Aihearkisto: Romaani

Korviini kantautui tieto, että Mariia Niskavaara sai Helsingin Sanomien esikoisromaanipalkinnon. En ole ehdokkaista montaa lukenut, mutta silti myöntäisin auliisti tunnustuksen tälle romaanille. Romaanin luettuani olen tuttaville julistanut: ”On se hurja.”

Tiivistän seuraavassa juonen. Juoni ei sinänsä ole romaanissa kenties tärkeintä, mutta hyppää yli tämä tekstikappale, jollet halua tietää tapahtumayksityiskohtia. Romaani siis kertoo lihakaupungin Esteristä tytöstä vanhenevaksi naiseksi. Lihakauppiasvanhempien tytär tuntee vetoa kaikkeen lihaisaan ja hakeutuu töihin teurastamoon. Erinäisten mieskokeiluiden jälkeen hän päätyy avioon sikateollisuuden keinosiementäjän kanssa. Lapsihaave kariutuu, ja sikiön sijasta Esterin täyttää kasvain. Loppu hiukan hajoaa hämäräksi, mutta ei mitenkään pilaa omaperäistä kokonaisuutta.

•

Romaanissa luodaan omalaatuinen tarutunnelma mielikuvituskaupungista, joka rakentuu lihateollisuuden ympärille. Kummallisesti kirja solmii oitis sanattoman sopimuksen lukijan kanssa, että otetaanpa nyt tosissaan tämä tyylitelty elämäntarina ja ympäristö. Samalla kuvauksen liioittelevuus hykerryttää, samalla hiertää ja hirvittää tehokkaalla tavalla.

Tyylittelevyys sisältää paljon kiinnostavaa. Yksi teema on naiseksi kasvaminen, jossa melkomoisena symbolina toimivat vatsa ja kohtu. Esteri nielee lapsena barbin, mikä sisältää monitahoista metaforisuutta ja muodostaa myöhemmin tulkintamahdollisuuksia Esterin lapsettomuuteen ja myöhempiin vaiheisiin. Ester lapsena havahtuu myös siihen, että kaikilla on sisällään pimeys, ja pimeys tiivistyy kohdussa:

”Kohtu oli tietenkin hirvittävä, Ester oli päätellyt äitinsä äänensävystä. Se oli pimein paikka maailmassa. Kohdussa oli varastossa maailman alkuperäinen tosipimeys, se, joka oli onnistunut pujahtamaan elävän kudokseen suojaan auringon ensimmäisen kerran kivutessa taivaanrantaan maailman alussa. Sieltä se jatkoi matkaansa sukupolvelta sukupolvelle, kääri aina uudet lihat ympärilleen.”

 •

Kerronnan taustalla vaikuttavat rakennemuutokset kohti kaikenlaista tehotuotantoa. Niskavaara ei sinänsä osoita sormellaan vaan muutokset Esterin työ- ja elinympäristössä vain vyöryvät päähenkilön todellisuuteen. Lisäksi lihatuotannon groteskisuus ei etene opetus- ja kauhutarinana vaan aistivoimaisena lihan ja veren vaikuttavana hyökynä lukijan tajuntaan.

Kuuntelin kirjailijaa Turun kirjamessujen haastattelussa, jossa hän kertoi lukivaikeudestaan. Muistaakseni siinä tuli esille, että hitaana kirjoittajana ja lukijana hän lukee tekstiään ääneen ja siten tavoittaa sen rytmin. Ja kylläpä rytmi onkin tehokas: hakkaava, iskevä, lyhytvirkkeisenä etenevä tykitys. Kaikkiaan omaperäinen teos oli hieno lukukokemus, juu, ja hurja.

•

Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja, Kosmos 2025, 106 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Suvi Raitinen on valinnut biofiktioon Pakolainen (Otava 2025) Aino Kallaksen viimeiset elinvuodet 1944 – 1956. Romaani valottaa sekä sodanjälkeistä poliittis-yhteiskunnallista tilannetta Suomessa, Ruotsissa ja Virossa että Aino Kallaksen kohtaloa. Suomessa häntä pidettiin virolaisena, vaikka hän oli helsinkiläissyntyinen ja julkaisi säännöllisesti suomalaiselle kustantajalle. Virossa häneen suhtauduttiin penseästi eikä pidetty Viron kirjalliseen eliittiin kuuluvana, ja neuvostoterrorin aikana tilanne muuttui hengenvaaralliseksi.

Kallas pakeni nuvostovaltaa Suomeen ja jatkoi pian Ruotsiin miehensä, tyttärensä ja tyttären kahden lapsen kanssa vuonna 1944, koska oli vaarana, että heidät karkoitettaisiin Neuvostoliittoon. Vaikka kyseessä on kielitaitoinen, kulttuuri- ja sivistyspääomaa kartuttanut perhe, ei sillä ole juuri merkitystä: näennäisen pakolaismyönteisessä Ruotsissa katsotaan hyysättäviä vinoon. Lisäksi balttialaislähtöiset joutuvat myös Ruotsissa pelkäämään palautusta Neuvostoliittoon.

Kallas kaipaa synnyinmaataan, johon ei uskalla vuosiin palata. Romaanin pakolaisuuskuvauksesta luen ajattomuutta ja myös paikkariippumattomuutta – valitettavasti maailmamme on sellainen. Sotakokemuksista ja kodin pakkohylkäämisestä järkkymiseltä ei voi suojautua, ei silloin, ei nyt.

•

Kallaksen perheen maallinen omaisuus oli menetetty jo Viron natsi- ja kommunismivalloituksien aikana. Kallaksen elämänkokemukseen kuuluvat äveriäät ajat muun muassa Lontoossa, joten kaiken menettäminen tarkoittaa todella kaiken aineellisen menettämistä, myös 14 turhakkeen: ”Tarvitseeko enää kukaan tässä maailmassa samppanjajäähdyttimiä?”

Pakolainen esittelee asemastaan tietoisen kirjailijan. Vain kirjailijuuteen voi tukeutua, kun melkein kaikki muu elämässä tursuaa kuolemaa, sairautta, köyhyyttä, ahtautta ja luopumista. Silloin kirjailijaa alkaa houkuttaa paperille tallennettu mennyt, päiväkirjmerkinnät. Niistä löytyy se, mitä ei itse elämässä ole sanottu ääneen.

•

Romaani on kirjoitettu hän-muodossa niin, että kronologia pitää, mutta vain pinnallisesti, sillä päähenkilön mielen mukaan käväistään hänen tärkeimmissä elämänvaiheissaan. Vaimon ja äidin roolien yli on usein mennyt muu, omat sielun ja ruumiin tarpeet, joiden mukaan päähenkilö on tehnyt elämänvalintoja.

Vaan kaikkea ei ole voinut valita, ei läheisten kärsimyksiä eikä kuolemia, joita on tuskallisen paljon. Eikä pakkoelämäkärsimys Ruotsissa ole valinta: ”Tukholma ei ole merkinnyt hänelle koskaan mitään muuta kuin hätäsatamaa.” 

Päähenkilö kuvataan usein reflektoimassa. Paljolti se myös johtuu siitä, että kirjailija kokoaa päiväkirjojaan julkaisuiksi, jolloin menneisyys limittyy nykyisyyteen ja jolloin kirjailija tuskailee, mitä hänen on oikeus paljastaa.

”Hän tarttuu rivakasti paksuun nippuun lehtileikkeitä kuin hukkuvan pelastamiseen merestä, ja alkaa liimailla niitä suuriin leikekirjoihin, niitä on tosiaan paljon, kaikki lehdet kirjoittivat hänen syntymäpäivästään,

mikä johtuu Päiväkirjan suosiosta, hän ymmärtää sen kyllä, että kaiken pohjana on ihmisten inhimillinen sensaatiohalu, mahdollisuus päästä kurkistelemaan toisen ihmisen elämään ja vaikeuksiin,

mutta se ei harmita häntä, hän tietää, että sellaisia ihmiset ovat, me ihmiset olemme.

Häntä kuitenkin harmittaa, että kaikissa lehdissä kertautuvat samat asiat, että hän on kirjoittanut proosaballaadeja, on asunut Virossa… ja Lontoossa…”

Kerrontatapa on originelli, sillä välillä rivitys rikkoutuu, rytmittyy, poukkoilee, virtaa, ja silloin ikäänkuin hän-kerronta imeytyy kuvattavan mieleen. Mielensisäisen ja hän-etäisyyden jännite on kiinnostava ja toimii hienosti. Joukossa on autenttisia lainauksia Kallaksen teksteistä ja saaduista kirjeistä, joiden viitenumerot välittömine lähdeselityksineen rikkovat fiktiotunnelmaa. Sen olisi voinut estää kirjan lopun luettelolla sitaattien lähteistä.

•

Kaikkiaan Kallas-aihe puoltaa muuttumista kaunokirjalliseksi versioksi. Vaikka olen luullut tietäväni paljon Kallaksen vaiheista, kirja osoittaa sen harhaksi. En esimerkiksi tiennyt Tauno Pylkkäsestä ja hänen Kallas-sävellyksistään tai Kallaksen perheen Ruotsi-vuosien ahdingosta. Tosin romaanin päätarkoitus ei ole tieto vaan tunne ja tunnelma, elävä henkilökuva faktoja vasten, mikä romaanista välittyy hyvin.

Voisin toki lukea Kallaksen lopputuotannon ja päiväkirjat, mutta kyllä tämä romaanikin antaa hämmästeltävää ja kouraisevaa kokemusta esimerkiksi, miten politiikka pelaa yksilöillä ja pelko tekee tuhojaan. Eikä ole mittaa, kuinka paljon suruja ja menetyksiä joillekin annostellaan.

•

Suvi Ratinen: Pakolainen, Otava 2025, 179 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.