”Meidät oli veistetty tylpistä ja teräväreunaisista sanoista, olimme toivottomuuden paineissa lujittuneita lauseita ja pohjalle varisseita huudahduksia. Sanoilla, joita käytin, oli suora yhteys ruumiiseeni ja lapsuuden ympäristöön, ne merkitsivät pölyisiä asfalttipihoja ja kivistä kasattua kotia – jotain niin haurasta että se oli melkein pyhää. Ja sitten sain kuulla että sanani olivat naurettavia tai ehkä vain pikkuisen hölmöjä, hieman liian alatyylisiä kelvatakseen historian kieleksi.
Saan kuulla, että vieläkin puhun niin.”
Jo on Noora Valinnkoskella sana hallussa! Koneen pelko (Atena 2022) on kerronnallisesti ja ilmaisullisesti kerrassaan hieno romaani, lisäksi sanottavaa riittää. Olen laputtanut kirjan sivuja tiheästi, sillä osuvia ja omanlaisesti sanotettuja kohtia tässä romaanissa piisaa.
”Aukossa oli sellainen tunnelma kuin ihmiset yrittäisivät selvitä jostain sokista, hän jatkaa.”
Aukko on toisen luokan kansalaisten lähiö isohkon kaupungin laitamilla. Tehtaita ei enää tarvita, ja tavalliset duunarit alkavat olla tarpeettomia. Nämä Aukot siis täyttyvät – työttömistä, toimettomista, päihteistä ja pikkurikollisista, joiden sormet eivät sovi tietokoneitten näppiksille, näiden nykyelämän elämän tason ja elintason takaavien k o n e i d e n.
Pahiten muutos iskee miehiin. Vallinkosken romaanin päähenkilö Johanna pyristelee pois Aukosta sekä isän ja veljen vaikutuspiiristä. Eihän se sutjakkaasti suju. Siitä romaani pitkälti kertoo, eli romaania voi lukea nuoren naisen kasvu- ja kehitysromaanina. On se myös perhetarina, lisäksi se on kova yhteiskunnallinen romaani.
”Työmiehen karikatyyri. Sellaista heistä luotiin, ryhmää jolle naureskellaan.”
Omaperäisellä tavalla romaani kertoo päähenkilön isän ja Jere-veljen tarinaa, myös perheystävä Olev saa siivun kuten myös itäsaksalaistaustainen kaveri Tatu isänsä sääriluineen. Yksi näkökulma on ihmisen (miehen) tarvitsema arvostus. Jere haki ehkä arvostusta koulunkäynnistä laistamisella, vaan eihän se kanna ”oikeassa” elämässä. Jere on tippunut lupaavasta lätkäjätkästä vetelehtiväksi päihdehemmoksi, josta ei ole isäksi eikä parempien piirien naisten seurustelukumppaniksi.
Isän sukupolvi menettää arvostuksensa, jotkut sanovat sitä yhteiskuntakehitykseksi. Silloin ei nähdä yksilöä ja yksilön itsekunnioituksen merkitystä.
”Heidät oli korvattu koneilla, se oli tapahtunut helposti. Nyt he kamppailivat muiden kanssa siitä vähästä, mikä lupauksesta oli jäljellä, he olivat osa valtavaa jyrinää, kielten sekasotkua ja moniäänistä kuoroa, sekakuoroa, ja he määkivät kuin lampaat, he anelivat ja pyysivät käsi ojossa, kunniansa menettäneinä.”
”Seksi tapahtuu minussa kuin tuotanto tehtaassa. Ruumiissani käydään kamppailua resursseista.”
Ei romaani ole vain kehityksen hylkäämien miesten. Johannan viiteryhmään kuuluvat Aukon naiset kuten äiti ja Suski. Vain Johanna yrittää irti Aukosta ja aukkolaisista odotuksista, eli hän muuttaa omilleen, jatkaa koulua lukioon ja hakee yliopistoon – ja ottaa koneen haltuunsa.
Hän tekee töitä lapsenvahtina ja kahvilatyöntekijänä, mikä näyttää hänelle muun kaupungin elämää. Ehkä kärjistetyimmäksi juoniaines kulkee, kun Johanna kohtaa lapsenvahtiaikojensa isän toisessa ympäristössä. Inha tapaus mieheksi.
•
Ja voi, miten lattealta tämä tiivistykseni Koneen pelosta vaikuttaa, mutta luepa, miten Vallinkoski kirjassaan kertoo! Vaikka luokkaretkistä alkaa olla paljon romaaneita, Vallinkoski raatelee kirjansa paperipinnat halki näyttääkseen, miten lähiö ei lähde muuttamalla eikä koulutettu luokka osaa peittää asenteitaan.
Romaanin aistivoima ja ajatusmaailma tekevät minuun suuren vaikutuksen. Päähenkilön tapa olla sisällä ja ulkona välittyy tehokkaasti, koska kieli on kirjoittajan taitavissa hyppysissä. Romaanissa on hirveää ja jotain hauskaa, ja siinä hauskassa on aina jotain hirveää, mutta ennen kaikkea romaani tarjoaa ajateltavaa vaan ei tuputtaen.
•
Noora Vallinkoski: Koneen pelko, Atena 2022, 359 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 