Donna Tarttin Tikli (suom. Hilkka Pekkanen, WSOY 2014) kestää lähes 900 sivuaan, se jopa lisää loppua kohti kierroksiaan ja jättää kylläiseen lukijaan silti pienen nälän tunteen. Romaani on hieno: se on viihdyttävää ja sielukasta taidetta.
– – mutta – todella suuri taideteos on niin monimuotoinen, että se tunkeutuu mieleen ja sydämeen monenlaisista kulmista ja monenlaisin ainutlaatuisin ja ainutkertaisin tavoin.
Tikli on monista erisävyisistä aineksista rakennettu.
Koska periaatteenani on välttää juonikuvailuja, kerron vain sen, että romaanin alussa 13-vuotias minäkertoja Theo Decker näkee manhattanilaisessa taidemuseossa 2000-luvun taitteessa, juuri ennen katastrofia, Fabritiuksen maalauksen ”Tikli” vuodelta 1654. Maalauksesta tulee Theon elämän kantava voima, hyvässä ja pahassa. Theo kertoo elämästään siihen asti, kun hän on kolmikymppinen antiikkikauppias. Miehenalun varhaiskasvua on vahvistanut rakastava äiti, ja sen vaikutus tuntuu hanttapuli-isän ja muiden kaltevalle pinnalle vievien vaiheiden rinnalla.
Henkilökuvaus on on polveilevaa, havainnollista, pieniä piirteitä ja suuria linjoja yhdistelevää. Theo kuvaa itseään säästelemättä, samoin lähellään viivähtäneitä. Teiniystävä, hurmaava ja hirveä Boris, on romaanille ja päähenkilölle merkityksellinen, samoin Boriksen vastavoima, sydämeen käyvä vanha herra Hobie. Barbourin hienostoperhe kietoutuu sekin Theoon monin kiehtovin tavoin. Tyttöjä romaanissa vilahtaa jotenkin symbolisesti, sillä Tikli on erikoisen epäeroottinen romaani. Rakkautta romaanissa kyllä on. Tunteet tiivistyvät etenkin surussa, pelossa, ystävyydessä ja taiteessa.
Tikliä kutsuisin sumeilematta lukuromaaniksi (vaikka termiä kritisoidaankin): se on juonivetoinen, paljon käänteitä sisältävä, täyteläinen tapahtumatallennus. Romaanin henkeen sopivasti kerronta on pitkälti kronologista kasvukertomusta, ja teksti syvenee ja laajenee kuvailuista dialogeihin, havainnoista pohdintoihin. Vaivattomasti se kunnoittaa vanhoja romaaniperinteitä, ja itse tekstissäkin mainitaan Dostojevski, Maupassant ja Proust. Dickensiin viitataan, eikä häntä voi ohittaa: Tiklissä on modernisoituna vähintään puoliorpoja, ankeita oloja, (pikku)rikollisia, vaaroja ja jokunen pelastava hyväntekijä sekä neuvokkaita koltiaisia. Tartt on lisäksi lomittanut rikosromaanin psykologiseen romaaniin. Jollain tavoin myös tyttökirja-aineksistakin ammennetaan, sillä lapsuudesta seurannut ihastus kytee hiipumatta. Kokonaisuus on tavallaan pohjimmiltaan kirjeromaani, kertojansa jälkiviisaana muokkaama.
Kaikkinainen rönsyily viehättää minua, mutta erityisen sytyttävä on taideromaanipuoli. Kertojan ja hänen kumppaneidensa keskustelut ja pohdinnat taiteesta ovat silkkaa sielun ravintoa. ”Tikli”-maalauksen analysointikohdat ovat huikeita, ja maalauksen merkitys Theon kehityksessä on ylittämätön, osin selittämätön ja elämänkaltaisen arvaamaton.
Jo siinä, että ojensin käteni tarttuakseni siihen, oli jonkinlaista avartumisen tuntua, tuntui mielihyvän ailahdus, ylevöitymisen tunne, ja jossain merkillisessä vaiheessa, kun olin katsellut sitä tarpeeksi pitkään silmät jäähdytetystä autiomaan ilmasta kuivina, kaikki tila tuntui katoavan sen ja minun väliltä niin että kun kohotin katseeni, todellista oli enää vain maalaus enkä minä.
Se oli erilainen eikä ollut. Ja kun valojuovat liukua välähtelivät sen yli, koin rauhattoman tunteen, että verrattuna tähän maalaukseen oma elämäni oli pelkkä säännötön, ohimenevä energianpurkaus, biologisen sähkön staattista rätinää, umpimähkäistä kuin sivutsemme vilahtelevien katulamppujen valo.
– ”hänellä oli tapana puhua siitä, että miten hyvin suuria taideteoksia katsoessaan voi tuntea ne syvästi, melkein tunkeutua sisään, jäljennöstenkin avulla.”
Ars longa, vita brevis -tyylinen kirja hönkii korkeakulttuurisesti, mutta sen lisäksi ala- ja pop-kulttuurien hapekas ilma tekee kokonaisuuden helpoksi hengittää ja kirjan teksti kulkeutuu vaivattomasti verenkiertoon. Tikli on romaani elämän tarkoituksettomuudesta ja tarkoituksesta. Valinnat ja ennakoimattomuus kulkevat rinnakkain. Sanomaloimena mutkittelee se, että hyvää tarkoittavat valinnat voivat johtaa pahaan, ja jotkut pahat teot voivat johtaa hyvään. Eletään sen kanssa – ja nautitaan taiteesta.
Siinä todellisuus törmää ihanteeseen, pilasta tulee vakavaa ja kaikki on vakavaa pilaa. Se on lumottu paikka, jossa kaikki asiat ja niiden vastakohdat ovat yhtä totta.
Tikli on kaikin tavoin runsas: lukuilo, allitreeneri, päänalunen, rahinkorotin.
PS. Unelmani on, että HBO saisi tehdä romaanista 12-osaisen laatusarjan (jonkun tanskalaisen käsikirjoittamana); Theon aikuisroolissa olisi ehdottomasti James McAvoy (skottiaksentista koulittuna) ja aikuis-Boriksena itseoikeutetusti Girls-sarjan heittiö-Adam (Adam Driver).
PS. PS. Muita lukukokemuksia voi tutkia ainakin blogeista Kirjakaapin kummitus ja Kulttuuri kuoistaa, ja näissä teksteissä on linkkauksia vielä lisää.
– –
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 