Aihearkisto: Kirjallisuus

22 tammikuun, 2014 · 9:25 am

Keskiaikaista gender blenderiä

Olavi Maununpojan tarina romaanihenkilönä alkoi viime vuonna Synnintekijällä (blogissani 21.1.2014) ja jatkuu nyt Kalmantanssissa (Gummerus 2014). Milja Kaunisto saa sepitettyä päähenkilönsä 25-vuotiaaksi säntäilijäksi, jonka järkeä lihan himo himmentää. Tosielämän Olaus Magnuksesta on tarkat kirjaukset Sorbonnen yliopiston aikakirjoissa: hän menestyi Pariisissa maisterina ja rehtorina ennen asettumista Suomeen, jossa kuolo hänet korjasi 1460. Romaani-Olavi on hämmentynyt hahmo, joka viihdyttää lukijaa suorasukaisella minäkerronnalla.

Turusta kaikki alkaa ja päättyy. Tuomiokirkossa on Olavi Maununpojan hauta.

Turusta kaikki alkaa ja päättyy. Tuomiokirkossa on Olavi Maununpojan hauta.

Varoitus: seuraa Synnintekijästä juonipaljastus! Romaanisarjan toisen osan pohjana on se, että Olavi-poloinen on hullaantunut ensivisiitillään Ransakassa Miracle-ystäväänsä, ja tuo tuima täyttymätön rakkaus jää korventamaan, lisäksi hiertää puppelipoikakausi piispa Pierren alistamana. Kalmantanssin alussa eräs turkulainen rouva jallittaa Kirkkonummen kirkkoherra-Olavia, joten uusi pako Sorbonnen opinahjoon on oikotie lapsenruokoista. Maisterismiestä johtaa siis enemmän ala- kuin yläpää.

Nainen kykeni julmuuksiin, joihin rehdin ja luottavaisen miehen sai helposti kampitetuksi. Ja siitä kuopasta ei päässytkään enää ylös. Kulautellessani mielihyvin tuota toista pullollistani, kertoilin Poudeculille niitä sun näitä naisen kuopasta.

 Raamatullisen misogynian pönkittäjinä ovat luonnollisesti keskiajan kristinoppineet, joita pappiskaavun peittämä seksuaalisuus riivaa. Toisaalta Olavi törmää toistuvasti sukupuolikeikautuksiin. Hän on rakastunut mieheen, joka onkin nainen, ja tämä miehenä esiintyvä nainen on välkympi kuin salillinen munkkikaapuisia rietastelijoita. Kuolettava synti ja rikos on miehenä esiintyminen, ja itse saatanasta on älykäs tai opinhaluinen nainen. Entä miesmäinen nainen? Poltettavaa noituutta on nainen armeijan kärjessä julistamassa jumalista tehtäväänsä. Vaan onko Lorrainen neito eli Orléansin neitsyt, Jehanna Darc, nainen vai mies? Olavi, onneton suhari, joutuu todistelemaan, että Miracle on mies ja Jehanna jumalinen nainen.

Aloin hitaasti ymmärtää, ettei tehtäväni Lorrainen neidon tyrmässä tulisi olemaan yksinkertainen. Keskustelu neidon kanssa oli kuin väittely Miraclen kanssa. Hän oli aina onnistunut lannistamaan minut sanoilla ja sekoittamaan poloisen pääni, ja niin teki myös tämä vanki. Minulla ei kaiken lisäksi ollut aavistustakaan inkvisiittorin työstä. Guin Inkvisiittorin käsikirjankin olin lukaissut paljonkaan siitä ymmärtämättä. En minä osannut ristikuulustella enkä etsiä merkkejä syyllisyydestä, saati kiduttaa ketään.

 Olavin henkilökuva saa tässä osassa lisäpuhtia. Onhan Olavi aikamoinen ajautuja, ja monesti kovin hidasälyinen, kiristettävissä ja johdateltavissa oleva. Silti vähitellen päädyn olemaan hänen puolellaan. Surkea hahmo, joka välillä äityy mahtailevaan verbaaliryöppyyn, on sekä liikuttava että naurettava. Hän on mitä epätoivoisin romanttisena sankarina, mutta toisaalta pakahduttava rakkausrönsyily on joltisenkin hellyttävää. Hän pistää tilityksissään itsensä, ajatuksensa ja tekonsa alttiiksi. Lämpimästi säälittävä tyyppi!

Kielellinen retostelu on vaisumpaa kuin ensimmäisessä osassa, mutta runsaana se rullaa. Ihastuttavinta on tosikkomaisuuden puuttuminen. Vaikka nuori Olavi tuntee luissaan ja ytimissään jo katoavaisuuden, ja hautuumaan kuolemakuva koskettaa häntä, kerrontatavassa on pikkupirullinen vire.

Notre Dame, jonka lasimaalauksia Olavi ihailee.

Notre Dame, jonka lasimaalauksia Olavi ihailee.

Juonessa on turhia kankeuksia. Juonitteleva piispa on sävytön arkkipahis, ahne valtavehkeilijä. Miracle on poissaoleva kangastus. Miraclen kuninkaallinen suku ilmaantuu näyttämölle deus ex machina -tyylisesti. Olavilla on pölhön palvelijan asemassa oleva suomalaisseuralainen. Ja niin edelleen. Kerronnallisesti juututaan pitkäksi aikaa Jehanne Darcin tapaukseen ja muihin Ranska-Englanti-sodan ja valtaperimystaistelun mutkiin. Enkä ole aivan vakuuttunut Miraclen äidin tähdittämästä sivujuonteesta tässä ja ensimmäisessä osassa.

Olavi aloittaa ja päättää jorinansa kuolinvuoteellaan vuonna 1460, mutta pääosa tarinasta tapahtuu vuosikymmeniä aiemmin. Vielä jää runsaasti aika-aukkoja Olavin Euroopan reissuille ennen Turun piispan pestiä. Jatkoa siis seurannee. Antaa palaa!

– –
Sain kirjan kustantajalta, luin se e-kirjana (Elisa Kirjat).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

21 tammikuun, 2014 · 3:36 pm

Synnin palkka

Milja Kaunisto vie 1400-luvun opintielle romaanissa Synnintekijä (Gummerus 2013). Olaus Magnus eli Olavi Maununpoika on Turun piispan ottopoika ja mahdollinen bastardi. Hurskas nuorimies pääsee yliopisto-oppiin Pariisiin ja maailmallisuuden ryvettämänä löytää reissullaan itsestään Magnus Harhailijan.

Tarina, joka näillä sivuilla minua kertoo, huomaa minut sitkeäksi rustoksi, joka täytyy märehtiä alusta asti, jotta jokainen katkeruuden kovettama jänne murtuisi. Se kertoo, kuinka alussa hairahdus hakee minua, hakee kaukaa, syntyy synnistä ja saastasta, tuhansien peninkulmien päästä isäni talosta jo ennen kuin minä sain alkuni. Syntinen ei kadu tekojaan vaan sikiää ja himoitsee lisää saastaa ja Jumalan armosta synnyttääkin ihmeen.

Näin aloittaa Olavi tarinansa ja jatkaa pariisilaiskortteleista, opiskeluelämästä ja ulkokultaisista pappisoppineista. Käänteentekevä ystävyys opinnoissa erinomaisesti edenneen studiumin, Miracle de Seviéresin kanssa ahmaisee huomiosta ison osan. Synnintekijästä kehkeytyy kasvu- ja rakkauskertomus, josta ei eroottisia jännitteitä puutu.

Vanhan Raamatun kieli, kuvailun runsaus ja virketempo on romaanin iloantia. Kaikenlaisen ravan, lemun ja irstauden kuvailuista löyhähtää lukijan nenään vahvat aistimukset. Visuaalisuuteenkin vetoavaa on: miljöö- ja tilannekuvat tarjoavat tarkkoja raameja tapahtumille. Romaanin rinnakkainen voisi olla 1400-luvun kokkauskirja, niin ahkeraan syömisten ja juomisten makuja ladellaan. Kaunisto saa minut vakuuttumaan, että hän on kaivautunut kuvaamiensa tapojen, aikojen ja paikkojen pohjamutiin.

Romaanissa on kuitenkin epätasaisuutta, joka estää täysin heittäytymästä Olavin matkaan. Rehevästi maalailtuun ronskiin kuvaukseen olisi pitänyt raapaista syvyystaso. Kelpo historiaviihteeseen ylletään, ja välillä meno on kuin keskiaikaisessa Fifty Shades -versiossa, kun salatun, paheellisen himon ja kieltäymyksen hekumointi nostaa asteittain kierroksia. Taustalla havisevat vanhat angelicat, pohjolan-pirhoset ja kaari utriotkin –  enkä epäröi heitellä näitä vertailukohteita, vaikka kertojapäähenkilö on mies. Piipahdus Miraclen äidin nuoruudenseikkailuissa on rönsy esikuvien ytimeen pehmopornopiikein.

Ison kirjan varjo lankeaa Olavin rakkauden päälle. Kuva: Jani Ahti

Ison kirjan varjo lankeaa Olavin rakkauden päälle. Kuva: Jani Ahti

1400-luvulla eletään ankaran kristillisten sääntöjen aikaa – periaatteessa. Rahvas remeltää lihan iloissa avoimesti, aatelistolla on vapautensa ja papisto harjoittaa salahaureutta. Pappisuraan tähtäävä Olavi vaikuttaa alkuunsa olevan ainoa, joka noudattaa siveyslupausta mutta jota jäytää äärimmäisen epäpyhä halu. ”Miten naurettava olin! Rakastin parasta ystävääni. Minä joka en saanut rakastaa edes naista.”

Sukupuolisuus, siihen liittyvä uskonnollinen painolasti ja sukupuolten eriarvoisuus on Synnintekijän pääteema. Naisen osa synnin tyyssijana innoittaa romaanissa vauhkoihin kielikuviin ja väittelyihin, mutta kun mies himoitsee miestä, on syntitaakka kestämätön. Yllätykseksi tarkoitetun käänteen arvasin valitettavasti varhain, vaan Olavin opintoajan loppupuoliskon nujertavaa synnin palkkaa ja taakkaa en ennalta aavistanut.

Olavin seikkailut jatkuvat. Aineksia on: ensimmäisessä osassa ajankuvaa, rouheutta ja kieli-ilotteluakin piisaa. Jospa tulevassa osassa henkilöt ja uskonnolliset ristiriita-asetelmat syvenevät sekä kupeiden taakan huojennuksen päällemaalaus saa valöörivaihtelua.

_ _

Sain kirjan kustantajalta ja luin sen e-kirjana (Elisa Kirjat).

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 tammikuun, 2014 · 11:11 am

Pariskunnan Pariisit

Paula McLain tarttuu halausotteella Ernest Hemigwayhin. Näkövinkkeli on ensimmäisen vaimon. Nuoruutemme Pariisi (The Paris Wife, suom. Irmeli Ruuska, Gummerus 2014) on romaani 1920-luvun alkupuoliskon kestäneestä avioliitosta, onnenvuosista Pariisissa, matkoista Euroopassa ja taiteilijoiden seuraelämästä.Nuoruutemme Pariisi

Hadley on kolmikymppinen, viattomana säilynyt toimeton nainen, ja Ernest puolestaan vain parikymppinen, sodan haavoittama ja kipeän kunnianhimoinen nuorimies. Kummankin tunne-elämä on murjoutunut, joten toisesta puristetaan balsamia haavoille. Hadley palvoo, palvele ja pönkittää uraansa aloittelevaa kirjailijaa. Suuren taiteilijasielun luomistuskan ja -vimman ehdoille rakennettu suhde kukoistaa aikansa ja vähitellen mutkistuu mahdottomaksi. Pohjimmiltaan sovinnainen perhetyttö tottuu ryyppäämään, myötäilemään ja miellyttämään, kun siippa taipuu lähinnä vain ensin mainittuun.

Ernest määräsi tosiaan tahdin ja jyräsi usein ylitseni, eikä se tapahtunut sattumalta. Olimme kumpikin kasvaneet kodissa, jota hallitsi nainen rautaisin ottein. Nainen, joka muutti aviomiehensä ja lapsensa vapiseviksi ihmisraunioiksi. Tiesin, ettei minusta tulisi koskaan samanlaista, ei mistään hinnasta. Olin valinnut osani Ernestin tukijana, mutta hiljattain maailma oli keikahtanut ylösalaisin ja se mitä olin valinnut, oli kadonnut. Kun Ernest katseli ympärilleen, hän näki nyt eri maailman ja piti näkemästään.

Juonihan on tuttu kirjallisuushistoriasta, eli yllätyksiä ei voi odottaa siltä vaan näkökulmasta ja kerronnasta. McLain tavoittaa miehessään roikkuvan naiivin pikkurouvan äänen. Aluksi elin toivossa, että se siitä särmäköityy, vaan ei. Pikkusievä ja pikkutarkka tapahtumien ja keskusteluiden selostaminen muuttuu uuvuttavaksi, eikä lukijalle jätetä oivallusten paikkoja. Omituisen linjatonta on, että tekstin joukossa on muutama kursivoitu luku ”Papan” näkökulmasta kerrottuja tunnustuksia. Niiden selittelevyys on turha lisä.

McLainin romaanin perustana ovat elämäkerrat ja kirjeet, ja hän on jäänyt niiden orjaksi. Suuren rakkauden todistelu, söpöstelevien hellittelynimien vyöry, 1920-luvun kirjailijasuuruuksien ohikävely – romaanin pinta on puleerattu, mutta tarinan ja henkilöiden piironginlaatikoiden kiehtovat salakätköt jäävät avaamatta.

HemingwayVastavoiman vuoksi oli pakko lukea heti perään Ernest Hemingwayn Nuoruuteni Pariisi (A Moveable Feast, suom. Jouko Linturi, Tammi 1964, pokkari 2010). Hemingwaynkin teos on tavallaan sepite; muistelija voi muokata muistojaan haluamaansa suuntaan:

”Jos lukija niin haluaa, hän voi pitää tätä teosta kaunokirjallisena kuvitelmana. Mutta on silti aina mahdollista, että tämän kaltainen kaunokirjallinen teos jossakin määrin valaisee aiemmin julkaistuja todenmukaisia muistelmia.”

Samanhenkisiä kirjat ovat ovat tunnelmaltaan, jopa osin kerronnaltaan: myös Hemingway kirjaa pikkutarkasti tapahtumavirtoja ja kertailee käytyjä keskusteluja. Teoksen hienointa antia ovat kuvaukset kirjallisuuden lukemisesta, kirjoittamisesta ja kirjailijakollegoista. Jälkiviisautta on avio-onnen menettämisen käsittelyssä, erokin pitkälti pistetään vehkeilevän ystävättären piikkiin. Kirjailija haluaa korostaa ensimmäisen rouvan herttaisuutta ja avioliiton auvoa.

– Meillä on totisesti onnea, meillä kahdella.
– Ja meidän on osattava pitää onnemme.
Koputimme kumpikin kahvilapöydän maalaamatonta puuosaa ja tarjoilija tuli tiedustelemaan, mitä haluaisimme. Mutta sitä, mitä me halusimme, ei hän eikä kukaan muu, ei myöskään puun eikä marmorin – kuten tämänkin kahvilapöydän pinnan – koputtelu pystynyt meille ikinä antamaan. Mutta emme tienneet sitä sinä iltana ja olimme hyvin onnellisia.

Uskollisesti McLain tallaa omaelämäkerturin raivaamaa tarinointipolkua, joten Nuoruutemme pariisi on kuin ex-rouvan pastissi ex-miehen muistelmista pikantein lisäyksin, viehkoin naisnäkökulmahuomioin ja sopuisin selittelyin. Teokset eroavat otsikon persoonamuodon perusteella – se kuvaakin mainiosti niiden nyanssieroja (vaikka johtuukin suomentajien tai kotimaisten kustantajien nimivalinnoista).

– –
Sain Paula McLainin romaanin kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

15 tammikuun, 2014 · 5:02 pm

Humpuukia intialaisittain

SwarupVikas Swarup on sommitellut bollywoodilaissadun. Nuoren naisen koetukset (suom. Raimo Salminen, WSOY 2013) on nyky-Intiaan tällätty haavehömppä. Kunnollinen, perhettään rakastava nuori nainen selviää neuvokkuudellaan tilanteesta kuin tilanteesta ja lunastaa paikkansa patriarkaatissa.

Sankaritar Sapna Sinha selvittää täpärästi mutta näppärästi vaikeita sattumuksia. Juoneen on ujutettu intialaisen yhteiskunnan useita epäkotia. Siinä on takapajuista kastiajattelua kunniamurhineen, sovinistista naisten halveksuntaa, korruptiota, elinkauppaa, raharikkaiden öykkäröintiä, juonittelevia kostajapahiksia ja mediahypeä idolskisoineen. Näistä kaikista Sapna selviää älykkyydellään.

Kerronta on kepeää mutta tyhjää, eli tämän sorttisten fantasiasirujen ja realismi-itujen yhdistely ei tehoa minuun. Päähenkilön koetuksista välillä vetäisemät opetukset tuntuvat kovin pinnallisilta sekä yksioikoiset tyypit ja juonittelut teennäisiltä. Kyllä tästä värikäs leffa syntyy, oletan. Kirjailijahan on jo luonut Slummien miljonäärin.

Vish PuriTarquin Hallin Vish Puri -dekkari Nauruun kuolleen miehen tapaus (suom. Tero Valkonen, Gummerus 2013) käsittelee Swarupin tapaan ohimennen yhteiskunnallisia ongelmia. Käsittelyssä ovat suhde- ja korruptioverkostojen lisäksi koulutus”järjestelmän” epäkohdat. Keskeisintä Vish Puri -dekkarissa on kuitenkin ihmisten hyväuskoisuus uskontopohjaisten ihmetekojen suhteen.

Kulttuurin ja maan monien uskontojen sekamelska on kiehtova juonne. Uskontojen kesken ja sisällä vellovat eriarvoisuus ja huijausten mahdollisuus. Swarupin naispäähenkilö mainitsee, että Intiassa tarvitaan satamäärin jumalia, jotta varmistettaisiin, että jokin niistä voisi loppupeleissä tepsiä. Skeptinen Vish Puri setvii rationalistien, taikureiden ja gurujen arvoituksia, mutta kovan paikan tullen älykköetsiväkin ryntää alttarille uhraamaan.

Tässä dekkarissa rikoksen selvittäminen ei ole kaksista, siinä vaan luotetaan välkyn yksityisetsivän taitoihin, apureihin ja suhteisiin. Kiinnostavinta on päähenkilön ja hänen perheensä roolit sekä väläykset yhteiskunnan toimimattomasta toiminnasta. Hupaisinta ainesta on Purin äidin ja vaimon etsivätyö, joka osaltaan kertoo Purinkin talouden miesylivallasta, jossa naiset salassa juonivat omiaan. Hall tekee etsiväsarjassaan mukavaa viihdytystyötä muttei erityisen mieleen painuvaa kirjallisuutta.

Tarvitaan siis länsimaalaisia hupsuttamaan yksi intialainen ja englantilainen mies, jotka hipaisevat pinnalta silkkihansikkain, miten patriarkaalinen ja luokkajakoinen maa Intia on. Kasti-, uskonto- ja elintasoerot tuntuvat oikeuttavan, että ihmisiä saa kohdella rumasti, ja joka jaossa naiset saavat jämäkortit. Kumpikin kirjailija kulttuuriuskottavuuden vuoksi heittelee tekstiin intialaissanastoa ja laatii sanakirjan tarinansa loppuun. En ole varma, onko se tarpeen. Kuumuus, värit, hajut ja kulttuuriset sukupolvien ja -puolien toimintamallit ovat mojovia mausteita, mutta ilman koskettavaa tarinaa ja henkilökuvauksen suolaa ei synny kylläiseksi ravitsevaa currya.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

13 tammikuun, 2014 · 9:19 am

Reilun pelin taiteilijaelämää

Tove Janssonin syntymästä tulee vierähtäneeksi 100 vuotta. Siihen sopien ilmestyi loppuvuonna Tuula Karjalaisen kirja Tove Jansson. Tee työtä ja rakasta (Tammi 2013). Alaotsikko on Janssonin ex libriksestä, ja se on ollut taiteilijan johtotähti, jota kirjakin uskollisesti seuraa.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Janssonin ex libris -motto ja kansikuvitus yhteen viimeisimmistä julkaisuista.

Karjalaisen kerronta etenee sutjakkaasti, selkeästi ja asialliseen tyyliin. Alkusanoissa on kuvaus henkilökohtaisesta tapaamisesta, muuten materiaali koostuu haastatteluista, kirjeistä, tutkimuksista ja muista julkaistuista materiaaleista. Kirjeiden ja kirjojen sitaatit elävöittävät tekstiä. Taitto kuvineen on harkittu ja lukijaystävällinen. Hienoisesti asioiden toisteisuus häiritsee, mutta ymmärrän sen tarkoituksen, sillä vaikka kirja etenee pääsääntöisesti kronologisesti, on siinä myös teemallista jaksotusta, johon asioihin palaaminen liittyy.

Tove halusi päteä etenkin kuvataiteilijana, ja siihen liittyvä pettymys kuvataan kirjassa hyvin. Sarjakuvien ja kirjojen menestys oli balsamia haavoille, mutta myös taakka. Karjalainen tulkitsee maalauksia mielenkiintoisesti liittäen työt hyvin kontekstiin. Kirjojen esittely jää aika pintapuoliseksi ja biografiset tulkinnat painottuvat. Tietynlainen asioiden nopsaan ohittaminen on paikallaan, sillä kirjassa tavoitellaan populaaria yleisesittelyä valtavan monipuolisesta kulttuurihenkilöstä.Tee työtä ja rakasta

Nuorena tyttönä Tove oli piirtänyt Pellingin kesäpaikan ulkokäymälän seinälle ensimmäisen muumipeikkoa muistuttavan hahmon, joka esitti Immanuel Kantia. Hän oli kirjoittanut sen yhteyteen lauseen: ”Vapaus on paras asia”. Vapaus eri olomuotoineen askarrutti häntä ja sen tutkiminen oli vahva ja koko hänen tuotantonsa läpi kulkeva asia.

Vapaus työntekoon oli Tovelle tärkeää, vapaus rakastaa oli sekin merkittävää, mutta sitä varjosti ajatus siitä, että rakastaminen rajoittaa vapautta. Karjalaisen kirja näyttää Janssonin ihmisenä, jolla oli ailahtelevia tunteita ja vaihtuvia suhteita, suuria rakkauksia ja järkkymätön lojaalisuus lapsuudenperheeseensä. Hän on ollut kertakaikkisen suurisydäminen, ristiriitainen, kiehtova, rohkea ja omaperäinen ajattelija. Onnekasta meille lukijoille, että nämä piirteet yhdistettynä leikkisään, humaaniin ja särmikkääseen ilmaisuun siirtyivät Janssonin kirjoihin.

Viime vuosisadan renessanssinainen saa kirjassa oikeutta. Ja mielenkiinnolla jään odottamaan maaliskuun puolivälissä avautuvaa Tuula Karjalaisen kuratoimaa Ateneumin Jansson-näyttelyä.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Reilua peliä, taustalla taiteilijan omakuva.

Karjalaisen kirjan innoittamana tartuin parinkymmenen vuoden tauon jälkeen Tove Janssonin kirjaan Reilua peliä (suom. Kyllikki Härkäpää, WSOY 1990). Se on rakenteeltaan novellistinen romaani. Romaaninomaista on tarinasta toiseen säilyvät päähenkilöt, joiden suhde sitoo kokonaisuutta. Novellistista on se, että jokainen luku on oma kokonaisuutensa.

Seitsemänkymppinen naispari tekee töitä, aterioi, katsoo videoelokuvia, matkailee ja viettää kesäpäiviä saarella. Tilannekuvaukset ovat keskeisiä, referoiva dialogisuus vuorottelee sen kanssa. Välillä näkökulmapainotus kallistuu toisen naisen puoleen, välillä toisen. Muu kuin yhteinen maailma on melko etäällä; muita henkilöitä on mukana vain satunnaisesti ja heidänkin roolinsa on paljastaa jotain olennaista pariskunnan suhteesta.

On helppo uskoa, että Mari on Tove ja Jonna Tuulikki. Teksti kiertää ilmeisen: lukiessa ei tule tirkistelevä olo. Yksityinen osoittautuu yleiseksi, kas, tällaista on (pitkässä) suhteessa, pyritään harmoniaan mutta silti tarkkaillaan toista tunnustelutilassa. Kuvauksesta huokuu yksilöllisyyttä ymmärtävä lämpö. Kahden taiteilijan pitkä liitto yhdistää ja antaa tilaa olla niin kuin on.

He eivät koskaan kysyneet toisiltaan: saitko tänään tehdyksi mitään? Kaksikymmentä vuotta sitten ehkä vielä kysyivätkin, mutta olivat vähitellen oppineet jättämään koko tavan. On tyhjiöitä joita tulee kunnioittaa: ne usein varsin pitkät kaudet, jolloin kuvaa ei näe, sanoja ei löydä ja on saatava olla rauhassa.

Henkilöiden reagointi- ja ajattelutapa tallentuu varmasti, lyhyesti ja ytimekkäästi. Toisen erillisyyttä kunnioitetaan, mutta ymmärrys toisen ytimestä kantaa. Välillä nokitellaan, ollaan kateellisia ja vaietaan, mutta lopulta toisen onni on oleellisinta. Kaikki tämä kerrotaan selvin sanoin, mutta niin huokoisesti, että teksti hengittää ja jättää oivalluksen kolosia. Sielua hivelevän kirkasta kerrontaa!

PS. Moni blogi on tarttunut Karjalaisen kirjaan, ainakin Lumiomena, Kuplii, Luettua elämää, Kirahvila, Sininen linna.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

9 tammikuun, 2014 · 3:27 pm

Milloin mahtaa olla hyvien uutisten vuoro?

Reggien sisällä oli kauhea tyhjyys, ikään kuin joku olisi ottanut pois elintärkeitä elimiä. Maailma hapertui. Häneen hiipi pakokauhu, sama tunne kuin silloin, kun hänelle oli kerrottu äidin kuolemasta. Missä tohtori Hunter oli? Missä tohtori Hunter oli? Missä hän oli?
Jackson Brodie oli etsivä. Entinen etsivä. Etsivät löytävät ihmisiä. Kadonneita ihmisiä.

Ollaan ylitetty jo puoliväli ja 200 sivua, kun kolmas Brodie-sarjan dekkari vasta kunnolla käynnistyy. Tuntuu siltä, että kateissa on moni muukin juttu kuin muutama henkilö. Katie Atkinsonin Eikö vieläkään hyviä uutisia? (When will there be good news? Suom. Kaisa Kattelus, Schilds & Södersrtöms 2013) on sarjan välityö, joka taitaa pohjustaa tulevaa. Brodien tilanne muuttuu, tulee muuttumaan.Atkinson

Päähenkilö on viehättänyt minua kovasti aiemmissa osissa Ihan tavallisena päivänä ja Kaikkein vähäpätöisin asia. Traaginen tausta ikään kuin antaa syventävää varjoa koomisille piirteille, joita hakusessaan olevassa ex-etsivässä on kiitettävästi. Taloudellinen onnenkantamoinen on antanut hänelle tiettyä riippumattomuutta, mutta herra haahuilee. Terävä kaveri hän pääsääntöisesti on, paitsi naissuhteissa. Miksi valita picassotyyppinen nainen vermeerisen sijaan? Tässä osassa hän on, toistetaan nyt, kuin kateissa; siihen on kyllä fyysinenkin syy.

Aiemmissakaan osissa itse jännitysjuoni ei ole yhtä pätevää kuin kuvaus Brodiesta ja hänen ihmissuhteistaan. Parhaimmillaan Atkinson on hauska sanailija ja tilanteiden tragikoomisuuden ilmeikäs kuvaaja. Tämä kolmas osa vie astetta pitemmälle sen, mikä oli itusillaan jo edellisissä osissa: irralliset, rinnakkaiset henkilöt ja tapahtumat sattumien kautta yhdistyvät hetkeksi yhdessä pisteessä (= Brodie), ja tempautuvat jälleen siitä erilleen. Nyt kypsytellään turhan kauan, ja juttua uhkaa pohjaan palamisen tympeä maku.

Yksi teema on kiinnostava: lapsena tai teininä koettujen menetysten heijastuminen loppuelämään. Tohtori Hunterin lapsuusperheen murha on romaanin käynnistin. Reggien haavana on lapsuuskodin levottomuus ja äidin kuolema, Louisea piinaa yhä muisto yksinhuoltajaäidin alkoholismista, ja Brodien stigma on siskon raiskaus ja murha. Nämä vaikuttavat suoraan tai kätketysti toimintatapoihin.

Romaanin suola on teini-ikäinen orpo Reggie, jolle kaikin tavoin soisi suojelua ja huolenpitoa. On hänellä sisua ja karuissa tilanteessa selvityskeinoja mutta liikaa epäonnea. Romaania jäntevöittää lähinnä se, että lukija toivoo: ei enää yhtään huonoja uutisia hänelle. Brodien entinen ihastus Louise pääsee loistamaan sävykkäällä happamuudellaan vasta romaanin loppuosassa, sitä ennen tyyli on kovin yksioikoista. Romaanin loppupuolella saa myös nauttia dialogiherkkua, kun kolmikko pääsee yhteistoimintaan. Päätöstä sävyttävät myös odottamaton suru ja odotetut suhdekuprut.

Hyvä, että Atkinson sotkee genrejä: jännärikeinot sekoittavat rakkausromaanin konventioita. Onnettomuudet, menetykset ja kauheudet kuuluvat enemmän tai vähemmän kaikkien elämään, mutta myös toista tunnelaitaa tarvitaan. Silti kaikille on aika kovan takana vastapainoisten tunteiden vapauttaminen ja vastakaiun saaminen. Johtotähtenä on kuitenkin tohtori Hunterin Reggielle lausuma: ”Ainoa, joka merkitsee, on rakkaus.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

6 tammikuun, 2014 · 9:12 am

Pidä rajat

Laura Lähteenmäki on kirjoittunut nuortenromaanin Iskelmiä (WSOY 2013). Eikä otsikolla tarkoiteta eskapistisia tanssilavamelodioita.

Ainoa kuvataan viilipurkissa versovaksi taimeksi. Yhdeksäsluokkalainen neito on haaveileva, ihanteellinen teini. Kotiolot ovat vakaat, vaikka vanhemmilla ei kovin hyvin mene ja äidin työttömyys vaikuttaa ilmapiiriin. Aino luotsaa pieniä partiolaisia, pitää kiinni kotiintuloajoista ja hoitaa koulun. Kiltin tytön rinnassa roihahtanut ensilempi mullistaa monia asioita.

– Sä olet, Samuli sanoo taas ja siirtää tukkaani korvan taakse. Pelkään näyttäväni nololta tukka suittuna korvien taakse, vaikka toisaalta: mitä väliä? Millään muulla ei ole merkitystä kuin sillä, että Samulin käsi on minun korvallani ja jää siihen. Jää siihen!
   Miten nopeasti kaikki voi muuttua. Koko minun elämäni.

Muutos ei etene toivotulla tavalla. Romaanin teema on tärkeä: rakastuneenakin on asetettava rajat, joita ei saa ylittää, eikä kaltoinkohtelua saa sallia lemmenkaipuun tai painostuksen alaisena. Sitä tärkeämpää tätä on julistaa, mitä kokemattomampi  ja epävarmempi tyttö tai poika on siitä, mitä kuuluu suhteessa sietää.

Romaanin kerronta on joutuisaa ja eloisaa, ja Ainon tunnelmiin tempautuu ketterästi mukaan. Ihastusaallot kelluttavat, epävarmuuden jännitystilat vetävät pohjaan, mistä taas pulpahdetaan pinnalle. Tunnelmat kääntyvät hämmennykseen ja häpeään, mikä ilmaistaan eläytyen.

Loppua kohti kangistuva henkilökuvaus laskee kerronnan tehoa. Minua vaivaa se, että pojan vinoumat osoitellaan ja selitetään mustavalkoisesti. Merkityksellistä olisi sietorajan tunnistaminen hienovaraisesti, jotta jo yritykset manipuloida, eristää, uhata tai mustasukkailla herättäisivät hälytyskellot.

IskelmiäHankin romaanin pukinkonttiin kummitytölle, kutakuinkin päähenkilön ikäiselle. Kyllä kehtaan romaanin hänelle antaa, sillä vääjäämättä tulee nuorille naisille hetkiä, että lempi leiskuaa ja on päätettävä, mitä sallii ja mitä ei milloinkaan saa sallia. Uskon, että kirjallisuus voimaannuttaa ja vahvistaa, ja tällä romaanilla on mahdollisuuksia tehdä niin. Siksi täti-ihmisten kirjallisten hienouksien kaipaus saa jäädä sanoman jalkoihin.

Minua ilahduttaa romaanissa se, että ikävät kokemukset eivät päähenkilöä nujerra, eteenpäin hän jatkaa toiveikkaana, entistä varmempana ja uteliaampana tulevan suhteen. Ja vaikkei kotona ole aina ideaalitunnelmat, siellä on turva ja läheisten tuki. Kantakoon kaikkia halki elämän Ainon äidin ohje:

– Sä olet arvokas! Sä et saa antaa kenenkään kontrolloida millään tapaa. Silloin sä et ole vapaa!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

4 tammikuun, 2014 · 9:43 am

Tytär, äiti, elokuut

Käsissäni on romaani, jossa totuuden puhumisen ja totuutta silmiin katsomisen tendenssi toistuu tilanteesta ja sukupolvesta toiseen. Suoruuspäätös ei koskaan käänny teoiksi, päinvastoin. Peittely kasautuu jokapäiväisen elämän lähes sietämättömäksi taakaksi.kaste peilistä

Kun Alja syntyi, Marina päätti että tälle lapselle hän kertoisi kaiken, tälle lapselle hän ei valehtelisi, hän olisi halunnut olla yhtä rehellinen kuin säkeilleen, katsoisi suoraan silmiin, ja sellainen tyttö oli: totuuden peili hänen edessään. Ja se kuva jonka hän oli tänä iltana nähnyt oli kauhea.

Marina Tsvetajeva (1892-1941) on runoilija, Alja (Ariadna) Efron (1912-1975) runoilijan tytär. Tosiolevaiset naiset elävät ja tuntevat Riikka Pelon romaanissa Jokapäiväinen elämämme (Teos 2013). Kirjailija on ammentanut aiheen runoilijan tuotannosta ja tyttären omaelämäkerrasta. En kykene arvioimaan lähteitä tuntematta, miten syvä tai suora vaikutus niillä on ollut. Romaani on romaani, etenkin äiti-tytär-suhteen romaani.Pelo

Eri vuosien elokuut poimitaan vuorotteleviksi kerronta-ajankohdiksi. Ne kuvastavat Efronien perheen tilaa: loppukesän pimenevä yö ei paljon poikkea jännitteisenhiostavasta päivästä. Perhe on maanpaossa 1923 Tsekkoslovakissa, ja siitä ajanjaksosta kerrotaan kolmannessa persoonassa lähinnä Marinan näkökulmasta. Moskovassa ollaan 1939, ja siinä edetään Aljan minäkerrontana. Tasa-arvoiseen neuvostoihmiseen uskova toimittajatytär on sokean rakastunut. Hybristä hiertää vain varuillaan olo suhteessa äitiin. Tarina päättyy vuoteen 1941, jolloin perhe on lopullisesti unelmat murskana. Välissä on äidin ja tyttären kirjahankkeen katkelmia 1920-luvulta. Näistä varhaiskypsän lapsen muistiinpanoista kunnianhimoinen äiti olisi halunnut koostaa kirjallisen taideteoksen.

Romaanissa on rakkauksia ja intohimoja. Ne kalpenevat äidin ja tyttären jäisen ja tulisen suhteen rinnalla. Alkuunsa asetelma vaikuttaa kovin haetulta. Symbioosi on perusteltu, mutta kuumankylmä äiti hermoheikkoilee turhan selvästi yksioikoisena syypäänä. Vähitellen paljastuu syventäviä ja selittäviä tekijöitä. Poikkeusyksilöistä on kyse, ja kaikkien taustalla on selvittämättömien menetysten taakkaa. Tyttär pyristelee eristyneisyydestä ja rakkaudettomuudesta, mutta äitisuhde on silti katkeruutta märkivä avohaava.

Ei Marina, minulla ei ole teistä mitään ilmiannettavaa, minä vastasin, ihmeellisen rauhallisesti myös jatkoin, ihmeissäni omasta selkeydestäni: ja rakkaudesta minä sanon sen verran että ainakaan te ette ole osannut elämässänne rakastaa mitään muuta kuin omaa sieluanne, ja se on läpikotaisin häijy ja itsekäs. Ja muissa osaatte rakastaa vain omaa kuvaanne. Toivottavasti minä osaisin rakastaa omia lapsiani paremmin enkä kadehtisi heidän rakkauttaan ja onneaan, niin kuin te teette.

Poliittinen kerros on romaanin yksi taso. Naiivi politiikkausko kohtaa neukkutotalitarismin. Aatteista riippumaton ja aatteelle uskollinen on yhtä lailla ilmiantojen armoilla. Kansanvihollisuus on ihanneideologian vainoharha, jonka tuhovoima on vastaan sanomaton. Se on nykylukijalle yllätyksetöntä kauheutta, koska esimerkiksi Sofi Oksasen viimeisimmät romaanit ovat tuoreessa muistissa.

Kieli lepattaa runoilijan ja tyttären mielen mukaan, tunnelmat väreilevät elokuun ilmassa. Runolliseksi mainostettu proosa herättää minussa varautuneita odotuksia, ja nyt käy niin, että en vapaudu lukuprosessin aikana epäilevästä etiäisestä. Romaani jää fokukseltaan etäiseksi, kerronnaltaan eteeriseksi. En kyseenalaista taiturimaista kielenkäyttöä, mutta minulle alkupuolen kerrontakoneisto hurisee tyhjäkäynnillä, etenkin junnaavan hermostunut Tsekki-aika ja tarkoituksellisen taiteellinen sivusepite. Onneksi viimeinen kolmannes purkaa kuvattujen suhteiden ydintä, kuorii kuin sipulia ja syventää henkilöitä, mikä ihastuttaa. Kokonaisuus tekee minut kuitenkin lukijana kärsimättömäksi. Tökeröähän näin on sanoa Finlandia-palkitusta romaanista, mutta tiivistämisen pakko käy monesti mielessä.

Romaani on laulu rakastamisen vaikeudesta ja tyrmäävien iskujen vastaanottamisesta rakkaimmilta. Lisäksi siinä on välillä jopa ylivirittynyt sävel kirjoittamisen merkityksellisyydestä, runon ja kertomisen voimallisuudesta. Kun se on elämää suurempaa, se voi tuhota ihmisiä ja suhteita. Toisaalta: ei kirjan henkilöillä ole vaihtoehtoja.

Jos kirjoitat, älä siksi että sinua rakastettaisiin, vaan siksi että pysyisit itse hengissä, sillä sanat ovat ihmisen tekoja voimakkaampia.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 tammikuun, 2014 · 10:53 am

Tunnekirurgin työtä

Aloitan vuoden 2014 blogi-päivitykseni komeasti Nobel-voittajalla. Luin ensimmäisen Alice Munroni, ja toden totta novellit ovat veitsenteräviä. Viha, ystävyys, rakkaus (suom. Kristiina Rikman, Tammi 2002) tekee avaavia viiltoja suhteisiin ja yksityisiiin, harvoin jaettuihin, tunteisiin.

Mielenkiintoista, että suomennoksen nimestä on jätetty pois sanat kosiskelu ja avioliitto (Hateship, freindship, courtship, loveship, marriage). Ensimmäinen novelli ”Viha, ystävyys, riiaus, rakkaus, häät” säilyttää silti kokoelman nimirimpsun. Aloituskertomus johdattelee tunteiden sattumanvaraisuuteen ja kipeyteen. Ajattelemattomasta huijauksesta seuraa odottamatonta. Elämänkäänteet ovat siis melkoisen mielivaltaisia, tunteet myös.

Teemaksi luen ihmisluonteen mutkallisuuden ja suhteiden suhteellisuuden. Ihmiset tekevät äkkinäisiä ja arvaamattomia päätöksiä. Seurauksia ei voi ennakoida, muta usein ihmiset mukautuvat. Avioliitto- ja yhdessäelokuvaukset ovat ristiriitaisia: kuvatulla liitolla on selitys, liitto on tingitty järjestely, pienempi paha tai yhteen sopimaton yritelmä. Esimerkiksi novellissa ”Pilari ja palkki” nuori vaimo käy mielessään kauppaa, mitä myisi estääkseen jotain ikävää tapahtuvan.

Ei lapsia. Sen ajatuksen hän sysäsi syrjään kuin olisi siepannut heidät liekeistä. Eikä Brendania, mutta päinvastaisesta syystä. Hän ei rakastanut tätä tarpeeksi. Hän kyllä sanoi rakastavansa ja tarkoittikin sitä tiettyyn määrään ja halusi että Brendan rakastaisi häntä, mutta rakkauden rinnalla kulki lähes kaiken aikaa pieni vihan hyrinä. Häntä ei siis käynyt kaupitteleminen.

Edellä mainittu novelli on suosikkejani. Myös ”Se mitä muistetaan” on vaikuttava. Siinä näytetään hienosti, miten jokainen on itselleenkin salaisuus ja miten ihminen pitää yllä fantasioitaan elämänsä tarinan elävänä osana. Novellissa ”Queenie” kiteytyy hyvin muissakin novelleissa varioitu aihelma: erittäin merkityksellisetkin henkilöt pyyhkiytyvät matkan varrelta pois, kun ne eivät sovi enää oman elämän muuttuneeseen kulkuun. Hieman samaa maaperää polkee ”Nokkoset”, jossa menneisyyden tärkeän ihmisen kohtaaminen tuo kummia asioita itsestä pintaan ja osoittaa, miten valmistautumaton voi olla muutoksiin itsessä ja toisessa.Munro

Huomaan puhuvani ihmisistä, en henkilöistä. Ei ihme, sillä Munron kuvaus on särmäisen elävää ja henkilöt ihmisenkaltaisen ailahtelevia – ikäviä ja epämiellyttäviäkin. Etenkin minäkerrontanovelleissa kertoja ei itseään kaunistele, ote on jopa sarkastisen hapan. Silti henkilöt ovat kovin ymmärrettäviä, eikä armottomuus ole kyynistä. Tyypillistä on se, että tapahtumia ja henkilöitä kuvataan kuin matkan päästä, aivan kuin aikaa olisi kulunut ja asioita voi käsitellä terä edellä ja etäännyttäen.

Kokoelman novellit ovat pikemmin pienoisromaaneja. Munro ei rakentele tuokiokuvia vaan elämänkulkuja. Joka novellista muodostuu kompakti kokonaisuus, jossa tapahtumien eteneminen on rajattu ja äärimmäisen hallittu. Usein novelli kattaa pitkän jakson kerrotuista henkilöistä. Nykytilanteesta kurkitaan takautumin menneeseen, tai joissain novelleissa harpotaan ajassa eteenpäin. Monesti novelli napauttaa luunapin lukijan otsaan: näinkin vielä kävi, meni tai sattui.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

31 joulukuun, 2013 · 8:45 am

Vuosikatsaus 2013

Vuodenkierto on ollut nopea. Koetun kirjaaminen ei käykään helposti, sillä on väkivaltaa poimia monista mielenkiintoisista kokemuksista vain TOP 10. Päädyin seuravaan koosteeseen, ja hiukan venytin asettamaani rajaa. Ja voi olla, että huomenna katsaus saattaisi olla toisenlainen.

1. Madrid: Prado

Madrid on kaiken kaikkeaan kiinnostava matkakohde, mutta mahtimuseo on käynnin jos toisenkin väärtti – ja kaupungin kesäkuumuutta on mielekästä pakoilla viileissä museosaleissa. Vanhan eurooppalaisen taiteen kokoelmat ovat häkellyttävät. Espanjalaismestareiden töistä on museossa luonnollisesti kattava asettelu. Pääsin fiilistelemään El Grecon töiden eteen. Goyan barokkivivahteisen alkutuotannon ihailija en ole ollut, mutta mustan kauden raaka ekspressionismi oli järeä näky. Enkä unohda Velazquezin hovikamarimaalauksen tehoa.

2. Berliini: Martin Honert

Pakenin pyöreitä vuosiani Berliiniin, ja halusin käväistä Hamburger Bahnhof -museossa aivan eri syystä, kuin mikä oli lopputulos. En ollut aiemmin kuullut tai nähnyt Martin Honertista mitään. Taiteilijan retrospektiivi oli sellainen, että pelkästään siksi kannatti tammikuussa pistäytyä Berliinissä. Kolmiulotteiset lapsuudenkuvatoisinnot olivat leikkisiä, tarinallisia ja yllätyksellisiä. Innostuin jopa niin, että rohkaistuin tekemään ehdotusaloitteen Sara Hildenin museolle: hankkikaa Honertia näytille.

Martin Honertin opettajat joulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon?

Martin Honertin opettajat koulukuvassa. Kuka ei kuulu joukkoon? Kuva: Jani Ahti

3. Pariisi: Louvren flaamit

Jotta havaintoihini saadaan myös paikallisväriä, mainittakoon, että L’Orangerien soikeiden museosalien lummemaalaukset (Monet) ovat ihastuttavia ja Saint Chapellen lasimaalauskatedraali hätkähdyttävä luomus. Vaikka Pariisissa on monenmoista nähtävää, valitsin pääkohteeksi Louvren flaamilaisosastot. Kaksi Vermeeriä pysäyttivät eteensä joksikin aikaa. Ajallisuus ja ajattomuus elävät niissä ripirinnan. Kaikkiaan museon kokoelmissa 1400-1600-lukujen alankomaalaistarjonta on monipuolinen. Joku outo voima vie minut aina ihmettelemään tuon ajan kanavanäkymiin sijoitettuja luistelutauluja.

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

Yksityiskohta Adam van Breen luistelumaalauksesta. Kokonaisuuden saa näkyviin linkistä (http://cartelen.louvre.fr/cartelen/visite?srv=obj_view_obj&objet=cartel_25488_38681_2584.001.jpg_obj.html&flag=true).

4. Sanomakirjallisuus

Luin tänä vuonna paljon, etenkin kotimaista kirjallisuutta. Pidän tasoa kovana ja monipuolisena. Pakottaudun mainitsemaan vain muutaman makupalan.

Kari Hotakaisen Luonnon laki yllätti: karnevalistinen riehakointi on sanomaltaan painavaa ja nautittavaa. Teos on lämmin, inhimillinen, satiirinenkin epätäydellisen ihmisyyden ja elämän ylistys. Toinen valintani sanomakirjaksi on Joel Haahtela Tähtikirkas, lumivalkea. Melankolinen päiväkirja-kirje-haahuilu on vaikuttavasti elämän merkityksen asialla. Kolmatta listallani ei sovi ohittaa: Päivi Alasalmen Joenjoen laulu avartaa saamelaisuutta ja vähemmistökulttuurin asemaa kuvaten kirjan henkilöitä siten, että virtaus vie ja soi.

5. Kotimaista kerrontaa

Yllytän yhä vaan itseäni kirjakokemuskarsintaan, ja poimin tältä vuodelta yhden kotimaisen kertojamiehen ja -naisen. Jari Tervo kirjoitti kuin ei koskaan ennen. Esikoinen liikutti ja nauratti. Murkkupojan näkökulmasta tosi ja kuviteltu kieputtaa, eikä kai muuta voi seuratakaan levottoman lähipiirin ja kasvuhuuman kaaoksessa. Inka Nousiaisen Kirkkaat päivä ja ilta innostaa ihailemaan tiivistä tarinakuljetusta aikatasoineen, otsikkonsa velvoittamana sen kaiken kielellisesti kirkkaasti ilmaisten. Vai olisiko sittenkin nimeämisvalintani Malmi 1917 vai Säkenöivät hetket vai…

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

Kesän säkenöivä hetki Hangossa. Kuva Jani Ahti

BONUSRAITA: Koska luin Aki Ollikaisen Nälkävuoden vasta tänä vuonna, en voi ohittaa sitä. Romaanin aiheenkäsittely, kerronta ja henkilökuvaus on mielestäni kotimaisen kirjallisuuden tämän vuosikymmenen huippua.

6. Käännetty kerronta

Poimin taas listaani yhden naisen ja yhden miehen.. Valitsen kimuranteista syistä kaksi islamilaistaustaista tekijää. Kirjoissa ei ole kyse niinkään uskonnoista kuin kulttuurisista uskomuksista ja ihmiskäsityksistä. Elif Shafakin Kunnia kertoo sukupuolten toimintarajoista olematta yksioikoinen. Kirja on juonellisesti yllätyksellinen ja kerronnallisesti joustava. Khaled Hosseinin Kun vuoret kaikuivat vaikuttaa henkilö- ja juonirakenteellaan, mutta eniten innostaa sirpalemainen kerronta, jossa osa palasista loksahtaa tarinan osaksi ja osa jää sopimatta mihinkään.Hosseini

BONUSRAITA: Haruki Murakamin 1Q84. Toden sotkeva rakkausfantasia päätyy elämän mielekkyyteen ja mielettömyyteen. Suorapuheinen ja allegorinen soppa lämmittää ytimiä myöten: se pakottaa heittämään järjen tämän hullutuksen tieltä. Vapauttavaa.

7. Käännösjännitys

Jatkan sukupuoleen perustuvaa kirjavalintaa. Peruste on täysin älytön, eihän kirjailijan sukupuolella ole merkitystä siihen, viehättääkö kirja. Esimerkiksi Fred Vargasin en moneen vuoteen tiennyt olevan nainen. Uusin Adamsberg-dekkari syöksyy epätodelliseen juoneen kummallisemmin kuin koskaan. Vaikka outous ja henkilötyypittely on äärirajoilla, viehätyn. Kun yhden pulunrääpäleen runtelijoiden etsintä on yhtä tärkeä kuin useiden ruumiiden syypään, lasken kriittisyysaseeni.

Toinen tämän vuoden dekkari-ihastus on ruotsalainen Barbaretti-sarja. Håkan Nesser kertoo kiinnostavasta nimihenkilöstä ja muusta sisuksiin käyvästi – tänä vuonna luin sarjaa kahden suomennoksen voimin: Kokonaan toinen juttu ja Herra Roosin tarina. Jännärijuoni jää reilusti henkilökuvauksen jalkoihin, ja se sopii mainiosti.

8. Ellen Gallagher

Ei ollut minulla tälle museokäynnille mitään odotuksia, enkä tiennyt koko Ellen Gallagherista mitään, ajattelin vain hakea vaihtelua marraskuiselle Teisko-reissulle. Sara Hildenin taidemuseon tarjonta oli riemastuttava yllätys: löysin uutta, erilaista, vakavaa ja hauskaa. Kokeilevat tekniikat leikittelivät aiheilla. Monenmoiset sykeröt, kerrokset ja kiemurat luikertelivat sisuksiini.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

Näyttelymainos kohti marraskuista Näsijärveä.

9. Ooppera

Kuinka ollakaan, muutaman vuoden kestänyt oopperasivistyshaasteeni on siinä pisteessä, että laji alkaa kiinnostaa. Yhä vieläkin minun on kovin vaikea niellä librettojen juonikökköyksiä, mutta olen selvästi luovuttamassa.

Tammikuussa näin Naamiohuvit, jonka värikäs modernisointi oli elämys. Syksyllä sain pähkäillä manipuloivaa rakkautta Carmen-modernisoinnin voimalla. Joulunvieton aloitin Puccinin oopperalla Turandot. Orkesteri ja kuoro pauhasivat, solistit lauloivat kovaa ja korkealta, lavastuksen vanhan Kiinan rekvisiitta loi taikaympäristön. Juonta en edes yrittänyt ymmärtää. Parhaalla tahdolla haluan tulkita, että prinsessa Turandotin kopeus ja kostonhimoisuus ovat vain panssari lemmenpettymysten torjunnalle – harmi vain, että siitä syystä kertyy paljon vainaita. Orjatyttö Liun vastakaikua koskaan saavuttamaton uhrautuva rakkaus on riipivää. Ja vaikka kilpakosijasankarin intohimon oikeana motiivina olisikin vallan- ja kilpailunhalu, ei ole pakahduttavan tunteikkaan Nessun dorma -aarian voittanutta. Oi, häpeämätöntä patetiaa! Hurahdin.

10. Runous

Lyriikan lukeminen on minulle kuin vierailu kaukaisessa maanosassa, jossa kieli on vierasta ja monet näkymät ennen kokemattomia. Sen makuja maiskuttelen varovaisesti ja löydän herkullisia sattumia. Heli Laaksosen Aapine nauratti ja liikutti: omaperäinen sanailija on päältä mutkaton vaan sisuksista mutkallisen vakava. Erkka Filanderin esikoiskokoelma vakuutti, että mukavuusrajan ylitys virkistää.

Koska metsä on yksi vapauttavimmista arkikokemuksistani ympäri vuoden (ja tänä vuonna bonuksena pyörryttävä tattisato), päätän vuosikatsauksen Filanderin sanoin.

Metsikkö astelee lävitseni ja jättelee jälkiään
tuoreeseen maahan.

metsä

PS. Kommenttiin kokosin vuoden 2013 lukulistani.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Sekalaista

28 joulukuun, 2013 · 12:52 pm

Luuranko perhoselle: 1Q84

Haruki Murakamin 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff, Tammi 2013) tekee levottomaksi. Tarina lähestyy, pakenee, tulee taas liki, liki. Se tarjoaa kuormakaupalla tosia ja uskomattomia mielenmaisemia. Yötaivaalle ilmestyy hopeisen kuun taa sammalenvihreä toisinto. Q otsikossa tarkoittaa kysymysmerkkiä numeron 9 sijasta. Tarinan taustalla luonnollisesti lymyilee Orwellin romaani 1984, mutta vuosiluvun tulevaisuusfantasia on mennyttä. Murakamin versio saattaa olla orwellilainen ajatusrikos. Nyt ollaan Tokiossa juuri oikeaan aikaan mutta kahden maailman reunalla.

”Aivan oikein. 1984 ja 1Q84 toimivat pohjimmiltaan samalla tavalla. Jos et usko maailmaan eikä maailmassa ole rakkautta, kaikki on täysin epäaitoa. Oltiinpa missä tai millaisessa maailmassa tahansa, tosiasian ja olettamuksen välistä rajaa ei näe paljain silmin. Sen näkee vain sielun silmin.”

MurakamiRomaani kuljettaa rinnan kahta kolmikymppistä. Tengo on ex-judoka, matemaatikko ja aloitteleva romaanikirjailija. Hän ajautuu outouteen haamukirjoittamalla lukivaikeuksisen teinin fantasiaromaanin pikkuväestä. Se on Tengolle kuin perhoselle luurangon rakentamista. Toinen päähenkilö, Aomame, on arvoituksellinen nainen, kunto-ohjaaja ja palkkatappaja. Näillä kahdella on kohtalonyhteys: yksi kädestä kiinni pitämisen hetki kymmenvuotiaina. Kumpikin tahoillaan kuuntelee Janáčekin Sinfoniettaa, kumpikin näkee kaksi kuuta, kumpikin lähestyy tietämättään mystistä ja salaperäistä uskonyhteisöä. Lähestyvätkö he koskaan toisiaan? Sen selvittämiseen annetaan aikaa yli 1200 sivua.

Romaanin alussa taksikuski sanoo Aomamelle: ”Älä anna ulkonäon pettää. Aina on vain yksi todellisuus.” Puolivälissä romaania Aomame ajattelee: ”Tämä on todellinen maailma, joka on täynnä aukkoja, epäjohdonmukaisuutta ja antikliimakseja.” Juuri sellainen on Murakamin romaanitrilogia. Ihan niin kuin Tengo vähitellen hyväksyy menneet ja uskoo, että eteenpäin voi elää paremman toivossa ja kohtalon huomassa, hyväksyn lukijana romaanin – ne antikliimaksitkin.

Yleensä vingun tiivistämisen perään. Kaksi osaa luettuani hinguin vain lisää tarinaa. Katse henkilöiden sisuksiin, tunteisiin ja toimintaan on kirkas: kuvaus on tyylikästä ja upottavaa. Tarinan ilmaisusuoruus ja mielikuvituksellisuus on vastaan sanomaton yhdistelmä. Ja kun vielä onnistutaan välttämään tosikkomaisuus, sulatan melkein kaikki kummallisuudet. Pohjavire on häpeämättömän, korosteisen romanttinen. Senkin nielen kakistelematta. Filosofinen liemi rinnakkaistodellisuuksista, elämäntotuuksista ja uskomuksista menee sekin alas yhdellä kulauksella.

Rehellisyyden nimissä totean, että kolmas osa ontuilee. Yllättäen kerrontaan pomppaava kolmas näkökulmahahmo, yksityisetsivä Ushikawa, on kuin ylimääräinen viivytys. Välillä laskelmoivalta vaikuttava kohtalokkuus alkaa puskea kiehtovan outouden ohi tai kertoja väsähtää laajaan materiaalimassaan. Vaan antaudun: romaanin loppua kohti ummistan silmäni kritiikiltä, Aomamen ajatuksiin tukeutuen:

Oli miten oli, asiat etenevät, vaikken osaa yhdistää niitä toisiinsa, en selvittää niiden logiikkaa enkä nähdä, mihin suuntaan ne kehittyvät. Ajelehdin vain pyörteen mukana.

Mammuttiromaani muistuttaa oopperalibrettoa, jossa on suuria tunteita, maagisia voimia, ylittämättömiltä näyttäviä esteitä, lähes kestämättömän epäuskottavia käänteitä mutta joka kokonaisuutena pitää otteessaan, asiaankuuluvasti loppua kohti yltyvästi paisutellen. Julistusosasto lankeaa perusteellisesti loveen, vaan toisaalta, kaoottisessa maailmassa (ilman kahta kuutakin) uskoa tulevaan tarvitaan.

Hän sai oivalluksen. Tätä se on, eläminen. Kun saa kerran toivonkipinän, sitä käyttää elämän polttoaineena tai merkkivalona. Ilman toivoa ei voi elää. Aomamen sydän puristui kasaan, kun hän tajusi tämän, ikään kuin jokainen hänen luunsa olisi yhtäkkiä narahtanut ja parahtanut.

Trilogia on yhteenveto kirjailijan päähänpinttymistä ja mieltymyksistä. Kirjassa kumarretaan Shakespearelle, Tsehoville, Dostojevskille ja Kafkalle Orwellin ohella. Ja on kissoja, vuohia ja sanansaattajalintuja. Murakamilla on myös voimakas fetissi: korvanlehtien muotojen kuvailuun upotaan usein. Kammo kaikenlaista totalitaarista ja fundamentillista kohtaan näkyy voimallisesti. Perheet ovat hajonneita, jäsenet vihoissaan toisilleen ja erillään, lapset pienestä pitäen oman onnensa nojassa tai kaltoinkohdeltuja. Etenkin nuorilta naisilta tasapaino järkkyy ja itsemurha näyttäytyy varteenotettavana vaihtoehtona.

Musiikkiraidalla soivat harvinaisen Janáčekin lisäksi Haydn, Bach, barokki ja vanha jatsi. Suosittelen lukemisen taustalle Murakamin valitsemia klassikoita, etenkin patarummunpaukkeista Janáčekin Sinfoniettaa. Romaanin loppuhuipennuksen jälkeen kannattaa ehdottomasti kuunnella Ella Fitzgeraldin tulkitsema It’s Only a Paper Moon. Tosin jonkun näppärän henkilön tekemällä Spotifyn 1Q84-soundtrackilla kappaleen esittää Nat King Cole.

1Q84 sopii joulunajan aikuissaduksi. Murakamin tarinavyöry herättelee tunnelmia, pakottaa hetkeksi realiteeteista eskapistiseen unelmointiin ja uskomaan mahdollisiin maailmoihin. Ihmisissä on tyhjiö, jota kukin täyttää tavallaan ja vuorollaan, ja hyvän ja pahan tasapainotteluun perustuva maailmanjärjestys pysyy jotenkin kasassa. Yksinäisyys on mahdollista ylittää sekä elää epätäydellisessä ja epävarmassa maailmassa. Siitä Murakamin tinkimätön romanssiromaani kertoo minulle, kun olen vuoden 2Q14 kynnyksellä.

Jos et ymmärrä ilman selitystä, et ymmärrä myöskään selityksen kanssa.

kuuPS. Monissa blogeissa on pohdintaa Murakamin 1Q84:sta: esimerkiksi Lumiomena, Iltaluvut, Rakkaudesta kirjoihin ja Ja kaikea muuta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

27 joulukuun, 2013 · 8:41 am

Uppooko naula?

Tommi Liimatan Rautanaula (Like 2013) esittelee rehvakkaan myyntimiehen. Hän osaa myydä edustamiaan tuotteita kunniakirjan ja ylennyksen veroisesti. Lisäksi lipevä myyntitaktiikka puree lukuisiin naisiin. Reissuiltaan Kai Malmirinne palaa omakotitaloon, jossa kotirouvana sisustuslehtiin hurahtanut Raisa yleensä odottaa. Tai odotti.

Kai ei tarkalleen tiennyt mitä kaikkea pihalla kasvoi, ja missä kohtaa. Ranskalaisen auton muovipuskuri työnsi hänelle tuntemattoman rikkakasvin vartta vinoon. Moottori sammui ja aloitti harvan naksunnan, jonka vain kuunnellessa kuulee. Tuulilasin takana kahisi tavaroita poimiva käsi, sitten ovi loksahti auki ja laskeutuvan kengän kärki tuuppasi sepeliä puolikuun muotoon.
Kai Malmirinne oli tullut kotiin.

Liimatta on retosteleva kertoja. Hän lataa yksityiskohtia, jotka purkavat verbaalisti eri aistien kokemaa. Asiat sekä kuulee että näkee lukiessaan. Tekstin rytmi on vaihteleva: juonta vitkutellaan eteenpäin, valaistaan päähenkilön aivoituksia sekä suoraan että kaarrellen ja heittäydytään kielikuvien kyytiin. Tilanne- ja kokemushavainnot pukeutuvat vereviin vertauksiin. Yksikin sohvalempikohtaus levittää sellaisen symbolivyöryn, että oikein tuntee, miten kirjailija on iloinnut ilmaisuvarannostaan. Lukija uskoisi kyllä vähemmälläkin.

Raisa-vaimo katoaa tai lähtee lätkimään. Miehen säntillisesti systemoidun auervaaralaisuuden paljastuminen voi olla siihen syynä, tai jokin muu. Rakenne on poukkoileva, mutta sitä sitoo löyhästi suhteen poikkeustilan selvittäminen. Raisan sisaren Railin perhe astuu näyttämölle, ja sisarentytär Ainon satuiluosuudet katkovat tapahtumakronologiaa. Niiden merkitys ei täysin aukea, vaikkakin ne ovat viehättäviä murrosiän kynnyksen lapsen symbolisia fantasiapätkiä. Keski-ikäisten kituliaista suhteista tarjotaan sen sijaan autioita näköaloja. Kai muistelee vaimon ja tämän siskon seuranpitoa:

Hän oli kuullut liian monesti ja tarkkaan millaiseen sävyyn siskokset miehistään puhuivat. Kopeloivat viinihanaa kuin uutta penistä, ahneenpitkä lorotus kaksi kertaa, jääkaapin sulkeminen polvella, pidäkkeetön kaksilahkeis-erittely. Ei pienintäkään häpyä, että olisivat käsitelleet tunne-elämien sijoituskohteita oikeudenmukaisella ylöskatseella. Tytöt kertasivat toisilleen sen miten kaikinpuolin kehno sijoitus me olimme. Ne on nämä tissinrulut sitten, onko näistä seuraavalle ukolle enää iloa? Aivan turhaan annoin Kain / Pentin leikkiä näillä parhaat päivät.
Kai irvisti päin mustaa pihaa ja näki irvistyksen.

Psykologisointiin päädytään romaanin loppupuolella – siinä on jo selittelyn makua. Nimet merkitsevät paljon. Niiden sanomaa ei juonipaljastusten pelossa auta tämän enempää avata. Kai-nimestä voi hitusen heittää kysymysmuotoon kätkien: millainen tyyppi voi olla hän, jonka nimikin viittaa johonkin sinnepäin?

En ole aiemmin lukenut Liimattaa. Rentona, kulmikkaana supliikkimiehenä hän sai minut innostumaan romaanista marraskuisessa Like-illassa. Rautanaula ei ole yhtä mainio kuin kirjailijan esiintyjäpersoona. Totta on, että iloa irtoaa romaaninkin irrottelukielestä, mutta tarina latistuu edetessään. Kirjasyksyn epämiellyttävimmästä miespäähenkilöstä olisi voinut kehittyä unohtumaton niljake, vaan jotenkin veto loppui kesken. Ei Rautanaula ihan iskenyt oikeaan kohtaan. Epäonnista Kaille, lukijalle ei tarpeeksi tragikoomista. Ratkaisunkin ounastelin jo alkuunsa. Toivon muille lukijoille käyvän toisin.Liimatta

—
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 joulukuun, 2013 · 6:48 pm

Joulutarinoita

Aattoni aatoksissa on lapsuuden ja nuoruuden joulukirjajännitys. Oleellista ei ollut, sisälsikö kova paketti haaveiden teoksen vai jotain odottamatonta. Kaikki kelpasi. Kun kääreet oli avattu ja sisältö paljastunut, tunnelma vain kohosi. Pääsin uuden, tuntemattoman tarinan sisään, sain lukea myöhään ja möyhentää mieltäni kuvittelumaailmoissa; tilannetta täydensivät täytenä pullottava herkkuvatsa, joulustressaajien hiljeneminen, hämärä valo ja savuavien kynttilöiden tuoksu.

Joulukirjojen muistelu vahvistaa sitä, että lukuelämykset jättävät jälkiä. Hyvä kirja vaikuttaa ensisijaisesti tunteisiin, sitä kautta se löytää reitin myös ajatteluun. Kirja voi nitkahduttaa vanhoja asetelmia eri asentoon, tarjota ennakoimatonta ja aiemmin aavistamatonta, ja päälle jää viihtymisen hyrinä. Ehkä unohdetutkin tarinat muhivat jossain sopukoissa: silloin kun vähiten aavistaa, niiden jättämät jäljet puhaltuvat pölyn alta näkyville.

joulukirjatSetävainaa piti minut kirjoissa. Hän valitsi aina jonkun sen hetken kärkikirjan, vielä jouluna 2009. Häntä on kiittäminen varhaisvuosien Nunnu-, Eemeli– ja Tiina-kirjoista ja niiden perään tolkieneista, vuosi vuodelta vähitellen vaikeutuvasta proosasta, jopa kipinästä graduaihevalintaan. Tämä 1930 syntynyt itseoppinut duunari seurasi koko ikänsä kirjallista kulttuuria ja tarjosi minulle tietoisesti tai tajuamattaan kestävän kiinnostuksen kohteen.

Yksi merkittävistä joulukirjamuistoista liittyy Ruohometsän kansaan. Se osui oikeaan kohtaan: lapsuus kurottui jo kohti jotakin muuta, mutta mieluusti vielä viipyili satuilussa. Kaniyhteisön symbolisuus, eettiset ja ekologiset näkymät eivät iskeneet päähän vaan sydämeen.

TournierTeinivuosina pukinkontista paljastuneet Kurt Vonnegutin kirjat näyttivät, että reaalia voi venyttää ja kärjistää ja saada lukija yllättymään. Sitten tuli vuosi, jolloin kääreestä paljastui Michel Tournierin Keijujen kuningas. Nyt pitää paljastaa, etten muista romaanin juonesta tai henkilöistä mitään tarkkaa. Muistan vain tunnelman. Sen, miten tarina vei; siinä oli jotain kovin todellista mutta myös jotain kummallista. Viimeisimpiin sedän lahjakirjoihin lukeutuivat Monica Fagerholmin Amerikkalainen tyttö ja sen seuraaja Säihkenäyttämö. Niissäkin viipyilee arjen vinksahtaneisuus; tarinassa ja katsantotavassa venytetään tuttua ja tavallista, ja se kaikki kulminoituu verenkierron rytmissä kiertävässä kerronnassa.

Olen kuvitellut realistisen kerronnan olleen lukutarinani. Voihan se olla valtaväylä, mutta näyttää siinä olevan useita sivupolkuja irreaaliin. Nyt onkin niin, että outo on todellista ja että todellisuudessa on mukana aina sitä, mitä silmät eivät näe tai eivät ole uskoa.

Ymmärrän kertomani perusteella aiempaa selvemmin, miksi päätin kuukausia sitten hankkia joululahjaksi itselleni ja kotiväelleni ehdottomasti ja nimenomaan Haruki Murakamin trilogian 1Q84. Murakamin aiempiin suomennoksiin ihastuneena voin odottaa nyrjähtänyttä kiehtovuutta. Tämän joulun kova paketti vastaa muutamaa tiiliskiveä. Vaikka olenkin nopeahko lukija, saatan jakaa lukukokemukseni vasta kesälomalla: yli 1200 sivulle Murakamia pitänee jättää aikaa vaikuttaa ja hengittää. Joten se on sitten toinen tarina, ehkä juhannustarina.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Joulukukat vuosimallia 2013 ovat irreaaleja: orvokkeja jouluaattona teiskolaispihassa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

21 joulukuun, 2013 · 7:13 am

Kyä lähtee likalta lapasesta

Tää on ny mun jutuista omakohtasimmasta päästä. Nopolan Sinikka kirjottaa mun kotikielellä ja vähä niin kun musta. Likka, äite ja rouva Obama (WSOY 2013) jatkaa tuttua sarjaa, mutta likka on enempi etualalla. Sopii mulle, meissä on aika paljo samaa. Me ollaa ainoita lapsia ja vilosofian kandidaatteja, kumpiki luulee tykkäävänsä enempi älyllisestä menosta ku hömpästä, ja vaikka mää olen Tampereen takamailta ja likka ihan kaupungista, ei meninki paljo eroo. Nopola

Äite on meilläki ollu pomo, mutta ny vanhemmiten on kovin puhti pois, yli kahreksankymppiseltä. Eikä se Eilan lailla sukuun joka asiaa vertaa. Muuten on tasasen pahalla päällä ja on vuorenvarma omista miälipiteistään ja niiden paikkaansapitävyydestä. Ja yleensä mussa on jotakin vikaa.

Eila on kyä aika epeli. Ei oo montaa romaani-ihmistä, joka on noin tomera ja aina oikeessa. Tosielämässä välillä tommosten kanssa hymy hyytyy, mutta romaaniolosuhteissa naurattaa. Nopola osaa tallentaa sanavalmiin ja suoraviivasen emännän elkeet. Korvissa kuulee sävyt ja painotukset sekä Tampereen seudun mentaliteettiin kuuluvan ikiaikasen paheksunnan kaikensorttisten kekkeruusien ja väärinajattelijoiden touhusta. Tähä mun tarttee kopsata se kerta, ku likka saa äiteltään tunnustusta. Likka, viksu ihminen, ton juttelun alottaa:

– Meille ihmisille ei todellakaan kuulu hyvää! Meidän tragedia on se, että me ollaan älyllisesti liian monimutkainen eläinlaji. Meillä on liian kehittynyt kyky surra. Ihmisen äly ja tunne on tappavia elementtejä! Meidän rikas tunne-elämä ja älylliset kyvyt lopulta musertaa meidät kaikki.
– Tulisikko sää syömään karjalanpaistia, mää pistän sen just uuniin.
– Voin mää tulla.
– Sää oot sitten jonkin verran kehittyny. Sää olit ennen semmosten epämäärästen ruokien niin kun itujen ystävä.

Mun isä ei o erityisen rampemainen ollu, enempi se oli porukan lörpöttelijä ja hengennostattaja, mutta kum muisti on ny menny, lähenee se sen takia Rampea, hiljaa myätäilee, kun jaksaa jotain sanoo. Likka on sekin ollu enempi isän tyttö, selvää hengenheimolaisuutta näkyy. Rampesta on sanottava, että hianosti se Eilan kestää, välillä puolisot vaikuttaa toisiaan täydentävän.

Romaaniksi teos on aika episodimainen. Näkökulmat ja kertojat vaihtuu välillä, vaikka likka on eniten äänessä – tai Eilahan se likankin tilanteisiin tunkee. Tällälailla saa pienperheestä moniulotteisen kuvan. Vaikka hilpeyttähän koohotus herättää, on sen pinnan alla totuuden siämeniä perhesuhteista, tytär-äite-väleistä ja pariskuntien kommunikaatiosta. Kyä mää kovasti tän parissa viihdyn.

Runkona on likan elämä syntymästä murrosikäsen (eilamaisen) likan äitiksi. Likalle äitiys ei ole helppo juttu. Kyä tuli omat äitiysensiaskeleet tästä miäleen, koville otti niin kun likalle. Eila pistää terävästi kaikki asiat järjestykseen. Se on kauheeta, mutta kyä siinä jotain komeetakin on. Vaan myönnän auliisti, että onneksi mun eilani asu ne ajat yli 200 kilometrin päässä. Tähän lopuks ihan likan sanoin voisin muistella, kun munki äite on aina ollu jotenkin kirjallisuusvastainen:

Kun tulin raskaaksi, äiti sanoi: ”Se mikä sieltä syntyy, ei oo sitten novelli tai runo, että kokeillaan ny tänään tämmöstäkin. Lapsi on sulla joka päivä, sitä ei voi vaihtaa.”

Ei voi muuten vaihtaa vanhempiaankaan.
—
Ja tällä kertaa mää sain tän kirjan kustantajalta, tattista vaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 joulukuun, 2013 · 7:19 am

Vettä, tuulta

Tua ForsströmKirja on ulkoisesti synkähkö, pieni ja kapoinen, kuin hartauskirja. Ensivaikutelmasta osoittautuu todeksi se, että kokoelman runoissa on jotain harrasta. Käsissäni on Tua Forsströmin Lokakuun iltana soudin järvelle (suom. Caj Westerberg, Siltala 2013).

Runon kuvissa toistuu vesi. Se vaihtaa muotoaan sumuksi, sateeksi, pisaroiksi, rakeiksi ja lumeksi. Vettä on soutuveneen alla, kalat kätkeytyvät veteen. Vettä on myös kyynelissä. Veden muunnokset erilaisin tarkoituksin puhuttelevat. Vesi on elementti, johon voi upota, tai se kantaa, se voi myös pestä puhtaaksi. Se on myös elämän alkulähde. Veden lisäksi kuvastossa toistuu tuuli, joka vihmoo vettä tai muuten vaikuttaa tuntemuksiin. Yhdessä ne ovat enemmän.

ja ajattelin että meidät on tehty vedestä, kaipauksesta
ja tomuhiukkasista illan tuulessa

Luen kokoelmaa yhtenä joulukuun pimeimmistä päivistä, kun ensilumi on vaihtunut vetiseksi synkkyydeksi. Lukuajankohdan vuoksi tunnen runojen tumman syksyn ja alkutalven, elän siinä. Tummuus kytkeytyy lukukokemuksessani myös kuolemaan tai muistin pimenemiseen. Runojen puhuja viittaa silloin tällöin sairauteen, ja monet säkeet käsittelevät myös vanhenemista ja edesmenneiden vanhempien muistelua. En koe runotunnelmia kuitenkaan ahdistavina, vaikkakin kokoelmassa on alakuloa, luopumista. Runoissa on myös lempeyttä.

Väkisin runot vievät ajatukset ikääntymiseen tai ajan rajallisuuteen. Vastapainona runoissa poikkeaa siellä täällä lapsi – ettei elämän jatkuminen unohtuisi. Eikä unohdu kauneus, ei ilokaan, mahdollisuudet.

Keltasaappainen tyttö juoksi pitkin tienreunaa,
Peruutti sitten vetisiin jälkiinsä varovasti astuen.
Ehkä meissä on paikkoja, joissa emme ole käyneet?

Viehkoa kokoelman runoissa on se, että niissä ajaton ja paikaton yhdistyy konkreettiseen. Paikkakuntia ja katuja nimetään; kerrottu asettuu tiettyyn tilaan, jonka runon ajatusyhdistelmät vievät johonkin yleiseen. Runoissa viitataan välillä muihin taideteoksiin, kuten musiikkiin, installaatioon (tanskalaisen Louisianan näyttelyn tilateos Gleaming Lights of the Souls) tai maalaukseen. Risto Suomen jänistaulusta on kokoelmassa hieno tulkinta, ja jänis saa roolin muissakin runoissa. Forsström osaa luonnehtia kuvataidekokemuksien merkityksen yksinkertaisen todesti:

On kuvia joiden avulla näemme sen mitä ei voi nähdä

Edellinen sitaatti sopii myös näihin runoihin. Kokoelman runojen rytmi vaihtelee: syntyy vivahteikasta sanataidetta. Monesti säkeet ylittyvät niin, että yksi sana sitoo ne ja ikään kuin ilmastoi ajatusta. Saan tilaa tulkita. Ehkä harhaan, mutta mieleni mukaan. Annan tuumailujeni virrata. Vedessä ja tuulessa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: