Aihearkisto: Kirjallisuus

28 syyskuun, 2013 · 7:52 am

Liitot liikkeessä

”Elämä on itse asiassa jatkuva kehä onnea ja onnettomuutta, toinen edeltää toista.”

Näin lausuilee julkkissosiologi Max Paul 60-vuotishaastattelussaan. Max on yksi päähenkilö Philp Teirin romaanissa Talvisota. Avioliittoromaani (suom. Jaana Nikula, Otava 2013). Ammatillisesti lamatilassa oleva herra heltyy kiinnostavan nuoren naisen haastateltavana latteuksiin. Romaani itsessään ei ole latteaa vaan kumpuilevaa ihmissuhdeproosaa.

Max ja hänen vaimonsa ovat jumittuneet pitkän liiton tympeisiin tunteisiin. Kuusikymppinen pariskunta on yhtä hukassa onnen etsinnässä kuin kolmikymppiset tyttäretkin. Kaikkien elo on ailahtelua, eriasteista tyytymättömyyttä ja arjen sietoa. Raamit ovat kyllä terveillä, koulutetuilla ja vakavaraisilla ihmisillä kunnossa. Toistensa kohtaaminen ei sen sijaan erityisen hyvin suju. Vajauden tunne myös kalvaa, mutta sehän taitaa kuulua ihmisen perusolemukseen.

Teir kuvaa makustellen keskiluokan tavallista elämää ja peruskriisejä: pitkän liiton väljähdystä, lapsiperheliiton ruuhkavuosia ja sinkkunaisen elämäntaitetta. Henkilöt ovat liittokaaren eri vaiheissa, ja taustalla häälyvät lisäksi Edward Westermarckin sosiologiset avioliittotutkimukset lähes sadan vuoden takaa.

Näkökulma on välillä Maxin, välillä Katriina-vaimon sekä tyttärien Helenin ja Evan. Näiden vuorottelu tehostaa romaanin rytmiä ja vaihtelevuutta. Kukaan henkilöistä ei kasva kokonaiseksi, eikä mihinkään henkilösyväluotaukseen päädytä. Asioita sattuu ja tapahtuu, eteenpäin eletään.

Tuumailut ja tapahtumat eivät ole järisyttäviä, ne voisivat olla jopa tylsiä. Onneksi Teir saa kerrotun monesti poreilemaan. Ihmisten neuvottomuudessa ja kömpelyydessä on huvittavuutta. Myös surullisten tilanteiden arkisten yksityiskohtien tarkka katselu paljastaa touhuilun naurettavuuden. Jonkinsortin karnevaalia syntyy esimerkiksi joogaopeista ja pakastearkkun päätyvästä hamsterista.

Teirin romaanin hengessä tähän rinnalle sopivat kesäkukat ennen ensimmäistä pakkassyötä.

Teirin romaanin hengessä tähän rinnalle sopivat kesäkukat ennen ensimmäistä pakkassyötä.

Vinkeänä vastavetona kirjan otsikolle on kukikas kansikuva. Talvisota on nimenä väkevä ja monimerkityksellinen. Romaanin henkilöt kahinoivat talvikuukausien aikana ihmissuhteissaan – voi, mitä puuhastelua myyttiseen oikeaan talvisotaan verrattuna. Historiallista talvisotaa seurasi piinaava jatkosota, ja itse asiassa asemasotavaihe kuvaisi romaaniporukkaa parhaiten: kukin lymyää omissa poteroissaan ja yrittää vältellä perheen miinakenttiä ja tarkka-ampujia.

Opettajatytär luettaa Tuntematonta sotilasta nyrpeillä teinioppilaillaan ja kuuntelee itse äänikirjana tätä jatkosotakuvausta auton takapenkillä, samalla vanhemmat taistelevat eroaikeissa etupenkeillä. Tällaisia tilanteita, joissa yhdistyvät tavallisuus, naurettavuus ja kiusallisuus, on useita. Kokonaisuudesta sukeutuu kipeän ja vinon hymyn yhdistelmä, kunnollinen porvariston hillityn charmin aikalaisromaani.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 syyskuun, 2013 · 5:03 pm

Soi kunniaksi…

Pauliina Rauhalan Taivaslaulu (Gummerus 2013) soi kunniaksi Luojan vaan ei luotujen toimintatapojen. Romaani kertoo lestadiolaisesta nuoresta parista, joka joutuu oikean uskon ja sen rajojen ääritilaan. Tuoreessa liitossa lapsia alkaa siunaantua tiuhaan. Rakkautta riittää, mutta äiti ei jaksa jatkuvaa väsymystä ja traditionaalisten uskonoppien paineita.

”Olen miettinyt, että jos kaikki sellaiset maalaisi varpaankynnet punaiseksi, joiden on vaikea ymmärtää uskovaisen naisen osaa, meitä punakyntisiä olisi aika paljon. Tekisi mieli perustaa punakyntisten salaseura. Rauhanyhdistyksellä pidettäisiin sukkia ja ihmisten ilmoilla, mutta omissa naistenilloissa oltaisiin avojaloin ja puhuttaisiin kivusta, jota ei saa muualla sanoa. Tämän lakan sävy on vähän liian kirkas. Sen kuuluisi olla verenpunainen. Sydänveren, kohdun, jälkivuodon ja leikkaushaavojen punainen. Kärsimysveren.”

Romaanin kieli on monikerroksista ja vaihtelevaa. Välillä raamatulliset ilmaisut helskäävät, toisaalta soi oululainen murre, taas välistä edetään yleiskielellä, blogiteksti kommentteineen vie teematiikkaa opettavaisesti eteenpäin, ja nukkeleikkien selostussepustukset kertovat hajoavan mielen tilasta. Lisäksi Viljan minämuotoinen näkökulma vuorottelee Aleksin tasalta kerrotun kanssa, osin vielä takautumin. Elementtejä on hieman liikaa, ja lopun selittelevä epilogi olisi joutanut pois: kaikki kerrottiin kyllä jo, enää ei kuoppia ja luolia, kiitos.

Aihe on raskas, ja aluksi tekstissä eteneminen takkuili. Jos kirjallisuuden yksi merkitys on auttaa eläytymään muiden asemaan, tämä teos puoltaa paikkaansa. Sympatiat ovat Viljan ja Aleksin puolella, vaikkakaan en täysin pysty uskosta ulkopuolisena samastumaan seurakuntauskollisuuteen. Viehättävästi on kuvattu viattoman, aikuisuutta ja vanhemmuutta harjoittelevan parin suhde ja sen mahdollisuudet. Vaikka perheenisän vastuuntunto hipoo unelmaideaalia, sallin sen.

Teos herättää monia ajatuksia naisen asemasta, äitiydestä ja puolisoiden työnjaosta. Valitsen kuitenkin tähän kurkistureiän lasten ja nuorten asemaan. Suuri lapsiluku vaikuttaa siten, että nuorilla perheillä ei ole isovanhempien ja muun suvun tukiverkostoa, koska kaikilla on kädet täynnä kymmenkunnan lapsen kanssa. Lapsi voi jäädä laumassa kovin etäälle, ja joukosta erottuminen on piinallista yhdenmukaisuuspaineiden vuoksi. Perustelemattomat säännöt synnyttävät ahdistusta jo pienissä, vääräuskoisuus vaanii kaikkialla. Uskonyhteisön ja ympäröivän maailman kuilu on leveä, se näkyy jo varhain:
”Annan keinussa vauhtia Otsolle ja naapurin Laurille. Lauri julistaa olevansa Obi-Wan Kenobi ja tekee jaloilla ja kädessä olevalla kepillä taisteluliikkeitä. Otso kertoo olevansa Rovasti Rannanmäki ja laulaa Herra olkoon teidän kanssanne.”

On vaikea hyväksyä uskon aiheuttamaa tuomitsevuutta ja diskriminoivaa rajoittamista sekä omahyväistä käsitystä siitä, että on vain yksi oikea tapa uskoa. Roomaani kieltämättä houkuttelee vanhoillislestadiolaisuuden taivasteluun ja kauhisteluun, millä ei pitkälle pötkitä. Romaanin voitto on se, että usko itsessään on turvan ja luottamuksen lähde kaiken koetun jälkeenkin. Se värittää kuvattua vähän muuksi kuin aivan mustavalkoiseksi. Synkkä ja kauhea on peräisin ihmisistä, jotka kahlitsevat itsensä ja muut. Toivo ja ilo on peräisin ihmisistä, jotka sallivat elää ja ymmärtävät ihmisten epätäydellisyyden sekä armollisuuden. Uskoi tai ei. ”Minä pidän pelkistetyistä ihmisistä, jotka tekevät työt, hoitavat lapset ja uskaltavat tyytyä onneensa.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 syyskuun, 2013 · 8:02 am

Oopperan kummitukset

”Hän ei suinkaan ollut pieni viaton maalaistyttö, joka tuli vietellyksi, vaan nainen, joka ei kykene käsittelemään sisäistä maailmaansa.”

Marissa Mehrin esikoisromaanin Veristen varjojen oppera (WSOY 2013) ensi sivuilla kuvaillaan samalla päähenkilö Juliette, vaikka oikeasti puhe on oopperan Jevgeni Onegin modernisaatio-ohjaukseen liittyvästä roolihahmoanalyysista. Ranskalainen apulaisohjaaja Juliette on tullut Venäjälle työskenetelemään ja etsimään elämälleen uutta suuntaa.

Päähenkilö liihoittelee rajapinnoilla. Persoonaan ei saa oikein otetta, tosi ja harhahuurut sotkevat kuvausta. Totta on alistettu ja kipeä lapsuus, totta on eristynyt kielipuolielämä Venäjällä. Totta taitaa olla jonkunlainen oopperatyö. Lopusta ei ole takuita. Elämänohjeita heittelevä kokenut Maria muistuttaa ammoin kuollutta huippudiivaa. Päähenkilön ihannoima edesmennyt Joseph Brodskykin poikkeaa juttelemassa. Jevgeni Onegin -oopperan juonihässäkkä ja pääroolilaulajat liukuvat päähenkilön elämänkäänteisiin, kuvitellusti tai todesti. Vaan rakastaako oopperan Onegin oikeasti, entä roolia esittävä mies lavan ulkopuolella?

Jevgeni Oneginin nimiroolia laulavan Dmitrin olevaisuus herättää kysymyksen: onko äärikauhea mies, joka järisyttää päähenkilön, vain mielikuvajatkumo? Miten ollakaan: kun Youtuben avulla haluan sivistyä Tsaikovskin oopperasta, Oneginin aarioita laulaa komea(ääninen), venäläinen baritoni Dmitri Hvorostovsky.

Päähenkilön mielessä ja ruumiissa suhde joka tapauksessa tuntuu, ja alistuminen kaltoinkohteluun saa aikaan rumaa jälkeä. Monesti päähenkilö ryömii maassa tai lattialla. Sirpaleita keräillään pinnoilta ja lihasta. Kun lapsuudesta asti ovat ahdistus ja kipu olleet päätunteet, eipä silloin muuta tiedä odottaakaan tai ottaa vastaan. Tasapainoton päähenkilö rankaisee itseään, eikä siten ratkaisevaa ole se, onko suhde totta vai kuviteltua. Sairaan suhteen jäätävän itsetuhoiset kohtaukset aiheuttavat lukiessa poikkeuksellisen pahan olon. Kerronta on siten väkevää, ja taktiikka, jossa vähitellen paljastetaan mennyttä, keritään päähenkilön tunneajattelua ja vain rajoittuen näytetään päähenkilön aivoitusten ulkopuolista maailmaa, on tehokas.

Romaanissa on aistivoimaa. Verenpunainen ja musta hehkuvat opperalavalla, punaveri virtaa myös muista syistä, syksyn maisemassa välkkyvät värikkäät puunlehdet. Värejä pääsee latistamaan pohjoinen sää, entenkin sateen synnyttämä samea loska. Visuaalisuuden lisäksi herutellaan auditiivisuutta: säveliä, soittoa ja laulua viritellään verbaalein keinoin.

Kansallisooppera Jevgeni Oneginia odotellessa

Kansallisooppera Jevgeni Oneginia odotellessa

Aihe on kunnianhimoinen ja omaperäinen. Hienoa, että esikoisromaanissa mennään suomalaisten mukaavuusrajojen yli, oopperaan ja Venäjälle. Olen vasta viime vuosina ottanut varovaisia lähestymisaskelia kohti opperaa, joten minulla ei ole kattavaa kokemusta tästä lajityypistä, ja koen, että oopperatietämyksestä olisi lukiessa hyötyä. Ainakin hinku nähdä Jevgeni Onegin syttyi.

Toisaalta oopperalibrettoihin hurahtaminen voisi helposti aiheuttaa romaanin päähenkilön tapaan harhaisuutta, sillä oopperajuonien tunnevyöryt, suhdesotkut ja kunniamurhat ovat niin äärimmäisyyksiin vietyjä. Vain tämän fiktion maailmaan nojaten tuli tunne, että lupaavan alun jälkeen romaani alkaa hämärtyä epäselväksi, aivan kuin näyttämösavu repaleisesti peittäisi estradin lavasteet ja ihmiset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 syyskuun, 2013 · 6:26 am

Kerran kuollut elävien kirjoissa

”Tuntuu kummalliselta, kuinka elämä tekee jatkuvaa valintaa täältä lähtevien ja tänne jäävien kesken. Minä hetkenä hyvänsä tuo valinta saattaa sattua omalle kohdalle. Kaikki voi muuttua yhden puolittaisen sekunnin aikana, ja elämänhallinta pyyhkäistään siinä samassa silmänräpäyksessä naurettavan kevyesti marginaaliin. Miten sellaiseen pystyy valmistautumaan?”

Ei sellaiseen pystykään varautumaan – siinä Elävien kirjoihin -romaanin (Gummerus 2011) juju. Marko Kilven kirjan poliisipäähenkilöistä toinen, Olli, kokee elämäntaitteen romaanin alussa, hetkellisen kuoleman. Heikoissa kantimissa on monen muunkin jatko: huumeet ja väkivalta lisäävät riskiä päätyä nopeaan loppuun. Kirjassa on yliannostuskuolemia, paloittelumurhia ja perheväkivaltaa. Lisäksi siinä on toivoa selvitymisestä.

Romaani kuvaa kuopiolaista alamaailmaa vankilasta vapautuvan ex-narkin Piken silmin. Pike pyristelee pois entisistä kuvioista. Poliisivinkkelistä tapahtumat nähdään sekä Ollin että hankalasti lähestyttävän Eliaksen tavalla. Elias on yrmyjen poliisiäijien heimoa, mystinen yksinäinen ratsastaja.

Kolmikantanäköala on osuva tapa laventaa kuvausta. Eihän se tavaton keino ole, mutta sen avulla jälleen kerran saadaan korostettua sitä, että lain eri puolilla ollaan tuntevia, kokevia ihmisiä. Jotain on kaikissa mennyt rikki. ”Paha ei ole kenkään ihminen vaan…” -mentaliteetti on vallalla. No, poikkeus vahvistaa säännön: joukokoon livautetaan arkkipahis-Lalli. Melkein kaikilla on ollut kuitenkin mahdollisuus:
”Olli katsoo kuvaa tarkemmin. Poika näyttää reippaalta, iloiselta, viattomalta. Hän voisi olla kenen tahansa lapsi, kuka tahansa talon viertä kouluun viipottavista pojanviikareista. Kuvasta ja tuosta pojasta on vaikea vetää yhteytta tilanteeseen. Poika ei ollut syntynyt narkomaaniksi tai rikolliseksi, vaikka joidenkin kohdalla sitä on vaikea myöntää.”

Puhtaasta poliisiromaanista Elävien kirjoihin poikkeaa etenkin ihmisyystodistelunsa vuoksi. Pääasiana ei ole toiminta, jännitys, murha ja sen selvittäminen, vaan zoomaus tarkentuu päähenkilöiden ajatteluun, tunteisiin ja tilannetajuun. Kilpi jatkaa osaltaan myös pohjoismaista yhteiskuntadekkarilinjaa.

Romaani herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Siinä on kulkevaa kerrontaa, uskottavaa poliisi- ja rikosmaailmamaalailua sekä kiinnostavia henkilöitä. Humaani ote miellyttää myös. Joltain osin juttuun eksyy selittelyä, osoittelevuutta ja kiehtoviinkin henkilöihin tyypittelykliseitä. Jonkin verran olisi voinut aineksia karsia kokonaisuuden kärsimättä. Lopputulemana olkoon, että romaani on kuitenkin kelpo kirja lajissaan.

Elävien kirjoihin ylsi Helsingin Sanomien 2000-luvun kirjaäänestyksessä sijalle 89. Minun puolestani se voisi kiilata joitain pykäliä ylemmäksi. Tarinan tehoa osoittanee sekin, että kirjaan perustuva Aku Louhimiehen elokuva 8-pallo sai keväällä ensi-iltansa.

– –
Lukuvalintani perusteena on Kotimaisten kirjabloggareiden -ryhmän syyskuun haaste. Jokainen lukee sovitusti 100 parasta kirjaa -listasta valitsemansa pari teosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

13 syyskuun, 2013 · 3:50 pm

Kuin erityisen etevä esikoinen

Jari Tervon Esikoinen (WSOY 2013) on kolmetoista täyttäneen rovaniemeläispojan päiväkirja vuodelta 1972. Tärkeitä ovat viisihenkinen perhe, suku ja koulu, myös politiikka, urheilu ja erilaiset muut harrasteet sekä karttuva alakarvoitus. Kertoja on kätevästi lapsuuden ja aikuisuuden rajalla. Hän voi yhä havainnoida ympäröivää viattomin silmin ja nähdä jo aikuistotuuksien verhojen taa. Mikään tai kukaan ei ole oikein sitä, miltä näyttää. Esikoisuuskin osoittautuu osittaiseksi.

”Lapsi tietää aina enemmän kuin aikuinen luulee.
Se mikä meidän suvussa kulkee, kulkee kannoillani. Se pelottaa minua enemmän kuin mikään muu.”
Isomummu vajoaa vallankumousvuoden palmikkopoikamuistoihin, täti puolestaan eksyilee 1600-luvun noitaoikeudenkäyntikokemuksiin, äidillä on jotain tekeillä reseptien takana. Pikkuveljen vakava sairaus painaa jokaista tavallaan. Isän firmassa sattuu ja tapahtuu, ja Erkki-sedällä on tuurinsa. Kertojan kasvuhämmennys kietoutuu tähän kaikkeen.

Kertoja tallentaa tapahtumia kirjaten ja Casette Recorderiin. Hän paljastaa ja peittää itseään ja muuta väkeä. Kirjassa todetaan, että kukaan ei ole tavallinen. Ollaan kuin italialaisessa elokuvassa: sukulaisia tulee ja menee, puhetta piisaa, sattuvia sutkautuksia sinkoilee, omituisuudet todetaan ja siedetään. Ja kertojapoika kuskaa pyöräntarakalla mehumaijaa sukulaisperheeltä toiselle vuodenajasta riippumatta.

Ja millainen kertojapoika! Nyt irrotellaan. Kieli on tolkuttoman sujuvaa ja rytmikästä, sanasto ilakoivaa. Tervo vie anttituurilaisen, harvadialogisen kerronnan vinhaan kierteeseen. Useasti passiivumuotoiset toimintaselostukset nuijitaan vähäsanaisin loppuvirkkein, joille hamutaan toinen ulottuvuus yli arjen. Niittilause avaa, syventää ja laventaa tilanteita ja ihmisiä.
”Lähdettiin Saab Ysikutosella ja ajettiin Viirikankaan hautuumaalle. Lapin Maalaus ja Lasi oli saanut seurakunnalta tarjouspyynnön kirkon ulkopuolen maalamisesta ensi kesänä. Kierrettiin ruskeapaanuinen kirkko. Niskat jäykistyi. Viirikankaan kirkkoon ei ollut maalattu freskoa. Niissä aina yksi joutaa puhaltamaan trumpettiin.”

Kun kertoja tallentaa suvun naisten tarinoita, tyyliin tarttuu naisten rytmi ja mennyt aika sanoin ja vinksottavin sanajärjestyksin. Kun hän tutkailee lähimpiä, saattaa hän pienin ilmaisuin aukaista koko henkilön kasvualustan, persoonan pohjakosketuksen.
” ’Isi, isi’, äiti silitti isän poskea. Kuulin parransängen rahinan. Äiti oli isätön ja isä äiditön.”

Tervo kirjoittaa tuoreesti kuin esikoisromaania, joka se ei ole, vaan kokeneen sanataiturin lumoava elämänkudelma. Ajankuva on vangittu tehokkaasti, samoin pohjoisen ihmisten elinpiiri ja asenne. Rovaniemi on tunnetusti vilpoisella napapiirillä, mutta Tervon kerronnasta hohkaa hellivä lämpö. Ote kuvattuun muistuttaa romaanissa silloin tällöin sytytettyjä kyynttilöitä: kuvaustapa loihtii pehmeää loimua lepattaviin elämänkohtaloihin. Etenkin naisväki on kertojaa lähellä, mutta kyllä myös Erkki-sedän ja isän omaleimaisuus näkyy ja kuuluu – varsinaisia herkkuhenkilöitä. Kaikkiin kertojan sytyttämä kynttilänvalo osuu vuorollaan.

Totisen pojan tarkkanäköisyys ja kiinnostus juttuihin voi koitua kohtalokkaaksi. Karusti todentuu sekin, että salaisuudet ja syyllisyys ovat ihmisen ikuisia seuralaisia. Sattumat myös. Jos osa tapahtumista on Tervon tosielämästä, olkoon niin, vaan todesta ja tarusta on syntynyt hieno romaani, jossa on unohtumattomia henkilöitä, sattuvaa sisältöä ja silkkaa kertomisen iloa. Kyyneliä tippuu romaania lukiessa useaan otteeseen niin naurun kuin liikutuksenkin vuoksi. Tämä romaani rakastaa ihmisiä ja kasvattaa: ”Minun pitää oppia enemmän ihmisistä kuin tarinoista, jotka niille sattuu.”

– –
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

11 syyskuun, 2013 · 3:26 pm

Herra Patil ratkaisee

Eläköitynyt insinööri Adhikara Patil palaa Briteistä kotikonnuilleen Intian Puneen. Hän perustaa pyöräkorjaamon, muttaa päätyykiin korjailemaan lähiympäristön pieniä epäkohtia. Jukka Behmin Lahjoja norsujumalalle (Tammi 2013) aloittaa leppoisan dekkarisarjan.

Kirjan takaliepeessä kirjaa verrataan Mma Ramatsowe-sarjaan. Lähempänä sitä on kuitenkin intialaiseen elämänmenoon ja mentaliteettiin solahtavan Tarquin Hallin Vish Puri -sarjan aloitus (blogissani 4.2.2013). Yhtäläisyyksiä siihen on paljon: verkkainen eteneminen, vähittäinen pureutuminen ihmisten peittelevyyden taa sekä rakkaus ruokaan ja perheeseen. Epäkiitollinen vertailu vie Hallin voittoon, sillä hänen lähestymistapansa on verevämpi ja kärjekkäämpi kuin Behmin.

Behmin romaanissa päähenkilö on mukava, vaimo on mukava, jopa iäkäs äiti on mukava, toisin kuin usein piinkoviksi ja jääräpäisen kunnianhimoisiksi kuvatut intialaismammat. Selvitettävä pääprobleema on poikkeuksellinen muttei erityisen jännittävä. Dekkarinkaltainen tarina on kyllä miellyttävä siinä mielessä, että siinä on arkisia ongelmia, ei yksityiskohdittain kuvailtuja veriruhjeisia ruumiita tai ketjussa kertyviä väkivallantekoja.

Ympäristöstä ja toimintatavoista irtoaa vähitellen intialaiserikoisuuksia mutta melko haaleasti. Melu, räikeä valo, hiki ja hajut puuttuvat. Ajan ilmiöitä perinteisistä perhesuhteista ja moderneista nettiliitoista käsitellään aika varovasti.

Kirjan tarinointi on letkeää ja vaivatonta. Herra Patilin toiminnan kuvauksessa on kepeyttä, leutoa harkitsevuutta ja kiireettömyyttä. Valmiissa maailmassa ei hötkyillä, asiat järjestyvät, ja asioiden etenemiseen kannattaa puuttua vain pienesti, jotta väärät kierteet saadaan jengoilleen. Siis siistiä sisätyötä – teos ei pistä intoilemaan, ei ärsytä, eikä kyllästytäkään: miellyttävä viihdevälipala.

– –
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 syyskuun, 2013 · 4:26 pm

Pieni kirja isosta asiasta

Nina Mälkiä on kirjoittanut selkokielisen romaanin Liian pieni äidiksi (Avain 2013). Päähenkilö on 13-vuotias tyttö ja raskaana. Nicaraguassa ja muissa kehitysmaissa synnytetään nuorina, mutta teiniraskaus on vaiettu ja häpeällinen asia.

Kirja kertoo koskettavasti, miten tyttö, joka on vielä itsekin on aivan lapsi, on tilanteesta hämmentynyt ja ahdistunut. Hän on tunteineen kovin yksin, sillä läheiset vieroksuvat vaikeaa aihetta. Raskaaksi tulemiseen ja synnyttämiseen liittyvät asiat ovat tabuja, joita ei tilastaan ymmärtämättömälle tytölle avata. Tytön hätä on moniuloitteinen: väkivallan vaara häilyy, tyttöä kiusataan, eivätkä tulevaisuudennäkymätkään ole häävit, sillä koulu pitää jättää kesken.

Kirjassa on sekä kehitysmaatietoutta että empatiaa herättävää tunnemaailmakuvausta. Koska selkokieliset kirjat pääasiassa suunnataan lukijoille, joilla yleiskielinen teksti on liian vaikeaa, voi alkuajatus olla, miten rankka aihe saa lukijoita. Erilaiset ja kaikenlaiset nuoret ja aikuiset lukijat saavat tästä kyllä purtavaa. Kuvittaja on ansiokkaasti nigaracualainen taiteilija, mutta harmillisesti kansi voi turhan lastenkirjamaisena johtaa harhaan, sillä lastenkirjasta ei todellakaan ole kyse.

Tämä selkokirja voi romuttaa raja-aitoja. Kuka vain on sopiva selkokirjan lukija, ei tarvita leimoja tai ennakkoluuloja, erityisryhmärajotteita. Taitto on toki selkokielinen, eli se helpottaa lukemista kapean palstan ja lyhyiden kappaleiden vuoksi. Mälkiä kirjoittaa sujuvaa, soljuvaa ja selkeää kieltä. Mikä kielikuvissa ja kerrontateknisissä keinoissa hävitään, tarinan painossa voitetaan.

Mukavasti on viime vuosina ilmaantunut uusia selkokielen kirjoittajia ja joitain selkokirjojen kustantajakin. Kun povataan lukijoiden muuttuvan yhä lyhytjännitteisemmiksi, voisi selkokirjoilla olla tilausta. Sen lisäksi, että on löytynyt Mälkiän kaltaisia alkuperäistekstien selkotekijöitä, myös uusia, mielenkiintoisia mukautuksia on ilmestynyt, kuten kaksi selkoversiota Leena Lehtolaisen dekkareista (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Mukkola, Avain 2012 ja 2013). Lokakuisilla Helsingin kirjamessuilla julkaistaan Anna-Leena Härkösen Häräntappoase (mukauttajana Johanna Kartio, Opike 2013). Ja sitten selkokielellä on Romeo ja Julia, Robin Hood, Henning Mankellin dekkari ja…

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat: , ,

9 syyskuun, 2013 · 5:14 pm

Lapsisotilas puhuu


”Small-soldiers saa ihan mitä vaan. Ne saa kalasnikoveja. Kalasnikovit on jonkun venäläisen keksimiä kivääreitä, jotka ampuu yhtä mittaa. Kalasnikoveilla lapsisotilaat saa ihan mitä vaan. Ne saa rahaa, jopa Amerikan dollareita. Ne saa kenkiä, kaluunoita, radioita, lakkeja ja jopa autoja, joita maastureiksi kutsutaan. Mä huusin Walahe! Walahe! Mä halusin lähteä Liberiaan. Ja nopeasti. Mä halusin tulla lapsisotilaaksi, olla small-soldier.”

Näin kuvaa kertojapäähenkilö Birahima, 10- tai 12-vuotias poika, tavoitteita tappotyöhon. Sekasortoiset sisällissodat korruptoituneissa kehitysmaissa eivät rajoja tai ihmisoikeussopimuksia tunne. Sotahommat ja ryöstely lankeavat osattomille lapsille, joita poimitaan kaduilta ja kylistä ja joille riittävät houkutteeksi rajaton pilvenpoltto ja palkkiolupaukset. Tästä kertoo Ahmadou Kourouman romaani Ei Allahin tartte ( suom. Marjatta Ecare, Tammi 2002).

Päähenkilön mukaan koko vuodatuksen nimen tulisi olla Ei Allahin tartte olla redi kaikissa näissä maanpäällisissä asioissa. Todella näyttää siltä, että kaikki kuviteltavissa olevat jumalat, henget ja ihmisarvon tunnustavat verelliset kääntävät katseensa, ja kaikki kuviteltavissa oleva paha saa tapahtua.
”Me jätettiin Kik kyläläisten armoille, niin kun Sarah oli jätetty villieläinten ja hyönteisten armoille. Kumman kohtalo oli kadehdittavampi? Ei ainakaan Kikin. Sellaista sisällissodissa on. Eläimet kohtelee haavoittuneita paremmin kuin ihmiset.”

Taikausko, siihen sotkeutuva islamilaisuus ja katolisuus sekä levoton poliittinen valtataistelu on täysin hallitsematon yhdistelmä niin Liberiassa kuin Sierra Leonessakin. Tästä kaaoksesta romaani todistaa. Romaanin tavoite taitaa olla myös se, että vertaisen suulla tuhannet lapsisotilaat saavat näin muistokirjoituksensa, kaltoikohdellut aikuisjärjettömyyden uhrit saavat fiktiivisen muistomerkin.

Jo alun perin kovia kokenut katulapsi näkee ja kokee palkkasoturina rivoja raakuuksia. Ne kerrotaan lapsen kielellä, jossa on sekä kaiken kokeneen että viattomuuden ääni. Uskottavuus on rajavyöhykkeellä. Kaksi vuotta koulua käynyt poika selailee perimiään sanakirjoja ja käyttää rikasta sanakirjakieltä yhdistellen sitä lapsenomaisiin ja ympäristölle ominaisiin ilmaisuihin elämäänsä kelaillessaan.

Nyt taitaa olla probleema se, että kirja on romaani. Hirveydet fiktiosoituvat, eivätkä tietoiskuntapaiset politiikkakatsaukset istu joukkoon. Tavoiteltu vaikutus lamaannuttaa. Kauheus ja mukakepeän kerronnan keplottelu tekee teoksesta toisen luokan talismaanin: jäljelle jäävät näköalattomuus ja rikottu ihmisyys.
”Eikä mun tartte puhua, ei kertoa mun paskamaisesta elämästä ja kaivella sanakirjoja sanakirjojen perään. Vituttaa; mä lopetan tältä päivältä. Helvettiin kaikki!
Walahe (Allahin nimeen)! A faforo (mun isän perse)! Gnamokode (äpäryyksien äpäryyksien äpäryys)!”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 syyskuun, 2013 · 1:02 pm

Kylmää kyytiä päiväntasaajalta

Per Ole Perssonin Jaco (suom. Sanna Manninen, WSOY 2013) on kapoinen romaani nuorehkon miehen ajatumisesta salaperäiselle itätimorilaiselle saarelle, Jacolle. Saari korostaa todellisuudesta irtautumista. Se on ympäristö, jotka vieraudessaan mahdollistaa normaalista poikkeavia kokemuksia ja tapahtumia.

Päähenkilö ei paljon itsestään paljasta. Jotain on mennyt myttyyn toisella puolella maapalloa, sitten sattuma vie Timoriin. Ei hänen matkallaan eikä elämällään ole suuntaa. Sisällissota ja väkivaltaisuudet ovat vahvistamaton huhu, mutta uhan ilmapiiri henkii kaikesta. Timorilaisen nuoren parin matkassa hän pakenee levotonta tilannetta Jacolle. Miriam on pulskasti raskaana, hedelmällisen alkunaisen perikuva, ja Elias silmäpuoli seuralainen. Yksisilmäisyyttä on lisääkin: Elias pitää saarta olentona, joka öisin avaa vain toisen silmänsä.

Kerronta on hakkaavaa, sillä juttu etenee tylysti päälausevoittoisin havainnoin. Tarkan raportoinnin meininki tekee tekstistä kliinistä. Minäkertoja on ja toimii, mutta tunneilmaisut ovat minimissään. Vieraantuneisuuden vaikutelma on vahva.

Ilmaisutapa lisää kertomuksen arvoituksellisuutta. Lukurupeaman alkupuolella ihmettelin kylmää, etäistä tekstiä. Puolivälissä intensiteetti lisääntyi, mutta luettuani pienoisromaanin loppuun, kyselin itseltäni, miksi kaikki tämä. Romaani on kuin paha uni. Siitä herättyä on levoton, hämmentynyt ja haluaa otteen jostain todesta. Haluaa unohtaa painajaisen, mutta sen näkyjä putkahtelee kiusallisesti mieleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

6 syyskuun, 2013 · 6:07 am

Kalmoja 20 vuotta

Maria Kallio on yhä tarmokas komisario, vaikka ensimmäisestä murhajutusta on vierähtänyt parikymmentä vuotta. Nykyisin keski-ikäisen rouvan hiki virtaa helposti ja jalka kipuilee, eikä hän kimmastu kuten nuorena. Työkavereista lähimmät ovat ikääntyneet samaa tahtia, jokusen hiuksissa on harmaan välkettä ja raportoinnissa tarvitaan lukulaseja. Kollegana on jo poliisi toisessa polvessa, piinaavan Strömin tytär. Erikoisjaoksen juttujenselvitysprosentti on yhä 100. Sitä jatkaa Rautakolmio, joka on Leena Lehtolaisen 12. Maria Kallio -kirja (Tammi 2013).

Juoni etenee suorasti. Kaksi murhattua löytyy merestä, ja tapauksiin liittyy vähitellen avautuvia perhesotkuja. Asiat etenevät tutkintatyön ja onnellisten sattumien ansiosta. Käänteet eivät ole erityisen näppäriä, mutta teksti kulkee sujuvasti. Kerronta on helppoa ja mutkatonta.

Kallio-tusina on takuutyötä suomalaisten sarjakirjojen joukossa. Vaikka vetävä särmä on silottunut, uuden osan lukee mielihyvin. Punaisena lankana on juttujuonia oleellisemmin päähenkilö. Minäkerronta voimistaa sitä, että hän on kuin lukijan tuttavapiiriin kuuluva, ja on mukava aika ajoin saada selville, mitä hänelle kuuluu. Ja koska Maria Kallio ei ole FB-ystävä, kuulumiset voi lukea romaanista. Lapset ovat terveitä teinejä, äitiys tuntuu hauskalta, kissat voivat hyvin ja avioliitto on eleettömän onnellinen. Pientä väljähtyneisyyttä on ilmassa, sillä tilaa on vanhan ihastuksen uusinnalle.

Lehtolainen poimii onnistuneesti ajantasaisia aineksia kirjoihinsa. Edellisessä osassa Kallio selvitti maahanmuuttaja-asioita. Tällä kertaa yhtenä tulkintalinjana on ryöpsähtänyt pakkoruotsipolemiikki. Muutenkin se, miten maa makaa, näkyy monessa: poliisipiirejä yhdistetään, toimipisteitä suljetaan, virat ovat kiven takana. Lomautettuja ja työttömiä vilahtelee keinottelurikkaiden ohella. Kuin symbolina liitää meren päällä entinen kunniakas suomalainen purjevene – nykyisin kiinalaisten omistuksessa.

On siis mukavaa tavata vanha tuttu. Ei jälleennäkeminen ole erityisen jännittävä tai riemukas vaan leppoisaa ajankulua. Arvostan sekä Leena Lehtolaisen että Maria Kallion pitkäjännitteisyyttä. On poikkeuksellista, että kirjahahmoa hellitään ja muistetaan siten kuin Lehtolaisen arjen sankaria. Keväällä ilmestyi Ismo Loivamaan Maria Kallio -Extra (Tammi 2013), joka on kirjasarjan kattava läpikäynti. Maria Kallioon on mahdollista tutustua myös selkokielisinä mukautuksina, niitä on ilmestynyt jo kaksi ensimmäistä osaa Ensimmäinen murhani ja Harmin paikka (selkomukauttaja Leena Kaivosoja-Jukkola, Avain 2012 ja 2013).

– –
Sain Rautakolmion kustaantajalta.

– –
Näin käynnistyy lukuviikko ensimmäisellä päivityksellä. Ensi perjantaina tilitän tukun euroja Suomen pakolaisavun keräystilille viikon varrella jokaisesta luetusta ja blogatusta kirjasta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

1 syyskuun, 2013 · 9:03 am

Terävä harhanäky eli kangastus

”Ihminen voi olla koettelemusten kiusaama, mutta niin kauan kuin hän ei murru, tappio ei ole lopullinen. Murtuminen ratkaisee kaiken. Kun murtuu, on kuoleman oma.
Thune kohautti olkapäitään ja sanoi: Tuo kuulostaa jumalaiselta enteeltä, enkä minä usko sellaisiin. Minä uskon kohtuullisuuteen ja järkeen. Ja siihen että ihmisiä ja heidän kohtaloitaan on arvioitava tapaus tapaukselta.”

Sitaatin ajatukset todentuvat monin tavoin Kjell Westön tavassa kuvata henkilöitään: päähenkilöt todella kuoritaan tapaus tapaukselta. Lisäksi murtumien eriasteisuus ja niiden seuraukset ovat Kangastus 38 -romaanin (suom. Liisa Ryömä, Otava 2013) keskeistä tematiikkaa. Kohtuullisuuden ja järjen kanssa on niin ja näin; ne eivät ole elinvoimaisimmillaan maailmanpalon alla ja sisällissodan jälkimainingeissa.

Romaani on juoneltaan tehokas. Jännärikeinoin lukijaa harhautetaan ja koukutetaan sopivasti. Aika ja paikat ovat uskottavasti kuvattuja. Poliittinen tilanne on jännittynyt, ja se vaikuttaa sekä yksityiseen että yleiseen ilmapiiriin:
”Hän eli julmaa aikaa. Väkivallan ja sodan uhka oli läsnä aina ja kaikkialla, se syöpyi ihmisiin kuin bakteeri ja teki omantunnonarat kalpeiksi ja sairaiksi, kun taas häikäilemättömät kukoistivat.”

Pidän kokonaisuutta kuitenkin ennen kaikkea henkilövetoisena. Henkilöt ovat epätäydellisiä, haavoittuvia ja muuttuvia. Osa sivuhahmoista edustaa etenkin 1930-luvun ajattelumalleja, ja heidän roolinsa on terävöittää päähenkilöiden ääriviioja. Etenkin helsinkiläisten nelikymppisten suomenruotsalaisten herrojen keskiviikkokerho kuuluu siihen osastoon, silti monesta pintavedoinkin pilkistää myös persoona. Päähenkilöihin suunnataan kunnon läpivalaisu, uskottavasti ja eläytyen.

Lakimies Thune hoitaa jotenkuten toimistoaan ja koittaa toipua erosta. Hän on kohtelias, asiallinen ja pyrkii oikeamielisyyteen. Yksinäisen miehen olemus, tunnelmat, ajatuksenkulut ja toiminta havainnollistuvat terävässä kuvauksessa. On välillä ilo lukea kolmannen persoonan kerrontaa nykykirjallisuuden kovin suosiman minäkerronnan sijaan. Kummasti se laventaa ilmaisua, ikään kuin teksti aukenisisi vapaammaksi kuin välistä jopa klaustrofobiaa herättelevä minämuoto.

Thunen näkökulman kanssa vuorottelee hänen konttoristinsa kuvakulma. Westö hyödyntää tätä kerrontakeinoa maukkaasti: samalla kun kuvataan tapahtumia ja päähenkilöiden mielenliikkeitä, nähdään heidät toistensa silmin ja saadaan heistä kaksi lisätulkintaa. Pidättyvä rouva Wiik on vain yksi puoli konttoristin persoonaa, hänessä elävät myös Milja Matilda, Miljaneiti, Matilda jaTilda, joskus aikoja sitten hän on ollut vain tavallinen Milja. Westö luo filmaattisen hahmon menneisyyttään elokuviin pakenevasta naishenkilöstä.

Kaikki kuvatut henkilöt ovat olleet kansalaissodan aikaan nuoria. Osa osallistui aktiivisesti, osa ei. Kaikkiin se on jättänyt jäljen. Joillekin se on koko ajan syvenevä murtuma. On traagista, että lukijana tiedän, että seuraava sota on nurkan takana, lisää traumoja on luvassa. Keski-Euroopan todellisuus näkyy jo: rotuoppi ja juutalaisvastaisuus vaikuttavat tilanteisiin ja henkilöihin.

On hätkädyttävää, että Kangastus 38:ssa kosketellan joitain samoja aihelmia kuin Joel Haahtelan romaanissa Tähtikirkas, lumivalkea (blogissani 27.8.2013): etnisiä ja heikko-osaisten puhdistuksia sekä mielenterveysongelmista kärsivien alisteista asemaa. Kumpikin romaani on oikeudenmukaisuuden ja humanismin asialla. Westön romaanissa tulee todettua se, että on helppo olla oikeudenmukainen silloin, kun on etuoikeutettu, eivätkä etuoikeutetut ole usein samanarvoisuuden asialla. Kummankin romaanin historiaan sijoittumisessa on harhautusta, kangastusta siis. Nykytalouskurimuksen aikaan tarvitaan tällaisia romaaneja muistuttamaan etuoikeutettuja ja kaikia muitakin ihmisyyden ja kaikkien kunniallisen kohtelun asiasta, ja siitä, mitä voi seurata kaltoinkohtelusta.

– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

27 elokuun, 2013 · 3:20 pm

Matkoja, perhosia, tähtiä

”Eikä kirjoittamisessa ole jatkuvuutta. On vain jotain sieltä täältä, hetkestä irti repäistyä, päivien välistä kertyvää nukkaa. Vuodet putoilevat kuin lehdet, tuuli puhaltaa ne miten sattuu. Ja miksi aina sama tunne? Kuin kaikki olisi aina tapahtumaisillaan ja lumikin ulkona vain satamaisillaan.”

Joel Haahtelan romaani Tähtikirkas, lumivalkea (Otava 2013) on hämmentävä. Alkuksi se on ontto, tarkoitustaan vailla kuten minäkertojansakin, kunnes se vähitellen täyttyy, syvenee ja viimeisillä sivuilla sinkoaa silkkaa selkeää sanomaa. Vaikutun.

Minäkertoja ei kirjoita päiväkirjaa vaan menneelle rakastetulleen kirjeitä, joita ei ole koskaan tarkoitus lähettää. Lukija pääsee melankolisen miekkosen mielen matkaan. Matkailija aloittaa Pariisista 1889, poikkeaa ensimmäisen maailmansodan alla Berliinissä, käy kaukomailla 1923, ja päätyy toisen maailmansodan kynnyksellä saksalaiseen parantolaan. Valitut kuvausajat eivät ole sattumaa, ne ovat eurooppalaisihmisten kännekohtia, ja syrjähyppy 20-luvun viidakkokaupunkiin muistutus siitä, että jossain vaiheessa Seinen sillatkin voivat autioina peittyä murattiin.

Olen aina pitänyt Joel Haahtelaa tyyliltään keskieurooppalaisena impressionistina, ja kas, romaanin alussa päähenkilö kiihtyy impressionistisesta taiteesta. Teksti myötäilee tätä: kerronta koostuu kirjeenkirjoittajan vaikutelmista. Toisaalta myöhemmin ekspressionistinen teatteri tekee kertojaan vaikutuksen, se vastaa särkyneiden pyrkimystä selviytyä rikkonaisessa maailmassa. Yksi ihanne säilyy alusta loppuun: Vermeer, toden ja tunteen yhdistävä, seisauttavan selkeä maalausmestari.

Tekstin yksi ainesosa on älykköelitistinen ajan ilmiöiden nimeäminen, millä minäkertoja ikään kuin pyrkii ankkuroimaan itsensä olemassa olevaan. Muuten kirjemuoto pitää lukijan tiukasti kertojan rajaamassa mielen tiiviössä. Ajoittain saa johtolankoja päähenkilön elämäntrgediasta, persoonasta ja ihmissuhteista. Yhden (tai kahden) yksityisen ihmisen harhailuun on kudottu tukku isoja teemoja identiteetin häilyvyydestä ja (vaatimattomasti) elämän tarkoituksesta. Ja rakastamisesta.

Välistä lukija ahdistuu kertojan kanssa, niin koville ottaa elämän imitoiminen. Pakonomainen kirjaaminen on kertojalle tiukkaa yritystä pysyä jonkinmoisessa yhteydessä ohi etenevään elämään. Musta aukko vetää kertojan tihenevästi sisäänsä, silloin teksti hiljenee. Useasti hän on kuin itsensä kaksonen tai kopio, ote haurastuu:

”Olen pelkkää metaforaa koko ihminen. En osaa elää, en edes kirjoittaa. Haluaisin kirjoittaa kaiken niin kuin se on, mutta huijaan itseäni ja sinua, tärkein jää aina kirjoittamatta.”

Ehkä tärkein jää häneltä kirjoittamatta, silti loppuosan kielestä hajonneet perhos- ja tähtihahmot kertovat painavaa asiaa. Tärkein on se, että välistä tavoitteettomalta tuntuvalla jaarittelulla on tarkoitus ja kertojan elämällä on ollut merkitys. Tämä humaani ihmisoikeuksien ylistys kirjautuu sukupolvien päästä romaanin päätöslukuun. Jokaisen elämä on arvokas ja jokaisella on oikeus tulla muistetuksi, sairauden nujertamanakin, etenkin sairauden nujertamana. On hienoa, että ihmisyyden julkilausuma tarjotaan ylväästi ja suoraan, kaukana ovat kyynisyys ja ironia.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan perhosvaikutus tuntuu.

Haahtelan tarkka arkikuvailu sulaa säännöllisesti kielikuviin. Havaintojen lomaan lausutaan aforistisia ja runollisia elämäntotuuksia. Edellinen romaani Traumbach on turhan etäinen korukielinen impressio (blogissani 12.7.2012), mutta muutaman vuoden takainen Lumipäiväkirja (Otava 2008) on hengeltään uutuusromaanin etiäinen ja henkilöt sen sukulaisia. Myös sen alakulossa on samaa, samoin päähavainnossa elämän pyhyydestä, mutta tyyli on uutuutta suoraviivaisempi ja kerronta polveilevampi, jotkut virkevyörytykset tosi huikeita.

Haahtela houkuttaa minut näin poikkeukselliseen laveuteen. Enkä ole tässä paljastanut kuin murto-osan kirja-ajatuksistani. Tähtikirkas, lumivalkea on romaani, johon tykästyn sitä enemmän, mitä kauemmin on lukurupeamasta. Ymmärrän kyllä, että Haahtelan teos saattaa myös väsyttää ja ärsyttää. Mielentilani sattuu olemaan juuri nyt elokuun loppuhetkinä otollinen juuri tälle. Romaanissa on olemisen sähkötystä. Siinä on ajallisuutta ja ajattomuutta, joka välillä lavenee tähtitaivaalle ja välillä laskeutuu mustan maan valoisiin laikkuihin. Ja se synnyttää velvoituksen ihmisenä olemiseen.

”Ehkä nämäkin ajatukset ovat tarpeellisia, niin kuin lyijy, joka estää laivaa kaatumasta.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

25 elokuun, 2013 · 7:40 am

Siskoni mun – todesta tarinaan

Romaanien lumouksen yksi lähtökohta on se, että ne voisivat olla totta. Totisesti eläneistä ihmisistä puolestaan on monta tarinaa, jotka vaikuttavat keksityiltä. Lähtökohtaisesti todesta kertominen jo muuntaa faktasta kertomuksenkaltaista. Kovin kieputtavaa on siten kaunokirjallisuuden tosiolevaisuus. Viimeisin lukukokemukseni tältä laidalta on Susan Sellersin Vanessa ja Virginia (suom. Soili Takkala, Into 2013).

Vanessa on taidemaalari Vanessa Bell, kirjailijaguru Virginia Woolfin sisko. Romaanin kertoja on isosisko Vanessa, joka kuvailee elämäänsä kirjeenomaisesti Virginia-siskoaan puhutellen. Romaanin Sinä on päähenkilö minäkertojan rinnalla.

Onneksi sisarusten lahjakkuus suuntautuu eri taidealoille, muuten he raatelisivat toisensa tyystin. Tarpeeksi rankasti kateus, kilpailu, kyttäily ja syyllistäminen ovat suhteessa voimissaan näinkin. Kalvavien tunteiden takaa löytyvät myös riippuvuus, läheisyys ja rakkaus. Perin polarisoitunutta tunnekireyttä romaanissa kuvataan eläytyen.

Vanessan pätkimät kuvaukset ovat kuin taiteilijan piirros- tai akvarelliluonnoksia elämänkaaren elämyskohdista. Kuvataiteilijan silmin valot ja värit loistavat, tunnetilat väreilevät. Luvattoman paljon kerronnassa on kömpelyyksiä. Voiko se johtua juuri siitä, että kertoja on alemmuudentuntoinen kuvataiteilija menestyskirjailijasiskon varjossa? Vaikka väillä kielellisesti tökkii, romaanin aihe ja tunteet pitävät tarinassa mukana.

Virginia Woolfin taival on minulle kirjallisuushistoriasta kutakuinkin tuttu, isosiskon elämänvaiheet sen sijaan täysin tuntemattomia. Joitain fiktioväläyksiä näin heistä Tunnit-elokuvassa. Mihin siis uskoa? Fiktioon. Lukiessani luotan, että juuri noin Vanessa koki ja eli, juuri kuvatunlainen arrogantti anastaja ja luja sielu Virginia oli siskolleen. Fiktio kokemuksellistaa.

Kaunokirjallisuutta ei ole toden jäljentäminen, vaan se edellyttää ilmaa ilmaisuun, kulmaa kuvattuun ja kiehtovuutta kieleen. Kun Vanessa lukee siskonsa esikoisteosta, hän pettyy sen journalistiseen totuuteen: suoraa kopiota lapsuusperheeen elämästä. Majakka sen sijaan on jotain muuta samasta aiheesta:
”Sommitelman ja näkemyksen hienovaraisessa tasapainossa, jokaisen lauseen hienostuneesta toteutuksesta tiesin, että olit täydellinen taiteilija ja että mikään, mihin minä pystyisin, ei voisi koskaan kilpailla sen kanssa. Jälleen kerran olit kertonut meidän tarinamme, mutta tällä kertaa tavalla, joka silotti kuilun elämäkerran ja taiteen välillä.- -. Olit tehnyt enemmänin. Kehyksesi rohkeudella, venyttämällä ja siten tihentämällä aikaa näyttääksesi sen vaikutuksen pikemmin kuin sen kulun, olit avannut uusia mahdollisuuksia taiteellesi.”

Täytyy toivoa, että BBC filmaisi siskosten elämästä epookkisarjan. Katsojat saisivat nauttia 1900-luvun alun tyyli- ja pukuloistosta sekä Venessan sisustusinnovaatioista alati vaihtuvissa taloissa ja huviloissa. Ulkoisten seikkojen lisäksi sisältöä piisaa: päähenkilöillä on tukuttain dramatisointiin sopivia traumoja etäisen äidin varhaisen kuoleman ja tyranni-isän jäljiltä. Sovinnaisen perheen lapsista kehittyy erityisen epäsovinnaisia. Kummallakin siskolla on monimutkaisia suhteita, ja perhetragediat seuraavat toisiaan. Visualisointi-haaveeni toteutumista odotellen totean, että jo romaani saa ymmälleen siskosten lahjoista ja kimuranteista elämänkäänteistä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 elokuun, 2013 · 6:42 am

Lounaisesti A:sta Ö:hön

Heli Laaksosen runoilema Aapine (Otava 2013) käy aakkoset läpi lounaispuheella. Jokainen kirjain saa oman runon, siten kirja noudattaa perinteistä aapismuotoa. Poikkeavaa on se, että kirja sisältää varoituksen: ”Älä jätä last Aapise ääre ilma valvontta! See voi oppi murret!”

Kukin kirjain aukenee äänne- tai sanaleikein, tai teemakirjaimeen viitataan absurdein havainnoin ja mielleyhtymin. Äänessä on eläimiä, kuten kani Kaarinast. On rooleja eri-ikäisille ihmisille. Heli Laaksosen aiemmmasta runotuotannosta tuttu lämmin mamma esiintyy parissa aakkosessa, ja yksi presidenttipari voisi asua Åbossa. Näyttäytyy myös miekkonen, jolta saattaa paljastua X. Hulluttelun ohella on muutakin, haikeutta ja viisauksia. Omaperäisistä oivalluksista sekä kieli- ja aiheiloittelusta syntyy riemastuttava kokonaisuus kielen lahjasta.

Jokainen kieltä käyttävä ikään kuin keksii sen uudelleen. Ihmislapsen kielen kehitys käynnistyy ympäröivän puheen kuulemisesta ja omaksumisesta. Ensin puhutaan, sitten opetellaan äänteitä vastaavia kirjaimia, joilla yleis-ja kirjakieli pelaa. Nyt on vain niin, että osan äidinkielestä eli kotimurteesta ei kaikkia löydy, esimerkiksi B herättää turhautumista:
”Mää ole aina pärjänny
pananeil ja pikineil,
huus pasisti.”

Lounaismurteen ihmisille Aapine on varmasti terapeuttinen teos: oma kieli kelpaa lukuoppiin. Vaikka lukuvaroitus annetaan, lounaislapset saavat kirjakielisen aapisen rinnalle tästä hupia. Muu väki voi nauttia kirjakielen pohjana olleen murteen rytmistä ja laulunuotista, ja vaikkapa fantasioida, miltä sama kuulostaisi omalla kotimurteella.

Kirjainrunojen perässä on kolme tarinaa, joista ensimmäisessä kiteytyy lounaispuheen ydin: lyhyesti kun ilmaistaan, ehditään enemmän, olla hiljaakin. Lisäksi loppuun on liitetty sanasto ja ”Pamfletti eli paasausosato”, jossa komeasti kootaan yleis-ja puhekielen olemusta ja keskeisiä lounaismurteen piirteitä.

Aapine on kokonaistaideteos ja on oma itsensä vasta Elina Warstan kuvien myötä. Runot ja värikäs kuvitus tukevat toisiaan: puhuvat keskenään, täydentyvät ja joskus juttelevat toistensa ohi, mikä lisää viehätystä. Kunnon kuvakirjan tapaan aukeamat houkuttavat yksityiskohtien bongailuun. Warstan kuvat ovat ilmeikkäitä, ja värivalinnat ja vaihtelevat muodot vahvistavat runojen tunnelman. Aapine opettaa kaikenikäisiä lukemaan toisin.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.

Kirjalija vakavoituu valitessaan A-runoa Otavan kirjakaupassa 22.8.2013.


– –
Olen saanut kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 elokuun, 2013 · 3:32 pm

Piippukokoelma

Katja Ketun Piippuhylly (WSOY 2013) on löytöpiippujen ympärille kasattu tarinakokoelma. Piippuja ei ole ilman polttelijoita, joten ihmiskohtaloista kerrotaan. Pietari Kutila on kehyskertomuksen keskeishenkilö ja teoksen pääkertoja, jolla on valta valita muhevimmat tarinat.

”Opin, että yhdestä maailman pisteestä voi kertoa kaikki tarinat”, tiivistää Kutila sen, että kokoelma syntyy Kätilö-romaanista tutulla Kuolleen Miehen Vuonolla, sinne ajautuneiden pippujen vanavedessä. Niiden vietävinä Jäämeren tienoiden lisäksi poikkeillaan 1900-luvun alkupuoliskon Berliinissä, Pietarissa, Riossa ja Afrikan rannoilla.Teos on kuin Kätilön jatko-osa tai romaanista pursunut rinnakkainen, sillä kokoelmassa tavataan romaanista tuttuja henkilöitä ja paikkoja. Kun elävät eivät ole ennestään tuttuja, he saattavat putkahtaa kokoelman tarinoista toisiin.

Ketun tyyli kiehtoo ja riepoo. Eittämättä hän hallitsee verevän kielen ja kerronnan, ja tekstin rytmi on vetävä. Välillä vyörytys käy raskaaksi. Kaikki on niin voimallista. On hölskyvää lihaa, villavaa karvoitusta, verisiä ja muita nesteitä, rusikointia ja ruhjeita, suonista pursuavia toukkia, sumentavaa himoa ja mielen pimennystä. Ääriolosuhteet ruokkivat rujoutta, jota tarinoiden irreaali ulottuvuus möyhentää. Näkkäläjärven Annin Odotushuone-kokemus ennen elosta irtautumista antaa hetkellisesti lukijalle lempeää tuulenvirettä, muuten käy jäämerelliseltä tuntuva pureva puhuri.

”Kyllä ihmisen sielun korjaaminen on Luojan silmissä hienojakoisempaa työtä kuin kiima ja surma.” Lopputulemana on, että sieluja silottamaan käy vain rakkaus. Ei se kokoelmassa usein kirkkaana hehku, pikemmin tihkuu pimeävaloa tai loistaa poissaolollaan, joten kiima ja surma korostuvat. Kertoja-Kutila kuitenkin korostaa rakkauden merkitystä, ja piippujen kertoman kirjaamisen perustana onkin rakkauden välittäminen, niin kaipaavan kuin mehevän. Piippukertomuksensa hän on koonnut tyttärelleen. Aikamoisen perintöpaketin tytär sai.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: