Aihearkisto: Kirjallisuus

12 kesäkuun, 2016 · 7:29 am

Blogger Recognition Award

Kirsi Maarit (Kaikkea kirjasta), Maisku (Täysien sivujen nautinto) ja Jonna (Kirjakaapin kummitus) lähettivät minulle lähes samanaikaisesti saman haasteen – ja siihen vastaan. Koska sain palkintopostausponteen kolmesti, laadin sen kunniaksi verbaalin (vaikka maallisen) kantaatin seuraavat ohjeet täyttäen:

Award1Ohjeet palkinnonsaajalle:

  1. Kirjoita postaus palkinnosta logoineen.
  2. Kerro lyhyesti kuinka aloitit bloggaamisen.
  3. Anna ohjeita aloitteleville bloggaajille.
  4. Mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi.
  5. Nimeä 10 bloggaajaa palkinnonsaajiksi.

 

Ma kirjabloggaaja, kultturelli tekstitagaaja

Kuulen haasteet: bloggamisesta kirjoita!
Milloin aloitin? Oi aikoja noita!
Voisinkin loihtia postausmuistelon:
jo viisi vuotta siitä on,
kun kulttuuripohdintoihini tahtia hain,
ja mainion harrasteen sain.

Ma toiminnallisen mediakasvatuksen opinnoissa käyskentelin,
somettamista selvitin, bloggaamista pohdin ja kokeilin,
testimielessä Tuijatan tein
– pikkusormesta sydänlihakseen se vei, samantein.

Oi, mikä onni on yhdistää elinikäiset ilot,
lukemisen ja kirjoittamisen leijuvat kilot.
Luulin olevani kirjabloggaajana ensimmäinen
– mikä tietämätön menninkäinen!
Vaan totesin: yhteisö iso kirjoista bloggaa,
sen osa olla onnekas saa.

Sa (kirja)bloggauksesta haaveileva:
anna palaa, sanasesi sanova.
Tee niin kuin tahdot, omalla kyydillä,
kunnioita teoksia sanalla, vapaalla tyylillä.
Sano niin kuin voisit tehdä sen livenä YLE:llä.
Ei eteenpäin vie, jos vain mollaa,
ei sekään, jos kaikki on oolalaa.
Se on mottoni mun.

Jos joku luulee, että lamaannun,
vaikkei lukijoita ole mulla satoja, monta.
Ei se ole onnetonta.
Tallennan postaten kirjaelämykseni muistiin.
Ja voi, ihastun niin,
kun joku juttujani lukee
ja kommentein aatoksiani tukee
tai lähettää sanasen oman,
soman, tai eri kannan aukottoman.

En mainitse kymmentä kollegaa,
sillä Award-ketju taitaa jo lagaa,
koska monet ovat jo jättäneet haasteen taa.
Koitan kuitenkin kepillä jäätä,
siis ota palkintohaaste ja kirjoittaa päätä
(ja lue tolkulliset jutut heiltä,
jotka mut suistivat järkipostauksen teiltä –
eli tsekkaa haastajat Jonna, Kirsi Maarit ja Maisku):

haastan Kulttuuri kukoistaa -blogin ja Kirsin Book Clubin, jossa on kymmenkunta kirjoittajaa, sekä blogin Oksan hyllyltä.

Award

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

11 kesäkuun, 2016 · 11:11 am

Karin Erlandsson: Kuolonkielot

img_3223Dekkariviikolle olen valinnut postattavaksi kirjoja eri kulttuureista. Kotimaisesta tarjonnasta valitsen nyt suomenruotsalaista jännitystä. Karin Erlandssonin dekkarissa Kuolonkielot ( S&S 2016) piipahdetaan 1990-luvun alun ruotsinkielisen rannikon pikkukaupungissa, Uudenkaarlepyyn kaltaisella.

Kerron lyhyesti kehyksen: kielot kukkivat, on juhannus, löytyy kaikille kaupunkilaisille tutun henkilön ruumis. Tappaja selviää viimeisillä sivuilla, mutta poliisityön ansiosta se ei ratkea. Poliisit ovat tässä rikoskirjassa näkymättömiä, näkyvissä on pieni yhteisö, sen muutamat yksilöt.

Sanoinko rikoskirja? Varsinaista tappoon liittyvää jännitystä ei Kuolonkieloissa ole. Ehkä jännitysmomentti on paikkakunnalle toimittajaharjoittelijaksi saapuvan Saran alkutaipalellaan rykivä suhde. Vaan saa tätä sanoa rikoskirjaksi, sillä vähintään sieluun sattuvia rikoksia kyllä ilmenee, vaikkapa panettelua, peittelyä, painostamista, pelkoa ja pahoinpitelyä.

– Ihmisillä on kaikenlaista, hänen äidillään on tapana sanoa ja huokaista. – Kaikenlaista.

Yksi romaanin teema on se, että ulospäin toimivilta näyttävien pariskuntien yhteispeli on kotona aivan toista. Toisaalta kirjassa on esimerkki parista, joka on elänyt salaisuuden kanssa sovussa. Sitten on niitä, jotka eivät sano ääneen eivätkä tunnusta, ettei kaikki ole kunnossa. Parhaiten romaanissa tavoitetaan kahden lesken tilanne: vanha Lea on terävänä sinut inhimillisen elonkirjon kanssa ja tuore leski Krister möyrii surussa, josta kumpuaa selvittämättömien asioiden viha.

kuolonkielet

Romaanin etu ja heikkous on väkimäärä. Toisaalta on virkistävä tällainen yhteisöproosa, jossa pikkupaikka ja henkilösuhteet erottuvat näkökulmia vaihdellen. Toisaalta harvaan asiaan saa otetta, sillä tyyppejä ja aihelmia niin paljon. Tsot, tsot – en kerro mitä, sillä muuten katoavat kirjan salat.

Pikkukaupungin 1990-luku vaikuttaa viattomalta nukkumalähiöltä. Sukupuolisuuskysymyksistä vaietaan, vaikka yksi piinaava naispappeusvastustaja saa liehua vapaasti. Yhteiskunnallinen näkemys jää ihmissuhteiden varjoon; lamakausikaan ei näy missään (ehkä ei näkynyt Pohjanmaan rannoilla). Turhan paljon korostetaan tapahtumattomuutta, ja Saran naiivius tuskastuttaa, myös jotkut yksioikoiset henkilökuvat.

Johtopäätökseni on se, että Kuolonkielot on erilainen rikoskirja ihmisten salaisten makuukamaritapahtumien vaikutuksista elämänkulkuun. Pidän kerronnan tavasta liu´uttaa menneitä, siten ne muistojen mieleenjuolahdukset putkahtelevat. Henkilöt saavat sen seurauksena vähän lihaa luiden päälle. Vaikka en erityisesti villintynyt, välipalana maistui.

—

Karin Erlandsson
Kuolonkielot
Missdåd
Suomentanut Taija Mård
Kustantamo S&S 2016
rikosromaani
263 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Osallistun S&S:n some-lukupiiriin 14.6.2016  klo 18-20, katso lisää Facebookista.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

10 kesäkuun, 2016 · 10:06 am

Dolores Redondo: Luualttari

img_3223

Dolores Redondon Baskimaan murhissa on päästy toiseen osaan, ja kolmatta siinä jo voimallisesti pohjustetaan. Ensimmäinen osa Näkymätön vartija (Gummerus 2015) tutustutti rikosylikonstaapeli Amaia Salzariin ja toinen osa kertoo hänestä lisää: Luualttari (Gummerus 2016).

Sarjamurhaus jatkuu. On syytä epäillä pahuuden voimien ujuttautuvan yhä lähemmäs Amaia Salzaria ja hänen perhettään. Mielisairaan äidin aiheuttamat jälkijäristykset voimistuvat, vaikka sekopää on ollut vuosia pakkohoidossa. Koska Salzar on itse tullut juuri äidiksi, äitiysteema paineistaa ja pelottaa.

Kaikki tuntuu kietoutuvan kaikkeen ja etenkin päähenkilöön. Suhtaudun työlästyneesti dekkareihin, jossa rikosvyyhteen sekoitetaan etsivän privaattielämä, muuten sitä saa mielestäni surutta kuvata ja siten syventää henkilöhahmoja. Ehkä minua riepovat tosikkomaisuus ja superkytän ylimielisen oloinen erityisyys. Sitä korostetaan, ja niin myös kauneutta, laihuutta, sinnikkyyttä, terävyyttä, traagista taustaa ja yhä väijyvää uhkaa.

”Joskus henkilöillä, jotka ovat nähneet läheltä kuoleman, on tällaisia taipumuksia, mutta… Sinun kykysi on erilainen, ja se sinusta tekee erilaisen. Olet erityinen, sen minä olen aina tiennyt, mutta missä määrin, millä tavalla erityinen? Ole varovainen, Amaia. Niitä voimia, jotka sinua suojelevat, on yhtä paljon kuin niitä, jotka ovat vainonneet sinua.”

Olen jälleen kerran kirjan kanssa toisaalta-toisaalta-tilanteessa. Luualttarissa ärsyttävät samat asiat kuin sarjan ensimmäisessä osassa, mutta kummasti 600 sivua tulee ahmittua. Yhä minua Redondon kirjassa kiehtovat baskilaiset uskomukset ja miljöö. Yliluonnolliset osuudet sopivat minusta jotenkin mystishohtoiseen baskilaisuuteen, enkä hätkähdä luontojumalattaren näyttäytymisiä tai muiden olentojen tai enteiden pistäytymisiä.

Luualttari

Pettynyt olen siihen, että uskomuspuolta ei syvennetä, sillä baskilaiseen kulttuuriin liittyvää luonnon- ja taikauskon aineksia voisi hyödyntää kunnolla. Harmikseni psykopaattitappajien ja -manipuloijien motiivit ovat hävettävän heppoisia. Paikallisväri ei niitä perustele, vaan paha ja hulluus on samaa sörsseliä kuin missä tahansa sarjamurhasaagassa: perusteellinen vinksahtaneisuus riittää. Ja loppujännityshuipennus on valitettavan arvattava.

Sananen vielä naisesta poliisipomona. Hyvin Redondo kuvaa tilannetta, jossa nainen joutuu koko ajan lunastamaan paikkansa äijäkollegoiden johtajana. Myös kamppailua äitiyden ja upottavan työn ristiriidassa valaistaan. Nyt nähdään naisnäkökulmasta, miten työpaikkaromanssin mahdollisuutta voi käsitellä. Ja Amaia on perheessä pistäytyvä työnarkomaani miestyyliin. Alati joustavan James-siipan Guggenheim-näyttelynkin rouva omiin hommiinsa paneutuen ohittaa ja painelee jahtaamaan sarjamurhaajaansa. Ja jatkaa sitä kolmanteen osaan. Tapaamisiin!

– – –
Dolores Redondo
Luualttari
Suomentanut Sari Selander
Gummerus 2016
dekkari
609 sivua.
Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 kesäkuun, 2016 · 9:06 am

Donna Leon: Ansionsa mukaan

img_3223

Miksi edes postata tästä? Donna Leonin 23. Brunetti-dekkari Ansionsa mukaan (Otava 2016) on samaa turvallista ”jännitystä” kuin 22 edeltänyttä. Venetsian maisemat ja korruptio ovat tuttuja, perhekeskeinen komissario herkuttelee taas tutkijavaimon väsäämillä aterioilla, pomo-alanen-sihteeri-suhteet rullaavat entisin jännittein ja yksi rikos ratkaistaan.

Postaan juuri siksi: Leonin linja pitää. En pysty lausumaan, onko kirja hyvä tai miten hyvä, sillä Leonin kirjat ovat minulle rituaali. Tiedän saavani vuosittaisen sohvannurkkamatkan kaupunkiin, jossa kauneus ja rappio sulautuvat ainutlaatuisesti. Tiedän saavani annoksen inhimillistä pohdintaa epätäydellisestä elämästä, jossa joiltakin asioille suljetaan silmät, vaikka nähdään. Uuteen Brunetti-kirjaan tartun levollisin mielin: kiva tavata tuttuja; mikäköhän ihmiselämän kiemura on tällä kertaa tutkinnan kohteena.

Brunetti-kirjoissa on kerrassaan viehättävää vanhanaikaisuutta. Kohteliaat tavat ja keskustelukonventiot luikertelevat tekstissä sulavasti. Hierarkinen venetsialaisuus välittyy, silti vaatimattomista oloista ponnistanut Brunetti luovii onnistuneesti niin contessojen kuin baarimikkojenkin kanssa.

Ansionsa mukaan ylittää odotukseni. Kultivoitunut komissario pistelee keväisessä Venetsiassa parasta ihmistuntemus- ja kulttuuriosaamistaan kollegoiden, kirjallisuudentutkijavaimonsa, kirjastoihmisten ja kreikanopettajan kanssa. Kirjaihmisenä symppaan Brunettia. Tämä poliisimies iltalukemisikseen tutkii klassikoita, ja sitaatteja häneltä irtoaa vaikkapa ikivanhojen kirkkoisien teksteistä.

Entä poliisityö? Oi tätä verkkautta, tehokkaan tutkintatyön tuhraamista! Aikaa riittää lörpöttelyyn, kahvitteluun, ruokailuun ja ennen kaikkea vaelteluun Venetsiassa.

Tuhraantunut? Hän oli käynyt Vianellon kanssa mukavan keskustelun, palauttanut mieleensä pienen nuoruusmuiston ja saanut puolueettomalta taholta vahvistuksen vakaalle käsitykselleen, että synnynnäisesti pahoja ihmisiä oli olemassa.

Ai juoni? Arvokkaita vanhoja kirjoja silvotaan ja katoaa harvojen tuntemasta kirjastosta. Vaivihkaisen rötöksen taustalta selviää muutakin synkkää, myös ihmisen sisäisestä laadusta jotain perustavanlaatuista. On olemassa ihmisiä, joille oman edun etsinnässä mikään ei riitä ja jotka eivät mitään kaihda. Jotkut heistä saattavat saada ansionsa mukaan.

Ansionsa mukaan

– – –
Donna Leon
Ansionsa mukaan
Suomentanut Kaijamari Sivill ja Markku Päkkilä
Otava 2016
dekkari
272 sivua.
Lainasin kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

8 kesäkuun, 2016 · 8:06 am

Alan Bradley: Filminauha kohtalon käsissä

img_3223Miten minusta tuntuu, että Alan Bradleyn neljäs Flavia de Luce -jännäri on entistä irrottelevampi? Filminauha kohtalon käsissä (Bazar 2016) keskittyy ränsistyneeseen aateliskartanoon, jossa tapahtuu klassinen suljetun huoneen murha. Tai kyllä huoneeseen on päässyt ramppaamaan väkeä, mutta kartano on lumimyräkän vuoksi eristyksissä sisällään puoli kylää ja filmiryhmä.

Siitä irrottelusta vielä. Elokuvan tekoon vuokrattu maalaiskartano pullistelee värikästä filmiväkeä, eikä sarjasta toiseen pysyvä kartanon- ja kylän väki jää toiseksi eksentrisyydessään. Tällä lukukerralla pysähdyn kielelliseen kivaan. Kerrontatapa, kielikuvat ja dialogien pingisottelut viihdyttävät lujasti. Ristiriita hömppäelokuvien ja klassisen kulttuurin kesken on olemassa mutta rauhanomaisessa rinnanelossa. Koko ajan viitataan klassiseen kulttuuriin Aristotelesta lähtien, mutta brittikirjallisuus on lähinnä tekstin sydäntä. Etenkin Shakespearen Romeo ja Julia esiintyy monessa roolissa. Esimerkiksi Flavian maailmankuvassa:

Shakespeare oli ehkäpä taitava sanankäyttäjä, mutta myrkyistä hän ei ymmärtänyt tuon taivaallista. Hän ei esimerkiksi tuntunut käsittävän, mitä eroa on myrkyillä ja huumausaineilla, ja hän oli aivan ulalla, mitä tuli niihin kasvi- ja kivennäisaineisiin, jotka vaikuttavat aivoihin ja selkäytimeen.

Flavia, tuo hurmaava lapsihirviö! Hän herättää minussa syvää sympatiaa ja kylmäävää kauhua. Hän puuhailee kemianlaboratoriossa myrkkyhuuruissa, taitaa sosiaalisen vehkeilyn, hautoo kostoa ja tekee salamannopeita johtopäätöksiä pulmatilanteissa. Flavian voisi diagnosoida vaikka minkälaiseksi erityislapseksi, mutta silti aina satuttaa pienen tytön orpous omalaatuisuuden taustalla.

Fiminauha kohtalon käsissä
Vaikka Flavia on ylivertainen kemisti ja yksityinen rikostutkija, jota ei kalmot kammota, tässä osassa hätkähdyttävintä on se, että rikkiviisaan 11-vuotiaan missio on räjähdysteknisin keinoin selvittää, onko joulupukki olemassa. Flavian minämuotoinen kerronta on havainnollista, ja etenkin ihailen herkullista ristiriitaa, jonka Bradley onnistuu luomaan tekstiin. Pikkuvanha lapsikertoja valitsee asiat, kertoo ne omahyväisen omnipotentisti, ja sieltä joukosta aikuislukija poimii aukkoja tai merkityksiä, joita lapsikertoja ei vielä tajua, vaikka onkin poikkeuksellisen tarkkanäköinen. Flavia on silti vielä lapsi, vaikka enteitä muusta jo on.

Joskus minusta tuntuu kuin seisoisin hajasäärin kylmän valtameren yllä – toinen jalka uudessa maailmassa, toinen vanhassa. Samalla kun ne ajelehtivat vääjäämättä kauemmas toisistaan, minä olin vaarassa repeytyä kahtia.

Ou dear, kyllä on viihdyttävää, sellaisella vanhanaikaisen brittityylikkäällä tavalla, jossa on kuivakkaa huumoria ja liukasta juonenkuljetusta. Maalaiskylätunnelman ja sodanjälkeisen ajan tietty viattomuus henkii tekstistä, vaikka kauheita tapahtuu ja henkilöitä jäytävät ääneen ilmaisemattomat murheet. Teekupposilla hulautetaan näkymättömiin tragediat ja sinappikääreellä piilotetaan kivut. Ja kemiallisilla yhdisteillä muu. Toimii.

– – –

Alan Bradleys
Filminauha kohtalon käsissä
Suomentanut Maija Heikinheimo
Bazar 2016
jännitysromaani
317 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kahdesta ensimmäisestä osasta Piiraan maku makea ja Kuolema ei ole lastenleikkiä kirjoitin täällä, kolmannesta osasta Hopeisen hummerihaarukan tapaus täällä.

Filminauha kohtalon käsissä on näkynyt monissa blogeissa, mm. Kirsi, Krista, Mai, Marika ja Ulla,

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

7 kesäkuun, 2016 · 7:06 am

Pierre Lemaitre: Camille

img_3223

Pierre Lemaitren kolmiosainen jännärisarja seuraa pienen ranskalaispoliisin työtä, jossa yksityiselämä sotkeutuu työhön. Ensimmäistä osaa Irene ei ole suomennettu, mutta sen puute ei vaikuta haittaavasti jäntevän ja jännittävän Alexin lukemiseen. Uskon, että kolmaskin osa Camille (Minerva Crime 2016) toimii itsenäisesti, vaikka eduksi on, että tuntee päähenkilön ja muutaman muun tyypin jo ennestään.

Camille

Camillen tuntevat tietävät, että oma kissa on hänelle tärkeä.

Poliisiromaanin nimihenkilö Camille Verhoeven on kovia kokenut pariisilainen mestarietsivä. Vaimo Irene murhattiin nelisen vuotta sitten ja siitä toipuminen on yhä kesken. Camille on ulkoisesti ja toimintatavoiltaan omituinen hahmo, joka levittää ympärilleen levottomuutta, silti hänen taitoihinsa luotetaan. Camille on nyt uskaltautunut romanssiin, vaan taas sattuu. Romaani alkaa kohtalonomaisesti ja ennakoivasti:

Tapahtumaa voi pitää ratkaisevana vasta kun se suistaa ihmisen koko elämän raiteiltaan.

Romaanin alku on kyllä minutkin suistaa raiteiltaan, sillä väkivaltakuvausta ei hiivistellä. Niin mäiskitään, että tuntuu. Tuntuu jopa itsetarkoitukselliselta ja toisaalta siltä, että ruhjomisesta karkotetaan kaikenmoinen viihdepyrkimys. Muuten Lemaitren kerronta on virkistävän omanlaistaan, hieman poukkoilevaa, sekoitus rujoa menoa ja herkkiä havaintoja, silti helposti seurattavaa ja henkilöihin luotaavaa. Etenkin päähenkilön tilanteen, ajattelutavan ja kohtalon kirja kuvaa vetoavasti.

Teksti vetää vääjäämättömästi. Juoni on yllätyksellinen, ja vaikka tiettyyn suuntaan vihjaillaan, en ennalta arvannut, mistä rikoskierteessä oli kyse. Minun oli luettava Camille yhdeltä istumalta. Lemaitren kirjat eivät ole tusinatuotteita (oi, mieleen putkahtaa hieno sotaromaani Näkemiin taivaassa).

Camille 2

Camille inspiroi Helmet-haasteen kirjankansianaamakuvaan.

– – –
Pierre Lemaitre
Camille
ranskan kielestä suomentanut Sirkka Aulanko
Minerva Crime 2016
rikosromaani
336 sivua.
Lainasin kirjastosta, kaveri välikätenä.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

6 kesäkuun, 2016 · 6:06 am

Kati Hiekkapelto: Tumma

img_3223Taidan ottaa dekkariviikon aika tosissani. Aion postailla viikon aikana kuusi lähiaikojen  jännärikokemusta. Teemanani on kuttuurien kirjo. Aloitan suomalaisdekkaristin romaanilla, joka tapahtuu unkarinkielisessä osassa Serbiaa. Jatkan  ranskalaisjännityksellä, sitten kanadalaiskirjailijan brittitarinoinnilla ja amerikkalaiskirjailijan venetsialaiskuvauksella. Singahdan myös Baskimaahan, ja palaan suomenruotsalaiseen pikkukaupunkiin. Loppuhuipennukseksi vielä vinkkaan top5-listani.

 

Kati Hiekkapelto on jo kahteen otteeseen kertonut oululaisesta poliisista Anna Feketestä (eka ja toka). Kolmannessa sarjan osassa Tumma (Otava 2016) Anna lomailee vanhassa kotikylässä Serbiassa, jonne äiti ja veli ovat pakolaisvuosien jälkeen palanneet. Anna ei malta pysyä erossa romanimiehen kuolemantapauksen tutkinnasta, ja samaan syssyyn oman isän vuosikymmenten takainen kuolema askarruttaa. Jännäri käynnistyy nopeasti, ja aika perinteisin vaihein siinä edetään. Silti juoni imaisee.

Tumma

Omaleimaisuutta miljööseen tuo joen kukinta kuolevin korrennoin – mutta ei vain tuollainen dekoratiivinen piirre. Yhteiskunnallisuus painottuu. Aluetta asustaa unkarilaisvähemmistö, jonka elinvoimaisuutta valtakulttuuri painaa. Perinteisesti on unkarilaisia vielä alempana romanivähemmistö, nämä tummat, joista löydetään syypää rikokseen kuin rikokseen. Lisäksi seudulle vyöryy Syyrian sodan jaloista pakolaisia, ja ”tavallisen” korruptiorikollisuuden lisäksi sikiää uutta, eli ihmiskauppa rehottaa. Äärioikeistokin on ärhäköitymässä. Aineksia siis piisaa ennakkoluuloista ja maailmantilanteesta.

Kiinnostavinta on Annan persoona. Ärhäkkä nainen tarttuu pelottomasti toimeen – se on hänen ammattiminäänsä. Jankuttava jääräpäisyys on romaanissa virkistävä ominaisuus. Herkistymistäkin näytetään, ja identiteetin suhteen on kriisiytymisen merkkejä.

Anna yritti osallistua kaverusten vauhdikkaaseen keskusteluun, mutta ei saanut kiinni sen rytmistä, ei onnistunut työntämään sopivia sanoja sopiviin väleihin, ei oikeastaan edes tiennyt, mitä olisi kummastakaan aiheesta voinut sanoa. Niinpä hän luovutti pian ja vain kuunteli naurun pyrskähdysten rytmittämää kiihkeää puheensorinaa ja kohta ei sitäkään.

Pakolaislapsena Suomeen ajautunut Anna on kadottamassa juurensa eikä tiedä enää, mihin kuuluu. Itsenäinen aikuinen nainen ei sovi entisen kotimaan kulttuurikuvaan, ja siksi etenkin äidin käytösodotukset  painostavat Annaa. Nämä kaksoiskansalaisuuden ja minuuden tunteiden käsittelytilanteet on todesti tavoitettu. Aihetta on myös aika vähän käsitelty kotimaisessa proosassa.

Hiekkapelto on loihtinut kiinnostavan päähenkilön, ja lisäksi hän luo kantaaottavia asetelmia. Heikkojen puolella ollaan – hyvä! Minusta Tumma on jonkin verran osoitteleva mutta sujuva ja ihmisläheinen dekkari.

– – –
Kati Hiekkapelto
Tumma
Otava 2016
dekkari
300 s.
Lainasin kirjan kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

3 kesäkuun, 2016 · 3:12 pm

Tiina Piilola: Taivaanmerkit

Neljissäkymmenissä ja 15-vuotishääpäivän kynnyksellä nainen voi olla tunteissaan tasapainoton siinä kuin rippikoululainen ensi ihastuksensa kanssa. Ainakin Emma on Tiina Piilolan romaanissa Taivaanmerkit (S&S 2016).

Emman apuraha on katkolla, Kalevala-aiheinen väitöskirja ei oikein lähde lentoon, ja sitten kun on lähteäkseen, on liian lennokas. Avioimiehen kanssa ei oikein juttu luista eikä peitto heilu. Mallu-tytär on rakas, mutta jää romaanissa aikalailla varjoon, kun hajamielinen Emma-äiti huimii tutkimus- ja aviohuolissaan, ennen kaikkea itsenetsintäpuuhissa. Romaanin nimi on sanatarkka: päähenkilö etsii avainta onneen monenmoisista hörhösuunnista kuten taivaankappaleiden merkeistä.

Hyvä on. Tämän vielä teen. Kirjoitan: ”Mitä jos riittäisin tällaisena? Juuri näin vajavaisena, hermoherkkänä ja neuroottisena? Ilman henkistä kasvua? Uusia kursseja? Mahan läiskettä ja hengen kohotusta? Jos vain menisin kotiin ja katsoisin telkkarista vaikka Ensitreffit alttarilla? Pelaisin lapsen kanssa vaikka Razzlea tai Maijaa? Laittaisin ruokaa ja pesisin pyykit? Miksi lyödä rintaa ja tömisyttää kantapäitä kun voi vain olla?”

Vaan ei – kurssilta kurssille käy Emman tie. Lukija saa siinä sivussa esimerkkejä monenmoisista henkisen kasvun keinoista.

Taivaanmerkit

Chick lit -henkisesti edetään. Varsinaisista likkakirjoista poiketen ei hamuta uutta lempeä kommelluksineen vaan tempoillaan ja toimitaan tomppelisti vakiintuneessa suhteessa. Vaikeus jakaa kumppanin kanssa ajatuksia, tunteita ja aikaa aiheuttaa genreen kuuluvat väärinkäsitykset ja tunnemyrskyt. Touhottamisen taustalla on vakavia teemoja pitkän suhteen väljähtämisvaarasta sekä lapsuuskokemusten ja äitisuhteen kauaskantoisista seurauksista tunne-elämään.

Kaikkein lähemmäksi päästään luonnollisesti minäkertojaa, jonka horoskooppihurahdusta on kyllä vaikea jakaa puolison tapaan. Aika hauskasti kerronta raottaa Emman tukahduttamia tunteita. Minäkerronta on irtonaista, ja ryöpsähtelevä tyyli sopii tarinaan. Juttua tällä kertojalla riittää, oma ääni erottuu poukkoilevasti aiheesta toiseen rynnäten. Hupsun ja fiksun yhdistelmä toimii mukavasti. Mielenkiintoisesti taiteillaan vaihtoehtoterapioiden naurattavuuden ja niiden apumahdollisuuden rajapinnalla. Toisaalta näytetään älyttömyys ja silti tunnustetaan hyvänolonhetket.

En ole kovin kallellaan maahisiin, vanhojen sielujen vaellukseen tai tähtikarttojen suuntaamiin kohtaloihin. Siksi olen välillä uupua aihepiiriin. Ihan mukavaa hupaa Taivaanmerkit toisaalta tarjoaa. Kyllä aikuisen akateemisen naisen keskeneräisyys hömelöllä kuorrutuksella tuntuu liioiteltunakin mahdolliselta.

– – –

Tiina Piilola
Taivaanmerkit
S&S 2016
romaani, chick lit -henkinen
336 sivua.
Sain kirjan kustantajalta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

31 toukokuun, 2016 · 5:22 am

Kesäkirjavinkit

On aika varustautua kesään. Jaan tusinan vinkkiä riippukeinuun, rannalle ja sadepäivän sohvalle. Ei valinta helppoa ollut, mutta nämä jaan fiilispohjalta.

Historiaa ja ihmisiä

Akvarelleja 2

Alkutalven kirjahuumauksen tuotti Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016). Sen luettuani katsoin esimerkiksi Senaatintoria uusin silmin. Kirja sopii siten Helsinki-matkailijoille ja paikallisille. Kirja sopii myös aukkoisesta ja kielellisesti hiotusta tekstistä nauttiville.

 

Säädyllinen ainesosa

Toukokuun lopun lukuyllätyksiä on Leena Parkkisen Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Vahva sodanjälkeisen ajan tunnelma huokuu tekstistä. Ajankuva vangitsee: värit, tuoksut, liike, ajattelu – kylmän sodan ajan kaikuja. Tarinan kaksi päänaista ovat kiehtovia henkilöitä, joista ripotellaan  yllätyksiä. Tämä vielä: kieli ja kerronta on varmaa.

 

 

Frau

Natsikortti vilahtaa. Kylmää kyytiä tarjoaa Terhi Rannelan romaani Frau (Karisto 2016). Kirja on kiinnostava siksi, että keskushenkilönä on natsiupseerin vaimo sota-aikaan kaikessa kukkeudessaan ja vanhana hiipuvana hahmona. Romaani haarautuu ja silti pysyy kasassa.

 

 

Hävityksen jumala 1Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin Hävityksen jumalaa (S&S 2016) – etenkin heille, joita miellyttää brittiläinen proosa, jossa kuljetetaan useita henkilöitä ja aikoja. Etenkin sota-ajan ja sodan vaikutukset vakuuttavat. Monet ovat kirjaan jollain tavalla pettyneet Elämä elämältä -romaanin ensin luettuaan, mutta minulle tämä rinnakkaisteos jysähtää. Vaikutun fiktion tehosta.

 

Nora WebsterSiirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva Nora Webster (Tammi 2016). Kovin paljon ei ulkoisesti tapahdu, mutta sisäisesti kyllä, niukasti ilmaisten mutta elämänkaltaisesti. Kun kirjallisuuden sanotaan sen lisäävän eläytymis- ja empatiakykyä, taidetaan puhua tämäntapaiseista romaaneista.

 

Uiden kotiinSitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. Uiden kotiin on Deborah Levyn romaanin nimi (Fabriikki Kustannus 2016). Selvitäpä, upotaanko vai pysytäänkö pinnalla.

Mitä miehen pitääKaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa Mitä miehen pitää (Atena 2016). Nykymaailman kotkotuksista ja miehen roolista on asiaa, mutta siihen peilautuu viime vuosituhannen alkupuolella huutolaisena elämäntaipaleensa aloittaneen muurarin tarina. Mies(kin) on ihminen. Joka ajassa.

Rikoksia sarjassa

Tyttö ja seinäJari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta.  Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, Tyttö ja seinä (Tammi 2016).

 

Hyisiä aikojaSalarakkaani Adamsberg kävi täällä taas! Fred Vargasin luoma kummallinen komisario tutkii alaisineen seitsemännessä suomennetussa romaanissa islantilaisen henkiolennon edesottamuksia ja Ranskan vallankumoukseen juontavia juuria. Nykymaailmassa kuitenkin eletään. Kyse on rikosromaanista Hyisiä aikoja (Gummerus 2016). Ja eniten saa iloa irti, jos lukee sarjan järjestyksessä.

Kokemustietoa

H niin kuin haukkaToiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa H niin kuin haukka (Gummerus 2016).

Ellan ToscanaJos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. Ellan Toscana (Tammi 2016) voi myös tehdä nälkäiseksi, sillä kirjan reseptit ovat maittavan näköisiä.

 

Runollisena

Ehkä liioittelen vähänAnja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. Ehkä liioittelen vähän (WSOY 2016) vie ihmettelemään tilaa, jossa r-sanaa ei sanota mutta tunnetaan vaikka mitä. Erämajan runoja raikastaa hitunen vinksahtaneisuutta ja huumoria. Tykkään.

 

Bonusraita

Kierrän vuoden KANSITämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani Kierrän vuoden (Opike 2016). Sen myötä voi elää – ei vain kesän vaan – viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, koko vuoden.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Avainsanat: , , , , , , , , , , ,

30 toukokuun, 2016 · 2:10 pm

Ella Kanninen: Ellan Toscana

Nojatuolimatkailu ilahduttaa, kun todellinen reissaaminen on vasta haaveiden tasolla. Ella Kannisen italialaisen kyläelämän kuvailu Ellan Toscana (Tammi 2016) on kerrassaan viehättävä kirjallinen turistimatka. Opas on asiantunteva: hän kertoo asiaan kuuluvasti anekdootteja ja pistää sopivan annoksen tietoja tiskiin – siis keveää mutta sivistävää.

Passaparola on paitsi hauskanoloinen sana, myös äärettömän tehokas ja ikiaikoja vanha keino välittää tietoa. Passare la parola tarkoittaa kirjaimellisesti ”siirtää sanaa” eli kertoa suullisesti toiselle henkilölle tietämästään asiasta. Puhumme siis puskaradiosta.

Kannisen puskaradio toscanalaisesta ihanuudesta toimii. Luvut ovat lyhyen journalistisia. Syvällisyyksiin ei pureuduta, vaan sujuvasti selostetaan vaikutelmia ja yksityiskohtia. Aiheet on valikoitu siten, että niissä käsitellään alueen ja italialaisuuden eri puolia. Tyylikkäästi Kanninen annostelee henkilökohtaista siten, että lähestyttävyys säilyy mutta läheiset säilyttävät yksityisyytensä.

Kirjassa on runsaasti reseptejä, jotka on koottu kyläläisiltä ja anopilta. Herkullisilta ruuat vaikuttavat. Ja miten kauniita ovat vaikkapa ”venuksen navat”! Voin vain kuvitella, miten tahmeilta kikkareilta omat pastanyyttini näyttäisivät.

Tästäpä siunaantuikin oiva aasinsilta kirjan kuvitukseen. Ellan Toscana tuskin olisi näin viehkon tunnelmallinen teos ilman Ofer Amirin kuvia. Niitä on paljon! Niiden välityksellä vaeltelen Ellan seurassa kukkuloilla, viiniviljemillä, kasvimailla, toreilla ja väkijoukoissa. Tervehdin iloisia paikallisia. Nautin annosten silmänruuasta. Kuvissa on arkea eli räpsimiseltä vaikuttavia yksityiskohtaotoksia mutta myös juhlaa ja elämäniloa välittäviä muotokuvia.

Olipa maukas kirjamatka. Seuraava lento Toscanaan?

Ellan Toscana

– – –
Ella Kanninen
Ellan Toscana. Kyläelämää Italiassa
Tammi 2016
elämänmeno- ja reseptiproosaa
208 sivua.
Sain lainaksi ystävältä (kun taannoinen ostoyritys kilpistyi painoksen loppumiseen).

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus

Avainsanat:

29 toukokuun, 2016 · 9:21 am

Marja-Leena Tiainen: Tatu, Iiris ja Pääkallomies

Marja-Leena Tiainen on tuottelias ja luotettava nuortenkirjailija. Keväällä on ilmestynyt viehättävä tämän- ja tuonpuoleista yhdistävä Viestejä Koomasta (Tammi 2016) ja selkoromaani Tatu, Iiris ja Pääkallomies (Avain 2016). Jälkimmäinen ei ole ainoa laatuaan Tiaisen tuotannossa: viime vuonna sai nauttia selkokerronnasta kirjassa Poika joka katosi (Avain 2015).

Tämä on pakko toistaa muutaman kerran vuodessa: on tärkeää, että nuorille on koskettavia ja jännittäviä kertomuksia, joita on helppo lukea. Muistan monen teinin kysyneen kirjoja suositellessani: ”Onks se paksu, eihän siinä oo montaa sivua?” Koska monet nuoret lukevat vähän ja haluttomasti, voi laadukas selkokertomus houkutella tarttumaan proosaan ja sen hyvää tekevään vaikutukseen. Hyvää tekee siis mahdollisuus samastua ja myötäelää, mielikuvituksen villitsemisestä puhumattakaan. Esimerkiksi Tiaisen selkokirjoista saa myös ajattelemisen aihetta.

Tatu, Iiris ja Pääkallomies keskittyy 16-vuotiaaseen Tatuun, joka kuumana kesänä ihastuu elämäniloiseen Iirikseen. Iiris on useita vuosia Tatua vanhempi, hänellä on repaleinen tausta ja mustasukkaisia poikaystäviä.

Tatun sydän sykki kiivaasti.
Hän mietti,
miltä tuntuisi levittää voidetta Iiriksen iholle…
Tatu ei saanut katsettaan irti Iiriksestä.

Heräävään erotiikkaan vihjaillaan, mutta se puoli jää aika kiltiksi. Romantiikan sävy muuttuu ja tarinasta kehkeytyy jännäri – siksi otsikossakin kummittelee Pääkallomies. Juoni etenee sopivan liukkaasti ja tiivistyy aste asteelta. Parasta on se, että mukana on myös tunteiden käsittelyä, ei vain toimintaa.

Tiainen ei kaihda vaikeita asioita. Poika joka katosi käsittelee syvää huolta ja murhetta, ja tämä uutuus sisältää myös pelkoa, surua ja luopumista. Mukana on lisäksi eroperhe- ja huostaanottoaineksia. Mutta mikä tärkeintä: romaani kiinnittää lukijan päähenkilöön ja siinä samalla selviytymiseen ja toivoon. Selkokielisyyteen liittyvä kielihienouksien niukkuus ei estä sitä, että Tatusta kehkeytyy persoona.

Tatu Iiris ja pääkallomies_kansi.authoriso

Tatu, Iiris ja Pääkallomies sopii mainiosti sekä tytöille että pojille. Erityiskiitos kirjan kannesta, joka on samalla raikas ja hitusen vaaran tunnetta välittävä – sopii hyvin kohderyhmälle ja kirjan tunnelmaan.

Millä ihmeen keinoin saisi palautetta lukukokemuksesta kirjan lukeneilta teineiltä? Haloo kaikki peruskoulun äidinkielenopettajat: luettakaa selkokirjojakin ja kommentoikaa, miten ne purevat, tai antakaa nuorille lukijoille kommentointimahdollisuus!

Tämän postauksen kommenttiin listaan viime vuosien selkokirjoja, jotka sopivat yläkouluun.
– – –
Marja-Leena Tiainen
Tatu, Iiris ja Pääkallomies
Avain 2016
selkojännitysromaani nuorille
104 sivua.
Sain kirjan käsiini.
Muissa blogeissa: Dysphoria ,Evarian kirjahylly ja Kirjakko ruispellossa 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Avainsanat:

26 toukokuun, 2016 · 5:37 am

Antti Ritvanen: Miten muistat minut

Otsikossa ei ole kysymysmerkkiä. Miten muistat minut on siis väite. Niin väittää Antti Ritvasen esikoisromaani (Otava 2016). Minä väitän romaanin perusteella: On siis niin, ettei kannata naida, jos ei rakasta. Siitä ei hyvä seuraa. Ja jos rakastaakin, ei sekään takaa, että hyvin käy. Riittääkö tämä kiteytys romaanista seuraavan siteerauksen kera?

Se on tarina typeristä yhteensattumista; se on tarina meistä ihmisistä heikkouksinemme ja oikkuinemme. Se on tarina siitä kuinka me jatkuvasti etsimme lohtua itsemme ulkopuolelta, toisistamme tai jumalista tai vakka nyt taiteesta, kuinka me – äitini esikoiskokoelman runon sanoin – yritämme täyttää tyhjää / joka aina meihin jää.

Jessen prologi käynnistää perhetarinan, jota sitten tarjoillaan takautuen ja edeten erilaisin tekstilajein. Äänen saavat eri-ikäisinä Jesse-poika ja Marjatta-äiti, joskin Marjatan osuus tulee lähinnä suodatettuna kuten naistenlehtijuttuina tai proosakatkelmina. Todettakoon jälleen, että olen repalerakenteen ystävä, ja taas se toimii. Juonta paloitteleva aikaharppailu ja tekstisilppu lisäävät intoa selvittää, mitä on tapahtunut ja mitä sitten tapahtuu.

Miten muistat minut

Marjatta on maankuulu kirjailija, joka on aikanaan jättänyt miehensä ja kuusivuotiaan poikansa, Jessen. Jesseen jää täyttymätön äidinkaipuu, eikä oidipaalisuutta romaanissa mitenkään peitellä. Näiden kahden ympärillä porukkaa pyörii. Romaanin henkilöt eivät ole miellyttäviä, monissa tuntuu hiertävän lapsuudenaikaiset traumat. Tarjolla on kosolti rikkonaisia henkilöitä ja perheitä, eikä romaanissa pihdata;  toisteisesti on sex, drugs and rock´n roll -aineksia.

Miten muistat minut ei muistele ketään hyvällä vaan raivokkaan aukinaisesti. Jesseä väkisinkin myötäilen, vaikkei hänkään kovin sympaattinen ole. Minämuotoinen avautuminen kaikkine kuonineen – se on konsti käännyttää äänessä olevan puolelle. Pärjäämisen ponnistelut riipaisevat. Taiteilijaelämä näkyy sekoilevana itsekkyytenä, joka on turhan yksioikoista ja venytettyä. Sen sijaan taiteilijaromaanina teksti miellyttää minua, sillä Marjatan tuotantokatkelmat saavat minut uskomaan fiktiotekstiin fiktiossa.

Reuhtomisen joukossa on joitain toivon hetkiä, mutta valtaosan aikaa saa pelätä pahinta. Kerrontaote muistuttaa minua Jussi Valtosesta, Elina Hirvosesta ja Juha Itkosesta. Taitavat olla muutenkin nelikymppisille kotimaan prosaisteille läheisiä moniääniset, pahan olon kierteessä kieppuvat perhe- ja suhdetarinat. Miten muistan minut on taiten kerrottu (vaikka yhden rokkarin hähäättely riepoo ja loppu venyy) ja puoltaa paikkaansa perhekurimuskertomusten ketjussa.

– – –

Antti Ritvanen
Miten muistat minut
Otava 2016
romaani
463 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Täysien sivujen nautinto kiteyttää kirjaa hienosti, niin myös Lumiomena.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 toukokuun, 2016 · 4:06 pm

Marja-Leena Tiainen: Viestejä Koomasta

Silva odottaa viimeiseltä peruskoulukesältä paljon. Hän on pohjimmiltaan kunnon tyttö, vaikka osallistuu pahispuuhiin. Sattuu hengenvaarallinen pysäytys. Siitä kertoo Marja-Leena Tiaisen nuortenromaani Viestejä Koomasta (Tammi 2016).

– Kooma?
– Siellä me nyt ollaan, Kata selventää.
– Me ollaan siis unessa?
– Syvässä sellaisessa. Jotkut meistä kuolevat, toiset taas… Oletko nähnyt, miten ihmisiä katoaa yhtäkkiä?

Tiaisen romaanissa Kooma on todellinen paikka, välitila. Laura Lindstedtin Oneironissa henkilöt lilluivat parin sekunnin olemattomuudessa ennen kuolemaa, tässä nuortenromaanissa Koomasta joko palaa elämään viestintuojana tai joku tuttu noutaa turvallisesti Tuonpuoleiseen. Eikä ole sattumaa, että Silvan sukunimi on Marras…

Miellyttävästi Tiainen välttää hörhöilyn. Elämään palaajat joutuvat ratkaisemaan, miten kertoa muille välitilakokemuksesta vai uskaltaako siitä kertoa lainkaan. Arkitoden ylittävä kokemus kuitenkin hälventää pelkoja eikä kallistu minkään uskontokunnan saarnaksi. Keskeinen sanoma tulee voimalla: minä hetkenä tahansa voi sattua peruuttamatonta, mutta kuolemaa ei tarvitse vaan pitää elää läheisten kanssa joka päivä niin hyvin kuin osaa.

Viestejä Koomasta

Viestejä Koomasta rakentuu näppärästi: Kooma-osuus eroaa visuaalisesti ja kerronnallisesti muusta tekstistä. Aiheita ja teemoja on tungokseen asti, sillä kirjassa käsitellään kuolemaa, vakavia onnettomuuksia, nuorten yllytyshulluutta, kiusaamista, ystävyyttä, ihastumista ja (uus)perhesuhteita. Kasassa kaikki pysyy, ja kokonaisuus on helppolukuinen, ei erityisen syväluotaava.

Nuortenromaanit ovat merkityksellinen portti romaanitaiteeseen. Ne totuttavat juonenkehittelyyn, teemojen kuljetukseen ja henkilöihin samastumiseen. Kerronnallisesti ei yleensä kikkailla, vaikka näkökulmien vaihtelusta pääseekin nauttimaan. Monesti nuorisokirjallisuuteen ujuttuu opettavaista ainesta, mikä voi aikuislukijasta tuntua rasittavalta.

Opetuksia Viestejä Koomasta -kirjassa on, ei kuitenkaan kovin osoittelevasti, mutta on myös tyttöyteen kuuluvaa elämänmakuisuutta. Siinä on myös aitoutta asetelmissa: aikuinen on hukassa surun kanssa, ja nuori käsittelee mullistavia asioita epävarmuuden sietäen. Hienosti näkyy myös se, miten käänteentekevä tapahtuma on sivullisille yhdentekevä tai torjuttava. Koska nuorena ei saa koskaan liikaa rohkaisua ja toivoa, tämä kirja tarjoaa siihen mukavan lisän tämän- ja tuonpuoleisen yhdistäen.

– – –
Marja-Leena Tiainen
Viestejä Koomasta
Tammi 2016
nuotenromaani
210 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Lue kirjasta myös Lukutoukan ja Dysphorian blogeista.

P.S. Tutustu myös Tiasen selkokirjoihin! Aloita tästä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

22 toukokuun, 2016 · 3:57 pm

Fred Vargas: Hyisiä aikoja

Kutittavan odottava tunne leviää, kun kuulen, että uusi Fred Vargas -suomennos on ilmestynyt. Olen aiemmin tuumaillut teemaa ”hyvää kirjallisuutta” juuri Vargas mielessäni. Hyvyys ei ole genresidonnaista, se on taitoa punoa juonta, tarinaa ja henkilöitä omaperäisesti kertoen, ja parhaimmilla on lisäksi kiehtovaa kierrettä kielessä ja rakenteessa.

Vargasin jännitysromaaneiden rakenne ei luo mitään uutta, ei varsinaisesti kielikään, mutta asiayhteyksien, henkilökuvauksen ja dialogin nyrjähtäneisyys antaa Adamsberg-sarjalle poikkeushohteen. Sen suhteen ei uusin komisario Adamsberg -mysteeri tuota pettymystä. Hyisiä aikoja (Gummerus 2016) hykerryttää.

Adamsberg-sarjan osissa seurataan useita tapauksia ja tutkintalinjoja. Yleensä ne viistävät muinaisia legendoja, joita nivotaan nykyhetkeen. Vaikken ole mikään yliluonnollisuusfani, Vargas onnistuu käännyttämään minut tarinan puolelle. Uskon, kun hyvin uskotellaan. Taas käy niin.

Hyisiä aikoja

Hyisiä aikoja sopii luettavaksi muinakin kuin hyisinä aikoina.

Hyisiä aikoja -romaanissa ensinnäkin salainen Robespierre-larppaajaporukka todistaa, miten Ranskan vallankumouksen traumat elävät sukupolvesta toiseen. Toisekseen Islannissa kymmenen vuotta sitten tapahtunut kauheus voi aiheuttaa murhamysteerin nyky-Pariisissa, eikä ole ihme, että mytologinen hahmo asumattomalta Kettusaarelta, Islannin takamailta, kutsuu Adamsbergia. Tutkittavat rikokset ovat hämmentäviä jopa Adamsbergin mielestä.

Komisarion mielessä pyöri inhottavan tiheä levämöykky, jonka lonkerot kuristivat häntä jopa öisin. Hän ei pitänyt käsillä olevasta tehtävästä.

Dekkari-ihannemiehiini lukeutuva Adamsberg kaikkine kummallisuuksineen on vastaansanomattoman valloittava. Vaistojen varassa toimiva ja ajatuksenjuoksultaan samea hahmo toimii arvaamattomasti. Myönnän, että kummallisuudet kieppuvat reunalla, jonka yli uskottavuus voi helposti läikkyä, mutta minä mieluusti seuraan levä- tai silakkaparvimaisesti lilluvaa mielenmaisemaa tai:

”- – juuri nyt me ajelehdimme kuin saippuakuplat tuulessa. On parempi olla ajattelematta liikaa.”

Aiempien osien perusteella tunnen miekkosen taustoja, repaleisia naissuhteita ja ohimenevän isyyden. Vaikkei Hyisiä aikoja tuo uutta hahmoon, se kuitenkin laventaa sitä, näyttää komisarion välittävää vaikkakin vaikeaa läsnäoloa. Muihin se vaikuttaa lojaliteettia lisäten tai etäännyttäen. Kummallisesti käy: en jännitä  romaanissa murhia, jännitän poliisiporukan henkilöjännitteitä.

Tässä osassa Adamsbergin värikkäistä alaisista osa nousee kapinaan omavaltaisen päällikön vuoksi. Uskon, että kirjan lukijalle on eduksi, että tuntee henkilöt ennestään, sillä parinkymmenen hahmon seuraaminen vailla ennakkotietoja voi olla työlästä. Monella on poikkeusominaisuuksia, joiden yhdistelmästä syntyy outo työporukka  – ja mielenkiintoinen henkilögalleria. Yli muiden nousevat muistihirmu Danglard, naismuuri Retancourt ja kirjavatukkainen Veyrenc.

Ehkäpä juoni junnaa paikoillaan muidenkin mielestä kuin Adamsbergin alaisten. Minulle viivyttely sopii, ja sulatan jotkut ”helpot” juonenkäänteet ja yhteensattumat. Jälleen kerran monista sivuhahmoista muodostuu lyhyin, iskevin tilannekuvin eläviä. Tyrskähtelen usein odottamattomasti polveileville keskusteluille, ja ihastelen ohimenevien kohtaamisten osuvaa kuvausta, pienin viittein onnistuvaa henkilöhahmotusta ja ajelehtivan juonen kasassa pysymistä. Ja Adamsberg: oudossa ylivoimaisuudessaan epäilyttävä ja niin kiehtova!

– – –
Fred Vargas
Hyisiä aikoja
Suomentanut Marja Luoma
Gummerus 2016
jännitysromaani
481 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Sarjan osat: Sinisten ympyröiden mies, Kuriton mies nurin, Painu tiehesi ja pysy poissa (nämä kolme ensimmäistä on juuri ilmestynyt pokkareina), Ikimetsän sydän, Jalattomat, elottomat ja Normandialainen tapaus.

img_3223Eikä mene kuin muutama viikko, kun käynnissä on tämän vuoden dekkariviikko, jota emännöi Oksan hyllyltä.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

20 toukokuun, 2016 · 5:32 am

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Aina herättyään Saara tunnusteli ensimmäiseksi pelkojaan. Hän levitti ne eteensä kuin viuhkan.

Tällaiset visuaalisuuteen vikittelevät kielikuvat ihastuttavat minua. Hiotusta kerronnasta nautiskelen Leena Parkkisen romaanissa Säädyllinen ainesosa (Teos 2016). Tarinassa on arvoituksellisuutta ja viileyttä, jossa kuitenkin polttaa näppinsä. Juonessa on salaisuuksia, siispä sananen vain ajasta, henkilöistä ja tunnelmasta.

Parkkinen pureutuu etenkin 1950-luvun tunnelmiin. Sota on ohi mutta niin lähellä, se vaikuttaa kaikkeen: garderobin koostumukseen ja laatuun, ruokasäännöstelyyn, sukupuolirooleihin, tapakulttuuriin. Pikantti yksityiskohta on sodan välttäneen Ruotsin itseriittoinen hyvinvointi. Kaikkiaan ilmapiiri tavoitetaan tekstissä hienosti. Ajan vaatima käytös on pinnalta hillittyä, jolloin paljon jää sanomatta ja näyttämättä, mutta joka solulla aistii, että pinnan alla porisee kiellettyjä tunteita.

Säädyllinen ainesosa

Mistä romaani kertoo? Hämäyksistä, salaisuuksista, menneistä tapahtumista, jotka vaikuttavat yhä. Se kertoo myös ihmissuhteista, joita täytyy naamioida normiin sopiviksi. On suhteita, joita siedetään, tai sellaisia, joihin liittyy sitoutunut huolehtivuus, ja sitten niitä, joissa hullaannutaan säädyllisyyden rajat ylittäen. Latausta siis on. 

Kuitenkin jonkinlainen epämääräisyys hämärtää, enkä saa kiinni kaikista motiiveista, vaikka jännäriasetelmiakin rakennetaan. Atmosfääri on oleellinen: siinä on kylmän sodan henki, menneen lumoa ja vaaran tuntua. Outo omakohtainen sattumus on se, että katsoin heti kirjan luettuani elokuvan Carol, ja aistin siitä kirjalle tuttua väreilyä ja ajankuvaa.

Joskus hän ajatteli, että hänen ja maailman välissä oli huurrettu lasi, sen ulkopuolella tapahtui todellinen elämä: suuret tunteet ja tarinat, joista hän oli lukenut vain kirjoista.

Saarasta ei oikein ota selkoa. Nykyhetken Saara on rakastava äiti ja tunnollinen rouva. Aviomies on yksi haalea mutta itsekeskeinen hölmö, mutta oleellinen tausta Saaran kehitykselle. Tavallinen, nukkavieru pikkurouva on pintakuva, jota takautumat terävöittävät, ja silti Saarasta jää ääriviivaton käsitys. Onkin kummallista, miten kiinnostava muotokuva syntyy naisesta, jolla ei oikeastaan ole omaa persoonaa.

Saara oli aina ollut sellainen, hänen mielialansa vaihtelivat aina kulloisenkin keskustelukumppanin mukaan.

Saaraan hiipivän muutoksen ja romaanin jännitteiden katalysaattorina loistaa naapurin Elisabeth, todellinen femme fatale. Poikkeuksellisen kosmopoliitit elämänvaiheet lisäävät naisen jännittävyyttä. Hänkin on tavallaan persoonaton mutta toisella tavalla kuin Saara. Jos Saara on valuva, valkoinen maito, Elisabeth läikkyy kuin punaviini, siis jättää jälkeensä vaikeasti poistettavia tahroja.

Pidän romaanin rakenteesta. Tapahtumia seurataan Saara edellä, lähinnä vuonna 1956, mutta merkittävät piipahduksen Elisabethin sota-aikaan ja sodasta toipuvaan Eurooppaan vaikuttavat tarinaan. Niistä moni romaanin salaisuuksista juontaa. Ruokalajein nimetyt lukuotsikot ovat aika hauskoja, osin osoittelevia, osin osuvia. Elisabethin kirjeillä on merkitys, myös sillä, että niistä erottaa heti, ettei niitä ei ole tarkoitettu lähetettäviksi.

Kovin kirjallinen teos on tämä Säädyllinen ainesosa. Se on osa viehätystä, siitä syntyy tyylikästä proosaa, kiehtovaa ajakuvaa ja tunnelmaa. Olen tyytyväinen, että pääsen todistamaan kahden erikoisen naisen käänteitä ja kohtaamista sekä arvoitusten jatkuvuutta.

”Sinun pitää valita, Saara. Kun katsot myöhemmin vuosien taakse elämääsi, niin tämä on se hetki. Se hetki, kun sinä et enää lukenut kirjoja vaan sinusta tulee nainen, josta voisi kirjoittaa kirjan.”

– – –
Leena Parkkinen
Säädyllinen ainesosa
Teos 2016
romaani
335 sivua.
Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa mm. lumoutunut Lumiomena, tekstiin tempautunut P.S. Rakastan kirjoja ja ihastuneesti ällistynyt Kulttuuri kukoistaa.

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: