Päivittäinen arkisto: 10 syyskuun, 2016

Pierre Lemaitre: Irène

Varoitan heti kärkeen, että jutustani saattaa pungata oleellinen juonipaljastus heille, jotka eivät ole lukeneet Pierre Lemaitren dekkareita Alex ja Camille. Jostain kumman syystä Verhoeven-trilogiasta on ensin suomennettu nuo kaksi viimeistä osaa, ensimmäinen osa ilmestyy viimeisenä.

Irène (Minerva Crime 2016) sisältää päähenkilön elämän kammottavimman tragedian etenemisen vaiheet. Sen lähtemätön jälki seuraa Alex– ja Camille-romaaneissa Verhoevenia syventävänä ja selittävänä seikkana. Omaan lukemiseeni vaikuttaa vääjäämättömästi se, että tiesin, mitä Irènessä tulee tapahtumaan. Toisaalta se suojeli, toisaalta oli kammottavaa edetä tietäen, mihin päädytään. Etenkin asia riipaisi lukiessa rakastavia ja odotuksentäyteisiä kohtaamisia, joiden tietää olevan viimeisiä.

Pienenä poikkeamana kerron juoniytimet. Camille Verhoeven on pienikokoinen pariisilainen poliisimies, joka alaisineen tutkii dekkarikirjallisuuteen kytkeytyvää inhaa murhasarjaa. Lehdistö saa vihiä tutkintayksityiskohdista, mikä hermostuttaa Verhoevenia, ja lisäksi hänellä on huono omatunto siitä, että viimeisillään raskaana oleva vaimo ei saa tarpeeksi omistautuvaa huomiota.

Koen romaanin ristiriitaisesti. Se on taidonnäyte lajin hallinnasta ja samalla tietyllä tapaa koko lajin kyseenalaistaja. Jotain ajetaan takaa sillä, että romaanissa etsitään murhaajaa, joka jäljittelee rikoskirjallisuudessa kuvattuja äärimmäisen julmia silpomisia, kidutuksia, verenvuodatuksia, suolenpätkimisiä ja raiskauksia.

Tässä he nyt istuvat kirjallisuuden suuren vääristävän peilin edessä. Millaisen totuuden se itse kullekin heistä kertoo?

Se kertoo minulle, että jännitys koukuttaa, vaikka se viedään vastenmielisyyden äärirajoille. Siitäkin olen varma, että rikoskirjallisuus johdattelee etsimään käsitettäviä syy-seuraussuhteita ja paha saa palkkansa -ajattelua, vaikka harvoin asiat ovat niin selkeitä. Senkin se huutaa, että dekkareiden kauheimmatkin verkikekkerit koittaa etäännyttää: tämä on VAIN kirjallisuutta. Yhtäkkiä Lemaitren kirjassa dekkarit eivät olekaan vain kirjallisuutta (vaikka ovatkin), kun romaanin häiriintynyt tappaja jäljittelee dekkarikuvauksia, jotta voi luoda myyvää rikoskirjallisuutta, johon voi sotkea faktan ja fiktion. Mutkikasta ja kauheaa.

Irène hämmentää minut. Fiktio-fakta-sotku kiehtoo, se ei, että motiiviksi melkein riittää vain tappajan tunteeton hulluus. Kirjallisesti romaani ei yllä kahden muun osan tasolle. Ensimmäinen osa usein onkin henkilöiden esittelyä, niin nytkin, kovin syvälle ei päästä, jatkossa sitten. Eivätkä edelleenkään suosikkejani ole dekkarit, jossa poliisi upotetaan osalliseksi rikosvyyhteen. Ymmärrän kyllä, ettei sarja olisi mitään ilman juuri tämän ensimmäisen osan Verhoeven-osallisuutta.

Alex ja Camille toimivat hienosti ilman, etten ollut lukenut Irèneä. Se on hyvin rakennetun dekkarin merkki: osat toimivat itsenäisesti. Nyt on Irène ahmaistu, pahimmat hirveydet harpottu ja kaikesta huolimatta lopussa järkytytty.

Tämän dekkarin luettuani tunnustan, että tietynlaista itsepetosta on hilpeiden ja kevyiden murhajuttujen lukeminen, viihtyminen sattuvasti sanailluissa surmajutuissa. Tiedän kyllä, että olen tolaltani vain jonkun aikaa, ja tartun hetken perästä kevytdekkareihin. Mutta tämän tulen muistamaan: Lemaitre ei hissuttele, vaan väkivalta näyttää ja tuntuu pahalta, sattuu parantumattomasti niihin, joita se edes vähän viistää.

irene

– –
Pierre Lemaitre
Irène
ranskan kielestä suomentanut Sinikka Aulanko
Minerva Crime 2016
dekkari
392 sivua.
Lainasin kirjan.

Rakkaudesta kirjoihin purskahti itkuun, Mummo matkalla luottaa Lemaitreen raakuusrevittelystä huolimatta ja Kulttuuri kukoistaa pitää Lemaitren lukijolle must-kirjana, vaikka ällöttää.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Elektra Kansallisoopperassa

”Se on musertava kuin moukari”, toteaa kapelimestari Esa-Pekka Salonen haastattelussa. Toden totta, Elektra ei ollut hilpeää ajanvietettä. Näin totesin, kun poistuin katsomon ensimmäisen parven sivustalta, josta näin suoraan orkesterimonttuun ja seurasin kapellimestarin eläytyvää elehdintää; myös näyttämönäkymä aukesi hyvin. No niin, tällä tavoin moukari iski.


Tämä esitys ei ala siten, että maestro kävelee aplodien saattamana johtamaan alaisiaan, ei, nyt edetään teos edellä ensemble-henkisesti. Ooppera alkaa siten, että katsoja viedään suoraan nokkimisjärjestelmään, joka kuvatussa kuningashuoneessa on käynnissä. Teos on synkkä siivu siitä, miten rakkaus runnoutuu juoruihin, vihaan, kaltoinkohteluun, manipulointiin ja koston kierteeseen.

Elektra on taantunut maaniseksi rääsyläiseksi linnan etupihan nurkkiin ja onkaloihin. Isäntyttö hautoo kauheuksia, sillä häikäilemätön äiti uuden rakastetun kanssa on surmannut isän, aikoja sitten karkottanut poikansa ja alistaa tyttäriään. Elektra hellii kostofantasiaa ja tappomanipuloi. Teos vyöryy vääjäämättä Elektran tavoitteiden täyttymiseen, loppusanoina jotain tällaista: ”Olen niin onnellinen, että voin vain vaieta ja tanssia.” Sanaton ilmaisu ja tilanne kertovat muuta: etäisyys muista ei korjaannu kostossa, vaan tuloksena on olemattomuus.

Juonen äärimmäiset ainekset estävät eläytymiseni. Vaikuttavia kohtia kyllä on, esimerkiksi on hieno kohtaaminen, jossa Elektra maanittelee siskoaan kostajaksi, kun taas sisko kurottaa elämän jatkumisen puoleen. Myös Elektran ja äidin törmäyksessä tunteet vaihtelevat kiinnostavasti. Äidin esittäjässä en erota vaaran energiaa, joka häneen mielestäni kuuluisi. Sen sijaan Elektra (Evelyn Herlitzius) hallitsee näyttämön upean äänen vivahtein. Myös Orestes-veljen (Tommi Hakala) laulun hienous hivelee.

Lavastus myötäilee kolkkoa kokonaisuutta. Ohjauksen painopiste on tuskaisena kieriskelevissä hahmoissa tai edestakaskävelyssä. Etenkin ryömimistä olisin vähentänyt. Elektran tanssahtelut sen sijaan jopa kiusaannuttavan makaabereina mukailevat vääristyneitä sanoja ja toimintaa. Libretossa (käännöstekstien perusteella) välähtää monesti hienoja runokuvia.

Palaan alussa mainittuun moukariin. Musiikki paisuttaa, möyrii, tunkee uhkaavana, kilisee ja kolisee sekä hetkittäin herkistyy. Se sävyttää vaikuttavasti kostotarinan, jossa elämää poljetaan kuolettavasti. Elektra ei välttämättä ole teos, jonka haluan nähdä toiste, mutta tyytyväinen olen, että näin tämän toteutuksen.

ooppera_syyskuu

Syyskuinen oppeeratalo tumman yön ympäröimänä

– –
Richard Strauss
Elektra (ensi-esitys 1909)
Kapellimestari Esa-Pekka Salonen
lisää: http://oopperabaletti.fi/ohjelmisto/elektra/

Suomen kansallisooppera 2016.

2 kommenttia

Kategoria(t): Oppera