Päivittäinen arkisto: 14 syyskuun, 2016

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Joskus 1990-luvulla näin Jane Campionin ohjaaman elokuvan Enkelin kosketus. Yllättävän paljon siitä on eläviä mielikuvia, välähdyksiä: kömpelö, suuritukkainen nainen seisoo jyrkänteellä tuulen pörröttäen punaista pehkoa; hän on peloissaan kylmänsinertävässä sairaalasalissa; hän on sekavan oloinen perheenjäsenten kiistellessä. Päähäni putkahtaneet takaumat sekoittuvat juuri lukemaani Riitta Jalosen romaaniin Kirkkaus (Otava 2016).

Jalonen inspiroitui Uuteen Seelantiin suuntautuneen matkansa jälkeen suomentamattomasta kirjailijasta, Janet Framesta. Hänen kohtalonsa on kiehtonut siis aikanaan Campionia, nyt Jalosta. Elämäkerrallinen romaani hamuaa Janetin maailmaan, jota värittää kirjallinen lahjakkuus ja erityinen psyykkinen herkkyys. Väärän diagnoosin vuoksi Janet viettää tärkeät nuoruusvuotensa mielisairaalassa, mutta sitkeyden ja muutaman ymmärtäjän avulla hän ponnistaa kirjailijaksi. Tasapainottomuuden takana tykyttävät lapsuusperheen ristiriidat ja kuolintapaukset.

– Kannan sisimmissäni tervettä ihmistä. Sitä ei kukaan voi tuhota.

Tuo sitaatti sisältää kaiken sen sinnikkyyden, joka Janetissa piilee. Romaani on todella ujuttautunut minäkertojan ihon alle, se keikkuu mielen päällä ja sen sokkeloissa. Upeimmillaan romaani on kuvatessaan Janetin vertauskuvin kulkevaa kieltä. Puhe ei Janetilta aina luonnu, mutta: ”Puhun parhaiten vertauskuvilla.” Romaanissa kuvataan sanojen järjestäytymistä omalakisesti.

– Sanat syntyvät vedessä, sanon. – – Toiset sanat lipuvat hiljalleen veden pinnalla puista pudonneiden syksyn lehtien seassa, toiset syöksyvät esille vedenalaisten pyörteiden ja virtausten mukana. Kipu syntyy, kun ne puhkaisevat kalvon, joka on pitänyt niitä varjossa ja yrittänyt estää niiden nousun pinnalle.

Janetin kirjoitustila vaihtelee. On jaksoja, jolloin virtaus tukkeutuu:

Hirtän lauseet toisiinsa kiinni, ne eivät pääse pois paperilta koska ovat umpisolmulla sidotut. Kun olen valmis, katson aikaansaamaani sotkua. En tahdo palata näihin sanoihin enää koskaan.

Minun on aluksi hitusen vaikeuksia päästä kerronnan tahtiin. Kun saan juonen päästä kiinni, teksti tempaa ja aikatasojen limittyvä ailahtelu viehättää. Janetin kehityskaari oman ominaislaadun hyväksymiseen kuvastuu yhtä aikaa hauraana ja väkevänä. Janetissa elää määrätietoisuus parantua tai hakeutua hoitoon, vaikka kaikken lopettaminen houkuttaa. Se välittyy tehokkasti, samoin Janetin suhtautumistavan vaihtelu hänen eräänlaiseen ”mental traineriinsa” (John Money).

kirkkaus

Minusta romaanin kantava teema erityisherkkyyden ja kirjailijuuden lisäksi on ohittamaton oman perheen heijastus elämän etenemiseen. Kirkkaus välittää perheenjäsenten väkevän vaikutuksen ja etenkin sen, miten edesmenneet läheiset jatkavat läsnäoloaan. Romaani vangitsee menneen, nykyisen, toden ja kuvitellun sekoittumisen ainoaksi oikeaksi todellisuudeksi.

Kirkkaus kiehtoo kielen ja kerronnan pyörteisen virtauksen vuoksi. Jos kirkkauden ymmärtää helpoksi selkeydeksi, sellaista ei romaanin ilmaisu sanatarkasti ole, ei myöskään himmeää tai hämärää, vaan se on kaunista kuvausta sisimmän selvittämisestä. Elämän mahdollisuudet kajastavat siinä –  kirkkaasti.

– –
Riitta Jalonen
Kirkkaus
Tammi 2016
romaani
352 sivua.
Lainasin kirjan bloggajakaverilta.

Kirkkauden ovat lukeneet muun muassa Annika, Arja, Laura ja Susa.

16 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus