Jyri Vartiainen ryhtyy pienoisromaanille, mutta runotta ei Aurinko (Poesia 2016) ilmesty. Kämäräinen potee unettomuutta, antikvariaattinsa konkurssia ja isänsä kuolemaa rähjäisellä maatilalla maalarivaimonsa Tytin kanssa. Elämäntuskaansa Kämäräinen vuodattaa vihkoihin tajunnanvirtatyyppisesti, esimerkiksi näin:
Sillä todellinen aika onraskautettujen,ei rakastavaisten.
”Kun minä maalaan, kivet pienenevät ja alkavat erittää jotakin nesteen kaltaista niin kuin ne antautuisivat. Kevyet kevyet kivet. Ilo. Sinä olet valinnut perhoset, sillä ne ovat raskainta ja surullisinta, mitä luonnolla on tarjota.”
Kevyen ja raskaan dilemmaa Aurinko käsittelee, ja jotenkin tuntuu, ettei ääripäiden väliltä tarvitse valita vaan tulisi suostua elämään niiden kanssa. Pariskunnan luontoretket paljastavat minulle uuden puolen puolisoiden oudosta dynamiikasta. No – selvitä itse, mitä pusikoissa puuhataan. Sitä ja tätä mietin moneen otteeseen: miksi mies tunnetaan sukunimellä ja vaimo etunimellä, miksi mies näkee vaimonsa vaatteet aina ”riepuna” jne.
Kielen kuvallisuudessa lymyää runollisuus. Lukijan tulkinnoille jää tilaa, joskin hämärääkin riittää. Pidän kovasti ympäristön kuvauksesta, jonka visuaalisesti tarkat havainnot hidastavat katseen kulun, piirtävät palaneet perhoset, värin valuman kivien pinnalla, keittiön törkyisyyden tai pihapiirin heinikot. Aisteihin Vartiainen osaa kielellisesti vedota siten, että ulkoinen on myös sisäistä. Aistiherkkyys on romaanin yksi omaleimaisista elementeistä.
– – maaseudun rauha sen sijaan pistävää, sirkkelimäistä taajuutta, joka jatkui ja jatkui niin kuin joku piinaisi tahallaan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 