Aihearkisto: Kirjallisuus

22 toukokuun, 2015 · 8:06 am

Audrey Magee: Sopimus

Minua ovat useasti askarruttaneet fanaattiset liikkeet, jotka elävät toisenlaisten sorrosta ja eliminoimisesta. Eniten jaksaa ihmetyttää se, miten niin sanotut kunnon ihmiset lähtevät joukolla mukaan väkivaltaisiin tekoihin tai ainakin hyväksyvät ne. Niinkö minullekin kävisi, jos tarpeeksi vakuutetaan, tarjotaan hyötyhoukuttimia minulle ja läheisilleni tai uhataan, pelotellaan, kiristetään?

Natsi-Saksa on kulunut mutta keskeinen esimerkki edellä esittämästäni meiningistä. Onhan se hämmentävää, että kristinuskoon perustuva arvopohja (”älä tapa”, ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” jne.) on mahdollistanut karkean väkivallan ja riiston. Sotatoimien raakuuksista puhumattakaan. Audery Magee tarjoilee näkymiä ko. dilemmaan. Sopimus (suom. Heli Naski, Atena 2015) on romaani, joka sen kummemmin selittelemättä näyttää toisen maailmansodan kotirintamaihmisiä Berliinissä ja rintamamiehiä marssilla Neuvostoliiton valloitukseen.

”Meidän täytyy tehdä osuutemme. Noudattaa määräyksiä.”
”Seurauksista välittämättä.”
”Muuten syntyy kaaos.”
”Tämä on joka tapauksessa yhtä kaaosta.”
”Se tulee olemaan sen arvoista.”

Niinpä niin. Perheessä ja yhteiskunnassa auktoriteetti- ja hierarkiasysteemi on täydellisesti nielty. Toimintaa tukee kuuliaisuuden lisäksi pelko: jos ei ole näkyvästi systeemin puolella, on sitä vastaan ja tuhon oma. 

Romaanikeskiössä on yksi perhe. Herra Spinelli on ensimmäisen maailmansodan käynyt mies, joka uskoo vahvasti Saksan ylemmyyteen. Rouva Spinelli myötäilee, kunnes perheen poika uhrataan yhteisen hyvän nimissä. Tytär Katharina nai sotaponnistelusyistä tuntemattoman sotilaan Peter Faberin. Faber syttyy apen ja avioliiton myötä aatteeseen ja leimuaa sitä rintamalla. Mutta nälkä voittaa aatteen. Muutenkin tappiot turmelevat ihmisten tahtoa.

Romaanin kalsea kerronta on oikea tapa pysäyttää. Ei paisutella. Ei myöskään säästellä, esimerkiksi rintamatapahtumien kaameutta ei kaunistella. Dialogi on iskevää, osin töksähtelevän karua. Henkilöissä on lojaalit puolensa ja sitten ne puolet, jotka mahdollistavat kaiken kauhisteltavan piittaamattomuuksista ja raakuuksista takinkääntöön.

Hyytävä on natsihierarkia, ja niin on myös hyväuskoisten kotirintamahölmöjen usko sotimiseen ja nopeaan voittoon. Kuvaava on tilanne, jossa nuori morsmaikku lähettää pari suklaalevyä sulholle ”retkievääksi”. Sotilasmies kahlaa paksuissa kinoksissa Venäjän aroilla kohti Stalingradia nälän ja raakuuksien näännyttämänä, aseveljien suolenpätkiä kokoillen. Siitä ei suklailla selvitä. Ei myöskään sodan jälkiselvittelyistä.

Sopimus on nopealukuinen mutta vaikutukseltaan pitkäkestoinen. Tyly tarina, valitettavan uskottava.Sopimus – – –

Audrey Magee

Sopimus

The Undertaking

Suomentanut Heli Naski

Atena 2015

332 sivua

Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita lukijoita riittää, esimerkiksi kirja imaisi Nannan, se vei Ompun sodan lähietäisyydelle, ja Villasukkaa vavahduttivat minun laillani kerronnassa käytetyt kontrastit.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 toukokuun, 2015 · 3:35 pm

Minna Lindgren: Ehtoolehdon tuho

Kuolema Ehtoolehdossa (Teos 2013) tutustutti hurmaaviin yhdeksänkymppisiin palvelutaloasukkeihin. Ehtoolehdon pakolaiset (Teos 2014) jatkoi tuttujen ikäihmisen seurantaa kotihoidon kurimuksessa. Kolmas osa Ehtoolehdon tuho (Teos 2015) palauttaa porukan tuttuun palvelutaloon – tai oikeastaan tuntemattomaksi remontoidun vanhusvankilan virtuaalihoivaan. Minna Lindgren räiskii täyslaidallisen nykyisen ja tulevan vanhushoidon tilasta. Ehtoolehto on monitoroidun vanhustenhoidon pilottihanke, jossa älylaitteet ja robotit hoitavat hommat monikansallisen pörssiyhtiön piikkiin.

Tämä tirkistelyyn perustuva vanhustenhoiva on vielä suurempi vitsi kuin tehostettu kotihoito! Absurdimpaa on vain kierosilmäinen kyklooppi.

Harvoin pääsee lukemaan näin överiksi äityvää kuvausta hoiva-ajattelusta ja teknologian käytöstä. Vesissä silmin nauran romaanin alkupuoliskon tilanteille, joissa vanhusväki hiplaa älylaitteita, kuuntelee robottiääniä sekä vastaanottaa näyttöjen tiedotteita ja Raamatun värssyjä. Nauruntyrskeessä tajuan, että oikeastaan pitäisi itkeä, sillä Lindgrenin kauhuskenaario on liian lähellä.

Huumori perustuu tilannetajuun ja taitavaan verbaliikkaan. Sanailut ja oivallukset ihastuttavat suuresti. Kerrassaan upeasti Lindgren tavoittaa ikiaikaisesti eläneiden vanhusten kokemushistorian ja kielenkäyttötavat. Niiden valossa nykytavat ja -ilmaisut näyttäytyvät naurettavina. Aivan yliveto on Ehtoolehtoa luotsaavan Jerry Siilenpään konsulttikieli:

Mykkyyden autuus on vapauttava tekijä! Kun kumppani edustaa inhimillistettyä automaatiota, itsellä on vapaus olla kommunikoimatta. Sä päätät itse. Tällä tiellä kun edetään, päästään siihen, että geronteknologia ja inhimillistetty automisaatio lisäävät loppupeleissä loppukäyttäjän itsenäisyyttä, päätäntävaltaa ja valinnan vapautta. Selvällä suomen kielellä sanottuna sä päätät itsen tekemisistä. Eeppistä, vai mitä? Tällainen ympäristö niin kuin Ehtookehto, on kustannustehokas, asiakasystävällinen ja se on sitä 24/7. Juurikin niin. Tää ei ole dadaa, tää on tätäpäivää.

Jälleen kerran totean, että Ehtoolehto-sarjan tulisi kuulua pakollisiin tenttikirjoihin sosiaali- ja terveysalalla. Ehtoolehdon tuho -romaani on irvokas kärjistys sopeuttamistoimien seurauksena tekoälyloukkuun jätetyistä hoidokeista. Hyväksyn äärimmäisyyksiä hipovan satiirin, sillä aihe vaatii ravistelua. Niin hoito- kuin uskontobisnes saavat kuulla kunniansa. 

Jännärigenrestä isketään kipinää, heikosti tosin, sillä varsinainen roihu syttyy lennokkaasta kerronnasta juonikkaan ihmisyyden nimissä. Kaiken kerrotun hulabaloon sanoma on äärimmäisen vakava: ihmiset tarvitsevat ihmisiä, kuulluksi tulemista kasvokkain ja arvostaen sekä aidosti koskettaen. Siihen ei skype eikä robottihylje riitä.

Romaanin yksi keskeisteema on kuolema. Sen läheisyys on lähes satavuotiaille luonnollinen, muille ei. Monet kuolevat valitettavasti laiminlyömisen tuloksena, mutta koetaan kirjassa yksi erityisen kaunis, liikuttava kuolema. Lindgrenin kerrontaskaalaan kuuluu lämpö, joka kurkistaa älykkäiden kärjistyskulmien takaa.Ehtoolehdon tuho

Ehtoolehdon elo vertautuu Mannin Taikavuoreen, vilahtaapa myös yhteys Camus’n Ruttoon. Klassisen musiikin sävelet siivittävät usein ehtoolehtolaisten eloa. Kultturelli kehys sopii mainiosti raamittamaan elämänarvoja, joita eivät sähkökatkokset eivätkä verkkovirukset pimitä. Jotain kärpästenherramaisuuttakin kirjassa on: henkilöt ovat eristyksissä oman onnensa nojassa. Hoito- ja omaisväki loistavat poissaolollaan.

Ehtoolehto on myös satu. Siinä hyviksiä ovat neuvokkaat mummelit. Hoitokodeissa ja vanhusosastoilla käyn säännöllisesti, enkä Siirin, Irman ja Anna-Liisan kaltaisia näe, eivätkä dementiaan uponneet onnettomat ole hellyttävää hoitoloiden rekvisiitta. Hyvässä sadussa saa reaalirajoja rikkoa, sillä sadussa on sanoma ja opetus sen lisäksi, että tavoitteena on kerätä väki seuraamaan tarinaa ja viihtymään. Lindgren onnistuu siinä mainiosti.Tämän opin: Ehtoolehdon sivistyneet kaverukset pitävät toisistaan huolta kunkin kummallisuuksista ja höperyyksistä huolimatta. He odottavat hyvää kuolemaa – ja sitä ennen haluavat elää ihmisarvoista elämää lempeässä, inhimillisessä hoidossa.

– – –
Minna Lindgren
Ehtoolehdon tuho
Teos 2015
romaani
289 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 toukokuun, 2015 · 8:00 am

Elina Hirvonen: Kun aika loppuu

On tavallinen akateeminen perhe. Vanhemmilla on vastuulliset työt ympäristönsuojelualalla, ja aiheesta riittää kotikeskusteluihinkin. Välillä vanhemmilla on eripuraa ja kohtaamattomuutta. Isosisko Aava huolehtii pikkuveljestä, vetäytyy sitten oman elämän rakentamiseen ja työhön sota-alueiden avustustöissä. Pikkuveli Aslak ei saa ystäviä, eikä kukaan osaa auttaa. Vakava, pohtiva poika katoaa salattuun sisimpäänsä. 27-vuotiaana Aslak ryhtyy ankarin keinoin eliminoimaan liikakansoitusta.

Se, mitä minun lapseni nyt tekee, on paljas ja armoton kuva minusta. Hänen tekonsa paljastaa pimeän, jonka minä olen yrittänyt kätkeä.

Elina Hirvosen romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) pureutuu etenkin äitiin, ja siihen on äitinä kivuliasta samastua. Myös siskon tuska tuntuu pahalta. Itse Aslak jää etäälle, kaikille. Perheenisä on lähinnä puhumaton. Hirvonen kohdistaa vakavan katseen koko perheeseen, kun Pärttyli Rinne käsittelee samaa teemaa Hirvosta rajatummin keskittyen vain nuoriin romaanissaan Viimeinen sana. Kummatkin jyräävät nuoren miehen väkivaltateoilla.

Hirvosen romaanissa on isoja asioita kuten ympäristökysymykset, katastrofiapu ja ihmisarvo. Ääriliikkeisiin lipuminen niin lännessä kuin islamistisissa maissa on sekin vaativa aihe. Sukupolvilta toiselle siirtyvä selviytymispaine on kova teema, ja sitä sivutaan äidin kokemusten kautta. Vaikean lapsen lamaannuttava vaikutus parisuhteeseen ja sisaruksiin värisyttää sekin. Aihepaino on musertaa alleen. Lapsen vanhempien – vain äiti on äänessä – syyllisyysahdinko vetoaa minuun, vaikka muuten taitava teksti pitää minua kummasti käsivarrenmitalla etäällä. En tiedä, miksi. Ehkä kaikkea on liikaa.

Koko ruumiissani läikähti onni. Miten ihmeellistä oli pitää sylissä ihmistä, joka jonakin päivänä astuisi maailmaan ilman minua, haastaisi ajatuksillaan minut.

Toiveet ja totuus törmäävät. Nyt ratikoissa ihastuttavat pikkulapset toimivat parinkymmenen vuoden perästä – niin miten? Kuin Aslak? Mitä ja miten meni ja menee vikaan? Joitain selityksiä voi tekstistä lukea, joukossa on kulunuttakin osoittelua erilaisuudesta ja nettiryhmistä. Kukaan vanhempi tai sisarus ei ole virheetön, on tavallista rakastaa vajavaisin taidoin. On tavallista tuntea maailmantuskaa. On kammottavan yleistä jäädä yksin, masentua. Mikään näistä ei oikeuta tappamista. Käsittämättömyys on osa ahdistavuutta: on kyse teosta, jolle ei ole hyväksyttäviä perusteita, vain läheisten parantumaton syyllisyydentunne.Kun alika loppuu

Romaanissa on perhedynamiikan takautumakatselmusta, mutta se ei tapahdu räikeästi jälkiviisastellen. Tunteet ovat tanassa, pakahtumispiste kohteena. Näkökulmatekniikkaa viljellään nykyisin runsaasti, ja sen käyttö sopii tähän kokonaisuuteen.

– – on kuvat jotka vain toinen muistaa ja yhteiset hetket, joista jää jokaiselle erilainen jälki.

Kenellekään ei soisi tapahtuvan romaanissa kuvattua ajan loppumista, mutta niin vain on käynyt tasaisin väliajoin meillä ja muualla, siksi aihe on tärkeä, sitä sietää valottaa, vaikkei valoa paljon olekaan. Kun aika loppuu on jättää pimeään, ja sittenkin tekstistä voi ottaa vastaan toivon:

Loputtoman väkivallan keskellä ei ole mitään tärkeämpää kuin puolustaa elämän merkitystä, sitä sitkeämmin, mitä turhauttavammalta, toivottomammalta ja lohduttomammalta se tuntuu.

– – –
Elina Hirvonen
Kun aika loppuu
WSOY 2015
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta.
Romaanin ovat monet lukeneet, esimerkiksi: Omppu pohtii romaanin turhan laajaa haarukointia, Elina kompasteli ja vaikuttui, Kristan kirja jätti hieman etäälle, Arjaa romaani ravisteli ja Sara pakahtui.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 toukokuun, 2015 · 6:09 pm

Anneli Kanto: Pyöveli

Sanoin, että olen Saksanmaalla opinkäynyt pyöveli. Olen ollut Lyypekissä, Hampurissa, Wismarissa, Räävelissä ja Oolannissa. Osaan mestata miekalla ja kirveellä, taidan hirttää, hukuttaa ja haudata elävältä. Voin rakentaa polttorovion ja polttaa elävän taikka kuolleen. Tiedän kovan kuulustelun menettelytavat. Olen nuori, joten palveluani voidaan käyttää monet kymmenet vuodet. En juo enkä tappele.

Vakuuttava työpaikkahaastatteluavaus, vai mitä! Tällä tavalla Johann markkinoi itsensä isänsä seuraajaksi Vaasan ja ympäröivän maakunnan pyöveliksi 1600-luvun loppupuoliskolla. Eikä muutenkaan tässä romaanissa kaihdeta kertoa asioita suoraan – etenkään sitä, miten ihmiseltä otetaan työn puolesta henki pois. Koska ennen kuolemaa eletään, on romaanissa siitäkin paljon sanottavaa. Anneli Kanto on kirjoittanut karkeanhoukuttelevan historiallisen romaanin Pyöveli (Gummerus 2015).

Pyövelin jäljiltä olen pyörryksissä: julma ammatti tehdään lähes käsitettäväksi, kun tuomioonpano ja sitä edeltänyt tuomarointi hoidetaan enempiä kärsimyksiä tuottamatta. Ei kuvaus käännyttänyt minua kuolemanrangaistuksen kannattajaksi, mutta teksti vie varmalla otteella 1600-luvun ihmisten ajattelu- ja toimintatapoihin sekä elinympäristöihin. Innostun juuri tällaisesta henkilövetoisesta tekstistä, jossa on taiten hallitut kerrontakeinot ja lisäksi fokusoitua sanottavaa elämästä, ajasta ja ihmisen ihmeellisestä ja kauheasta tavasta toimia. Pyöveli on ammatti, jonka äärimmäisyys johtaa käsittelemään teemoja oikeudenmukaisuus, jumaluskon epäloogisuus, kanssaihmisten kohtelu ja muiden elämästä päättäminen.

Kanto taitaa keinot, joilla henkilöistä syntyy seuraamista vaativia persoonia. Johann-pyöveli on selkeä päähenkilö, ja hänen kasvunsa, kehityksensä ja kohtalonsa on vaiherikas. Pidän siitä, että kaksi muuta erisäätyistä kertojaa avartaa ajankuvaa, vallankin kun hahmot ovat näin mielenkiintoisia kuin tuomari Wisander ja Pieti-apteekkari. Tekisi mieli pitkästikin laverrella esimerkiksi Johanin oppivuosista, Pietin viidestä elämästä tai tuomarin naimahuolista ja otteen lipeämisestä. En voi: haluan sinun kohtaavan nämä miekkoset avoimin mielin.

Kieli ja kerronta vakuuttavat. Johann-pyövelinpoika, tuomari Wisander ja puotipojasta apteekkariksi kohoava Pieti Sipinpoika kertovat jokainen heidän taustaansa sopivaa ja uskottavaa kieltä. Alkupuolella terävänäköinen ja -kielinen Wisander on jopa riemastuttavan rehevä sanailija. Pieti suunnittelee suuria, se näkyy ilmaisussa, joka on laskelmoivan miehen selkeää ja napakkaa tyyliä. Pyövelin tekstissä äly, tunne ja kehitys näkyvät karusti. Hulppeitakin hetkiä on, esimerkiksi saksalaisten pyöveleiden kokoontuminen on kuin ammattiliiton tyhy-päivä, jossa vertaillaan työmenetelmiä, valitellaan epäkohtia ja rentoudutaan. Välillä kolmen minäkertojan osuuksia lavennetaan ulkopuolisen kerrontakulmin. Tiukan elävästä ilmaisusta esimerkiksi käy vaikka seuraava raskaustilan kuvaus.

Vatsan pehmeä pussi täytyi hiljalleen ja valui kohti kylkiä. Se alkoi kohota ja pullistua kireäksi. Terävän harjan halkaisi tumma ura. Napa ponnahti esiin kuin tappi. Sinertävät suonet kirjavoivat mahan. Ne olivat samannäköiset kuin piiskaniskun arvet tuomitun selässä.

Romaanin loppuosan noitavainokiihkoilu paljastaa entisistä järkimiehistä kääntöpuolen: ”Kuin kuumetauti ja päähulluus olisi iskenyt tuomareihin, lautamiehiin ja pappeihin.” Aluksi pidän päätösjaksoa jokinsortin notkahduksena. Tapahtumia vauhditetaan ja tempaistaan äkkiratkaisuja. Olkoon niin. Ymmärrän tarkoituksen: noitahullutus pistää koville Johannin (ja lukijan) ihmis- ja oikeususkon – usko kirkkoon on jo aikoja sitten mennyt. Pyövelin pohdinnat teoista, niiden seurauksista ja elämän edellytyksistä korostuvat loppua kohti. Syyllisyyden kantaminen on lähes ylivoimaista, mutta pyöveli solmii eräänlaisen elämäntaistelun välirauhan, höllentää kohtalon hirttosilmukkaa. Eristetyn ja hyljeksityn osa koskettaa.

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

”Tässäkin päivässä on jotain, jos ei muuta niin kissan maito.”

Vivahteikas ja ajankuvaltaan vakuuttava romaani ravitsee tällaista historiallisten romaanien ystävää. Sanottavaa on ja juoni luistaa. Henkilöt ovat vereviä, heissä on hyvää ja pahaa, ja paljon siltä väliltä. Päähenkilöiden miesvaltaisuus ei minua närkästytä, sillä sivuhenkilöt, esimerkiksi päämiesten vaimot, ovat luonteikkaita. Vieläkin pyörryttää: olipa täyteläinen ja karu reissu noin neljänsadan vuoden taa!

– – –
Anneli Kanto
Pyöveli
Gummerus 2015
historiallinen romaani
382 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Ullalle kuvaus on uskottavaa, Kirjakon kirja valloitti ja Sallan vakuuttivat omaperäisyys ja tyyli.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 toukokuun, 2015 · 10:08 am

Lukemisasiaa kouluista ja Poika joka katosi

Palaan blogissani säännöllisesti nuorten lukuharrastuksen hiipumiseen. Tällä viikolla Helsingin Sanomien pääkirjoituskin (13.5.2015) käsitteli aihetta. Näkökulma siinä oli lähinnä lukioon sunnattu: on herännyt huoli, että uudessa opetussuunnitelmassa ei mainita kokonaisteoksien lukemista.

En usko, että lukiossa kukaan äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja jättää luetuttamatta nyt ja tulevaisuudessa kokonaisia kauno- tai tietokirjoja. (Toinen juttu on, lukeeko lukiolainen vaan nappaako tehtävävastauksia leffojen ja blogien avulla.) Outoa sen sijaan on ikäluokan toisen puoliskon unohtaminen sankassa huolestumisen ilmapiirissä.

Ammattikoulutuksessa opetusmahdollisuudet ovat niukat, vaikka lukutaidoltaan ja -tahdoltaan haastavat nuoret hakeutuvat usein ammattiopintoihin. Kirjallisuus on opetussuunnitelmassa marginaalinen sivumaininta mutta silti osa opetusta. Lukuinnon ja -taidon nostattamiseen eivät rakenteet tarjoa kummoistakaan tukea. Kun lukiolainen saa opintojensa aikana yli 200 tuntia pakollista äidinkielen ja kirjallisuuden opetusta, saa ammattikoululainen äidinkielenopetusta noin 70-90 tuntia, ja se määrä sisältää kaiken ammattitaitoa tukevan pakollisen äidinkielen lähiopetuksen (OPS:n paikalliset, vaihtelevat toteutukset elokuussa 2015). Kumpikin toisen asteen koulutus mahdollistaa silti hakeutumisen jatkokoulutukseen. Huolestuisin todella koulutuksellisesta ja alueellisesta eriarvoisuudesta, jos olisin päättäjä, työnantaja, vanhempi tai tulevaisuuttaan pohtiva nuori.

Nämä toisesta asteesta. Varsinainen murheen aihe on jo peruskoulussa alkanut pitkäjänteisen lukemisen karttaminen. Tiedämme tutkimuksista, että peruskoululaisten asenne etenkin kirjallisuuden lukemiseen on muuttunut aiempaa negatiivisemmaksi, taitomittaustulokset heikentyvät vuosi vuodelta ja sukupuolien taitoerot ovat kasvaneet siten, että suuren pokajoukon lukutaito on hälyttävän huono.

Toiset nuoret kiinnostuvat kirjallisuudesta, ahmivat sitä, ja usein kodin malli tukee tätä empatiaa, ajattelutaitoja ja sivistystä ruokkivaa harrastusta. Iso osa nuorista sen sijaan jää osattomaksi opettajan houkutteluyrityksistä huolimatta. Taustalla on nuorten aikapula, haluttomuus, huonot lukukokemukset tai heikko luku- ja keskittymiskyky.

Usein valitetaan, että kiinnostavaa luettavaa on vaikea löytää. Lukijaksi voi nimittäin ajautua: porttiteoria on totta tälläkin elämänalueella. Kun otolliseen aikaan saa käteen imaisevan kirjan, voi lukuharrastukseen jäädä koukkuun.

Muistutan, että viime vuosina on ilmestynyt hyviä selkokirjoja, jotka voivat tarjota positiivisen lukukokemuksen nuorille lukijoille, joilla aiemmin on ollut sellainen kokemus, etteivät he jaksa lukea ”paksua” kirjaa loppuun. Syynä voi olla kärsivällisyysvaje tai lukemiseen liittyvät vaikeudet. Tämän pitkän johdattelun jälkeen esittelen yhden uusimmista selkokielisistä nuortenromaaneista.Poika joka katosi

Marja-Leena Tiaisen selkoromaani Poika joka katosi (Avain 2015) perustuu kirjailijan samanaiheiseen yleiskieliseen nuortenkirjaan. Hannan veli katoaa, mikä vaikuttaa väkevästi 17-vuotiaaseen tyttöön ja hänen perheeseensä.

Selkoromaani kertoo eleettömästi mutta tunteisiin vetoavasti epätietoisuuden ja surun eri vaiheista. Aihe ei ole helpommasta päästä, mutta se tarjoaa välineitä vaikeiden tunteiden käsittelyyn. Kaikeksi onneksi aihetta lähestytään myös siten, että tuskaan ei vajota. Romaanin voima on etenkin se, että elämä etenee: saa edetä, saa toivoa ja olla onnellinen.

Poika joka katosi on mielestäni enemmänkin tyttöihin vetoava kirja. Lukuhaluton poika voi nujertua tämän vakavan aiheen alle. Selkokirjasta hyötyvälle nuorukaiselle voi sen sijaan tarjota Tiaisen viimevuotista selkokirjaa Kyttäyskeikka. Lisää selkokirjavaihtoehtoja löytää tuoreimmasta selkokirjaesitteestä.

Oma kokemukseni selkokirjojen tarjoamisesta syystä tai toisesta vähän ja vaivalloisesti lukeville ihan tavallisille yli 15-vuotiaille nuorille on toiveikkaan myönteinen. Jo nuoren elämys siitä, että jaksaa lukea kirjan loppuun voi olla itsensä huonoksi kokevalle lukijalle kohottava. Selkokirjojen helppo virkerakenne ja tarinan johdonmukainen eteneminen helpottavat lukuprosessia, jolloin juoneen, henkilöihin ja sanottavaan pureutuminen mahdollistuu.

Selkokirjoja on monenlaisia, sillä osa on täsmäsuunnattu erityisryhmille, mutta monet sopivat aivan tavallisille tallaajille. Siksi ”selkosta” on karsittava joitain karkottava leimaava sävy. Se, että teksti on helposti lähestyttävä, jopa yksinkertainen, ei ole huono tai väheksyttävä asia. On hyvä, että on valinnanvaraa: toisille lukijoille alastalon saleja ja toisille selkoromaaneja.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Poika joka katosi
selkoromaani
Avain 2015
88 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat: ,

12 toukokuun, 2015 · 7:01 am

Kate Atkinson: Joka lapsia ja koiria rakastaa

Kate Atkinsonin romaani Elämä elämältä oli viime kevään suuria kirjaelämyksiäni. Atkinsonin Jackson Brodie -sarjaa olen seurannut aina uutta osaa odottaen (blogissani osat 2 ja 3 Kaikkein vähäpätöisin asia ja Ei vieläkään hyviä uutisia?). Toiveikas hytinä seuraa uusinta: Joka lapsia ja koiria rakastaa (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2015).

Yksityisetsivä-Brodie kidnappaa kaltoinkohdellun koiran ja ex-poliisi Tracy laiminlyödyn lapsen. Näihin liittyviä vaiheita sekä 1970-luvulle sijoittuvaa murhaa ja lapsikaappausta setvitään rinnakkain. Tapahtumia nähdään Brodien silmin, myös Tracyn ja Tracyn entisen poliisikaverin, ja lisäksi dementoituva näyttelijätär kytkeytyy kuvioon. Kaikkien tiet eivät leikkaa lainkaan, ja jos leikkaavat, se tapahtuu sattumanvaraisesti ja yllätyksellisesti.

Taattua Brodie-sarjatyyliä on se, että henkilöitä on useita ja linkitykset toisiin ovat löyhiä, yhteydet selviävät vähitellen. Joka lapsia ja koiria rakastaa pitää rispaavat langat napakasti käsissä ja lukijan hyppysissä. Dekkarirakenne on pikemmin turvakehys kuin piinaavan jännityksen luontiin luotu. Oleellista on psykologisesti kiehtova henkilökuvaus.Joka lapsia ja koiria rakastaa

Brodien hahmo vetoaa minuun osa osalta. Älyä ja itseironiaa piisaa. Rosoinen tunne-elämä lisää miehen vetovoimaa, ja lapsuuden traumat elävät ja hengittävät viisikymppisen jokaisessa päivässä. Kahden lapsen etäisä, jolta riittäisi rakkautta lapsille, koirille ja yhdelle – no, parillekin – naiselle, yhä etsii suuntaansa. Sitä haluan jatkossakin olla seuraamassa.

Ihailen Atkinsonin henkilökuvaustaitoa. Hän luo luontevasti uskottavia ja kiinnostavia hahmoja. Elämänkäänteessä keikkuva Tracy ja hellyttävä reppana-selviytyjä Courtney-tyttö käännyttävät oitis puolelleen. Asetelma pistää miettimään kierosti rikosen suhteellisuutta: rakastava kaappaaja vai väkivaltainen koti. Ikääntyneen näyttelijättären muistamattomuuden kokemukset on kuvattu satuttavasti. Hupaisa pistäytyjä on yksityisetsivä Brian Jackson, päähenkilön kaksois- tai vastakuva.

Harva dekkarityyppinen teksti hykerryttää siten kuin tämä Brodie-sarjan osa – Fred Vargasin Adamsbergit ja Håkan Nesserin Barbarotit niputtaisin sukulaisiksi. Kerronta on joustavaa ja luistavaa – nautittavaa. Minut valloittaa humoristinen ote, joka syntyy huomioista, tilanteista, henkilöasetteluista ja näppärästä verbaliikasta. Kääntäjä Kaisa Kattelus on velho siirtämään kieleen perustuvan komiikan suomeksi. Pisteitä ropisee myös siitä, että tärkeitä elämänasioita ei ohiteta kepeästi, vaikkei niitä käsitellä tosikkomaisesti.

Brodie ei ole lukumiehiä (sentään runot ovat alkaneet kiinnostaa), mutta Brodiesta lukeminen pitää kirjailoa yllä. Olkoon niin, ja olkoon noinkin, vaikka jo jokunen ajattelija on aiemmin samoin todennut – tai melkein samalla lailla:

Kaunokirjallisuus ei ollut koskaan ollut lähellä Jacksonin sydäntä. Tietokin oli ihan tarpeeksi koettelevaa, miksi piti vielä keksiä juttuja omasta päästä? Hän tajusi, että maailman merkittävimmät romaanit käsittelivät kolmea aihetta: kuolemaa, rahaa ja seksiä. Toisinaan yhtä valasta.

– – –
Kate Atkinson 

Joka lapsia ja koiria rakastaa 

Started Early, Took My Dog 

Suomentanut Kaisa Kattelus 

Schildts & Söderströms 2015 

398 sivua 

Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

10 toukokuun, 2015 · 12:57 pm

Aki Ollikainen: Musta satu

Nykyhetkessä kertojamies angstaa pieleen mennyttä avioliittoa. Samalla hän muistelee ankeaa lapsuuttaan ja lapsuudenystäväänsä sekä kasaa käsikirjoitusta, jossa seikkailee papan isä kieltolakivuosina. 1930-luvun alkuun kiteytyvät trokaritoikkaroinnit, hulluun suuntaan kääntyvä poliittinen Eurooppa, kotimaisen kapinan jälkikatkeruus ja Tattarisuon lähteen taikamenot. Aki Ollikainen kytkee tiiviiseen romaaniin monta synkkää tarinaa: Musta satu (Siltala 2015).
Musta satu

Niin edeltävät sukupolvet käänsivät seuraaville selkänsä. Ja minä seisoin jonon päässä, tuijotin isän niskaa ja isä papan niskaa. Pappa tuijotti tyhjyyteen, ehkä sieltä vihdoin piirtyivät esiin sotavuodet ja sotaa edeltänyt aika, papan lapsuus, jonka uumenista hän haki omaa kadonnutta isäänsä.

Musta satu on tavallaan tavanomainen sukupolviromaani suomalaisista perustarinoista, joiden palasia ovat sotatraumat, rikkonaiset perhesuhteet, ryyppyreissut ja kesken jääneet elämät. Miehiä yhdistävät vaillinaiset isäsuhteet, jotka kirouksen lailla jatkuvat ja siirtyvät. Ytimenä on miehen riittämättömyyden tunne, jota paikataan vierailla naisilla ja epätoivoisilla teoilla.

Romaanin miehet joka aikatasolla rypevät synkissä tunnelmissa. Kenestäkään ei voi oikein pitää, hädin tuskin ymmärtää, vaikka selityksiä kierteelle saa. Naiset vaikuttavat taustalla vaan ovat kuitenkin vain statisteja, ja sellaisiksi jäävät joka miespolven pojatkin. Kas siinä pulma.

Tattarisuon ruumislähde on romaanissa sekä symboli että keskuspiste. Synkästä lähteestä pulpahtelee ihmisten mätää ainesta, vaipuu syvyyksiin, ja mahdollinen murhamiehen aarre jää löytymättä. Lähteen partaalla hortoilevat keskushenkilöt kohtaavat käänteen. Rakenne on taituritekoa: alun ja lopun sanomalehtisivut sitovat kokonaisuuden. Sisältö on upota äijäahdistukseen, mutta pysyy sittenkin pinnalla. Aina kun olen vajota, aikataso- ja henkilövaihtelu nostaa.

Kurotin käsikirjoitusnivaskan jalkatilasta. Sivut eivät olleet enää järjestyksessä, kohtaukset olivat sekoittuneet. Niin kauan kuin tarinalta puuttui loppu, tapahtumat kiersivät kehää ilman kronologiaa. Isopappa harhailisi ikuisuuden ikuisuuteen perille pääsemättä, emmekä koskaan kohtaisi.

Eipä tekstistä voi paremmin sanoa kuin minäkertoja tuossa sitaatissa. Huomaavaisesti kirjassa on painettu kursiivilla mennyt, tavallisella fontilla nykyinen, kunnes sukupolvien eri päässä olevat miehet kohtaavat – ehkä. Otsikossa ei ole suotta sana ”satu”, se antaa vapauden, jota romaanin lopussa hyvin hyödynnetään.

Ollikaisen Nälkävuosi vaikutti vahvasti, ja sen tarina, kerrontatapa ja kieli jättivät pitkäksi aikaa hullaantuneen olon. Vaikuttavaa kirjallisuutta. En todellakaan kadehdi loistoesikoisen lataamia paineita. Musta satu hivelee hallitulla kielellä, upeilla kuvilla ja kerronnan taidolla. Silti minun on myönnettävä, että sisällön synkkyys, miesminäkeskeisyys ja monia suuntia harova ote etäännyttävät minut hurahtamiselta. Minut valtaa myös tunne siitä, että romaanin ensimmäinen lukukerta on kuin saisi ”uuden ollikaisen” alta pois, ja sen uudelleenluku paljastaisi oikean romaanin. Hyvä kirja siis, sillä haluan lukea sen uudelleen.

– – –
Aki Ollikainen
Musta satu
Siltala 2015
romaani
157 sivua
Sain romaanin äitienpäivälahjaksi. Kiitos.
Muissa blogeissa: Lukutoukka ihastui Ollikais-uutuuteen.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 toukokuun, 2015 · 8:52 am

Taina Latvala: Ennen kuin kaikki muuttuu

Taina Latvalan novellikokoelma on lähellä episodiromaania: 17 novellia limittyvät toisiinsa, sillä useassa kertomuksessa on samoja henkilöitä, tai ainakin he muistuttavat toisiaan. Ennen kuin kaikki muuttuu (Otava 2015) möyrii nuoren naisen tunne-elämää.

Hän myönsi minun olevan vaikein nainen, jonka kanssa oli koskaan seurustellut, mutta osittain juuri siksi hän viihtyi kanssani.

Novellien kertoja on usein nuori nainen. Joskus naisesta kerrotaan kolmannessa persoonassa, mutta siitäkin syntyy tunne, että ”minä” kuvaa itseään ulkopuolelta. Pari juttua on miehen kuvausta, mutta aina keskellä on sama tai samantyyppinen nainen – se vaikea, ailahteleva, tarkkaileva, lievästi pakko-oireinen ikiteini aikuistuvan naisen ruumiissa.

Novelleista minulle tulee lievän klaustrofobinen olo, sillä keskiönaisen olo on niin umpinainen. Jutuissa akateemiset humanisti-taiteilijasielut etsivät itseään ja toisiaan eksistenssi- ja ihmissuhde-eriössa. Jotenkin tulee vaikutelma siitä, että novellit varioivat runosäettä ”Yksin oot sinä ihminen, kaiken keskellä yksin.” Kaikenlaisia kohtaamisia kyllä kertyy, ja niistä rakentuu novellien epätasainen draaman kaari, jota hallitsee syrjässä ja hukassa olon tunne. Ymmärtäähän sen, jos kanssaihmismallina on lapsuuden täydellinen hyväksytyksi tulemisen kokemus.

Hän oli lapsena tottunut siihen, että häntä rakastettiin, että hänestä pidettiin vilpittömästi, eikä yksikään heistä ollut näissä juhlissa.

Pidän kovasti Latvalan kielestä ja kerrontatavasta, vaikka henkilöihin suhtaudun välillä väsähtäneen tätimäisesti. Prologinovellissa on hieno tunnelma, joka perustelee kokoelman nimeä. Se ja kansikuva (Rauha Mäkilän maalaus Is It True When U Say That U Love Me) miellyttävät kovasti. Novelleissa on myös välillä hulppeita hetkiä. Kuvaus onnistuneesta kampauksesta on riemastuttava, ja kissaksi muuttuva toimittajanainen yllättää.

Kuvan valitsin novellin "Kissan yksityisyys" kunniaksi.

Kuvan valitsin novellin ”Kissan yksityisyys” kunniaksi.

Ennen kuin kaikki muuttuu kietoutuu yhteen keskiönaisen ydinkokemukseen, nuoruudessa koettuun isän kuolemaan, mikä vaikuttaa pysäyttäneen keskiönaisen aikuiseksi kasvun. Hän pärjää ja selviää, mutta jumittuu yksityiskohtiin. Rutiinit, hygienia, fiksaatio turkoosiin ja yhdennäköisyyshakuisuus yhteen irkkunäyttelijään toistuvat. Halu sitoutua ja sen pelko kytkeytyvät nekin isän kuoleman jälkikaikuihin. Novelleissa on vakavaa, ahdistunutta, hetkellistä hupiakin. On toivonpilkkeitä, esimerkiksi viimeisen novellin viimeiset rivit ovat upean laukaisevat – ja silti niissä on sopivasti levottomuutta herättävää.
_ _ _
Taina Latvala
Ennen kuin kaikki muuttuu
Otava 2015
191 sivua
novelleja
Lainasin kirjastosta.
Mm. tunnelmasta pitää Kannesta kanteen, Annelille kokoelma on siisti välipala.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 toukokuun, 2015 · 7:49 am

Kirsti Ellilä: Tuntemattomat

Hänelle oli vähitellen alkanut kirkastua, että hän oli syntynyt salaisuuksien keskelle, ja ne olivat muokanneet häntä niin kuin maa muokkaa perunaa, joka siinä kasvaa. Hiekkaisessa maassa perunoista tulee pyöreitä ja puhtaita, mutta tiiviissä savimaassa perunat kasvavat muhkuraisiksi.

Tuntemattomat-romaanin päähenkilö jumittaa selvästi savimöykyssä. Kirsti Ellilän romaanissa (Karisto 2015) Tuuli on setvimässä isältä perimäänsä huvilaa. Se sisältää kolmen sukupolven roinat niin tavara- kuin mielentilamielessä. Tämä romaani osoittaa, miten lähellä kansalaissota yhä on.

Vaiettuja asioita pelmahtaa keski-ikäisen Tuulin selvitettäväksi. Hän havahtuu lapsuusonnelan maisemissa, miten kaikkea muuta kuin onnelliset, näkymättömät asiat alkavat hahmottua. Tuulin 2000-luvun pohdintojen ja kohtaamisien lisäksi historian vaikutuksia valaisevat vuoden 1917 ja 1918 kirjaukset, jotka ovat peräisin suvun tai sen liepeillä olleiden henkilöiden sanoista. Tuttua tekniikkaa nykykirjallisuudessa tuo aikojen ja näkökulmien lomittaminen.

Romaani alkaa viivytellen, vähitellen historian paino alkaa korostua, ja välillä etenemisessä on jopa jännärin tuntua. Seuraan juonta kiinnostuneena, vaikka ratkaisuista vihjaillaan ja sivuhenkilöt jäävät ontoiksi. Järkeni sanoo, että romaanissa on epätasaista menoa. Kiinnitän esimerkiksi huomiota siihen, että lähes joka luvussa jokin asia ”humisee”. Isoisien synnit johtavat katkeriin tekoihin melkoisen melodramaattisesti. Mutta, mutta: Tuulin elämän ja kuoleman mietteet osuvat mielentilaani.

Ehkä hän oli sisimmässään aina tiennyt, ettei mikään koskaan pääty. Tarinat voidaan lopettaa, mutta elämälle ei laiteta pistettä. Kun ihminen kuolee, hänellä alkaa toinen elämä niissä jotka vielä ovat täällä. Ja elävät suostuvat siihen, koska eivät voi muuta.

Jossain vaiheessa romaania taivun, enkä kykene sanomaan, onko romaani hyvä, huono tai siltä väliltä. Siinä on puolia, jotka iskevät lukutilanteeseen; ne repivät analyyttisyyden ja suojauksen.

Mutta Annala oli paljon enemmän kuin rakennus. Se oli linkki niin moniin asioihin. Se oli tarina, joka hänelle oli kerrottu ja osittain jätetty kertomatta. Miten kertomuksesta luovutaan?
Miten myydään se kipeä ja korvaamaton jota herätään miettimään öisin, kun unet ovat ahtaita, mustia ja painavia.

TuntemattomatLuin romaania yksin vanhempieni talossa, jossa sukupolvien paino saartaa: rakkaudella rakennettu talonrähjä, vähin varoin koottu irtaimisto, albumillisia perhekuvia useiden sukupolvien takaa. Minä joudun romaanin Tuulin tavoin ennemmin tai myöhemmin päättämään, mitä sillä kaikella teen. Tein ankeissa aatoksissa keväisiä pihatöitä kuten Tuuli tiluksillaan. Lukuiltana tuulenpuuskat HUMISIVAT nurkissa, ja kun romaanissa välkkyi pellolta valoja tai Tuuli näki pihalla vilahtavia varjoja, säpsähtelin iltapimeällä jokaista rapsahdusta. Luin kirjaa mummuvainaan syntymäpäivänä, ja mummu näki Tampereen keskustorilla 1918, kun hänen punaista veljeään vietiin valkoisten ammuttavaksi – muita sukuasioita voi Tuulin tapaan olla kätkössä. Ambulanssi oli vienyt aiemmin samana päivänä äitini sairaalatarkkailuun, ja romaanissa Tuulin sedänkaltainen oli samanmoisessa tilanteessa.

Kun fiktio ja fakta sekottuvat, elää tarinaa.

_ _ _
Kirsti Ellilä
Tuntemattomat
Karisto 2015
romaani
336 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 toukokuun, 2015 · 8:49 am

Jojo Moyes: Kerro minulle jotain hyvää

Oletko nähnyt parin vuoden takaisen ranskalaiselokuvan Koskemattomat (2011)? Siinä elämässä hapuileva köyhä nuorimies pestautuu rikkaan neliraajahalvaantuneen herran avustajaksi. Pari odotustenvastaisesti ystävystyy, ja siihen johtavia vaiheita kuvataan lämpimän humoristisesti. Jojo Moyesin romaani Kerro minulle jotain hyvää (Gummerus 2015) on asetelmiltaan aika samoilla apajilla.

Englantilaisen pikkukaupungin 26-vuotias neitonen Lou päätyy puoleksi vuodeksi täysin muiden avun varassa olevan Willin päiväseuraksi. Will on ollut ennen onnettomuutta menestynyt liikemies, komea ja koppava. On ennalta arvattavaa, että parin välit lämpenevät, vaan maalia kohti edetään asenteella ”hymyä kyynelten läpi”.Kerro minulle jotain hyvää

Oudointa on, että toisiinsa kolisevat kliseet eivät tuhoa lukukokemusta. Lou on työläisperheestä, Will äveriäästä sivistysluokasta. Loun perhe on kiinteä ja avoimen välittävä, Willin koti-ilmapiiri on viileä. Lou on tavoitteeton ja oppimaton, Will laajasti sivistynyt. Lou on nököttänyt turvallisesti kotikonnuilla, Will on ollut extreme-maailmanmies. Lou on välitön ja värikäs luonnonlapsi, Will kuivakka kuittailija. Kulunutta Pygmalion-teemaa pukkaa kovin tietoisesti, mutta merkittävä yksityiskohta muuttaa asetelman: Lou on vapaa liikkumaan, toimimaan ja kasvamaan, Will on vaihtoehdoton kuoleman odottelija. Epätavallista kiintymyssuhdetta kuvataan romaanissa arkisesti.

Pahinta henkilökohtaisen avustajan työssä ei ole se, mitä luulisi. Pahinta ei ole nosteleminen ja peseminen, lääkkeet ja puhdistuspyyhkeet ja lievä, mutta kumminkin aina erottuva desinfiointiaineen tuoksu. Eikä edes se, että useimmat ihmiset arvelevat henkilökohtaisen avustajan päätyneen työhonsä vain siksi, ettei hänen älynsä riitä mihinkään muuhun. Pahinta on, että kun viettää kaiket päivät todella lähellä toista, ei pääse pakoon hänen mielialojaan. Tai omiaan.

Kerro minulle jotain hyvää on juoniromaani, jonka ytiminä ovat tarinan luonteva juoksutus ja hauska henkilöhahmotus. Viihdekirjamaisuuden vuoksi voisin sanoa, ettei henkilökuvaus ole kovin syvää, etenkin sivuhenkilöissä on roimaa tyypittelyä – yhtä kaikki: päähenkilöiden haavoittuvuus ja kivut tulevat lähelle. Louhun ja Williin kiintyy, ja ihastumista lisäävät hilpeä sanailu ja tilannekuvaus. Pääosa on Loun minäkerrontaa, mutta muutamat lyhyet toiset näkövinkkelit laajentavat näkemystä Louhun ja tapahtumiin.

Tarkkanäköisesti Moyes vilauttelee yleisiä vammaisasenteita ja ympäristön kaikkea muuta kuin esteettömyyttä. Hän myös tarttuu rohkeasti eutanasiateemaan. Arvostan sitä, että vaikeaa aihetta käsitellään monisärmäisesti. Viihdekirjaan kuuluu onnellinen loppu – ja voi olla, että joskus elämäänkin. Yleensä onni ei kuitenkaan tule siten kuin odottaa, ei myöskään Moyesin romaanissa. Sydämeenkäyvästi tässä sattuu. Kerro minulle jotain hyvää on lempeänä läikehtivää sunnuntailukemista.

– – –
Jojo Moyes
Kerro minulle jotain hyvää
Me Before You
Suomentanut Heli Naski
Gummerus 2015
473 sivua
Lainasin kirjastosta, kaveri auttoi.
Muissa blogeissa, monissa, mm. Kasoittain kirjoja, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Ullan Luetut kirjat.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

30 huhtikuun, 2015 · 4:03 pm

Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa

Pidätkö monipolvisesta tarinasta, jossa aikatasot vaihtelevat? Kiinnostaako runsassisältöinen romaani, jossa tarina kulkee kolmea henkilöä seuraten? Vangitsevatko sinut henkilöt, joista et pääse kokonaan perille? Kiehtooko juoni, jota et voi arvailla? Kyllä-vastaajat: Yiyun Lin romaani Yksinäisyyttä kalliimpaa (suom. Helene Bützow, Tammi 2015) sopii luettavaksesi.

Beijingiläisessä naapurustossa asuvat ystävykset, poika Boyang ja tyttö Moran. He kaveeraavat hieman vanhemman neidon Shaoain kanssa. Shaoainin kotiin kortteeriin tulee orpotyttö Ruyun. Shaoain on piittaamattoman omahyväiseltä vaikuttava pirttihirmu, muiden ystävyydessä on vaihtuvia virityksiä, mutta varsinaisen jännitteen kiristää jäätävän outo Ruyun.

Shaoainille tapahtuu peruuttamatonta, siihen on jokin syy ja joku syyllinen. Tämä teko halkaisee henkilöt ja kerronnan. Romaanissa seurataan tapahtumia vuoden 1989 tienoilla, lisäksi pompitaan kolmen henkilön nykyhetken elämäntavassa – ja yksinäisyydessä.

Romaani on totinen, siinä on elämisen jomotusta, jota kärsitään naama peruslukemilla. Selityksiä henkilöihin ja tekoihin voi etsiä romaanin viittauksista kiinalaiseen kulttuuriin, kasvuoloihin ja kunkin henkilön kokemuksiin.

Yksinäisyys tulee salaisuuksien seuralaisena, ja salaisuuksista tulee yksinäisyyden kunniamerkki. Moranin sydämessä eli sitkeästi lapsekas, lapsellinen toive läpinäkyvästä maailmasta, ja kun Ruyun synkkä ja selittämätön salaisuus saarsi hänet yksinäisyyteen, hän sai esimakua tärvellystä elämästä. Hänellä oli joskus kuumeinen olo, mutta välillä häntä taas puistatti: yksinäisyys muuttuu harhaksi, jos yksinäinen ei ymmärrä tilaansa.

Siinä tuli tanakkaa asiaa Yksinäisyyttä kalliimpaa -romaanin teemoista: yksinäisyydestä, salaisuuksista ja kiinnekohdista etääntyneestä elämästä. Romaanissa on kerrassaan hienoa kerrontaa, ajatuksen ja kielen symbioosia, joka iskee sisuksiin.Yksinäisyyttä kalliimpaa

Yksinäisyyttä kalliimpaa sysää minut kryptiseksi kirjakokemuskuvailijaksi, koska erikoinen läsnäolon ja erillisyyden ristiriita sekä tekstissä että kuvatuissa henkilöissä on minun pääkokemukseni. Kun olen saamassa otteen, se on heti paeta, ja olen silti vaikuttunut. Myönnän, että lukuprosessi on poikkeuksellisen raskas, mutta arvoituksellisuus pakottaa jatkamaan – vaikea romaani vaikeista henkilöistä vaikeiden tilanteiden merkitseminä.

Välittäminen, välttäminen ja velvollisuudet ovat ihmisiä toisiinsa kytkeviä asioita, joita romaanissa käsitellään monella tavalla. Ja sitten on tämä rakkaus ja sen ilmaisemisen vaikeus, puute tai kyvyttömyys ottaa vastaan. Ei ole helppoa, ei. Ehkä toivoakin on: yksinäisyyttä lempeämpi mahdollisuus olla olemassa jotakin varten.
_ _ _

Yiyun Li
Yksinäisyyttä kalliimpaa
Kinder Than Solitude
Suomentanut Helene Bützow
Tammi 2015
romaani
394 sivua
Bloggaajakurkistus: Ullan luetut kirjat pitää teosta erinomaisena, Kirjallisia kosketuksia pitää kirjaa kulttuurisena herkkupalana ja Kirjojen keskellä kehuu taitavaa tarinaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 huhtikuun, 2015 · 8:31 am

David Suchet: Hercule Poirot ja minä

Kun ojennan käteni kohti ovenkahvaa, en hetkeen – hyvin lyhyeen, läpitunkevaan hetkeen – tiedä, kuka minä oikeasti olen. Olenko näyttelijä, joka on esittänyt Poirot’n roolia neljännesvuosisadan ajan 70 televisioelokuvassa, vai olenko minä todella muuttunut tuoksi pikkumieheksi, jota maailma ja minä niin kovasti rakastamme? Mihin minä lopun ja mistä hän alkaa? Tuntuu kuin olisin unessa katselemassa minua omana itsenäni ja silti näyttelemässä Poirot’ta.

David Suchet on kirjannut vaiheensa superetsivän esittäjänä tunnollisesti ja kunnollisesti. Kunnianhimoinen luonnenäyttelijä avaa muisteloissaan Hercule Poirot ja minä (suom. Sirpa Parviainen Minerva 2015) huolellisesti, miten Poirotin hahmo syntyi ja kehittyi pitkän kuvauskaaren aikana.

Kiinnostavinta on se, miten Suchet on lähilukenut Dame Agatha Christien tekstejä ja haastatteluja ja miten näyttelijä on niistä poiminut pienintä yksityiskohtaa myöten hahmon olemuksen ja persoonan. Näyttelijälle on kunnia-asia, että hän tekee luomuksellaan oikeutta kirjailijan tekstille. Poirot on siten pohjamutia myöten analysoitu, tyylipuhdas näköispatsas, jonka kävelytyyli on harjoiteltu pennin kolikko kankkujen välissä.

Olen brittiepookkien fani, ja oletan, että olen nähnyt kaikki Suomen tv:ssä esitetyt Poirot-sarjan osat. Ihastelen niiden art deco -ympäristöjä, laadukasta puvustusta ja tyylikästä näyttelijätyötä. Juonet eivät ole mielestäni Christien jutuissa huippuvangitsevia, mutta filmatisoinnit ovat toimineet menneen maailman tuulahdusviihdykkeenä. Itse Poirot’n hahmon lumoihin en ole langennut, mutta olen kyllä pitänyt Suchetin luomaa hahmoa vakuuttavana. Näyttelijän kirja ei missään muotoa vähennä ihailuani sekä pääosan esittäjän pieteetillä rakentamaa henkilöhahmoa kohtaan että ITV:n panokseen luoda ajankuvaa ja laatudraamaa.Poirot ja minä

Luvalla sanoen Suchetin kirja on paikoitellen pitkästyttävä. Hän aloittaa tunteikkaalla jaksolla Porotin kuolemasta. Muuten teos etenee insinöörimäisen pikkupiirteisen kronologisesti. Hän luettelee tekijöitä ja joitain pikku yksityiskohtia tuotannoista. Luvattoman paljon tekstissä on toistoa ja kömpelyyksiä. Kertoja on ylen korrekti, ja sanoja on paljon kohteliaasti muotoillen mutta sisältö on kapea.

Suchet paljastaa yhtymäkohtia ja eroja itsensä ja Poirotin välillä. Muuten ei persoonasta irtoa paljonkaan paitsi rivien välistä. Sehän herättää tukun kysymyksiä. Esimerkiksi vaimonsa Suchet mainitsee usein siten, että rouva on herran roolitöiden apuri. Muuten Sheila on arvoitus. Miksi hän on jättänyt oman näyttelijänuransa? Miksi hän paneutuu miehensä harjoitusvastustajaksi roolien pänttäämisessä? Missä on muu perhe ja siviilielämä? No, myönnetään: kirjan on tarkoitus vain valottaa Poirot-työstöä, mutta yllätyn siitä, että saan näyttelijätyötään pinnallisesti tilittävästä kertojasta tylsän vaikutelman.

Valitsin kirjan kirjabloggaajien huhtikuun elämäkertahaasteen vuoksi. Muistelmistahan tässä lähinnä on kyse, mutta elämäkertaa kirjassa on Agatha Christien verran. Suchet kertaa joka sarjaosan kohdalla romaanin tai novellin ilmestymisestä tietoja ja reseptiota sekä Christien elämänvaiheita. Pikantteja yksityiskohtia ovat tiedot kirjailijan oman suhtautumisen muutoksista etsivähahmoonsa. Christie välillä kyllästyi koko keikaroivaan belgialaispulleroon. Vaarana oli, että minulle oli käydä samoin. En ole eturivin ihailija, siitä se johtuu. Uskon, että kirja uppoaa kunnon Poirot-faneihin, ja uskon, että kirja on kirjoitettu juuri sen uskomattoman seikan vuoksi, että tv-sarja on levinnyt kaikille mantereille ja miljooniin koteihin yli 25 vuoden ajan. Aika saavutus.
_ _ _
David Suchet
Hercule Poirot ja minä
Kääntänyt Sirpa Parviainen
Minerva 2015
muistelmat
367 sivua

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

26 huhtikuun, 2015 · 10:06 am

Lukuviikon loppukatsaus

Kuluneen viikon ajan kirjabloggaajat ovat esitelleet kokemuksiaan (lasten)kirjallisuudesta. Lukuviikko 20. – 26.4.2015 on luonnollisesti haasteen perusta.

En olisi lukija ilman lastenkirjallisuutta ja lukumalleja. Isäni ja setäni olivat luonnoltaan lukijoita, ja se siirtyi minuunkin. Alle kouluikäisenä odotin päivät isää töistä kotiin, jotta pääsin seuraamaan hänen vapaasti kertomiaan hölmöläistarinoita tai kuuntelemaan lempikirjojani kuten Nunnua, Kana Karoliinaa ja Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti. Setä puolestaan varmisti, että sain joululahjaksi vuoden kärkikirjan tai klassikon. Näin tuli tutuiksi muun muassa Lindgrenin Eemelit ja Tolkienin Lohikäärmevuori. Lukuintoilun nurjana puolena ahmimisiässä oli äidin epäily alkoholismin kaltaisesta kirjariippuvuudesta.

En usko, että perusta on miksikään muuttunut: tänäkin päivänä kipinä lukijaksi syttyy pääsääntöisesti kotoa. Tarvitaan vielä muutama mielikirja omassa kirjahyllyssä, ja lisäksi vaihtelua tuovat säännölliset kirjastovisiitit sekä kirjastonhoitajien viisaat lukuvinkit. Yhteinen iltasatu olkoon lainkaltainen läheisyysvelvoite, jotta sähköinen häly hetkeksi hiljenee ja antaa tilaa tarina-ajatuksille. Myös päiväkoti ja koulu voivat tukea kirjailoa ja opettajat johdatella mieltymyksiin sopiviin kirjoihin. Tästä on porttiteoria rakennettu: lukija on saatu kirjakoukkuun.Kirjakaappi

Harrastuksia on monenmoisia, lukeminen niistä yksi. Minut kirjallisuus on kasvattanut arvostamaan kielellä ilmaisun voimaa. Kirjallisuuden tarjoama mahdollisuus päästä ihmisen, elämän, kulttuurin ja ajan ihon alle on antanut korvaamattomia elämyksiä ja tukipuita maailmankuvan rakentamiseen. Siksi on helppo suositella lukuharrastusta. Vaikka elämä heittelee ja ajankäyttömahdollisuudet vaihtelevat, lukeminen lisää hyvinvointia vailla suorittamispakkoa.

Liitän lopuksi vielä koosteen lukuviikon postauksistani. Suuri osa on lapset/nuoret-osastoa, mutta viikon loppua kohti siirryin aikuispuolelle päätyen lukupiireihin. Lukuiloa!

 

Lauantaina Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja
Perjantaina Kari Hotakainen: Kantaja
Torstaina Katri Kirkkopelto: Soiva metsä
Keskiviikkona Eppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni: Maami mustikka
Tiistaina Tittamari Marttinen & Aiju Salminen: Ikioma perheeni
Maanantaina Kalle Veirto: Shell’s Angles & Jyri Paretskoi: Säbätalvi
Sunnuntaina lukuviikkovinkit.

 

Ompun blogissa on linkkejä muiden kirjabloggaajien lukuviikkosaaliiseen.Lukuviikko2014_logo_pieni

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Lukupäiväkirja

Avainsanat: ,

25 huhtikuun, 2015 · 10:31 am

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Lukupiiriharrastus on monille tärkeä, ja piirejä on monenmoisia: julkisia, ohjattuja, vapaita ja pienen porukan omia. Suvi Ahola on perehtynyt aiheeseen tutkien, ja nyt hän on laatinut populaarikoonnin Ystäviä ja kirjoja (Avain 2015).Ystäviä ja kirjoja

Voi ajatella, että jo luolaihmisten leirinuotiolla pidettiin lukupiiriä, kun joku kertoi tarinaa, ja sitä kommentoitiin. 

Lukupiiri-ilmiö ei siis ole uusi. Ahola linkittää kirjakeskusteluporukat yhdeksi vastaukseksi yhteisöllisyyskaipuuseen. Onkin oiva veto, että kirjan nimessä on ensimmäisenä sanana ”ystäviä”, vasta sitten ”kirjoja”. Totta kai toiminnan luonne edellyttää kiinnostusta kirjojen lukemiseen ja kirjakeskusteluun, mutta oleellista on, että lukukokemusta puretaan porukalla.

Käytännössä toiminta on hyvin monimuotoista.

Lukupiirit voivat syntyä spontaanisti tai ne ovat jonkun organisoimia. Kokoontuminen on suhteellisen säännöllistä ja vapaaehtoista. Kirjassa on kymmenen eri lukupiiriesittelyä, joissa kirjoittajina on itse osallistujat. Jälleen kerran kirjan otsikko osoittautuu osuvaksi: sen lisäksi, että piirit ovat erilaisia ja että kirjat yhdistävät osallistujia, monet kirjapiiriläiset ovat myös hitsautuneet kaverilliseen yhteistoimintaan, osa reissaakin porukalla.

Aivan uusinta kirjallisuutta suomalaisissa lukupiireissä ei yleensä lueta, sillä useimmiten luettavat kirjat halutaan lainata kirjastosta.

Ahola on Helsingin Sanomista tuttu kriitikko, ja hän hyödyntää kirjassaan laajaa kirjallisuustuntemustaan. Aholan yksi tavoite on tarjota kirjavinkkejä niin kirjapiiriläisille kuin muillekin lukijoille. Ahola on valinnut kymmenen eri teemaa, ja joka teemassa hän esittelee usean kirjan, yhteensä 42 teosta eri genrestä ja eri ajoilta.

Lukupiirit suosivat helposti kirjastosta lainattavia kirjoja eli ei niin tuoreita teoksia. Esittelyssä on kuitenkin useita viime vuosien uutuuksia, esimerkiksi uusin Finlandia-voittaja He eivät tiedä mitä tekevät, jota jonottaa pääkaupunkiseudulla tällä hetkellä yli 2000 toiveikasta lukijaa. Uutuuksien ja vähemmän uusien kirjojen tarjoaminen rinnan on paikallaan, sillä kirjan elinkaaren pidentäminen ohi markkinointikauden on tervetullutta.

Mietin kyllä, miksi kirjaesittelyissä on jonkin verran paljastavia juonenkulkukuvauksia. On niissä myös tarpeellisia lisätietoja kirjailijasta, hänen teoksistaan ja kirjan ominaispiirteistä. Kiinnostuksen herättäminen on varmasti tarkoituksena, ja pääosin se onnistuukin. Oletan, että Aholan kirjakatsaus voi lukupiireissä olla ekstrana virittämässä keskusteluja, siksi Ystäviä ja kirjoja -kirjaesittelyratkaisu on perusteltu. Tämän kirjan rinnalle sopii mainiosti myös vuosi sitten ilmestynyt 50 parasta kirjaa vinkkaamaan ja syventämään lukemista.

Lukupiirin keskusteluissa on aina esillä kolme elementtiä: arvottamista, analyysia ja rönsyillä.

Keskustelu on lukupiirien ydintoimintaa. Joskus joku alustaa, joskus saadaan kirjailija vierailulle, useimmiten jutellaan omalla joukolla asiasta ja sen vierestä. Aholan kirjan mukaan riidaksi eivät näkemyserot yleensä kirjapiireissä ylly, mutta on jopa suotavaa olla eri mieltä.

Ystäviä ja kirjoja jättää tunnetuuletuksen kirjapiiriläisille, sillä Ahola pidättäytyy esittelemiensä kirjojen hehkuttamisesta tai haukkumisesta. Valituissa kirjoissa on tietysti innostumisen pohjavire, koska niissä on lukupiiripotentiaalia. Myös kirjassa esiintyvät lukupiiriläiset luettelevat keskustelua ja suosiota herättäneitä kirjoja.

Ruoka kuuluu lukupiireihin.

Koska monet lukupiirit kokoontuvat vuorotellen osallistujien kodeissa, kirjojen kanssa huomiosta kilpailee hyvä ruoka. Siksi Aholan kirjassa on jokaisen käsitellyn teeman perässä reseptit lukupiirimenulle. Ruokaohjeet on poimittu kirjailijoiden kirjoista tai kirjapiiriläisiltä.

Ystäviä ja kirjoja -koosteen myötä voi herkutella konkreettisesti ja aineettomasti kirjoista. Kokonaisuus on moniääninen sekametelisoppa, mikä on linjassa monimuotoisen lukupiiriharrastuksen kanssa. Huomasin lukiessani bongailevani ideoita oman lukupiirini käyttöön ja vertailevani, mitä kirjassa mainittuja teoksia on jo piirissäni luettu. Taisi olla toivottu tulos!

 

Hetken harkinnan jälkeen heitän itsekritiikkini rippeet romukoppaan ja julkistan ensimmäisen kirjatrailerini. Se on tablettielokuvakoulutuksen harjoitustyö. Kiitos auliille kurssilaisille, jotka esittävät kirjapiiriläisiä, ja kouluttaja Marko Pohjosmäelle.

Kirjatraileri: Ystäviä ja kirjoja

Suvi Ahola
Ystäviä ja kirjoja
Avain 2015
tietokirja
214 sivua
Sain kirjan kustantajalta.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

24 huhtikuun, 2015 · 4:45 pm

Kari Hotakainen: Kantaja

Kari Hotakaisen Kantaja-romaanin kansi on kuvaava. Tummalla pohjalla on hentoon pinkkiin vivahtava yksittäinen ruusu. Se sopii Kirjan ja ruusun päivään (23.4.2015) ja teoksen kylkiäiskirjarooliin. Kuva natsaa myös kirjan sisältöön, jossa syntyjä syviä veivaava päähenkilö työskentelee hautausmaalla ja koskettuu etenkin omaisittomista vainajista, joiden arkulle sossu kustantaa yhden ruusun. Timo Kalliota saattaa sama kohtalo odottaa, jollei hän rohkaistu askeltamaan romanssin suuntaan.Kantaja

Kantajassa on kirkas fokus. Minäkertoja on perimmäisten kysymysten äärellä: Mitä on elämä, elämätönkin elämä, ja vääjäämätön kuolema? Miten elää elämää, jolla on itselle tai jopa jollekin toisille merkitystä? Mitä on olla ilman läheisiä tai miten antaudutaan läheiseksi? Mikä on filosofeeraavan pohtijan ja hullun ero?

On tympeä sanoa, että kerronta on taattua Hotakais-tekstiä. On se, mutta en pidä tyyliä kuluneena. Lyhyt mitta sopii iskevälle virkerytmille, jossa lakonisesti avataan ajatukset ja toiminta. Sanomisen monimerkityksellisyys osuu, ja synkkyys repeää tasaisin välein lukijan virneeseen, vaikka kertojan totisuus säilyy. Kirjan herkkupaloja ovat päähenkilön muistokirjoitukset tuntemattomille vainaille. Tämän tärkeän tehtävän päähenkilö ottaa kantaakseen ymmärtääkseen siirtyä keksityistä elämistä aitoihin.

Henkilökuvaus on hallittua. Päänsisäisessä maailmassaan möyrivän päähenkilön puolelle käännyn nopeasti. Kiehtova henkilö on suntio, joka osoittautuu salaviisaaksi muutosagentiksi.

– Sä sovit tänne. Siis tälle palstalle. Moni määräaikainen ei pidä kuolleista. Sä oot melkein kuollut, mut mä sanon, että älä mee liian pitkälle. Sulla on elämä, näillä ei.

Tarina on kolkoista aineksista huolimatta lämmin ja inhimillinen. Kun kerrotaan yhden henkilön elämän taitekohdasta tällä tavoin, se lavenee allegoriaksi siitä, miten pysähtyneestä kuoleman odotuksesta voi kääntyä repaleisen, arvaamattoman ja takuita vailla olevan elämän puoleen.

Olen oikein tyytyväinen Kirjan ja ruusun päivän lahjakirjaan. Jos tyylistä ja teemasta pitää, suosittelen lisälukemiseksi hengenheimolaista, Petri Tammisen Meriromaania. Sen ehtii vielä huomenna (25.4.) ostaa kirjakaupasta niin, että saa Kantajan kylkiäiseksi.

­ _ _ _

Kari Hotakainen
Kantaja
Kirjakauppaliitto 2015
romaani
140 sivua
Kirjan ja ruusun päivän ilmaiskirja vähintään 15 euron kirjakauppaostoksesta.
Muissa kirjablogeissa: Kirsin kirjanurkka ja Jokken kirjanurkka.

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015. Ompun blogissa on linkkejä lasten- ja nuortenkirjallisuuspostauksiin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: