Päivi Alasalmi on kirjoittanut romaanin, jossa on ajantajua, kulttuurituntemusta, tietoa ja tunnetta. Joenjoen laulu (Gummerus 2013) ohittaa paasaamisen karikot, jolloin kerrotut tarinat pääsevät virtaamaan vapaasti, vaikkakin välillä osuvat sanoman teräviin kiviin. Julistusainekset eivät kokonaisuutta turmele: tekstistä innostuneena totean, että kerronta etenee fiktion kirkkaassa vedessä, siellä Joenjoessa.
Aanaar 1519
Ajoimme laumaa kohti paalurivistön suuaukkoa. Kun hangessa laukkaavat peurat näkivät paalut, ne eivät olisi uskaltaneet mennä paalujen lähellekään, mutta perässä kiljuivat ihmiset ja haukkuvat koirat pelottivat niitä vielä enemmän, ja niin johtava hirvas ohjasi tokan paalurivien väliin. Sieltä se uskoi laumansa pääsevän parhaiten pakoon. Niin me tiesimme sen ajattelevan, ja siihen kaikki perustui. Me arvasimme sen ajatukset, mutta se ei tuntenut meidän oveluutta.
Ensimmäinen minäkertoja on Soruia, oppimaton tunturityttö. Naiivi neito pelastaa henkitoreisen pirkkalaisen, hoivaa itselleen miehen ja on kadottaa juurensa.
Kuvaus tallentaa tunturikylän elämäntavan ja kansanuskon uskottavasti. Ei siinä ole yksisilmäistä ihannointia, vaan arvon antoa pian murtuvalle itsellisyydelle. Vieraat valtiaat, kielet ja elämäntavat ovat astumassa kodan kynnyksen yli.
Sukupuolten erot ja eriävät roolit ovat esillä romaanin kaikissa kertomuksissa. Ensimmäinen tarina luo niille pohjan. Sen lisäksi Soruian kertomuksen loppuosa on huimaa kuvaa kasvusta naiseksi. Tyttö oppii kovan kautta itsestään, kansastaan ja suvun merkityksestä, samoin siinä on koskettavaa kauneutta omastaan jakavasta sisaruudesta.
Pajala 1852
Hän oli staaloakin pidempi henkiolento. Hän tahtoi puhutella minua ja sanoi, että hän oli tullut Saivosta saakka kieltämään, etten rakentaisi taloani siihen, mihin olin sitä kaavaillut, sillä siinä kohdassa oli kulkureitti maanaliseen maailmaan. Minä en saisi sitä talollani enkä krusifikseillani tukkia, sillä ne olivat hänelle kauhistus. Hänen portailleen ei pistettäisi Jeesuksen kuvaa eikä hänen kulkuaukoillaan veisattaisi Siionin virsiä.
Lars Levi Lestadiuksen kerrontaosuudessa väkevä Herran mies joutuu tämän yhden kerran taipumaan alkuperäisuskonnon ehtoihin. Lestadiuksen sanoman hengessä on tehty tuhotöitä, ja se painaa vastuullisen uskonmiehen mieltä – silloin on tilaa taikauskonkin näyille.
Lestadius on verevä henkilö. Hän on mies, perheenisä, luonnontieteen tutkija ja folkloristi sen lisäksi, että hänellä on uskonpuhdistajan vankkumaton vakaumus. Kuvauksessa korostuu se, miten etenkin taistelu viinapirua vastaan on perusteltua: ryyppääminen on tuhoamassa kunnon saamelaisuutta ja sitä vastaan hän taistelee sanalla, jotta kansa säilyy. Lestadius saarnaa saameksi, itsekin puoliksi saamelaisena.
Aluksi irralliselta tuntuva väliosa onkin perusteltu liitos kokonaisuudessa. Alkuosassa pirkkalaisten riistoaika tekee tuloaan Saamenmaahan, ja Lestadiuksen aikoina sen seuraukset ovat jo selvät. Kuvatussa ajassa ja paikassa lestadiolaisuus on enemmän säilyttämässä kuin tuhoamassa kansansa omaa.
Inari 2013
Kuvat kertoivat vielä enemmän kuin mitä olin kokenut erotuksessa. Minun muistamallani loputtomalla tappamisella ja kaikella veren vuodatuksella oli kuvissa selvä suunta ja pyhä tarkoitus. Ne harvat saamenlakit naisilla ja lapsilla sekä leveät, koristellut leukuvyöt miehillä pistivät silmään kuin hätähuuto. Katoamassa, mutta eivät vielä kadonneet. Eivät vieläkään.
Inga oli saanut kuvatuksi läpi sukupolvien kulkevan perinteen jatkumisen.
Viimeisessä kertomuksessa on 1500-luvun kuvaukseen kytkeytyviä viitteitä, mutta myös paljon on ehtinyt vettä Joenjoessa virrata. Sami Uddas – Lestadiuksen talonrakentajan sukua – palaa yli kolmikymppisenä Lappiin. Etelään jää paljon selvittämätöntä. Saamea hän ei ole koskaan oppinut, mutta suvun tarinoita hän on kuullut. Seidat ja staalot elävät niissä yhä, samoin tunneside ja yhteys luontoon ja luontokappaleisiin.
Samin paluussa on mahdollisuudet sekä uuteen alkuun että tuhoon. Lestadiuksen viinapirusta on siirrytty nykyajan mömmöihin, jotka ovat sekoittaneet niin Samin kuin monen muunkin pään ja elämän. Nykyelämäntyylissä ja entisen jäänteissä on levottomuutta herättävää.
Kun romaani alkaa lapinneidon tarinalla, näyttää loppuosa sen, että (puoliverisissä) saamelaisnaisissa kytee mahdollisuus jatkaa Joenjoen laulua. Heissä on julistustulta kuin Lars Levissä, sanomana on Euroopan ainoan alkuperäiskansan elämän jatkaminen. Vaikka pahapäiset miehet ovat epäluotettavia, siitä huolimatta voi uskoa rakkauteen ja elämään, kun uskoo naisiin ja jatkuvuuteen.
Tendenssejä ei tässä teoksessa piiloteta. Koska ne onnistuneesti ujutetaan kertomuksiin henkilöistä, joiden puolella haluaa pysyä, sanomatarkkuus ei haittaa. Pikemminkin se onnistuu. Alasalmi on lähteensä lukenut ja fiktioinut ne tyylilleen uskollisesti napakaksi kerronnaksi, silti jokaisen osasen kertojanäänessä on oma rytminsä ja sävynsä. Linja on yhtenevä: kovat olot kuvataan suoraan, pinnan alle ei pyristellä. Ihminen elävänä olentona osana luontoa on. Monenlaista on. Jokaisella on myös hetkensä toistensa lämmössä.
—
Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 