Aihearkisto: Kirjallisuus

13 elokuun, 2015 · 8:00 am

Paula Hawkins: Nainen junassa

Paula Hawkinsin esikoistrilleri on ollut ennätyssuosikki Britannian ja Amerikan kirjamyyntimarkkinoilla. Elokuvakin on luvassa. Nainen junassa saadaan tuoreeltaan suomeksi (suom. Oona Timonen, Otava 2015).

Nainen junassa on Rachel, eronnut kolmekymppinen, joka matkaa päivittäin junalla esikaupungista Lontooseen. Radan varrella on hänen entinen kotinsa, jossa ex-mies asuu uusine perheineen. Ero korventaa yhä Rachelia, ja yhtenä lääkkeenä erokipuun hän sepittelee mielessään junasta näkemänsä entisen kotitalonsa naapuripariskunnalle suhdeonnelan. Sitten nuorenparin vaimo katoaa. Kun on trilleristä kyse, stoppaan tapahtumatarinoinnin tähän.Nainen junassa

Rakenne on näppärä, sillä lajityypillisin keinoin juoni etenee vähitellen kiihtyen, välillä harhauttaen ja loppua kohti jännitystä kiristäen. Erityisen odottamatonta otetta en tästä teoksesta löydä, päähenkilö on kyllä olemukseltaan ja tavoiltaan ilahduttavan ei-mediaseksikäs. Kokonaisuus on viihdyttävä jännitysajanvietekirja.

Romaanissa on kolme kertojaa päiväkirjatyyliin. Eittämätön päähenkilö on Rachel, jonka elämäntilanne ensin raottuu, sitten lävähtää karu totuus. Hänestä kehkeytyy kirjan täyteläisin, särmäinen henkilökuva. Toinen kertoja on katoava Megan. Hänen kertomaansa näppärästi hivutetaan jälkijunassa juonen tehostamiseksi. Kolmantena äänensä saa kuuluviin Anna, Rachelin ex-miehen uusin pikkurouva. Kolmoisvalotus on hyvin toteutettu, sillä kaikkien kertojien aivoituksia tai arvoituksia hyödynnetään sopivasti ja jokaisen osuus katkeaa aina siten, että haluan kuulla jatkosta.

Nainen junassa varioi genreä omin pikku maustein. Se tuo monesti mieleen Gillian Flynnin menestysjännärin Kiltti tyttö. Kertojien luotettavuus joutuu koetukselle samalla tavalla vähittäisin paljastuksin, ja kaikki keskeiset henkilöt ovat kaikkea muuta kuin mukavia tyyppejä. Sopii minulle: vire pysyy yllä, kun henkilöistä paljastuu kaikennäköistä kuonaa – viimeisiin tekstikappaleisiin asti.

– – –
Paula Hawkins
Nainen junassa
Suomentanut Oona Timonen
Otava 2015
trilleri
382 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, arvosteluvapaa 12.8.

7 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

12 elokuun, 2015 · 8:30 am

Pasi Pekkola: Lohikäärmeen värit

Mitä värejä lohikäärmeissä mahtaa olla? Luikerteleva, tulta syöksevä taruolento on maskuliininen onnen, vallan ja vaurauden symboli. Lisääkin merkityksiä on, mutta Pasi Pekkolan romaaniin Lohikäärmeen värit (Otava 2015) sopii etenkin sävyiltään synkkä raha, joka ei ole rakkauden kanssa hyvä pari.

Kiinalaisten uskomuksissa lohikäärme karkottaa demoneja. Romaanin päähenkilön nimi on Pikku-Lohikäärme, mutta tässä tarinassa nimi ei suojaa pahalta. Tyttö varttuu kulttuurivallankumouksen aikaan pienessä kiinalaiskylässä ja kokee järjettömään ajanjakson kauheuksia. Keskiössä on naisen tarina, mutta siihen kytkeytyvät kruunuhakalainen liikemies, äiditön poika ja rintamamiestalo Kauniaisissa. Kaikista sinkoaa säikeitä Shanghaihin.Lohikäärmeen värit

Pasi Pekkolan kiinalaisuuden kuvaukset ostan kuin väärän rahan, aitouteen uskoen. Saan elinolosuhdenäkymiä 1960-80-luvuilta sekä vuodelta 2013. Vuosituhansia kansa on jakautunut poljettaviin ja valtaapitäviin – on ollut keisareita, sitten maolaiset, nyttemmin rahavalta. Mitä lähemmäksi nykyaikaa tullaan, sitä selvemmäksi käy se, että länsimaiset ihanteet varallisuudesta raadollistavat ennestäänkin huono-osaisten elämää. Sosiaaliseen nousuun ei ole hääppöisiä mahdollisuuksia. Ja se, että kuka tahansa pystyy julmuuksiin, sitä ei voi ohittaa. Kärjistetyin vaihe siitä on puistattava kulttuurivallankumous.

Ajat olivat sellaiset, saivat ystävät kääntymään ystäviä vastaan, rakkaat pettämään rakkaansa. Ja minkä tähden? Ehkä en koskaan tule täysin ymmärtämään sitä.

Romaanissa Pikku-Lohikäärmeen ystävä kirjaa naisen vaiheet. Näkökulmat ja aikatasot vaihtelevat, sillä myös aikuiseksi kasvanut Kimi-poika kertoo tarinaansa, elämänmittaista äidinetsintää. Kokonaisuus on murheellinen perhetarina, jossa johtotähtenä on leinolaisittain ”paha ei ole kenkään ihminen, vaan toinen on heikompi toista”.

Itä- ja länsimaisen elämänmenon leikkauspisteitä romaani kuvaa kipeästi. Shanghailainen bordelli on parempaa elämää etsivien kiinalaistyttöjen ja äveriäiden kansalaisten kauppapaikka, johon länsimaiset läskiäijät sutaisevat sameat lisävärinsä. Nykykiinalaiset ottavat mallia länsielokuvista ja hamuavat luksustuotteita, ja jotta niihin olisi varaa, ollaan valmiita monenmoisiin uhrauksiin. Monesti uhrausten taustalla on mahdollistaa perheen elättäminen tai sairaanhoidon kustantaminen.

Pekkola rispaannuttaa romaanissa rahan, rakkauden ja perheyhteyden repaleisia liitoskohtia. Minua säväyttää The Great Gatsby/Kultahattu-aihelma. Pikku-Lohikäärme ottaa itselleen elokuvan nähtyään länsinimekseen Daisy ja hellii elokuvankaltaista rakkausmielikuvaa. Pikkuhiljaa ruusuisuus rapisee, ja tulkinta elokuvan päähahmoista muuttuu terävänäköisen hohdottomaksi. Se myötäilee päähenkilön omaa elämää, jossa ei vältytä uhrauksilta ja pettymyksiltä.

Lohikäärmeen värit haukkaa paljon asioita ja teemoja, joiden karsinta olisi voinut lisätä tekstin vaikuttavuutta. Uskon, että romaani kiinnostaa monia traagisista perhetarinoista kiinnostuneita. Surulliset ihmiskohtalot mietityttävät, silti jokin hento verho jää kuitenkin kerronnan ja minun väliin estäen täyden eläytymisen. Kirjailija omistaa romaaninsa kiinalaisille prostituoiduille, ja hengenpitimikseen ihmiskauppaan ajautuneiden osa kyllä puhuttelee. Siitä kannattaa täällä hiljaisessa maassa vaikka huutaa.

– – –
Pasi Pekkola
Lohikäärmeen värit
Otava 2015
romaani
459 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 elokuun, 2015 · 8:00 am

Klaaran ja Valion päivän selkokirjahaaste

Koska olet viimeksi lukenut selkokirjan? Vai lukisitko elämäsi ensimmäisen selkokirjan? Millaisia ne ovat? Kenelle ne sopivat?

Tule mukaan selkokirjahaasteeseen!

Tänään Klaaran päivänä 12.8.2015 haastan sinut lukemaan (ainakin yhden) selkokirjan. (Klaara-nimen merkitys: kirkas, valoisa, puhdas.)

Lukuaikaa on Valion päivään 2.10. Julkaise silloin, millaisen selkovalion olet lukenut ja mitä ajatuksia se on herättänyt?

Selkokirjat on tarkoitettu lukijoille, joille tavallinen yleiskielinen teksti on liian vaikeaa. Selkotekstissä pitää välttää monimutkaisia rakenteita ja kielikuvia, ja tekstin tulee edetä johdonmukaisesti. Rajoitteita ilmaisulle siis on, mutta tavoitteena on silti kohderyhmää kiinnostava sujuvasanainen kirja. Muitakin kriteereitä selkotekstille on. Paputuubin videossa selkokieliasiat kiteytetään napakasti. Miten selkokieli sopii kaunokirjallisuuden kieleksi? Entä tietokirjojen? Kokeile.

Selkokirjoja ilmestyy vuosittain parikymmentä nimekettä, eri genrejä ja eri-ikäisten kirjoja. Viimeisimpiä julkaisuja ovat esimerkiksi mukautus klassikosta Aarresaari (Avain 2015) ja nuorille suunnattu Panttivanki ja muita kertomuksia (Opetushallitus 2015). Tästä Papunetin linkistä pääset tutkimaan uusimpia selkokirjoja. Kirjastoissa on aika hyvin selkokirjoja lainattavaksi.
Selkokirjoja
Selkokielen tarvearvion mukaan suomalaisista 10 % hyötyy selkokielestä. Nuorten ja aikuisten lukutaitotutkimukset tukevat tätä. Yhä vähemmän on esimerkiksi nuoria, jotka lukevat omaksi ilokseen (mm. kahden viimeisimmän Pisa-kyselyn välillä laskua 11 %). Osalle taviskirjojen teksti on liian monimutkaista tai laveasti kirjoitettua. Siksi selkoteksti on varteen otettava vaihtoehto, mahdollinen lukuilon tuottaja.

Osallistu uteliaisuudesta, lukemiskannustuksen tai selkokirjanäkyvyyden lisäämisen vuoksi.

Kirjabloggaaja: kerro osallistumisestasi kommentoimalla tähän postaukseeni.

Jos et ole bloggaaja, laita kirjakokemuksestasi kommentti Valion päivän selkokirjajuttuuni 2.10.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Selkokirja

9 elokuun, 2015 · 2:06 pm

Paula Havaste: Maan vihat

Menneen elämän tunteminen on mielestäni tärkeää, vaikka historian sanotaan toistavan itseään, ja sanotaan myös, ettei ihminen muutu. Ammoisten aikojen valossa voi kuitenkin nähdä tätä päivää tarkennetusti, erottaa samuutta ja elämän merkittävyyksiä.

Luen säännöllisesti historiallisia romaaneita. Taustana on varmasti jonkinmoinen ennen eletyn romantisointi. En ajattele, että ennen oli kaikki paremmin, vaan kaukainen aika ja miljöö jollain lailla saavat omanlaisen kiehtovan hehkun. Epookeista haen uskottavaa ajankuvaa, solahdusmahdollisuuksia entisiin aikoihin hajut, maut ja paikat kokien.

Henkilökuvaus on minulle tärkeää. Historiallisissa romaaneissa onkin kimuranttia se, että olen kaikkien nykykotkotusten keskellä, lukemani entisen ajan henkilö ei. Ihmis- ja maailmankuva ovat muuttuneet aikojen saatossa, ja minä luen kirjoja tämänhetkisen modernin länsimaalaisen naisen silmin. Odotanko henkilöiden vastaavan ajatusmaailmaani? Mitä jos nykykirjallisuus tahattomasti sepittää kuvattuun entiseen aikaan tämän ajan toiminta- ja ajatusmalleja? Miten entiseen mennään nykyisellä sanavarastolla? Miten pääsen illuusioon autenttisesta entisestä?

Tähän pohdintaan minut sysää Paula Havasteen Maan vihat (Gummerus 2015), joka on jatkoa viimesyksyiselle aloitusosalle Tuulen vihat. Larri on kirveellä kumauttanut piispa Henrikin hengiltä, ja Kertte karkaa merentakaisen Arimon matkaan pelastaakseen perheensä.

Kertte on karata minultakin. Kotielämään kyllästynyt ja eroottisesti herännyt nainen selitteleekin käänteensä sarjan toisen osan alussa perusperheensä hyvinvoinnilla ja ikävöi, ikävöi. Näinkö tässä käykin? Eikö vaikuttimena ollutkaan siekkailu ja tasaisen tahdin kiihdytys?

Tarkkanäköinen ja tilanteen mukaan sosiaalisesti luoviva Kertte yhä on, kipakka kovismimmi, mutta jotain sellaista on nyt menossa, etten tempaudu Kertten tsemppaajaksi. Ehkä Kertte lipsahtaa lukukäsieni välistä juuri siksi, että hän on hitusen liian taitava, onnistuu onnettomissakin oloissa, tietää aina muita paremmin. Hän on paras siinäkin, miten hän hyväksyy portot ja homot – eikä mitä, toki annan siitä hänelle täyden tunnustuksen. Hankala suhde äitiyteen on hänessä hienoinen särö. Muuten Kertte ja kerronta pysyvät pinnalla, en pääse pinnan alle.Maan vihat

Maan vihat on parhaimmillaan 1100-luvun ympäristön ja töiden kuvaajana, niissä historia elää ja hengittää. Tässä osassa purjehditaan, ja merellinen ympäristö on hienosti tavoitettu. Muutenkin vesielementti väräjää. Komeimpia kuvauksia ovat Kertten uintipulahdukset, niiden kehollisuus hivelee.

Hän hätkähti ensin, mutta sitten veden viileys ja syvyys tuntuivat kuuman päivän ja hikisen kävelyn jälkeen huikeilta, ja vesi kellutti kuin paino olisi kadonnut olemattomiin. Hän lepäsi rentona vedessä, iho oli kauttaaltaan kananlihalla ja rintojen päät kylmistä kovina. Kertte kallisti päätään taakse, antoi hiustensa levitä veden pinnalle ja katsoi taivaalta lipuvia valkeita pilviä. Sitten hän taivutti päätään eteen ja sukelsi suoraan kohti lammen pohjaa ajattelematta mitään muuta kuin lammen kirjasta kylmyyttä.

Romaanissa on oleellista luonnonuskonto, loitsut ja taiat. Jännitettä luo kristinuskon ja kasteen uhka vanhoille tavoille. Toisaalta voi ajatella, että loitsu kuin loitsu, mutta Kertten usko on kansan omaa, polvelta toiselle siirtynyttä, kun kristinusko syötetään ulkoapäin. Näin jälkikäteen on ihmeellistä, miten jeesususko saatiinkin istutettua vastaan vänkäävään väkeen, vaikka väkivalta tietysti asiaa edisti.

Maan vihat -romaania lukiessani toivon henkilökuvauksen ja kerronnan syventämistä. Tyypeissä on vain hyviä tai pahoja tai pahenevia. Ohuus vie tehoa etenevältä tarinalta, vaikka Kertte olisi kuinka vahva tahansa. Havaintoni voi jättää omaan arvoonsa, sillä jos tarkoituksena on historiaviihdytys, juonen joustava kuljetus siihen riittää.

– – –
Paula Havaste
Maan vihat
Gummerus 2015
romaani
452 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Upeaa, että lukijoissa on innostujia: Arja ihastuu naisen aseman ja Kertten kuvaukseen, Notkopeikko hullaantuu, Amma pitää Havasteen takuuvarmasta historiaproosasta, Paula solahtaa tarinaan ja Sirrille Kertte on aikansa Peppi Pitkätossu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Avainsanat:

9 elokuun, 2015 · 10:00 am

Jari Järvelä: Parempi maailma

Jos paratiisi onkin sitä, että kuvittelee elämän jatkuvan niin kuin sen toivoisi jatkuvan. Ehkä makasin todellisuudessa juuri nyt arkussa ja mätänin.

Jos onkin niin, että paratiisillinen parempi maailma on mahdollinen vain kuvitelmissa? Todellisuus on pyyteellisten intressien ajamista, hengissä selviytymistä, väkivaltaa, pettymyksiä ja mielen tasapainoilua toimintakyvyn rajoilla. Aikamoisen annoksen elämisen ehdoista tarjoilee Jari Järvelän Parempi maailma (Tammi 2012).

Poliittisen alamäen notkossa ex-ministeri Väinö Kanerva kohtaa nuoren irakilaistaustaisen Naïmin ja Naïmin kolmevuotiaan tyttären Jamilan. Samoihin aikoihin Väinö löytää isoäitinsä 1930-luvun Natsi-Saksasta saamat kirjeet, jotka on lähettänyt Ishtarin porttia entisöivä kuvanveistäjä Väinö Wagner. Romaanista kehkeytyy merkillisten ainesten sulatusuuni.

Ymmärrän, miksi HS-kirjasto tarjosi Järvelän romaanin heinäkuun viimeisenä viikkona. Kesän rasismiryöpytykseen se osuu täysin, samoin jatkuviin uutisiin pakolaisvirrasta Eurooppaan. Romaani on todella ajankohtainen.Parempi maailma

Naïmin ja Jamilan reitistä Irakista Berliiniin saa lukea puistattavasta ihmisarvon riistosta ja hyväksikäytöstä kunniaväkivaltaa unohtamatta. Järvelä ei säästele lukijaa: kaltoinkohtelun kaikki muodot kirjataan karusti. Vähintään kaksivalotteinen on Naïmin pelastatuminen Suomeen Väinön hoteisiin, sillä hyväksikäyttö jatkuu mutta muotoaan muuttaen. Poliitikko-Väinö kääntää rasistileiman Naïmin avulla.

Väinö Kanerva on karnevalistisiin mittoihin venyvä hahmo, jonka kiirastuli käynnistyy varomattomasta ”neekeri”-sanan käytöstä. Väinön kyyninen pyrkyrihahmo on röyhkeä ja surkuhupaisa. Väinön minäkerrontaosuudet kiitävät kielellisenä menopelinä: vauhtia piisaa, kurvit selvitetään pientareet pöllyten. Kyydissä olevaa henkilön tarkkanäköinen kylmyys hirvittää. Väinö laskelmoi medianousunsa organisoimalla kirjaroviot, mikä ei liene juonipaljastus kirjan kansikuvan vuoksi. Nyt kipinää iskevät Pepit ja Tintit, nuorisoa rotuennakkoluuloilla kasvattava kirjallisuus. Sellaista sarkasmia! Epäsopivien kirjojen tuhovimma leviää kulovalkean tavoin.

Ylen toimittaja soitti minulle samana iltana. Hän väitti, että kannattajani olivat hakanneet rautaputkilla joukon skinheadeja, jotka olivat vaatineet, ettei rasistisia kirjoja saa polttaa. Skinheadit olivat ruhjeisina ilmestyneet tekemään rikosilmoituksen poliisille. Väitteessä oli niin monta absurdia yksityiskohtaa, etten voinut kuin hymähtää kännykän toisessa päässä puhisevalle toimittajalle.

Aluksi 30-luvun kirjeet tuntuvat irrallisilta. Sitten niiden merkitys vahvistuu. Kuvanveistäjä rekonstruoi Berliinissä Baabelin porttia, joka on Naïmille merkityksellinen konkreettisesti ja symbolisesti. Väinö-kuvanveistäjän henkinen tasapaino heilahtelee, ja pääsen kirjeitä tirkistellen seuraamaan hänen ajatteluprosessinsa liukumista kansallissosialistisen ajattelun suuntaan. Samalla kirjeet valottavat kaima-Väinön perhetaustaa, ja kytkeytyvät ne siihenkin, miten poliitikko-Väinö nyky-Suomessa flirttailee urajohtoisesti rasismin kanssa.

Kyllä Järvelä tällä romaanilla sohaisee. Romaanilla on agenda, ja hämmentävintä on se, että se on yksioikoinen – eikä kuitenkaan ole. Kolmen kertojan äänet eroavat toisistaan, ja näin eri aikojen, kulttuurien ja yhteiskuntailmiöiden kärjet ja kytkökset terävöityvät.

Pidän Järvelän tyylistä. Karmeiden, kärjistettyjenkin sisältöjen lisäksi se hyödyntää pimeää huumoria. Niin tekee myös Särkyvää (Tammi 2014). Juonivauhtia riittää sekä tässä romaanissa että Metro-rikossarjassa (2014, 2015), eikä väkivaltakuvauksia silotella. Ja sitten siellä seassa soi selviämisen sävel. Kun Parempaan maailmaan -romaanissa kirjaroviot kytevät aukioilla tai kovat kädet kopeloivat kivuliaasti, voi henkiin jäädä mielikuvien voimin; silloinkin kun kaikki viedään, voi olla jotain omaa. Naïmi selviää mielikuvituskirjojen avulla, niihin ei tuli tartu.

Niin kauan kuin mulla on ikiomia kirjoja, joiden sisältöä muut eivät tiedä, minulla on lopullinen valta. ”Pysäytän sydämeni aivastamalla” on yhden kirjani nimi.

– – –
Jari Järvelä
Parempaan maailmaan
Tammi 2012
romaani
e-kirja HS-kirjastosta, 400 sivua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

8 elokuun, 2015 · 10:19 am

Linda Olsson: Kun mustarastas laulaa

Kamarinäytelmä tukholmalaisessa kerrostalossa

Rooleissa
Otto: antikvariaatista luopunut eläkemies, leski
Elias: lukivaikeuksinen sarjakuvataiteilija, poikamies
Elisabeth: masentunut eristäytyjä, eronnut

Lavastus
– Oton kultivoitunut koti antiikkihuonekaluineen, laatutauluineen ja kirjapinoineen
– Eliaksen askeettinen koti piirustustarvikkeineen
– Elisabetin välinpitämätön ympäristö, 12 purkamatonta muuttolaatikkoa
– Kerrostalon kesäpiha istuinryhmineen
– Loppukohtauksessa idyllinen saaristolaishuvila rantalaitureineen.
– Äänimaailmassa vuorottelevat klassinen musiikki (mm. Mendelssohn) ja mustarastas.

Tyylilaji
Romantisoitu draama, surumielisyyden läpi kuultava onnen ja toivon mahdollisuus.

Kohderyhmä
Tunteellisista, elämänviisauspohjaisista kehityskertomuksista kiinnostuneet.

Kun mustarastas laulaa

Jasså, Linda Olssonin teos Kun mustarastas laulaa (Gummerus 2015) on kuitenkin romaani. Hyvin se taipuisi draamaksi: romaanin rakenne jakautuu kohtauksiksi, ja vaikka meno on viipyilevää, siinä on henkilöihin keskittyvää etenevää sisäistä elämää ja dialogia, joista kehkeytyisi pohjoismaisen rauhallisesti etenevä näytelmä tai leffa, jonka loppu on tulkinnanvarainen.

Ohitan romaanin muut puolet, keskityn vain yhteen. Romaanihenkilöitä yhdistää taide ja kirjallisuus. Kirjoja sujahtaa postiluukusta toiseen, ennen kuin henkilöt varovaisesti tutustuvat. Kirjakokemukset kantavat henkilöitä silloinkin, kun elämä on kolhinut. Kirjoissa ja niiden omistamisessa lepää viisaus jos toinenkin.

Kirjailija on epäoleellinen. Kaikkein tärkein on teksti. Minä ja teksti. Muiden ihmisten kokemus tekstistä on heidän asiansa. Samoin kirjailijan tarkoitus. – – mutta on kahdenlaisia lukukokemuksia, eivätkä ne ole keskenään ristiriitaisia. Ensinnäkin on oma, yksityinen kokemukseni. Sitten on meidän yhteisemme. Haluan sinun tietävän, että sain kirjastasi uuden ja vahvan elämyksen. Ja se sai minut pohtimaan eri puolia elämässäni. Olen sitä mieltä, että juuri se tekee kirjasta hyvän. Ja lisäksi on vielä jotain, jonka me jaamme, sinä ja minä.

Romaanissa on kirjojen arvostusta monelta kannalta, vähitellen voimistuu vuorovaikutteisuus, ja se heijastuu henkilökontaktien syvenemiseen. Yhden kulman kirjallisuusaiheeseen tuo lukivaikeus, sillä Elias nauttii tarinoista kuvina ja kuultuna, oma tekstin tuottaminen tai lukeminen on tuskaa. Kuvataiteen ja elokuvien tarinoita romaani myös sivuaa, ja musiikkikokemukset hivelevät sieluja. Kovin kulturellia siis.

Otto kiteyttää, että hyvistä kirjoista saa sekä lohtua ja viisautta, ne sysäävät ajatukset liikkeelle. Miten minun käy tämän romaanin kanssa? Se sopii suvannoksi, sujuva ihmissuhdekertomus. Kun mustarastas laulaa on minulle liian haikeansuloinen. Aavistuksen tarkoitushakuinen, joskin nätti rakentelu etäännyttää minut. Kokonaisuus on niin, no, kohtelias.

– – –
Linda Olsson
Kun mustarastas laulaa
Suomentanut Anu-Irmeli Sallamo-Lavi
Gummerus 2015
romaani
320 sivua
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

5 elokuun, 2015 · 8:16 pm

Kirjailijatapaaminen: Jussi Valtonen

Olen lukenut Jussi Valtosen proosatuotannon melko takaperoisesti. Aloitin voittoisasta He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014). Sen imussa luin episodisen Vesiseinän (Like 2006) ja äidinkielenopettajaromaanin Siipien kantamat (Tammi 2007, Bon-pokkari 2015). Kirjat sisältävät paljon muutakin kuin nuo antamani niukat epiteetit; jokaisesta olen jo jutun blogissani julkaissut. Viimeisimpänä luin esikoisromaanin Tasapainoilua (Like 2003).

Valtoset

Tasapainoilua kertoo bändiporukasta ja ensimmäisen levyn teosta. Se kuvaa esikoiselle tyypillisesti nuoren miehen etsikkoaikaa. Ihmissuhteet ovat päällimmäisenä, bänditouhuilu sitä kehystämässä. Päähenkilönä on rumpali-Koistinen, vakavanoloinen ja jurnuttava jannu, joka ei oikein osaa sanojaan asetella, etenkään naisasioissa. Sisäänpäinkääntyneisyys oireilee jopa vakavan sairauden tunnusmerkein.

Sujuva kynäily auttaa niissäkin kohdin, kun tarinan fokus on karata. Henkilökuvauksesta pidän erityisen paljon. Sinkoilu ja ailahtelu pitää lukumielen vireänä ja pistää toivomaan tyypeille hyvää. Mikseipä vielä yli 10 vuotta ilmestyttyäänkin tämä voisi kiinnostaa bändipoikia ja -tyttöjä – ja tällaisia keski-ikäisiä radiorockin kuuntelijoita.
Tasapainoilua

Pääsin haastattelemaan Jussi Valtosta tänään äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivillä (5.8.2015). Esikoisromaaniaan Valtonen hieman nolostelee, eikä häntä innosta sen julkaiseminen pokkarina Finlandia-palkinnon nosteessa.

Yleisöpohjan vuoksi minua kiinnosti, miten Valtonen rakensi romaanin Siipien kantamat päähenkilön, äidinkielenopettajan. Niin opettaja-Koskelan kuin muidenkin henkilöiden pohjana hän käyttää kokemuksiaan esimerkiksi niistä työyhteisöistä, joissa on toiminut. Ne muuntuvat ja muokkautuvat omaan suuntansa. Opettajahuonevakoilua hän ei ole harrastanut.

Jussi Valtonen signeeraamassa voittokirjaansa.

Jussi Valtonen signeeraamassa voittokirjaansa.

Valtonen vertasi kirjoittamista hiekkalinnan rakentamiseen. Olemassa olevasta materiaalista muotoutuu jotain uutta. Keskustelutilanteessa en hokasannut tarkentaa, tarkoittaako se myös sitä, että materiaali on haurasta. Siitä keskustelimme, että rakkaus ja kuolema ovat valtavia teemoja mutta juuri sellaisia, että niistä kirjoittaminen ja lukeminen on tyhjentämätöntä.

He eivät tiedä mitä tekevät oli tekeillä kuutisen vuotta. Kustantaja olisi julkaissut sen jo vuotta aiemmin, mutta Valtonen ei ollut tyytyväinen ja halusi kirjoittaa kirjansa vielä uudelleen. Kirjan nimiehdotus oli jo alkuvaiheessa esillä, mutta se torjuttiin pitkänä ja huonona. Lopulta nimi vahvistui parhaana vaihtoehtona, kustantajan valintana.

Valtosen Finlandia-voittoromaania on pidetty aateromaanina, perheromaaninakin. Aihe- ja teemarunsaus oli alunperinkin Valtosen tähtäimessä, mutta vei aikaa, että kiinnostavat yhteiskuntaan, tieteeseen ja ihmiseen liittyvät kysymykset saivat kaunokirjallisen muodon. Romaani sai alkunsa novelleista, vähitellen kokonaisuus alkoi hahmottua romaaniksi. Romaanimuodon vaikuttajina Valtonen mainitsee esimerkiksi Jennifer Eganin ja Jonathan Franzenin tekstit.

Tunnin keskustelu ison yleisön edessä hujahti. Haastattelijana toimiminen on sen verran intensiivistä, että osa keskustelusta on hajaantunut kokemuksen humuun. Lämmittävää oli kirjailijan avoimuus ja aulius keskustella tuotantonsa teemoista ja omista tekstikokemuksistaan. Myös yleisön herpaantumattomuus kantoi hienosti tilannetta. Vahvistui, että kirjallisuus on tapa jäsentää merkityksellistä ja jakaa se. Aamulehden (28.11.2014) sitaatin Valtonen allekirjoittaa yhä, se kiteyttäköön kaiken:

– Kokemukseni on, että tieteen rajat tulevat nopeammin vastaan kuin voisi luulla. Kaunokirjallisuus on ylittämätön tapa välittää ihmisen sisäistä, subjektiivista kokemusta siitä, minkälaista on olla ihminen, elää juuri tänä aikana ja kamppailla niiden asioiden kanssa, joiden kanssa kamppaillaan.

Haastattelun päätteeksi nimmari kaverilta lainaan saatuun kirjaan.

Haastattelun päätteeksi kiitos kirjailijalle kohtaamisesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat:

5 elokuun, 2015 · 8:14 pm

Kalssikoille kyytiä: Riina Katajavuori ja Sari Peltoniemi

Helsingin Paasitorniin oli 5.8.2015 kokoontunut yli kaksisataa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, kun monipuolisen kirjallisen tuotannon tehneet Riina Katajavuori ja Sari Peltoniemi keskustelivat kirjoistaan ja lukivat niistä näytteitä – ja hieman kuului lauluakin.

Kirjailijadialogi alkaa.

Kirjailijadialogi alkaa.

Sari Peltoniemen Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014) uudentaa satuperinnettä nykynäkökulmasta, ja Riina Katajavuoren Venla Männistö (Tammi 2014) formuloi Seitsemän veljestä moderniin likkamuottiin. Saako klassikoihin kajota? Katajavuori tiesi, että Aleksis Kiveen tarttuminen voi herättää monenmoisia tunteita. Hän näki Kiven romaaniin pohjautuvat baletin ja tangoesityksen, jotka rohkasivat klassikon taivuttamiseen omalla tavalla. Peltoniemi pitää bonuksena sitä, että uudet kirjat voivat olla silta klassikoihin.

Venla Männistö
Miehestä syntynyt

Katajavuori kertoi, että hän halusi myllätä klassikon naisten ääneksi ja käsitellä naisen kehollisuutta. Pohjateoksesta hän halusi säilyttää muun muassa nuorten hullaantunutta lempeä. Vapauttavana hän piti sitä, että henkilöt olivat valmiina ja heidän ympärilleen saattoi sepittää omaa tarinaa. Ratkaisevaa oli, että kuolleesta Alli-äidistä kehittyi pilvenlongalta seuraava hahmo, yksi päähenkilöistä.

Peltoniemeä on hykerryttänyt lukea Venla Männistöä Kiveä vasten. On myös tullut palautetta, että lukukokemus toimii Kivettäkin. Katajavuori antoi lisäksi vinkin: Mauri Kunnaksen kuvakirja ja Pertti Rajalan selkokielistämä Seitsemän veljestä voivat yhtä hyvin toimia lukukontekstina. Kuulin myös esimerkkejä, miten Katajavuoren kirja on onnistuneesti toiminut opetuksessa Kivi-klassikon kaverina.

Peltoniemi kertoi, että uussatuihin oli kiehtova napata eri asetelmia kuin mitä kansansduissa on. Esimerkiksi äitipuoliasetelman kääntäminen oli hauskaa. Koska ei ole kyse novelleista vaan saduista, satukokoelmassa käänteet voivat irrota reaalista, juonilankoja ei tarvitse solmia.

Yleisökommentti vahvisti sitä, että sadut sopivat opetukseen: opettajan ääneen lukemaan satukatkelmaan nuoret sepittävät oman lopetuksen, jota verrataan kirjailijan luomaan lopetukseen. Ääneen lukeminen sopii mainiosti kirjan käyttöliittymäksi – kyllä, sanavalintani ON tämä! Suullista perinettä sadut ovat, siten niiden ääneen lukeminen on vanhan kertomusperinteen jatkamista ja jakamista.

Joel Lehtosen kokoama Tarulinna teki Sari Peltoniemeen lapsena vaikutuksen. Nuorille muokattu kokoelma oli hänestä hurja, mutta täytyy muistaa, että alunperin kansansadut ovat olleet aikuisviihdettä. Suoria muunnelmia tietyistä saduista ei Peltoniemi omassa kirjassaan tee, vaan hän käyttää sadun villiä vapautta yhdistellä fabulan rakennetta perinteisiin elementteihin, yllätyksiin ja moderneihin aineksiin.

Miehestä syntynyt toivottavasti löytää lukijoita. Venla Männistö jatkaa eloaan jo pokkarina ja muina muotoina. Kerkko Koskinen on säveltänyt Venla Männistön laulut lokakuista kuunnelmaa varten. Viime keväänä Kansallisteatterissa esitettiin romaanin näytelmäversiota, ja syksyllä se nähdään Hämeenlinnassa.

Riina Katajavuori ja Sari Peltoniemi Paasitornissa 5.8.2015

Riina Katajavuori ja Sari Peltoniemi Paasitornissa 5.8.2015

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

3 elokuun, 2015 · 8:00 am

Jarno Alastalo: Sometarinoita Suomesta

Ensin mielessäni käy, onko mitään tolkkua julkaista kirja sosiaalisen median suosikkitoimijoista – eikö luontainen ympäristö eli some riitä? Ja toisaalta: sometarinoiden ilmestyminen kirjana kertoo juuri siitä, että aikamme tapa dokumentoida toimii yhä edelleen printtimuodossa. Paperille painettu tieto on kuin pysäytyskuva: vähän aikaa sitten on ollut näin ja se on tallennettu kompaktiksi kokonaisuudeksi konkreettisten kansien väliin. Somejutut puolestaan jatkavat kulkuaan hajallaan ympäri bittitaivasta.some 1

Sometarinoita Suomesta. Hullu, barbaari ja kissa (Avain 2015) on Jarno Alastalon kasaama kokoelma, jossa on 22 digitaalisen suomalaissomeilmiön esittelyt. Ne on tehty haastattelutyyliin. Jutut ovat napakoita, journalistisia väläyksiä facettajien, instaajien, twiittaajien, bloggaajien ja vloggaajien syihin ja seurauksiin somettaa. Mukana on muusta mediasta tuttuja mutta myös tuntemattomia tekijöitä. Sometarinat ovat notkeita, helppolukuisia. Haastateltujen valokuvat ovat eloisia mustavalkopotretteja, joiden realismia heilautetaan myrkynvihrein yksityiskohdin.

Alastalo vertaa somea nykyajan leirinuotiojorinointiin. Modernit julkitarinoijat eivät sovi yhteen muottiin, siksi alaotsikossakin on variaatiot hullusta kissaan, kaikkea mahdollista on siitä väliltä. Poimin kolme kiinnostavaa juttua – olisi niitä 22:sta valittavana useampikin. Kirja on aika hauska kurkistus siihen, miten moninaisin merkityksin, motiivein ja meiningein sometetaan.some 2

Some herättää kriittistä keskustelua sen lieveilmiöiden vuoksi. On paikallaan, että kirjassa on mukana Tiina ”Milsa” Malin. Hän osallistuu kansainväliseen Ei vihapuheille! -liikkeeseen. Liikkeen aktiivit puuttuvat vihapuheisiin niitä bongatessaan. Malin ymmärtää, että vihapuhe syntyy kyvyttömyydestä tunnistaa ja käsitellä tunteita. Sananvapauden lisäksi hän korostaa sanan vastuuta. Puuttuminen on yksinkertaista:

– Ei saa itse syyllistyä vihapuheeseen ja mennä mukaan toisten negatiiviseen nettikeskusteluun. Hiljaa ei kannata olla, sillä hiljainen hyväksyntä on melkein pahempaa. On parempi sanoa suoraan, ettei vitsi naurata ja olla se rohkea, joka korjaa kurssia.

Toiseksi esimerkiksi kirjasta voisin valita Nettimuorin tai Kukkahattutädin, tosi tömäköitä tekijöitä ovat. Valitsen silti muotiblogin. Menen siis mukavuusalueeni ulkopuolelle, syystä ja huvitettuna. Hel Looks esittelee helsinkiläistä katumuotia. Näkymä näihin tientallaajiin muuttaa ajatuksia jörrikkäsuomalaisista. Kuvissa on persoonallisia pukeutujia, taviksia tamineissaan viihtyen. Blogin käynnistivät jo 2005 Liisa Jokinen ja Sampo Karjalainen. Nyt blogi on tauolla, sillä se on poikinut tekijöille muuta kiinnostavaa. Tekijäpari onkin esimerkki siitä, että someharrastus voi tuottaa toimeentulomahdollisuuksia.

Tiesitkö, että 15 % verkkoliikenteestä liitty jotenkin kissoihin? Seppo on ollut maailmalla suomalaisjulkkis, jonka video on esitetty muun muassa jenkkilän tv-uutisissa. Sepon valtti on erityisen äreä ilme, mutta Sepon emäntä ei ole halunnut tuotteistaa lemmikkiään maailmantähtien tavoin. Nettitietojen mukaan Seppo valitettavasti kuoli keväällä, mutta netissä voi yhä nähdä Sepon tervehdyksen. Alastalo pohtii kissavideoiden merkitystä ja päätyy siihen, että niiden viehätys piilee tunteiden ja tarinan yhdistymisessä. ”Kissojen omapäisyys ja välinpitämättömyys viehättävät katsojia.” Ja söpöys, älä unohda söpöyttä, joka saa jörönkin järkkymään.

P.S. Tämä kissa päivittää blogia Alman runot. Blogin kaksi lukijaa ei riitä someilmiöksi.

P.S. Tämä kissa päivittää blogia Alman runot. Blogin kaksi lukijaa ei riitä someilmiöksi.

Suosittelen Sometarinoita Suomesta -kirjaa ihmiselon kirjavuudesta kiinnostuneille, ja kirja sopii mainiosti kouluun niin tekstitaitotehtävien materiaaliksi kuin mediakasvatukseenkin.
– – –
Jarmo Alastalo
Sometarinoita Suomesta. Hullu, barbaari ja kissa
Atena 2015
tietokirja
184 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat:

31 heinäkuun, 2015 · 6:00 am

Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan. Klassikkohaaste

klassikkohaaste1Tahtoisin lausua ivanilaisittain luettuani vihdoin Mihail Bulgakovin merkkiteoksen Saatana saapuu Moskovaan:

– Mistä tässä oikein on kysymys, toverit? väitti uusi Ivan vastaan vanhalle, entiselle Ivanille. – Että paholaisella on siinä sormensa pelissä, sen nyt ymmärtää lapsikin. Hän on mitä poikkeuksellisin ja salaperäisin persoona! Mutta sehän juuri kaikkein kiintoisinta onkin!

Iivan, runoilun hylkäävä nuorimies, joutuu mielisairaalaan kohdattuaan 1930-luvun Moskovassa mikä-mikä-todellisuusmaan maagikon Wolandin, siis Kantin kanssa lounastaneen ja Pontius Pilatuksen liepeillä liehuneen Saatanan, joka tietää menneet ja tulevat. Ivan tapaa sairaalassa Mestarin, jonka sieluntila on järkkynyt, koska hänen romaaninsa Pilatuksesta ja Jeesuksen viimeisistä hetkistä jäi ilmestymättä, ja vaivaahan Mestaria myös rakkaus Margaretaan. Ja sitten… Antaa olla!

On aivan järjetöntä yrittää tiivistää romaanin tapahtumia. Saatana saapuu Moskovaan ei ole varsinainen juoni- tai henkilöromaani, se on vyöryävä mielikuvituksen vuo, jossa värikäs ja lukuisa henkilöjoukko on mielettömien vaiheiden pyörteissä. Saatana apureineen tuottaa tuhoa ja tulta, ja loimotuksen laitamilla läikkyy Mestarin kirjallisuusasia Margaretoineen.

Hän [kustannustoimittaja] jopa teki minun kannaltani täysin idioottimaisen kysymyksen: kuka minun päähäni oli pannut ajatuksen sepittää romaanin niin omituisesta aiheesta?

Mestari saa tuollaista kuulla romaanikäsikirjoituksestaan, niin sai varmaan Bulgakov omastaan. Romaani julkaistiin vasta 1960-luvun lopulla. Tekeillä se oli toistakymmentä vuotta ennen kirjailijan kuolemaa vuonna 1940 (ja valmistui vaimon viimeistelemänä), eikä romaani todellakaan vastaa sosialistisen realismin ihanteita. Se on rakenteeltaan ja kerrontatekniikaltaan mitä muodikkain ja nykyaikaisin: aikatasoja ja näkökulmia vaihdellaan, sisäkertomus on vuoropuhelussa kehyskertomuksen kanssa, kaikkitietävä kertoja on itsetietoinen ja kommentoiva, fantasia rikkoo reaalia sekä erilaisia rikoksia ja historiallisen romaanin osia solmiutuu juonenkäänteisiin, vieläpä on mukana romantiikkarippeitä ja kirjallisuusteemaista ironiaa.Saatana 1

Kokonaisuus on remakka ja rajaton. Kesäauringon pehmittämillä aivoillani en ymmärrä viittauksista ja käänteistä murto-osaa. Miksi säveltäjien nimiä käytetään vitsinä (Berlioz, Stravinski ja Rimski)? Pilatus ja Jeesus uskonnottoman Neukkulan romaanikirjailijaa vaivaamassa? Hypnoosi ja hallusinaatiot (vai hallusinogeenit) melskettä selittämässä? Mahtikissa Begemot, rääväsuu ärsyttäjä (nimi tarkoittaa venäjäksi virtahepoa) – jokin alitajunnan touretteoireinen riivaaja vai?

Takakansitekstin mukaan romaani on sapekas satiiri. Sen verran luulen ymmärtäväni, että virastoja, kansalaisia ja tovereita vilisevä uusi kommunistinen yhteiskunta on älytön, ihmiset kyltymättömästi ja harkitsemattomasti omaa etua etsiviä sekä kirjailijat taitoihinsa ja julkaisuilmapiiriin pettyneitä. Päähäni putkahtaa jos jonkinlaisia langanpätkiä, joitain saan solmittua epämääräiseen tolkkuun, paljon lepattaa irrallisena. Antaa lepattaa, luovutan, leijalen mukana kuin Chagalin taulun hahmo – kuin se yksi vuohi.

Nyt hän [Mestari] näytti Margaritasta samannäköiseltä kuin luodessaan kertomusta mitä ei ollut nähnyt mutta minkä ties varmasti tapahtuneen.

Kirjailijat Mestari ja Bulgakov välittävät uskomatonta maailmaa, jota ei ole juuri sellaisena ollut mutta joka on luettuna olemassa. Romaani upottaa arvaamattomuuteen. Minulla leikitellään, ja hetkittäin minut jopa saadaan muka tietämään enemmän kuin henkilöt. Siksi voin naurahdella henkilöiden varomattomille ”piru periköön” -arkitokaisuille, jotka osoittautuvat sanatarkoiksi.

Saatana saapuu Moskovaan -romaanissa on huikeita kuvauksia; hurjimpia kierteitä on Saatanan ja apureiden toilailuissa, teatterin maagikkoesityksessä, loihdittujen hahmojen lentomatkoilla ja paholaisen tanssiaisissa. Kun kuvataan suvantoja, niissä on avointa tilaa, kuten

Hän kuuli, miten varpuset rupattelivat hilpeitä ja kiihtyneitä aamutarinoita pienen pihan hopeapajujen ja lehmusten oksilla.

Romaani on alkukielellä nimeltään ”Mestari ja Margareta”, suomennosnimi sen sijaan oikoo itse asiaan. Nimihenkilöillä ei erityistä roolia ole romaanin ensimmäisessä osassa, toisessa sitten he lentelevät siellä sun täällä ja saavuttavat rauhan, johon eivät voi vaikuttaa. Romaanin henkilökuvaus ja rakkausosuus eivät tule minua eritysen liki, olen niin muun mekkalan ja sivujuonteiden vietävänä. Väkevä on kyllä tapa, miten kohtalonomainen suhde syntyy:

– Rakkaus on hypähtänyt eteemme kuin murhaaja, joka putkahtaa maan alta syrjäkujilla. Se yllätti meidät molemmat yhdellä kertaa. Se oli nopea ja äkillinen kuin salama, kuin suomalainen puukko!

Kiitos klassikkohaasteen tuli vihdoin luettua tämä teos, josta riittäisi ammennettavaa usealle lukukerralle. (Ja nyt ymmärrän ehkä myös hieman paremmin viimesyksyisen Kissani Jugoslavia -romaanin ilkeämielistä kattia.) Klassikkolukemani oli kummallinen: siis Bulgakovin (Mihailin vai vaimon?) teos todella selätti minut, en minä sitä. Paljon liiti yli ymmärrykseni, ja yhä kuunsiltaa pitkin valuu käsittämätöntä ainesta, mutta olihan odottamattoman kiehtovaa yrittää taiteilla sen lipeävällä pinnalla.

Kirjabloggaajat julkaisevat tänään sankoin joukoin postauksia aiemmin lukemattomista klassikoista. Haaste on julkistettu ja kootaan Ompun blogissa Reader, why did i marry him?, ja on minullakin siinä sormeni pelissä. Bulgakoviin tarttuivat minun lisäkseni Omppu, Susa ja Minna. Haaste jatkuu: seuraavan klassikkohaasteen postauspäivä on 31.1.2016.

Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.

”Hän antoi kissansa puolesta mitä kiittävimmät suositukset, selitti tunteneensa sen viisi vuotta [tosin kuvan Alma s. 30.7.2014] eli siitä pitäen kun se oli pentu, meni siitä takuuseen kuin omasta itsestään ja todisti, ettei kissaa oltu koskaan tavattu mistään pahanteosta eikä se milloinkaan ollut käynyt Moskovassa.”


– – –
Mihail Bulgakov
Saatana saapuu Moskovaan
Master i Margarita, venäjäksi kirjoitettu 1928 – 1940
Suomentanut Ulla-Liisa Heino 1969
WSOY 2005
480 sivua
Sain kirjan WSOY:n oppikirjatoimituksen lahjana 2005 – odotti 10 vuotta lukemista: klassikkohaaste 31.7.2015.
klassikkohaaste2

27 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat:

28 heinäkuun, 2015 · 10:58 am

Kolmen kirjan haaste

Sain pähkinän purtavaksi. Minun pitää valita kolme kirjaa, jotka lukisin uudelleen. Valinnassa on vielä rajaus: kirjojen tulee olla bloginpitoaikaisia.

kesäpariHaasteen heitti Luettua elämää -blogin Elina, jonka lista voisi olla omani: Saatana saapui Moskovaan, Meriromaani ja Kesäkirja. Meriromaanin joudun diskaamaan siksi, että olen sen jo lukenut toiseen kertaan, lumous vahvistuen. Saatana on nyt tuoreessa muistissa, postaus putkahtaa klassikkohaasteena (31.7.2015).

KesäkirjaTove Janssonin Kesäkirjan tulen lukemaan uudelleen. Koin sen tänä kesänä ensimmäisen kerran äänikirjana, joten kiinnostaa kovasti, millainen kokemus teksti on sellaisenaan. Ihastuin Kesäkirjan särmikkääseen isoäiti-lapsi-suhteeseen, tunnelmaan ja tapaan käsitellä elämänmenoa.

KantoTämän kevään kova kotimainen historiallinen romaani on Pyöveli (Gummerus 2015). Anneli Kanto kahmaisee aikaan, ajattelutapaan ja toimintaan, jossa en ole noin verevästi monesti käynyt. Verevästi, hmm, monessa merkityksessä. Toisella lukukerralla ehkä rauhoittuisin viipyilemään eri kertojaäänien mikrotaajuuksilla.

Elämä elämältäVuodentakaisen kevään pyörrytyskokemus oli Kate Atkinsonin Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus, Schildts & Söderströms 2014). Vielä tulee se aika, että luen sitä pieninä paloina, hitaasti, nautiskellen tilanteista, henkilöistä ja jossittelusta, mahdollisista maailmoista.

Seuraavaksi haastan – jos ei ole jo monesti haastettu – samaan mahdottoman ihastuttavaan valinnan vaikeuteen blogit Kirja hyllyssä, Pikkurilli ja Kirsin kirjanurkka.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

27 heinäkuun, 2015 · 8:00 am

Scifistelyä: Markku Soikkeli ja Gillian Anderson

Miten nyt niputan X-Files -tähden ja scifi-kirjailija-tutkijan? Just siksi. Alkuvuodesta ilmestyivät Markku Soikkelin ansiokas koontiteos Tieteiskirjallisuuden käsikirja (Avain 2015) ja Gillian Andersonin ja Jeff Rovinin tieteisaineksinen trilleri Liekkien näkijät (suom. Einari Aaltonen, Like 2015).

Liekkien näkijät yhdistelee nykyaikaan sopivaa poliittista konfliktia outoihin ilmiöihin, joiden alkuperä on muinoin asutetussa Etelämantereella avaruusaluksineen ja maagisvoimaisine artefakteineen. Joukkoon sirotellaan outoja kohtauksia ja näkyjä eri puolilla maapalloa, muinaisia kieliä ja merkillisiä symboleja.

Valitettavasti trillerissä on tuskastuttavan paljon sälää, mikä vie tilaa itse takaa ajettavalta arvoitukselta. Mielestäni arvoitus sinänsä jää hataraksi ja siihen liittyvä spefi-aineisto hajanaiseksi. Väkinäinen romanssi ei syvennä päähenkilöä, kovapintaiseksi järkinaiseksi tunnustettua psykiatria, joka uppoaa sielujen toiviotielle.

Mitä jos nämä ilmiöt – tai vain yksi laajempi ilmiö – ovat jollain tapaa vapaita ajan kahleista? Mitä jos on olemassa jonkinlainen yhteinen virta, joka kuljettaa kuvia ja kieltä – informaatiota – `toisesta ajasta´ `nykyhetkeen´, ja me olemme täällä ottamassa virran vastaan ja viemässä sitä eteenpäin?

Soikkeli vapauttaa ajatuksiani Liekkien näkijöistä, sillä tutkija tähdentää, että valtaosa scifistä on viihdettä, päiväunelmaa, jossa on mahdollista muuttaa mitä tahansa miksi tahansa. Kauneus on katsojan silmissä, Soikkelia lainaten: ” – – tieteiskirjallisuuden harrastaja saattaa nähdä kauneutta sielläkin, missä joku toinen lukija näkisi pelkästään kirjallisen hahmon ottaneen vesinokkaeläimen.”

Liekkien näkijöissä on mielestäni vesinokkaeläimellisyyttä. Pieteettiset alan harrastajat pitäisivät sitä pikemmin juuri ja juuri tieteisfantasian edustajana, väljästi spekulatiivisen fiktion hupaisana kuriositeettina, jonka valtti on näyttelijä-kirjailijan hihassa. (Kirjankansi on kuvaava: toinen tekijä on esillä jättikirjaimin.) Soikkelin mukaan parhaimmat tieteiskertomukset tyrkkäävät ajattelemaan laajasti ja käsitteellisesti, muuta viihdekirjallisuutta tehokkaammin. Tähän ei Liekkien näkijät yllä.scifi

Markku Soikkelin Tieteiskirjallisuuden käsikirja on rakennettu vetävästi, sillä kirjassa esitellään genreä teemoittain ja lajikehityksen näkökulmasta. Olen häkeltynyt tekijän laajasta tietämyksestä eri aikojen teosten esittelyssä ja niiden ilmaisutapojen erittelyssä. Lukijaystävällisesti kirjan joka luvun lopussa on teosluettelo. Monessa mielessä Soikkelin teos palvelee kirjavinkkaajana niin alan konkaria kuin scifistä kiinnostunutta aloittelevaa lukijaa.

Tieteiskirjallisuuden määrittelyn voikin aloittaa siitä, että tarinassa on jotain uutta ja yllättävää, mutta yllätyksen taustalla on tieteellinen tai vähintäänkin johdonmukaisesti jäsentävä selitys tapahtumille.

Tämä on Soikkelin kirjaama vähimmäismääritelmä, ja scifissä esiintyy yleensä tulevaisuuskuvitelmia, vieraita olioita, avaruusmatkoja, mekaanisia ihmisiä, älykkäitä koneita tai tekoälyä. Kaikesta tästä Soikkelin kirjan lukija saa irti tietoa ja kokemuksia elävästi, irtonaisesti ja viihdyttävästi. Kirjailija on sujuvasanainen asiantuntija. Ollakseen vakavasti otettavaa populaaritutkintaa, Tieteiskirjallisuuden käsikirja ei ole tosikkomainen. Takakansi lupaa, että teos kertoo kaiken scifistä, siis kaiken. Ainakin paljon ja monipuolisesti.

– – –
Gillian Anderson & Jeff Rovin
Liekkien näkijät
Suomentanut Einari Aaltonen
Like 2015
trilleri
330 sivua
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Markku Soikkeli
Tieteiskirjallisuuden käsikirja
Avain 2015
tietokirja
352 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: , ,

25 heinäkuun, 2015 · 8:24 am

Avioliittosimulaattori Pyynikillä

Ensireaktioni oli ällistys: miten ihmeessä itä-länsi-murre- ja heimoeroilla irrotteleva chick lit istuu hämäläiseen kesäteatteriin? Ja sitten: saattaahan keveänhumoristinen tarina taipua juuri kesäteatteriaineksiksi. Viihdekirjan lemmensuhdekehittely, ihmistyyppikärjistäminen ja väärinymmärryskommellukset ovat perinteistä suvidraamaa.

Veera Niemisen Avioliittosimulaattorin luin pari vuotta sitten (Tammi 2013). Sujuvaa tekstiä kirja on, kepeää kerrontaa. Genrensä tavoin se ei kehittele moniulotteisuuksia tai syvällisyyksiä, ja sen tyylilajille sallii. Romaani ei kuitenkaan itsestään muutu näytelmäksi. Dramatisoinnin ovat tehneet ohjaaja Tommi Auvinen ja Seija Holma. Käsiohjelmasta saksin tekijöiden lausuman:

Mainio kirja! Ja silti heti oli selvää, että siitä on napattava rakastava mutta ravakka niskalenkki ja pamautettava se aivan omin maustein Pyynikin pyörivän ympärille.

”Niskalenkki” ja ”omat mausteet” erottuvat. Henkilöt ovat merkittävästi vanhentuneet, joitain tyyppejä on joutanut pois ja toiset saaneet lisää tilaa. Draaman ehdoilla on muutokset tehty.avioliittosimulaattori

Darmatisointi onnistuu etenkin ensimmäisessä näytöksessä. Alku on rivakka: itä-Ainon ja lounais-Jussin yhteen muutossa Jussin mynämäkiseen kotitaloon ei aikailla. Ainon savolais-karjalaisten vanhempien roolit ovat paisuneet romaaniin verrattuna komediaa korostaen. Eija Vilpas ja Tommi Lindholm äidin ja isän rooleissa ottavat villinverbaaleista itähenkilöistä kaiken irti. Jussin kotimiesväki (Ola Tuominen, Tommi Auvinen ja Samuli Muje) on vastakohtaisen jäyhää ja jöröä. Äijäily sujuu asiaankuuluvan töksähtelevästi.

Huumori perustuu vastakohtaisuuksiin. Kieli-ilottelu osuu ja uppoaa, mutta välillä stereotyyppiseen heimoerotteluun väsähtää. Koko touhu kiteytyy Ainon sanoihin, jotka ovat lähes yhtenevät romaanissa ja näytelmässä:

Sitten se tarttuu toisella kädellä hattunsa lippaan ja mörisee jotain. Uggologoi? Voi hevetti, meillä on ongelma. Meillä on murreongelma, meillä on artikulaatio-ongelma, meillä on katsekontaktiongelma ja meillä on yleinen käytöstapa- ja kulttuuriongelma.

Kuukauden koeliitto, tämä avioliittosimulaattori, on juoniponne koko touhulle. Tunnebalanssin hakeminen on keskeinen dilemma laajemminkin, mutta ajoittain nuorenparin ja muiden perheenjäsenten suhdepurut tuntuvat väkinäisiltä. Mutta nyt pääpariin. Aino (Mari Turunen) on mehukkaan rempseä, Jussi (Ville Majamaa) ilmaisultaan vaisu, osin turkulaistyypitellyn perustellusti. Valitettavasti pariskunnalta puuttuu keskinäinen kemia. Tiedä häntä, jos se on vain kokemani esityksen puute, sillä Jussin ääni oli kovin painuksissa ja ilmaisu sen vuoksi kapeaa.

Sivuhenkilöt ovat kaikki rooleissaan kotonaan (Janne Kallioniemi, Miia Selin ja Tommi Rahkamäki). Haitaristin (Jenna Vehka-aho, aivan taitava osassaan) osuus on kuin kiintiöpakolaisen: otetaan tänne, kun täytyy, muttei olla sen kanssa. Ei kai ole kesäesitystä ilman musisointia.

Lavastus näyttää kaistaleen Pyhäjärveä, muuten yhtenäinen kulissimassa täyttää näkymän mutta toimivasti. Talojulkisivuilla ja seinäluukuilla saadaan aikaan mukavia tilanteita ja siirtymiä. Ja se katsomon pyöriminen: hyvin liikkuu tapahtumien tahtiin.

Täysi katsomollinen naurahtelee, nyökkäilee ja elää Avioliittosimulaattorin mukana. Ilmiselvästi esitys vastaa kesänäytelmäodotuksiin. En minäkään osattomaksi jää. Kyllä murteilla huvittelu minulle sopii, kesänäytelmän kielipuoli ilahduttaa. Huoletonta lomahuvia!

– – –
Pyynikin kesäteatterin Avioliittosimulaattori jatkaa 8.8.2015 asti.
Roolivaihdoksia: Esko Roineen (Jussin setä Erkki) tilalle on siirtynyt Tommi Auvinen, ja Eija Vilpaksen (Mirja, Ainon äiti) tilalle siirtyy Teija Auvinen (24.7. jälkeen).
Kiitos Pyynikin kesäteatterille ja Tammelle näytöslipusta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat: ,

24 heinäkuun, 2015 · 6:00 pm

Naistenviikko 2015 kirjablogeissa: koonti

Tämän viikon aikana parikymmentä kirjablogia on julkaissut juttuja naisaiheeseen liittyen. Ja kun naisista kirjoitetaan, ollaan kaikkien asialla.

Naistenviikon aikana kirjabloggajat julkaisevat juttuja naisaiheeseen liittyen. Katso mukana olevat blogit linkistä.

Klikkaa: haastepostaus.

Postausten kytkeminen naistenviikkoon liittyy lähinnä siihen, että tämä kesäinen jakso on otollista lukuaikaa. Kansanperinteen mukaan naistenviikolla sataa lorottaa, mikä ei lainkaan haittaa lukemista ja kirjoittamista. Ihan kiitettävästi on vettä virrannut tänäkin vuonna. Naistenviikolla nimipäiviään viettää noin 600 000 naista, joten voi olettaa jokaisen lähipiiriin kuuluvan jonkun nimipäivänaisen. Sitä voi juhlistaa lukien naisaiheisesti.

Ainakin seuraavat blogit ovat julkaisseet yhden tai useamman naistenviikkopostauksen 18.-24.72015. Linkit vievät blogeihin, ei yksittäisiin juttuihin:

Ainakin 52 kirjaa
Anun ihmeelliset matkat
Calendula
Hyönteisdokumentti
Kirja hyllyssä
Kirjainten virrassa
Kirjakaapin kummitus
Kirjamuistikirja
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirjasfääri
Kirjasähkökäyrä
Kirjoista ja muista kertomuksista
Kirsin Book Club
Kulttuuri kukoistaa
Lukutoukan kulttuuriblogi
Luettua elämää
Oksan hyllyltä
P.S. Rakastan kirjoja
Reader, why did I marry him?
Sinisen linnan kirjasto
Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Ullan Luetut kirjat
Yöpöydän kirjat

Mikä ilahduttavinta, viikon varren blogitekstit ovat juuri niin moninaisia kuin väljään naisviikkoteemaan sopiikin. Yhteistä on se, että kirjojen aihepiirit tai tematiikka liittyvät naiseuteen tai tyttöyteen. Mukana on sekä kauno- että tietokirjallisuutta käsitteleviä juttuja. On pohdintaa naisdekkareista ja -fantasiasta, on useita yksittäisten kirjojen katselmuksia ja on pari kimppalukuakin. Jotkut postaukset liippaavat naistenviikon nimipäivänaisia: joko kirjailija tai kirjan päähenkilö kuuluvat niminpäivän viettäjiin.

Seuraavaan nimikepilveen olen koonnut postattuja kirjoja. Viikonvaihteen ratoksi voi pelata peliä: yhdistä blogi ja luettu kirja. Saat palkinnoksi tukuttain kiinnostavia lukuvinkkejä.

Näitä(kin) on luettu:
Aavikon tyttäret, Betoniyö, Ehkä rakkaus oli totta, Emännöitsijä, Eva Trout, Hakekaa kätilö, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän , Kesän tunnit Graelin laskuopin mukaan, Kirsi Kunnas – sateessa ja tuulessa, Kolme sisarta ja yksi kertoja, Kuninkaan Anna, Käännöksiä, Melkein äiti, Mercy Closen mysteeri, Myrskyluodon Maija, Naiset ilman maata, Näin minusta tuli tyttö, Parempaa väkeä, Reigin pappi, Ruukinkuja, Sara ja Sarri –kirjat, Signaali, Tiikerikakku, Tyttö sinä olet…, Tyttölapsia, Uusi maa, Valkoiset hampaat, Vailla henkilökohtaista vastuuta, Vanha suola janottaa.

Kiitos kirjoille, kirjoittajille ja lukijoille – nimistä ja sukupuolista riippumatta!

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

24 heinäkuun, 2015 · 10:00 am

Lena Andersson: Vailla henkilökohtaista vastuuta

Oi voi! Tämä juttuhan olisi pitänyt julkaista kirjailijaan sopivana Leenan nimipäivänä 22.7. Koska ajoitukset eivät onnistu Lena Anderssonin romaaneissa, sopinee tällainen viive. Olkaa hyvät: naistenviikon viimeinen postaukseni on tässä. Lue myös Jonnan juttu samasta kirjasta. Ja muita mielenkiintoisia naistenviikon kirjajuttuja löytää paristakymmenestä kirjablogista.
naistenviikko

Ei hyvänen aika, tätä ei melkein kestä. Ester Nilson roikkuu taas tuhoon tuomitussa suhteessa. Miten voi tämä kaameus olla samalla riemastuttavaa, raivostuttavaa ja koukuttavaa? Viimevuotinen Omavaltaista menettelyä tutustutti Esteriin ja Esterin ajattelu- ja toimintatapaan. Nyt Vailla henkilökohtaista vastuuta (suom. Sanna Manninen, Siltala 2015) tekee taas käsittämättömästä käsitettävää.

Ester oli siis jälleen kerran rakastunut piittaamattomaan, pinnalliseen ihmiseen, jota ei ymmärtänyt.

Ester on opiskellut teknistä fysiikkaa ja filosofiaa. Hän on muodollisesti siis järkinainen mutta rakastuessaan vailla itsesuojelua ja harkintaa. Olof on naimissa oleva näyttelijä, johon Ester päätäpahkaa hullaantuu. Vaikka Olof on törkeä, Ester pysyy koukussa kolme ja puoli vuotta.

Hän ei rakastanut Olofia siksi että Olof kohteli häntä niin kuin roskaa, vaan siksi että hänestä tuntui niin ihanalta silloin kun Olof ei kohdellut häntä kuin roskaa.

Olofista ei sen enempää, kuin että tyyppi on kammottava, ajatuva, narsistinen peluri. Enkä tätä tarkemmin pettämisteemaakaan kalua: kuluneesti yhä ”toinen nainen” on muiden silmissä triangelidraaman syypää. Kiinnostavinta on kaikki Esteriin liittyvä. Hänen ajatuksensa ja toimintansa ovat mikroskooppisen tarkastelun alla. Esterin täysin häpeämätön tapa rakastaa tulee selväksi. Se ei vastaa nykyelämän pariutumiskäyttäytymistä, vaan vastoinkäyminen seuraa toistaan.

Jonkin kerran täytyy olla erilainen kuin muut kerrat, kaikki ei voi olla aina samalla tavalla eivätkä ihmiset ole identtisiä. Jos hän yrittäisi riittävän monta kertaa, niin jonakin kauniina päivänä todellisuus vastaisi hänen käsitystään maailmasta.

Esterin maailma perustuu järkeen, syihin ja seurauksiin – kaikesta hullaantumisesta huolimatta. Ester uskoo deduktiiviseen päättelyyn, ja koittaa sen avulla ratkaista rakastetun oudon käytöksen syitä. Hän tutkii myös dialogeja sanatarkkaan etsien niistä salattuja totuuksia. Hän vatvoo ystävilleen suhteen joka käännettä. Tämä samainen kaverikuoro esiintyi aiemmassakin romaanissa. Osa ystävistä jaksaa kuuliaisesti seurata Esterin jossitteluja, joku jo tarvitsee lomaa Esteristä, moni sanoo suoria sanoja, ja yksi tiivistää:

– Herran tähden, tuolla tavallahan vehdattiin teininä.

Olen uupua Esterin ystävän tavoin veivaamiseen. En kuitenkaan, sillä Anderssonin kerronta ja kieli – kiitos sulavan suomennoksen – on niin nautittavaa. Kaikkitietävä kertoja johdattelee, ennakoi, tulkitsee ja osoittelee. Ester on apposenaukinainen rakkaudenkaipuussaan. Mutta miksi hän aina valitsee väärän kohteen? Sekin vilahtaa vatvonnoissa, ihmissuhteissa on näet saldoja ja tilejä ja niissä häikkää.Vailla henkilök

On huikeaa, miten Andesson kuvaa älyihmisen älyttömyyttä tunneasioissa. Kerrontaan valikoituvat kaikki suhteen vaiheet, ja monet kiemurat on viiltävän tarkkanäköisesti verbalisoitu. Huvittavia osuuksia on paljon, kuten tarkat ateriakuvaukset, pukineostokset ja autoilut.

Kuvaus keskittyy vain suhteeseen liittyvään, joinain sivumainintoina on Esterin muu elämä, kuten ura esitelmätilaisuuksissa, toimitusryhmässä, käännöstyössä ja näytelmäkirjailijana. Esterillä on siis myös pätevän ammatti-ihmisen elämä, vaikka me näemme vain kaaospuolen. Arvostan rajausta, sillä Vailla henkilökohtaista vastuuta nimenomaan näyttää kaiken sen, mitä ei normaalisti näytetä. Sitä on kirjallisuus: ihminen paljastuu kaikessa kuonassaan, kauheudessaan ja komeudessaan.

Elämä tapahtuu niissä väleissä, joita kansatiede ei kuvaa ja joissa perheen kameraa ei oteta esille.

– – –
Lena Andersson
Vailla henkilökohtaista vastuuta
Suomentanut Sanna Manninen
Siltala 2015
romaani
332 sivua
Lainasin kirjastosta.

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: