Sotia käydään näinä aikoina monilla rintamilla, ja sotaa voi käydä monissa merkityksissä. Rintamalinjoja syntyy myös koteihin, joissa konfliktit kytevät ja leimahtavat helposti. Eikä ole luokkataistelu mihinkään hävinnyt vaikka ehkä muuttanut muotoaan.
Marjo Niemen romaanissa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025) sota melskaa ihmisen mielessä ja palaa takautumina romaanin lapsuudenkodissa. Nykyaikaromaani ammentaa pikkupaikkakunnan rakennemuutoksesta ja työläiskodin kasvuilmapiiristä.
•
Toinen kertojahenkilöistä, sisko, palaa isän kuoleman jälkeen lapsuudenkotiinsa. Veli lymyilee jossain lähellä, omassa poterossaan. Paikkakunta on elänyt tehtaasta, joka on ajettu alas, ja tehdasrakennukset toimivat nyt armeijan harjoittelutiloina. Ympäristön elinvoiman kuihtuminen ympäröi kerrottua kaikessa.
Nurmen romaani ei ole millään muotoa yksioikoinen, joten ei tehdaspaikkakunnan kukoistusaika silkkaa auvoa ole merkinnyt. Perheen koti on toiminut juoppoisän taistelutantereena, ja aseina hän on käyttänyt nyrkkejä ja syvästi haavoittavia sanoja.
Sisko siis saapuu autioon kotiin pää pullistellen muistoja, havaintoja ja ennen kaikkea asemasodan kaltaista, odottavaa näköalattomuutta. Syrjäytynyt veli tarkkailee. Kohtaamisissa väreilee täysin ennakoimatonta. Ja jos romaanissa mainitaan ase, sitä ei tehdä turhaan.
•
Niemi hämmentää ainekset sakeaksi rokaksi. On todettava, ettei romaani tuo juuri uutta aihetasolla: rakennemuutosta, väkivaltaista alkoholistiperhettä ja luokkaretkiä on viime vuosina käsitelty melko paljon kaunokirjallisuudessa. Vaan eipä ole romaanin juju vain nämä tärkeät aiheet vaan ote niihin, ja se on kova, kuristava ja ravisteleva, myös hirtehinen.
Suuren vaikutuksen minuun tekee Niemen kielen elastisuus ja kumiseva rytmi, jossa on marssivan armeijan poljento. Hakkaava kielen kirmaisu vie mennessään, ja kahden kertojan näkökulmaerot ja rytminvaihdokset tukevat rakennetta, lisäävät jännitettä.
Lukijana kutakuinkin vikisen, kun minua viedään usein päättömistä tilanteista toiseen. Tiedän, että ei tässä hyvin käy mutta haluan katsoa kaiken loppuun. Lopuksi totean, että on se hurja romaani tinkimättömän omanlaisesti kerrottuna.
•
Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva, Teos 2025, 245 sivua. Bloggaajakaveri lainasi kirjan.
Varpu on täällä taas! Tapaan Tuuli Salmisen romaanin Varpun nimi- ja päähenkilön uutuudessa Enimmäkseen käyttökelpoinen (Gummerus 2025). Tuttu porukka on koossa: Varpu, tyttäret Emma ja Oona sekä sisko Irina miehineen. Ex-puoliso perheineen kipuilee kuin piikki lihassa, eikä Emman anopistakaan voi toisin todeta. Myös onnenkantamoisena kohdatun miesystävän kanssa alkaa kontakti hiertää.
Näkökulma on ja pysyy keski-iän ylittäneessä Varpussa, joka on edelleen enimmäkseen käyttökelpoinen:
”Minulla on tapana tarkistaa säännöllisesti näyteikkunoista, olenko olemassa. En ole tarkistanut olemassaoloani aikoihin ja seisahdun Töölön kirjaston viereen katselemaan omaa heijastustani isosta ikkunasta. Lattana harmaa piponi ja siniharmaa laatikkomainen takkini saavat minut näyttämään juuri siltä mikä olenkin, viisikymmentäseitsemänvuotiaalta arkimummulta, enkä minä muuta haluakaan olla.”
Varpu-kirjat edustavat Suomessa harvinaista lajia, hyrisevää huumoria. Tällainen kepeänkiva kirjallisuus kertoo perhesuhteista kirpeästi ja tyylitellen niin, että henkilöiden epätäydellisyys ja luonteiden kulmikkuun saavat törmäillä tuntuvasti. Silti lämpöä hehkuu, rajatusti mutta myötäeläen etenkin päähenkilöön – romaanin lopussa sitä läikkyy laajemmaltikin. Kiinnostavaksi ja ilakoimaan houkuttavaksi kirjan tekee ilmeikäs kerronta.
Varpun tylyhkö pintapuoli on yksi huumorin lähteistä. Itseään hän luonnehtii ”sakasanvarpuksi” silloin, kun liian organisoitu puoli alkaa hänestä puskea pintaan. Varpun menneisyys yläkoulun saksanopettajana ja jämptinä omakotitaloemäntänä selittäävät hänen taustaansa. Nyt hän viihtyy yksiössään Töölössä, totuttelee mummuksi ja yllätyksekseen aloittelee opiston saksankurssin opettajana.
Ehkä liian pitkälle menee Varpun kylmäkiskoisuus, jota hän kohdistaa auliiseen Ossianiin, tuoreeseen miessuhteeseen. Lukija kyllä ymmärtää ilmeisen väärinymmärryksen, Varpu ei. Lukija ymmärtää myös Varpun torjuntamekanismit defenssinä. Aika kireälle venyy lisäksi Varpun ja Emman anopin suhde, ja viholliskuvan muodostava kilpailijaisoäiti liikkuu liiallisen karikatyyrin rajoilla, mutta kyllä asetelmasta hupia irtoaa.
Ai, juoni? Varpun ja Irinan äidin varhaisen kuoleman arvoitus ja Ruusa-tädin elämän salaisuudet alkavat aueta, mikä hermostuttaa siskoksia. Sen ohella isovanhemmuus ja uskallus päästää uusia ihmisiä lähelle kuuluvat kirjan keskeisaiheiksi. Näiden parissa sain viihdyttävän lukukokemuksen.
Emmi Itäranta saa Lumenlaulajan (Teos 2025) ainekset kansanperinteestä ja kuvaa lumoavasti, miten Pohjolan kansan Lauha muuttuu Louheksi. Lisäosia romaaniin löytyy Elias Lönnrotin elämästä ja työstä, joka teki Louhesta tunnetun. Louhi puhuttelee romaanissa popularisoijaansa Eliasta:
”Olet vihdoin kuullut minut. Kuljin kanssasi ihmisiän. Sanat virtasivat välillämme, vaikka et sitä tiennyt, ja ne juurtuivat minuun. Nyt ne ovat osa minua. Nyt ne ovat minun.”
”Ehkä kaikki ei tapahtunut kuten kerroin. Ehkä mikään ei tapahtunut kuten kerroin. Et kai tosissani kuvitellut, että luovuttaisin sinulle vallan itseeni?”
Ja näistä aineksista syntyy runsasaineksinen fantasiaromaani, josta voi ammentaa moneen suuntaan. Minua kiehtovat etenkin kertojan ja kerronnan valta, kokonaisuudessa teemat valta ja vallankäyttö sekä romaaniraamina kansanperinteestä tutut tarinat nyt toteutettuna matriarkaattikierteellä.
•
Romaanin juonesta löytyvät Kalevalan Pohjola-käänteet kosijoista, häistä ja sammosta sekä sen ryöstöstä. Selviää Pohjan Akan harvahampaisuuden ja kosijoiden kyykyttämisen syyt, moni muu tarinatuttuseikka, ja sammostakin saamme uuden tulkinnan. Taitavasti ne kutoutuvat romaaniin – ei mitään merkkejä Kalevala-kuluneisuudesta.
Lumenlaulajaa voi lukea myös päähekilökertojan kasvutarinana, sillä se upottaa lukijansa Lauha-Louhen elämäntarinaan. Äidin, siskojen ja tätien voimapiirissä kasvanut Lauha joutuu ensin pois kasvuympäristöstään ja löytää voimansa vallata Pohjola takaisin suvulleen. Samalla hän palauttaa uskon Synnyttäjättäreen, oman kansan uskomusperinteeseen. Päähenkilön elämänkulkuun vaikuttavat myös rakkaudet naiseen ja mieheen sekä äitiys sen lisäksi, että hän on lenkki Pohjolan suvun naisvallassa.
Muutos Louheksi välittyy väkevästi, mutta jo sitä ennen Lauhan ja sukunsa voima vetää täysillä puoleensa. Pohjolan naisilla on naisolemuksensa lisäksi eläinhahmo. Tilanteet, joissa henkilöt siirtyvät eläinolemukseensa ja sen näkökulmaan on kuvattu aistivoimaisesti. Lauhan eläinpuoli on maakotka: höyhenten, nokan, kynsien ja lentämisen tuntu verbalisoituvat kirjassa upeasti.
”Olin valmis. Linnun loitsuhahmo nytkähti rinnassani. Ihoa kihelmöi ja kirveli, kun sulat työntyivät esiin, peittivät käsivarteni ja reiteni ja kehoni. Tunsin kasvojeni pitenevän ja kapenevan, nenä ja suu sulivat yhteen pitkäksi, teräväksi nokaksi. Ehdin hädin tuskin heittää yltäni hameen ja nutun ja saappaat, ennen kuin niiden ihmismuoto olis vanginnut kasvavat siipeni sisälleen.”
•
Itäranta onnistuu viemään romaaniin niin, että antaudun sen laulujen, loitsujen ja taikojen maailmaan ihmeellisen ehdoitta. Mytologia tulee todeksi ja yliluonnollinen tavalliseksi – ja hups, nauliinnun romaanimaailmaan. Ihailen, miten kertoja kutoo kerrontaverkkoonsa ja pitää langat käsissään.
”Lauluni haki, kunnes tunsin sen hauraita kärhöjä vasten muodon, jota etsin. Kiedoin ääneni hallan synnyn ympärille ja tunsin, miten loitsu alkoi tihkua minuun, kapea jäinen puro suonissani.”
Olisi mielenkiintoista tietää, miten romaanin kokee lukija, jolle kansanperinteemme ei ole tuttu. Minä sen sijaan saan ihasteluväristyksiä, miten sitä taivutellaan tähän romaaniin. Esimerkiksi metsänpeitto toimii naisten turvakotina; Lemminkäisen äidin tausta avautuu kuin myös poikansa kokoonkursimisen seuraukset; Kullervon tappaman Ilmarisen vaimon tarinasta kumpuaa kiinnostavaa tulkittavaa. Pohjolan suvaitsevainen ilmapiiri rakkauden kaikille ilmentymille voi vaikuttaa utopialta mutta sisältää eri tavoin itäviä siemeniä ja loksahtaa kokonaisuuteen.
•
Ehkä eniten vaikutuksen minuun tekee se, miten sävykkäästi romaani käsittelee valtaa. Se näyttäytyy aina erilaiselta riippuen näkökulmasta, ja tätä riitasointuisuutta romaani kunnioittaa. Vaikka kokonaisuus näyttää kertojaltaan, saavat soraäänet kostosta sekä ”oikeasta” uskosta ja elämäntavasta sekä mahdollisuuksista kuulua ja näkyä. Ikuisteemat rakkaus ja kuolema elävät kerronnassa moninaisina, kumpikin rajoja ylittävänä ja erilaisia tunnesävyjä sisältävinä.
Yhdeksän lukon lukurakenne aukeaa oivaltavasti. En ole korukielen ystävä, mutta nyt nostan käteni pystyyn tässäkin suhteessa: kieli, kuvaus ja ilmaisutapa valloittavat. Itäranta kirjoittaa kaunista, aistillista kieltä, sellaista, joka auttaa näkemään, kuulemaan ja tuntemaan. Rytmissä ja sanajärjestyksessä kuultaa perinteen poljento, ilmaisuista tunnistan tuttua ja tälle teokselle tyystin omaa. Romaanikokonaisuus on kerrassaan hieno lukukokemus.
•
Emmi Itäranta: Lumenlaulaja, Teos 2025, 410 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Roope Lipastin romaanin Kuuma linja (Otava 2025) voi luokitella kehitysromaaniksi, joka vie 1980-luvun turkulaistyyppiseen kasvupaikkaan. Tiivistän heti aluksi: Lipastin romaani sopii kaikille, jotka kaipaavat ketterästi kerrottua fiktiota, jossa arkiset elämänilmiöt lepattavat kutkuttavasti ja koskettavasti.
Romaanin kertoja Petja tarkastelee elämänpiiriään synnytyslaitokselta lukiolaiseksi. Petjan perhettä voi kutsua keskiluokkaiseksi, koska isä toimii lääkärinä, mutta käytännössä penniä venyttäen perhekunta solahtaa alueelle, jossa kerrostalojen työläiskodit elelevät omakotialueen kyljessä.
Romaanin sydän sykkii Petjan mukana, ja sitä tahdistaa merkittävästi pojan suhde äitiinsä. Petjan äiti haurastuu Parkinsonin taudin etenemisen myötä, ja se on yksi romaanin etenemiseen vaikuttava tekijä samoin kuin äiti romaanin tunnelmamittarina. Tarkkanäköinen ja asioihin tarttuva äiti istuttaa poikaansa hyveitä, miten ihmisistä ja maailmasta välitetään. Lisäksi se kytkee romaanin aikaan, kylmän sodan ja ydinpommivarjon maailmaan.
•
Poika-äiti-suhteen pinta ja syvyys sekoittuvat romaanissa sopivasti, samoin aikuisen ja kertojalapsen ymmärrykset. Eikä haittaa, miten perheen isä ja pikkuveli jäävät romaanissa katveeseen.
Mutta kotoa ympäristöön, jossa maan alla kuuma linja Washingtonista Moskovaan polttaa mielikuvitusta! Viestintälinjan merkkitolpat maastossa ja salainen bunkkeri kuuluvat paikallisten lasten ja teinien toimintaympäristöön. Petjan arkea jakaa etenkin naapurin samanikäinen Ruut, jonka perhetapahtumat vaikuttavat romaaniin; siinä on sijansa merkillisellä sedällä ja traagisella siskolla, raivouskovaisesta isästä puhumattakaan.
”Ajattelin Ruutia kymmenen metrin päässä aidan toisella puolella ja tunsin, että olin keskellä jotain sellaista, mitä en ymmärtänyt ja johon en ollut pyrkinyt ja joka ei päättyisi hyvin. Sitä jotain kutsuttiin elämäksi, ja se oli vaikeaselkoista.”
•
Juonitasolla romaani etenee Petjan, Ruutin ja muun kaveripiirin leikeistä, jotka muuttuvat iän myötä. Petja on niissä välillä osallinen, välillä tarkkailija ja usein myös se, jonka tulisi puuttua tilanteisiin. Taitavasti Lipasti tuo kaveriporukkaan lasten erilaiset taustat ja niiden vaikutuksen. Hyvin välittyvät myös erilaiset kasvuvaiheet, identiteetin ja ajattelutavan sekä kiinnostusten kohteiden muutokset
”Yöllä sänkyni muuttui lehtiroskikseksi, jossa makasin sanomalehtien ja Jallujen keskellä rinnassani reikä, josta elämäni valui ulos.”
Enpä paljastele enempää, sillä romaani on juoni- ja henkilövetoinen: kunkin lukijan tulee lukea enempiä etukäteen tietämättä. Lipasti kutoo arjesta vivahteikasta proosaa.
”Taisin ajatella, että elämä koostuu elävistä tuokiokuvista, joissa ei tapahdu mitään. Tarinan niiden välille joutuu jokainen keksimään ihan itse.”
•
Kuuma linja ei jää vain juonen varaan, vaan tematiikka syventää kerrottua. Vanhemmuus, ystävyys, rakkaus ja kuolema kantavat kirjaa, joka ankkuroituu aikansa ilmiöihin ja niiden ilmapiirivaikutuksiin.
Petjan lapsi- ja nuorisonäkökulmaista minäkerrontaa rikkovat romaanin kuuma linja -asiakirjatyyppiset tekstit. Niillä kirja irrottaa lukijan ehkä myös sellaisiinkin mietteisiin, miten monesta maailmanpolitiikan ja aikuisten toimista on vaikea erottaa faktaa fiktiosta; miten kummallista moni fakta on – oli silloin ja on nyt. Mutta Lipastin fiktiosta, taas: Viihdyin.
•
Roope Lipasti: Kuuma linja, Otava 2025, 204 sivua eKirjana; kuuntelin osin äänikirjaa, jota lukee itse kirjailija (8 tuntia 10 minuuttia).
Australialainen Liane Moriarty parhaimmillaan osaa keikkua kepeänhauskan ja perimmäisiä kyntävän proosan välimaastossa. Tyypillistä hänen romaanilleen ovat naispäähenkilöt ja ihmissuhdekiemurat, jotka koskevat useita sukupolvia. Henkilöihin pureutuva kerronta koukuttaa seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia. Yllätykset ja särmät viehättävät ja nostavat Moriartyn viihteen keskivertoa monipuolisemmaksi.
Omia suosikkiani ovat olleet Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet, jälkimmäinen myös tv-sarjana Big Little Lies, ja siksi jokainen Moriarty-uutuus nostaa odotuksia. Tämän vuoden tulokas Täällä vain hetken (WSOY 2025) päätyi siten oitis luettavakseni ja tv-sarjauutuus Viimeinen vuosipäivä (Binge 2025, Yle Areena) katseluun.
Täällä vain hetken osoittautuu lähestulkoon kollektiiviromaaniksi, sillä lentokoneellinen ihmisiä päätyy keski-iän ylittäneen Cherryn yllätysennustusten uhreiksi. Valjun näköinen rouvashenkilö nousee penkistään ja etenee matkustaja matkustajalta ilmoittamaan heidän tulevan kuolinikänsä ja -syyn.
Outo sattumus on se, että ennen Moriartyn romaani luin Hanna Weseliuksen romaanin Pronominit, joka sijoittuu lentokoneeseen ja -matkustajiin. Yhtymäkohdat jäävätkin siihen, sillä Moriarty pysyy tässä romaanissa pitkälti viihteen puolella vaikkakin vankalla ihmistuntemuksella, kun Weselius puolestaan testaa kerrontakerroksellisuutta.
•
Täällä vain hetken etenee vuorotteluperiaatteella: lukija pääsee selville melko kronologisin palasin Cherryn eli ”Rouva Kuoleman” koko elämäntarinan, ja sitä katkaisevat katkelmat muutaman matkustajan ja yhden lentoemännän lentomatkan jälkeisestä elämästä. Vaikka kirja on kepeästi kerrottu, on siinä rutkasti psykologista tarkkuutta, joten sutjakasti saan selville ajatuksia ja tunteita kunkin henkilön elämän kupruista, odotuksista ja peloista.
Cherrystä kuroutuu kirjassa kiinnostava, vähän itseironinen kokokuva. Cherryn äiti oli näkijä, jonka kykyihin Cherry suhtautuu enemmän tai vähemmän kriittisesti. Vaihteleva suhtautuminen yliluonnolliseen näkyy myös kirjan lentomatkustajissa.
Kiinnostavasti Moriarty näyttää, miten ohut on ihmisen mielen pinta. Sitä on helppo puhkoa, sillä jokaista kirjan henkilöä ja heidän lähipiiriään alkaa ”Rouva Kuoleman” ennustus jollain tavoin jäytää – uskoo sitten sellaiseen tai ei. Cherryn sanat alkavat elää ihmisten mielessä omaa elämäänsä ja vaikuttaa itseään toteuttavasti. Vielä kun päälle osuu sattumia, itää otollinen maaperä mielen myllätä.
”Rouva kuolemaa” aletaan etsiä samaan aikaan, kun viikot lennon jälkeen vierivät ja ihmisille tapahtuu ennustusten mukaista tai ennustus sysää tietoiseen toimintaan tai hallitsemattomiin pelkoihin. Kauniisti kaikki vie hetken ja elämän arvon äärelle.
Henkilöitä on paljon, vähän vaivaksi asti, mutta kirjo on toisaalta tarpeen, jotta saadaan laaja näkymä ihmispolojen sattuman sanelemille kohtalon oikuille. Kyllä minä sellaisessa sekamelskassa viihdyin, vaikkei kirja loksahda Moriartyn tuotannon kärkeen. Kyllä hän silti vetävän tyylitaidon yhä hallitsee.
Kirjan luettuani törmäsin Yle Areenan uuteen sarjatarjokkaaseen, Liane Moriartyn romaaniin pohjautuvaan draamaan Viimeinen vuosijuhla. Kirjailija itse on osallistunut tuottamiseen, joskin päätuottajana on toiminut Nichole Kidman, yksi Big Little Lias -sarjan tähtinäyttelijöistä.
Nyt ei Kidman ole ottanut roolia, vaan 7 – 8 keskeistä naishahmoa on roolitettu uskottavan tavallisen oloisilla, eri-ikäisillä naisilla. Siten päästään käsittelemään isoja elämänkysymyksiä kuten rakkautta ja kuolemaa, myös naisten kriisin paikkoja: lapsihaaveita, synnytyksen jälkeistä masennusta, pettämistä, petetyksi tulemista, vanhan suolan janoa, kaipuuta rakastua, valheita ja kertomatta jättämisiä.
Teemoja pyöritetään aika höpsön juonen varjolla: Sidenyn lähisaaressa asuu perhekunta, johon liittyy mysteeri: saaresta katosi 1960-luvulla pariskunta, vain vauva löytyi ja jäi saarelaisperheen hoitoon. Tämä ”Vauva Monroe” on nyt yksi päähenkilöistä, noin 60-vuotias, narsismiin taipuvainen ex-näyttelijä, Enigma. Hän ja hänen kasvattajaperheensä pyörittävät saarella melko heikosti myyvää ”Vauva Monroe” -mysteeribisnestä. Muutoksia tilanteeseen tuo testamentti ja uusi saarelainen Sophie, joka alkaa selvittää mysteeriä. Ja selviäähän se, jolloin vanhat salaisuudet paljastuvat.
Aika höttöinen sarjan juoni on, mutta henkilöistä löytyy kulmia ja kerroksia, joten kuusiosainen sarja sopii ajanvietteeksi. Välillä huumori pilkahtaa, sillä ihmispoloisten naurettuvuus näkyy traagisten puolien lisäksi, jonkin verran myös herkullinen makaaberius maustaa tilanteita.
En juurikaan henkilöihin kiintynyt, ja jokunen roolisuoritus tuntui turhan päälleliimatulta, mutta moniroolisuutensa vuoksi sarjassa riittää vaihtelua. Naiset vetävät pystypäin pääosat, miehet saavat nyt tyytyä sivuhenkilöiksi.
•
Liane Morarty: Täällä vain hetken, suomentanut Helene Büzow, WSOY 2025, 381 sivua eKirjana.
Viimeinen vuosipäivä, Binge, Australia 2025. Yle Areena.
Hanna Weseliuksen romaanista Pronominit (WSOY) voisin napata sitaatteja sieltä täältä. Romaanin kieli on täsmällistä ja harkittua ja taustalta kuultaa hiottu ajattelu. Sisällön runsaus voisi aiheuttaa ähkyn, mutta niin ei käy – kiitos oivaltavan rakenteen.
Aloitinpa abstraktisti, ehkä syynä on kunnioitusta herättänyt kaunokirjallinen elämys. Juonipinnan kiteytän niin, että moniäänisessä romaanissa lentokoneen matkustajat ajattelevat omiaan ja juttelevat niitä näitä seuralaisilleen. Stuertti yhdistää matkustajat tilanteisiin ja toisiinsa.
Kollektiivinen kokemus syntyy suljetussa tilassa, kenelläkään ei ole nimeä, on vain lentokoneen paikkanumero (kiitos kirjalle lentokoneen pohjapiirustuksesta!). Jotkut matkustajat tuntevat toisensa, monet eivät. Joidenkin istuimien päällä on pressu – miksi? Ja sitten yllätys: yksi kirjan henkilö saa nimen, Pyry.
•
Lentokoneen matkan määränpäätä eikä syytä matkustaa selvitetä. Annetaanpa romaanitekstin itsensä kertoa:
”Oikein iso metafora, esimerkiksi lentokoneen kokoinen, voi etäännyttää niin kauas varsinaisesta aiheesta, että aivojen tilalle jysähtää kivi. Voi voi voi voi.”
Pronominit ei päästä lukijaa helpolla. Esimerkiksi varsinainen aihe saattaa kenties vaihdella lukijasta toiseen, sillä romaanihenkilöiden ajatuksista löytyy monia aihelmia. Kerronan vihjeet vievät kyllä ilmastokatastrofiin: toistuva motiivi on salaperäinen uusi sienilaji, on myös kummallisia kuolemia ja katoamisia sekä sairautta. Dystooppinen tunnelma lentokoneessa – ilmassa, ei-missään ja samalla koko maailmassa – voimistuu kirjan osasta toiseen.
•
Romaani haastaa, ja se on kerronnaltaan kovin itsetietoinen. Siinä pohditaan tarinointia ja kertojan merkitystä sekä kerrontaa tyyliin ”kertomus on rakennelma eikä maailma”.
”Mitä enemmän ajattelee, sitä mutkikkaammaksi ajatus käy. Mitä jako todellisuuteen ja kertomuksiin, heihin ja meihin tarkoittaa?”
Pronominien käyttöä romaani pyörittelee monimerkityksellisesti niin, että todentuu monin tavoin, kuinka kielellä välitetään merkityksiä.
”Sinä olet samassa mahdollisuuksien avaruudessa kuin minä, sinut voisi vaihtaa minuun, samat asiat voisivat tapahtua meille molemmille.”
Ilmastomuutoksen peruuttamattomuus tapahtuu meille kaikille, ja sitä romaani pakottaa ajattelemaan kuten myös sitä, miten kohtaamme muita ihmisiä – koska samat asiat voivat tapahtua, on sitten minä, sinä, hän, me, te tai he – tai ne.
•
Hanna Weselius: Pronominit, WSOY 2025, 377 sivua. Sain kirjan kaverilta.
John Boynen romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa kouluikäinen Bruno muuttaa 1940-luvun alkupuolella perheensä kanssa Berliinistä Auschwitziin. Brunon isä johtaa keskitysleiriä, joka näkyy Brunon huoneen ikkunasta. Yksinäinen Bruno ystävystyy salaa keskitysleirin aidan toisella puolella elävään samanikäiseen poikaan Shmueliin.
Boynen romaanin jännittynyt ja pahaenteinen tunnelma syntyy kerronnan näkökulmasta. Tilanteet nähdään pienen pojan silmin, joka ei ymmärrä natsi-Saksan aatteellista ja poliittista tilannetta. Häneltä on myös pimitetty keskitysleirin tarkoitus. Kaiken karmeus korostuu, kun sitä tarkastellaan viattoman lapsen silmin.
John Boynen romaani ilmestyi alun perin 2006, suomeksi 2009 (Bazar, suomentanut Laura Beck). Romaani on siitä lähtien kiinnostanut – myös järkyttänyt – lukijoita, ja siitä on tehty myös elokuvaversio (2008). Kirjan ilmestymisestä on kulunut siis lähes 25 vuotta ja se kertoo melkein 80 vuotta sitten tapahtuneesta. Vanhentuneeksi ei sitä voi sanoa.
•
Poika raidallisessa pyjamassa on nyt muokkautunut selkokieliseksi kirjaksi. Se takaa, että romaani on yhä useamman lukijan saavutettavissa.
Selkokieli vaikuttaa kirjaan niin, että kieli on helppoa, mutta tarina ja tunnelma säilyvät ennallaan. Kielimuodon muutos ei vie mitään henkilöiden, juonen eikä sanoman tehosta. Sivumäärältään selkokirja on alkuperäistä lyhyempi, lisäksi tässä selkokirjassa on apuna henkilöluettelo, sanasto ja lyhyt taustatietokoonti.
Boynen romaania ovat lukeneet eri-ikäiset ihmiset, ja sama saa jatkua selkokielisen kirjan voimin. Lisäksi uusi kielimuoto lisää kirjan käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi kouluihin selkokielinen kirja tarjoaa monia mahdollisuuksia, koska lukijat voivat valita lukemistilanteeseen sopivan version.
Selkokirjat tuovat kaunokirjallisuuden lukemisen lumon myös lukijoille, joille lukeminen on eri syystä vaikeaa. Taustalla voivat vaikuttaa muun muassa tottumattomuus lukea kirjaa tai pitkää tekstiä, lukivaikeus tai keskittymisen ja tarkkaavuden ongelmat. Selkokieli tukee myös lukijoita, jotka opiskelevat suomen kieltä (S2-oppijat).
•
Voisi sanoa, että Poika raidallisessa pyjamassa on valitettavan ajankohtainen. Kirjan lukeminen tarjoaa pohdittavaa tämän ajan sodista ja poliittisista jännitteistä. Mietittävää kertyy propagandasta ja sen vaikutuksista, viholliskuvista sekä ihmisten luokittelemisesta ja syrjimisestä rodun, ominaisuuksien tai erilaisuuden perusteella.
Edellisistä syistä on erityisen tärkeää, että tämän romaanin voi lukea nyt myös selkokielellä. Kaunokirjallinen elämys on saatavilla niin, että lukutaidon mahdolliset esteet on poistettu, ainakin ne ovat huomattavasti vähentyneet. Silloin kaunokirjallisuus saa näyttää keinojensa voimaa, tunteen ja ajattelun yhdistymistä.
Faktatekstejä tehokkaammin mielikuvitus vie eläytymään fiktion henkilöihin, tilanteisiin ja aiheisiin. Sellainen vaikuttaa, säväyttää, hätkähdyttää – osuu sieluun ja sydämeen. Sellaista vaikuttumista tarvitsemme näinä aikoina.
Kirjan mukauttaja Tuija Takala. Kuva: Jani Ahti
•
John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, selkomukautus Tuija Takala, Bazar 2025, 108 sivua.
Valitsimme kolmihenkisessä kirjapiirissä kesäkirjoiksi ruotsalaista kirjallisuutta. Tapanamme on yhdistää vanhaa ja uutta. Vanhaksi valitsimme ruotsalaisen klassikkokirjailijan teoksen: siitä lisää kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessa 31.7. Uutuuskirjaksi poimimme Susanna Alakosken trilogian päätösosan Tyttärentytär (WSOY 2025).
Pumpulienkelialoitti romaanisarjanHildasta, joka ansaitsi elantonsa vaasalaisessa puuvillatehtaassa. Tytär Greta sarjan toisessa osassa Lontoon tyttökoukkasi Englannin kautta töihin ruotsalaiseen tekstiilitehtaaseen. Kolmannessa osassa Tyttärentytär (WSOY 2025) päähenkilö on tytöstä naiseksi kasvava Kathrine, Gretan kolmesta tyttärestä vanhin.
Kuvassa (vasemmalta) minä, Johanna ja Taru kesäisillä Vinhan kirjajuhlilla.
•
Romaanin yhteiskunnallinen puoli tulee esiin työläisnaisten näkökulmasta, sillä kolmannessa osassa päättyy pohjoismaisen tekstiiliteollisuuden taru. Tuotanto siirtyy silloisiin kolmansiin maihin ja naisten alan tehdastyöt loppuvat. Romaanisarja tarjoaa komean kaaren siitä, ja viimeinen osa osoittelee rakennemuutosta.
Kathrine on kurkkua myöten täynnä suvun naisten tekstiilialaa ja karttaa jopa isoäidin ja äidin käsityöharrastusta, kunnes aikuisena alkaa oma ompelukone surista. Ompelutyöt kulkevat tässä kirjassa motiivin tavoin.
Hyvinvointivaltio mahdollistaa Kathrinelle akateemisen koulutuksen ensimmäisenä suvussaan vaikkakin muutaman mutkan jälkeen. Päällimmäisenä romaanissa on Katherinen kehitys murrosikäisestä keski-ikään.
•
Keskustelimme kirjapiirissämme siitä, että kirjan kerronnan tyyli paljastuu parhain päin painetussa kirjassa. Äänikirjassa ei aivan aukea se, miten taitavasti Alakoski käyttää kolmannen persoonan kerrontaa ja näkökulmia sekä miten dialogit erottuvat vain rivityksen keinoin.
Kirjapiirimme piti tärkeänä, miten romaanissa kuvattiin tyttöjen seksuaalista ahdistelua ja miten vaikeaa tytön on sanoa ”ei”. Alakoski kuvaa kipeästi tytön jähmettymistä tilanteissa, joissa hän oli altis hyväksikäytölle. Myös ystävyyden ailahtelua nuorena kirja kuvaa hyvin.
Päähenkilön liftaus rekan kyydissä Ruotsista Bagdadiin vei kirjasta aimo osan. Johannan mielestä rekkareissu oli matkakertomuksena mielenkiintoinen, mutta Tarulle ja minulle olisi riittänyt vähempikin reissukuvaus. Totesimme kuitenkin, että reissu välittyi autenttisen oloisena ja kertoi hyvin ajastaan – ja päähenkilön aikuiselämän ensimmäisen ”oikean” rakkaussuhteen käynnistymisestä.
Olimme samaa mieltä siitä, että sarjan ensimmäisen osan historiallinen kuvaus ja vaasalaisen isoäidin tarina vetosi meihin eniten. Siksi oli hyvä tässä kolmannessa osassa saada päätös Hildan kohtalolle, miksei myös Gretan elämänmatkalle. Kummatkin jäivät sivuosaan luonnollisesti siksi, että viimeinen osa oli pyhitetty Kathrinelle ja sille, miten hän yritti selvittää asioita, joista oli perheessä vaiettu.
•
Susanna Alakoski: Tyttärentytär, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, äänikirjana 11 tuntia 52 minuuttia, lukija Krista Kosonen, BookBeat.
Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.
Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.
Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:
Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.
Minä sain kuusi pistettä.
Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”
Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.
Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.
•
Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.
Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.
•
Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.
Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.
Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.
Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.
Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.
•
Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta.
Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.
•
Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?
Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista.
Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.
•
Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.
Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta.
Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.
Jenny Erpenbeck: Kairos
Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.
Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä.
Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa. Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.
Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.
Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.
Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu.
Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.
Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.
• Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari
Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.
Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.
Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!
• Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.
Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.
Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.
•
Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.
Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla RaskinBlanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.
Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.
•
•
U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli KannonRottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.
Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei. Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.
Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.
Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.
•
Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina.
Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.
•
Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.
•
Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin.
Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.
Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.
” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”
•
Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä.
Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.
Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.
•
Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.
Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.
”Mieli antaa tapahtumille merkityksen ja sitoo ne toisiinsa, kutoo kasaan merkitysten verkon, ja siellä merkitys ainoastaan onkin, yhden ihmisen mielessä.”
Seitsemänkymppinen Lasse kertoo meille lukijoille elämänsä käännekohdista Juha Itkosen romaanissa Huomenna kerron kaiken (Gummerus 2025). Hän palaa vuosituhannen vaihteen tapahtumiin ja aikaan, jolloin hän ei kertonut kaikkea elämänsä rakkaudelle, Marjalle. Silloin Lasse ja Marja olivat viisikymppisiä.
Itkosen romaanissa vaikuttavat ikuiset, kirjoittamisen väärtit aiheet: rakkaus ja kuolema. Romaanin voi katsoa valottavan rakkauden eri puolia, eri ihmisille tunteiden eri merkityksiä ja sitoutumisasteita, antautumista, intohimoa, velvollisuuksia ja vapautta. Kuvaus ei käänny mustavalkoiseksi vaan harmaan alueen valloitukseksi.
•
Lasse on klassista musiikkia kuunteleva antikvariaatin pitäjä, kirjallisuustieteen dosentti. Hän tissuttelee hieman liikaa, mutta hoitaa asialliset asiat. Antkvariaatissa hänellä puuhailee nuori Hansson, johon hän suhtautuu isällisesti. Perheettömän Lassen elämä on taloudellisesti vakaata, muuten vapaata.
Antikvariaattiin astuu Marja, espoolainen minkkiturkkirouva. He seurustelivat hetken nuorena, mutta vasta viisikymppisinä romanssi leimahtaa hehkuvaan liekkiin ja fyysiset palaset loksahtavat kohdilleen. Perheellinen Marja on eroamassa ja eroaakin, kaikki on hyvin, vaan Lasse ei vapaudu avautumaan. Mitä silloin tapahtuu rakkaudelle, suhteelle, koko elämälle?
•
Itkosen rakkausromaani vaikuttaa elämäntaparomaanilta, jossa kultivoitunut ylemmän keskiluokan mies taustanaan Schopenhauerin filosofia ja Jungin psykologia pohtii elämänsä kulkua ja sattumien vaikutusta. Havainnollinen minäkerronta vetää luottamaan kertojaan, joka tosin usein korostaa, että kyse on vain hänen totuudestaan, näkökulmastaan ja kokemuksestaan.
Pohdin tosin, onko myös tahatonta vai tahallista se, miten kertoja korostaa koko ajan parin paranevaa seksiä ja sen synnyttämää fyysistä yhteyttä. Mitä kertoja sillä pönkittää ja olikohan Marjan kokemus sama?
Ytimenä on rakkaussuhde, johon vaikuttavat muut ihmissuhteet, vaikka kertoja haluaisi vain Marja-maailman. Hyvin Itkonen tavoittaa sen, että jokaisen kokemus on omansa eikä se ole sama kuin toisen. Moni asia osoittautuu toiselle tärkeämmäksi kuin toiselle, ja ne vaikuttavat valintoihin.
•
Minäkertojan ajatuksenjuoksut välittyvät jälkiviisaan taustoittavasti ja perustelevasti. Kerronta kutoo pitävää verkkoa kertojan mielenmaisemaan. Hän ei silti räpistele kutomuksessaan irrallisena, vaan ympäröivä aika ja yhteiskunta vellovat ympärillä.
Itkonen kuorruttaa yksilötarinansa 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomella. Kertoja poimii ilmiöitä Nokia-landiasta keltaisiin lamborgineihin. Konteksti vakuuttaa, antaa tarpeellisen katsauksen lähimenneisyyteen.
•
Kerronnassa korostuu maltti, ja kertojalle annetaan rauha kertoa. Itkonen on hionut romaanin rakkauden yksityikohtien taiteeksi, jossa kaikella tuntuu olevan tasa-arvoinen merkitys kirjakokonaisuudessa. Siinä piilee myös pieni vaara: onko kaikki tarpeellista, kallistuuko jotain tylsyyden puolelle, kantaako kaikki rekvisiitta tarinaa?
Kyllä Itkosen kirjan voi turvallisesti ottaa seuraksi lukutuoliin, sohvannurkkaan tai kesäiltojen pihakeinuun. Sen soljuva proosa vie kertojansa maailmaan huolellisesti ja tarkasti, lukuromaanihenkisesti.
•
Toteutus on tyylikäs. Minulla käväisee mielessä amerikkalaiset lukuromaanit, sellaiset, joita esimerkiksi Jonathan Franzen kirjoittaa. Englantilainen Nick Hornbykin ailahti verrokkina ja eritoten romaani tuntui Kjell Westön suomenkieliseltä kirjakaverilta. Kyse on henkilövetoisesta, miesnäkökulmaisesta, melankoliaan kallellaan olevasta ihmissuhdeproosasta.
Minuun osuivat ajankuvat. Lisäksi kertoja kuvailee Beethovenin musiikkia tempaavasti, ja tuli mielihalu lukea (!) kertojan romaani suursäveltäjästä. Tämänikäiseen lukijaan iskee myös viisikymppisten kuuma suhde, eli myös keski-iän ylittäneet hullaantuvat ja hiottavat lakanoita muustakin kuin vaihdevuosisyistä. Lopun huippukohta lähentelee trillerihenkeä – paljastuu, mistä kertoja ei ole tohtinut kertoa kaikkea – ja jäntevöittää rakennetta.
•
Ja nyt kerron lukukokemuksestani kaiken: viihdyin kirjan parissa, en hullaantunut, en ahminut mutta luin liukkaasti sujuvan, harkitunhavainnollisen teoksen. Huomaan: oman ytimensä ympärillä kiertävä, elämänsä tilintekoon valmis kertojamies ei niinkään puno minua pauloihinsa, mutta hänen erillisyytensä ja lukkiutumisensa herättää ristiriitaisia tunteita, myös myötätuntoa.
”Muistini huijaa minua, surumielisyys tulee nykyhetkestä, omasta peruuttamattomasta vanhuudestani – siitä, että kaikki tällainen on osaltani ikuisesti ohi. En ymmärtänyt miten ainutkertaista se oli, istua luodolla kesäiltana rakastamansa ihmisen kanssa, eikä minun ehkä ollut tarkoituskaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, en olisi kestänyt hetken katoavaista kauneutta.”
Itkonen ei esitä uusia ajatuksia rakkaudesta, ajasta, aikakäsityksestä tai muistamisesta vaan kirja pitäytyy tinkimättömästi minäkertojan maailmassa. Silloin toteutuu kaunokirjallisuuden tarkoitus, pääsy henkilön mieleen, näkemään toisin. Ja romaanin viimeinen kappale jää kutkuttamaan!
•
Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken, Gummerus 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 