äidin kuvaus viehättää minua Raja-romaanin aikuisen naisen tapaan. Aurelian äiti kirjoittaa tytärtään puhutellen, koska ei muuten saa tähän yhteyttä. Kerrottavaa onkin, sillä perhedynamiikkaan ja perheenjäsenten luonteenmuotoutumiseen ovat vaikuttaneet monenlaiset menetykset ja niistä vaikeneminen.

Äidin kerronta on jälkiviisasta menneen elämän selostamista, sellaista kuin minäkerronta voi vetoavana olla: se on valikoivaa mutta vaikuttaa vilpittömältä. Minua koskettaa äitiyden nielevyyden käsittely, joka sisältää kaiken rakkauden epäilyksineen ja virheineen. Vaikka äidin kerronnassa on kirkkautta, osuudesta löytyy muun tekstin tematiikkaa, toden syrjällä kulkeva rinnakkainen:

Elämästä paljon suurempi osa kuin uskallamme itsellemme myöntää on unta.

Äidin minäkerronta vuorottelee kaikkitietävän kertojan kanssa. Tämä ylhäältä tapahtumia seuraava itsetietoinen selostaja kuvailee Aurelian näytelmäharjoituksia ja muita toimintoja ennen ja nyt. Pieni poikkeama tehdään saksalaissyntyisen teatteriohjaajan traumaattiseen lapsuudenkokemukseen. Itäblogin murrosvuosi 1989 on kohtalonomainen: se vaikuttaa kaikkien nykyisyyteen.

Processed with Snapseed.

Lukemiseni käynnistyy tahmeasti ja olen jopa luovuttaa. Teatteriosuudet kyllästyttävät eniten, mielessä vilahtaa romaanissakin käytetty lyhenne VMP. Teksti tuntuu pingottuneen taiteelliselta rakennelmalta, joka vastaa vientipotentiaalihaasteisiin vierasperäisine nimineen ja berliineineen. Eniten vierastan pakahtunutta totisuutta ja kulttuurielittiympäristön umpiota. Yhteiskunnallishistorialliset yhteydet tuntuvat koristeluilta. Tässä vaiheessa tähdennän, että iloitsen sitkeydestäni. Loppua kohti tunnelmapaloissa on tehoavuutta.

Katoaminen kiemurtelee temaattisena loimilankana kielellisessä kudelmassa. Henkilöt katoavat itseltään ja toisiltaan, menettävät kuvainnollisesti ja konkreettisesti. Juonta en paljasta, vain siihen viittaan, että Aureliaan liittyy eideettisyyttä, todellisten aistimusten veroisia kokemuksia poissaolevista. Aurelian kautta kuvataan moniuloitteisesti katoamista roolihahmoihin uppoutumisesta  sukupuolirajojen häivyttymiseen. Mutta olennainen kiteytyy kokemukseen:

Yhtenä ja samana, mutta kuitenkin kaksin. Jos joku kysyisi mitä Aurelia oikein tarkoittaa sanoessaan yksi ja sama mutta kuitenkin kaksi, hän ei osaisi selittää sitä millään tavoin. Niin vain oli ja niin vain on.

   Aurelia ottaa tunteen vastaan. Hän miltei läikkyy itsensä yli mutta pysyy kuitenkin rajoissaan. Hän ymmärtää kaiken. Hän on maailmansuodatin.

Nämä sanat ja lauseet. ”Maailmasuodatin”. ”Aloitin varovasti, puhuin tunteitteni reunoja auki, tein vaivihkaa reittiä rakkauteni ytimeen.” Ja romaanin nimi Paras mahdollinen maailma – se on leikki, jonka vain mielikuvitus voi loihtia. Jotain läykkyy yli. Arvostan taitavaa rakennetta, silti tyyli, tiiviisti pakattu tunne, vieroittaa minua. Toistan, tunnustan tekijän taitavuuden, mutta teksti ei puhuttele minua. Kyllä se kuiskii minulle upeista mahdollisuuksista, joita on ilmeisellä lahjakkuudella. Monilta Paras mahdollinen maailma saa ihastunutta vastakaikua, minä jään liepeille ruikuttamaan.

– –

Riikka Pulkkinen
Paras mahdollinen maailma
Otava 2016
romaani
356 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muissa blogeissa  esimerkiksi Lukutoukka, Lumiomena ja Luetut, lukemattomat, joiden lukukokemuksissa ihastutaan ja esitetään pieniä soraääniä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Laura Lepistö: Kesäyön salaisuus

Laura Lepistön dekkari Kesäyön salaisuus (Opike 2016) sopii alakoululaisille. Kirja on helppolukuinen lastenromaani, mikä mahdollistaa lukukokemuksen myös lukijoille, joilla on kielellisiä vaikeuksia. Koska kirja on selkokielinen, esittelen sen selkosuomeksi.


kesayon-salaisuus

Kesäyön salaisuus: jännitystä koululaisille

Kesäyön salaisuus sopii sinulle,
jos pidät kirjoista,
joissa ystävät joutuvat pulaan,
kun he selvittävät salaperäisiä tapahtumia.
Saat jännittää.

Tarina alkaa siitä,
kun Essi saapuu viikon lomalle Siirin kesämökille.
Tytöt leikkivät salaista seurantaa,
eli he vakoilevat naapureita.
Sattumalta he törmäävät rikokseen.

Tyttöjen leikkiin on helppo eläytyä.
He ovat reippaita ja keksivät toimintaa,
lisäksi tyttöjen ajatukset esitetään elävästi.
Myös pelottavat kohdat ovat uskottavia.
Kuitenkin olo on turvallinen:
tarinassa voi luottaa vanhempiin
ja asioiden selviämiseen.

Kirja sopii tytöille ja pojille,
sillä kahden tytön lisäksi kirjassa on poika.
Alpo  haluaa tyttöjen kaveriksi,
mutta tytöt eivät siitä innostu.
Silti Alpo saa kirjassa ratkaisevan roolin.
Näin kirja ottaa huomioon erilaiset lukijat.

Koska juoni etenee hyvin
ja kieli on aika helppoa,
haluat varmasti ahmia koko kirjan.
Kirjassa on myös paljon kohtia,
jotka virkistävät mielikuvitusta,
esimerkiksi:

Tytöt astuivat sisään.
Lattia narahti heidän jalkojensa alla.
Talossa oli aivan hiljaista.

He katselivat ympärilleen.
Linnan ikkunoiden kaltereista
muodostui varjoja lattialle.

Kirjassa on jonkin verran piirrettyjä kuvia,
jotka sopivat hyvin kirjan juoneen.
Toivottavasti mustavalkoiset kuvat
eivät tunnu kömpelöiltä.
Mutta nehän voit itse värittää,
jos saat Kesäyön salaisuus -kirjan omaksi!
Toivottavasti saat.


Lisähuomio

Opike voisi lisätä kirjakuvauksiin tietoja kirjailijoista,
sillä olisi hauska saada tietää jotain heidän taustoistaan.
Esimerkiksi tämän kirjan kirjoittajalla on sama nimi
kuin kuuluisalla taitoluistelijalla.
Jää vaivaamaan, onko kyse samasta ihmisestä…

– –

Laura Lepistö
Kesäyön salaisuus
Kuvittaja: Anita Polkutie
Opike 2016
selkokielinen jännityskirja koululaisille
69 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Lady Susan & Zlatan

Sitä menee elokuviin fiilistelemään Jane Austenin säätyläislaatukuvia ja tulee leffateatterista vaikuttuneena Zlatan Ibrahimovizista.

Austenin romaanista Lady Susan ei aiemmin ole filmattu sarjaa tai elokuvaa. En enää ihmettele. Samoja aineksia siinä on kuin suuresti ihailemassani Ylpeys ja ennakkoluulo -sarjassa tai Järki ja tunteet -elokuvassa, ja miksei Emmakin viehättänyt etenkin sarjaversiona. Olkoon, kyllä Neito vanhassa linnassakin puri. Luettelot sikseen: kaikissa on kyse naimakaupoista, säädyistä ja kärjistetyistä henkilöhahmoista, mutta tässä viimeisimmässä versiossa vähemmän vetävästi.

lady-susanElokuvassa Love and Friendship ehdoton päähenkilö on leskeytynyt Lady Susan, joka luistavaan tapaan kuppaa tuttuja ja sukulaisia ilmaisella ylöspidolla. Siinä sivussa hän koettaa naittaa teinityttöään mestariluokan ääliölle ja pelata omia lemmenpelejään. Lady Susanin amerikkalainen ystävätär ja miesvainaan veljen perhe sekoitetaan toteuttamaan armoitetun vehkeilijäleidin pyrkimyksiä.

Kyllä toteutus on ”ihan kiva”, tyypit selkeitä ja roolisuoritukset vakaita. Siinä pulma: tarvittava vitosvaihe hahmojen vauhditukseen ja juonikurvailujen hiekan pöllytykseen puuttuu. Lopputulos on valitettavan tasainen ja yllätyksetön.


Elokuvaa ennen näytetään tavalliseen tapaan puuduttavia mainoksia. Paitsi yksi, tämä Volvo-mainos. Ehkä sen vuoksi Austen-filkka vaipui varjoihin. Valkokankaan täyttää Zlatan, joka poistuu pariisilaiselta stadionilta. Alkaa matka kotiin. Volvoon pakataan koko perhe: niin pojat kuin vaimokin katsovat sankariimme 100 %:n varmuudella. Volvo lipuu halki Euroopan, yli SEN sillan, parkkeeraa ruotsalaiseen lähiöön. Häpeämättömästi perhearvoja ja fudisfanikulttia kumartavaa – häpeämättömän tunteellista!

Huippukäsikirjoitettu tuotos on koristeltu tyyneyttä, vakautta, rauhallisuutta ja turvallisuutta huokuvalla musiikilla melankolisin somistein ja harmaansävyisellä kuvauksella – vain sinikeltainen pelipaita tunnustaa väriä. Katson suu auki. Naurattaa. Kehtaanko tunnustaa, että lopussa kuitenkin vetistelen – siis automainoksen lopussa. Zlatan on sanonut jotenkin niin, että vaikka Zlatan lähtee lähiöstä, lähiö ei lähde Zlatanista. Tämä näytetään Volvo-mainoksessa. Ja sen kyljessä paljon muuta.

No huh! Katso ihmeessä tämä Epilogue-mainos. Katso myös Prologue ja vanhempi kansallislaulueepos, jonka netistä kaivelin leffailtani lopuksi ja joka jo aiheuttaa överit. Ja saa sen harmittoman Love and Frienship -leffankin käydä katsomassa.

zlatan

Okei, tulen ulos kaapista, eli työhuoneeni kirjakaapin oven sisäpuolella on tämä selkokirja-Zlatan…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Elokuvat, Kirjallisuus

Jyri Vartiainen: Aurinko

Aurinko


Jyri Vartiainen ryhtyy pienoisromaanille, mutta runotta ei Aurinko (Poesia 2016) ilmesty. Kämäräinen potee unettomuutta, antikvariaattinsa konkurssia ja isänsä kuolemaa rähjäisellä maatilalla maalarivaimonsa Tytin kanssa. Elämäntuskaansa Kämäräinen vuodattaa vihkoihin tajunnanvirtatyyppisesti, esimerkiksi näin:

Sillä todellinen aika on
raskautettujen,
ei rakastavaisten.
Minulle paljastetaan rippusia suhteen synnystä, kupruista ja nykytilasta. ”Päivä päivältä vähemmän toisen vuoksi” – sellainen vaanii. Kumpikin tarkkailee toisiaan eristyksessä, havainnoivat kuin lajitoveria häkkiolosuhteissa, sanoja ei tunnu löytyvän. Kuvaavaa on, että kirjassa on vain vähän dialogia, ja silloin kun sitä on, ydin välähtää, Tytin sanoin:
”Kun minä maalaan, kivet pienenevät ja alkavat erittää jotakin nesteen kaltaista niin kuin ne antautuisivat. Kevyet kevyet kivet. Ilo. Sinä olet valinnut perhoset, sillä ne ovat raskainta ja surullisinta, mitä luonnolla on tarjota.”

Kevyen ja raskaan dilemmaa Aurinko käsittelee, ja jotenkin tuntuu, ettei ääripäiden väliltä tarvitse valita vaan tulisi suostua elämään niiden kanssa. Pariskunnan luontoretket paljastavat minulle uuden puolen puolisoiden oudosta dynamiikasta. No – selvitä itse, mitä pusikoissa puuhataan. Sitä ja tätä mietin moneen otteeseen: miksi mies tunnetaan sukunimellä ja vaimo etunimellä, miksi mies näkee vaimonsa vaatteet aina ”riepuna” jne.

Kielen kuvallisuudessa lymyää runollisuus. Lukijan tulkinnoille jää tilaa, joskin hämärääkin riittää. Pidän kovasti ympäristön kuvauksesta, jonka visuaalisesti tarkat havainnot hidastavat katseen kulun, piirtävät palaneet perhoset, värin valuman kivien pinnalla, keittiön törkyisyyden tai pihapiirin heinikot. Aisteihin Vartiainen osaa kielellisesti vedota siten, että ulkoinen on myös sisäistä. Aistiherkkyys on romaanin yksi omaleimaisista elementeistä.

– – maaseudun rauha sen sijaan pistävää, sirkkelimäistä taajuutta, joka jatkui ja jatkui niin kuin joku piinaisi tahallaan.

 Auringossa aurinko paistaa, ja siten elämisen sietämätön keveys ja raskaus tulee liki, vaikka sekä osa tarinaa että henkilöt jättävät kylmiksi. Tällaiset kontrastit ovat kiinnostavia. Hienoinen etäisyys ja epämääräisyys verottavat tarinaan heittäytymistä, vaikka arvoituksellisuudessa on mielikuvitusta ruokkivaa ainesta. Täysin ei siis Aurinko lukukokemustani lämmittänyt. Tässäkin voin olla väärässä, mutta kun tarinassa auringon paiste vähenee ja syksy saa, toiveikkuus lisääntyy. Toiveikas olen myös esikoisromaanikirjailijan proosailusta, sillä omaperäisyyttä näyttää riittävän.
Aurinko2
– –
Jyri Vartiainen
Aurinko
Poesia 2016
pienoisromaani
98 sivua.
Luin kirjan kustantajan lähettämänä PDF-tiedostona.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Taidehallissa Niki de Saint Phalle

Syyskuinen kirpeys virkisti Töölössä kävellessä, mutta varsinainen piristysruiske pisti Taidehallissa. Räyhäkkä ote tuolla Niki de Saint Phallella (1930-2002)!

niki-2

Jo ensi askelluksilla jysähtää, sillä portaiden yläpäässä taiteilija sihtaa kohti aseella. Valokuvasuurennoksesta on kyse. Valokuvissa poseeraaminen ei ollut tälle taiteilijalle vierasta, sillä 1950-luvulla hän toimi valokuvamallina, sitten vähitellen hän kääntyi kuvataiteen puoleen ja loi monipuolisen uran.

Taidehallissa on esillä maalauksia, piirroksia ja veistoksia. Lisäksi voi katsoa dokumentteja taiteilijasta. Mielenkiintoinen on esittelyfilmi hänen toscanalaisesta Tarot-puistostaan, jonka rakennelmissa yhdistyvät Gaudin ja Miron muotokieli de Saint Phallen omaperäiseen kekseliäisyyteen, jossa suuri on kaunista puhumattakaan pienistä yksityiskohdista.

Kuuluisia Nana-patsaita on esillä useita, ja niiden vapautunut tanssi ilostuttaa. Suuret naishahmot eivät sievistele poseeraavina malleina vaan riehakoivat omaehtoisen aktiivisina.

Mielenkiintoisia ovat maalausten ja veistosten risteytykset. Ne ovat seinille ripustettuja töitä, joissa on hahmoja kuten Hirviö tai Valkoinen morsian. Hahmoihin on upotettu muovieläimiä, pikkupatsaita, no, kaikenmoista roinaa, joka tuo töihin tekstiuria ja asiaulottuvuuksia. ”Tavallisissa” maalauksissakin taiteilija on käyttänyt muun muassa kiviä, kahvipapuja ja muuta pientä tavaraa.

Ihmissuhteissa kovia kokenut Niki de Saint Phalle kanavoi tunteitaan taiteeseen. Ampumatöissä saivat miehet kyytiä. 1960-luvulta on  päiväkirjaa, piirrosta ja sarjakuvallisuutta yhdisteleviä töitä, joissa jätetty nainen pureskelee suhteitaan. 1990-luvulta on työ, jossa taiteilijaa toteaa epäluotettavien miesten virtauksen olevan omalta kohdaltaan ohi. Vaikka aiheet ovat synkeitä, toteutus on raikas. Tuli mieleen Rosa Liksomin piirrosten tyyli, tai kai pikemminkin Liksom on varioinut de Saint Phallen ilmaisutapaa.

Hieno juttu, että Taidehalli esittelee monipuolisen taiteilijan, jonka töissä riemu, roju ja rohkeus muodostavat tarttumapintaa monenmoisille museokävijöille. Uskon lasten innostuvan töiden yksityskohdista ja värikkyydestä, ja aikuiset voivat vilkuilla niistä sukupuolirooleja, ampua niitä alas ja valmentautua vapautuneeseen karkeloon.

niki1

Morsian puun alla – huomaa: lukeva nainen


Niki de Saint Phalle: Taidehalli 20.8. – 20.11.2016

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Reidar Palmgren: Kirpputori

Sälää myydään kirpputoreilla, elämäkin on yhtä sälää. Sellaista latoo pöydälle Reidar Palmgren Kirpputori-romaanissa (Otava 2016). Ylijäämämarkkinoista saa johdettua vertauskuvia, tällaisia:

Tavaroitten myyjät olivat edessäni paljaana, elämä levällään, kaikkine oikkuineen ja vikoineen, salaisuuksineen ja yksityisasioineen. Pöydät alkoivat näyttää henkilöiltä, ja kaikki se mistä he luopuivat, kertoi siitä mitä heille jäi. Minä pyyhin lattiaa ja tirkistelin myyjien koteihin, joihin he olivat itse avanneet oven.

Kirpputori kuuluu sarjaan ”ihan kiva romaani”. Juoni kulkee joutuisasti ja kieli konstailemattomasti, joskin alkupuolta voisi tiivistää. Lukuisista ”mies kriisissä” -kirjoista se eroaa näkökulman perusteella, sillä nelikymppinen Kimmo selittelee itsepetoselämäänsä parhain päin samalla, kun muut henkilöt ja lukija näkevät karmivan totuuden. Ajautujan elämänasenne kiteytyy täten:

Me otamme mitä saamme, tartumme mihin osumme ja putoamme minne sattuu. Ja jotta elämä ei tuntuisi niin lohduttomalta, uskottelemme että teemme siinä valintoja. Emme me tee. Minä ainakaan en ollut koskaan saanut valita mitään.

Kimmo on todellinen persnarsku, persoonallisuushäiriöinen narsisti, joka keksii vastuuttomuudelleen ja mokailuilleen syypään johdonmukaisen kierosti muualta kuin peilikuvasta. Palmgren loihtii muita kuppaavan laiskimustyypin perusteellisesti, siitä pisteet: rivien pinta- ja väliluonnehdinnat kertojan  ominaislaadusta sujuvat sukkelasti. Lukiessa kokee myötähäpeää ja tympeyttä. Kimmo ei herätä myötätuntoa, ehkä hivenen aivan viime metreillä, kun vilahtaa omatuntokortti, jossa Kimmo näkee liikuttavan teinipoikansa ja vaikutuksensa häneen.

Kimmoon tutustuminen onnistuu näin kirjallisesti etäännytettynä – voi tuota rasittavaa riesayksilöä. Kiinnostus pysyy yllä, sillä haluan seurata loppuun asti, miten herran käy. Muut Kimmon laitamilla vilahtavat henkilöt ovat tavallisia hyviä ihmisiä, jotka koittavat selvitä suhteissaan ja työssään, ottavat huomioon lähimmäiset, Kimmonkin. Romaanin loppunousu, toivonvireen lehahdus seuraa uhkeaa Katariinaa. Hän edustaa romaanin tärkeää aihiota: kyllä selviää, jos menneen kanssa elää selittelemättä eteenpäin, pää pystyssä.

Takakannessa Kirpputoria kuvataan synkänhauskaksi. Ei juuri naurattanut, ei synkistänytkään. Satumainen loppu hieman töksähtää, mutta sopii se tyylilajiin: raskaat asiat asustetaan kevyin kerrontasävyin. Mikä minä olen eväämään mahdollisuuksia kimmoilta, sillä kyllä niitä riittää. Kimmoja ja mahdollisuuksia.

Processed with Snapseed.

– –
Reidar Palmgren
Kirpputori
Otava 2016
romaani
334 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Blogeissa mm. Lukuneuvoja, jota nauratti helppolukuinen kirja, ja Kirjalliset reimastuivat.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Joni Pyysalo: Alaska

On se hurja. Alaska (WSOY 2016) tuntuu oudolta otukselta proosakentällä. Alaotsikoksi Joni Pyysalon romaaniin on präntätty Rakkauskirja. Paradokseilla romaanissa pelaillaan; rakkaus on paradoksi, mutta on se myös sitä itseään, rakkautta, ainakin rakastumista, hullaantumista kaikesta huolimatta.

On vain kaksi merkittävää asiaa: tunteita ei voi käskeä. Tunteisiin ei voi luottaa: ainoastaan niihin voi luottaa. Kaikki on järjetöntä. Rakkaus on ainoa, missä on järkeä: rakkaudessa ei ole järkeä.

   Ei ole ilmaista lounasta eikä vapaata seksiä.

Pyysalon esikoisromaania vertaan sammioon, jonka vellovaan massaan syöstään tunnetta ja toista, aihelmaa ja ideaa. Kaikkien vaivoja säästääkseni perustan Alaskalle ikioman  asiasanapilven:


rakkaus, rakastuminen, rakkaudettomuus, muistamattomuus, muistot, valemuistot, jälkeläiset, jälkikasvu, perhesuhteet, perhetraumat, porno, nettiporno, nettideittipalstat, seksi, seksuaalisuus, kaupankäynti, sopimukset, mielialat, melankolia, masennus, sairaus, itsemurha, kuolema, kohtalo, elämän tarkoitus = elämän jatkuminen


On romaanissa jotain tavallista: siinä on nainen ja mies, ja odotellaan, koska he kohtaavat. Vestaa voi sanoa pornonaiseksi, joka tietää myyntiarvonsa, mutta häntä painaa elämän haltuunoton hämäryys, joten hän rakentaa nukkekotiin rinnakkaistodellisuutta. Dodo sen sijaan vaikuttaa vastuulliselta pärjääjältä, vaikka kyyneleet valuvat ja äkkipysäys muuttaa kaiken.

Vesta (nimitaustana antiikin temppelineitsytmyytit) ja Dodo (nimi viittaa sukupuuttoon kuolevaan lajiin) saadaan sattuman saattelemana kohtalonomaisesti kohtaamaan. Samalla ollaan perimmäisten kysymysten äärellä: rakkaus ja kuolema. Mistä muusta kannattaa kertoa? Kehotan palaamaan väkertämääni asiasanapilveen.

Pyysalon kerronta ammentaa sekin ehtymättömästä sammiosta. Tiivistän asiasanapilveksi:


hänkerronta, minäkerronta, näkökulmat, metaforat, paradoksit, tekstilajit, runonpätkät, luettelot, repaleiset tekstitilat, ylen sakeat sitaatit, dialogit, postmoderni/suuri tarina, kommentoiva sisällysluettelo, lopun sitaattiluettelo


Hyvä Alaskan lukija: tiedä, että romaanin sisällysluettelo on lopussa. Seuraa sitä, kun luet kirjaa, koska se antaa avaimia asioihin. Esimerkiksi siinä on:

Luku 25. Alaska, jossa romaanin nimi saa merkityksen, ollaan lumisadepallossa, minä kääntyy ympäri ja muuttuu suruksi.

Toistuvasti tuskastun taiteelliseen keekoiluun, silti arvostan tekijän tekstisammioon kippaamaa näkemystä. Sanomisen tiheys saa haukkomaan henkeä, jopa tukehduttaa. (Konkretiaa: lukemani kirjan sivunkulmat repsottavat hiirenkorvilla, siten merkitsen ihastuskohtia.) Nautin kyllä poukkoilevasta ja tiiviistä lyyrissanomisesta, kielikuvien kirjosta. Työlästyn hetkittäin yliyrittämiseen, mutta vaikutun yllätyksistä, joita juoneen upottuu.

alaska

Henkilöitä en koe läheisiksi; en hullaannu Dodon rakastumisesta tai Vestan rikkonaisesta rakkaudettomuudesta. Dodo kuitenkin yltää koskettamaan, ja olen otettu loppuratkaisusta: lohtua voi vielä olla. Alaskassa on viileyttä (cool kaikissa merkityksissä), mutta kyllä tarinassa jyskyttää romanttinen sydän. Paradoksit viedään tyylikkäästi loppuun: rakastavaiset saavat toisensa, eivätkä kuitenkaan saa, eivätkä ehkä edes tiedä rakastavansa tai jos rakastavat, ketä rakastavat. Romanttiset teot ovat klassikkorunoilijalta poimitun nimimerkin takaa kirjoitettuja nettideittiviestejä tai juridisia asiapapereita, eivät suoraan supistuja lemmensanoja tai makuukamarikosketuksia.

Rasittaa kyllä tekstinikkarin välillä pöyhkeältä vaikuttava oppineisuuden osoittaminen (lue= oma sivistymättömyyteni). Lukeminen on paikoittain raskasta, vaikka ja koska kieli säkenöi. Ja voi tokkiinsa, miten tietoista kerronta on:

Mies sanoo, että muistin tehtävä on täyttää aukot, jotta mieli ei putoa niihin. – – Muisti on kuvitelma, jolla on valta lamaannuttaa.

   Nainen sanoo päätyneensä samaan jo luvussa 8.

Kiinnostava Alaska saa minut kummastelemaan, ihastelemaan, vakuuttumaan ja epäröimään. Arviointikykyyni saattaa vaikuttaa se, että Hanna Weseliuksen Alma! valloitti minut vähän aikaa sitten ja tunnistan Alaskan jollain tavalla painivan samassa sarjassa, muttei sen ponnistelu ihan saavuta samaa painoluokkaa. Unohda edellinen. Jos järjestän kirjakilpailun, Alaskalle on oma sarjansa: ”- – miten taide pystyi liikuttamaan paikallaan olevaa.” Liikahdin.

P.S. Runomiehet ovat tänä vuonna kääntyneet romaanin puoleen: keväällä innostuin Jukka Viikilän romaanista Akvarelleja Engelin kaupungista, syksyn alussa luin Risto Oikarisen kehitysromaanihenkisen Nälkämaan laulun, ja nyt runoilija Pyysalo pistää proosaksi, runovaikutteiseksi sellaiseksi. Ja nyt korvamatona pauhaa Humppaveikkojen ”Oi Alaska, sä helmi mustan meren”

– – 
Joni Pyysalo
Alaska. Rakkauskirja
WSOY 2016
259 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kansallisteatteri: Sumu

Sumu leijuu katsomossa esityksen alkaessa. Laskeutuu se sittenkin, kun Kansallisteatterin Sumu päättyy. Siinä välissä on viritelty kauppasuhteita venäläisten kanssa, neuvoteltu ulkoministeriössä ja tehty työtä tutkimusprojektissa, joka valmistaa terveydenhuoltoteknologiaa. Tai lähinnä on puhuttu, paljon.

Mikä ilo on seurata luontevaa dialogia, jossa asiat polveilevat mutta sanat sinkoilevat selkeinä! Näyttelijöiden kemiat kohtaavat, ja roolihenkilöistä syntyy tunnistettavia persoonia, monisärmäisiäkin. Etenkin alkupuolella ilmeisyydet vältetään. Ilahdun siitä, miten monipuolisesti politiikka, kaupankäynti, tiede ja identiteettipohdinnat yhdistyvät.

Juha Jokela on aiemminkin onnistunut toimistoympäristössä. Jo tv-komedia Pulkkisessa heitettiin huulta liikeväen kustannuksella, ja Mobile Horror toimi iskevänä konttorikamarinäytelmänä. Sumu sanoittaa tiiviin työyhteisön kriittisiä hetkiä.

Tutkija-Taisto (Jani Karvinen) haluaa pitää kiinni humaaneista periaatteistaan, mesoaa Venäjän suurvaltapolitiikasta ja Putinista. Firman kauppaneuvottelija ja Taiston ”aivosolukaveri” eli teekkariaikojen kimppakämppääjä Olli (Timo Tuominen) joutuu pulaan joviaalina jees-miehenä, kun taas markkinointihenkinen Jone (Kari Ketonen) on valmis myymään periaatteet. Tästä viriää monenmoista vääntöä, mehukasta sanailua.

Firman venäläinen tulkki (Elena Spirina) tuo teokseen filosofisen teemalisän. Hivenen luennoivasti esitellään identiteetin häilyvyyttä: minuus on tunne, muuttuva, jopa ruumiista irtautuva. Leijuva sielunhetki esityksessä koetaan, ja siinä iso, paloista koostuva videoseinä esiintyy edukseen.

Näytelmän alaotsikko on Itsesensuurikomedia. Mikään kuoliaaksi naurattaja ei esitys ole, mutta taitavan viihdyttävästi vakavaan asiaan ujuttuu ihmisten naurettavuus, jolle voi hymähdellä, ja osuuhan muutama pyrskähdyttävä heitto.

Itsesensuuria näytelmä käsittelee monelta kantilta. Jutun juonena painottuu uussuomettuminen, se, miten talouden nimissä moni haluaa joustaa eettisissä kysymyksissä. Kotimaan politiikka näytetään kyynisessä valossa: kun ministeri vaihtuu, kaikki alkaa alusta, vain jarruttelevat virkamiehet jatkavat samalla tyylillä. Venäjän tilannetta katsotaan kriittisesti valloituspolitiikan ja ihmisoikeuksien kannalta.


Isolle näyttämölle ladataan esitys, jossa on vähän toimintaa, rajallinen henkilöjoukko ja riisuttu tummanpuhuva lavastus. Etenkin ensimmäisessä näytöksessä jännite rätisee mainiosti. Toinen puoliaika on hieman hajanainen, hetkittäin vire löystyy ja lopussa on makuuni turhaa suoraviivaisuutta. Tämän pienen marinaosuuden jälkeen tähdennän, että Sumu on virkistävää, näppärää ja nautittavaa ajankohtaisdraamaa, jossa arvostetaan kieltä, sykkii sydän ja säteilee äly.

Lopusta paljastan sen, että ikoninen ”suo, kuokka ja Jussi” -mielikuva vinksautetaan. Kuokka pysyy mutta käyttötarkoitus vaihtuu – ja suossa ollaan. Joskin siellä on taidettu olla jo pitkään; hienosti Ollin suulla esimerkiksi mietitään sitä, miten hyvinvointivaltiomme on mahdollistanut maajussien kouluttautumisen tutkijoiksi mutta maa makaa tilanteessa, jossa kaikkien tulevaisuus on udun peitossa.

Siispä Sumu on draama, josta löydän koko ajan uusia puolia, kun sitä jälkikäteen tuumailen, se ei tyhjene helposti. Tunnen olevani kyllä vähän sumussa: ymmärsinkö kaiken sen, mitä pitäisi tietää viime vuosista, oivaltaakseni kaiken draamassa kuvatun? Haastava, kiehtovaa.

– –
Sumu. Itsesensuurikomedia
Juha Jokela, teksti ja ohjaus
Kansallisteatteri, ensi-ilta 14.9.2016
http://www.kansallisteatteri.fi/esitykset/sumu/
Käsiohjelmassa on kosolti taustainformaatiota, muun muassa kirjailija-ohjaajan komea YYA-aikojen juhlallista puhetyyliä myötäilevä esittelyteksti.
Suuri kiitos Bloggariklubin tarjoamasta ensi-illasta!

sumu4

Bloggariklubi tarjosi moninaista hyvää, esimerkiksi kirjailija-ohjaaja kävi tapaamassa meitä ennen ensi-iltaa. Kuvassa Juha Jokela ja Kirsin Book Clubin Kirsi.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Joskus 1990-luvulla näin Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus. Yllättävän paljon siitä on eläviä mielikuvia, välähdyksiä: kömpelö, suuritukkainen nainen seisoo jyrkänteellä tuulen pörröttäen punaista pehkoa; hän on peloissaan kylmänsinertävässä sairaalasalissa; hän on sekavan oloinen perheenjäsenten kiistellessä. Päähäni putkahtaneet takaumat sekoittuvat juuri lukemaani Riitta Jalosen romaaniin Kirkkaus (Otava 2016).

Jalonen inspiroitui Uuteen Seelantiin suuntautuneen matkansa jälkeen suomentamattomasta kirjailijasta, Janet Framesta. Hänen kohtalonsa on kiehtonut siis aikanaan Campionia, nyt Jalosta. Elämäkerrallinen romaani hamuaa Janetin maailmaan, jota värittää kirjallinen lahjakkuus ja erityinen psyykkinen herkkyys. Väärän diagnoosin vuoksi Janet viettää tärkeät nuoruusvuotensa mielisairaalassa, mutta sitkeyden ja muutaman ymmärtäjän avulla hän ponnistaa kirjailijaksi. Tasapainottomuuden takana tykyttävät lapsuusperheen ristiriidat ja kuolintapaukset.

– Kannan sisimmissäni tervettä ihmistä. Sitä ei kukaan voi tuhota.

Tuo sitaatti sisältää kaiken sen sinnikkyyden, joka Janetissa piilee. Romaani on todella ujuttautunut minäkertojan ihon alle, se keikkuu mielen päällä ja sen sokkeloissa. Upeimmillaan romaani on kuvatessaan Janetin vertauskuvin kulkevaa kieltä. Puhe ei Janetilta aina luonnu, mutta: ”Puhun parhaiten vertauskuvilla.” Romaanissa kuvataan sanojen järjestäytymistä omalakisesti.

– Sanat syntyvät vedessä, sanon. – – Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

Janetin kirjoitustila vaihtelee. On jaksoja, jolloin virtaus tukkeutuu:

Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.

Minun on aluksi hitusen vaikeuksia päästä kerronnan tahtiin. Kun saan juonen päästä kiinni, teksti tempaa ja aikatasojen limittyvä ailahtelu viehättää. Janetin kehityskaari oman ominaislaadun hyväksymiseen kuvastuu yhtä aikaa hauraana ja väkevänä. Janetissa elää määrätietoisuus parantua tai hakeutua hoitoon, vaikka kaikken lopettaminen houkuttaa. Se välittyy tehokkasti, samoin Janetin suhtautumistavan vaihtelu hänen eräänlaiseen ”mental traineriinsa” (John Money).

kirkkaus

Minusta romaanin kantava teema erityisherkkyyden ja kirjailijuuden lisäksi on ohittamaton oman perheen heijastus elämän etenemiseen. Kirkkaus välittää perheenjäsenten väkevän vaikutuksen ja etenkin sen, miten edesmenneet läheiset jatkavat läsnäoloaan. Romaani vangitsee menneen, nykyisen, toden ja kuvitellun sekoittumisen ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi.

Kirkkaus kiehtoo kielen ja kerronnan pyörteisen virtauksen vuoksi. Jos kirkkauden ymmärtää helpoksi selkeydeksi, sellaista ei romaanin ilmaisu sanatarkasti ole, ei myöskään himmeää tai hämärää, vaan se on kaunista kuvausta sisimmän selvittämisestä. Elämän mahdollisuudet kajastavat siinä –  kirkkaasti.

– –
Riitta Jalonen
Kirkkaus
Tammi 2016
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjan bloggajakaverilta.

Kirkkauden ovat lukeneet muun muassa Annika, Arja, Laura ja Susa.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu

Juna jyskyttää Helsingistä Kajaaniin. Kyydissä on saksofonisti, jonka on tarkoitus jäädä vaunusta vanhassa kotikaupungissa, koska siellä on keikka kirkkosalissa, työtehtävänä puhaltaa säveliä Leinon runojen tunnelmiin. Siinä on Nälkämaan laulu -romaanin (Otava 2016) kehys, jonka on rakentanut runoilijana tunnettu Risto Oikarinen.

Kuulkaamme korpein kuiskintaa kertojan päässä, sillä romaani sisältää minäkertojan muistoja ja mieleenjohtumia lapsuudesta aikuisuuteen, kotiseututietoudesta musiikkiin, maallisesta vaelluksesta teologiaan. Väkisinkin esikuvaksi putkahtaa Antti Hyryn Junamatkan kuvaus, jossa matka-aikana sahataan senhetkisen kokemuksen ja mielensisäisen poukkoilun välillä. Tätä ihmismielen luonnollista juolahtelutapaa Oikarisen proosakerronta toteuttaa.

Nälkämaan laulu

Minäkerronta vaikuttaa aina siten, että teksti tuntuu henkilökohtaiselta, sen lukeminen jopa tirkistelyltä. En tunne Oikarisen lyriikkaa, mutta taustatiedoista tiedän, että hän on opiskellut teologiaa ja on muusikko. Koska romaanissa käsitellään näitä aiheita, lisäksi kainuulaista historiaa sekä kertojan kasvuvaiheiden moninaisia epävarmuuden ja häpeän hetkiä, en voi mitään itselleni: sotken iloisesti romaanin kertojan ja kirjailijan. Haittaako se? Kuitenkin kutkuttaa epävarmuus, mikä lienee faktaa, mikä fiktiota.

Muista kaltaisistaan (hamuileva mies kelaa elämäänsä) Nälkämaan laulu eroaa mielettömän kielenhallinnan vuoksi. Virkkeet ja kappaleet venyvät, niiden lukeminen tuntuu siltä kuin pitäisi pidättää henkeä, kun ne jatkuvat, jatkuvat – ja välillä virkerytmi tiukkenee ja antaa hengitystilaa. En tunne hyvin jazz-soitantaa, mutta houkutus on suuri verrata tekstirytimiikka soinnuiksi ja sooloiksi, joissa teemat tempoilevat ja välillä palaavat perusmelodiaan. Hienoimpia kohtia romaanissa ovat kuvaukset siitä, miten soittaja sulautuu tuottamiinsa ääniin ja uppoaa niihin.

Kun minä virtasin Ekströmin ruokasalissa keuhkoistani saksofoniin, lakkasin olemasta paikan, ajan ja ajatusteni vanki, sillä puhallus teki minut täydellisen vapaaksi, oli tuulessa joka suhisee, on aina suhissut, tulee aina suhisemaan. Minusta tuli tuulien kuoro. Lempeä ja ankara, polttava ja vilvoittava, myrskyävä ja tyyni, tyyni ja yhä tyyntyvä, kunnes minä kokonaan katosin.

Havahtumista Ekströmin olohuoneessa seuraa yllätys, ja samanmoisia hirtehisiä pysäyksiä on romaanissa useita sen ohella, että koen kokonaisuuden melko melankoliseksi. Nälkämaan laulun kerrontakieputusta, vaihtelevia tunnelmia ja aihelmia luen mieluusti, sillä kokonaisuutta ei pitkitetä; siis pidän romaanista vaikken riehaannu. Viimeiseen virkkeeseen ihastun: yhtäaikaisesti nauran, koen myötähäpeää ja suren.

– – –
Risto Oikarainen
Nälkämaan laulu
Otava 2016
romaani
206 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita: Kirjapolkuni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pierre Lemaitre: Irène

Varoitan heti kärkeen, että jutustani saattaa pungata oleellinen juonipaljastus heille, jotka eivät ole lukeneet Pierre Lemaitren dekkareita Alex ja Camille. Jostain kumman syystä Verhoeven-trilogiasta on ensin suomennettu nuo kaksi viimeistä osaa, ensimmäinen osa ilmestyy viimeisenä.

Irène (Minerva Crime 2016) sisältää päähenkilön elämän kammottavimman tragedian etenemisen vaiheet. Sen lähtemätön jälki seuraa Alex– ja Camille-romaaneissa Verhoevenia syventävänä ja selittävänä seikkana. Omaan lukemiseeni vaikuttaa vääjäämättömästi se, että tiesin, mitä Irènessä tulee tapahtumaan. Toisaalta se suojeli, toisaalta oli kammottavaa edetä tietäen, mihin päädytään. Etenkin asia riipaisi lukiessa rakastavia ja odotuksentäyteisiä kohtaamisia, joiden tietää olevan viimeisiä.

Pienenä poikkeamana kerron juoniytimet. Camille Verhoeven on pienikokoinen pariisilainen poliisimies, joka alaisineen tutkii dekkarikirjallisuuteen kytkeytyvää inhaa murhasarjaa. Lehdistö saa vihiä tutkintayksityiskohdista, mikä hermostuttaa Verhoevenia, ja lisäksi hänellä on huono omatunto siitä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo ei saa tarpeeksi omistautuvaa huomiota.

Koen romaanin ristiriitaisesti. Se on taidonnäyte lajin hallinnasta ja samalla tietyllä tapaa koko lajin kyseenalaistaja. Jotain ajetaan takaa sillä, että romaanissa etsitään murhaajaa, joka jäljittelee rikoskirjallisuudessa kuvattuja äärimmäisen julmia silpomisia, kidutuksia, verenvuodatuksia, suolenpätkimisiä ja raiskauksia.

Tässä he nyt istuvat kirjallisuuden suuren vääristävän peilin edessä. Millaisen totuuden se itse kullekin heistä kertoo?

Se kertoo minulle, että jännitys koukuttaa, vaikka se viedään vastenmielisyyden äärirajoille. Siitäkin olen varma, että rikoskirjallisuus johdattelee etsimään käsitettäviä syy-seuraussuhteita ja paha saa palkkansa -ajattelua, vaikka harvoin asiat ovat niin selkeitä. Senkin se huutaa, että dekkareiden kauheimmatkin verkikekkerit koittaa etäännyttää: tämä on VAIN kirjallisuutta. Yhtäkkiä Lemaitren kirjassa dekkarit eivät olekaan vain kirjallisuutta (vaikka ovatkin), kun romaanin häiriintynyt tappaja jäljittelee dekkarikuvauksia, jotta voi luoda myyvää rikoskirjallisuutta, johon voi sotkea faktan ja fiktion. Mutkikasta ja kauheaa.

Irène hämmentää minut. Fiktio-fakta-sotku kiehtoo, se ei, että motiiviksi melkein riittää vain tappajan tunteeton hulluus. Kirjallisesti romaani ei yllä kahden muun osan tasolle. Ensimmäinen osa usein onkin henkilöiden esittelyä, niin nytkin, kovin syvälle ei päästä, jatkossa sitten. Eivätkä edelleenkään suosikkejani ole dekkarit, jossa poliisi upotetaan osalliseksi rikosvyyhteen. Ymmärrän kyllä, ettei sarja olisi mitään ilman juuri tämän ensimmäisen osan Verhoeven-osallisuutta.

Alex ja Camille toimivat hienosti ilman, etten ollut lukenut Irèneä. Se on hyvin rakennetun dekkarin merkki: osat toimivat itsenäisesti. Nyt on Irène ahmaistu, pahimmat hirveydet harpottu ja kaikesta huolimatta lopussa järkytytty.

Tämän dekkarin luettuani tunnustan, että tietynlaista itsepetosta on hilpeiden ja kevyiden murhajuttujen lukeminen, viihtyminen sattuvasti sanailluissa surmajutuissa. Tiedän kyllä, että olen tolaltani vain jonkun aikaa, ja tartun hetken perästä kevytdekkareihin. Mutta tämän tulen muistamaan: Lemaitre ei hissuttele, vaan väkivalta näyttää ja tuntuu pahalta, sattuu parantumattomasti niihin, joita se edes vähän viistää.

irene

– –
Pierre Lemaitre
Irène
ranskan kielestä suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva Crime 2016
dekkari
392 sivua.
Lainasin kirjan.

Rakkaudesta kirjoihin purskahti itkuun, Mummo matkalla luottaa Lemaitreen raakuusrevittelystä huolimatta ja Kulttuuri kukoistaa pitää Lemaitren lukijolle must-kirjana, vaikka ällöttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Elektra Kansallisoopperassa

”Se on musertava kuin moukari”, toteaa kapelimestari Esa-Pekka Salonen haastattelussa. Toden totta, Elektra ei ollut hilpeää ajanvietettä. Näin totesin, kun poistuin katsomon ensimmäisen parven sivustalta, josta näin suoraan orkesterimonttuun ja seurasin kapellimestarin eläytyvää elehdintää; myös näyttämönäkymä aukesi hyvin. No niin, tällä tavoin moukari iski.


Tämä esitys ei ala siten, että maestro kävelee aplodien saattamana johtamaan alaisiaan, ei, nyt edetään teos edellä ensemble-henkisesti. Ooppera alkaa siten, että katsoja viedään suoraan nokkimisjärjestelmään, joka kuvatussa kuningashuoneessa on käynnissä. Teos on synkkä siivu siitä, miten rakkaus runnoutuu juoruihin, vihaan, kaltoinkohteluun, manipulointiin ja koston kierteeseen.

Elektra on taantunut maaniseksi rääsyläiseksi linnan etupihan nurkkiin ja onkaloihin. Isäntyttö hautoo kauheuksia, sillä häikäilemätön äiti uuden rakastetun kanssa on surmannut isän, aikoja sitten karkottanut poikansa ja alistaa tyttäriään. Elektra hellii kostofantasiaa ja tappomanipuloi. Teos vyöryy vääjäämättä Elektran tavoitteiden täyttymiseen, loppusanoina jotain tällaista: ”Olen niin onnellinen, että voin vain vaieta ja tanssia.” Sanaton ilmaisu ja tilanne kertovat muuta: etäisyys muista ei korjaannu kostossa, vaan tuloksena on olemattomuus.

Juonen äärimmäiset ainekset estävät eläytymiseni. Vaikuttavia kohtia kyllä on, esimerkiksi on hieno kohtaaminen, jossa Elektra maanittelee siskoaan kostajaksi, kun taas sisko kurottaa elämän jatkumisen puoleen. Myös Elektran ja äidin törmäyksessä tunteet vaihtelevat kiinnostavasti. Äidin esittäjässä en erota vaaran energiaa, joka häneen mielestäni kuuluisi. Sen sijaan Elektra (Evelyn Herlitzius) hallitsee näyttämön upean äänen vivahtein. Myös Orestes-veljen (Tommi Hakala) laulun hienous hivelee.

Lavastus myötäilee kolkkoa kokonaisuutta. Ohjauksen painopiste on tuskaisena kieriskelevissä hahmoissa tai edestakaskävelyssä. Etenkin ryömimistä olisin vähentänyt. Elektran tanssahtelut sen sijaan jopa kiusaannuttavan makaabereina mukailevat vääristyneitä sanoja ja toimintaa. Libretossa (käännöstekstien perusteella) välähtää monesti hienoja runokuvia.

Palaan alussa mainittuun moukariin. Musiikki paisuttaa, möyrii, tunkee uhkaavana, kilisee ja kolisee sekä hetkittäin herkistyy. Se sävyttää vaikuttavasti kostotarinan, jossa elämää poljetaan kuolettavasti. Elektra ei välttämättä ole teos, jonka haluan nähdä toiste, mutta tyytyväinen olen, että näin tämän toteutuksen.

ooppera_syyskuu

Syyskuinen oppeeratalo tumman yön ympäröimänä

– –
Richard Strauss
Elektra (ensi-esitys 1909)
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen
lisää: http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/elektra/

Suomen kansallisooppera 2016.

2 kommenttia

Kategoria(t): Oppera

Jari Salonen: Kuokkavieraat

Väliviihdykeluettavaa on Jari Salosen esikoisdekkari Kuokkavieraat (Otava 2016). Kerronta kulkee, dialogi etenee luontevasti ja henkilöistä saa otteen. Zetterman, kuusikymppinen KRP:n komisario, hahmotellaan päähenkilöksi. Kaveri on ihan kiinnostava nimenomaan ikääntymisen käsittelyn vuoksi, ja siksikin, että uraan on tullut kupru turhan suoran toiminnan seurauksena. Nyt hän toimii vähän niin kuin suojatyöläisenä, lisäresurssina vaatimattomissa tehtävissä pitkin Suomea, vaikka kapasiteettia riittäisi muuhun.

Kuukausien kuluessa Zetterman oli oppinut murtamaan vastarinnan pitämällä vierailunsa alussa lyhyen luennon, jossa hän kertoi, miksi oli paikalla. Luento oli kokoelma itsestäänselvyyksiä ja puolitotuuksia, mutta sen aikana kuulijoille tuli yleensä selväksi, että tulija oli tolkun mies, jolla ei ollut tarvetta talloa kenenkään varpaille.

Zettermanin edesottamuksia seuraan siis mieluusti, myös pomossa piilee originelli hahmo, jonka välityksellä voi purkaa ikääntyneen naispoliisipomon roolia. Viriiliin rikoskirjallisuuteen on hauska saada mukaan varttunutta väkeä! Tuntuu kuitenkin, että hahmot ovat vasta oraalla, sivuhenkilöt tuskin itäneet.

Varsinaisen casen lähtötilanne on aika hauska: morsian ryöstetään häistä asiaankuuluvan leikin tapaan. Vaan mitä sitten sattuukaan? Lunnasvaateita ja verisiä sivujuonteita. Aika verkkaisesti homma etenee, mutta nopealukuinen tarina on.

Kuokkavieraat

Peruskauraahan tämä: rikosjuttu selviää harharetkien ja alais-pomo-pelin jälkeen sekä henkilökohtaisen elämän sattumusten saattamana – liian pitkiä varpaankynsiä myöden. Pidän kirjaa kuitenkin kelvollisena ajanvietteenä. Soisin jatkossa vähemmän ennalta arvattavaa, nyt julman juonen hoksaa kauan ennen poliiseja johtuen siitä, että erästä keskeistä uhriin liittyvää henkilöä ei kuulustella juuri lainkaan… (Tutkinta-aukot ammottavat rutinoitunelle dekkarilukijalle.) Loppusivujen onnenkantamoinen on hieman liikaa, ja suhdesotkuisia äijäpoliiseja alkaa olla kolmetoista tusinassa.

Mietinkin kuumeisesti, missä ovat kotimaiset adamsbergit, barbarottit ja broadiet, nämä keski-ikäiset (saa olla sitä vanhempikin), kummalliset mutta sykähdyttävän omaperäiset poliisisedät. Lisäksi edellä mainittujen etsivien jutuissa puhkotaan juonipintaa siten, että ihmisistä ja yhteisöistä näkyy syntyjä syvempiä kuin vain rikos ja sen selvittäminen. Haaveilen, että Zettermanissa voisi tulevaisuudessa olla ainesta sellaiseksi, edes vähän. Joohan?

– – –
Jari Salonen
Kuokkavieraat
Otava 2016
dekkari
368 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Lisää esimerkiksi blogista Lillin kirjataivas.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus