Päivittäinen arkisto: 21 lokakuun, 2023

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire

Aino Vähäpesolan esikoiskirjassa Onnenkissa päähenkilö tutki Edith Södergrania. Toisinkoisessa Suurenmoinen epävire (Kosmos 2023) romaanin päähenkilö toimii kirjallisella alalla, freelancer-kustannustoimittajana. Romaanissa kuvautuu nuoren aikuisen pääkaupunkilaiselämää kutakuinkin vuoden verran.

Romaanin lähestymistapaan ja tunnelmaan pääsy ottaa minulta jonkin verran aikaa, mutta sitten koen kokonaisuuden viehättäväksi. Jos alkuun haahuilin pohdinnoissani, mitä kirjassa haluttiin välittää, lepattelin loppupuolen ilmavasti mukana. Romaanin hän-kerrontatyyli mielenkiintoisesti pitää sekä etäällä että vie henkilöiden päänsisäisiin. Lisäksi romaani antaa tilaa tapahtumattomuudelle, hiljaisuudelle ja keskeneräisyydelle.

Romaanista luen kolmea linjaa: yksi on Viivin työ, Johanneksen urkukirjan toimittaminen, mikä vie hänet ihka uuteen maailmaan, urkuihin ja urkumusiikkiin. Toinen on ystävyys perheelliseen Juuliin, ja kolmanneksi avautuu Viivin sinkkuuden muuttuminen perhetoiveisiin. Näitä kaikkea ympäröi Viivin taustan vaikutus psyykeen: äidin kuolema Viivin lapsuudesta, kokemus äidittömyydestä ja elosta vailla äitimuistoja. Tunnelmassa värisevät eksistentiaalinen erillisyys, yksinäisyys ja kurotus muiden joukkoon.

Tunnelma on paisuttelematon, välillä jopa pidättyväinen. Romaanin kieli on tarkkaa, ja kerrontaa runsastuttavat arkisten toimien yksityiskohtaiset kuvaukset. Tyypillisiä ovat sekä tunnelmien tiivistykset sekä lukujen loppujen runolliset ja metaforistuvat kiteytykset. Ne monesti ihastuttavat minua.

”Sitten Juuli sanoi menevänsä nukkumaan mutta seisoi yhä paikoillaan. Viivi tunsi sisällään impulssin, jonka toteuttamiseen hänellä ei ollut kykyä. Hän tunsi kuin haamukipua muinaisen ihmisen tavoista, oli aistivinaan lämpöä henkitorvessaan kuin jokin menetetty pyrkisi ääneen. Ennen sanoja oli ollut laulua. Aikojen saatossa surkastunutta häntää Viivi ei kaivannut, mutta tilanne synnytti kurkussa sävelen kaipuun.”

Joissain kohdin saattaa tyyli äityä koristelun puolelle osoittaen kuitenkin, että sana on hallussa.

”Kiinteä voiman tunne liikkui pitkin hänen vartaloaan kuin käärme. Hänen sisällään oli rauhallista: etanat, jotka jättivät ahdistuksen limavanan, olivat kuivahtaneet. Värikkäiden pelkojen nuput huojuivat hiljaa ummessa hämärän näkymän reunalla.”

Kaikesta tästä voi kuitenkin päätellä, että romaani tavoittaa päähenkilön elämäntunteen, elämäntilanteen ja tunnelmat. Suurenmoinen epävire -nimikin vie päätelmiin, että tavanomainen on kokijalleen ainutlaatuista ja jokaisella on syynsä ja ilmenemismuotonsa elämän epävireelle – toivoakin on.

Aino Vähäpesola: Suurenmoinen epävire, Kosmos 2023, 139 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani