Kuukausittainen arkisto:elokuu 2024

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot – Kannelmäen kirjakävely

Kannelmäen kirjakierros kävelytti ihmisiä viidennen kerran elokuun viimeisenä päivänä. Suunnittelimme kirjakävelyn Kanneltalon 30-vuotisjuhlan kunniaksi kaksi vuotta sitten Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arja Korhosen kanssa. Noin kolmen kilometrin reitillä on 13 rastia, joissa on Kannelmäkeen sopivia tai liittyviä kirjallisuussitaatteja. 

Osallistujia on joka kierrokseen riittänyt hyvin, ja konseptia on kehuttu mainioksi. Suunnitteluryhmämme on tyytyväinen. Ja tyytyväisyyttä lisää, että olemme saaneet mukaan rastien kirjailijoita. Kävelyillä on ollut mukana esimerkiksi Juha Itkonen, Markus Ahonen, Tuomas Aitonurmi ja Anu Juvonen. Myös minun kirjani Sormus on yksi rasteista, joten olen siten mukana kierrosluotsaajaroolin lisäksi.

Kirjakävelyn kirjailijavieraita 30.8.2024 olivat Topias Haikala ja Anu Juvonen, mukana oli myös Kanneltalon kirjailijavieras Taina Latvala.

Ylhäällä vasemmalla Taina Latvala ja kirjaston Tuulikki Kuurne, alhaalla vasemmalla Topias Haikala, kaskellä oikealla Anu Juvonen ja Arja Korhonen.

 Pimeän jälkeen liikkuvat olennot – helsinkiläistä spefiä

Topias Haikalan romaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot ilmestyi aikanaan (Enostone 2021) siten, ettei Haikalan Kannelmäkeenkin ulottuva kirja ehtinyt kierrosesitteen painettuun rastilistaan. Nyt saimme kirjailijan mukaan, ja Haikalan kirja sopi ottaa esille karhumuraalirastilla.

Topias Haikalan esikoisromaani Pimeän jälkeen liikkuvat olennot (Enostone 2021) asetetaan kirjan takakannessa maagisen realismin lajiin. Kyllä vain. Romaanissa tasapuolisina toimijoina ihmisten rinnalla ovat karhu, varis ja koira. Myyttisiä ulottuvuuksia on Isolla kissalla, miksei muillakin eläinkunnan olennoilla. 

Esimerkiksi Pajtin Statovcin ja Katja Ketun romaaneissa kissa on toiminut motiivina, henkilönä ja myyttistodellisena tarinatoimijana. Esikuvia siis on vaikkapa Saatana saapuu Moskovaan romaanista lähtien. Haikalan romaanissa eläimet kaveeraavat, suojelevat ja herättävät filosoferaamisen tarvetta ihmisten kanssa.

Romaanin ihmishenkilöistä neljä tulee samasta perheestä, neljä Merenlahden veljestä. Yksi metsästää merkillistä sarjamurhaajahirviötä, toinen toimii uskontotieteen professorina ja ratkaisee poikansa kuoleman geeniteknologialla, kolmas eläköityy Kannelmäen papin virasta ja neljäs työskentelee merenkulkualalla. Nämä henkilöt yhdistävät muita kirjan henkilöitä ja henkilöiden eläinseuralaisia. 

Kiinnostava sivutarina on pohjoishaagalaisen Mikon tapaaminen karhun kanssa. Karhu ja Mikko käyvät syvällisiä, filosofisia keskusteluja uskosta. Se kytkeytyy pappi Juhani Merenlahden uskonkriisin: hän ei näe Kristusta maallistuvassa ja kärsimysten maailmassa. 

Suuria aiheita romaanissa on syyt elää (ja sarjamurhata), elämän merkitys. Tätä käsitellään runsain juontein maagisin vivahtein ja näkökulmavaihdoksin. Pahan ja hirviöiden olemassaolo on yhtä luontevaa kuin toivo ja elämän jatkuminen. Purtavaa siis on lukijalla, joka haluaa selvittää syntyjä syviä ja leikkiä toden ja sadun kesken. Kiinnostavana tämän kirjan koin piirroksineen kaikkineen.

Helsingin eri osat kuuluvat kirjan miljööseen. Kannelmäkeen se liittyy Mikon opettajapestin ja Juhanin työkirkon vuoksi. Otusten katse ulottuu Kannelmäen kirkkoon ja Juhaniin asti. Otukset säälivät Juhania, joka pettymyksen vallassa hyvästelee työpaikkaansa, muuttunutta kirkkoa ja Kannelmäkeä. Ei edes vihdoin Kristuksen tapaaminen muuta mitään.

”Juhani katsoi lasimaalausta ja yritti astua viidentoista tai kahdenkymmenenviiden vuoden taakse, mutta polut olivat korkeat ja vaitonaiset ja maisema oli auttamattomasti toinen. Hän oli missä oli, ja se oli mitä oli. Hän katsoi lasimaalausta ja ajatteli, että ei palaisi kirkkoon enää koskaan.”

Puutarhapalstan hoito Keskuspuistossa ja kissa saattavat muuttaa Juhanin mielen. Lue, selvitä, uppoudu uskottavasti uskomattomaan.  Haikala kirjoittaa varmaotteisesti spefi-maailmaansa.

Topias Haikala: Pimeän jälkeen liikkuvat olennot, Enostone 2021. Lainasin kirjan kirjstosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kulttuurimatkailu, Romaani, spefi

Maisku Myllymäki: Valvoja

Maisku Myllymäen romaanin nimi Valvoja (WSOY 2024) osuu kummassakin tarkoituksessaan: päähenkilöä kalvaa unettomuuskierre ja hän työskentelee museovartijana valvoen kävijöitä. Romaani löytää otsikon lisäksi maalinsa myös kerronnallaan ja tunnelmallaan.

Romaaneita voidaan määritellä esimerkiksi yhdenpäivänromaaneiksi, mutta Myllymäen romaani on yhden työvuoron romaani. Maia kertoo veistosnäyttelyn viimeisestä työvuorostaan ennen kuin kahdeksan kuukautta näytillä olleet teokset puretaan museosta. Saman verran on kestänyt minäkertojan romanssi Peterin kanssa. Kertoja kuvailee työpäivänsä havaintojen lomassa romanssin vaiheet ja väläyttelee muita tietoja elämästään. Sitä muuta kertyy niukasti mutta mielikuvitusta kutkuttavasti.

Romaanissa aika venyy ja valuu, eikä kestoa mitata kellolla tai kalenterilla. Kertoja mainitsee ajan painavuudesta. Ja kuinka ilmavaa siitä on lukea!

Luulen tietäväni enemmän esimerkiksi epäilyttävästä Peteristä kuin halunsa huumaama kertoja. Mutta sitten epäilykseni heräävät, sillä kertoja vinkkaa defenssitaipumuksistaan. Ymmärrän kyllä, että kertojan havaintoja hämärtää unettomuuden aikaansaama aivosumu, toisaalta kallistun harhautusmahdollisuuksien puolelle. Myllymäki vie siten epäluotettavan kertojan toiselle tasolle.

Viehätyn minäkertojan havaintojen tarkkuudesta ja selkeästä ilmaisusta. Valvojan katseen merkitys korostuu monin tavoin. Ympäristö – taidemuseo – on jo itsessään katseelle pyhitetty. Päähenkilö tosin katselee museokävijöitä ja raportoi tai tulkitsee heidän käytöstään. Katseen kohteena on myös näyttelyn vetonaula, taiteilija, joka veistää teostaan lasikopissa. Taiteilijalla on lisäksi juonen kannalta rooli Maian katseen suunnan muuttajana.

Kaunis Peter vaikuttaa objektilta, joka sokaisee Maian todellisuudelta. Näin päin katseen kohdistus virkistää. Feministinen kaiku kuuluu kirjassa kivasti, vaikka toisaalta Maia elää vain romanssinsa kautta, minkä syy raastaa: kertoja pystyy nukkumaan vain sänkyseuralaisen kanssa.

Kuvallistunut viestintä saa romaanissa ison lohkon. Taidemuseon kävijät kuvaavat teoksia enemmän kuin katsovat teoksia. Maia stalkkaa Peterin postauksia ja suunnittelee tarkasti omansa.

”Ehkä seitsemäs kuva oli sellainen, jonka julkaisin. Näytin siinä eniten siltä, miltä näytän muissakin julkaisemissani kuvissa. Kirjoitin Kaupungin yössä, painoin julkaisunappia ja tunsin, miten pieni osa minusta lohkesi irti ja katosi iäksi.”

Ikään kuin ennen vanhaan alkuperäiskansan ihmiset pelkäsivät, että valokuva nappaa sielun – myös somettajat taitavat menettää sieluaan. Ihailen, miten hienosti kirjassa ”tosi” ja ”some” romaanissa sanottuu:

”Oli olemassa kaksi samaan aikaan tapahtuvaa elämää, kaksi vierekkäin kulkevaa raidetta, ja se raide, joka kulki ruudulla, tuntuu toista raidetta vahvemmalta – sellaiselta, että se saattaisi katkaista toisen raiteen kokonaan.”

Meneehän siinä raiteiltaan. Menemme.

Aistit, ai miten maukkaasti kirjassa niitä hyödynnetään! Värit, kolmiulotteiset veistokset, muodot, kosketus, kuulo, maut. Valvoja on yksityiskohtien taidetta. Tunnelma kehittyy koko kirjan mittaan yhä intensiivisemmäksi. Minäkertoja saa unettomuustilansa sisään klaustrofobisesti.

Ajattelen, että Valvoja on romaani riippuvuudesta ja sen pahenevasta kierteestä. Ihminen on riippuvainen unesta, myös toisista ihmisistä sekä someseurannasta, ja jossain aina tulee raja vastaan. Romaanikokonaisuudessa yhdistyvät ihmeellisesti keveys ja piinaavuus. Nautin koko kirjasta ja piristyin taidepohdinnoista, joista löysin myös peilin:

”Lopulta taide on kai olemassa sitä varten, että voimme sen äärellä tarkkailla ennen kaikkea itseämme.”

Maisku Myllymäki: Valvoja, WSOY 2024, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla

Romaanisyksy käynnistyy nostattavasti Jenni Linturin romaanilla Äärimmäisellä laidalla (Gummerus 2024). Kirja tosin ilmestyi jo kesällä, ja luinkin sen heinä-elokuun vaihteessa. Olen hautonut elämystä ja tarjoan sitä nyt lukijoille.

Äärimmäisellä laidalla -romaanin kertoja on 12–13-vuotias Mirkku, joka muuttaa perheensä kanssa Töölöstä Helsingin äärimmäiselle laidalle. Mirkun vanhemmat edustavat 1970-luvun tiedostavaa väkeä, kumpikin on toimittaja ja suvussa on muitakin samalta alalta. Äidin tausta on äveriäs (oi, maukkaat romaanin tulkintaherkut: maalaus ja kettupuuhka), mutta perhe jalkautuu nyt kerrostaloihin työväen huudeille. Malmiltahan tämä vaikuttaa kuten Linturin monen muunkin kirjan miljöö.

*

Kohotan kirjan kärkeen kerronnan ja ajantajun, jotka kietoutuvat kieleen kovin kiehtovasti. Linturi saa Mirkun ääneen vuoden 1972 ja murrosiän kynnyksen lapsen, jolla on abstraktin ajattelun taju mutta myös taipumus takertua konkretiaan. Suustaan hän suoltaa kotoa opittua. Tämä tiedostava kielipuristi yrittää kaveerata karujen lähiölapsien kanssa.

Mirkku tutustuu pihalla ja koulussa Pauliinaan, kekseliääseen sepittäjätyttöön. Pauliina ja muut lumoutuvat jalkapalloilevasta Janista, ja kirjan kehys rakentuu Janin katoamisesta. Kehykseen mahtuu Mirkun ystävyyssuhteiden kuprut ja perheprobleemat – elämä.

”Ja minä aavistan. Että jokin on kääntymässä. Eikä se ole vain tuuli. Tai takki. Tai lehti kalenterissa. Vaan. Tämä tarina.”

*

Linturi on kirjoittanut aiemmin kiinnostavia Malmiin liittyviä historiallisia romaaneja aiemmilta vuosikymmeniltä. Nyt Linturin kerronta kääntyy uuteen suuntaan. Aika imeytyy kieleen. Välillä kerronnan ajantaju vaatii pistetykitystä: taukoja, ajatusaukkoja, rytmiä, muistumaluetteloa. Tyyli tekee minuun vaikutuksen.

Kirjassa leikitään ajalla, sillä 1970-luvun lapsikertojan takana piileskelee 1990-luvun aikuinen. Välillä tuo aikuinen paljastuu, vaikka kerronnan aikamuoto on preesens – tunnelman presenssi vuodessa 1972. Konsti toimii hienosti. Se avaa lisää tulkintamahdollisuuksia kertojan kertomasta. Taas saa pähkäillä, miten luotettava kertoja on.

”Isä seisoo ovella. Riisumatta kenkiään. Lattialla, jonka äiti on pessyt, vaikka ei pitäisi. Feminismin takia. Minä kävelen radion luokse. Avaan sen. Että voimme kuunnella yhdessä, kuinka uutistenlukijan vakava ääni toteaa, että seuraavalla viikolla radion hallintoneuvos päättäisi Revon määräaikaisesta erottamisesta. Tai niin minä sen muistan, vaikka myöhemmin opin Radiojournalismin historia Suomessa -kurssilla, että Repo erotettiin. Määräaikaisesti. Vasta kesäkuussa. 1972. Me elämme toukokuun alkua.”

*

Nautin eritoten Mirkun henkilökuvasta. Hän on imenyt sienen tavoin kodin aatteet ja arvot ja julistaa lähiölapsille feminismiä, rasisminvastaisuutta, solidaarisuutta, sateenkaariseksuaalisuutta – Mirkku on täysiverinen woke ennen wokea. Tästä syntyy tahatonta ja tahallista huumoria, koska kontekstissa Mirkun aikuispuheet muuttuvat osin tolkuttomiksi. Arvostan! Mirkun aloitteesta lapsijoukko esimerkiksi leikkii vallankumouksen aamua. Vakavasti: lukiessa voi miettiä kotikasvatuksen vaikutuksia tai lasten kohtelua lapsina tai lapsiaikuisina, ja siitä on kirjassa monta näkökulmaa.

Tiivistä, loppua kohti yhä kiihtyvämpää kirjan tekstiä ja sisältöä ei yhdellä blogijutulla tyhjennetä. Mielestäni Äärimmäisellä laidalla on Linturia parhaasta päästä. Pääkaupunkilaiset saavat kuulla kirjasta lisää kirjailijan kertomana Malmin kirjastossa 18.9. klo 18. Tervetuloa kuuntelemaan kirjailijahaastattelua!

*

Jenni Linturi: Äärimmäisellä laidalla, Gummerus 2024, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kesän jännärikokemuksia & Elina Backmanin, Eevi Kuokkasen ja Anu Ojalan kirjat

Lomalla löysäilin tekemisen ja lukemisen suhteen. Pihassa kyllä jonkin verran puuhailin niin, että samalla kuuntelin kirjoja; toisinaan keinuttelin, kudoin ja kuuntelin proosaa. Moni kirjoista liukui lajiltaan jännityksen puolelle.

Pohjoismaisista kuunteluun pääsi useampi jännäri. Parhaimmistoa oli Jørn Lier Horstin William Wisting-sarjan Tapaus 1569 (Otava 2024). Dekkareissa usein vanhat synnit ja tapaukset nousevat esille, niin tässäkin, mutta ote on uskottava. Anna Janssonin Maria Wern-sarja on edennyt seitsemänteen spesiaaliosaan Sinä olit minun (Gummerus 2024) aika rutiinimenolla. Kristina Ohlssonin Strindberg-sarjan uusin, Varjopaikka (WSOY 2024) oli mielestäni hapuilevampi ja venytetympi kuin aiemmat osat, joista ihan innostuin. Hupsu hybridi oli ruotsalaiseen saari- ja siirtolapuutarhaidylliin sijoitettu Suviunelmia ja verenpunaa (WSOY 2024), jossa kirjailija Christoffer Holst yhdistelee cosy crimeä ja chicklittiä.

Käännösdekkareista pitkäksi aikaa riitti kuunneltavaa Indrek Harglan kirjasta Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka (Into Kustannus 2022). Ihastelen Harglan keskiajan kuvausta, jossa pääsee syvälle ihmisten elämäntapaan. Aika verkkaisesti juoni etenee, mutta siksipä juuri muulle ajankuvalle jää tilaa.

Nyt elokuun iltojen pimetessä esittelen vähän edellisiä kirjoja enemmän kolmea kotimaista jännäriä. Tuire Malmstedtin dekkarista Luusaari (Aula & Co. 2024) julkaisinkin jo oman juttunsa.

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan

Elina Backmanin dekkareissa vaihdetaan joka osassa paikkaa, mikä on mielestäni mainio ratkaisu. Päähenkilöt sen sijaan pysyvät samoina, joten lukija pääsee seuraamaan heidän ajatusten juoksujaan suhteensa kehitystä. Täytyy vain hyväksyä se, että podcastaaja Saana törmää aina samaan rikosjuttuun, jota hänen rakastettunsa Jan tutkii KRP:ssä.

Kuinka kuolema kohdataan vie Saanan juhannusviikolla Kotkan edustan Kaunissaareen, jonne Jankin päätyy Nizzan piipahduksen jälkeen. Sitä ennen voi ihmetellä rakastavaisten niukkaa kännykkäviestintää, mutta päädyn, että yhteydenotoista pidättäytyminen on uskottavaa.

Juoni kerityi rauhallisesti niin, että loppuratkaisussa palaset loksahtelevat. Tapauksen taustalla kaikuu menneisyys: uusia ruumiita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen takaisen murhan varjosta. Rikoksen selvittäjät joutuvat taiteilijapiirin suhdesotkujen setvijiksi – ja vähän omiensakin. Backmanin linja pitää: henkilövetoista jännitystä.

Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan, Otava 2024, 13 tuntia 11 minuuttia, lukijana Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.

Eevi Kuokkanen: Viimakerroin

Eevi Kuokkanen on minulle uusi tuttavuus. Kiinnostava jännäristä Viimakerroin (Tammi 2024) kehkeytyi vähitellen siksi, että se erottuu muista. Kuokkasen kirja on harvinainen kollektiiviromaani: perheyrityksen ja pienen rannikkokaupungin väkeä vilahtelee runsaasti ja kirjassa seurataan tarkimmin kymmenkuntaa henkilöä.

Kirjassa hyödynnetään hyvin juonenkulun monihaaraisuutta, mutta kuolemantapausten setvintä ottaa aikansa. Ihmissuhteet vievät kirjassa tilaa, ja kyllä se sopii minulle. Yksi aihelma romaanissa on perheväkivalta niin, että tekijänä on nainen. Vuosikymmenten piinan jähmettämää perhettä kuvataan toimivasti.

Kannattaa kokeilla Kuokkasen kirjaa, jos kaipaat hidasta, arkista ja silti mukaansa tempaavaa kevytjännitystä.

Eevi Kuokkanen: Viimakerroin, osa 2 -Rantakaupunki, Tammi 2024, 11 tuntia 2 minuuttia äänikirjana, lukijaKaroliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.

Anu Ojala: Jääsilkkitie

Olin heinäkuussa Vinhan kirjajuhlissa Ruovedellä kuuntelemassa Juha Roihan johtamaa dekkaripaneelia. Yksi keskustelijoista oli Anu Ojala, ja kiinnostuin välittömästi lukemaan hänen Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon sijoittuvia dekkareitaan. Kolmas osa ilmestyy pian, toisen jo latasin, mutta esikoisen jo ennätin kuunnella.

Kylmä, merellinen Tornio-Kemi-ympäristö hahmottuu hienosti Jääsilkkitiessä (Otava 2021). Menevä, ilmaisutarkka kerronta on parhaasta päästä nykydekkareita. Dialogi ja henkilökuvaus toimivat hyvin juonenkuljetuksen ohella. Poliisin arjesta saa realistisenrankan kuvan huumehörhöjen kuskaajina ja uusien muuntohuumeiden uhrien siivoajina.

Genretyypilliseen tapaan romaanissa tehdään yksi poliisi seuraamiseen pakottavaksi. Ojalan sarjassa hän on privaatin ja työn välissä kimpoileva Ronja Jentzsch, vilkasliikkeinen ja -sanainen toimija. Virkistävästi nyt ei paneuduta romanssiin vaan vanhan omaisen hoitohuoliin. Välillä näkökulma vaihtuu tullimies Kristianiin, joka sailailee perhetilannettaan. Kuokkasen Viimakertoimen tapaan Kristian kärsii naisen harjoittamasta kotiväkivallasta.

Suosittelen tutustumaan Jääsilkkitiehen. Pohjoisen Suomen turismikasvot kääntyvät ihan toisenlaisiksi.

Anu Ojala: Jääsilkkitie, Otava 2021, 7 tuntia 32 minuuttia, lukija Anna Saksman. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Tuire Malmstedt: Luusaari

Tuire Malmstedtin jännärisarja jatkuu romaanilla Luusaari (Aula & Co. 2024). Lukijalle on eduksi aiempien osien lukeminen, sillä päähenkilöiden elämänvaiheiden tunteminen laventaa sisältöä. Näin on asiantila muissakin sarjoissa.

Malmstedtin kirjojen päähenkilöt toimivat Jyväskylän poliisissa työparina. Matilda on kovia kokenut nainen, jonka privaattielämä täyttyy nyt adoptioäitiydestä. Elmo toivuskelee lapsuudenystävän katoamisen aiheuttamista traumoista, koska se arvoitus on ratkennut, ja suunnittelee avioitumista avovaimonsa Inarin kanssa. 

Jo aiemmissa osissa Matilda ja Elmon elämän asiat ovat sotkeutuneet käynnissä olleisiin rikostutkintoihin, eikä Luusaari tee siinä poikkeustaLähtökohtaisesti kiinnostukseni lopahtaa jännäreissä, joissa riehuu psykopaatti sarjamurhaaja ja joissa poliisipäähenkilöiden privaatti kietoutuu rikosvyyhtiin. Kummallisesti hyväksyn ne melko hyvin Malmstedtin (ja Jo Nebøn) kirjoissa. Kyse on kerrontatavasta: psykologisesta otteesta päähenkilöihin.

Luusaaren juoni perustuu siihen, että Jyväskylässä katoaa nuoria, sittemmin myös vähän vanhempia. Matilda ja Elmo joutuvat ymmälleen: mikä yhdistää katoamisia ja mikä lienee tekijän motiivi. Sitten kirpaisee läheltä ja toinen työpareista joutuu pois virallisesta tutkinnasta. Tragedia seuraa toistaan, ja alan olla sitä mieltä, että sarjan jatkuessa uskottavuus vaatisi hillintää. Ihan tavalliset arjen haasteet riittäisivät päähenkilöille, ja paukut siirtyisivät rikostapausten setvimiseen ilman Matildan ja Elmon uhriuhkaa.

Malmstedt kirjoittaa lajityypillisesti, tehokkaasti ja pieteetillä. Hän kuljettelee juonilankoja niin, että tutkinnan vaiheet jumiutumisesta edistäviin johtolankoihin vuorottelevat. Hän ei ohita uhrien omaisten hätää. Nämä asiat päähenkilöiden ajatuskulkujen kuvauksen lisäksi kiinnostavat minua. 

Suomessa radikaalioikeisto ja rasistiset iskut ovat karmeaa tosielämää. Enää ei ole epäuskottavaa dekkarissakaan, että salassa kokoontuvat uusnatsit ovat keskuudessamme. Malmstedt on kirjoissaan kuljettanut tätä sivujuonta jo pitkään.

Malmstedtin tyyli on vuorotella tutkinnan kuvausta ja tuoda väliin poikkeavia tekstipätkiä, joista lukija voi päätellä, kenen pään sisäistä tajunnanvirtaa ne ovat ja miten ne liittyvät rikosjuoneen. Tällä kertaa poikkeusosuudet tuntuivat vaikeilta. Ehkä minua vaivaa taas sama vaivani: psykopatia tuntuu liian yksinkertaiselta selitykseltä. Toisaalta ne perustellaan kestämättömällä surulla.

Kirjan alku herättää ristiriitaisia tunteita, sillä se vie Norjan Utøn joukkosurman tapahtumiin. Jouduin pohtimaan, voiko tosielämän järkyttävän tapauksen tuoda rikosviihteeseen. Ymmärrän kirjailijan valinnan luettuani viimeiset muutamat sivut. Taustalla vaikuttaa viattomien nuorten uhrien kunnioitus.

Tuire Malmstedt: Luusaari, Osa 4: Metso & Vauramo, Aula & Co. 2024, 175 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta sain kirjan myöhemmin kustantajalta – kiitos!

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä

Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024) on Vilja-Tuulia Huotarisen seitsemäs runokokoelma. Kokoelma jakautuu otsikon mukaisesti kahteen osaan, mutta kyseiset teemat leikkaavat toisiaan kirjan runoissa.

Menettämisestä, säilyttämisestä valloittaa minut suoran tyylin vuoksi. Kielessä on tarkan, puhutun kielen rytmiä, toistoa ja sisällön täsmäiskuja. Silti suoruus sisältää sakeaa metaforisuutta ja tulkintaväljyyttä.

Esimerkiksi kokoelman alkupuoli paneutuu muistoihin ja läsnäoloon siskosta. Sisko voi olla sisko, sielunsisko, rakastettu, muusaksikin mainittu tai runoilijakollega, mutta sisko voi olla ylipäätään myös runoilijan runo, yhteys kahden henkilön välillä, jaettavaksi tarkoitettu.

Sisko-runot sijoittuvat kokoelman ”Menettämisestä”-osaan ja niissä kuuluu kuolema: ”Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme / konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Kenties Huotarinen siksi konkretisoi abstraktia. Esimerkiksi runossa ”Runoilijan tehtävä” sanojen tiputteleminen eli runoilijan tehtävä konkretisoituu sukujuhliksi. Luen suvun lukijoiksi siinä kuin todellisten sukujuhlien sekalaiseksi seurakunnaksikin.

Kirjan osassa ”Säilyttämisestä” esiintyy äiti. Kirjan motoista toinen on lainattu Antti Nyleniltä: ”Taiteilijat ovat maan äitejä.” Noudatan tätä lukuohjetta ja asettelen runoihin konkreettisen äidin rinnalle runoilijan. Esimerkiksi voimakas runo synnyttämisestä on silloin ihan sitä itseään mutta myös kuvaus runon syntyprosessista.

Huotarisen runot ottavat kantaa, sanovat vaikuttamistarkoituksessa lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ajankohtaisuus säväyttää: kirja ilmestyy viikolla, jolloin Valtionvarainministeriö ilmoittaa kulttuurialan tukileikkauksista. Sen seurauksena luen runoja pamflettina sen lisäksi, että ne vaikuttavat lyriikkana.

Olen kirja. Minulla on ruumis.

Minut on tehty sinun ja kirjailijan väliin

kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten

kaikki kehot. Ihollani on tuoksusi, tunnen sen

mutta sellaisella varmuudelle sinä nauraisit.

Ja kuka sitten olet, lukija, jonkin verran jumala?

Ainakin teet jotain ainutlaatuista.

Edellä lainasin runon ”Elämän ja kuoleman välissä” ensimmäistä osaa ja nyt jumalankaltaiseksi kirjattuna totean, ettei osuvammin taida voida ilmaista lukijan merkitystä kirjoille kuin Huotarisen runoteksti. Vain lukijat vievät kirjoja eteenpäin – mieleensä, toisilleen – ja se alkaa olla elämän ja kuoleman (lukutaidon, empatian, demokratian, kirja-alan) kysymys. Eikä lukijan jumaluutta ole ilman runoilijan luojuutta, luojan ydintehtävää.

Näissä toisen osan runoissa puhutellaan instituutteja henkilövetoisesti. Muutama runo ministerille pöyhii kulttuurialan levenevää railoa hallinnon ja ruohonjuuritason välillä. Niiden runojen jälkeen löytyy toivo historiasta: viimeiset runot inspiroituvat ensimmäisistä suomalaisista kirjakaupoista, kirjastoista ja kirjallisuusihmisistä Turussa 1800-luvulla (taustateos Kirjojen kaipuu) – säilyttämisestä, kirjojen merkityksestä sellaisenaan. Kylmät väreet ravistelevat, kun luen Turun akatemian kirjastonhoitajasta ennen ja jälkeen Turun palon. Tänä päivänä ”Turun palo” on nykyhallitus.

Viittasin jo Huotarisen runokielen konkretia-absrtakti-metafora-yhdistymiseen. Hän käyttää melko paljon myös esimerkiksi toistoa. Runoista voi bongata kirjallisia viittauksia, esimerkiksi kirjan lopun henkilörunojen linkki Spoon River antologiaan. Ja välillä runoissa on sakset kädessä (runoilijan kokoelma Sakset kädessä ei saa juosta). 

Kuuntelin Vilja-Tuulia Huotarista Naantalin kirjajuhlilla, jossa hän puhui kirjastaan läpyskänä. Haastattelija Anna-Riikka Carlson korjasi, että sivumäärä voi olla niukka (noin 60 sivua) mutta sisältö painavaa, ja lukijan viettää monia tunteja runojen tiheydessä.

Puollan Carlsonin huomiota. Ostin kirjan Naantalissa, luin sen kotimatkan alussa Turussa Aurajoen äärellä tuomiokirkon lähellä ja värähtelin kirjan loppurunojen alkuperän maisemissa. Luin kirjan jälleen junamatkalla Turku-Helsinki, ja toistin lukemisen seuraavana päivänä moneen otteeseen. Joka kerralla poimin uutta, oivalsin toisin, eri asioita. Vaikutuin. Vakuutuin:

Olen kirja, minulla on ruumis, jätän jälkiä.

Ei haittaa, vaikka sanat vievät harhaan.

Kysymys on lajin säilymisestä.”

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä, Siltala 2024, 64 sivua. Ostin kirjan.

P. S. Ostakaa runokirjoja. Vain sen seurauksena kustantajat niitä kustantavat. Ilman kustantajia ei ole runokirjoja, vaikka runoilijoita on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä 

Kaj Korkea-ahon kirja Äitiä etsimässä (Otava 2024) on sijoitettu luokkaan elämäkerrat, muistelmat. Lähiaikoja kirjailija-kertoja kirjassa muistelee tuoreeltaan, ja on kirjassa mukana lapsuuden ja nuoruuden väläyksiäkin. Etenkin ristiriita seurakuntanuorena homofobisessa ympäristössä on jättänyt jälkiä. Pääosin kirja kertoo kirjailijan ja puolisonsa Nikon lapsihaaveista ja – kirjan nimen mukaan – äidin etsinnästä.

Korkea-ahon kaunokirjailijuus limittyy yhdeksi teemaksi kirjassa, joka kertoo karusti myös siitä, miten kirjailijan täytyy suostua monenlaiseen hommaan talouden tasapainon vuoksi. Se stressaa, samoin lyhyet apurahakaudet, joiden jatkosta ei ole varmuutta. Lisäksi kirjailijaa painaa aina epävarmuus osaamisestaan. Nämä ovat tärkeitä, ajankohtaisia aiheita liittyen kirja-alan tilaan ja kulttuuripolitiikkaan. Korkea-aho saa viisivuotisen apurahan, jolla on suuri merkitys kirjailijuudelle mutta myös privaattielämälle – tämän kirjan pääasialle.

Kumppanuusvanhemmuden eri puolia ei tietääkseni ole avattu aiemmin näin, ainakaan Suomessa. Kirja on yksityiskohtainen, tunteita purkava, toivon, epäilyn, stressin, pettymysten vuorovesivyöry. On pikatreffejä, FB-ilmoituksia ja tapaamisia lukuisten äitiehdokkaiden kanssa. On viime hetken perääntymisiä. On täysiosuma.

Varma, sujuva, sävykäs kerronta ihastuttaa. Aitous ja rehellisyys Kajn ja Nikon tunteissa ja toimissa, myös yhteishengessä ravitsee kirjaa, saa sen kukoistamaan.

Minua koskettaa ehkä eniten tapa, miten Korkea-aho kuvaa suhdetta perheeseensä, äitiin ja isään. Sanomattomuus ja myös vihdoin sanominen ja aito kohtaaminen lämmittävät. Kirjan loppu muuttuu kirjeeksi syntyneelle lapselle, mikä pisti itkettämään.

Sateenkaarensävyinen kirja vanhemmaksi kuuluu kaikille. Sen pohdinnat vanhemmuudesta iskevät, sillä kumppanuusvanhemmuudessa täytyy etukäteen miettiä monenlaisia yksityiskohtia ja skenaarioita. Ydinperhe-heterosuhteissa, joissa raskaus alkaa ”normaalisti” voi edetä ehkä sen suuremmin miettimättä. Se ajatteluttaa. Myös se mietityttää, miten valtaosa mediajuttuja paneutuu vanhemmuuden raskauteen. Tässä kirjassa raskasta on lapsettomuus, muu onni korostuu. Onneksi.

Korkea-ahon kirja tuli lukulistalleni aika pian Saara Turusen romaani Hyeenan päivät -romaanin jälkeen. Se sopi mainiosti – monet reitit vanhemmaksi näkyvät kirjallisuudessamme. Näiden perään voin vielä suositella Juha Itkosen perhekirjoja.

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä, suomentanut Laura Beck, Otava 2024, 171 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

JP Koskinen: Ukkoslintu

Kolmas osa JP Koskisen siirtolaissarjasta täydentää mainiosti aiempien osien Tulisiipi ja Haukansilmä sukutarinaa. Tulisiipi kertoo suomensukuisten amerikkalaissiirtolaisten kohtalosta Neuvostoliitossa ja yhden perheen pojan Kaarlon lentäjäunelmista 1950-luvun lopulle saakka. Haukansilmä valottaa Kaarlon isänisän elämänvaiheita Amerikan intiaanisotien aikoina. Sarjan kolmas osa Ukkoslintu (Like 2024) kertoo Kaarlon sedän eli isoisän toisen pojan Jannen (James Frost) tarinan ennen Jannen Timo-veljen ja Kaarlo-veljenpojan Neuvosto-Karjalaan muuttoa 1930-luvulla.

Juoni- ja henkilövetoinen romaani kulkee Jannen mukana 16-vuotiaasta nelikymppiseksi. Janne eli Jack Frost muuttaa teininä preerialta New Yorkiin taskussaan suositus lehtimieskyvyistä. Muutaman kommervenkin jälkeen Janne pääsee New York Timesiin, jopa sotakirjeenvaihtajaksi ensimmäisen maailmansodan Ranskaan ja vallankumouksen sekoittamalle Venäjälle. Myöhemmin hän päätyy rikostoimittajaksi yhä paisuvaan kansojen sulatusuuniin, New Yorkiin.

Voin taas todeta, että Koskinen on tarinankertoja. Kerronta etenee kronologisesti minäkertojan kuljettamana ja hänen näkökulmastaan. Monäkertoja, kadamdriimer, tuo esille ajatuksiaan etenkin ensimmäisen maailmansodan sekä 1930-luvun taitteen laman ja työväenaatteen voimistumisesta. Kaikki kuvataan yhden yksilön vinkkelistä niin, kertoja-ajattelijan sokeat pisteet voi jälkiviisas ja historiatietoinen lukija nähdä kirkkaasti. 

Sarjan ensimmäinen osa rusensi utopian työläisten Neuvosto-Karjala-onnelasta. Vaikka Janne journalistina on saanut ristiriitaisia tietoja kommunismioloista, se ei estä seikkailijaa. Sitä ei estä edes romanssi kaupankäynnin ja rahan voiman tuntevan porvarisneidon kanssa. Koskisen muissakin sarjan osissa päähenkilömies kohtaa elämänsä naisen aika varhain, niin myös uutukaisessa. Koskinen pitää tiukan linjansa: romantiikalla ei revitellä eikä intiimiasioita laverrella ulkopuolisille. Pääpaino on muussa toiminassa ja Jannen yhteiskuntanäkemyksen kehittymisessä.

Koskisen historiallinen romaani peilautuu nykyaikaan: sota, yhteiskuntaluokkien juopa, rahan valta niin sodassa kuin muun yhteiskunnan pyörimisessä. Sotakuvauksissa Koskinen tuntuu olevan tarkimmillaan, samoin sodan pohdinnassa. Sodan järjettömyys kuuluu kirjassa monin tavoin eurooppalaisesta sodasta Suomen kansalaissodan loppumaininkeihin. Tässä Jannen isän mietelmiä:

”Jes, näin se meni. Kuten sanoin, revoluutiot ovat heisi bisnes. On parempi pitää aseet telineissä ja yrittää parantaa maailmaa kynällä, niin kuin sinä teet. Jos aletaan ampumaan vihollisia, ne eivät lopu koskaan. Niitä tulee aina vain lisää.”

(Kun lukee tänäänkin uutisia, sitaatin sanat toteutuvat.)

Osattomien, köyhien ja työläisten asialla Ukkoslintu on sodanvastaisuuden lisäksi. Vähemmistöjen epäasiallinen kohtelu kiusaa Jannea. Selvimmin yhdenvertaisuuden motiivia edustaa Jannen sotakirjeenvaihtajaystävä Nopea Hirvi, apassitaustainen sivistynyt mies. Vaikkei tärkeästä sivuhenkilöstä kohoa moniuloitteista henkilökuvaa, lähes ihannetyyppi miellyttää minua monin tavoin. Romaanin nimi juontaa juurensa Jannen ja Nopean Hirven kokemuksiin rintamalinjojen välissä: se on intiaaninimi Jannelle ja nimen synty sisältää ripauksen mystiikkaa muuten realismissa pitäytyvässä romaanissa.

Janne on päätyä yhteiskunnallisissa mietinnöissään jonnekin keskelle etsien parhaita aineksia oikealta ja vasemmalta edistämään kaikkien kansanosien elämää. Tämän edessä ollaan tänäkin päivänä: mikä kombinaatio lisäisi mahdollisimman monen hyvinvointia? Ääripäistä se ei löydy. Näin historiallinen, osin seikkailullinen romaani sisältää erilaisia aihelmia ja tasoja lukijan pohdittavaksi. Pureuduin vain muutamaan – kaikkiaan eläydyin, jännitin, järkytyin, viihdyin ja nautin.

JP Koskinen: Ukkoslintu, Like 2025, 399 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani