”Miten mies pelastetaan tunteiltaan, tai tunteet mieheltä?” Sitaatin nappasin Riku Korhosen romaanista Emme enää usko pahaan (WSOY 2016). Se naksahtaa kirjan teemaksi. Se ei ole helppoa, siis pelastaminen.
Oi miten hienosti romaani alkaa! Satu vaimosta ja ryöväristä naulaa tarinaan, virityn melkoisille odotustaajuuksille. Käynnistys herkuttelee vertauskuvallisuudella, enteellisyydellä ja arvoituksellisuudella. Jotenkin se liittyy tulevaan. Joku tämän kertoo. Miten, kuka?
Tämä ei ole minun tarinani. Mutta tunsin hyvin ne, joista se kertoo. Jos se kostaa kertomisensa, osukoon kosto yksin minuun.
Romaani kertoo Eerosta, jonka intohimon käynnistämä liitto Ainon kanssa on tylsistynyt. Kaksosten vanhemmuus ja työpaineet vievät voimia parisuhteesta, ainakin Eerolta. Nyt en paljasta enempää kuin kansilieve, kun kerron, että Eeron hahmottelema kaappausfantasia tarjoaa mahdollisuuden kipinän palauttamiseen. Pariskunnan lisäksi romaani kertoo Eeron ystävästä Larista. Lisää juonesta voi kuunnella kirjailijan kertomana #kirja-videolta.
Teksti etenee kihelmöivän tehokkaasti. Odotan, jännitän ja pelkään. Etenemistä jarrutetaan: väliin taustoitetaan henkilöitä mennyttä kerraten ja nykyisyyttä pitkittäen. Siten persoonat erottuvat ja selittyvät.
Tässä välissä valittaen totean, että sitten kun alkaa tapahtua, tarina latistuu, juoni kutistuu. Odottamaton muuttuu odotetuksi, murheelliseksi monin tavoin, mutta kummasti etäännyn, kun pitäisi lähentyä. Loppunousun sijaan tarinatäyttymys hiipuu. Siitä huolimatta romaani on ilman muuta lukemisen väärti – voi tuota armoitettua kieltä!
Korhosen lauseissa on vetovoimaa. Tekstin rytmi vie lujaa. Etenkin henkilökuvaus kukoistaa kuvailuista, joissa yhdistyvät toiminta, ajatus ja sielu. Pidän kovasti kerronnan polveilevuudesta ja siirtymistä henkilöistä toisiin. Lisäksi minua viehättää aikojen ja paikkoijen visuaalinen voima. Maiseman näkee, sen tunnistaa ja tunnelman tuntee.
Sinä elokuun päivänä Kuuvuorta painoi kostea ilmamassa. Pyhän Katariinan kirkon yllä paisui tumma ihmisaivojen tavoin poimuttunut pilvi, hiekkateiden varsilla kulottuneet heinät seisoivat hievahtamatta ja tummenneet vaahteranlehdet roikkuivat pysähtyneessä ilmassa. Lari istui farkkusortseissa ilman paitaa ja odotti ukkosta.
Edellinen sitatti kuvaa hyvin nuorta Laria, jossa alkaa aikapommi tikittää, eli psykologista silmää kerronnasta löytyy. Larista kiinnostun juuri aikuiseksi kasvun käänteen vuoksi, myös Ainon aatokset sekä koti- että lähihoitajaroolista tehoavat. Eero on kimurantti hahmo äijäilemässä ja jääräpäisen omaehtoisesti liittoaan huoltamassa. Miehisyyden merkkien lopsahtaessa kasvojen säilyttäminen saa aikaan – mitä sitä kiertelemään – hyvää tahtovasti pahaa. Avioliiton kuvaus kaihertaa, sillä parilla olisi kaikki onnistumisen ainekset mutta yhteinen suunta sumenee.
Kun olen kirjan lukenut, jään miettimään romaanin nimeä Emme usko enää pahaan suhteessa romaanin aineksiin, pääjuoneen ja sivupolkuihin. Tunnustan, etten tavoita kaikkia otsikon vivahteita. Palaan romaanin väkevään aloituksen, luen toistamiseen alkusadun ja haen siitä romaanin motiivin, ja vienpä sen vanhan liiton runoilijan suuntaan: ei paha ole kenkään ihminen vaan…
– –
Riku Korhonen
Emme enää usko pahaan
WSOY 2016
romaani
392 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 