Aihearkisto: Kirjallisuus

24 lokakuun, 2012 · 9:00 pm

Vieraalla maalla kaukana

Riikka Pulkkisen uutuusromaanin päähenkilön nimi ei liene sattumaa. Tämä Maria kyllä odottaa vapahtajaa, vaan ei ole sen äiti, eikä yrityksestään huolimatta itse pyhimysainesta. Maria elää uskotonta kautta: pappina hän on menettänyt vakaumuksensa, vaimona hän pettää miestään. Lankeamisen jälkeen on kuitenkin mahdollisuus vapahdukseen, armoon, ihmisen osan hyväksymiseen.Tarinassa taidetaan tähdätä siihen, että jokaisen pitäisi kasvaa oman elämänsä mariaksi, oman vapahtajansa synnyttäjäksi.

Vierautta tarkastellaan moniulotteisesti: etninen perimä, asuinmaa, keho, mieli, tunteet ja etäisyys läheisiin. Se koskee minäkertojaa, hänen äitiään, lapsiystäväänsä ja vuokraemäntäänsä. Fataaleinta on itsestään vieraantuminen. Vieras-romaanissa on paljon kaikkea. Miljööt vaihtuvat, aikatasot vuorottelevat, eritasoisia eri henkilöiden menetyksiä ilmestyy juoneen toistuvasti ja kieli rönsyilee.

Liha muuttuu sanaksi, sana lihaksi. Loogista romaanille on, että anoreksian sanallistaminen on oikeastaan melko mässäilevää. Myös muut ruumiin tuntemukset, etenkin tanssi ja rakastelu, on ilmaistu aistituntumalta. Kerrontaan haetaan havaintojen rytmiä ja liikettä, ja välillä niiden voima vaatii kielen ja rivityksen hajottamista proosarunoksi. Kerronta myötäilee myös minäkertojan piinaavaa itsetarkkailua ja pingoittunutta irtipäästämisen kilvoittelua.

Totta-romaanin itsetietoiseen viritelmään ja kaunopuheisuuteen suhtauduin varauksellisesti. Tässä romaanissa oli samaa ylivirettä. Ystävätytön kuvaus ja päiväkirjaosuudet vaikuttivat haetuilta, samoin kliseiset seurakuntatyöläiset. Vierastin aluksi Vieraan kielellistä koreilua, mutta loppua kohti hyväksyntäni lisääntyi. Pulkkinen tavoittaa uutta ilmaisua aihevyyhtiin, ja vähitellen lientyy jopa kireä itsensä vakavasti ottamisen tunne.

Koskettavaa on se, mitä seuraa, kun nuori tyttö menettää äitinsä, koittaa selvitä tuntemattomaksi jääneiden juuriensa ja uhkaavan naiseutensa kanssa, eikä keksi muuta keinoa kuin surun torjunnan, ruumiin hallinnan ja tunteensiirron tuonpuoleiseen. Sama kamppailu saa aikuisuudessa uusia muotoja. Romaanissa pysäytti myös kohtaaminen pahaa tehneen pojan äidin kanssa, mikä on tarinassa vain pieni väläys, mutta siinä on suuri aihe, oman romaaninsa mittainen. Loppu on suloinen: on sovituksen mahdollisuus, on armoa ja toipumista, myös uusi vieras tulee tutustuttavaksi ja tutustumaan.

Lukukokemukseeni sekoittui se, että Vieras on ensimmäinen lukemani e-kirja. Olin vieraassa maastossa hieman hätääntynyt tekstinetsijä. Pidin kiinni lukijan ja kirjan sanattomasta sopimuksesta, tiesin siis lukevani romaania. Uusi muoto kuitenkin vei minulta keho- ja aistituntemuksia, joita en ole ymmärtänyt lukemiseeni kuuluneen: sivujen sivelyn, kirjan kääntelyn kesken kaiken, kansikuvan toistuvan vilkuilun ja sivujen lehteilyn, etenkin sivujen sormituntuman. Sain tilalle ruutunäkymän vilahduksen keveällä napautuksella ja etenemisen salaperäisen sokkona, selailematta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

17 lokakuun, 2012 · 7:32 pm

Sodankäyntejä

Toisen maailmansodan loppuvuodet vaikuttavat juuri lukemieni kahden romaanin päähenkilöihin. Toisessa sota on symboli, toisessa se isolta osin määrittää elämänkulkuja.

Riikka Alaharjan Maihinnousu-romaanissa normandialainen sotatutkija opastaa turisteja ja kipuilee eronsa kanssa. Hän käy sotaa rikkoutunutta liittoa, petetyksi tulemisen tunteita ja lapsen sairastumisen aiheuttamaa kauhua vastaan. Kytkös Normandian maihinnousuun jää vain siteeksi, siitä olisi ollut enempään.

Kokonaisuus ei täysin vakuuttanut – aivan kuin tarina olisi turhan lähellä ja seurauksena on kerronnan jäykistyminen raportinomaiseksi. Päällekkäisten perhekriisien vaikutus tosin on sellainen, että kirjassa tavoitettu putkinäkövaikutelma on uskottava. Hieno veto on päähenkilön kiinnittyminen Idols-kisaan; tunteensiirto saa aikaan kertojassa ja kerrotussa elonmerkkejä.

Yhteistä Maihinnousu– ja Sofi Oksasen Kun kyyhkyset katosivat -romaaneille on miehen ja naisen kykenemättömyys vuorovaikutukseen. Etenkin romaanien miehet kieltäytyvät puhumasta, puhumaton ja läheisyyttä vailla oleva yhteiselämä kyllä voisi heidän mielestään jatkua. Muuta yhteistä on turha romaaneista kaivella.

Harmillisesti Oksanen hukkaa hyvät ainekset. Henkilöasetelmat ja tapahtumat antaisivat monia mahdollisuuksia unohtumattomaan kuvaukseen ihmisistä tunteiden, ääriolosuhteiden ja historiantapahtumien valintatilanteissa. Nyt tuloksena on jäsentymätön klöntti, johon en saanut otetta.

Suutelevat opiskelijat Tartossa – voisivat olla Oksasen romaanin henkilöitä.

Keskeiset henkilöt jäävät etäisiksi, pintapuolisiksi ja siksi käsittämättömiksi. Jotain oleellista jäi minulta selvästi tajuamatta, sillä ilmiantajan käärmemäisyyden perustelu laskelmoinnilla, rintamaosaamattomuudella tai kaappihomoudella on riittämätöntä. 1960-luvun osuudet olivat puuduttavia, kiinnostavista osasista syntyi tylsyyttä. Naispäähenkilön kohtalo oli sekin oikopolutettu: se oli perustellusti pettymyksistä koostuva, mutta jää hailakasti kuvatuksi, eikä kaikesta yrityksestä huolimatta koskettanut.

Aikatasovuorottelu voisi toimia, mutta tarinaa ei ole nyt tarpeeksi kirkastettu. Pysyminen vain 40-luvulla olisi voinut tällä kertaa auttaa. Romaania olisi pitänyt vielä vuoden verran työstää, terävöittää ja tiivistää. Hyi kustantajan hoppuilulle! Kaikki sympatiat kyllä Oksaselle, koska Puhdistuksen jälkeen odotukset ovat olleet kohtuuttomat.

Luin romaanin hotellissa nimeltä Dorpat, mutta virolainen paikallisvärikään ei siis auttanut. Hyvä puoli melko tympeässä lukukokemuksessa oli se, että hotellin nimi sai selityksen: se tarkoittaa Tartoa, saksan kielessäkin käytettyä vanhaa nimitystä. Muuten Tarto oli viehättävä, pittoreski pikkukaupunki.

Dorpatin keskustan nykyilme – samanlainen kuin sota-aikana. Paitsi liikennevalot. Eikä lähistöllä sodanaikaisia keskitysleirejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

6 lokakuun, 2012 · 2:32 pm

Rikos ja ratkaisu

”Vehmaksen mielestä onnistumiset veivät tästä maailmasta huomion kaikelta siltä hyvältä, mitä saavutettiin ilman onnistumisiakin.”

”Ei elämässä mitään valmiiksi saa, hän huomasi, hyvä kun ehtii sirpaleet imuroida.”

”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

Petri Tamminen tiputtelee sinne tänne romaaniinsa pistämättömiä aforismeja. Niitä voisi poimia kymmeniä erittäin ekonomisen kerronnan keskeltä. Rikosromaani (Otava 2012) on tarina takaa-ajosta, jossa on kysymys keskeneräisen elämän hyväksymisestä – rikoskin on ihan toista sorttia kuin dekkareissa.

Poliisimies Usko Vehmas jahtaa ihmisten tasapainoa järkyttävää Ångströmiä. Uhrina ovat esimerkiksi kumpulalainen ihmisyhteydet menettänyt kirjastovirkailija, elämänpelosta kärsivä oulunkyläläinen opiskelija ja uskonsa heittänyt pitäjänmäkeläinen pappi. Heikossa hapessa on etenkin menetyksen, syyllisyyden ja yksinäisyyden kalvama Vehmas. Välillä etenemisessä on junnaavuuta. Aika pian huomaa, että inha rikollinen on hieman päälleliimattu allegoria. Oudolla tavalla teos on juoniromaani, vaikka pohjimmiltaan ei ollakaan jahtaamassa rikollista vaan elämänotetta. Isoin haaste ihmiselle ei ole syyllisen etsintä, vaan ratkaisuiden löytäminen ja epätäydellisyyden hyväksyminen.

Tammisen lauseet ovat napakasti aseteltuja klapeja tiiviissä puupinossa. Kirjailija itse kertoo kirjoittaneensa joka lauseen noin 17 kertaa – siitä siis syntyy vaivaton kielen selkeys. Kuvauksesta välittyy myös lämpöä ja viistoa huumoria.

Tällä kertaa kirjailija sotkeutui lukukokemukseeni: olin lukenut kirjasta kolmasosan, kun jäin Turun kirjamessuilla kuuntelemaan Petri Tammisen haastattelua. Enpä olisi osannut yhdistää, että Ångsrtöm on myös fysiikkaan liittyvä atomimittayksikkö, kooltaan jotain käsittämättömän pientä, valon aallonpituuksien mittauksissa käytetty. Mitäpä jos en sitä olisi koskaan saanut tietää? Miten se olisi muuttanut lukukokemustani ja tulkintaani? Tällainen hämmenyksen tilaan joutumiseni taitaakin olla juuri tammista. Elämässä ei voi olla varma, pintapuolisesti joltain näyttävä voikin olla jotain muuta.

Kaunokirjallisuudessa on kysymys elämästä ja minusta. Siksi on pakko pamauttaa vielä yksi sitaatti. Näin voi ilmaisunsa hienosti hionut kirjailija niitata romaanin ensimmäisen kappaleen loppuvirkkeellä tarinalleen elämänmittaisen sitkon:

”Elämä on elettäväksi annettu, ja jos kansa kaikenlaista murehtiikin, niin yleensä ihan muuta kuin sitä, mikä sitä odottaa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 lokakuun, 2012 · 4:20 pm

Siel on hieno hietakehto

Sirpa Kähkösen romaani Hietakehto itketti jo sivulla 60. Sota-ajan näkökulma on korostetusti kotirintaman lasten, jotka ovat lähinnä isättömiä tai äidittömiä, vähintään henkisesti puoliorpoja. Henkilögalleriassa on myös aikuisia: johtaja, tohtori, toimittaja, taiteilija, muusikko, rouvia ja palkollisia; kaikki elelevät elokuussa 1943 Kuopion lähellä olevan huvilan läheisyydessä. Lähes jokaisella on arpia lapsuuden nutistavasta kasvatuksesta, mikä onkin yksi romaanin teemoista.

Luokkajako on selvä, mutta ihmeellisesti ohi aseman riittää lämmönpilkahduksia lapsille. Romaanin alun hätkähdyttävin kuva on, kun tämä joukko todistaa vaikuttuneena orvon, puolikielisen kahdeksanvuotiaan tytön orastavaa lukutaitoa.
”Charlotta tuijotti vain kirjaansa ja luki, ja kuvat syttyivät ja sammuivat hänen mielessään, ja hän lipui niiden joukkoon, ja lampunvalossa häilyvä pöytä oli kuin se kaukainen saari josta hän luki, ja sitten hän tuli viimeisille riveille ja rytmi oli hänessä ja oli helppo lukea vaikeatkin sanat, ne joita ei ymmärtänyt muutoin kuin osana sointia: – -.

Lapsi lukee siis Kiven runon ”Lintukoto”. Kun vielä romaanin nimi on traagisesta Kiven lapsenhautausrunosta, lukija saa aikamoisen alkujohdattelun. Se pistää jännittämään, mitä pienille voi tapahtua. Miten autuasta on kuitenkin, että joillakin on jonkinlaiset lintukodon hetkensä, vaikka sodan vaikutukset ovat koko ajan elokuun viimeisen viikonlopun valon ja lämmön varjona.

Kähkönen on taiturimainen sanailija. Hän osaa yhdistää vanhanaikaista ja vakavaa tyyliä elävään puhekieleen. Kielen rytmiin on nautinnollista vaipua. Ei voi kuin ihailla, millaisia ja millä tavalla totuuksia elämästä kerrotaan. Myös kuvattu postikorttimaisema lähtee pikana lukijan verkkokalvolle.

Kirjailjan vahvuus on henkilöiden kuvaamisessa. Jokaisen noin kymmennen henkilön olemisen ydin selviää, on sitten kyse isättömästä pojasta, äidittömästä tytöstä, murrosikäisen kaipuusta, rintamalomalaisen irrallisuudesta, velvollisuuksiaan noudattaneesta vaihdevuosilaisesta tai uurastuksesta väsyneistä äideistä. En usko, että sota-ajan ihmiset antoivat itsensä eritellä tuntojaan siten kuin romaanin henkilöt tekevät. Kähkösen moderni ihmiskuva on kuitenkin nykylukijalle käsitettävä ja tosi. Perustunnot ovat toisaalta ajattomia: ihmisen tarve tulla nähdyksi, kuulluksi, kosketetuksi ja hyväksytyksi sellaisenaan.

Romaani on pakahduttava kuva monimuotoisesta kaipuusta ja taiteilusta elää annetuissa raameissa. Siinä on myös emansipaation selvä linja: kotirintaman naiset eivät enää taivu vanhan maailman malliin, eivätkä yhteiskuntaluokat pysy muuttumattomina. On myös vahva usko siihen, että sivistys ja koulutus antavat mahdollisuuksia edetä elämässä. Mutta suurin niistä on rakkaus, ja rakkaus etenkin pienimpiä kohtaan. ”Sillä se jälki jonka me jätämme lapsiin, on meidän kuolematon merkkimme.”

Soisin, että kaikki lukisivat Kähkösen mikrohistoriasarjan, koska itsenäisyyden ajan ensimmäisten vuosikymmenten yhteiskunnalliset vaiheet heräävät ainutlaatuisesti eloon naisten ja lasten kokemina, miesten osuutta sivuuttamatta. Mustat morsiamet tuuppasi eteenpäin Tuomien ja kumppaneiden elämää useita vuosia. Osa osalta Kähkönen on hidastanut tahtia: Rautayöt, Jään ja tulen kevät, Lakanasiivet ja Neidonkenkä syventävät tapahtumia ja henkilöitä. Tässä kuudennessa Kuopio-sarjan romaanissa edettin vain noin kolme vuorokautta. Lukijana tunne on turvallinen: hienoa, että luvassa on tämänkin osan jälkeen tarinaan jatkoa. Voi, kun sota loppuisi. Voi, kun Tuomen Anna ja Lassi vihdoin saisivat tutustua toisiinsa. Voi, kun Juho ja Charlotta saisivat turvaa ja lämpöä. Ja Arvi ja Mari. Ja Hilda, myös jylhä Hilda.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 syyskuun, 2012 · 8:12 pm

Lammasarvoitus

Mielikuva lampaista tai lammasmaisuudesta on näillä kairoilla alistuva, lepsu ja vetelä. Mikä mahtaa olla lampaan symboliarvo japanilaisessa kulttuurissa? Joka tapauksessa Haruki Murakamin romaanissa Suuri lammasseikkailu (suom.1993, pokkari 2009) pörröinen sorkkaeläin on salaperäisen elämänvoiman tai sen menettämisen ydin.

Murakami on jännittävä kertoja. Juoni on täysin arvaamaton. Monelta osin tarinointi on tavanomaista tapahtumien kronologista kuvausta, mutta tunnelmasta saadaan pienin elein merkittävän nyrjähtänyt. Ote on lähellä juoneltaan ennakoimattomia, monitasoisia ja hahmoiltaan kummallisia Miyazakin animaatioelokuvia (mm. Henkien kätkemä). Kyse taitaa olla aasialaisesta maagisesta realismista. Vain sellaisessa maailmassa tähtiselkäinen lammas menee ihmiseen, eikä sen poistuttua mikään ole enää mitään.

Päähenkilö on pinnalta tavaomainen, mutta joutuu osaksi epätavallisia tapahtumia ja kummallisia kohtaamisia. Käsittelyssä ovat eron kipu ja aikuistumisen epävarmuus. On kuin kyse olisi nuoruuden hyvästijätöstä – tai jostakin selittämättömästä, johon ihminen voi välillä upota tai kadota. Joka tapauksessa muutos on kohdattava. Menneet asiat ja muistot ovat nykyisyyttä, vaan katoavaista.
”Ruumiin solut uusiutuvat joka kuukausi. Tälläkin hetkellä”, hän sanoi ja työnsi laihan kädenselkänsä silmieni eteen.”Melkein kaikki, mitä sinä minusta tiedät, on pelkkiä muistoja.” – -.
Nyt en tiedä hänestä mitään muuta kuin sen mitä muistan. Ja ne muistot häipyvät yhä vain loitommas kuin paikoiltaan irtautuneet solut. Oliko se vain biologiaa?”

On paljon asioita, joille ei ole nimeä (tai sanoja, vaikka sanojen luomuksesta onkin kyse). Kissa on nimetön, kunnes aivan ulkopuolinen sen nimeää; tyttöystävä on nimetön. Monilla on pakkomielteitä. Lammasprofessori on luonnollisesti jumittunut lampaisiin, myyttinen Pomo myös. Päähenkilö on fiksoitunut korviin.

Loppua kohti teos on hajota omaan omituisuuteensa, mutta ihmeellisyydet pitävät sen kasassa. Elämävoittaajajatkuutoisenlaisena. Tuolla tavalla yhteenpuhuva lammasmies on loppuromaanin lähelle ratkaisua johdatteleva avainhenkilö. Tai harhakuva. Tai susi lampaan vaatteissa – onkohan tuo nipponlaisille tuttu sanonta? Outo teos, jäljittelemätön.

Viehättäviksi Murakamin teokset tekee se, että niissä on tiettyä kepeyttä. Kirjailija ei ota itseään turhan vakavasti, vaikka luo elämyksellistä tekstiä, kummallisia tapahtumia ja painavia ajatuksia. Kaikki kunnia myös Murakamin poliittisille lausunnoille käynnissä olevasta kiistasta asumattomista kivikkosaarista, joista kiihkeän kiinnostuneita ovat niin Japani, Kiina kuin Taiwankin (HS 29.9.2012). Murakami vertaa episodia halpaan likööriin: ”Se saa sinut puhumaan kovaäänisesti ja käyttäytymään töykeästi. Mutta kännisen riehunnan jälkeen aamulla on vain kamala päänsärky.”

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 syyskuun, 2012 · 4:26 pm

Juoksemista älä lopeta

Muutosvaiheissa juostaan alasti veteen tai vaatetettuna kallionreunalle. Valittavana on mahdollisuus jatkaa, kääntyä takaisin tai vaihtaa suuntaa. Ratkaisu on vain pinnallisesti yksilöllinen, sillä vaikutukset tuntuvat aina lähipiirissä ja sukupolvien yli. Näin tapahtuu Jarmo Ihalaisen esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemista.

– Voiko olla samanlaista ja erilaista samaan aikaan, Sofia kysyi.
– Mitä tarkoitat?
– Täällä on niin kuin aina on ollut ja silti tuntuu, että kaikki on muuttumassa.
Romaanin teemoja ovat muutoksen lisäksi aika, katoavaisuus ja vastuunotto. Kyse on kolmen sukupolven elämän käännekohdista. Henkilöitä on paljon. Nykyhetken sisaruspari joutuu aikuiselämän valintojen eteen. Edeltävän polven etäinen isä, häälyvä äiti ja naapurihuvilan naispari vaikuttavat toisiinsa ja sisarusten valintoihin välittömästi ja välillisesti. Isovanhempien polven kokemukset ja teot heijastuvat kaikkiin: tehtailija Wilhelm koki kaikki itsenäisyyden ajan sodat ja omaksui sotamoraalin.

Romaanin rakenne on episodielokuvamainen. Takaumat ja nykyhetki sekä eri henkilöiden näkökulmat vuorottelevat. Tämä toimii tarinan eduksi: juonesta ja henkilöistä haluaa tietää enemmän, lukea lisää. Kieli on napakan päälausevoittoista, se vetää, ja välillä napsahtaa osuva metafora tai vertaus. Dialogi on luontevaa, etenkin Fredrikssonin puheryöpyt viihdyttävät.

Henkilöt ovat kiinnostavia, aukkoisia ja särmäisiä. Koska henkilöitä on useita, syväluotauksia ei luoda, mutta  hetkissä ja tilanteissa avautuu lukijalle mahdollisuus kurkistaa henkilöiden ajatus- ja tunnemaailmaan. Sisarukset ja heidän kasvunsa naisiksi on toteutettu elävinä välähdyksinä, etenkin murrosikäisen haavoittuvuus. Monesti sain lukijana yhdistellä syitä ja seurauksia, mikä tuotti oivaltamisen iloa. Välillä on jaksoja, jotka ovat turhan osoittelevia; Sofian wilhelmmäisyyttä ei olisi tarvinnut toistuvasti mainita tai joissain kohdin tähdentää jo kerrottuja tunnelmia tai tapahtumia. Fredrikssonin ja Gudrunin  parisuhdekriisin kuvaukset ovat välillä  junnaavia, toisaalta turruttavan tuttuuden paljastavia. Toisto sitoo pariskuntaa – kuten muutakin romaanissa.

Romaanin rakenteen ja kerronnan toistoisuus toimii. Pulahdukset, vesi ja juoksut käyvät metaforista. Leudot elokuun illat ovat merkittäviä eri henkilöille eri aikoina, ja aina taustalla väijyy valintojen kylmyys kuin tulevan syksyn ja talven koleus. Pettäminen ja pettymykset uusiutuvat polvesta toiseen. Pettämiseen liittyy aina todistaja tai todiste. Usein todistajan katse on kuin elokuvakameralla kuvattu: joku romaanihenkilöistä näkee ja näky sysää asioita eteenpäin. Todisteena ovat myös kirjeet, jotka vaikuttavat vuosikymmenten jälkeen olevaan ja tulevaan. Henkilöitä kalvavat ja taustoittavat lisäksi isättömyys, äidittömyys tai suvuttomuus.

Romaanin ensimmäisen osan jälkeen olin innostunut: onpa rytmikäs tarina ja arvoitukselliset henkilöt, joiden väliset asetelmat aukaisevat salaisuuksia. Jatkossa tarina sai alun virittelyyn verrattuna nopeita käänteitä, sitten loppua kohti ilmestyi turhan paljon aineksia ja yhtymäkohtia. Yhtäkaikki: kirja tempaisi tarinaan – Wilhelm, Gudrun, Fredriksson, onnettomat vanhemmat ja mahdollisuuksien siskokset elävät mielessäni kirjan päätyttyäkin.

Ylitulkinnan vaaroja uhmatenkin paljastan joitain mieleeni putkahtaneita kysymyksiä. Juontuuko romaanin käänteentekevien elokuun vuorokausien merkitys Sillanpään Elokuusta? Onko taitelijaparin taustalla Tove Janssonin vaikutus ja Muumien höpöttävä Fredrikson? Entä miten hyvin Happoradion sanoitus Ihmisenpyörä lähestyy kirjan teemoja?

Ihmiset syntyvät, kasvavat ja kuolevat, ja jokainen näkee maiseman ja veden omana aikanaan omalla tavallaan. Toisen kokemusta pystyy vain vaivoin ja harvoin jakamaan. Kokemukset häviävät, maisemat muuttuvat, mutta jotain säilyy, säilynee. ”Päivien kulku oli loputon. Paitsi että nimenomaan ei ollut, oli vain tunne kaiken jatkuvuudesta ja toistuvuudesta. Joka päivä kuoltiin vähän, joka päivä jokin muuttui.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 syyskuun, 2012 · 8:49 am

Kohtaamiset kieputtavat

Esikoisromaaneissa on usein raakilemaisuutta. Juonessa voi olla hiomattomia kulmia, tarinan ja henkilökuvauksen mutkia on suoristettu. Toisaalta esikoinen voi tavoittaa kerronnan innon, jonka lukija ottaa vastaan tyytyväisenä ja puutteet hellyydellä ja ymmärryksellä anteeksi antaen. Näin on Hélène Grémillionin romaanissa Uskottuni.

Romaanissa on olan takaa tunnekuohujen ryydittämiä käänteitä. Juoni on lyhykäisyydessään se, että vuonna 1975 alkaa yksin esikoistaan odottava 35-vuotias nainen saada viestejä vuoden 1940 tapahtumista. Päällimmäisiä teemoja ovat kiihkeä rakkaus sekä pettymysten nimissä tehdyt ratkaisut, joilla keinoja kaihtelematta suojellaan päähänpinttymäksi muodostunutta rakkautta. ”Pahimmat pettymyksemme eivät suinkaa johdu toisista ihmisistä vaan siitä, että mielikuvituksen kehitelmät törmäävät todellisuuteen.”

Sota-aika Ranskassa tuo viistovalonsa tapahtumiin: sota-ajan kaaos ja inhimillisyyden inhotila perustelee joitain asioita. Keskiössä on rakkausdraamoja, joihon sotkeutuu ainakin neljä ihmistä. Lisäksi yhden henkilön vanhempien kohtalo kietoutuu vyyhtiin. Peittelyt ja salailu monella tasolla tuhoaa. Puoleen väliin asti kirjassa häiritsee rautalankamainen halu toistella kerronta-aikojen keskeisiä kohtia. Sen jälkeen juttu alkaa luistaa: harvoin lukee noin voimallista lapsettomuuden tuskan kuvausta, mihin se ihmistä vie ja mitä hallitsemattomia käänteitä se tuottaa. Vielä loppurunoelmakin heittää uuden käänteen.

Joskus kirjan tunnemaailmaan saattaa sekottua jokin toinen elämys. Minulla se jysähti Gotyen biisiä ja videota nauttiessa: Sombody That I Used To Know. Tässä rakastavaisten kohtaamattomuus, ohi katsominen ja puhuminen katkovat yhteyden. Eipä aina tarvita muita lyömään kiiloja väliin. Video vetosi minuun: tyylitelty ja peittelemätön. Vautsi, miten hienosti on esitetty miehen ja naisen tulkintojen ero suhteen käänteestä! Artistien kehonkieli sanojen seassa on vakuuttavaa, ja tunnelma kohoaa koko ajan loppua kohti. Kaunista ja kauheaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Avainsanat:

24 elokuun, 2012 · 7:11 pm

Aika ON suuri hämäys

Aika hämää ja hämmentää minua, samoin Sashaa, Bennietä ja Alexia, monia muita myös. Ajankulkuun kuuluu käänteentekeviä ja merkityksettömiä tilanteita, ohikiitäviä kohtaamisia, mieleenpainuvia tapaamisia, muistoja, unelmia ja toiveiden taittumisia. Jennifer Egan näyttää niitä romaanissa Aika suuri hämäys (A Visit from the Goon Squad). Hyvin kirja pysyi hyppysissäni, vaikken parhaimmassa vireystilassa sitä lukenut. Mitä enemmän kirjaa muistelee, sitä paremmalta se tuntuu. Mutta miksi kirjan nimestä puuttuu predikaatti, tai pilkku?

Kerronnan aukkojen paikkaaminen on palkitsevaa. Kulmikas rakenne paljastaa henkilöistään ja tapahtumista jotain olennaista senhetkisessä tilanteessa. Luvuissa on eri päähenkilöitä, myös ajassa sahataan kymmeniä vuosia. Henkilöt voivat viistää toisiaan useaan otteeseen, tai he voivat ilmestyä näköpiiriimme vain kerran, pari. Käy niinkin, että häkellyttävän tiiviisti, osuvasti ja odottamattomasti pienessä tekstikappaleessa niitataan henkilön loppuelämän tai tulevaisuuden kulku.

Kirjan kieli on vivahteikasta. Välillä mielialojen ja tilanteiden kuvaus on tarkkaa dokumentaatiota, ja välillä kerrottu on kuin vertauskuva. Ennalta ei oikein mitään pääse arvailemaan. Outoa kyllä Power Point -esitysluku toimii tehokkaasti. Muoto on perusteltu ja kertojan persoonaa ja perhetilannetta syventävä.

Aika ja sen vaikutus on arvaamatonta. Taukojen pituudella on merkitystä, ainakin musiikissa, varmasti elämässäkin. Aikaa voi kuluttaa vaikka tutkimalla lainausmerkkien väliin suljettuja ilmaisuja, sanakehyksiä. Ajan myötä voi käydä näinkin: ”Hän oli sanakehys ihmismuodossa: kuori, jonka sisus oli kadonnut.”

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

19 elokuun, 2012 · 3:12 pm

Alkuelokuun luontokappaleet

20120819-161407.jpg

Lämpiminä iltapäivinä olen nauttinut pienen puutarhani loppukesän kukinnasta, vaikka elokuussa on jo rappion ja maatumisen merkkejä. Selvä luopumisen tunne vaanii, kesä haihtuu. Värit ovat siksi syviä ja kirkkaita. Välillä voi pistäytyä museossa katsomassa kuihtumattomia kukkia, palata sitten omalle takapihalle lukemaan romaania puutarhatyöläisestä.

Amerikkalainen Georgia O’Keeffe syntyi 1887 ja kuoli lähes 100 vuotta myöhemmin. Hän ehti kokea modernismin eri vaiheet, samalla yhteiskunnalliset ja teknologiset myllerrykset. Aika huima ajanjakso elettäväksi. Eletty elämä jäikin vaivaamaan mieltäni enemmän kuin Tennispalatsin näyttelyn anti. Taiteilija pyrki abstrakteihin muotoihin, myös hyvinkin esittävissä kukka- ja maisemamaalauksissa. Tinkimätön pyrkimys selkeisiin muotoihin ja väreihin töissä on. Ehkä aikanaan omaleimaiset työt näyttävät tänään sisustuliikkeiden julistemateriaalilta. Enkä pysty soimaamaan kriitikoita, jotka näkivät teoksissa sensuaalisia virityksiä. Kieltämättä kasvien ja kallioiden sopukat ja uurteet moisia mielikuvia voivat luodakin, vaikka taitelija sanoi toistaneensa vain orjallisesti ja realistisesti luonnon muovaamia malleja.

Kiinnostavia olivat taiteilijan puolison Alfred Steiglitzin valokuvat 1900-luvun alkupuolelta. Hän oli vaikuttajana valokuvauksen hyväksymisessä omaksi taidemuodoksi. Henkilökuvat vaimosta olivat hienoja, myös New York -kuvat viehättivät – ja heittivät kesälukemisena olleen Seuraelämän säännöt -romaanin tunnelmiin.

Jos O’Keeffe sai aikanaan inspiraation luonnosta, on Reidar Palmgrenin uusin romaani Sudenmarja ammentanut ainakin luontokappaleista. Tarinassa umpimielinen Tuula toimii luonnonmukaisen puistotyön ja työnantajan tehokkuuslaskelmien puristuksessa. Muutenkin kirjan teemoja polarisoidaan, ja näytteillepanossa on turhaa asetelmallisuutta. Valtaosa henkilöistäkin on kaavamaisesti hyvä tai pahoja.

Etualalla on onneksi Tuulan ohella hahmoja, joissa on aineksia kumpaankin. Se, kumpi keikkuu päällimmäisenä, vaihtelee. Vaakakuppia heiluttaa ihmisten vaikutus toisiinsa. Pienikin hyvä voi tehdä mutkan ja sivupolun ennalta määrättyyn (yleensä huonoon) suuntaan, kuten murkkutöhrijän osuus osoittaa. Muuten tämän hahmon rooli kokonaisuudessa jää turhan viitteelliseksi. Vartija-Anttikin saa jatkoajan ja mahdollisuuden valita. Tuulassa on kieltämättä arvoituksellisuutta, joka jää mieltä kaihertamaan.

Mihin Palmgren tällä kaikella pyrkii? Arvoitus säilyi, eikä avautunut minulle. Kohtalo- ja luomu-fantasia kohtasi arkirealismin, jäljelle jäi hämmennys.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat:

10 elokuun, 2012 · 8:41 pm

Riivattu lukeminen


”Silloin tällöin on lukemista, joka saa ihon kananlihalle, olemattoman turkin karvat siirottamaan ja vapisemaan, kun kaikki sanat palavat ja loistavat kovina ja selvinä ja äärettöminä ja täsmällisinä kuin liekihtivät kivet, kuin tähtien pisteet pimeässä – lukemista, jolloin tieto, että me pääsemme perille kirjoitetusta poikkeuksellisella tai paremmalla tai tyydytystä tuottavalla tavalla, tulee ennen kuin pystymme lainkaan sanomaan, mitä me tiedämme tai mistä me sen tiedämme.”

A S Byatt on kirjoittanut kimurantin kudelman romaaniinsa Riivaus. Romanttinen kertomus (Possession. A Romance, 1990, suom. 2008). Kaksi viktoriaanisen kirjallisuuden tutkijaa yhdistää voimansa tutkimuskohteidensa yhteyksien selvittämisessä. Yhteistyöstä kehkeytyy omaehtoinen, paikkaansa hakeva hauras suhde. Toimeen sotkeutuvat muut intohimoiset reliikkien metsästäjät kirjallisuudentutkimuspiireistä. Lisäksi herkutellaan postmodernistien, biografistien ja feministitutkijoiden fraseologialla.

Toinen kerronnan taso viipyilee viktoriaanisen ajan paineissa kamppailevien kirjailijoiden suhteen kehittymisen seuraamisessa ja seuraamuksissa. Rakkaus on joka ajassa, vaikkakin vaihtuvissa paineissa, piinallisen hankalaa. Kerrontaa katkovat monisivuiset mytologiset runoelmat, päiväkirjatekstit ja tutkimustulkinnat.

Kerronta on täyteläistä, latautunutta, kiemuraista ja ilmaisuvoimaista. Kirja pitäisi lukea useita kertoja uudelleen. Tenhoava juoni on nyt selvitetty, toisella lukukerralla voisi pureutua viktoriaaniseen kirjallisuuskäsitykseen ja siihen kuuluvan kielen symbolisiin kätköihin. Kolmannella lukukerralla voisi pureutua metaforisuuteen. Neljäs lukukerta voisi keskittyä uudelleen tutukimusmetodien irvailuun ja tyyppipiirteisiin.

Kesäni on kulunut toinen toistaan kirjallisimpien teosten parissa, ja välillä minua on askarruttanut päälleliimattu elitistisyys.Tämä teos on kuitenkin kaikesta krumeluurista huolimatta vaikuttava taidonnäyte ja lisäksi elävä, koskettava, monitasoinen ja vetoava. Kiitos Kersti Juvalle, joka vinkkasi hienoa teosta elokuun alun koulutuspäivillä, ja lisäkiitos Sadulle, joka vahvisti suositusta!

”Rolandille oli opetettu, että kieli on väistämättä riittämätöntä, ettei se kyennyt koskaan puhumaan siitä mikä oli, että se puhui vain itsestään. – -. Hänelle oli käynyt niin, että se, miten monella tavalla jokin on sanottavissa, oli kiinnostavampaa kuin ajatus, että jokin ei ollut sanottavissa.”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

4 elokuun, 2012 · 6:09 pm

Seikkailu Barcelonassa

”Se on laskelmoitu täsmäisku lukijan mielihyväkeskukseen.” Näin arvioi kriitikko Juhani Karila Carlos Ruiz Zafónin kirjojen hautausmaata ympäröivää Barcelona-sarjan kolmatta osaa. Tuulen varjo oli minulle aikanaan huikea kokemus, Enkelipeli kovien odutusten vuoksi pettymys, mutta tämän kolmannen osan Taivasten vanki jälkeen pitäisi kaikki osat lukea uudelleen. Palaset loksahtelevat naksahten yhteen. Tarinaan jää silti harkittuja, täydennystä huutavia aukkoja.

Yleensä en ole kovin innostunut tietoisen kirjallisista teosrakennelmista, mutta Ruiz Zafónin taitava tyylilajien soppa, juonellinen näppäryys ja dialogisanailun lennokkuus toimivat. Varhaisnuoruuteni suurelämys Monte Criston kreivi heräsi tässä teoksessa henkiin siten, että saanen olla kritiikitön ja heittäytyä nostalgiseen seikkauluun.

Seikkauluromaanien tapaan kaksi miestä hallitsevat juonenjuurta: vakaahko ”isäntä” ja vallaton apuri luottoystävinä. Daniel Sempere säilyttää melko hyvin kiinnostavuutensa, mutta Fermin Romero de Torres on varsinainen kalutun asetelman luuydin. Ilahduttavaa on se, että teoksen tyylilajipastisseihin kuuluu myös huumoriosuus, josta Fermin pitkälti vastaa. Tietysti tarvitaan pääpahis ja joukko hyväsydämisiä apureita. Naiskuvaus ei oikein päivänvaloa kestä, mutta siedän kliseet muun mukavan kustannuksella.

Kirjasta on vaikea kirjoittaa, sillä voisin luetella lukuisia ennalta-arvattavia käänteitä ja kökköyksiä. Silti kokonaisuus jyrää, ja annan itseni nauttia; minua vedetään vääjäämättä sumuisen kaupungin mielikuvamaailmaan ja francolaisen kansalaisrakenteen ristivaloon, mutinastani huolimatta. Annan mennä. Haluan Semperen antikkaan. Kuulen korvissani nopeaa espanjankielistä pehmeää säksätystä ja näen dialogien käsivispaukset. Kuljen lukemattomien kirjojen mausoleumin labyrinteissa. Olen matkalla. Seuraan tapahtumapaikkoja kartalta. Kirjoittelen kirjassa heiteltyjä osoitteita mahdollista Barcelonan matkaa varten (ravintola Can Ljuis Calle de la Cera 49:ssa, baari El Xampanyet Calle Montcadalla, Calle Petritxolin kahvilat). Ja odotan luvattua neljättä osaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

31 heinäkuun, 2012 · 8:49 am

Tanska-draamat ja kesän lukulista

Harmaat, viileähköt ja tihkuiset kesäillat eivät ole tuottaneet minulle minkäänmoista haittaa. Olen viettänyt ne tanskalaisten draamasarjojen hyvässä seurassa. Ne vetivät seuraansa paisteellakin.

Borgenin (Vallan linnake) olen katsonut keväällä kertaalleen ja nyt suviajanvietteenä toistamiseen. Uusinta vain syvensi ihailuani: käsikirjoitus, casting, näyttelijätyöskentely ja kuvaus ovat huippuluokkaa. Tanskalainen nykypolitiikka tuntuu tutulta ja henkilöt ovat epätäydellisyydessään todenkaltaisia. Tottunutkin fiktion katsoja alkaa epäillä faktan ja fiktion rajoja ja uskoa henkilöiden olevan oikeassa elämässä.

Käsikirjoitus on neropattien työtä. Henkilöt syvenevät, eri puolia pomppaa pintaan ja tapahtumat koukuttavat. Kaikkiaan 20 jaksossa on vain pari keskinkertaista jaksoa, loput ovat tempaavia tutkielmia ihmisistä työn, ihmissuhteiden ja menneisyyden paineissa.

Tv-kierroksella jäi aikanaan Forbrydelsen (Rikos, ensimmäisessä tuotantokausessa 20 jaksoa) näkemättä, mutta englanniksi tekstitettynä tallennuksena se pysäytti näin vehreän kesän keskellä. Sarjassa on aina pimeä, sisätiloissa ei vahingossakaan napsauteta sähkövaloja päälle. Ulkona on joko loskaa tai sataa kaataen. Synkkä on itse rikoskin ja sen vaikutukset uhrin läheisiin ja tutkijajoukkoon.

Rikosvyyhteen kietoutuu kööpenhaminalainen paikallispolitiikka. Rinnakkain kuljetetaan uhriperheen, riksotutkijoiden ja poliitikkojen tilannetta, tunteita ja suhteita. Seurattavia henkilöitä on useita, ja näiden tuomat risteilevät näkökulmat nostavat sarjan reilusti yli keskivertojännäreiden. Nyt on kyse samastuttavista tilanteista ja henkilöistä. Juoni hölkkää mutkitellen; mokomia jaksojen loppukoukkuja olen harvoin kokenut.

Kiehtova henkilö on lähes autistinen tutkija Sarah Lund. Työnarkomaani paneutuu juttuun ja muut elämänaspektit hautautuvat. Lundin ja esimiesten poukkoileva luottamussuhde on välillä päälleliimattua, vaan ei haittaa. Myös opetusviraston pomossa on tenhoavaa karismaa, samoin murtumispisteessä tempolevassa karhumaisessa perheenisässä.

Rikoksen toinen tuotantokausi oli melkoinen mössö. Juoni oli epäuskottava, vaikka henkilöhahmot olivat yhä kiinnostavia. Lund ylsi lähes lisbetsalandermaiseen loppusuoritukseen, ja pomosuhteet rikkoivat kaikki uskottavuuden rajat. Loistavaa ensimmäistä tuotantokautta tämä ei kuitenkaan pysty himmentämään.

Luku- ja tv-draamakesäloma alkaa kääntyä kohti loppuaan. Monia mieleenpainuvia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia olen päässyt kohtaamaan ja iloitsemaan niiden tekijöiden kerrontataidoista. Muistini virkistykseksi tallennan kommenttikenttään kesälukulistani; huippulukuhetkistä onkin jo olemassa aiemmin omia blogilurituksia.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

12 heinäkuun, 2012 · 7:18 pm

Kaksi kattausta seuraelämää

Seuraelämän säännöt -romaani kuvaa nuoren naisen käännevuotta 1938 New Yorkissa. Venäläistaustainen sihteeri pääsee piireihin ja käynnistää uran lehtinaisena. Keskiössä ovat ihmissuhteet ja oman tien etsintä. Suhdeverkosto määrittää henkilöiden asemaa ja mahdollisuuksia. Suhteet syntyvät nopeasti, liihoittelevat ja haipuvat myös, toimivat vaihtokauppoina ja vaikutuskeinoina. Washingtonin kirjaamat vanhat 110 seuraelämän sääntöä peilautuivat näppärästi selviytymiseen pörssiromahduksen jälkeisessä ja sotaa edeltävässä ajassa.

Amor Towels pyrkii työläisnaisnäkökulmaan vanhan rahan liepeillä. Kirjailija on stanfordilaisia kirjallisuusmiehiä, ja alkupuolella minua vieraannutti paperinkahiseva kirjallinen tietoisuus. Nimipudottelu paljasti kerrontaesikuvia: Forster, Dickens, Hemingway, mutta myös Wirginia Woolf ja Agatha Christie. Sivistysarvo laskettiin henkilöhahmojen kirjallisella maulla ja lukeneisuudella. Tarina alkoi kuitenkin vetää ja siihen syntyi aitoa tunnelmaa Manhattanin iltasiluetista, ovimiesten vartioimista huoneistoista, kuppilatapaamisista ja klubien hämystä. Päähenkilö, itsenäinen ja sanavalmis Katya, oli kiinnostava, samoin vertailuhahmona toimiva vahva ja omaehtoinen Anna. Tottakai Kultahattu kimmelsi taustalla, ja minulle tuli lisäksi takautumia esiteininä lukemistani A. J. Croninin romaaneista, aidosti tuon aikakuden tuotteista. Lopputulemana on, että minä aloin tavoittaa tekstistä kuvittelemani ajan hengen ja pitää siitä.

Syön jonkun villamyssyistäni, ellei parin vuoden päästä ilmesty romaanista elokuvaversio. Siinä tulee olemaan upea ja laadukas 1930-lukulainen glamourpuvustus, kauniita ihmisiä (vaikkapa Kiera Knightly Katena ja Scarlet Johanson Evenä sekä Tinkerinä Joe Franco, Annana joku Sharon Stonen tapainen), tyylikästä epookkikuvausta ja nykyhollywoodilaista näyttelemistä, joka on näyttelemisen näyttelemistä – ja saadaan aikaan hengetön, ulkokohtainen tuote.

Toinen eräänlainen seuraelämän tai seuranhaun kuvaus on Joel Haahtelan Traumbach. Olen aina pitänyt Haahtelan tyylistä ja hivenen unenomaisesta kerrontatavasta. Tässä pienoisromaanissa seurataan lempeästi ja kaikkitietävän etäisyyden päästä nuorta miestä nimeltä Jochen. Tarina on osoitettu viattomille ja viallisille. Se kuvaa hyvin epämääräsessä itäsaksalaisessa pikkukaupungissa vaeltelevaa valejournalistia, jolla on ihastuttavia kohtaamisia naisten kanssa. Loppu on hienostuneen ”ja sitten heräsin” -henkinen.

Tällä kertaa Haahtela ei haltioittanut. Vaikka kerronnassa oli viehkoa vanhahtavaa vetoa, lopputulos on melko yhdentekevä. Kauniisti kuvailevia elämänajatuksia eksyi joukkoon.

On surua, jolle on selvästi osoitettava syy, jokin kaipuuta ja elämänpölyä nostattava tapahtuma, joka ihmisen on jätettävä pikku hiljaa taakse. On vain käveltävä läpi surun, joka muistuttaa hämärää metsää. Metsän jälkeen tullaan aukealle, ollaan voiton puolella, mutta vain hetken, sillä elämä on mitä on ja aukean takana häämöttää jo toinen tiheikkö. Mutta annetaan sen toistaiseksi olla. Nautitaan aukeasta ja kuljetaan hetki vapaana!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

9 heinäkuun, 2012 · 12:01 pm

Lukuromaaneja ja muita kulttuurikokemuksia

Keskikesän lukuputki on hyvässä vauhdissa, ja käsien välistä on lähtenyt useita lukuromaaneita. Viimeisin merkityksellisistä romaaneista on Jonathan Franzenin Vapaus. Franzen on aivan pistämätön terävässä henkilökuvauksessa. Ihmisen epätäydellisyys pajastuu kuin viiltelijän partakoneenterä ihokerrosten läpi: eritteitä tihkuu, kipua levittyy, mutta vähitellen se lievenee, jolloin elämä tuntuu (ehkä) aiempaa kirkkaammalta. Olipas vertaus – inspiraatio johtunee lukukokemuksesta. Vapauden lukeminen on matkankaltainen, innostava, elämyksiä tuottava ja kuitenkin myös väsyttävä, koska kerronta on niin täyteläistä, vyöryävää ja yksityiskohtaista.

Tätä ennen luin dekkarin Hämärän huoneet, joka avaa murhamysteeriota dementoituneen näkökulmasta. Se on toteutettu melko uskottavasti ja kiehtovasti. Kirjassa oli myös koskettavat hetkensä, sillä muistin menettäminen on niin traagista. Ihminen katoaa, ulkopuoli jää näkyviin, sisäinen elämä haipuu muiden uloittumattomiin.

Tässä välissä oli virkistävä Tallinnan matka ja Kumussa käynti. Matkalukemiseksi valitsin välillä eteläamerikkalaisen romaanin, sillä pikkuhiljaa minulle alkaa tulla yliannostus pohjoisamerikkalaista kerrontaa. Veronique Ovalden Mitä tiedän Vera Candidasta ei ollut kuitenkaan ilmaa raikastava välipala. Oli kerronnassa viehättävääkin, mutta tarina jätti minuun vaisun olon, vaikkakin siinä oli sukupolvidraamaa kerrakseen.

Kesäkuun viimeisen viikon kulttuurikokemukset olivat nekin monipuolisia. Ateneumin Schjerfbeck-näyttely ylitti odotukseni. Se oli todella laaja, ja monet teemanäyttelyt nähneenäkin voin todeta, että tässä katselmuksessa joukossa oli lukuisia ennen näkemättömiä tauluja. Näyttely etenee kronologisesti, mutta toisintoja on välillä vierekkäin, mikä on onnistunut ratkaisu. Hohdokasta oli El Grecon innoittamana tehtyjen teosten rinnastaminen esikuviin. Taiteilijoiden näkemys ihmisestä liippasi toisiaan, mutta mahtavasti Schjerfbeck on tosiaan vetänyt omaa ilmaisulinjaansa. Kummatkin mestarit ovat todella omanlaisiaan aikalaistensa joukossa.

Tuon viikon kotimaiset romaanit maittoivat mukavasti, kummatkin minulle kirjailijoina uusia tuttavuuksia. Eeva- Kaarina Arosen Kallorumpu on kerronnaltaan kekselijäs. Tässä romaanissa kertoja on todella kaikkitietävä. Hän ottaa elokuvaohjaajan roolin, joten hän halllitsee kuvia, otoksia ja kohtauksia. Asetelma on onnistunut ja aihekin kiehtova: vihdoin saatiin kauan odotettu Mannerheim-elokuva… Hienot mahdollisuudet kuitenkin hukataan mielestäni turhaan jännitteen löystyttämiseen, teksti olisi pitänyt toimittaa tiiviimmäksi.

Kristiina Lähteen Kuka on nukkunut vuoteessani -romaanissa viedään myytti suomalaisten puhumattomuudesta aivan uusiin ulottuvuuksiin. Absurdius on hauskaa. Kirja on tuore toteutus keski-iän angstista, ihmissuhdeongelmista ja elämänpettymyksistä. Etäännyttäminen mielestäni tällä kertaa toimi mainiosti. Eipä muuta kuin kohti kirjastoa ja uusia lukukokemuksia kohti.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , , ,

25 kesäkuun, 2012 · 9:25 am

Ja suurin niistä on

Luin keväällä Elif Shafakin Kirottu Istanbul ja ihastuin kerrontatapaan, tarinan kehittelyyn ja henkilökuvaukseen. Juhannuskirjakseni sain lainattua Shafakin ensimmäisen suomennoksen, romaanin Rakauden aikakirja, ja tartuin siihen suurin odotuksin. En kyllä tiennyt, mitä odottaa. Nimihän voi viitata imelään rakkausromaaniin tai mihin tahansa siihen suuntaan. Kyse on kuitenkin mystisfilosofisen 1200-luvun suufilaisuuden ja siihen liittyvien ihmiskohtaloiden kuvauksesta, johon lomitetaan nykyajan amerikkalaisrouvan elämänmuutos. Kyllä rakkaudesta kaikki kumpuaa, mutta ei erityisen makeillen. Rakkautta on niin monenlaista. En ole yleensä sinut vyöryävien tunteiden ja vahvojen sanojen proosassa, mutta nyt oli hyvä avartaa omia rajoja!

Kiinnostavinta romaanissa on ehdottomasti vaeltavan dervissin Shamsin ja saarnamies-lainoppuinut-filosofi Rumin suhde. Siihen liittyy näkyjä, enteitä ja elämänfilofisten näkökulmien vaihtoa. Henkilöt ovat tosipohjaisia ja tuttuja 1200-luvun persiankielisestä kirjallisuudesta: Rumi tunnetaan nykyisinkin runoilijana. Jaakko Hämeen-Anttila on 2000-luvun alussa kääntänyt hänen tekstejään ja Kaija Saariaho säveltänyt hänen runoihinsa sävelteoksen (tämänaamun Hesarissa oli arvostelu niistä…). Romaani kertoo Rumin elämästä ennen runoilua. Kohtaaminen Sahmsin kanssa tekee hänestä runoilijan: sen saa aikaan rakkaus ja etenkin rakastetun menettäminen, sillä rakkaus muuttuu sanoiksi ja rakastettu jatkaa puhetta niiden välityksellä. Rumilla on perhe ja siihen liittyviä hyviä tunnesuhteita, lisäksi hän on kunnioitettu oppinut, mutta vasta sielunkumppanuus, joka suistaa kunnioitusta ja korkeaa asemaa raiteiltaan saa hänet ymmärtämään ihmisiä ja rakkautta.

Tämä on kuitenkin hämmentävää: rakkaus toiseen mieheen saa aikaan merkittäviä ristiriitoja muiden kanssa. On toisaalta hienoa, että romaani osoittaa erilaisia rakkauden muotoja ja sen, että kahden miehen ystävyyttä voi sanaoa rakkaudeksi, eikä kyse ole fyysisetä suhteesta. Kuvatut henkilöt ovat ristiriitaisia, eikä suufilainen tyyneys ole kulmikkaissa kohtaamisissa aina läsnä. Monet ristiriitaisuudet tekevät näistä henkilöistä kiinnostavia, joskin henkilöt jäävät aika etäisiksi ja arvoituksellisiksi, siksi ehkäpä mieleenjääviksi. Shamisissa on jotain jeesuksenkaltaista, ihmeitätekevä kiivailija-julistaja saa puolustajia ja kiihkeitä vastustajia, ja kärsivällisesti esitettyjä sääntöopetuksia piisaa.

Pääpaino on suufilaisella tulkinnalla rakkaudesta ja elämänkatsomuksesta (tai tulkintoja on tietysti tuhansia, kiistanalaisia, tässä romaanissa yksi). Romaanissa on paljon opettavia vertauksia ja elämänasennetta voimistetaan neljälläkymmenellä säännöllä, joita tarjoillaan aina sopivin välein. Ne ovat vaikuttavia ja ajatuksia herättäviä. Välillä vertauskuvallisuus on raskasta, ja keretteläinen voisi ajatella, että nyt tarjotaan sofistikoidumpaa versiota Coelhon pseudofilosofoinnista.Olin kuitenkin lukijana otollisella mielellä, ja suufilainen ajattelutapa antoi paljon pohdinnan aihetta.

Numerokikkailu (40) tuntui kiehtovalta, samoin dervissitanssin keksiminen ja lukuisat elämänsäännöt. Vieraannuttavinta minulle olis silti jumalan ymppääminen mukaan, joskin tajuan, että jumala oli tässä lähinnä rakkauden synonyymi. Kyse on siitä, että kaikki uskonnot ovat virtoja samassa joessa, ja päämääränä on tähtääminen kaikkiaalliseen välittämiseen, myötätuntoon, epäitsekkyyteen ja mielen avaamiseen. Välittäminen on kuitenkin vaisu sana, kun tähtäimenä on rakkaus, joka tuntuu tulen ja veden yhdistymiseltä: ”Maailmankaikkeus pyörii eri tavalla, kun tuli rakastaa vettä.”. Kirjassa on tukuttain symboliikkaa. Kolmas silmä tulisi löytää, se katsoo sisimpään, ja elämänelementtejä on viisi: maa, ilma, tuuli, vesi ja tuli, mutta siihen tulisi lisätä vielä yksi eli tyhjyys.

Romaanin kudos alkaa 40-vuotiaan 2000-luvun kotirouvan kytevästä elämänmuutoksesta rakkaudettomasta liitosta kohti ennakoimatonta tulevaisuutta, jolla ei ole juurikaan ajallisia mahdollisuuksia. Merkitystä sillä kuitenkin on. Kyse on opettelusta elämään nykyhetkessä, ja kipinän siihen tarjoaa mullistava rakkaus. Tämä tarina ei ole kirjan kiinnostavin osa, mutta kyllä siinäkin koskettavaa on. On myös ristiriitaisuuksia, sillä rakkauden vuoksi nainen joutuu jättämään toisia rakkauksia, kuten lapsensa. Aika makeilevaa on sähköpostirakastetun samankaltaisuus Shamsin kanssa, mutta sekin kytketään suufilaiseen ajatteluun: aina tulee uusi elämä entisen tilalle, elämä jatkuu ihmisestä toiseen, vuosituhannesta toiseen, tilalle tulijoita on. Jokaisella on ainutkertainen elämä, mutta niistä muodostuu Yksi. Perustunteet ovat samoja: ”Rakkauden etsintä muuttaa meitä. Rakkauden tavoittelijoiden joukossa ei ole yhtäkään etsijää, joka ei olisi kasvanut matkalla. Sillä hetkellä kun rakkautta alkaa etsiä, alkaa muuttua sisäisesti ja ulkoisesti.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: