Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2024

26 marraskuun, 2024 · 8:47 pm

Finlandia-romaani -veikkaus 2024

Huomenna Finlandia-valitsijoiden valinnat selviävät. Veikkaan viime tingassa kaunokirjallisuuden romaanivoittajaa. Esittelen ehdokkaat sukunimen mukaisesti aakkosissa.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö (Tammi)

Marraseliö saa ravintoaan kuolleesta, ja romaani Marraseliö elävöityy kuolleesta rakkaudesta ja edesmenneestä elokuvaohjaajasta – muun muassa. Moinen kirjan kuvailu ei oikein anna oikeutta tekstille, joka moninaisena vilistää sivulta toiselle, tekstilajista ja kerrontamuodoista toisiin. Tämän romaanikokemuksen veikkaan voittavan.

Helmi Kekkonen: Liv! (Siltala)

Liv! -romaanin voi lukea perheromaanina, sillä yhdelle jäsenelle sattunut väkivallan uhka osuu koko perheeseen. Romaani ilmaisee poikkeuksellisesti sen, että ei pelkkä teko vaan vain aie järisyttää ja järkyttää. Fiktio osuu aikaan, jolloin faktaa on monien miesten salliva asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY)

Kinnusen taito kuvata henkilöitä ja heidän kipupisteitään on vertaansa vailla. Vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on lukuisia puhumattomien perheiden kuvauksia, ei Kaarna vaikuta vanhan toistolta. Lisäksi aihe – partisaanien aiheuttamat traumat – tuo suomalaiseen sotakuvaukseen uutta ainesta.

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä (Otava)

Sympaattisen puhtaasti ja suorasti selostettu tunteiden vuoristorata nimensä mukaisesti äidin etsinnästä puhuttelee. Yhteiskuntamme ei ole järin lapsimyönteinen, joten on ilahduttavaa, että lapsen saamisen tärkeydestä ja tunnepuolesta julkaistaan kirjoja. Pidän kovasti kirjan kuvauksesta. Silti olisin voinut valita ehdokkaaksi kaunokirjallisuuskannalta Saara Turusen Hyeenan päivät, joka omakohtaisuudessaan on piirun verran fiktiotyylisempi kuin Äitiä etsimässä. Makuasioitahan nämä!

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (Like)

Tämä romaani on minulla vielä alkutekijöissään. Voin vain todeta, että romaanin alku vaikuttaa suoralta kerronnalta miehestä, joka pysyy elävien kirjoissa korvaushoidon avulla. Minuun koski kuvaus raivostuttavan epäreilusta opettajasta – ja sellaisesta sain lukea myös seuraavan ehdokkaankin romaanista.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava)

Kouluilkeys ja -väkivalta on vain yksi puoli tätä romaania. Toinen on Jugoslavian sota, kolmas sukupolvia riivaava väkivaltaperinne, neljäs toiseuden vierastaminen, viides… Statovci on mestarillinen kertoja ja kielen käyttäjä. Romaanin pitkät, pilkutetut virkkeet laukovat mielen, havaintojen ja kokemusten sarjatulta, jota liekittää symbolien ja myyttien roihu. Voisi voittaa – mutta veikkaan silti toisin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Avainsanat: , , , , ,

24 marraskuun, 2024 · 7:59 am

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on aluksi pienen rakennuksen runko, lattialla laatikollinen kariketta, heteka ja pari penkkiä, muutama tarvekalu. Pari punaisia kenkiä ja talosta henkarissa roikkuva valkoinen mekko kiinnittävät katseen.

Niukka mutta osuva lavastus johdattaa Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön esitykseen Lempi. Se pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen romaaniin (2016), jossa Lempistä kertoo kolme henkilöä. Sama säilyy Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoinnissa ja jälkimmäisen ohjauksessa.

Näytelmän punaiset kengät kuuluvat Lempin kaksossiskolle, Siskolle (Ursula Salo). Järkevä Sisko lemppaa tolkun ja ajautuu rakkaudenkaipuussaan natsi-Maxin seuralaiseksi, ja siskosten vedonlyönnin johdosta (tai siitä huolimatta) Lempi vamppaa yksinkertaisen mutta lojaalin ja syvästi rakastuvan maalaisnuorukaisen, Viljamin (Sauli Suonpää). Lempi avioituu ja saa piiakseen katkeran Ellin (Vappu Nalbantoglu), joka on pitkään haikaillut Viljamia.

•

Sota-aikaan sijoittuvien keskeistapahtumien jännite kiristyy Siskon, Viljamin ja Ellin monologien välillä. Dialogia ailahtaa vain parisen kertaa, ja muutaman kerran kuuluu Lempin oma ääni (Krista Kosonen), myös muutaman muun henkilön. Romaanin sinuttelutyyli toimii myös näytelmässä: Lempille kerrotaan tapahtumia ja samalla hänet nähdään ja näytetään tyystin eri näkökulmista. Jokainen (lukija ja) katsoja saa tehdä omat johtopäätökset, millainen Lempi on ollut – ja millaisia ovat kertojat.

Näyttelijöiden monologit vuorottelevat ja vievät tapahtumia eteenpäin kutakuinkin kronologisesti, vaikka Siskon hahmo on esityksessä yhdistelmä vanhaa ja nuorta Siskoa. Henkilöt eivät kohtaa, mikä korostaa jokaisen erillisyyttä ja sisäistä todellisuutta, joka rakentuu kokemuksista – ne muovaavat persoonat, tekojen syyt ja seuraukset, myös elämän sattumanvaraisuuden. Yksi vaikuttaja on sota.

Koska esityksessä on pitkälti kyse tunteiden ilmaisusta ja sanottamisesta, näyttelijöiden tehtävä on vaativa. Henkilöiden sisäinen maailma välittyy uskottavasti, väkevästi. Odotukset, pettymykset, raakuus ja rakkaus näkyvät ja tuntuvat. Kolme henkilöä täyttää lavan, ja kukin kolmikosta lunastaa sen lisäksi itselleen vielä erikseen. Lisäksi Lempi elää monisärmäisenä heidän muistoissaan.

Lempin valkoinen mekko vaihtuu esityksen aikana arkiasuksi, ja kummankin käyttö ja symbolisuus toimii hienosti. Lavan taka-alan pitsilakanoihin heijastettu mustavalkoinen Lapin maisema äänimaailmoineen tukee esityksen tunnelmia.

•

Ensimmäisen näytöksen intensiteetti tehosi: tapahtumat etenivät pelkistetysti mutta oivaltavasti. Väliajan jälkeen veto hieman herpaantui – vai olinko se minä? Jäin jopa miettimään vaihtoehtoa, että kokonaisuus olisi ollut hivenen lyhyempi ja ehkä jopa yhtäjaksoinen.

Pohdin myös, millainen olisi Lempi-elämys, jos en olisi lukenut kirjaa ja tietänyt juonta etukäteen. Siihen sain vastauksia kahdelta nuoren polven teatterikävijältä. Kumpikaan ei ollut lukenut kirjaa, ja toiselle Lempi oli ensimmäinen aikuisiän teatterikokemus.

Kumpikin piti esitystä helposti seurattavana, eli tapahtumien eteneminen tuntui sulavalta ja hyvin sulatettavalta. Ehkä tragedian pystyi arvaamaan ennalta, mutta se ei haitannut. Sinuttelutyyli tuntui heistä luontevalta ja näyttelijöiden heittäytyminen vakuuttavalta. 

Pohdimme yhdessä lavastusta ja puvustusta. Emme keksineet vastausta, miksi vanhojen tavaroiden joukossa oli pari modernia penkkiä. Muuten ihastelimme näyttömökokonaisuutta ja taikaa, jonka teatteri tuottaa: tässä ja nyt -tunnetta.

Esitys veti meidät eläytymään. Aikuisesitysensikertalaisen Lempi vakuutti: teatterikokemus ei jää ainoaksi.

•

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi (ennakko 19.11.2024, ensi-ilta 21.11.2024)

Ohjaus: Miika Muranen

Esityksestä lisää Kaupunginteatterin nettisivulla.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Avainsanat: , ,

23 marraskuun, 2024 · 6:07 am

Dekkariputkeni 2024 koonti

Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.

Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva Franzin On lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.

Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.

Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:

Anneli Kanto: Kaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.

Satu Rämö: Rakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.

Lilja Sigurðadóttir: Kuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.

Arttu Tuominen: Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!

Guillaume Musso: Elämä on romaani. Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.

•

Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.

Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

22 marraskuun, 2024 · 7:25 am

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi 

Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!

Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonin dekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.

Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.

Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.

Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.

P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.

•

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

21 marraskuun, 2024 · 7:27 am

Guillame Musso: Elämä on romaani

Dekkariputki suuntautuu nyt Ranskaan.

Ranskalaisdekkaristin Guillame Musson Kirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:

– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti. 

Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.

•

Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.

Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.

Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.

Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.

•

Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Romaani

Avainsanat:

20 marraskuun, 2024 · 7:00 am

Arttu Tuominen: Lavastaja

Dekkariputki jatkuu!

Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.

Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.

Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.

Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.

Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.

Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.

•

Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

19 marraskuun, 2024 · 7:29 am

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa

Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu Rämön Rakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli Kannon Kaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja Sigurðardóttirin Kuolonmustaa laavaa -jännäriin.

Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.

Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.

Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.

Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.

•

Lilja Sigurðardóttir: Kuolonmustaa laavaa, suomentanut Marjakaisa Matthíasson, Docendo 2024, 165 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus

18 marraskuun, 2024 · 7:34 am

Satu Rämö: Rakel – ja sananen somevyörystä

Dekkariputkeni jatkuu!

Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (Otava 2024) palaa pienen poikkeaman jälkeen yksinomaan Islannin maaperälle, ja on siten selvästi siellä, missä se parhaimmillaan on. Pienen maan verkostot ja Hildurin perheen salaisuudet pitävät kirjaa kompaktisti koossa.

Kolmannen osan Jakobin notkahduksesta noustaan. Jakobin perheongelmat tosin toimivat sivujuonena, mikä lutviutuu luontevasti mukaan. Päähuomio on nyt Hildurin äidin Rakelin elämän salaisuuksissa ja niiden osittaisesta avautumisesta niin Hildurille kuin lukijallekin. Romaanin murhat kytkeytyvät siihen. Risteilyalusten rantautuminen vuonoille tuottaa myös ratkaistavia tapauksia.

•

En lähtökohtaisesti ole kovin innostunut jännäreistä, joissa poliisipäähenkilön privaatti sotkeutuu jännärijuoneen. Rämö asettelee asiantilan niin, että lukija uskoo perheasioiden kuuluvan asiaan, ja sehän on ollut jutun juoni ensimmäisestä osasta asti.

Eniten innostun tässä neljännessä osassa siitä, että Hildurin persoona syvenee, ja kaikkiaan psykologinen ote on vahvistunut. Romaanin loppu esimerkiksi säväyttää: Hildurin henkilökohtainen ratkaisu välittyy jäyhän tehokkaasti, ja lisäksi viittaukset myös äidin arvoitukseen jäävät vielä askarruttamaan.

•

Totean siis, että Rakel nostaa minusta sarjan tasoa. Hildur oli ok-aloitus, joskin kerronnallisesti ja kielellisesti kömpelöhkö, kakkososasta Rosa ja Björk innostuin ensimmäistä enemmän, ja Jakobista jo sanoin sanaseni.

Varmaan monia hämmästyttää Rämön kirjojen suursuosio. Suotakoon se kirjailijalle: myyntimenestys, yleisöryntäys kirjailijahaastatteluissa, tv-sarja tulossa ja teatteriversio lavalla Turussa. Se kertokoon, että kirjallisuus yhä herättää kiinnostusta ja tunteita. Totta kai markkinointi vaikuttaa asiaan ja suosio ruokkii itseään.

Olen hieman ymmyrkäisenä seurannut viime aikojen kirjasome-keskustelua Rämön kirjoista. Kannanotot ovat äityneet melko teräviksi: ovatko sarjan kirjat hyviä vai huonoja ja onko kirjoittaja hyvä vai huono kertoja? 

Meitä lukijoita on moneksi ja makumieltymykset vaihtelevat. Toisille riittää vetävä päähenkilö ja juoni, toiset kaipaavat sävykästä ja kohottavaa kieltä. Jokaiselle varmasti riittää omaan makuun sopivaa kirjaviihdettä. On turha syyllistää lukijoita ”huonojen” kirjojen lukemisesta. Se on maku- ja katsantokanta-asia.

Siksi sallittakoon lukijoiden innostus Rämön kirjoihin: ne osuvat monen lukijan makuun – jos ei omaan, voi vain todeta ja kenties jopa asiallisesti perustella, miksi kirjojen tyyli ja kerrontatapa ei vetoa itseen. Eihän toisiin vetoa esimerkiksi suosikkieni Fred Vargasin, Håkan Nesserin tai Kate Atkinsonin jännitys.

Olisi aika ilahduttavaa, että kiihkeä vastakkainasettelu ja leimaaminen jäisi vähälle kirjallisuuskeskusteluissa. Sitä on tätä nykyä riittämiin kaikessa muussa polarisoinnissa.

•

Satu Rämö: Rakel, Otava 2024, 10 tuntia ja 48 minuuttia, lukija Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

17 marraskuun, 2024 · 11:06 am

Anneli Kanto: Kaivatut

Aloitan Kaivatuilla marraskuisen dekkariputkeni. Tällä viikolla putkahtelee dekkarijuttu toisensa perään.

Anneli Kannon Näkijä-sarjan kolmas osa Kaivatut (Crime Time 2024) jatkaa kutakuinkin toisen osan loppuratkaisusta. Jos haluat säästää paljastukseni, hyppää juttuni kahteen viimeiseen kappaleeseen. Tämän paljasta kaikille: Kannon jännärityyli on ihmisläheistä. Jännärijuonissa vaikuttavat pitkään kyteneet rikokset ja inhimilliset tragediat, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Silti viriää toivo: uhrien selviytyminen on mahdollista.

•

Olen kutsunut Kannon sarjan osia kevytjännäreiksi. Niissä on cosy-piirteitä siten, että poliisilla ei niissä ole järin merkittävää roolia, vaan rikostapahtumiin puuttuu selvännäkijä, taiteilijanimeltään Noora Näkijä. Sarjaa ryydittää Nooran sulkeutunut, salaileva persoona, jonka avautumista saa sarjan myötä seurata. Viehättävästi tämä kolmas osa vie sitä harppauksen eteenpäin.

Nooran elämä johdatellaan haurain huumorihiutalein jopa siihen pisteeseen, että hän hyväksyy halailun. Siihen johtaa avautuminen raikkaiden nuorten lukiolaistyttöjen elämänmyönteisyyteen ja auttamistahtoon. Lisäksi Noora ymmärtää ystävyyden merkityksen. Tällaiset suuret asiat siirtyvät ihmisenkokoisina romaanin kouraisevaan rikosjuoneen, josta on hyväntahtoisuus kaukana: kirja tutkii hyväksikäytön takana jäytävää itsekästä riistoa, silkkaa pahuutta. Siten kevytjännäriys kovenee.

Nooran luona asuva pohjoisen tyttö Aava on tutustunut paperittomaan pakolaistyttöön Minaan, joka katoaa. Oikeudentuntoinen Aava saa Nooran tapaamaan Minan isän Farzadin ja käynnistämään Minan etsinnän. Mina ja isänsä kuuluvat hazara-vähemmistöön, jota ei Suomi hyväksy pakolaisstatukseen. He ovat kuitenkin kuolemanvaarassa kotimaassan – ja nyt uhriasemassa pakomatkallaan.

Etsinnän lisäksi lukijalle selviää simultaanisti, mitä Minalle tapahtuu. Minan tilanne karmaisee. Kanto kuvaa paljaan karusti tilanteita, joissa hädänalaiselta riisutaan kaikki oikeudet, kun hyväksikäyttäjät näkevät ihmisessä vain tienaamistarkoitukset.

•

Kaivatut-romaanin rakenne sopii tehokkaasti jännäriin, sillä rikoksen uhrin ja sen selvittäjien vaiheet vuorottelevat. Se lisää kerronnan intensiteettiä ja saa lukijan kiihdyttämään lukutahtia: täytyy saada selville, kuinka rikoksen selvittelijöiden ja uhrin käy tahoillaan. 

Ehkä Noora Näkijän ja hänen kekseliäiden apureidensa – tai paremminkin vetureiden – selvitystöissä voi tapahtua onnenkantamoisia, mutta lopputulos palkitsee lukijan. Jos Kaivatut on sarjan viimeinen osa, sen näkemys ja päätös herättää toivoa kaiken maailman kaaoksen ja pahantahtoisten tapahtumien vyöryssä: on välittäviä ihmisiä, elämä jatkuu.

•

Anneli Kanto: Kaivatut, Crime Time 2024, 287 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla: kiitos.

Näkijä-sarjasta blogissani: Haihtuneet ja Saalistetut.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki

Avainsanat:

12 marraskuun, 2024 · 7:17 am

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö

”Onko identiteetillesi tärkeää, että et voi sietää tietynlaisia kirjoja? Tai kirjoittajia? Anna mennä. Revi ja riepottele, käytä minusta etunimeä, lempinimeä, yhdistä teokseni henkilöhistoriaani, etsi yhtymäkohtia, vedä välille yhtäsuuruusmerkki.

Sinun tehtäväsi on etsiä sopiva kehys ja päättää, mihin saliin teoksen ripustat roikkumaan: modernismi, postmodernismi, post-postmodernismi (metamodernismi, pidän siitä termistä enemmän tai jokin muu, – -.”

Romaanikertoja antaa minulle vallan, kyllä hänellä on sitä itsellään, mutta hän on myös vallankäyttäjän uhri. Hän on Eva, Julia, Edith, minä, sinä ja hän sekä montaa noista jopa samassa virkkeessä. Olkaa hyvä: syksyn kertojapyörre, Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö (Tammi 2024).

Mikä marraseliö? Tällainen:

”Saprotrofin suomenkielinen nimi on marraseliö. Marraseliö on mädänsyöjä, joka elää kuolleilla organismeilla.”

Mädättynyt, vuotava kirjaydin on kertojan murskannut nuoruudensuhde taiteilijaan, joka täyttää kaikki ”suuri taiteilija = alistava narsisti” -mielleyhtymät. Suhde lähes tappoi kertojan ja kuristi minuuden peloksi, kertojan kuin kuolleeksi. Aihe saattaa olla valitettavan tavallinen, naisen nutistava uhkailusuhde, mutta käsittely on ennen lukematon, mestarimainen palapeli.

•

Kertoja roiskii suhteen vaiheet sinne tänne, erityisen vimmaisen rytmikkäästi myös ihojen yltiömäisen vetovoiman. Kerronnan keskelle heittelehtii pelastusrenkaita, jotka laajenevat Gotlannin Fårön saaren veteen heitettyjen kivien synnyttämiksi kehiksi. Niin kertojan mielikuvitus ja  pakkomielteet ympäröivät ja sulkevat sitä, mikä on pahinta: valtaa, joka on annettu pois, toiselle.

Kertoja pyörii maanisesti Ingmar Bergmanin ympärillä. Hän kelaa kerta toisensa perään elokuvaa Persona, sen henkilöitä, kohtauksia ja moninaisia tulkintoja. Kun tuskalliset muistot vyöryvät, Persona ja sen kahdet kasvot pitävät muuta loitolla. Lisäksi kertoja luo rinnakkaiselokuvan tai -kertomuksen kahdesta naisesta Fårön saarella, matkustuttaa itsensä (ja meidät) sinne, kehittelee korvaavaa kokemusta Bergman-turistikierroksella – ja paljon muuta.

•

Taide ja monihaarautuva kulttuurikonteksti ympäröi tekstiä, jossa on heittoja taideteoksista, sitaatteja lähdekirjallisuudesta ja esseemäisiä koonteja taidetutkimuksista ja -tulkinnoista. Välillä namedroppailu yltyy sellaiseksi, että riittämättömyys lukijana voisi alkaa vaivata. Mutta kertoja on armollinen: hän antaa jokaiselle jotakin. Aina ilmestyy kerrontapätkä, jonka sisään pääsee; aina putkahtelee kirjainpukuun verhottuja pysäytysajatuksia.

Tekstikerroksista hyvä esimerkki on se, että siellä täällä räpistelevät Hakkaraisen edellisen romaanin Diodraaman kolibrit, ja diodraamat rakentuvat tai hajoavat. Siellä täällä on muistikirjamaisia huomioita, joissa on sitaatteja ja kertojan havaintoja. Tällaisia:

”Luin jostain, että Samuel Taylor Coleridge on todennut eräästä kirjastaan, että se on ’fragmentinkaltaisia palasia vanhan naamioituneen tornin kierreportaista’ Juuri sitä tavoittelen. Mutta haluan että portaat liikkuvat, pyörivät kuin poranterä.”

Kyllä vain! Liikkeessä ollaan!

•

Ihailen vuolaan, runsaan kirjan koossa pysymistä ja sanonnan vaihtelua, taitoa. Vaikka mielessä ailahtaa muistuma Jukka Viikilän palkitusta palasteluromaanista (jota pidin vedätyksenä), Hakkarainen vie kerrontarikkinäisyyden toiselle tasolle. Sellaiselle, joka vaikuttaa vaihtoehdottomalta, ei itsetarkoitukselliselta.

Olen liputtanutlaputtanut romaanin sivut täyteen hienojen ja ajatuksia liikuttavien kohtien merkiksi. En tiedä, tulenko palaamaan romaanin runsauteen toista kertaa, mutta fragmentteihin todennäköisesti takaudun.

•

”Miten kirjoittaa ilman fokusta, ilman tarkennusta, tarkennuksen tekijää? Miten luoda läpiterävää tekstiä?”

Aivan, sitä syntyy Hakkataisen tapaan. Olisiko jotain voinut jättää pois? Ehkä. Vaan eipä kirjailija jättänyt, koska hänellä oli valta tarjota tarinansa näin. Marraseliö on syystä, kaunokirjallisin ansioin, Finlandia-palkintoehdokkaana. Ja onko se enne, että palkinnon valitsija Alma Pöysti on mainittu kirjassa (sivu 627)?

•

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö, Tammi 2024, 670 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

11 marraskuun, 2024 · 6:13 am

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto

Muistan, miten minua säväytti vuonna 1996 Päivi Alasalmen Vainola, kauhuromanttinen kartanoromaani, jossa kietoutuivat viihdegenren konventiot omaperäiseen kaunokerrontaan. Siitä lähtien Alasalmen tuotannon monipuolisuus on kiinnostanut.

Alasalmi on kirjoittanut aiemminkin historiallisia romaaneja. Uutuus Meren ja veren liitto (Gummerus 2024) kertoo isonvihan ajasta Oulun seudulla. Tapahtumat kulminoituvat murhaperjantaihin syyskuussa 1714, jolloin venäläiset sotajoukot lahtasivat Hailuotoon paenneita suomalaisia.

•

Romaani alkaa hurmeisella taistelukuvauksella, joka taustoittaa historiallisia tapahtumia, kostonkierrettä Ruotsi-Suomen ja Venäjän välillä. Alasalmi on verevä kertoja, ja se toimii myös sota- ja väkivalta-aiheissa: todentuntuista, yksityiskohtaista, tehokasta.

Romaanissa vuorottelee kaksi näkökulmaa. Toinen on kokeneen sotilaan Matthiaan osuus, jossa mies ratsastaa pohjoispohjanmaalla varottamassa venäläisjoukkojen saapumisesta. Sen rinnalla kulkee Matthian sisarentyttären, nuoren Christinan, Tinan, minäkerronta pakomatkalla Raaheen, sieltä Hailuodolle tavoitteena venematka Ruotsiin.

•

Historiallisen romaanin ja myös romanttisen romaanitradition tehokeinoin Tinan minäkerronta ottaa vallan ja saa lukijan kulkemaan hänen fiktiotodellisuudessaan. Tina on viaton papintytär, joka pikavihkimisen jälkeen on pakomatkalla ihastuksensa ja tuoreena aviopuolisonsa Fredrikin kanssa, ja heitä kuskaa renki-Eero. 

Tapahtumat välittyvät Tinan silmin, mutta lukija kyllä huomaa nopeasti, että keikarimaisesta kartanon perijästä Fredrikistä ei ole suojelijaksi vaarallisella matkalla. Eerossa sen sijaan on riuskaa voimaa ja lojaalia turvaa. No, ei ole vaikea arvata romanssikuvioita, mutta se ei haittaa lukunautintoa.

Romaanin suola olkoon lempi, mutta keskeinen ravinto muodostuu elävästä paon, uhan ja väkivallan kuvauksesta. Teho johtuu eritoten siitä, miten ihmisen osa välittyy. Matthias ratsastaa halki romaanin väärin ymmärrettynä sankarina, ja Tina kasvaa pappilan vinttikamarin suojellusta neidosta elämästään taistelevaksi naiseksi. Muutos kuvataan uskottavasti.

”Muistelin Matthiaan silvottuja, ilmeettömiä kasvoja, suupielten julmia juonteita ja ankarissa olosuhteissa karaistunutta vartaloa. Kämmenselkiä, joissa risteili arpia vieri vieressä. Kovuus suorastaan paistoi hänestä. Minulle oli kuitenkin yllätys, kuinka nopeasti minä itse olin paatunut.”

•

Euroopassa soditaan taas Venäjän voimannäytöin, Israel levittää kostosotaa ympärilleen, ties mitä muita kahakoita on ympäri maailmaa. Ihmiset tappavat, kiduttavat ja raiskaavat vihollismielikuvien pyhittäminä – toiset pakenevat kauheilta kohtaloilta. Ihminen ei opi, historia vain toistaa itseään. Pitääkö sellaisesta vielä lukea romaaneissa?

Pitää. Pidämme elossa kuitenkin pientä valoa selviytymisestä. Päivi Alasalmi sanoi Turun kirjamessujen haastattelussa, että sodan kauhujen rinnalla täytyy vaalia kolmea asiaa: uskoa, toivoa ja rakkautta.

•

Päivi Alasalmi: Meren ja veren liitto, Gummerus 2024, 332 sivua. Lainasin kirjan kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

10 marraskuun, 2024 · 8:12 am

Tältä kohtaa Aila – teatteriesitys Avoimissa ovissa

Virpi Haataisen käsikirjoittama ja ohjaama esitys Tältä kohtaa Aila juhlii Aila Meriluotoa, jonka syntymästä on tänä vuonna kulunut 100 vuotta. Teatteri Avoimiin oviin näytelmä sopii mainiosti, sillä katsomon ja näyttämön koko on sopivan intiimi esitykselle, jonka lähtökohta on Meriluodon päiväkirjat.

Näytelmä alkaa siitä, kun Virpi Haataisen esittämä näytelmäkirjailija istuu yksin lavalla jaloissaan paperiarkkeja ja vieressään Meriluodon kirjoja. Kirjoittajalla taitaa olla pulma, mitä ottaa ja jättää kiinnostavasta materiaalista. Asia ratkeaa siten, että Aila itse saapuu kertomaan ja pohtimaan elämäänsä. 

Kuva Outi Vuoriranta, grafiikka Susanna Zographos

•

Ella Pyhältön Aila on rempseä, haastava, huvittunut, herkkä, haavoittunut ja vahva – tunneskaala on laaja ja elävä. Lausuntapätkät Meriluodon runoista tarjoavat makupaloja kirjailijan tuotannosta, sillä muuten näkökulma on elämänkulussa, ei niinkään mittavassa tuotannossa tai kirjailijuudessa.

Näytelmä itse taittaa kritiikin, joka tulvahtaa mieleen: miksi naiskirjailijan elämä nähdään miesten läpi? Tietoinen valinta sanotaan näytelmässä ääneen. Ja niin esitys pakottaa toteamaan, että Ailan runous ja proosa syntyvät elämästä, johon vaikuttavat vaihtuvat suhteet. Meriluodon lapset jäävät maininnan tasolle, kun miehet muokkaavat Meriluodon käsitystä, kuka ja miksi hän on. Näytelmän Ailan seksuaalisuuden korostus on valinta, joka todentaa, että miesten lailla naisella voi olla suhde toisensa perään – ja repikää siitä.

Isän tytön on jyrätä auktoriteetti V. A. Koskenniemi, mutta varsinainen lana on skitrofeenikkopuoliso Lauri Viita. Traumaattisen avioliiton jälkeen holtittomalla toiminnalla ja kummallisilla suhteilla Aila ruokkii tuotantoaan ja löytää uudelleen tapansa kirjoittaa. Vaikka nainen toistaa kaavaa holhottavista miehistä (myös viimeisin puoliso), kynästä on sauhunnut nykymuodin mukaista autofiktiota melko omaehtoisesti. Näytelmässä on tosin maukas kohtaus kustantamon editointihaluista.

•

Esityksen lavastus toimii niukin elementein, mutta yksityiskohdat tukevat sisältöä kuten lavan sivussa tönöttävä jähmeä patsas, joka muuttuu miehestä toiseksi. Ensimmäisen näytöksen vuoropuhelu näytelmäkirjailijan ja Ailan kanssa vie taitavasti Ailan elämänkulkua eteenpäin. Etenkin näytelmäkirjailijan muodonmuutokset eri sivuhenkilöiksi virittävät hienosti tunnelmaa ja rytmittävät esitystä. Siksi ihmettelinkin toisen näytöksen muutosta Ailan monologiksi, joskin ymmärrän, että näyttämö haluttiin pyhittää esityksen kohteelle, keskeishenkilölle – hauraalle vanhenevalle naiselle, jolla on kuitenkin piinkova kirjailijaelämän sisus.

Esitys piti otteessaan, ja napakka pituus säilytti sen jäntevänä. Mainittakoon, että edessäni istui entinen presidenttimme Tarja Halonen puolisoineen, joten arvokkaassa seurassa teatterielämys eteni.

•

Tältä kohtaa Aila

Käsikirjoitus ja ohjaus: Virpi Haatainen

Rooleissa: Ella Pyhältö ja Virpi Haatainen.

Teatteri avoimet ovet, esitys 7.11.2024. 

Lisää esityksestä ja näytösajoista teatterin nettisivuilta.

Sain lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Avainsanat: , ,

3 marraskuun, 2024 · 1:45 pm

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta & viinilukupiiri Hyvän nimissä

Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.

Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.

Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen. 

Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.

•

Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book Clubin Kirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra Winesin Johanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.

Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä (Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.

Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään. 

Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö. 

Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.

Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).

Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.

•

Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Lifestyle

Avainsanat: