Onko jo nimetty jännityskirjallisuuden alalajiksi kirjailijadekkarit? Hyvinpä voisi! Guillame Musse väsäsi ihan trilogian kirjailijakeskiöstä, ja onhan samanmoisia muitakin, Stephen Kingilläkin. Joulukuussa luin japanilaisen kirjailijajännärin, Keigo Higashinon Pahan asialla (Punainen Silakka 2024).
Minäkertoja on irtisanoutunut opettajan hommistaan kirjailijakutsumuksen vuoksi, joskin hän on julkaissut ”vain” lastenkirjallisuutta. Hänen naapurissaan asuu lapsuudesta tuttu menestyskirjailija Kunihiko Hidalka, joka on muuttamassa toisen vaimonsa kanssa rapakon taa. Hidalkan ensimmäinen vaimo on kuollut muutama vuosi sitten. Romaani alkaa, kun minäkertoja Osamu Nonoguchi vierailee naapurissa juuri ennen Hidalkan muuttoa. Seuraava tieto naapurista onkin murha.
Murhaa tutkiin Nonoguchin entinen opettajakollega Masaya Fujio, joka onnistuu poliisina paremmin kuin pedagogina. Rikostutkinta etenee lautapelin tapaan: se etenee erilaisin siirroin, peruuttaa, muuttaa suuntaansa – yllättää.
Monen dekkarin tavoin henkilöiden menneisyys vaikuttaa nykyisyyteen, ja sieltä löytyy murhan monimutkainen syyvyyhti, joka sisältää jos jonkinlaista rikosta. Lukijana mieleni muuttuu monesti murhaajan henkilöllisyydestä, vaikka epäilys väreilee tiettyyn suuntaan aika varhain. Käänteet pitävät koko ajan virkkuna.
Romaanin kerronta viehättää. Siinä verkkaisuus kytkeytyy harkittuun tapaan edetä polulta toiselle. Henkilöistä avautuu erilaisia puolia, ja dialogit pomppivat kohteliaina pallotteluina, joiden tarkoitus johtaa poliisia maaliin. Olipa miellyttävän vanhahtava ja silti tuore dekkarituttavuus!
•
Keigo Higashino: Pahan asialla, suomentanut Raisa Porrasmaa, Punainen Silakka 2024, äänikirjana 7 tuntia 41 minuuttia, lukijana Juhani Rajalin. Kuuntelin BookBeatissa,
Se siitä – sarja Osasto Q on valmis. Kymmenes osa Selli (Gummerus 2024) päättää tanskalaisen poliisitalon kellarissa ratkaisemattomia keissejä selvittävän ryhmän seikkailut. Ihan mallikas, sarjan tyyliin sopiva lopetus!
Minua miellyttää, että viimeinen osa sulkee sarjan myös siten, että ensimmäisen osan Vanki henkilöitä tuodaan mukaan ratkaisemaan koko sarjan mittaan seurattua mysteeriä. Päähenkilöä Carl Mørk joutui aikanaan työtovereittensa kanssa väijytykseen, jossa kuoli läheinen työkaveri ja toinen neliraajahalvaantui. Jälkimmäistä Carl on kannatellut kaikki vuodet, ja viimeisessä osassa roolit kääntyvät yllättävästi ja miesten elämään vaikuttanut rikos ratkeaa.
•
Mieltymykseni sarjaan perustuu henkilökuvaukseen ja -galleriaan. Kuten sarjoissa aina vetoaa päähenkilö ja hänen elämänsä eteneminen, eli lukija haluaa tietää, miten päähenkilön käy. Carlin suhteen on saanut jännittää hengissä selviämisen lisäksi rakkausasioita.
Lisäksi sarjan sivuhenkilöt ovat vedonneet, koska osasto Q muodostuu kovin kirjavasta ja eksentrisestä väestä, joka sarjan eri osissa on ollut jopa rikostapausten keskiössä. Gordon on porukan uusin, Rose todella kameleonttimainen tapaus ja Assad hymähdyttää kielikompasteluin ja itkettää perhetragedioineen.
•
Minun makuuni sarja edetessään täyttyy räjähdyksin ja veriteoin turhan räikeästi. Räiskentelystä ei todellakaan säästytä päätösosassa. Lisäksi juoni etenee kovin mielikuvituksellisesti.
Yhdeksäs osa päättyi Carlin vangitsemiseen, ja kymmenes osa Selli jatkaa heti siitä. Ällistyttäviä pakoja ja nokkelia selviytymisiä riittää, ja vain liukkaan rikosviihteen nimissä ne voi uskoa. Huumerikoksien perässä käydään Hollannissa ja sieltä palataan tihutöihin Tanskassa, josta löytyy pääpahis.
Sarja päättyy niin, että ehkä jokin spin off voisi joskus ilmestyä, mutta tuskin. Jokaisen tärkeän henkilön kohtalo saadaan tyydyttävään pisteeseen. Ymmärrän sen: kaikkien verenvuodatuksien ja rikoskokemusten jälkeen palkintona on sarjan tärkeimmille henkilöille lohtu.
•
Jussi Adler-Olsen: Selli, suomentanut Kari Koski, Gummerus 2024, 407 sivua eKirjana. luin BookBeatissa.
Lilja SigurđardóttirinÁróran tutkimuksien viisi osaa on suomennettu tiuhaan tahtiin. Viimeiseltä osalta vaikuttava Sysimusta kuilu ilmestyi heti uuden vuoden alussa ja sulkee sarjan pääjuonen: Áróran sisaren murha saa ratkaisun.
Olisi voinut luulla, että murha selvisi jo neljännessä osassa, jossa siskon ruumis löytyi, mutta käy ilmi, että siskoa ei saatu hautaan kokonaisena – jotain jäi puuttumaan. Puuttuva osa saa Áróran tolaltaan, ja tutkimus jatkuu.
Rikosetsivät yrittävät selvittää siskon murhanneen miesystävän Björnin murhaa, ja Áróran miesystävä Daníel selvittelee kahvilayrittäjien yllättävän suuria rahavirtoja. Piinkova talousrikosetsivä Áróra pöyhii samoja asioita ja jäljet johtavat sylttytehtaalle, huumekauppojen rahanpesuun. Kaikki langat solmiutuvat.
•
Viides osa etenee sujuvasti ja hyödyntää kolmea kerrontalinjaa. Kursiivilla erottuu Ísafold-siskon viimeiset vaiheet, välillä juoni seuraa huumepomon juoksupojan tilannetta ja kolmas kokonaisuus kuuluu Áróralle ja Daníelille. Kokonaisuus on kompaktisti kerrottu, ja Islanti-ympäristön kuvaus ryydittää sitä. Maisema resonoi tunnelmiin ja toimii sellaisenaan.
”Áróra tuijotti auton ikkunasta ohi kiitävää tasapaksua maisemaa. Ympärillä roikkuva tiheä, harmaa ja hienojakoinen tihkusade esti näkemästä vuoria. Daníel piti tuulilasinpyyhkijät taukoamatta käynnissä. Áróra oli oppinut tuntemaan Suðurnesin alueen jokaisen mutkan ja nyppylän, mutta nyt hän ei tuntenut muuta kuin haikeutta, kun he etenivät loputtomalla laavakentällä.”
Vahvasti vaikuttaa siltä, että viides osa jää viimeiseksi, vaikka loppusivuilla vähän ovi jää raolleen jatkolle. Tällä erää joka lukija saa tahollaan päätellä Áróran romanssin ja tutkijauran jatkon.
Olen usein marraskuussa äitynyt postaamaan dekkareista. Ihmisen synkät puolet osuvat genretietoisesti vuodenajan pimeyteen.
Viikon viimeisenä loppuun saatettuna lukukokemuksena on myös dekkari, Eva FranzinOn lähtösi huoleton (suomentanut Ulla Lempinen, S&S 2024). Nimestä huolimatta huolettomuus on kaukana: heikkoihin kohtiin iskevä, manipuloiva ex-rouva ammutaan paljuun ystäväporukan rapujuhlien jälkeen. Rouvasta ja hänen perhesuhteistaan paljastuu huolestuttavia seikkoja, eikä ystävienkään elämä ole kupruja vailla.
Toinen pääjuoni kirjassa kulkee kahden polisiin perhe-elämän mukana: Anna Gladin ja Tomas-kollegan poika on nelivuotias, joten ruuhakavuodet työvuorojen ja päiväkotiarjen sekamelskassa koettelevat. Arjen asiat ovat tässä kirjassa makuuni. Muuten kirja sopi välipalaksi.
Myös muut dekkariputkeni lukukirjat olivat kaikki sarjojen osia:
Anneli Kanto: Kaivatut. Kolmas osa päättää hienosti Noora Näkijän selvitystarinat. Aihe on jo sinänsä tärkeä: paperittomat pakolaiset ja nousevan nuorison vastuuntunto. Inhimillisyys pahojen aikeiden ja tekojen vastakohtana antaa toivoa.
Satu Rämö: Rakel. Jatkuuko sarja? Ainakin jäi asioita kesken, vaikka muutamia Hildurin perheeseen liittyviä arvoituksia ratkesikin. Hildur pääsi edellistä osaa paremmin esille, mikä toimi hyvin. Hildurin äitiin kytkeytyvien salaisuuksien lisäksi romaanissa ruoditaan risteilyaluksen salattuja puolia.
Lilja Sigurðadóttir: Kuolonmustaa laavaa. Voi hyvänen aika näitä islantilaisia nimiä erikoismerkkeineen, tämä päähenkilökin, Áróra! No, kerronta kulkee liukkaasti, mutta tenkkapoo minulle on tulla kolmivuotiaan tytön suhteen, koska lapseen on siirtynyt päähenkilön siskovainaa. Se on romaanin yksi juonne, toinen on päähenkilön poliisirakastetun naapurin katoaminen.
Arttu Tuominen:Lavastaja. Delta-sarja päättyy hyytävään caseen. Deltalaiset kuvataan mainiosti, mutta murhaajan psykopatia alkaa käydä hermoilleni. Rohkea lopetus sarjalle kuitenkin!
Guillaume Musso: Elämä on romaani.Kate Atkinson onnistui upeasti vaihtoehtoisissa kertomuskerroksissa romaanissa Elämä elämältä. Musso pyrkii johonkin samankaltaiseen kirjailijateemaisen jännäritrilogiansa päätösosassa. Valitettavasti kirja tavallistuu loppua kohti.
Ragnar Jónasson: Sydäntalvi. Joulun blingbling saa synkkiä sävyjä maailman äärilaidalla, jossa majakan kivikkoon tippuu ihminen jos toinenkin. Ja kolmas. Sitä selvitetään Ari Thor -sarjassa, jossa nimihenkilö joutuu kaivelemaan varautuneesta mielestään isyys- ja perheasioita.
•
Lisään tähän vielä tuoreen lukutunteeni. Aloitin juuri toistamiseen Fred Vargaksen Adamsberg-sarjan ensimmäistä osaa Sinisten ympyröiden mies (suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2007). Kirja on valittu kirjapiirini joulukuun keskusteluaiheeksi.
Muutaman sivun lukemisen jälkeen minuun valui mielihyvän tunne: taitavan vivahteikas kieli, kerroksellinen kerronta, ilkikurisen huumorin pilke, henkilöt, arvaamattomuus, tyypittely sävykkäästi, henkilökuvauksen tarkkuus, vinksahtaneisuus kaunokirjallisin keinoin… Siinäpä dekkarityyliä minun makuuni. Joten maaliskuuta odotellessa, jolloin kymmenes Adamsberg-suomennos Varjojen tallaaja ilmestyy.
Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!
Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonindekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.
Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.
Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.
Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.
P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.
•
Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ranskalaisdekkaristin Guillame MussonKirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:
– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti.
Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.
•
Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.
Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.
Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.
Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.
•
Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Porilainen rikostutkintaryhmä Delta on tiettävästi tullut tiensä päähän. Arttu Tuomisen dekkari Lavastaja (WSOY 2024) on sarjan kuudes ja viimeinen osa.
Tuntuu kuin Tuominen olisi päästänyt käsijarrun irti. Se näkyy esimerkiksi kerronnassa, sillä poliisien jahtaaman Lavastaja-hepun vuodatukset kurottelevat korkeakirjallista kielen lentoa ja tyylikokeiluja lintuperspektiivistä shakespearelaiseen draamalähestymistapaan. Myös vakiohenkilöiden ajatuksia ja tunnelmia sekä yleensä havaintoja ryydittävät välillä hienostuneet kielikuvailut.
Aiemmissa osissa oli aina yksi deltalainen keskiössä, mutta Lavastajaa voi kutsua Delta-kollektiiviromaaniksi, sillä keskeiset henkilöt saavat nyt lähes yhtä suuren osuuden. Dramaturgisesti oivaltavasti kolmikko Jari – Linda – Henrik ovat saavuttaneet tai saavuttamaisillaan elämänsä hallintaan ja onnelta tuntuvaan tilaan. Sehän pistää pelkäämään pahinta, sillä Tuominen on onnistunut saamaan minut henkilöittensä puolelle.
Minun täytyy myöntää, että kuuntelin kirjan yhtä soittoa autoillen ja sen jälkeen kutoen, sillä loppuratkaisusta täytyi saada selvyys. Juoni rakentuu siis kovin koukuttavasti. Näin käy, vaikka dekkarissa on monia minua karkottavaa piirrettä: mielipuoli-sarjamurhaaja, etenkin ko. henkilön välihorinat, sekä poliisit itse uhattuina – puhumattakaan murhaajan groteskista surmien toteutustavasta. Ja täytyy vielä ylittää uskottavuusongelma, sillä rikosjuoni on todella asetelmallinen ja mielikuvituksellinen, viimeistä piirtoa myöten suunniteltu spektaakkeli.
Moni juonijuttu notkahtaa. Esimerkiksi poliisit eivät älyä selvittää heti alkuunsa yhden vuosien takaisen harrastajateatteriesityksen osallistujia tai balsamointiopin saaneita. Sen sijaan kirjassa kuvataan kiinnostavasti kolmen pääpoliisin erilaisia toimintatapoja ja persoonia. Esimerkiksi Henrik Oksman saa neurooseineen ja erityislahjakkuuksineen hyvin tilaa, ja Jari Paloviitaan osuu kuittailua mokistaan.
Lavastajassa on vanhaa, uutta ja sinistä (verisuonet), muttei ymmärrykseni mukaan lainattua. Runsas, traaginen, hurja ja vaiherikas tutkinta päättyy ylidramaattisesti. Ei mikään vaatimaton lopetus suositulle sarjalle, vaikka (tai siksi että) tekee överit.
•
Arttu Tuominen: Lavastaja. Osa 6 – Delta, WSOY 2024, 8 tuntia 44 minuuttia äänikirjana, lukija Ville Tiihonen. Kuuntelin BookBeatissa.
Marraskuun dekkariputkessa olen postannut viimeksi Satu RämönRakel-romaanista, jossa toimitaan Islannin kiehtovassa ympäristössä. Sitä ennen postasin Anneli KannonKaivatut-romaanista. Niistä löydän yhteyksiä Lilja SigurðardóttirinKuolonmustaa laavaa -jännäriin.
Lilja Sigurðardóttirin Áróran tutkimuksia -kirjasarjasta olen postannut osa kerrallaan. Rämöön se yhdistyy Islanti-ympäristön ja perhe-asioiden vuoksi. Kantoon linkki on väljä mutta yllättävä: Kuolonmusta laava -romaanissa on kontakti yliluonnolliseen; Kannon romaanissahan vilahtaa selvännäkijyys.
Sigurðardóttir yllättää ainakin minut: kolmevuotiaan mieleen on siirtynyt Áróran sisar, eli päähenkilölle varmistuu oudosti, että sisko on kuollut. Aiempien osien punainen lanka on seurannut tiukkoja siskoetsintöjä. Ne saadaan päätökseen, mutta en paljasta muuta kuin, että kaikille ottaa koville (myös lukijalle) pähkäillä, mitä tämä lapsen haudantakainen puhe oikein on.
Toinen juoniosuus seuraa Áróran miesystävän naapurin katoamista. Dragqueen Lady Gúgúlú osoittautuu melkomoiseksi salailijaksi, ja hänen taustansa ylittää mielikuvituksen. Áróran ja poliisirakas-Daníel joutuvat Ladyn takia kiperiin tilanteisiin, kun he saavat selville Ladyn menneisyyden ja jo sitä ennen.
Tapahtumat hipovat epäuskottavuutta kuten myös lopun kiihtyvät käänteet. Viihdyn silti ja jään odottamaan kahdeksatta osaa (linkki sarjan aikaisempiin postuksiini). Vaikka monet arvoitukset ratkeavat, jää yksi ydinkysymys vastauksetta – ja tuliperäinen maa ja kuuma laava jäävät höyryämään.
Satu Rämön Hildur-sarjan neljäs osa Rakel (Otava 2024) palaa pienen poikkeaman jälkeen yksinomaan Islannin maaperälle, ja on siten selvästi siellä, missä se parhaimmillaan on. Pienen maan verkostot ja Hildurin perheen salaisuudet pitävät kirjaa kompaktisti koossa.
Kolmannen osan Jakobin notkahduksesta noustaan. Jakobin perheongelmat tosin toimivat sivujuonena, mikä lutviutuu luontevasti mukaan. Päähuomio on nyt Hildurin äidin Rakelin elämän salaisuuksissa ja niiden osittaisesta avautumisesta niin Hildurille kuin lukijallekin. Romaanin murhat kytkeytyvät siihen. Risteilyalusten rantautuminen vuonoille tuottaa myös ratkaistavia tapauksia.
•
En lähtökohtaisesti ole kovin innostunut jännäreistä, joissa poliisipäähenkilön privaatti sotkeutuu jännärijuoneen. Rämö asettelee asiantilan niin, että lukija uskoo perheasioiden kuuluvan asiaan, ja sehän on ollut jutun juoni ensimmäisestä osasta asti.
Eniten innostun tässä neljännessä osassa siitä, että Hildurin persoona syvenee, ja kaikkiaan psykologinen ote on vahvistunut. Romaanin loppu esimerkiksi säväyttää: Hildurin henkilökohtainen ratkaisu välittyy jäyhän tehokkaasti, ja lisäksi viittaukset myös äidin arvoitukseen jäävät vielä askarruttamaan.
•
Totean siis, että Rakel nostaa minusta sarjan tasoa. Hildur oli ok-aloitus, joskin kerronnallisesti ja kielellisesti kömpelöhkö, kakkososasta Rosa ja Björk innostuin ensimmäistä enemmän, ja Jakobista jo sanoin sanaseni.
Varmaan monia hämmästyttää Rämön kirjojen suursuosio. Suotakoon se kirjailijalle: myyntimenestys, yleisöryntäys kirjailijahaastatteluissa, tv-sarja tulossa ja teatteriversio lavalla Turussa. Se kertokoon, että kirjallisuus yhä herättää kiinnostusta ja tunteita. Totta kai markkinointi vaikuttaa asiaan ja suosio ruokkii itseään.
Olen hieman ymmyrkäisenä seurannut viime aikojen kirjasome-keskustelua Rämön kirjoista. Kannanotot ovat äityneet melko teräviksi: ovatko sarjan kirjat hyviä vai huonoja ja onko kirjoittaja hyvä vai huono kertoja?
Meitä lukijoita on moneksi ja makumieltymykset vaihtelevat. Toisille riittää vetävä päähenkilö ja juoni, toiset kaipaavat sävykästä ja kohottavaa kieltä. Jokaiselle varmasti riittää omaan makuun sopivaa kirjaviihdettä. On turha syyllistää lukijoita ”huonojen” kirjojen lukemisesta. Se on maku- ja katsantokanta-asia.
Siksi sallittakoon lukijoiden innostus Rämön kirjoihin: ne osuvat monen lukijan makuun – jos ei omaan, voi vain todeta ja kenties jopa asiallisesti perustella, miksi kirjojen tyyli ja kerrontatapa ei vetoa itseen. Eihän toisiin vetoa esimerkiksi suosikkieni Fred Vargasin, Håkan Nesserin tai Kate Atkinsonin jännitys.
Olisi aika ilahduttavaa, että kiihkeä vastakkainasettelu ja leimaaminen jäisi vähälle kirjallisuuskeskusteluissa. Sitä on tätä nykyä riittämiin kaikessa muussa polarisoinnissa.
•
Satu Rämö: Rakel, Otava 2024, 10 tuntia ja 48 minuuttia, lukija Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.
Aloitan Kaivatuilla marraskuisen dekkariputkeni. Tällä viikolla putkahtelee dekkarijuttu toisensa perään.
Anneli KannonNäkijä-sarjan kolmas osa Kaivatut (Crime Time 2024) jatkaa kutakuinkin toisen osan loppuratkaisusta. Jos haluat säästää paljastukseni, hyppää juttuni kahteen viimeiseen kappaleeseen. Tämän paljasta kaikille: Kannon jännärityyli on ihmisläheistä. Jännärijuonissa vaikuttavat pitkään kyteneet rikokset ja inhimilliset tragediat, jotka vaikuttavat sukupolvesta toiseen. Silti viriää toivo: uhrien selviytyminen on mahdollista.
•
Olen kutsunut Kannon sarjan osia kevytjännäreiksi. Niissä on cosy-piirteitä siten, että poliisilla ei niissä ole järin merkittävää roolia, vaan rikostapahtumiin puuttuu selvännäkijä, taiteilijanimeltään Noora Näkijä. Sarjaa ryydittää Nooran sulkeutunut, salaileva persoona, jonka avautumista saa sarjan myötä seurata. Viehättävästi tämä kolmas osa vie sitä harppauksen eteenpäin.
Nooran elämä johdatellaan haurain huumorihiutalein jopa siihen pisteeseen, että hän hyväksyy halailun. Siihen johtaa avautuminen raikkaiden nuorten lukiolaistyttöjen elämänmyönteisyyteen ja auttamistahtoon. Lisäksi Noora ymmärtää ystävyyden merkityksen. Tällaiset suuret asiat siirtyvät ihmisenkokoisina romaanin kouraisevaan rikosjuoneen, josta on hyväntahtoisuus kaukana: kirja tutkii hyväksikäytön takana jäytävää itsekästä riistoa, silkkaa pahuutta. Siten kevytjännäriys kovenee.
Nooran luona asuva pohjoisen tyttö Aava on tutustunut paperittomaan pakolaistyttöön Minaan, joka katoaa. Oikeudentuntoinen Aava saa Nooran tapaamaan Minan isän Farzadin ja käynnistämään Minan etsinnän. Mina ja isänsä kuuluvat hazara-vähemmistöön, jota ei Suomi hyväksy pakolaisstatukseen. He ovat kuitenkin kuolemanvaarassa kotimaassan – ja nyt uhriasemassa pakomatkallaan.
Etsinnän lisäksi lukijalle selviää simultaanisti, mitä Minalle tapahtuu. Minan tilanne karmaisee. Kanto kuvaa paljaan karusti tilanteita, joissa hädänalaiselta riisutaan kaikki oikeudet, kun hyväksikäyttäjät näkevät ihmisessä vain tienaamistarkoitukset.
•
Kaivatut-romaanin rakenne sopii tehokkaasti jännäriin, sillä rikoksen uhrin ja sen selvittäjien vaiheet vuorottelevat. Se lisää kerronnan intensiteettiä ja saa lukijan kiihdyttämään lukutahtia: täytyy saada selville, kuinka rikoksen selvittelijöiden ja uhrin käy tahoillaan.
Ehkä Noora Näkijän ja hänen kekseliäiden apureidensa – tai paremminkin vetureiden – selvitystöissä voi tapahtua onnenkantamoisia, mutta lopputulos palkitsee lukijan. Jos Kaivatut on sarjan viimeinen osa, sen näkemys ja päätös herättää toivoa kaiken maailman kaaoksen ja pahantahtoisten tapahtumien vyöryssä: on välittäviä ihmisiä, elämä jatkuu.
•
Anneli Kanto: Kaivatut, Crime Time 2024, 287 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla: kiitos.
Helsingin kirjamessuilla kuuntelin vireää Donna Leonia ja sain inspiraation lukea hänen elämästään, Muistoja elämän varrelta (Otava 2024). Mittavan dekkarituotannon kirjoittaneella 82-vuotiaalla maailmanmatkaajalla on mitä muistella.
Amerikkalaissyntyinen Donna Leon kertoilee kirjassaan lapsuudenperheestään ja opettajavuosistaan esimerkiksi Iranissa ja Saudi-Arabiassa. Kirjassa selittyy sekin, mikä Italiassa on häneen vedonnut ja vienyt hänet Venetsiaan noin 40 vuodeksi. Tätä nykyä hän elää Sveitsissä turistimassoja paossa ja seuraa puutarhanhoidon lomassa villikissan kiehtovaa elämää. Vuosittain putkahtaa Brunetti-dekkareita. Ei Leon eikä Brunetti ole aikeissa jäädä eläkkeelle.
Donna Leonin anekdoottimaiset muistelmapätkät viihdyttävät. Ne on kirjoitettu nokkelasti ja humoristisesti. Nopealukuinen kirja antaa kirjoittajastaan terävän kuvan: hänellä on vaistovarainen ote elämän absurdiuteen, kiehtoviin kohtaamisiin ja sähäkkään sanomiseen.
Uskon muistelmien vetoavan muihinkin kuin Donna Leonin Brunetti-dekkarisarjan lukijoihin. Nopeatempoisen Muistoja matkan varrelta –kirjan tyyli on tyystin toinen kuin viivyttelevän romaanisarjan. Osa Leonin dekkareiden lukijoista työlästyy tapahtumattomuuteen – siitä ei ole vaaraa muistelmissa.
•
Sain kutsun uudenlaiseen lukupiirikonseptikokeiluun. Kirsin Book ClubinKirsi Ranin ja Veneton alueen viinien maahantuojan Astra WinesinJohanna Lohiveden kokosivat illanviettoon eri teemoin postaavia tai dekkari-ihmisiä. Tilaisuudessa saimme maisteluun Astra Winesin viinejä ja kuulimme viinien taustoja, lisäksi pöytä notkui italialaisista herkuista.
Tilaisuuteen yhdistyi keskustelu Donna Leonin uusimmasta dekkarisuomennoksesta Hyvän nimissä(Otava 2024). Kirsi Ranin kertoi tapaamisestaan Donna Leonin kanssa kirjamessujen aikaan ja alusti muutenkin kirjakeskustelua. Kymmenkunta lukupiiriläistä kertoi lukukokemuksestaan ja sai kortin, jossa oli kirjailijan omakätinen tervehdys.
Osalle Hyvän nimissä oli ainutkertainen Brunetti-kirjakokemus. Siksi se jätti ensi lukijoita kylmäksi, sillä jo noin 30-osaisen sarjan häntäpään teokset taitavat edellyttää sisäpiiritietoa Brunettista sekä hänen perheestään ja työyhteisöstään, jotta lukija saisi kokonaisuudesta otteen. Konkarit puolestaan kokevat uuden Brunetti-kirjan vanhan tuttavan tapaamiseksi. Toki joka osassa on kehyksenä ajankohtaiseksi teemaksi sopiva rikos, mutta yhtä tärkeää on, mitä Brunettin privaatissa ja poliisiasemalla tapahtuu – ja mitä syödään.
Kirja kirvoitti keskustelemaan muun muassa alueellisuudesta ja murteiden merkityksestä Italiassa, Leonin kestoaiheesta, korruptiosta, ja Brunetti tehokkaasta kuulustelutekniikasta – kuuntelusta. Mietimme myös tämän hillityn poliisin mieltymyksiä antiikin kirjallisuuteen. Lisäksi keskustelimme Venetsian elävästä kuvauksesta ja totesimme kanavakaupungin olevan kirjan yksi päähenkilö.
Kuvissa Johanna Lohivesi, Kirsi Ranin ja Martti Ranin sekä Astra Winesin viiniperhettä.
Kuulimme myös lukunäytteen Donna Leonin muistelmakirjasta: kirje, jonka hän on kirjoittanut Brunettin poliisiasemalle tunkeutuville turisteille. Kirjeen meille luki Martti Ranin, monen äänikirjan luottolukija (ei tosin Leonin tuotannon äänikirjalukija).
Kaikkea tätä siivittivät maukkaat antipastot ja Veneton auringon hellimä viini. Yhdistelmä viini-viinitietous-kirjakeskustelu-herkut-seura osoittautui erittäin onnistuneeksi. Minulle tuli etuoikeutettu olo, että pääsin mukaan. Suosittelen kokeilemaan tuttava-työyhteisö-tapaamisissa ohjelmoitua viininmaistelua ja kirjakeskustelua. Myös se, että osallistuneet eivät pääsääntöisesti tunteneet toisiaan etukäteen, osoittautui erittäin hyväksi konseptiksi: meitä yhdisti kirja ja kokoontuminen – ja mielihyvä pääsystä mukaan.
•
Donna Leon: Muistoja matkan varrelta, suomentanut Markku Päkkilä & Helka Sivill, Otava 2024, 101 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Donna Leon: Hyvän nimissä, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, Otava 2024.
Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.
Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko KauppilanTerveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos LievosenVain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea KuuluvaisenMetsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino TainanSe laajenee.
•
Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.
Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.
Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim Statovci, Tommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.
•
Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti(SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.
Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta.
Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka
Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.
•
Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu Leisko, Magdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.
Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen
Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena Tiainen, Silja Vuorikuru, Satu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.
•
Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!
Sulje silmäsi, näe lumesta pöllyävät pakkaskeliset maantiet Helsingistä Kilpisjärvelle joulunaluspäivinä muutama vuosikymmen sitten, kun ei tunnettu kännyköitä eikä nettiä. Näe kaksi noin 35-vuotiasta miestä kuljettamassa pakettiautorämällä erikoislastiksi osoittautuvaa räikeänpunaista antiikkisohvaa. Avaa silmäsi, sillä nyt voit lukea Antti Tuomaisen uutuuden Tappokeli (Otava 2024).
Postin painavan lastin lajittelija Ilmari ottaa rahapulassaan kuljetuskeikan ja saa yllättäen kyytikaveriksi nuoruuden tuttunsa, Ilmarin mielestä epäluotettavan Anteron. Ilmarin keikan syy on oman lapsen ilahduttaminen, Anteron motiiveista ei ole tietoa.
Kahden miehen keikka kietoutuu teemoihin luottamus, kauna, ystävyys, avautuminen, anteeksianto ja rakkaus. Näitä vakavia(kin) puolia on romaanista luettavissa.
”Antero piti lyhyen tauon.
– En vihaa enää, hän sanoi.
Hän piti taas tauon, puhui sitten:
– Oli hyvä että tulimme, kiitos tästä.
– Ole hyvä, Ilmari sanoi.
He seisoivat paikallaan. Antero näytti siltä kuin yhä jatkaisi puhettaan hautakivelle.
– Meissä kaikissa on monta puolta, hän sanoi.
– Olen huomannut, Ilmari myönsi.
– Mutta miksi me näytämme niille lähimmille ihmisille sen huonoimman niistä?
– En tiedä, Ilmari sanoi ja nosti hartioitaan, osaksi siksi että halusi näyttää ettei hänkään ymmärtänyt elämästä kovinkaan paljoa, osaksi siksi että hän paleli.”
•
Kaksi tunteista puhumista välttelevää miestä tönöttää pitkälti suljetussa tilassa, vanhan pakun ohjaksissa: siinä on romaanin keskeinen näyttämö Tuomaisen tien päällä -romaanivariaatiossa. Jännäriksi se kääntyy niin, että pakun lasti yllättää kuljettajat. Lastin perässä kulkee kaksi kilpailevaa tahoa, joiden vuoksi Ilmarin ja Anteron täytyy pelata yhteen selviytyäkseen.
Tuomainen tarjoilee sutjakan tekstinsä tuttuun tapaan mustan huumorin keinoin. Kalmoja kertyy kenties aiempaa vähemmän, mikä sopii minulle, mutta kummallisia käänteitä kertyy aiempien kirjojen tapaan maukkaasti. Pakun takaa-ajajat tyypitellään ronskisti, kun taas päähenkilöitä sivellin sävyttää hienovaraisemmin.
Kangistavaa pakkaskeliä ja osin monomaanista toimintaa notkistaa ja lämmittää pohjalla kytevä romantiikka. Romaanin ääniraita on tarkoin harkittu ja tarjoaa ajankuvaa, lisäksi biisilista lisää huumoria ja pakulaisten suhteen suuntia.
•
Aluksi en aivan päässyt pakukyytiin mukaan, mutta Ilmarin tädin näyttäydyttyä ja sen jälkeen kuljettajamiesten sanailuun sytyttyäni ihan mielikseni istuskelin etupenkillä, pakun tavaratilassa, tienvarsibaareissa ja lumipenkoissa. Romaanin loppu lämmitti aidosti.
Kyydin mittaan sieluni silmin näin (tämänKIN) Tuomaisen teoksen kansainvälisesti viihdyttävänä tv-sarjana vetonaulanaan ilmeettömät kaurismäkimiehet (ja pari naista) ja eksoottisen pakkasluminen Suomi etelästä pohjoiseen. Toimii/toimisi muikeana viihteenä.
•
Antti Tuomainen: Tappokeli, Otava 2024, 158 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Lomalla löysäilin tekemisen ja lukemisen suhteen. Pihassa kyllä jonkin verran puuhailin niin, että samalla kuuntelin kirjoja; toisinaan keinuttelin, kudoin ja kuuntelin proosaa. Moni kirjoista liukui lajiltaan jännityksen puolelle.
Pohjoismaisista kuunteluun pääsi useampi jännäri. Parhaimmistoa oli Jørn Lier HorstinWilliam Wisting-sarjan Tapaus 1569 (Otava 2024). Dekkareissa usein vanhat synnit ja tapaukset nousevat esille, niin tässäkin, mutta ote on uskottava. Anna JanssoninMaria Wern-sarja on edennyt seitsemänteen spesiaaliosaan Sinä olit minun (Gummerus 2024) aika rutiinimenolla. Kristina OhlssoninStrindberg-sarjan uusin, Varjopaikka (WSOY 2024) oli mielestäni hapuilevampi ja venytetympi kuin aiemmat osat, joista ihan innostuin. Hupsu hybridi oli ruotsalaiseen saari- ja siirtolapuutarhaidylliin sijoitettu Suviunelmia ja verenpunaa (WSOY 2024), jossa kirjailija Christoffer Holst yhdistelee cosy crimeä ja chicklittiä.
Käännösdekkareista pitkäksi aikaa riitti kuunneltavaa Indrek Harglan kirjasta Apteekkari Melchior ja Tallinnan kronikka (Into Kustannus 2022). Ihastelen Harglan keskiajan kuvausta, jossa pääsee syvälle ihmisten elämäntapaan. Aika verkkaisesti juoni etenee, mutta siksipä juuri muulle ajankuvalle jää tilaa.
Nyt elokuun iltojen pimetessä esittelen vähän edellisiä kirjoja enemmän kolmea kotimaista jännäriä. Tuire Malmstedtin dekkarista Luusaari(Aula & Co. 2024) julkaisinkin jo oman juttunsa.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan
Elina Backmanin dekkareissa vaihdetaan joka osassa paikkaa, mikä on mielestäni mainio ratkaisu. Päähenkilöt sen sijaan pysyvät samoina, joten lukija pääsee seuraamaan heidän ajatusten juoksujaan suhteensa kehitystä. Täytyy vain hyväksyä se, että podcastaaja Saana törmää aina samaan rikosjuttuun, jota hänen rakastettunsa Jan tutkii KRP:ssä.
Kuinka kuolema kohdataan vie Saanan juhannusviikolla Kotkan edustan Kaunissaareen, jonne Jankin päätyy Nizzan piipahduksen jälkeen. Sitä ennen voi ihmetellä rakastavaisten niukkaa kännykkäviestintää, mutta päädyn, että yhteydenotoista pidättäytyminen on uskottavaa.
Juoni kerityi rauhallisesti niin, että loppuratkaisussa palaset loksahtelevat. Tapauksen taustalla kaikuu menneisyys: uusia ruumiita ilmaantuu muutaman vuosikymmenen takaisen murhan varjosta. Rikoksen selvittäjät joutuvat taiteilijapiirin suhdesotkujen setvijiksi – ja vähän omiensakin. Backmanin linja pitää: henkilövetoista jännitystä.
Elina Backman: Kuinka kuolema kohdataan, Otava 2024, 13 tuntia 11 minuuttia, lukijana Sanna Majuri. Kuuntelin BookBeatissa.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin
Eevi Kuokkanen on minulle uusi tuttavuus. Kiinnostava jännäristä Viimakerroin (Tammi 2024) kehkeytyi vähitellen siksi, että se erottuu muista. Kuokkasen kirja on harvinainen kollektiiviromaani: perheyrityksen ja pienen rannikkokaupungin väkeä vilahtelee runsaasti ja kirjassa seurataan tarkimmin kymmenkuntaa henkilöä.
Kirjassa hyödynnetään hyvin juonenkulun monihaaraisuutta, mutta kuolemantapausten setvintä ottaa aikansa. Ihmissuhteet vievät kirjassa tilaa, ja kyllä se sopii minulle. Yksi aihelma romaanissa on perheväkivalta niin, että tekijänä on nainen. Vuosikymmenten piinan jähmettämää perhettä kuvataan toimivasti.
Kannattaa kokeilla Kuokkasen kirjaa, jos kaipaat hidasta, arkista ja silti mukaansa tempaavaa kevytjännitystä.
Eevi Kuokkanen: Viimakerroin, osa 2 -Rantakaupunki, Tammi 2024, 11 tuntia 2 minuuttia äänikirjana, lukijaKaroliina Kudjoi. Kuuntelin BookBeatissa.
Anu Ojala: Jääsilkkitie
Olin heinäkuussa Vinhan kirjajuhlissa Ruovedellä kuuntelemassa Juha Roihan johtamaa dekkaripaneelia. Yksi keskustelijoista oli Anu Ojala, ja kiinnostuin välittömästi lukemaan hänen Ruotsin rajalle Tornionjokilaaksoon sijoittuvia dekkareitaan. Kolmas osa ilmestyy pian, toisen jo latasin, mutta esikoisen jo ennätin kuunnella.
Kylmä, merellinen Tornio-Kemi-ympäristö hahmottuu hienosti Jääsilkkitiessä (Otava 2021). Menevä, ilmaisutarkka kerronta on parhaasta päästä nykydekkareita. Dialogi ja henkilökuvaus toimivat hyvin juonenkuljetuksen ohella. Poliisin arjesta saa realistisenrankan kuvan huumehörhöjen kuskaajina ja uusien muuntohuumeiden uhrien siivoajina.
Genretyypilliseen tapaan romaanissa tehdään yksi poliisi seuraamiseen pakottavaksi. Ojalan sarjassa hän on privaatin ja työn välissä kimpoileva Ronja Jentzsch, vilkasliikkeinen ja -sanainen toimija. Virkistävästi nyt ei paneuduta romanssiin vaan vanhan omaisen hoitohuoliin. Välillä näkökulma vaihtuu tullimies Kristianiin, joka sailailee perhetilannettaan. Kuokkasen Viimakertoimen tapaan Kristian kärsii naisen harjoittamasta kotiväkivallasta.
Suosittelen tutustumaan Jääsilkkitiehen. Pohjoisen Suomen turismikasvot kääntyvät ihan toisenlaisiksi.
Anu Ojala: Jääsilkkitie, Otava 2021, 7 tuntia 32 minuuttia, lukija Anna Saksman. Kuuntelin BookBeatissa.
Tuire Malmstedtin jännärisarja jatkuu romaanilla Luusaari (Aula & Co. 2024). Lukijalle on eduksi aiempien osien lukeminen, sillä päähenkilöiden elämänvaiheiden tunteminen laventaa sisältöä. Näin on asiantila muissakin sarjoissa.
Malmstedtin kirjojen päähenkilöt toimivat Jyväskylän poliisissa työparina. Matilda on kovia kokenut nainen, jonka privaattielämä täyttyy nyt adoptioäitiydestä. Elmo toivuskelee lapsuudenystävän katoamisen aiheuttamista traumoista, koska se arvoitus on ratkennut, ja suunnittelee avioitumista avovaimonsa Inarin kanssa.
Jo aiemmissa osissa Matilda ja Elmon elämän asiat ovat sotkeutuneet käynnissä olleisiin rikostutkintoihin, eikä Luusaari tee siinä poikkeusta. Lähtökohtaisesti kiinnostukseni lopahtaa jännäreissä, joissa riehuu psykopaatti sarjamurhaaja ja joissa poliisipäähenkilöiden privaatti kietoutuu rikosvyyhtiin. Kummallisesti hyväksyn ne melko hyvin Malmstedtin (ja Jo Nebøn) kirjoissa. Kyse on kerrontatavasta: psykologisesta otteesta päähenkilöihin.
•
Luusaaren juoni perustuu siihen, että Jyväskylässä katoaa nuoria, sittemmin myös vähän vanhempia. Matilda ja Elmo joutuvat ymmälleen: mikä yhdistää katoamisia ja mikä lienee tekijän motiivi. Sitten kirpaisee läheltä ja toinen työpareista joutuu pois virallisesta tutkinnasta. Tragedia seuraa toistaan, ja alan olla sitä mieltä, että sarjan jatkuessa uskottavuus vaatisi hillintää. Ihan tavalliset arjen haasteet riittäisivät päähenkilöille, ja paukut siirtyisivät rikostapausten setvimiseen ilman Matildan ja Elmon uhriuhkaa.
Malmstedt kirjoittaa lajityypillisesti, tehokkaasti ja pieteetillä. Hän kuljettelee juonilankoja niin, että tutkinnan vaiheet jumiutumisesta edistäviin johtolankoihin vuorottelevat. Hän ei ohita uhrien omaisten hätää. Nämä asiat päähenkilöiden ajatuskulkujen kuvauksen lisäksi kiinnostavat minua.
Suomessa radikaalioikeisto ja rasistiset iskut ovat karmeaa tosielämää. Enää ei ole epäuskottavaa dekkarissakaan, että salassa kokoontuvat uusnatsit ovat keskuudessamme. Malmstedt on kirjoissaan kuljettanut tätä sivujuonta jo pitkään.
•
Malmstedtin tyyli on vuorotella tutkinnan kuvausta ja tuoda väliin poikkeavia tekstipätkiä, joista lukija voi päätellä, kenen pään sisäistä tajunnanvirtaa ne ovat ja miten ne liittyvät rikosjuoneen. Tällä kertaa poikkeusosuudet tuntuivat vaikeilta. Ehkä minua vaivaa taas sama vaivani: psykopatia tuntuu liian yksinkertaiselta selitykseltä. Toisaalta ne perustellaan kestämättömällä surulla.
Kirjan alku herättää ristiriitaisia tunteita, sillä se vie Norjan Utøn joukkosurman tapahtumiin. Jouduin pohtimaan, voiko tosielämän järkyttävän tapauksen tuoda rikosviihteeseen. Ymmärrän kirjailijan valinnan luettuani viimeiset muutamat sivut. Taustalla vaikuttaa viattomien nuorten uhrien kunnioitus.
•
Tuire Malmstedt: Luusaari, Osa 4: Metso & Vauramo, Aula & Co. 2024, 175 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa, mutta sain kirjan myöhemmin kustantajalta – kiitos!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 