Aihearkisto: Romaani

11 elokuun, 2025 · 4:16 pm

Liane Moriarty: Täällä vain hetken & tv:n Viimeinen vuosipäivä

Australialainen Liane Moriarty parhaimmillaan osaa keikkua kepeänhauskan ja perimmäisiä kyntävän proosan välimaastossa. Tyypillistä hänen romaanilleen ovat naispäähenkilöt ja ihmissuhdekiemurat, jotka koskevat useita sukupolvia. Henkilöihin pureutuva kerronta koukuttaa seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia. Yllätykset ja särmät viehättävät ja nostavat Moriartyn viihteen keskivertoa monipuolisemmaksi.

Omia suosikkiani ovat olleet Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet, jälkimmäinen myös tv-sarjana Big Little Lies, ja siksi jokainen Moriarty-uutuus nostaa odotuksia. Tämän vuoden tulokas Täällä vain hetken (WSOY 2025) päätyi siten oitis luettavakseni ja tv-sarjauutuus Viimeinen vuosipäivä (Binge 2025, Yle Areena) katseluun.

Täällä vain hetken osoittautuu lähestulkoon kollektiiviromaaniksi, sillä lentokoneellinen ihmisiä päätyy keski-iän ylittäneen Cherryn yllätysennustusten uhreiksi. Valjun näköinen rouvashenkilö nousee penkistään ja etenee matkustaja matkustajalta ilmoittamaan heidän tulevan kuolinikänsä ja -syyn. 

Outo sattumus on se, että ennen Moriartyn romaani luin Hanna Weseliuksen romaanin Pronominit, joka sijoittuu lentokoneeseen ja -matkustajiin. Yhtymäkohdat jäävätkin siihen, sillä Moriarty pysyy tässä romaanissa pitkälti viihteen puolella vaikkakin vankalla ihmistuntemuksella, kun Weselius puolestaan testaa kerrontakerroksellisuutta.

•

Täällä vain hetken etenee vuorotteluperiaatteella: lukija pääsee selville melko kronologisin palasin Cherryn eli ”Rouva Kuoleman” koko elämäntarinan, ja sitä katkaisevat katkelmat muutaman matkustajan ja yhden lentoemännän lentomatkan jälkeisestä elämästä. Vaikka kirja on kepeästi kerrottu, on siinä rutkasti psykologista tarkkuutta, joten sutjakasti saan selville ajatuksia ja tunteita kunkin henkilön elämän kupruista, odotuksista ja peloista.

Cherrystä kuroutuu kirjassa kiinnostava, vähän itseironinen kokokuva. Cherryn äiti oli näkijä, jonka kykyihin Cherry suhtautuu enemmän tai vähemmän kriittisesti. Vaihteleva suhtautuminen yliluonnolliseen näkyy myös kirjan lentomatkustajissa.

Kiinnostavasti Moriarty näyttää, miten ohut on ihmisen mielen pinta. Sitä on helppo puhkoa, sillä jokaista kirjan henkilöä ja heidän lähipiiriään alkaa ”Rouva Kuoleman” ennustus jollain tavoin jäytää – uskoo sitten sellaiseen tai ei. Cherryn sanat alkavat elää ihmisten mielessä omaa elämäänsä ja vaikuttaa itseään toteuttavasti. Vielä kun päälle osuu sattumia, itää otollinen maaperä mielen myllätä. 

”Rouva kuolemaa” aletaan etsiä samaan aikaan, kun viikot lennon jälkeen vierivät ja ihmisille tapahtuu ennustusten mukaista tai ennustus sysää tietoiseen toimintaan tai hallitsemattomiin pelkoihin. Kauniisti kaikki vie hetken ja elämän arvon äärelle.

Henkilöitä on paljon, vähän vaivaksi asti, mutta kirjo on toisaalta tarpeen, jotta saadaan laaja näkymä ihmispolojen sattuman sanelemille kohtalon oikuille. Kyllä minä sellaisessa sekamelskassa viihdyin, vaikkei kirja loksahda Moriartyn tuotannon kärkeen. Kyllä hän silti vetävän tyylitaidon yhä hallitsee.

Kirjan luettuani törmäsin Yle Areenan uuteen sarjatarjokkaaseen, Liane Moriartyn romaaniin pohjautuvaan draamaan Viimeinen vuosijuhla. Kirjailija itse on osallistunut tuottamiseen, joskin päätuottajana on toiminut Nichole Kidman, yksi Big Little Lias -sarjan tähtinäyttelijöistä. 

Nyt ei Kidman ole ottanut roolia, vaan 7 – 8 keskeistä naishahmoa on roolitettu uskottavan tavallisen oloisilla, eri-ikäisillä naisilla. Siten päästään käsittelemään isoja elämänkysymyksiä kuten rakkautta ja kuolemaa, myös naisten kriisin paikkoja: lapsihaaveita, synnytyksen jälkeistä masennusta, pettämistä, petetyksi tulemista, vanhan suolan janoa, kaipuuta rakastua, valheita ja kertomatta jättämisiä.

Teemoja pyöritetään aika höpsön juonen varjolla: Sidenyn lähisaaressa asuu perhekunta, johon liittyy mysteeri: saaresta katosi 1960-luvulla pariskunta, vain vauva löytyi ja jäi saarelaisperheen hoitoon. Tämä ”Vauva Monroe” on nyt yksi päähenkilöistä, noin 60-vuotias, narsismiin taipuvainen ex-näyttelijä, Enigma. Hän ja hänen kasvattajaperheensä pyörittävät saarella melko heikosti myyvää ”Vauva Monroe” -mysteeribisnestä. Muutoksia tilanteeseen tuo testamentti ja uusi saarelainen Sophie, joka alkaa selvittää mysteeriä. Ja selviäähän se, jolloin vanhat salaisuudet paljastuvat.

Aika höttöinen sarjan juoni on, mutta henkilöistä löytyy kulmia ja kerroksia, joten kuusiosainen sarja sopii ajanvietteeksi. Välillä huumori pilkahtaa, sillä ihmispoloisten naurettuvuus näkyy traagisten puolien lisäksi, jonkin verran myös herkullinen makaaberius maustaa tilanteita.

En juurikaan henkilöihin kiintynyt, ja jokunen roolisuoritus tuntui turhan päälleliimatulta, mutta moniroolisuutensa vuoksi sarjassa riittää vaihtelua. Naiset vetävät pystypäin pääosat, miehet saavat nyt tyytyä sivuhenkilöiksi.

•

Liane Morarty: Täällä vain hetken, suomentanut Helene Büzow, WSOY 2025, 381 sivua eKirjana.

Viimeinen vuosipäivä, Binge, Australia 2025. Yle Areena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

8 elokuun, 2025 · 7:24 am

Hanna Weselius: Pronominit

Hanna Weseliuksen romaanista Pronominit (WSOY) voisin napata sitaatteja sieltä täältä. Romaanin kieli on täsmällistä ja harkittua ja taustalta kuultaa hiottu ajattelu. Sisällön runsaus voisi aiheuttaa ähkyn, mutta niin ei käy – kiitos oivaltavan rakenteen.

Aloitinpa abstraktisti, ehkä syynä on kunnioitusta herättänyt kaunokirjallinen elämys. Juonipinnan kiteytän niin, että moniäänisessä romaanissa lentokoneen matkustajat ajattelevat omiaan ja juttelevat niitä näitä seuralaisilleen. Stuertti yhdistää matkustajat tilanteisiin ja toisiinsa.

Kollektiivinen kokemus syntyy suljetussa tilassa, kenelläkään ei ole nimeä, on vain lentokoneen paikkanumero (kiitos kirjalle lentokoneen pohjapiirustuksesta!). Jotkut matkustajat tuntevat toisensa, monet eivät. Joidenkin istuimien päällä on pressu – miksi? Ja sitten yllätys: yksi kirjan henkilö saa nimen, Pyry. 

•

Lentokoneen matkan määränpäätä eikä syytä matkustaa selvitetä. Annetaanpa romaanitekstin itsensä kertoa:

”Oikein iso metafora, esimerkiksi lentokoneen kokoinen, voi etäännyttää niin kauas varsinaisesta aiheesta, että aivojen tilalle jysähtää kivi. Voi voi voi voi.”

Pronominit ei päästä lukijaa helpolla. Esimerkiksi varsinainen aihe saattaa kenties vaihdella lukijasta toiseen, sillä romaanihenkilöiden ajatuksista löytyy monia aihelmia. Kerronan vihjeet vievät kyllä ilmastokatastrofiin: toistuva motiivi on salaperäinen uusi sienilaji, on myös kummallisia kuolemia ja katoamisia sekä sairautta. Dystooppinen tunnelma lentokoneessa – ilmassa, ei-missään ja samalla koko maailmassa – voimistuu kirjan osasta toiseen.

•

Romaani haastaa, ja se on kerronnaltaan kovin itsetietoinen. Siinä pohditaan tarinointia ja kertojan merkitystä sekä kerrontaa tyyliin ”kertomus on rakennelma eikä maailma”. 

”Mitä enemmän ajattelee, sitä mutkikkaammaksi ajatus käy. Mitä jako todellisuuteen ja kertomuksiin, heihin ja meihin tarkoittaa?”

Pronominien käyttöä romaani pyörittelee monimerkityksellisesti niin, että todentuu monin tavoin, kuinka kielellä välitetään merkityksiä.

”Sinä olet samassa mahdollisuuksien avaruudessa kuin minä, sinut voisi vaihtaa minuun, samat asiat voisivat tapahtua meille molemmille.”

Ilmastomuutoksen peruuttamattomuus tapahtuu meille kaikille, ja sitä romaani pakottaa ajattelemaan kuten myös sitä, miten kohtaamme muita ihmisiä – koska samat asiat voivat tapahtua, on sitten minä, sinä, hän, me, te tai he – tai ne.

•

Hanna Weselius: Pronominit, WSOY 2025, 377 sivua. Sain kirjan kaverilta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 elokuun, 2025 · 6:58 am

John Boynen Poika raidallisessa pyjamassa selkokirjana

John Boynen romaanissa Poika raidallisessa pyjamassa kouluikäinen Bruno muuttaa 1940-luvun alkupuolella perheensä kanssa Berliinistä Auschwitziin. Brunon isä johtaa keskitysleiriä, joka näkyy Brunon huoneen ikkunasta. Yksinäinen Bruno ystävystyy salaa keskitysleirin aidan toisella puolella elävään samanikäiseen poikaan Shmueliin.

Boynen romaanin jännittynyt ja pahaenteinen tunnelma syntyy kerronnan näkökulmasta. Tilanteet nähdään pienen pojan silmin, joka ei ymmärrä natsi-Saksan aatteellista ja poliittista tilannetta. Häneltä on myös pimitetty keskitysleirin tarkoitus. Kaiken karmeus korostuu, kun sitä tarkastellaan viattoman lapsen silmin.

John Boynen romaani ilmestyi alun perin 2006, suomeksi 2009 (Bazar, suomentanut Laura Beck). Romaani on siitä lähtien kiinnostanut – myös järkyttänyt –  lukijoita, ja siitä on tehty myös elokuvaversio (2008). Kirjan ilmestymisestä on kulunut siis lähes 25 vuotta ja se kertoo melkein 80 vuotta sitten tapahtuneesta. Vanhentuneeksi ei sitä voi sanoa.

•

Poika raidallisessa pyjamassa on nyt muokkautunut selkokieliseksi kirjaksi. Se takaa, että romaani on yhä useamman lukijan saavutettavissa.

Selkokieli vaikuttaa kirjaan niin, että kieli on helppoa, mutta tarina ja tunnelma säilyvät ennallaan. Kielimuodon muutos ei vie mitään henkilöiden, juonen eikä sanoman tehosta. Sivumäärältään selkokirja on alkuperäistä lyhyempi, lisäksi tässä selkokirjassa on apuna henkilöluettelo, sanasto ja lyhyt taustatietokoonti.

Boynen romaania ovat lukeneet eri-ikäiset ihmiset, ja sama saa jatkua selkokielisen kirjan voimin. Lisäksi uusi kielimuoto lisää kirjan käyttömahdollisuuksia. Esimerkiksi kouluihin selkokielinen kirja tarjoaa monia mahdollisuuksia, koska lukijat voivat valita lukemistilanteeseen sopivan version. 

Selkokirjat tuovat kaunokirjallisuuden lukemisen lumon myös lukijoille, joille lukeminen on eri syystä vaikeaa. Taustalla voivat vaikuttaa muun muassa tottumattomuus lukea kirjaa tai pitkää tekstiä, lukivaikeus tai keskittymisen ja tarkkaavuden ongelmat. Selkokieli tukee myös lukijoita, jotka opiskelevat suomen kieltä (S2-oppijat).

•

Voisi sanoa, että Poika raidallisessa pyjamassa on valitettavan ajankohtainen. Kirjan lukeminen tarjoaa pohdittavaa tämän ajan sodista ja poliittisista jännitteistä. Mietittävää kertyy propagandasta ja sen vaikutuksista, viholliskuvista sekä ihmisten luokittelemisesta ja syrjimisestä rodun, ominaisuuksien tai erilaisuuden perusteella.

Edellisistä syistä on erityisen tärkeää, että tämän romaanin voi lukea nyt myös selkokielellä. Kaunokirjallinen elämys on saatavilla niin, että lukutaidon mahdolliset esteet on poistettu, ainakin ne ovat huomattavasti vähentyneet. Silloin kaunokirjallisuus saa näyttää keinojensa voimaa, tunteen ja ajattelun yhdistymistä.

Faktatekstejä tehokkaammin mielikuvitus vie eläytymään fiktion henkilöihin, tilanteisiin ja aiheisiin. Sellainen vaikuttaa, säväyttää, hätkähdyttää – osuu sieluun ja sydämeen. Sellaista vaikuttumista tarvitsemme näinä aikoina.

Kirjan mukauttaja Tuija Takala. Kuva: Jani Ahti

•

John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa, suomentanut Laura Beck, selkomukautus Tuija Takala, Bazar 2025, 108 sivua.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat: ,

29 heinäkuun, 2025 · 3:32 pm

Susanna Alakoski: Tyttärentytär & kesän kirjapiiri

Valitsimme kolmihenkisessä kirjapiirissä kesäkirjoiksi ruotsalaista kirjallisuutta. Tapanamme on yhdistää vanhaa ja uutta. Vanhaksi valitsimme ruotsalaisen klassikkokirjailijan teoksen: siitä lisää kirjabloggaajien klassikkohaastepostauksessa 31.7. Uutuuskirjaksi poimimme Susanna Alakosken trilogian päätösosan Tyttärentytär (WSOY 2025).

Pumpulienkeli aloitti romaanisarjan Hildasta, joka ansaitsi elantonsa vaasalaisessa puuvillatehtaassa. Tytär Greta sarjan toisessa osassa Lontoon tyttö koukkasi Englannin kautta töihin ruotsalaiseen tekstiilitehtaaseen. Kolmannessa osassa Tyttärentytär (WSOY 2025) päähenkilö on tytöstä naiseksi kasvava Kathrine, Gretan kolmesta tyttärestä vanhin.

Kuvassa (vasemmalta) minä, Johanna ja Taru kesäisillä Vinhan kirjajuhlilla.

•

Romaanin yhteiskunnallinen puoli tulee esiin työläisnaisten näkökulmasta, sillä kolmannessa osassa päättyy pohjoismaisen tekstiiliteollisuuden taru. Tuotanto siirtyy silloisiin kolmansiin maihin ja naisten alan tehdastyöt loppuvat. Romaanisarja tarjoaa komean kaaren siitä, ja viimeinen osa osoittelee rakennemuutosta.

Kathrine on kurkkua myöten täynnä suvun naisten tekstiilialaa ja karttaa jopa isoäidin ja äidin käsityöharrastusta, kunnes aikuisena alkaa oma ompelukone surista. Ompelutyöt kulkevat tässä kirjassa motiivin tavoin.

Hyvinvointivaltio mahdollistaa Kathrinelle akateemisen koulutuksen ensimmäisenä suvussaan vaikkakin muutaman mutkan jälkeen. Päällimmäisenä romaanissa on Katherinen kehitys murrosikäisestä keski-ikään.

•

Keskustelimme kirjapiirissämme siitä, että kirjan kerronnan tyyli paljastuu parhain päin painetussa kirjassa. Äänikirjassa ei aivan aukea se, miten taitavasti Alakoski käyttää kolmannen persoonan kerrontaa ja näkökulmia sekä miten dialogit erottuvat vain rivityksen keinoin.

Kirjapiirimme piti tärkeänä, miten romaanissa kuvattiin tyttöjen seksuaalista ahdistelua ja miten vaikeaa tytön on sanoa ”ei”. Alakoski kuvaa kipeästi tytön jähmettymistä tilanteissa, joissa hän oli altis hyväksikäytölle. Myös ystävyyden ailahtelua nuorena kirja kuvaa hyvin.

Päähenkilön liftaus rekan kyydissä Ruotsista Bagdadiin vei kirjasta aimo osan. Johannan mielestä rekkareissu oli matkakertomuksena mielenkiintoinen, mutta Tarulle ja minulle olisi riittänyt vähempikin reissukuvaus. Totesimme kuitenkin, että reissu välittyi autenttisen oloisena ja kertoi hyvin ajastaan  – ja päähenkilön aikuiselämän ensimmäisen ”oikean” rakkaussuhteen käynnistymisestä.

Olimme samaa mieltä siitä, että sarjan ensimmäisen osan historiallinen kuvaus ja vaasalaisen isoäidin tarina vetosi meihin eniten. Siksi oli hyvä tässä kolmannessa osassa saada päätös Hildan kohtalolle, miksei myös Gretan elämänmatkalle. Kummatkin jäivät sivuosaan luonnollisesti siksi, että viimeinen osa oli pyhitetty Kathrinelle ja sille, miten hän yritti selvittää asioita, joista oli perheessä vaiettu.

•

Susanna Alakoski: Tyttärentytär, suomentanut Sirkka-Liisa Sjöblom, äänikirjana 11 tuntia 52 minuuttia, lukija Krista Kosonen, BookBeat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2025 · 9:00 am

Naistenviikkoni 2025: koonti

Naistenviikon kirjavalikoimani syntyi sattumalta. Toisia täsmäsin nimipäiviin sopivasti, toiset kirjat olivata minulle ”must”-luettavaa, jonka varasin kesälomalleni, ja monet poimin sattumalta mukaan.

Kesäinen naistenviikkohaaste on sopivan rento. Naisnäkökulma johdattelee minua valinnoissani. Kaikki kirjailijat ovat naisoletettuja, ja kirjoissa monilajisesti käsitellään naisen asemaa perheessä ja yhteiskunnassa. Valikoimaan mahtuu viihdettä ja vakavaa.

Koko naistenviikkohaasteen kokoaa Tuulevin lukublogi. Tässä on minun viikkoni yhteenveto juttulinkkeineen:

18.7. Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia 

Kansainvälistä laatuproosaa, henkilövetoinen lukuromaani

19.7. Liz Nugent: Särmikäs Sally Diamond  & Patricia G. Bertényi: Rikoksista pahin

Jännityskirjallisuuden epätavallista laitaa, särmäistä näkökulmaa naisiin kohdistuvasta väkivallasta

20.7. Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär & U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli

Kotimaisesta historiallisesta romaanista kaksi esimerkkiä, kummatkin 1600-luvun alkupuolen elämästä

21.7. Johanna-nimivariaatioiden teemalla:

Jenny Erpenbeck: Kairos 

Johanna Elomaa: Rosalisa 

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari 

Romaaneja meiltä ja muualta moneen makuun: tyylikästä saksalaista, tunteikasta suomalaista ja kepeää kotimaista.

22.7. Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Scifiä tätä aikaa ja arkea virkistämään, aiheena aikamatkailu.

23.7. Soili Pohjalainen: Perätilassa 

Harvinaista herkkukaunokirjallisuutta, jossa kevyt, raskas, hauska ja vakava sekoittuvat.

24.7. Krista Launonen: Kuvankauniit ja kuolleet 

Naistenviikkoni tietokirjaosuus, joskin tieto ja henkilökohtainen sekoittuvat.

Onnittelut työstänne, kirjailijat! Onnittelut lukijoille siitä, että luette!

Onnittelut lisäksi naistenviikon inspiroijille:

  • Riikka (18.7.)
  • Sari, Saara, Sara, Salla, Salli ja Sarita (19.7.)
  • Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta (20.7.)
  • Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna (21.7.)
  • Leena, Matleena, Leeni ja Lenita (22.7.)
  • Olga ja Oili (23.7.)
  • Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia ja Tinja (24.7.)

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Naistenviikko, Romaani, Tietokirja

Avainsanat:

23 heinäkuun, 2025 · 6:23 am

Soili Pohjalainen: Perätilassa

” – Lapselle kuusi, äidille kymmenen pistettä!

Niin lääkäri huutaa salissa. Näin minä kuvittelen. Lääkäri on koulutettu ihminen, auktoriteetti. On sanomatta selvää, että hän on mies.

Minä sain kuusi pistettä.

Meidän täytyy peruuttaa ajassa taaksepäin.”

Käynnistin juttuni Soili Pohjalaisen romaanin Perätilassa (Atena 2025) alkukappaleella. Siinä syntyvät sekä rosoisenraikkaan perheromaanin kertoja että yksi perheen lentävistä lauseista. Ja mikä tekee perheestä perheen ihmisten lisäksi? No, lauseet, jotka ovat syntyneet jossain merkittävässä tilanteessa ja joita toistetaan, kun palautetaan tunneyhteys, muistutetaan yhteisestä jaettavasta ja liimataan perheenjäseniä tilannekomiikalla.

Kuuntelin Pirjo Heikkilän lukeman Perätilassa, enkä voinut jättää sitä kesken. Kirjan lyhyys sopi ahmintaan, ja kyllä kompaktius on eduksi koko kirjalle: napakka, iskevä tyyli tehoaa. Ja tärkeintä: sisältö viehättää – naurattaa ja vähän itkettääkin.

•

Ja jopas konstailematon ydinperhekuvaus pirskahtelee ja ydinperhe porskuttaa polvesta toiseen! Kertojan vanhemmat kulkevat yhä yksissä, ja äiti jaksaa vielä viksata itseään; kertoja on kimpassa aikuisten lastensa isän kanssa, ja kertojan tytär vakiintuu varhain ja odottaa esikoistaan. Kertojan mielessä käväisevät lisäksi usein omat isovanhemmat.

Kertojasta on tulossa isoäiti, ja jatkuvuuden ihme välittyy kirjaan – myös tyttären ennakoitu perätilasynnystys. Kirja etenee näennäisen kronologisesti mutta poukkoilee ilmavasti muistoissa ja tulevaisuuden peloissa. Kertoja kahlaa perhevaiheita, nappaa sieltä maukasta naposteltavaa kaikille jaettavaksi. Ja tämä lähelle nähty – kenties ihan autofiktio – on kertojalle myös keino selättää kirjoituskammo.

•

Romaani on viihdyttävä ja terävä tutkinta perhesuhteista ja tunnetaakoista. Vaikka kirja ei tunkeudu syvällisyyksiin, siinä psykologis-pedagoginen pohjavire pulputtaa pintaan kuplia siitä, mitä edeltävät polvet siirtävät jälkikasvulle ja miten ne voi poksauttaa. Kertojan huoli ja hyörintä omien virheiden vatvonnassa on samastuttavaa, ja jopa kadehdittavaa on se, miten luontevasti se siirtyy kaunokirjallisuudeksi.

Kerta kaikkiaan Perätilassa kuuluu naistenviikoille ja sopii kaikille viikoille.

•

Soili Pohjalainen: Perätilassa, Otava 2025, äänikirjana 4 tuntia 49 minuuttia, lukijana Pirjo Heikkilä. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

22 heinäkuun, 2025 · 6:22 am

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri

Luen (tai kuuntelen) verrattaen vähän scifiä enkä ole ihan sinut lajin kanssa. Aikamatkailen kirjojen kera kyllä mieluusti menneisyyteen, mutta tulevaisuuden fantasiat kummasti etäännyttävät. Annoin silti avoimen mahdollisuuden Emily St. John Mandelin romaanille Rauhallisuuden meri (Tammi 2025) – alkaahan se 1900-luvun alusta.

Romaani käynnistyy konservatiivisen brittiperheen illallisilta, jossa nuori aatelisherra sanailee siten, että perhe passittaa nuorukaisen Kanadaan. Romaanin alku lupaa paljon: kerronnan elävyys herättää kiinnostuksen Edwin haahuiluun Kanadassa. Hänen osuutensa tosin päättyy melko nopeasti outoon kokemukseen vaahteran varjossa.

Edwardin kokemus sitoo yhteen romaanin monet muut episodit eri vuosisadoilta, myös 2200- ja 2400-luvuilta. Meidän aikojamme lähellä olevat episodit kytkevät romaanin myös St. John Mandelin aiempiin romaaneihin, eritoten Lasihotelliin. Minua kutkuttavat kirjailijat, jotka kierrättävät eri romaaneidensa henkilöitä, esimerkiksi Elizabeth Strout ja Pierre Lemaitre. Sellainen tarjoaa tasoja ja näkökulmia juoneen ja tarinaan. Konsti on samalla kuitenkin sellainen, että lukija, joka ei voi tunnistaa viittauksia aiempien romaanien henkilöihin, saa kuitenkin eheän romaanikokemuksen.

•

Hienoiseksi ongelmaksi minulle muodustuu Rauhallisuuden meri –romaanintulevaisuuden vuosisadat, miljööt ja teknologia. Romaanin tulevaisuudessa on siirtokuntia kuussa ja muualla avaruudessa. Osin kuvitelma tulevasta tuntuu uskottavalta, osin ei. En esimerkiksi saa kiinni yhteiskuntarakenteesta. 

Avaruuselämässä tapahtuu myös tämän ajan toimintaa kuten kirjojen kirjoittamista ja kirjailijoiden kirjakiertueita. Olen valitettavan skeptinen kirjamuodon ja -kiinnostuksen säilymisestä 2200-luvulla, mutta kyseinen olkoon oma ongelmani.

•

Ihminen on sen sijaan romaanissa tunnistettava nyt ja tulevaisuudessa: poloiset ovat erehtyväisiä, pandemioiden uhkaamia ja sattumien saattelemia. Vai ovatko sattumat jonkun ulkopuolisen vaikutusta?

Mielenkiintoista on romaanin aikamatkailu ja sen etiikka. Romaanissa tulevaisuudesta tupsahtava tulija ei saa vaikuttaa sen ajan tapahtumiin, joihin hän siirtyy. Malttaako romaanin aikamatkailija tulevaisuudesta olla niin toimimatta? Se selviää vivahteikkaasti kerrotusta ja suomeksi käännetystä romaanista. 

Rauhallisuuden meri ei leimallisesti ole naistenviikkokirja niin, että siinä olisi korostetusti naisasiaa. Se on naisoletetun kirjailijan romaani, jossa on ihmisasiaa ja mielikuvitusta.

•

Emily St. John Mandel: Rauhallisuuden meri, suomentanut Aleksi Milonoff, Tammi 2025, äänikirjana 6 tuntia 3 minuuttia, lukijana Krista Putkonen-Örn. Kuuntelin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani, spefi

Avainsanat:

21 heinäkuun, 2025 · 6:21 am

Naistenviikolla 2025: Kairos, Rosalisa ja Sinisiipisten saari

Keskikesäiseen tapaan tänään 21.7. on monen naisen nimipäivä, siis onnittelut Johanna, Hanna, Jenni (ja Jenny), Jenna, Jonna, Hannele, Hanne ja Joanna! Näitä etunimiä löytyy myös monilta kirjailijoilta. 

Kolmen kirjailijan valinta tämänpäiväiseen postaukseen perustuu yksinomaan siihen, miten kaunokirjallisuus on moninaista ja vaihtelevaa. Esittelyiden kolme romaania voivat sopia sekalukijan valikoimaan tai jakaa lukijakuntaa makumieltymysten suhteen, sillä tarjolla on saksalaista vakavaa proosaa, tunnekylläinen romaani ja kotimaisen historiallisen romaanisarjan aloitusosa.

Jenny Erpenbeck: Kairos

Jenny Erpenbeckin romaanin Kairos (Tammi 2025) alussa selviää, että romaanin nimi juontaa juurensa antiikin onnellisten hetkien jumalaan. Ernbeckin romaani tuottaa laatuproosan lukijoille onnellisuuden hetkiä siten, että kirjan tylyntiukan kerronnan taitoa alkaa arvostaa, siten se onnellistaa. Sen sijaan romaanin henkilöiden onnellisuuden hetket ja niiden kääntöpuolet saavat kaipaamaan tätä nimettyä antiikin hiipparia, Kairosta.

Itäberliiniläiset Katharina ja Hans rakastuvat silmäiltyään toisiaan bussissa. Hans lähentelee jo iältään kuuttakymppiä, mutta Katharina on täyttänyt vasta 19 vuotta. Hans on naimisissa ja teinipojan isä, mutta se ei estä muutaman vuoden kestävän suhteen syntymistä ja kypsymistä. 

Romaani tallentaa suhteen vaiheet äärimmäisen tarkoin yksityiskohdin kuitenkin niin, että kerronnassa säilyy ilmaa. Näkökulmia ei osoitella, kun ne vaihtuvat, eikä dialogia tallenneta suoraan. Kerronnassa toimii etäännytys, joka oudosti onnistuu vaikuttaa tehokkaammin, kuin jos kuvatuissa tilanteissa ryvettäisiin tuntemuksissa. Kielen tarkkuus lähettää täsmäiskuja, joiden sirpaleet alkavat jäytää lukijaa.
Romaani kuvaa viiltävästi vallankäyttöä suhteessa ja valtiotasoisesti.

Romaaniin vaikuttaa ajankohta: 1980- ja 1990-lukujen taite tarkoittaa itäblogin hajoimista ja Saksan yhdistymistä. Harvoin olen lukenut saksalaista romaania, joissa eleettömästi natsi- ja kommunismimenneisyydet kietoutuvat henkilöihin muurin murtumisen alla ja miten DDR:n hajoaminen koskee henkilökohtaisesti – koskee kaikin tavoin. Monisärmäistä, sanoisin.

Päähenkilöiden suhteen eteneminen sadistiseksi tunnustamisen, painostamisen ja taipumisen karuselliksi on kuin stasilaista toimintaa privaattitasolla. Vakuttavaa, harkittua – viileää ja polttavaa yhtäaikaisesti.


•
Jenny Erpenbeck: Kairos, suomentanut Jukka-Pekka Pajunen, Tammi 2025, 366 sivua. Sain kirjan kaverilta.

Johanna Elomaa: Rosalisa


Ihan kuin Johanna Elomaan romaani Rosalisa (Otava 2025) olisi tähdätty kansainvälisille viihdemarkkinoille, sillä siinä Gotlannin ja Cronwallin ikiaikaisilla kalliojyrkänteillä tuodaan tunnelmiin dramatiikkaa, salaparäisyyttä ja myös romantiikkaa. Lisäksi Töölöön keskittyvä Helsinki saa sijansa juonessa, joissa tunnepuolella sattuu ja tapahtuu. 

Juonen tiivistän siten, että hentoinen, aikuinen nainen Siru kärsii sydänsairaudesta ja saa aivokuolleelta naiselta elämänsä pelastuksen, sydämen. Siru saa elinaikaa vain niin, että joku toinen kuolee, ja se sysää Sirun ns. syviin vesiin. Sirun hämmennystä lisäävät oudot näyt, unet ja tuntemukset, joten juoni kovertaa realismiin yliluonnollisuuksia solujen muistista. Siruun siirtyy sydämen myötä sydämenluovuttajan Alisan elämä, jota Siru selvittää salapoliisin tavoin.

Uskon tunteellisiin arvioituksiin tykästyneiden tempautuvan juonen mukaan. Itse en ollut otollisessa mielentilassa, enkä saanut itseäni uskomaan siirtosydämen menneen elämän taakkaan ja juonikuvion sattumiin, mutta kirja sopi sadepäivän ratoksi.


•
Johanna Elomaa: Rosalisa, Otava 2025, 360 sivua. Kustantaja lähetti arvostelukappaleen.

Jenna Kostet: Sinisiipisten saari


Kesäkepeään sopii Jenna Kostetin Sinisiipisten saari (Aula & Co 2025), kun tavoitteena on pieni todellisuuspakoinen lukurupeama. 1930-luvun alun Turkuun sijoitettu romaani vie tietyllä tapaan viattomuuden aikaan, vaikka oikeistoradikalismi ja rotuopit vaikuttavat porvarispiirien salonkikeskusteluihin ja käytökseen. Romaani tarkastelee tuon ajan ilmapiirin hengessä nuorten naisten paikkaa ja mahdollisuuksia vaikuttaa elämäänsä.

Sukulaisten armoilla elävä Aina Ahlgren yllättää kaikki katoamalla eli pestautumalla perhostutkijan assistentiksi saaristoon. Tähän juonikehikkoon mahtuu sukulaissuhteita, hyönteistutkijoiden yhteisön kesäelämää ja Ainan identiteettikriisi, jossa lojaliteetti riitelee omien intressien ja sydämen äänen kesken. Romanssiakin lukija saa ounastella, sillä Ainaa alkaa kiinnostella mies, joka hautoo monen naistenviihteen teoksista tuttua dilemmaa, eli miestä painaa synkkä salaisuus.

Sadanvuodentakainen Turku ja saariston kimmeltävä kesä tallentuvat mukavasti kirjaan. Kevyen kerronnan alla viriää naisasia- ja yhteiskuntakysymyksiä, mutta fokus pysyy vähitellen vahvistuvan Ainan kokemuksessa ja valinnoissa. Sarjan aloitus tuntuu pohjustukselta mutta kasvattaa odotuksia, mihin Ahlgrenin nuoret naiset alkavat suuntautua. Kuinka pitkälle he pääsevät suvun päivällispöydistä omille poluilleen? Trilogiaa pukkaa!


•
Jenna Kostet: Sinisiipisten saari. Osa 1 – Ahlgrenin suvun nuoret naiset, Aula & Co. 2025, 185 s. eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: , ,

20 heinäkuun, 2025 · 6:20 am

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli & vähän Ulla Raskin Blankasta

Kesääni sulostuttavat ”tavallisten” romaanien ohella dekkarit ja historialliset romaanit. Historiallisuus tarkoittaa aikoja ennen lähivuosikymmeniä, ja eritoten viehättää aikamatka vuosisatojen taa.

Monesti historiallisia romaaneja ryydittää romantiikka, ja jostain syystä siihen liittyy helposti vähättelyä. Loksautettiinhan aikanaan Kaari Utriokin rouvaspornon ja -viihteen lokeroon. Kumma kyllä romaanitaide usein pöyhii rakkauden teemoja, eikä miesten kirjoittamat rakkausromaanit muinaisilta ajoilta saa moista leimaa. Esimerkiksi Mika Waltarin romaaneissa miespäähenkilöt säntäilevät kuin päättömät kanat rakkautensa perässä, ja – kaikella kunnioituksella – ei historiamestarin naiskuva oikein enää kestä päivänvaloa.

•

Viime vuosina Suomessa on ilmestynyt naiskirjailijoiden monia päteviä historiallisia romaaneita, joissa näkyy nykyajan emansipaatio menneisiin aikoihin saatettuna. Romanssit ja kuuma seksi kuuluvat asiaan myös. Toiset teokset ovat viihteellisempiä kuin toiset.

Keväällä minut iloisesti yllätti Ulla Raskin Blanka, Itämeren tytär (WSOY 2025), jossa on uskottava historiallinen kehys 1600-luvun alkupuolelta osana Blankan kasvutarinaa. Naisen asema porvarispiireissä huipentuu kauppatavarana, jolloin rakkaus jää toissijaiseksi, kun suvun jatkaminen ja varallisuuden kerryttäminen painottuvat.

Raskin romaanin tallinnalainen Blanka naitetaan erinäisten vaiheiden jälkeen lyypekkiläiselle kauppiaalle, mutta morsmaikuin merimatka sulhon luo tekee merirosvomutkan. Merirosvoilu kenties menee romaanissa överiksi, mutta virkistävästi muuten juoni yllättää ja välttää ennalta arvattavuuden. Pisteitä ropisee naistenvälisestä solidaarisuudesta ja naimakaupan laatuvaihtelun sävykkyydestä.

•

•

U. M. Susimetsä on kirjailijanimi, jonka takana kirjoittavat aviopari Ulla ja Marko Susimetsä. Heidän historiallinen viihdetomaaninsa Hämeen linnan Kerttuli käynnistyy vuodesta 1612 ja jatkuu parisen seuraavaa vuotta. Tapahtumat sijoittuvat Hämeen linnaan ja sen seutuville. Romaanissa käväistään myös Hattulan kirkossa noin 100 vuotta Anneli Kannon Rottien pyhymys -tapahtumien jälkeen.

Ei ole ihan helppo vetää rajaa, mikä on viihdettä ja mikä ei.  Jo totesin rakkaden sopivan vallitsevana teemana kaikenlaiseen kirjallisuuteen, mutta kenties viihteen tunnistaa parhaiten siitä, että teemojen moninaisuus jää kapeaksi ja sivuhenkilöt tyypeiksi. Hämeen linnan Kerttuli –romaanissa rakkaus polttaa nivusissa ja ylittää säätyeroja, mutta niiden vastapainona kytevät vallanhalu ja kateus. Pahat ovat turhan vivahteettomia pahoja, hyvät ajattelevaisia ja oikeamielisiä.

Päähenkilö Kerttuli häärää Hämeen linnassa fatabuuripiikana, ja sitä ennen hän on kokenut kovia kuninkaan miesten ryöstötoimien vuoksi. Usko ja luotto Ruotsin kuninkaan miehiin ei ole suuri, mutta linnaan saapuva vapaaherra Karl Ulvhufvud muuttaa kaiken. Verevä lempi leiskuu, heinänkorret ja untuvapatjan höyhenet pöllyävät. Salasuhdetta säätyeron lisäksi uhkaavat Jumalan sana, hyvät tavat, pahantahtoinen palvelija ja juonitteleva vallasnainen.

Historiallinen tausta tuntuu vakuuttavalta, ja ajan henki huokuu töistä, tavoista, asenteista ja asuinoloista. Valtakunnan tilanne tulee tiettäväksi Karlin sotakokemuksin ja kuninkaan Kustaa II Adolfin määräyksin. Hämäläisen kansan ominaispiirteet näkyvät melko oletuksenomaisina, mutta virkistävästi kansanuskon rippeet elävät Hämeen kansassa. Esimerkiksi helatulet polttavat kuumina, ja Kerttulin keinot hallita elämää uskomiskeinoin on sopiva kansanuskomauste tarinaan. Viihdyin.

•

Ulla Rask: Blanka, Itämeren tytär, WSOY 2025, 375 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

U. M. Susimetsä: Hämeen linnan Kerttuli, Karisto 2025, 446 sivua. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

18 heinäkuun, 2025 · 6:18 am

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia

Toukokuussa Chimamanda Ngozi Adichie vieraili Helsinki Lit -tapahtumassa ja kertoi romaanistaan Unelmia (Tammi 2025). Tätä romaania ennen hänellä venyi tauko, jolloin romaaneja ei ilmestynyt. Siihen vaikutti kirjailijan äidin kuolema. Lavalla kirjailija säteili arvonsa tuntevana daamina. 

Käynnistän vuoden 2025 kirjasomen naistenviikon Unelmilla. Postailen päivittäin lajista toiseen, mutta enää en vedä haastetta vaan sen 11. kierroksella juttuja kokoaa Tuulevin lukublogi.

•

Unelmia ei varsinaisesti ole romaani kirjailijan äidistä, vaikka aihe vaikutti kirjailijaan. Adichie avaa taustoja kirjan loppusanoissa, eritoten taustavaikuttajasta, sinnittelevästä surusta. Romaanissa sijan saavat lähivuosien tapahtumat kuten korona ja siihen liittyvät harhaluulot ja odottamattomat kuolemat. Toinen vaikuttava tapahtumasarja on kirjaan ollut kansainvälisen valuuttarahaston pääjohtajan raiskaussyyte. Adichie käsittelee raiskaukseen liittyvien raskaiden rattaiden hinkkausta yhden romaanihenkilön kannalta.

•

Romani rakentuu neljän naisen näkökulmiin. Kaikki heistä on afrikkalaistaustaisia, pääosin nigerialaisia, mutta miljöönä toimii lähinnä amerikkalaiset suurkaupungit. Neljällä naisella on erilaiset siteet toisiinsa, lisäksi heidän lähipiirissään on muita naisia, miehiäkin. 

Näkökulmat kumpuavat pääasiassa yläluokkaisesta elämänpiiristä. Chiamaka on vauraan perheen matkakirjailija, joka kirjassa kelailee miessuhteitaan. Tyly Omelogor on Chiamakan serkku, menestynyt pankkialalla mutta haluaa vaihtaa väitöstutkijaksi ja latelee blogissaan tuimia totuuksia miehille. Chiamakan ystävä Zikora menestyy lakialallaan mutta onnelliselta vaikuttava parisuhde kääntyy päälaelleen. Näitä kolmea yhdistää samnatyyppinen tausta ja hyväosaisuus, kun taas Chiamakan taloudenhoitaja, kiltiksi kasvatettu Kadiatou joutuu kokemaan seksuaalisen hyväksikäytön kurimuksen.

Naisten elämäntarinoista koostuu luistava lukuromaani. Se saa pohtimaan kasvuympäristön ja kulttuuriperinnön vaikutusta elämään ja sen kolhuista selviämiseen. Romaani käsittelee lähiyhteisöjä ja ystävyyttä. Ystävyys ja auttaminen korostuvat ja ovat kestävämpää rakkautta ja tyytyväisyyttä tuottavampaa kuin heterosuhteet.

” ’Eikö ystävyydessä ole kyse juuri siitä, että haluaa toisen hyväksynnän?’ Oloni oli hitusen teennäinen. Ystävyyteen pitäisi kuulua etuliitteitä, loppuliitteitä, vivahteita.”

•

Ajatuksia minussa herättävät romaanin päähenkilöiden äidit ja vanhemmat sukulaisnaiset, jotka yksiviivaisesti jatkavat kulttuurisia perinteitä, osa myös tyttöjen ympärileikkausta. Vanhempien naisten suhtautuminen tuntuu kovin päällekäyvältä ja eriarvoistavalta. Romaanin kuvaamat perinteet osoittavat patriarkaattia palvelevia piirteitä. 

Esimerkiksi avioliiton solmimisen sosiaalinen paine näkyy ja tuntuu kaikissa kirjan naisissa. Monikaan naisista ei romaanin mittaan aviosatamaan purjehdi, mutta erilaisten heterosuhteiden kokemuksia kyllä kertyy. Pitkälti naiset ja miehet näyttävät tulevan vastakkaisista maailmoista, kuluneesti naiset Venuksesta ja miehet Marsista  – ovat he sitten juuriltaan Afrikasta, Amerikasta tai Euroopasta.

Vanhempi polvi (muutkin) hellivät myös stereotypioita muista kansoista, ja onkin valaisevaa länsimaisena valkoisena havahtua siihen, että Nigeria ei ole joku yhtenäinen mustien valtio jossain kaukaisessa Afrikassa vaan lukuisten kansojen sulatusuuni, jossa kansanosat luokittelevat toisaan ja eroavat toisistaan jyrkästikin.

•

Kerronnaltaan Unelmia johdattelee lukijaa varmaotteisesti naisesta toiseen ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Jokainen näkökulmahenkilö erottuu omaksi persoonakseen eikä kukaan ole yksioikoinen tai vain muutaman piirteen tyypittely. Hyvin myös vaihtelevat tunnelmat kepeydestä raskaaseen.

Paksu romaani osoittautuu nopealukuiseksi. Pysyn kuitenkin kumman etäällä henkilöistä ja eksyskelen tarinoiden sivupoluilla. Aiempien Adichien romaanien vaikuttavaa kolahtamista ei kuulu, mutta silti luin kirjan mieluusti. Vahvoja jälkitunnelmia ei romaani minuun jättänyt, mutta kiinnostavaa on, miten avoimeksi se jää – romaani antaa lukijalle tilaa. Unelmia on siten mainio naistenviikkokirja monien naiskohtaloiden kuvaajana.

•

Chimamanda Ngozi Adichie: Unelmia, suomentanut Christina Sandu, Otava 2025, 534 sivua. Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat:

17 kesäkuun, 2025 · 6:53 am

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken

”Mieli antaa tapahtumille merkityksen ja sitoo ne toisiinsa, kutoo kasaan merkitysten verkon, ja siellä merkitys ainoastaan onkin, yhden ihmisen mielessä.”

Seitsemänkymppinen Lasse kertoo meille lukijoille elämänsä käännekohdista Juha Itkosen romaanissa Huomenna kerron kaiken (Gummerus 2025). Hän palaa vuosituhannen vaihteen tapahtumiin ja aikaan, jolloin hän ei kertonut kaikkea elämänsä rakkaudelle, Marjalle. Silloin Lasse ja Marja olivat viisikymppisiä.

Itkosen romaanissa vaikuttavat ikuiset, kirjoittamisen väärtit aiheet: rakkaus ja kuolema. Romaanin voi katsoa valottavan rakkauden eri puolia, eri ihmisille tunteiden eri merkityksiä ja sitoutumisasteita, antautumista, intohimoa, velvollisuuksia ja vapautta. Kuvaus ei käänny mustavalkoiseksi vaan harmaan alueen valloitukseksi.

•

Lasse on klassista musiikkia kuunteleva antikvariaatin pitäjä, kirjallisuustieteen dosentti. Hän tissuttelee hieman liikaa, mutta hoitaa asialliset asiat. Antkvariaatissa hänellä puuhailee nuori Hansson, johon hän suhtautuu isällisesti. Perheettömän Lassen elämä on taloudellisesti vakaata, muuten vapaata. 

Antikvariaattiin astuu Marja, espoolainen minkkiturkkirouva. He seurustelivat hetken nuorena, mutta vasta viisikymppisinä romanssi leimahtaa hehkuvaan liekkiin ja fyysiset palaset loksahtavat kohdilleen. Perheellinen Marja on eroamassa ja eroaakin, kaikki on hyvin, vaan Lasse ei vapaudu avautumaan. Mitä silloin tapahtuu rakkaudelle, suhteelle, koko elämälle?

•

Itkosen rakkausromaani vaikuttaa elämäntaparomaanilta, jossa kultivoitunut ylemmän keskiluokan mies taustanaan Schopenhauerin filosofia ja Jungin psykologia pohtii elämänsä kulkua ja sattumien vaikutusta. Havainnollinen minäkerronta vetää luottamaan kertojaan, joka tosin usein korostaa, että kyse on vain hänen totuudestaan, näkökulmastaan ja kokemuksestaan.

Pohdin tosin, onko myös tahatonta vai tahallista se, miten kertoja korostaa koko ajan parin paranevaa seksiä ja sen synnyttämää fyysistä yhteyttä. Mitä kertoja sillä pönkittää ja olikohan Marjan kokemus sama? 

Ytimenä on rakkaussuhde, johon vaikuttavat muut ihmissuhteet, vaikka kertoja haluaisi vain Marja-maailman. Hyvin Itkonen tavoittaa sen, että jokaisen kokemus on omansa eikä se ole sama kuin toisen. Moni asia osoittautuu toiselle tärkeämmäksi kuin toiselle, ja ne vaikuttavat valintoihin.

•

Minäkertojan ajatuksenjuoksut välittyvät jälkiviisaan taustoittavasti ja perustelevasti. Kerronta kutoo pitävää verkkoa kertojan mielenmaisemaan. Hän ei silti räpistele kutomuksessaan irrallisena, vaan ympäröivä aika ja yhteiskunta vellovat ympärillä. 

Itkonen kuorruttaa yksilötarinansa 1990-luvun ja 2000-luvun alun Suomella. Kertoja poimii ilmiöitä Nokia-landiasta keltaisiin lamborgineihin. Konteksti vakuuttaa, antaa tarpeellisen katsauksen lähimenneisyyteen.

•

Kerronnassa korostuu maltti, ja kertojalle annetaan rauha kertoa. Itkonen on hionut romaanin rakkauden yksityikohtien taiteeksi, jossa kaikella tuntuu olevan tasa-arvoinen merkitys kirjakokonaisuudessa. Siinä piilee myös pieni vaara: onko kaikki tarpeellista, kallistuuko jotain tylsyyden puolelle, kantaako kaikki rekvisiitta tarinaa?

Kyllä Itkosen kirjan voi turvallisesti ottaa seuraksi lukutuoliin, sohvannurkkaan tai kesäiltojen pihakeinuun. Sen soljuva proosa vie kertojansa maailmaan huolellisesti ja tarkasti, lukuromaanihenkisesti.

•

Toteutus on tyylikäs. Minulla käväisee mielessä amerikkalaiset lukuromaanit, sellaiset, joita esimerkiksi Jonathan Franzen kirjoittaa. Englantilainen Nick Hornbykin ailahti verrokkina ja eritoten romaani tuntui Kjell Westön suomenkieliseltä kirjakaverilta. Kyse on henkilövetoisesta, miesnäkökulmaisesta, melankoliaan kallellaan olevasta ihmissuhdeproosasta.

Minuun osuivat ajankuvat. Lisäksi kertoja kuvailee Beethovenin musiikkia tempaavasti, ja tuli mielihalu lukea (!) kertojan romaani suursäveltäjästä. Tämänikäiseen lukijaan iskee myös viisikymppisten kuuma suhde, eli myös keski-iän ylittäneet hullaantuvat ja hiottavat lakanoita muustakin kuin vaihdevuosisyistä. Lopun huippukohta lähentelee trillerihenkeä – paljastuu, mistä kertoja ei ole tohtinut kertoa kaikkea – ja jäntevöittää rakennetta.

•

Ja nyt kerron lukukokemuksestani kaiken: viihdyin kirjan parissa, en hullaantunut, en ahminut mutta luin liukkaasti sujuvan, harkitunhavainnollisen teoksen. Huomaan: oman ytimensä ympärillä kiertävä, elämänsä tilintekoon valmis kertojamies ei niinkään puno minua pauloihinsa, mutta hänen erillisyytensä ja lukkiutumisensa herättää ristiriitaisia tunteita, myös myötätuntoa. 

”Muistini huijaa minua, surumielisyys tulee nykyhetkestä, omasta peruuttamattomasta vanhuudestani – siitä, että kaikki tällainen on osaltani ikuisesti ohi. En ymmärtänyt miten ainutkertaista se oli, istua luodolla kesäiltana rakastamansa ihmisen kanssa, eikä minun ehkä ollut tarkoituskaan, sillä jos olisin ymmärtänyt, en olisi kestänyt hetken katoavaista kauneutta.”

Itkonen ei esitä uusia ajatuksia rakkaudesta, ajasta, aikakäsityksestä tai muistamisesta vaan kirja pitäytyy tinkimättömästi minäkertojan maailmassa. Silloin toteutuu kaunokirjallisuuden tarkoitus, pääsy henkilön mieleen, näkemään toisin. Ja romaanin viimeinen kappale jää kutkuttamaan!

•

Juha Itkonen: Huomenna kerron kaiken, Gummerus 2025, 348 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 kesäkuun, 2025 · 11:19 am

Hanni Maula: Vintagea ja veritekoja

Hanni Maula käyttää cosy-jännärinsä Vintagea ja veritekoja (Karisto 2025) loppukiitoksissa ilmaisua pastissi ja mainitsee Ellen Griffithsin, Richard Osmanin ja Kate Atkinsonin. Maulan esikoisteos ei mielestäni häviä brittiläisille torstaikerhoille tai thamesjokilaisille häärääjäetsivien tarinoille, ja pelkästä pastissista se muhevoituu omanlaisekseen.

Maula vie hämäläismaisemiin, Hämeenlinnan lähitienoille Hauholle, uinuvaan pientaajamaan, jossa kytee tie- ja siltariitoja. Viihdyttävä ja hykerryttävä amatöörisalapollisihommailu käynnistyy, kun naapuruston ikävä, vanha mies kuolee kotiinsa, keskelle arvokkaita Tynell-valaisimia. Naapuriston tympeä eläkelläiskauhu Helvi Helve räksyttävän mussukka-koiransa kera löytää kalmon ja haistaa palaneen käryä – myöhemmin sitä myös konkreettisesti.

Epäillyttävä kuolintapaus tuo yhteen näennäisen epäsopivan naapurustokolmikon, sillä Helvin kanssa alkaa tilannetta setviä innokas sisustaja Riitta ja kyläkuppilan Hannu. He myös tekevät tuttavuutta poliisin puolesta rikosta selvittävän vanhemman konstaapeli Annan kanssa. Näin henkilövetoinen viihdejännäri saa seurattavakseen neljä erilaista, kiinnostavaa tyyppiä.

•

Tyylittely sopii hyvin tapaan, jolla henkilöitä käsitellään, ja mainiot säröt siinä syventävät tyypeistä persoonia. Oivaltavasti Maula käyttää keinonaan sitä, miten ihmiset muodostavat toisistaan ennakkoluuloja, ruokkivat niitä ja vaivalloisesti luopuvat niistä (osin), kun tulevat tutuiksi. Lisäksi siirtymät näkökulmasta toiseen tarjoavat tyyppeihin moniuloitteisuutta. 

Humoristinen ote kantaa alusta loppuun. Se syntyy tilannekomiikasta, sutkista sanailusta ja tarkkasilmäisestä henkilökuvauksesta. Vaivattomasti kerronta soljuu ja juoni etenee.

Vintage ei ole kirjan nimessä turhaan. Virkistävästi antiikkialan hämäräpuoli pääsee rikosjuonen keskiöön. Siitä mieluusti lukisin lisääkin, ainakin Helvi Helve jatkaa tutkimuksiaan Hauholla – sopisiko jo sanoa – ystäviensä kanssa. Osaa 2 kiinnostuneena odottelen tämän vuoden viihdyttävimmän jännäriyllättäjän seuraksi.

•

Hanna Maula: Vintagea ja veritekoja, Helvi Helve tutkii -osa 1, Karisto 2025, 227 sivua. Luin BookBeatissa.

•

Dekkariviikko kirjablogeissa, lisää Kirsin kirjanurkan blogissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, haaste, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 kesäkuun, 2025 · 6:43 am

Joonas Konstig: Rooma

Kaksi pariskuntaa matkustaa Rooman liepeille hulppeaan huvilaan ilman lapsia juhlistaakseen lomaa ja toisen pariskunnan rouvan nelikymppisiä. Sillä reissulla kaikkien neljän elämä arvioidaan uudestaan.

Joonas Konstigin romaani Rooma (WSOY 2025) pursottuu Italia-kliseillä: aurinko, rustiikinihana lomatalo uima-altaineen, viini, ruoka, muoti, luksustuotteet ostoskaduilla, ikuisen kaupungin nähtävyydet ja kauniit ihmiset. Pintaa piisaa myös romaanin henkilöissä, sillä talous on kunnossa, perhekoko kasassa, aikuisuus parhaimmillaan ja tyylitieto kohdillaan. Vaan romaanitaidetta syntyy vain pintaa raapimalla, ja Konstig naarmuttaa siihen malliin, että kulissit romahtavat.

•

Romaanin kerrontakeinona toimii ikitehokas näkökulmatekniikkaa: kukin henkilö kertoo vuorollaan. Taustat ja jännitteet näyttäytyvät siten moninaisina – ja paraatipuolta rikkoo kunkin paljastava sisäinen puhe. Konsti vie myös juonta koukuttavasti eteenpäin.

Sara on nelikymppisiään odottava edustava nainen, jota minäkriisi ja  äititrauma jäytävät. Saran mies Marius kipuilee tyhjyyttään – ja teot ovat sen mukaisia. Mariuksen vanha kaveri Matti päätyy taitekohtaan halujen toteuttamisessa, ja järkevä puoliso Elli joutuu arvioimaan uudelleen liittoaan ja itseään. Tällainen tiivistäminen ei tee oikeutta yhdellekään, mutta avaa asetelmia. 

Kyllä, asetelmia! Tiettyä asetelmallisuutta aistin kokonaisuudessa, jossa hipsterit kipuilevat keski-iässään (oman) elämän tarkoitusta. Pariskuntien päähänpiston ”tilien tasaamisesta” voi tulkita seksin merkityksen mahdiksi tai aikuisuuden mittariksi. Vaan se loksahtaa parhaiten motiiviksi, joka mitätöi luulot aikuisuudesta, ja käyhän se myös symbolista keski-ikäisten elämän eliksiirin ehtymisen pelosta. Pelissä on kullakin, miten ja millaisena he kelpaavat.

•

En ehkä ole ihan ydinkohderyhmää, mutta kiinnostava kirjallisuus ei ole siitä kiinni. Aikuisuuden karkaamisen mietintä sopii kaikkeen ikään, koska eihän tässä valmiiksi tulla. Eivätkä pettymyksen tunteetkaan katso ikää: aina voi pettyä, itseensä, elämäntilanteeseensa ja muihin. Romaanin henkilöiden välityksellä hyvin se selviää, samoin se, että mennyt kulkee jokaisen mukana, ennustamatonta tapahtuu sekä identiteetti häilyy vääjäämättömästi.

Suhdesähkö henkilöiden kesken surisee lupaavasti, ja jo mainitsemani neljän näkökulman vaihtelu jäntevöittää kerrontaa. Tyhjän puhuminen näyttää tilanteita ja niiden alisia virtauksia. Rupattelun sekaan sujahtaa tärkeyksiä, esimerkiksi keskustelu Vatikaanissa perhekäsityksestä, mietintä ihmisten halogeenimäisyydestä, odotusten ja toden ristiriita – siinä muutamia oivia otoksia.

Läheisten vieraus toisistaan ja eritoten tuttuakin tutumpi vaikeus puhua vaikeista on kirjallisuuden peruskauraa mutta ei sen jauhaminen tunnu kuluvan. Siksi romaanin syväsukellus alle viisikymppisten yhä aikuistuvien mielenmaisemaan kehkeytyy ahmittavaksi romaaniksi. Odotan romaanista tv-sarjaa, vähän niin kuin aika totiset Aikuiset mutta noin 15 vuotta vanhempina, ehkä tittelillä ”Aikuisemmat”, sillä otokset, kohtaukset, henkilökuvat ja tapahtumat ovat kirjassa jo maukkaasti draamatuotantoon valmiit.

•

Joonas Konstig: Rooma, WSOY 2025, 7 tuntia 42 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 toukokuun, 2025 · 5:37 am

Eino Leinon Seikkailijatar ja muuta selkokielellä kansainvälisenä selkokielen päivänä 28.5.

Eino Leino (2887 – 2926) oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi runojen lisäksi runsaasti proosaa ja draamaa. Lisäksi hän toimi tietokirjailijana ja toimittajana. Monipuolisuuteen ei ole aina suhtauduttu myönteisesti, ja esimerkiksi Leinon proosa on pistetty ”vain” toimeentulon piikkiin: Leinon oli suollettava julkaisuja elääkseen.

Kirjailijan kivistä tietä Leino käsitteli paljon runoissaan. Niissä tulee esille sekä psyykkinen että muu elämän kuorma. Esimerkiksi runossa ”Elegia” siitä kertoo säe: ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat.” Nyt säkeen ja koko runon voi lukea selkokielellä.

Selkomukautukseni Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025) tarjoaa näkymän Leinon monipuolisuuteen. Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi kirjassa on selkomukautetuksina kuusi Leinon symbolismikauden lyhyttä tarinaa. Kirjan lopusta löytyy myös viisi Leinon runoa ja niiden rinnalla selkomukautukset. 

•

Kirjassa on ”Elegian” lisäksi Leinon runot ”Ma metsän polkua kuljen”, ”Lapin kesä”, ”Suvi-illan vieno tuuli” ja ”Tulkaa kotiin”. Runojen mukautuksiin suhtaudun siten, että niiden kuuluu olla alkuperäisen seurana, sillä lukijan tulee kokea alkuperäisen runon rytmi ja sointuisuus – runon koko olemus äänteistä, sanoista, sanajärjestyksestä säe- ja säkeistöjakoon saakka. 

Sisältö sen sijaan voi olla vaikeaa ymmärtää vanhan sanaston ja vaikean rakenteen vuoksi: siksi on selkoistus, joka säilyttää sisällön ja tunnelman mutta ilmaisee ne ymmärrettävästi lukijoille, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Näin jatkuu kaikenlaisten lukijoiden tuntuma lyriikkaan, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriseen perintöön ja muistiin.

Leinoa voi hyvällä syyllä kutsua kaanonkirjailijaksi. Jopa Suomen passiin on päätynyt säkeistö runosta ”Lapin kesä”. Selkosuomeksi se värssy kääntyy näin:

”Oi, oppikaa joutsenista.

Ne lähtevät syksyllä, keväällä palaavat.

Meidän rannoillamme on rauhallista,

ja tunturin rinteillä ne turvassa ovat.”

•

Runoissa selkoperiaatteet jonkin verran joustavat kuten edellisessä lainauksessa sanajärjestys loppusointujen ehdoilla. Proosassa pystyy pitäytymään runoja paremmin perusselkokielessä. 

Leinon kuusi tarinaa kokoelmasta Päiväperhoja (1903) ovat pitkälti vertauskuvia. Tarinoiden sisällön monimerkityksellisyys tarjoaa lukijoille tulkittavaa, mutta tarinat voi lukea myös sellaisenaan, pieninä tarinoina, mikä onkin Leinon tarinakokoelman alaotsikko. Selkokirjaan valitut tarinat edustavat Leinon uusromanttista maailmankuvaa.

•

Seikkailijatar (1913) kertoo Zaidasta, joka ponnistaa maalaisaatelistosta maailman metropoleihin valloittamaan miehiä. Pienoisromaanin Zaida haluaa valtaa ja rahaa, eikä hänellä ole muuta konstia toteuttaa tavoitteitaan kuin viettely ja manipulointi. Niitä hän käyttää myös rikoksiin.

Miksi moinen tarina tähän aikaan? Seikkailijatar yllättää, sillä siinä on samaa, kuin mitä voimme lukea päivittäin lehdistä tai tutkia suoratoistopalveluista, joissa ihmiset hakevat kumppania bachelor-ohjelmista, etsivät sugardaddyja, nakuilevat saarilla tai tienaavat onlyfans-sivuilla saadakseen rahaa ja valtaa (näkyvyyttä). Media täyttyy nykyisin myös true crime -jutuista, eikä Leinon romaani kovin kaukana siitäkään nykylajista ole, sillä romaanin tarina sai alkunsa tosielämän uutisesta. 

Leinon romaanin päähenkilöä voi hyvin tutkailla suhteessa tämän päivän ilmiöihin, ja se tarjoaa myös yhteiskunnallisia näkymiä naisen asemasta ja mahdollisuuksista sekä eurooppalaisesta arvomaailmasta. Seikkailijatar on kaikkiaan mielenkiintoinen romaani vallasta ja vallattomuudesta. Se tarjoaa makupalan Leinon proosasta, joka keskittyi julkaisuaikojensa kaupunkielämän moderneihin ongelmiin.

•

On ilo esitellä Leino-selkoistus kansainvälisenä selkokielen päivänä, jota vuosittain vietetään toukokuun 28. päivä. Uusi selkokielen tarvearvio muistuttaa, että noin 600 000 – 800 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokielistä viestintää, siis jopa noin 14 %:a. 

Selkokielisen tiedotuksen ja asiaviestinnän lisäksi selkokirjoille on suuri tarve. Monet selkokirjat tarjoavat tietoa; Leino-kirjassakin on tieto-osuus kirjailijasta. Lisäksi slkokielinen kaunokirjallisuus tuottaa elämyksiä niin kuin taide tekee: välittää tunteita ja ajatuksia.

Tiedämme kansalaisten lukutaidon heikenneen – monista syistä. Lukutaitoa ei paranna muu kuin lukeminen. Kukaan ei ole syntyjään hyvä urheilija tai muusikko, vaan taituruus kehittyy vain harjoittelemalla. Sama koskee lukemista, ja reitti hyvään taitoon voi kulkea esimerkiksi juuri selkokirjojen kautta.

•

Kannatta kokeilla selkokirjoja, alunperin selkokielelle kirjoitettuja ja selkokielelle mukautettuja! Ne kuljettavat klassikoita nykypäivään, tarjoavat uutta luettavaa helpolla kielellä ja johdattelevat lukuiloon.

Tämän vuoden tuotannostani vinkkaan selkokielen päivälle mukautettujen Leino-tekstien lisäksi alunperin selkokielelle kirjoitettua novellokokoelmaani Aamusta yöhön (Avain 2025), josta on myös vironkielinen käännös Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025). Selkokeskuksen sivuilta löytyy paljon muita uutuuksia. Lukuintoa kaikille!

•

Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2025, 122 sivua. Kirjaan on saatavissa selkokielinen tehtäväpaketti kustantajan nettisivuilta (Äidinkielen opettajain liitto, ÄOL).

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

26 toukokuun, 2025 · 5:57 am

Elizabeth Strout: Burgessin pojat

Minulla oli ilo keväällä 2024 kuunnella Helsinki Lit -tapahtumassa Elizabeth Stroutia, jonka romaanisuomennoksia olen viime vuodet ihastellen lukenut. Tilaisuudesta jäi mieleeni säteilevä kirjailija, eloisat kädet ja fanien harras hiljaisuus. 

Strout tuli tosin minulle ensin tutuksi hienosta Olive Kitteridge -tv-sarjasta, joka innosti tutustumaan alkuperäisteokseen ja muihin suomennoksiin, joita on vuosittain ilmestynyt tv-sarjan suosion jälkeen. Onnistunut tv-sarja voi siis toimia kirjallisuuden eduksi.

Monet Stroutin romaanit ovat novellistisia, ja mielenkiintoinen piirre on se, että eri kirjojen henkilöt pompahtelevat teoksesta toiseen – niin myös uusimman suomennoksen Burgessin pojat (Tammi 2025) yksi Burgess, Bob-nimeltään. Siispä: hauska tavata vanha tuttu!

•

Burgessin pojat on alunperin ilmestynyt 2013. Stroutin tekstiä ei aika nakerra, sillä hänen romaaniensa ydin löytyy henkilökuvauksesta. Tässä romaanissa keski-ikäiset sisarukset Jim, Bob ja Susan tulevat tutuiksi yhdessä, erikseen ja lähipiirinsä kanssa. Sisaruksien erilaisuus on ilmeistä, ja toisistaan välittäminen on niin ja näin. 

Sisaruksia yhdistää lapsuuden trauma, josta ei ole puhuttu mutta joka pulpahtaa romaanissa uudelleen pintaan. Perhe on pahin – ja kenties kuitenkin paras, tai ainakin se aina määrittää ihmistä. Näin Bob lohduttaa ylivertaisen Jim-veljen kärvistellen tyhjyyden kriisissä:

”Sinulla on perhe”, Bob sanoi. ”Sinulla on vaimo joka vihaa sinua. Lapset jotka ovat vihaisia sinulle. Veli ja sisko jotka tekevät sinut hulluksi. Ja sisarenpoika joka oli ennen eräänlainen nynny, mutta joka ei enää ilmeisesti olekaan enää kovin paha nynny. Sitä kutsutaan perheeksi.”

•

Romaanin juonen voi kiteyttää niin, että Susanin myöhäisteinipoika Zach heittää sianpään mainelaisen pikkukaupungin, Shirley Fallsin, moskeijaan. Kohu ja rikossyyte tuovat Burgessin lakimiespojat Jimin ja Bobin New Yorkista lapsuuden maisemiin setvimään sisarenpojan tilannetta. Lukija pääsee kurkkimaan sisarusten suhteita ja elämää.

Stroutin tekstille ei tee oikeutta noukkia yksittäistä sitaattia, sillä kerronnan soljuvuus syntyy kappaleista ja luvuista, ei niinkään mietelmätyylisistä kiteytyksistä. Täyteläinen teksti valottaa henkilöiden mielenmaisemaa, ajatustapaa, mennyttä ja nykyisyyttä ainutlaatuisen havainnollisesti.

Kerronnan visuaalisuus muistuttaa tv-sarjaa, jossa otokset ja kohtaukset liukuvat toisiinsa, ja jotkut siirtymät yllättävät. Esimerkiksi kirjan alkupuolelta minua hykerryttää tilanne, jossa kuvataan etupäässä Jimiä, mutta Jimin auton lipuessa pois näkökulma vaihtuu Bobiin kuin parhaan laadun filmileikkauksessa ja kamerazoomauksessa.

•

Henkilövetoisen proosan lisäksi Burgessin pojat sopii yhteiskunnallisen romaanin luokkaan. Burgessin lakimiespojat näyttäytyvät luokkaretken tekijöinä, jotka monien muiden tavoin ovat muuttaneet metropoliin, kun laitamaat autioituvat. Romaani käsittelee muun ohella vanhojen tehdaskaupunkien näivettymistä ja ikärakenteen jyrkkää muuttumista.

Tärkeä juonne romaanissa liittyy maahanmuuttoon. Somalien pako Afrikasta Maineen kiristää pikkukaupungin asenneilmapiiriä, mutta sen lisäksi romaani tarjoaa erilaisia näkökulmia maahanmuuttoon. Strout välttää kaikenlaisen mustavalkoisuuden, joten romaanista syntyy sävykäs kudelma ihmisistä eri tilanteissa, etenkin haavoittuvimmillaan.

•

Elizabeth Strout: Burgessin pojat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2025, 398 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: