Aihearkisto: Romaani

Suomen paras selkokirja

Selkokeskus käynnisti alkuvuodesta 2025 äänestyksen, jossa etsitiin Suomen parasta selkokirjaa. Äänet hajaantuivat siten, että kymmenet selkokirjat saivat ääniä. Pienellä marginaalilla kuitenkin selvisi eniten ääniä saaneet selkokirjat.

Selkokirjoja ilmestyy kaiken ikäisille kaikenlaisista kirjallisuuden lajeista. Kolmen kärkeen valikoitui kaksi suoraan selkokielellä kirjoitettua kirjaa ja selkomukautus. Se jo antaa oikean kuvan siitä, että selkokirjoissa on lähtökohdiltaan kahdenlaista tieto- ja kaunokirjallisuutta. Eli selkokirja ei ole vain helpon kielen toisinto jo julkaistusta teoksesta, vaan kirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle.

Seuraavaksi esittelen selkokirjaäänestyksen kolmen kärjen. Jaetun ensimmäisen sijan saivat romaanit Ihmisenhaltija ja Sormus, kolmantena tietokirja Titanic.

Kuvassa kirjat Titanic, Ihmisenhaltija ja Sormus. Kuva oikeassa alakulmassa, vasemmalta alkaen: Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen, minä, Satu Leisko, Marja-Leena Tianen (jonka mikä tahansa selkokirja voisi olla Suomen paras) ja Silja Vuorikuru. Katja Jalkanen otti kuvan Helsingin kirjamessuilla 2024.

Tietokirja: Silja Vuorikurun Titanic

Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on mukauttanut selkokielelle esimerkiksi lastenkirjallisuutta sekä klassikkonaiskirjailijoittemme novelleja. Hän on lisäksi kirjoittanut selkokielellä urbaaneja kauhutarinoita Käärme kainalossa (Laatusana 2023). Hän on myös kirjoittanut ei-selkokielisen romaanin Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).

Vuorikurun tietokirjan Titanic. Maailman suurin laiva (Avain 2021) kohderyhmä on perheet, siten kirja sopii kaikille. Titanic-laivan dramaattinen ja traaginen tarina on kiehtonut ihmisiä sitten sen uppoamisen vuonna 1912. Tapaus kiinnostaa yhä.

Titanic-kirja on monipuolinen tietoteos laivasta ja sen kohtalonhetkistä. Lisäksi kirjassa on kertomuksia matkustajista ja Titanicin tarinan jatkumosta lauluissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvitus tukee upeasti selkeitä tietotekstejä: valokuvat ja piirrokset elävöittävät kokonaisuutta.

Mukautettu kaunokirjallisuus: Satu Leiskon Ihmisenhaltija

Satu Leisko opettaa suomea maahanmuuttajille. Työtä tukee toinen työ selkokirjailijana: Leisko on kirjoittanut lapsille ja nuorille selkokirjoja, esimerkiksi lasten fantasiatrilogian ja aikuisille haastatteluihin perustuvia tosielämän tarinoita maahanmuuttajista. Hän on myös mukauttanut selkokirjoja. Leisko on saanut Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä.

Satu Leiskolta on ilmestynyt nuorille ja nuorille aikuisille ei-selkokielisestä trilogiasta kaksi osaa Ihmisenhaltija ja Varjotarha (Avain 2023 ja 2024). Leisko on mukauttanut itse Ihmisenhaltijan selkokirjaksi (Avain 2024).

Selkomukautukset ovat usein melko vaikeaa selkokieltä. Se johtuu luonnollisesti siitä, että alkuperäinen kirja voi olla rakenteeltaan monimutkainen ja kieleltään monikerroksinen. Myös Ihmisenhaltija on melko vaikeaa selkokieltä, mutta selkoimukautus johdattelee hyvin alkuperäisen kirjan fantasiamaailman ja auttaa lukijaa pysymään siellä.

Romaanin Tuuli opiskelee lukiossa, jossa hän tutustuu salaperäiseen Ossiin. Tuulin kylässä tapahtuu outoja, pelottavia asioita, ja myös Tuulin kotiolot ovat painostavat. Leisko luo kiinnostavasti tavallisen arkielämän rinnalle erikoisen, yliluonnollisen maailman, jossa on  ihmiseläimiä ja nälkäisiä. Kirjassa on paljon yllätyksiä, vaaraa ja taikaa.

Kaunokirjallisuutta suoraan selkokielelle: romaanini Sormus

Olen kirjoittanut suoraan selkokielelle kahdeksan kirjaa: runoja, novelleja ja romaaneja. Viimeisin teokseni on novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain 2025). Lisäksi olen mukauttanut monta romaania ja novelleja. Kaikkiaan minulta on ilmestynyt noin 20 selkokirjaa, ja olen saanut vuonna 2019 Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Olen kirjoittanut myös äidinkielen oppikirjoja, pedagogisia materiaaleja ja tietokirjoja yksin ja työryhmissä.

Olen halunnut omissa selkokirjoissani kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei selkokirjoissa juuri ole ollut. Romaani Sormus (Avain 2022) on sekin aluevaltaus. Se on episodiromaani, jossa on mukana historiallista romaania ja rakkauskertomusten henkeä.

Sormus jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1022. Silloin tyttö metsän ja järven välistä rakastuu viikinkiin, jolta tyttö saa sormuksen. Toinen osa kertoo vuonna 1872 perheestä, jonka tytär synnyttää tyttövauvan. Uusi isoisä löytää pellolta vanhan sormuksen. Kolmannessa osassa on vuosi 1922, jolloin Anna pelkää rakastua. Suvun vanha sormus kuitenkin siirtyy Annalle, ja romaanin viimeisessä osassa sen saa nuori nainen vuonna 2022.

Romaanissani on salaisuuksia, yllätyksiä, tunteiden vaihtelua ja vähän yliluonnollista. Romaanin selkokieli on melko helppoa, mutta olen pyrkinyt lisäksi kielen ja tunnelmien elävyyteen.

Lopuksi

Onnittelut parhaille selkokirjoille ja kaikille selkokirjoille! Olen todella iloinen, että oma romaanini on ”parhaiden” joukossa tietäen hyvin sen, että äänien osuminen on ollut silkkaa sattumaa. Iloitsen silti!

Toivon, että selkokirjat ylittäisivät vihdoin uutis- ja kulttuurisivu- ja kirjaohjelmakynnyksen. Se tarkoittaisi myös sitä, että kirja-arvostelujen joukossa olisi selkokirja-arvioita ja selkokirjojen vuosikatsauksia. Seurauksena oli se, että tieto lisääntyisi, ennakkoluulot vähenisivät ja lukijat löytäisivät selkokirjat.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, Tietokirja

Ossi Nyman: Alkuhuuto

Kolmen minäkerrontaromaanin jälkeen Ossi Nyman on kirjoittanut romaanin, jossa kertojaääntä voisi tulkita kaikkitietäväksi tai ainakin ylhäältä tai sivusta seuraavaksi. Alkuhuuto (Teos 2025) kuvaa kolmea henkilöä taitekohdassa, jota taivuttaa – ei enempää eikä vähempää – rakkauden kaipuu. 

Päähenkilönä pidän Toivo Pajumäkeä, pääkaupunkiseutulaista bussikuskia, joka on monin tavoin toivoton. Sosiaaliset taidot eivät oikein riitä sulavaan vuorovaikutukseen, ja lapsettomuuteen kaatunut avioliitto on jättänyt arpia. Toivo kokeilee deittisovellusta, jonka ainoa naisvastaus saa yksinäisen miehen lankeamaan loveen.

Toivo osuu Marjutiin, tukevaan keski-ikäiseen perheenäitiin, joka hakee vipinää kaupan kassatyöhön ja muuhun puuduttavaan arkeen. Marjutin mies, suntio Faith, haluaisi samoihin aikoihin palauttaa väljähtyneeseen parisuhteeseen alkuaikojen kipinää. Kuinka kolmikon käy?

Nymanin romaanista luen tarkkaan harkittua asetelmaa ja samalla taustalta aistin henkilöiden luojan hellyyttä hahmojaan kohtaan. Elämästä irralliset henkilöt käsittelevät eksistentiaalista yksinäisyyttään eri tavoin, ja Nyman saa irti irrallisuuden kalvavasta tunteesta paljon irti. Etenkin Toivon epätoivoinen tarrautuminen nostalgiaan puree. 

Kirjan myötä voi pohtia hyvyyden venyvyyttä, rakkauden suhteellisuutta ja suhdetta seksiin sekä muistojen muuttumista mieltä miellyttämään, hepottamaan yksinäisen arjen sietoa. Symboliset mitat saavuttavat armeija, kirkko ja sydän (mikseipä myös henkilönimet ”Usko”-Faith ja Toivo). Esimerkiksi Toivon maanpuolustuskurssiin osalistuminen osoittaa Toivon paikan elämässä:

”Hänestä on hyötyä, koska hän ei osaa mitään. Koska hän on huono taistelija. Hän on täällä tänään, jotta muut, pätevämmät taistelijat, tuntisivat itsensä vielä paremmiksi ja oppisivat, kuinka hänenlaistensa kanssa tullaan toimeen tositilanteissa.”

Nymanin sävypaletista on aina irronnut raivotarkkaa ilmaisua. Niin nytkin. Karkein kirjailijan kirja Patriarkaatti taitaa olla mennyttä elämää, mutta siitäkin tuttu, jopa julman yksityikohtainen kuvaustapa löytää paikoitellen paikkansa, esimerkiksi Toivon ja Marjutin ensimmäinen rakastelu vaikuttaa sellaiselta. Myös surkuhupaisuuden Nymanin tyyli tavoittaa.

Hetken kestää, että irrottaudun Nymanin aiemmasta autofiktiotyylistä ”silkan” fiktion mukaan. Tästä kirjasta löytyvät juoni, tarina, henkilöt ja muut perusromaanin rakenteet. Jokin kirjassa tuo mieleen Kari Hotakaisen romaanitaiteen viemättä mitään pois Nymanin omintakeisuudesta.

Nyman kirjoittaa modernia työläisromaania niin, että työn merkityksettömyys suhteessa ihmisen ydinminään valottuu. Romaani tehostuu henkilövetoisesti, pelkistävästi mutta tunneviritteisesti. Ja kirjan kansi vaikuttaa niin, että Alkuhuudon näkee mielessä elokuvana: kuvaus on visuaalista ja kolmen henkilön pyöritys lisää tarinaan jännitettä.

Ossi Nyman: Alkuhuuto, Teos 2025, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Eino Taina: Se laajenee & helmikuun kirjapiiri

Eino Tainan romaanissa Se laajenee (Avain 2024) minäkertoja kuvaa taitekohtaansa. Vai onko kyse taitteesta? Kyllä kertoja käy läpi murrosiän kriisitilanteita, neurooseja ja kotikonflikteja, jotka ovat lieventyneet, sekä ylioppilaskirjoitusten jälkeistä ”koulutonta” aikaa. Minäkertojan tyyli kuvata ajatuksia, tuntemuksia ja havaintoja saa kuitenkin aikaan tunnelma, jossa asiat tapahtuvat tässä ja nyt, eli erityiset ”taitteet” eivät korostu. Siten esikoisromaani vaikuttaa kehitysromaanilta, jossa kehitys ei ole pääpointti vaan eläminen ajassa.

Minäkertoja asuu Helsingin Kumpulassa taiteilijaperheen huomassa. Hänen ympärillään on välittäviä läheisiä ja ystäviä. Kertojan uusi ystävä vaikuttaa tunnelmiin, samoin ailahteleva romanssinpoikanen. Keskinäinen välittäminen merkitsee, ei niinkään se, millaisen nimityksen suhde voisi saada.

Romaanissa korostuu yhdessäolo ja siihen liittyvä tekeminen tai tekemättömyys. Kummallisesti tässä romaanissa korostuu se, ettei moni asia korostu. Asiat liukuvat ja soljuvat, ja se välittyy sujuvalla kerronnalla. Liikettä lisäävät kulkureitit Helsingissä ystävien kanssa, ja erityisesti ratikkamatkat avutuvat pohdintoina ja satunnaisina kohtaamisina.

Se laajenee -kirjaa voisi kutsua keskusteluromaaniksi, jossa tunnelmaa virittävät vaihtuvat puheenaiheet, kulttuurivaikuttajat ja namedroppailu. Romaani välittää aikuisuuden kynnyksen haahuilun, joka ammentaa lyhyestä elämänkokemuksesta ja täyttyy ajatuksista hiustyylipohdinnoista filosofisiin ihmiselon ydinkysymyksiin. 

Pohdimme Se laaajenee –tunnelmia keski-ikäisten (tai pikkaisen sen päälle) lukupiirissä. Tavoittaako tätiryhmä nuoruuden vibat? 

Taru kirjoitti lukiessaan listaa viittauksista, joita romaanissa mainittiin. Kertojan nimeämästä musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, sarjoista, filosofeista jne. kertyi mittaa kolme ja puoli ruutuvihkon sivua. Tarulle tämä puoli kirjasta oli pikantti yksityiskohta, jolla kertojan maailma sai kontekstin. Ajan ja nuorten elämän kuvaajana romaani oli Tarusta mielenkiintoinen, lisäksi siinä oli hellyyttävyyttä.

Johannan kokemus romaanista oli se, että kirjan nuoret tuntuivat aidoilta. Kuvauksen tarkkuus viehätti, ja romaani loi siten oman maailmansa. Johanna pohti avainromaanin olemusta ja sitä, miten se houkuttaa yhdistämään fiktiokuvattua kulttuuriperheen tosielämään.

Jaan pitkälti lukupiiriläisteni kirjakokemuksen. Totesimme vielä yhteisymmärryksessä sen, että pienoista pitkittymistä kirjassa havaitsimme, eli hienoinen karsiminen olisi tuonut tarinaan dynamiikka. Vaan ehkei dynamiikka ollutkaan romaanin tarkoitus vaan tallennus nuoren aikuisen herkkyyden eri taajuuksista ja siteiden joustosta suhteessa muihin ihmisiin.

Eino Taina: Se laajenee, Avain 2024. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia

Paula Hämäläinen on kirjoittanut viihdyttävän kehitysromaanin kansainvälisiin kehyksiin. Tämä ei ole romanttinen komedia (Otava 2025) seuraa kolmikymppisen, lounaissuomalaistaustaisen Maijan suhdehistoriaa Tokiosta Lontooseen. Tunnelmassa vaihtelee kepeys ja kirpeys.

Romaanissa vuorottelevat Maijan ensi rakkauden tarina ja kolmikymppisen suhdesuhmurat. Maija opiskeli japania lukion jälkeen Tokiossa, jossa hän rakastui noin 10 vuotta vanhempaan japanilaismieheen. Suhdetta kesti noin vuoden ja sen seurauksena sydän särkyi. Sen koomin Maijalla ei juuri suhteita ole ollut, kun 30-vuotispäivän koittaessa Maija etsii tilanteeseen muutosta.

Romaanista voi löytää 30-kriisin aineksia. Joku voi nyt huokailla, että hohhoijaa. Katkaise voivottelu: Hämäläisen kirjasta pompahtaa yllätysmomentti, jota ei romanttiseen viihteeseen vivahtavista kirjoista löydy. Malta hetki, paljastan!

Ensin tämä. Konventioita romaani seuraa siten, että tärkeää Maijalle ovat ystävät. Englantilainen sydänystävä Rachel vaikuttaa vahvasti, ja kotomaasta säilynyt lapsuudenystävyys Karkkiin pysyy vaikka välillä kovin löyhästi. Maija valmistuu elokuva-alalata ja työskentelee mediayrityksessä (oi Bridget Jonens). Töistä löytyy kirjaan mehukkaita sivuhahmoja ja -juonia.

Paljastus, harvinaista ainesta! Maijan suhdehistoria ei koostu kepeistä baari-iltojen sänkykamari-ilotteluista. Tokio-rakkauden jälkeen kymmenen vuotta hiljaiseloa johtuu luottamuspulasta miehiin mutta myös fyysisestä vaivasta, vaginan hermokivuista. Tässä tarjoutuu tervetullut aihelma seksiseikkailuiden kyllästämiin konventioihin. Hämäläinen kuvaa kirjassaan kipua ja siihen liittyviä lääkärikäyntejä pysäyttävällä tavalla.

En pilaa kirjan tulevilta lukijoilta kirjan Tämä ei ole rakkausromaani lopputulemaa treffailusta ja sänkyseurasta. No, nimestä voi tehdä johtopäätöksiä. Romaanissa rakkauteen liittyy nousuja ja laskuja, yrityksiä ja erehdyksiä. Hämäläinen kirjoittaa selkeää, juoksevaa proosaa, on välillä salahumoristi ja välillä kuvaa mehukkaasti mutta pääosin eleettömästi. Mukava välpala!

Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia, Otava 2025, 232 sivua eKirjana BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret

Sanna-Leena Knuuttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneita selkokielellä. Kolme kirjaa on ilmestynyt sota-ajan Suomesta, nyt on aihevuorossa suomalaisten siirtolaisvirta Amerikkaan 1900-alussa.

Toisen maan tyttäret (Reuna 2024) kertoo Mirjasta, joka muuttaa työn perässä Amerikkaan miehensä Niilon kanssa. Monen suomalaismiehen tapaan Niilo saa vaarallisen työn kaivoksesta, ja Mirja raataa pyykin pesijänä. Suunnitelmat yhteisestä elävät murskautuvat ja Mirja aloittaa yksin uuden elämän New Yorkissa.

Knuuttilan romaanin realismia tukee muutama valokuva, jotka tukevat kirjan aitoa tunnelmaa. Selkokieleen sopivasti kerronta on tavallaan karua ja toteavaa. Se vie selkeästi eteenpäin juonta ja Mirjan kokemuksia. Mukaan mahtuu havaintoja tunteista ja ihmisistä eri elämäntilanteissa. Hyvin tulevat esille amerikkalaisten työnantajien ja ulkomaalaisten palkollisten erot.

Romaanin kieli etenee hyvällä perusselkokielellä, joten kirja sopii monille selkolukijoille. Kirjan alussa taustoitetaan siirtolaisuutta. Esimerkiksi nuorille tämä romaani avaa suomalaisten siirtolaisuutta, ja Suomeen muuttaneille suomen kieltä opetteleville se kertoo siitä, että täältäkin on lähdetty paremman ja turvallisemman elämän perään.

Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret, Reuna 2024, 79 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Selkokeskuksen äänestys Suomen paras selkokirja on käynnissä 20.1.2025 saakka. Olen tyrkännyt myös omia kirjojani tarjolle: tässä.

P. S. P. S. Romaani Toisen maailman tyttäret sopivat Helmet-haasteessa esimerkiksi kohtiin 

(6) Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjast

(7) Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli

(16) Kirja, jossa on henkilöluettelo

(29) Kirjailijan uusin kirja

(30) Kirjassa on häät tai hautajaiset

(50) Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti!

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Jonas Hassan Khemiri: Siskokset

Jonas Hassan Khemiriltä olen lukenut useamman romaanin ja ihastelen hänen kirjoitustyyliään. Khemirin romaaneissa monikulttuurinen Ruotsi näkyy sisältäpäin, koska kirjojen minäkertoja ja monet henkilöistä ovat Ruotsissa syntyneitä ruotsalaisia, joiden toinen vanhempi on kotoisin muualta, Khemirin kirjoissa yleensä Tunisiasta.

Khemirin uusin suomennettu romaani Siskokset (Otava 2024) loksahtaa luokkaan lukuromaanit. Noin 700-sivuinen järkäle sisältää tavallaan seitsemän kirjaa – ainakin kirjan osat on nimetty sanalla ”kirja”. Ensimmäinen ”kirja” käynnistyy vuodesta 2000 ja viimeinen sijoittuu vuoteen 2035. Kirjan mittaan Jonas-minäkertoja kuvaa perheensä elämää, jota värittää tunisialaisen, epäluotettavan isänsä vaikutus – poissaolevana varjostava. Toinen linja romaanissa on Jonasin kiinnostus lapsuuden ajan lyhytaikaisiin naapureihin, Mikkolan perheen kolmeen siskokseen.

Mikkolan perheen tunisialaisesta äidistä paljastuu kirjan mittaan yhteyksiä Jonaksen isään, mikä lisää Jonaksen kiinnostusta Mikkolan Inaan, Anastasiaan ja Evelyniin. Tyttöjen suomalaistaustainen isä on jo varhain kuollut, eikä miehen todellisesta isyydestä saada varmuutta. Yksi romaanin punainen lanka on kuitenkin ajatus siitä, että tyttöjen isän esi-isä on ollut New Yorkin pilvenpiirtäjien rakentaja. Tytärten suhde tunisialaisiin juuriinsa ja äitiinsä vaikuttaa kovin kompleksiselta kuten myös Jonaksella isäänsä.

Romaanin lavea tapa kertoa vaikuttaa välillä rasitteelta, mutta henkilövetoisuus koukuttaa lukemaan. Romaani rakentuu näppärästi niin, että sen eri osissa sekoittuvat Jonaksen vaiheet ja samalla aina etunenässä yhden Mikkolan sisaren elämänkulku mausteena kunkin sisaren suhde muihin siskoksiin. 

Varsinainen romaanin jäynä on se, että Jonaksella on ollut vain hatara kontakti siskoksiin, siis siskokset tuskin muistavat kohdanneensa tätä. Jäynää lisää se, että Khemiri sotkee autofiktiivisiä ja muista romaaneista tuttuja (mahdollisesti omaelämäkerrallisia) aineksia ja tarinointia siskoksien elämäntapahtumiin, joita hän-kerronta vie eteenpäin kaikkitietävän tai siskojen elämän sisällä havainnoivan kertojan keinoin. 

Välillä romaanin spekulatiivisuus korostuu, koska kertoja avoimesti sepittää ja kuvittelee tytöistä aikuisiksi naisiksi kasvavien siskosten ajatuksia, toimintaa, suhteita ja elämää kaikkineen. Esimerkiksi näin:

Kun Anastasia sai ensimmäisen palkkansa, hän lähti keskustaan ostamaan lahjoja siskoilleen, se oli symbolinen tapa kiittää puolesta vuodesta, jonka aikana siskot olivat maksaneet hänelle kaiken. Hän poistui T-Centralenissa, nousi liukuportaita maan tasolle ja asteli Sergelin torin mustavalkoisten kolmioiden ylitse. Ehkä hän ajatteli sitä kesää, jona oli pelannut siellä koripalloa Inan kanssa, ehkä hän ajatteli joukkotappelua, ehkä hän ajatteli minua, ehkä hän muisti minut ’takertuvana tyyppinä, joka alkoi pelata korista samassa joukkueessa, koska oli rakastunut Evelyniin’, mutta luultavinta silti on että hän vain kulki torin poikki muistelematta mitään edellä mainituista, niistä oli jo kauan eivätkä ne merkinneet nykyhetkessä.”

Khemiri (ja suomentaja) on taitava virkkeiden vitkuttelija. Sanat seuraavat toisiaan ajatuksia kuljettaen niin, että pisteitä on harvakseen. Pitkävirkkeisyys ja silti helppolukuisuus tuo mieleen Pajtim Statovcin viimeisimmän romaanin lauserakenteen. Tyyli tuo rytmiä ja luistavuutta kieleen.

Runsaaseen romaaniin mahtuu tukku teemoja, joiden kehittyvää käsittelyä seuraan kiinnostuneena. Tärkeinä pidän teemoja vanhemmuudesta, sisaruussuhteista, rakkaudesta, kuolemasta, mielenterveydestä, juurista ja monikulttuurisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista: sävyjen kirjo pitää kiinnostusta yllä. 

Esimerkiksi monikulttuurisuus herättää paljon ajatuksia. Tunisialainen elämänmeno kirjan yksilöiden kautta kuvattuna (etenkin Jonaksen isä ja sisarusten äiti) sisältää runsaasti negaatiota (arvaamattomuus, epäluotettavuus, taikauskoisuus, salailu, epätasa-arvoinen kohtelu) ja toisaalta ei; samalla kantaruotsalaisuus näyttäytyy pintasuvaitsevaisena, pinnanalaisen ylimielisenä suhteessa ”muihin”.

Romaanin lopputulemana voi pitää sitä, ettei mistään tule valmista, vain ”matka” merkitsee. Toki minäkertoja sitoo loppua kohti yhä enemmän itsensä mieltään nävertäneisiin siskoksiin ja palkitsee siten(kin) lukijaa. Otapa selvää, miten. Saat kenties sellaisen perinteisen lukunautinnon, joka kestää pitkään; loikoilet sohvannurkassa kirjan sivuja verkkaan käännellen, kenties välillä nakertelet suklaapaloja, siemaiset huikan pehmeää punaviiniä, hymähtelet ja vuoronperään huokailet lukemallesi, jatkat sivulta toiselle edeten ja lopussa jäät mielessäsi kelaamaan ja jatkamaan romaanihenkilöiden elämää.

Jonas Hassan Khemiri: Siskokset. Suomentanut Tarja Lipponen, Otava 2024, 728 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Markus Nummi: Käräjät & joulukuun kirjapiiri

Kolmihenkinen lukupiirini kokoontui videotapaamiseen keskustelemaan Markus Nummen romaanista Käräjät (Otava 2024). Itse aloitin sen kuuntelun lokakuussa, mutta kirja vaikutti minusta sellaiselta, että perinteinen lukeminen antaa sille parhaiten oikeutta.

Romaanin 1930-luvun kyläpahanen edustaa hyvässä ja pahassa yhteisöllisyyttä. Kirkonkylän pappi paasaa omaa asiaansa, oikeistolaiset ajan äärikantoineen omaansa ja työväenliikkeen punakirjavaiset kansalaissodan jälkikuohuna katkeruuttaan. Kyläkunnan kulkuun vaikuttavat lisäksi opettaja ja virkavalta. Jälkimmäisestä kylään tulee Vaasasta lääninetsivä selvittämään vahingossa paljastunutta sikiönlähdetyssarjaa. Nelisenkymmentä kuulusteltavaa käydään läpi, tuomioita tulee ja juttuun kytkeytyy vilppiä ja rötöstä.

Nummen romaanin voimaan vaikuttavat kerrontakeinot: eri äänet ja näkökulmat. Kiinnostavin on kirjan keskiön Vilja-täti, mieleltään järkkynyt opettajan sisko, joka yläkerran ikkunasta seuraa kylän tapahtumia ja eritoten kyläläisiä. Viljalle on nuorena sattunut sellaista, että Viljan mielen oli pakko sulkeutua. Vuonna 1938 tapahtumat laukaisevat Viljan mielen luukut auki, ja se välittyy väkevästi kirjan kerrontaa muuttaen.

Viljasta kehkeytyi tämän vuoden yksi innostavimmista kirjahenkilöistä. Mitä mieltä olivat Johanna ja Taru? No, mehän olimme hymisevän yksimielisiä siitä ja koko kirjasta: Viljan hahmo ja kerrontaan kirvoitti meiltä runsaat kehut. Sivustaseuraajan päärooli kosketti meitä:

Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät. Pelkkä olemiseni, Vilja-tädin olemassaolo, näytti ­nostavan Sofian pintaan ja kannattelevan häntä pahimman yli. Hänen ei tarvinnut olla minä, Vilja-täti.

Ei ollut helppo hetki tajuta, että noin se oli. Minä olin hänen lohtunsa, minun harmaa elämäni hänen tyynnyttäjänsä.

Ymmärrys ja tieto tuottavat joskus tuskaa.”

Romaanin runsaus tulee esille henkilömäärässä ja tapahtumissa. Meitä puhututti yhteisö, jossa kaikki tiesivät, mitä tapahtui ja hyväksyivät sen. Sikiönlähdetys oli yhteisössä monenmoinen selviytymiskeino, esimerkiksi sillä säilytettiin toimenpiteestä huolimatta elämää. Vain valtiovalta tuomitsi. Romaanin tapahtumat etenevät siis tuomioihin, ja nykylukija saa aimo annoksen sukupuolista eriarvoisuutta lain edessä: naisen sana ja asema ei ollut tuolloin kummoinen, ja moraalikoodi näyttäytyy paljaan misogyynisenä.

Ajankohta juuri ennen maailmanpaloa herättää myös kiinnostuksen, ja yksi kirjan juonne on nuoren saksalaisen kesävierailu opettajan perheessä. Natsiaate väreilee, vaikkei sitä suoraan sanoteta. Samalla kuvaus keskittyy opettajan perheen ja kylän nuorisoon, mikä tuntuu myös kertaavan Viljan nuoruutta: saavuttamatonta rakkautta ja samalla seksuaalisen väkivallan uhkaa ja väkivaltaa. Nuoruuteen kuuluva epävarmuus, rakkaudenkaipuu ja haavoittuvuus ovat joka sukupolvessa ainutlaatuista – ja voi sitä, joka nuoren särkee! Särkijä voi olla toinen ihminen tai sota.

Koskettavasti romaaniin tulee mukaan sota siten, mitä se tekee kyläkunnalle: sankarihautausmaa täyttyy ja sodasta palanneet nuoret eivät ole entisellään sotakokemusten jälkeen. Kukaan ei ole entisellään, ja vanha väki vanhenee ja haudataan.

Lukupiirissämme ihastelimme romaanin rakennetta, yhteisön ja ympäristön kuvausta ja henkilöiden hienovaraista mutta sävykästä luonnehtimista. Poimimme useita yksityiskohtia todistamaan Nummen kerrontataidosta. Pohdimme, miksi sodanjälkeisestä ajasta kerrottiin lopuksi yllättävän paljon, mutta kaikelle löysimme perusteita. Vaikersimme: miksi Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokas. Pidämme peukkuja Runeberg-palkinnolle.

Romaani kuvaa vääjäämätöntä elämänkulkua, mutta tarjoaa Viljalle todellisen loppunousun. Ehkä siinä on hiukan ruusunnupun romanttisuutta, mutta silti se lohduttaa ja palkitsee. Hyvälle annetaan mahdollisuus, hyvä on aina mahdollista, sittenkin. 

Ja elämä, se vain jatkuu:

Nyt vuosien jälkeen ja monen surujuhlan läpi näen sen toisin. Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, tuomio saadaan, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin.”

Toinen lukupiirikirjamme oli Fred Vargasin Sinisten ympyröiden mies, josta jo olen ennättänyt postata. Lukupiirin yhteisymmärrys päättyi siihen – tai kaksi oli samaa mieltä: Vargasin Adamsberg-esikoinen sai Johannalta ja Tarulta haukkujen ryöpyn. Saan siis rauhassa helliä Adamsbergia tykönäni.

Markus Nummi: Käräjät, Otava 2024, 393 sivua eKirjana (äänikirjana 17 t 57 min, lukijat Eeva Soivio, Kristo Salminen). Kuuntelin vähän alkua, luin BooksBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjapiiri, Romaani

Paras selkokirja ja Helmet-lukuhaaste

Suomen paras selkokirja

Käynnissä on vielä muutaman viikon (loppuu 20.1.2025) Selkokeskuksen äänestys, jossa etsitään Suomen parasta selkokirjaa (äänestyslinkki tässä). Minunkin tuotannosta voisi löytyä äänestettävää, mutta parhaus on aina lukijan valinta.

Olen mukauttanut kymmenisen selkokirjaa ja kirjoittanut alunperin selkokielelle seitsemän selkokirjaa. Lisäksi runoantologiassa Vanhat runot, uudet lukijat on omia tietotekstejä runomukautusten lisäksi, eli se on sekä-että. Helmikuussa minulta ilmestyy seuraava selkokirja: novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain). 

Helmet-lukuhaaste 2025

Vuoden 2025 Helmet-haaste on julkaistu. Saman haasteen voi ottaa vastaan myös selkokirjoin. Vinkkaan, mitä kirjojani (omia ja mukauttamiani) voi käyttää haasteessa.

  1. Kirjan nimessä on jokin seuraavista sanoista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes
  2. Fantasiakirja: fantasiaineksia on novelleissani, Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön, pikkuisen myös romaanissa Sormus; myös mukautuksessa Magdalena Hain Sarvijumala
  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: romaaneissani Lauralle oikea ja Sormus, myös kaikissa romaanimukautuksissani (Ahon Papin rouva, Canthin Hanna, Canthin Agnes, Canthin Salakari, Hain Sarvijumala, Jotunin Huojuva talo, Kiven Kullervo, Mustosen Paimentyttö, Runebergin Hanna)
  4. Kirjassa joku valvoo yöllä: Aamusta yöhön (ilmestyy helmikuussa)
  5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle: Sain unessa aiheen ja tarinan alun, Sormus.
  6. Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjasta (Aamusta yöhön, ilmestyy helmikuussa)
  7. Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli: kaikista, mutta kirjojeni nimistä etenkin Onnen asioita ja Hyvä päivä
  8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: runokirjat Kierrän vuoden ja Onnen asioita
  9. Kirjassa on konflikti eli esimerkiksi riitatilanne: Sormus, Niin metsä vastaa
  10. Kirjassa joku käy elokuvissa
  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
  12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Kiven Kullervossa ilkeilee leipänsä kanssa Ilmarisen vaimo, ehkä vähän ilkeä on Maria Jotunin Huojuva talo -romaanin päähenkilön sisko, myös Juhani Ahon Papin rouvassa on ilkeilevä nainen, ja Magdalena Hain Sarvijumalassa on hyytävä naispaholainen.
  13. Kirja, jonka kirjoittaja on työskennellyt kirjastossa
  14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
  15. Kirjassa joku joutuu haaksirikkoon eli esimerkiksi laiva hajoaa myrskyssä
  16. Kirja, jossa on henkilöluettelo tai henkilöiden sukupuu: kaikissa romaaneissa, jotka olen kirjoittanut tai mukauttanut, on henkilöluettelo; Sormus-romaanissa on lisäksi sukupuu.
  17. Kirjan päähenkilöllä on kissa tai koira: esimerkiksi kissa on Aamusta yöhön -kokoelman novellissa Sofia.
  18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa, esimerkiksi L. Frank Baum: J. L. Runeberg, Hanna-mukautus
  19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (pääset yleiskieliseen listaan tästä linkistä
  20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: minulle on sanottu, että Sormus on elokuvallinen tarina – se sopisi neliosaiseksi sarjaksi.
  21. Kirjassa on muusikko
  22. Kirjassa joku on lomalla: Sormus, Niin metsä vastaa, myös mukautuksessa Sarvijumala (sairausloma).
  23. Kirja, jonka nimestä pidät: Kaikista omistani 😉
  24. Kirjassa joku rikkoo lakia: Canthin Salakarissa tapahtuu naiselle pahaa… Kiven Kullervo polkee lakia jos toistakin.
  25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
  26. Kirjan henkilö on itse valinnut, ketä hänen perheeseensä kuuluu: Lauralle oikea -romaanissa ystävä on kuin sisko.
  27. 2000-luvulla julkaistu kirja, jonka lukeminen on kielletty jossain maassa
  28. Kirjassa joku on järvellä: Sormus ja Niin metsä vastaa, myös mukautuksissani ollaan järvellä, esimerkiksi Papin rouva ja Salakari.
  29. Kirjailijan uusin kirja: Aamusta yöhön ilmestyy helmikuussa, ja jos luet kirjojani haasteeseen sitä ennen, uusin oma kirjani on runokokoelma Alusta loppuun.
  30. Kirjassa on häät tai hautajaiset: Enni Mustosen Paimentytössä on Topeliuksen hautajaiset, myös Canthin Salakarissa kuvataan hautajaisia.
  31. Kirja, jonka päähenkilölle työura on tärkeä: Canthin Agnes (jos miehen ylläpitämän rakastajattaren elämä on ura)
  32. Kirja liittyy Tove Janssoniin
  33. Kirjassa joku ratsastaa
  34. Kirjassa on kuuluisa rakennus
  35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika
  36. Kirjassa joku opiskelee sisäoppilaitoksessa
  37. Kirjailija on kotoisin maasta, jossa haluat käydä
  38. Elämäkertaromaani eli kirja, jossa on oikeaa ja keksittyä tietoa jonkun kuuluisan henkilön elämästä: Paimentyttö-mukautuksessa on mukana Topeliuksen perhe.
  39. Kirjassa joku etsii ratkaisua arvoitukseen: Sormus
  40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Alusta loppuun, Kierrän vuoden, jos toki myös tulevassa kirjassa Aamusta yöhön
  41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Sormus (nälkävuosien jälkeen ei ollut helppoa)
  42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Kiven Kullervo säntäilee huonosta valinnasta toiseen, ja Jotunin Huojuvan talon Lea tekee todella huonon miesvalinnan.
  43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
  44. Kirjassa joku hoitaa ihmistä, esimerkiksi lasta tai sairasta ihmistä: mukautus Sarvijumala
  45. Kirjassa on isä ja tytär: Sormus
  46. Suosittu kirja eli kirja, jonka todella monet ihmiset ovat lukeneet: Klassikkomukautuksiani ovat aikanaan monet lukeneet, esimerkiksi Runebergin Hanna, Canthin Hanna, myös kirjan Vanhat runot, uudet lukijat runoja on aikanaan luettu paljon. Enni Mustosen kirjoja luetaan paljon: Paimentyttö.
  47. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 48): Runebergin ja Canthin Hannat
  48. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 47): Runebergin ja Canthin Hannat
  49. Kirja on julkaistu vuonna 2025: Aamusta yöhön (helmikuussa)
  50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti kaikkia

Antoisia selkokirjahetkiä!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Salli Kari: Vedestä ja surusta

”Juuri nyt meri on niin tyyni, että sitä katsellessa tuntuu kuin ongelmaa ei olisi. Kuvittelen mielen kuohuavaa osaa, sitä äänekästä pintakerrosta, joka vaahtoaa ja riehuu. Liian usein tulee katsoneeksi parin sentin syvyyteen luullen sitä kokototuudeksi, vaikka ihminen on Mariaanien hauta, ytimeen asti auki.”

Salli Karin esikoisromaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024) kertoja matkustaa joksikin aikaa islantilaiseen taiteilijaresidenssiin. Hän puuhastelee arkisia, tutkailee ympäristöä turistina, käy paikallisessa ulkouimalassa ja tutustuu varovaisesti muuhun residenssiväkeen. Juttuni alun sitaatti viitoittaa siihen, että kertoja tekee psyykkistä työtä, joka etsii kirjallista muotoa.

Aikatasot vaihtelevat, sillä nykyhetkeen Islannissa siirtyvät muistot, jotka selittävät kertojan melankoliaa. Karin teksti on toteavaa ja selkeää – joutuisaa lukea. Pintakirkkauden joukkoon mahtuu metaforiksi muuttuvia huomioita, mutta nekään eivät jää yksityisiksi hämäryyksiksi. Välillä kirjasta saa lukea kertojan muistiinpanoja, joista osa runollistuu, osassa on aforismipotentiaalia.

”Teen mielessäni muistiinpanoja.

Muistan nämä:

Sateenkaariväreet reisiä pitkin auringon osuessa altaaseen.

Pohjaan ilmestyvät enkelivarjo kun ui autingon hetkellä rintaa.

Silmien sumeus pinnan alla, sukellus pitkin pohjaa, pohjassa hiekkaa ja lehtiä.”

Menneisyydestä nousee kertojan potilaskokemus, joka ollut sekä kehollinen että siitä irtautumisen kokemus. Kirja avaa vakavan sairauden psyykkisiä vaikutuksia: elämän epävarmuus ja sattumanvaraisuus pysäyttävät niin kirjan päähenkilön kuin lukijankin. 

Vedestä ja surusta jää aistillinen, kehollinen jälkikuva. Tunteet ja kokemukset resonoivat siinä fyysisesti ja mielentilaisesti. Kiinnostavasti kirjassa on samanlaista pohdintaa kuolemanvaarakokemuksesta kuin Anni Kytömäen Mirabiliksessa: kummassakin päähenkilö jää kiinni vaaran tunteeseen ja suruun, joka ei irrota. Muuten aihepiiriltään ja kerronnaltaan toisistaan poikkeavat kirjat voi yhdistää sitaattiin Karin romaanista:

”Lisäksi tämä (tätä älä kerro muille):

Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.”

Salli Kari: Vedestä ja surusta, Siltala 2024, 227 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir & Pirkko Saisio: Suliko

Hyvää itsenäisyyspäivää 2024. Päivän tulisi olla ilon juhla, sillä demokraattisen valtion sananvapauksineen tulee olla riemun aihe. Päivää varjostavat fasistiset marssit ja muut ääriaatteet, jotka ihailevat diktatuuria. Demokratiassa kaikki saavat marssia asiansa puolesta, kun taas heidän ihailemansa diktatuurit tukahduttavat mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun. 

Itsenäisyyspäivä johtaa usein myös sotien muisteluun, ja tämänhetkinen eurooppalainen sotatila suuntaa katseet itään. Siksi lukemistonani on ollut Nina Honkasen romaani Rakkaani, Vladimir (Into 2024)jossa vaikuttaa tämän ajan sodanlietsoja ja demokratian tuhoaja Putin. Sen rinnalla esittelen romaanin toisesta diktaattorista, Stalinista, josta Pirkko Saisio on kirjoittanut kirjan Suliko (Siltala 2024).

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir

Nina Honkasen romaanissa viisikymppinen Heikki totuttelee eroon pitkäaikaisesta avioliitosta. Ex-puoliso Maria hoitaa yllätyspestiä, pääministeriyttä. Ex-puolisoista tulee isovanhempia samalla, kun edeltävä sukupolvi makaa sairaalassa. Tämä sairaalassa aikaansa tappava Heikin äiti, eläkeläinen Helmi, on romaanin sykkivä ydin.

Mutta ensin Heikistä. Tämä omaansa, äitinsä ja perheensä elämää koossa pitänyt huolehtija on yhtäkkiä tyhjän päällä. Hän tutustuu inkeriläiseen katusoittaja-Toivoon (huomaa etunimen merkitys). Toivon muistelut tarjoavat Neuvostoliitto-, Venäjä- ja Suomi-tason. Heikin omat kierrokset kasvavat kirjan edetessä, ja lukija saa pohdittavakseen, mitä uskoa ja mitä ei.

Entä Helmi? Helmillä on ollut nuorena lyhyt suhde Putinin kanssa Turussa. Se ei jätä rauhaan naista, joka sairasvuoteellaan seuraa ja penkoo poliittisia taustoja. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa maukkaasti yhdistyvät kohtaamisen muistot ja tulenkivenkatkuinen kommentointi ”rakkaan” Vovan rikollisesta (maailman)poliittisesta toiminnasta. 

”Eroottisesti ja poliittisesti kirje kirjeeltä kuumeneva tunnelma oli Helmin sadomasokistinen tapa silittää rakastettunsa egoa samalla kun antoi äidin kädestä.”

Honkanen on keksinyt näin oivan keinon olla saarnaamatta: Helmin kirjelmöinti tekee sen kaikkien puolesta puuttuen epäkohtiin ja vääryyksiin rempseillä ja kumartamattomilla kirje-epistoloillaan. Kirjeet, Heikin ja Marian osuudet vuorottelevat kirjassa. Mariasta saadaan romaaniin näkökulma kotimaan politiikkaan. Romaanista tunnistaa melkein näköispatsaita politiikan vaikuttajista mutta kuitenkin niin, että fiktio suojelee kirjailijaa.

Minua riemastuttivat Helmin räväkät kirjeet ja niiden tulituskieli. Maria jäi aika yksiulotteiseksi, mutta Heikki miellyttää tunnistettavana selustan turvaajana, jonka selkärangan katkaisee korsien keko. Honkasen kirja saattaa jäädä aikakirjoihin nimenomaan aikalaisromaanina, joka kaunokirjallistaa poliittisen tilanteen.

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir, Into 2024, 392 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla – kiitos!

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saisiolle tyypilliset tarinoiden lohkeamat kolisevat vaikuttavasti hänen uutuusromaanissaankin, Sulikossa. Kuka tai mikä on Suliko? Kyse on hahmosta, jota Stalin loppuvaiheissaan haikailee ja jolle hän suuntaa ajatuksiaan.

Romaani liukuu aikatasoista toiseen. Niissä kelataan Stalinin elämäntapahtumia ja pysähdytään ennen kuolemaan vuoteen 1953 ja sen jälkeenkin päähenkilön tajuntaan. Saisio on taitava luistelemaan aiheesta ja ajasta toiseen. Hetkittäin seuraaminen tuotti minulle pieniä vaikeuksia: henkilönimiä viuhuu runsaasti ja venäläiseen tapaan vaihtuvat saman nimen variaatiot. 

Tiedämme kaikki jo entuudestaan Stalinin julmuuden. Mitä uutta voi joukkotuhoajasta tarjota? Saisio ei psykologisoi, vaikka hirmuhallitsijan taustassa trauma seuraa toistaan. Kaunokirjallinen kerronta antaa faktoille lisää järkyttävyyttä. Esimerkiksi valokuva, jossa Stalinin sylissä on pikkutyttö, avaa kipeästi, mitä tarkoitti yksilöille ja heidän läheisilleen käväisy Isä Aurinkoisen säteilyssä. Tuhoa.

Luulen ymmärtäväni romaani kirjalliset ansiot sanonnan tasolla. Valitettavasti en päässyt pintaa syvemmälle – kenties Stalin-hahmo kaikkiaan vastenmielisenä pysyi niin väkevänä ennakkoluulona, että se esti pureutumisen. Silti: kaikki kunnia Saision Nobel-palkintoon johtavalle tuotannolle. Muistelen esimerkiksi hukeaa Passionia.

Pirkko Saisio: Suliko, Siltala 2024, 411 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Annamari Marttila: Tapahtui mitä tahansa

”Mitä minä näin Aidassa? Mitä olin nähnyt kun hän oli istunut minua vastapäätä vankilan vierailuhuoneessa? Olin nähnyt lapseni. Mutta tulisin aina näkemään hänessä myös murhaajan.”

Romaaneissa on aina jokin aihe, joskus useimpia. Toisissa kirjoissa aihe painaa enemmän kuin toisissa. Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa (Tammi 2024) aihe musertaa. En muista lukeneeni kotimaista romaania, jossa kuvataan vanhemman tunteita ja ajatuksia lapsen rikollisen teon jälkeen.

Dekkarit usein unohtavat uhrin ja rikollisen perheen, koska pääasia on seurata rikoksen ratkaisemista. Romaanit rikoksista painottuvat toisin. Tapahtui mitä tahansa –romaani rakentuu tilanteesta, jossa eroperheennuorin lapsi, nuori aikuinen Aida on huumepäissään murhannut toisen nuoren kanssa nuoren miehen. Kirja seuraa mielentilatutkimuksen, vankeuden ja oikeudenkäynnin aikoja. Kertojana toimii ahdistunut isä.

Isä yrittää sinnitellä työssä, mutta karttaa kontakteja. Ex-vaimon kanssa yhteys tapahtuu vain pakollisissa tilanteissa, ja aikuiset lapset Isla ja Roni käsittelevät siskon tilannetta eri strategioin. Isä käy tapaamassa Aidaa – latautuneita kohtaamisia, jotka eivät vapauta tunteita. Kaikkien suhteiden ja kohtaamisien alla ritisee pettävä jää.

Kirja on kiinnostava siis harvinaisen aiheen vuoksi. Kiinnostavaa on myös se, että harvoin lukee kirjaa, jossa henkilöt pysyvät lukossa, eikä heidän ytimiinsä yletä. Vaikka isä on auki ajatuksineen, hämmennys asiantilasta jää tekstiin elämään. Se on uskottavaa, se on raskasta.

Kertoja ei enää tiedä, miten olla muiden ihmisten kanssa. Syynä vaikuttaa ilmeinen: lapsen teosta vuotaa joka suuntaan musta syyllisyyden virta – kaikki mahdolliset tunteet ja elämänkysymykset: voiko elää, rakastaa, miten, ketä, koskaan?

Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun.”

Juonta avartaa isäkertojan työkaveri Olli, joka yrittää kaveerata kertojan kanssa. Hänkin on ystävän tarpeessa, mutta itseensä käpertynyt kertoja ei kykene sitä ymmärtämään. Romaanin juhannuskuvaus pusertaa ilmat kehosta, mutta onneksi muutama tuttavuusväläys myöhemmin hieman helpottaa oloa.

Ei ole siis mikään feel good -teos kyseessä. Ehkä romaani viipyilee liiaksi, mutta ymmärrän aiheen pakottaneen itsensä tähän muotoon, myös siihen, että kertoja on mies. Marttinen tuo näin uutta kulmaa naisnäkökulmavetoiseen tuotantoonsa, mutta jotain myös säilyy. Arjesta selviämiseen vakavan sattuessa lukija saa vertaiskokemuksen: päivä täytyy vain elää toinen toisen perään.

Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa, Tammi 2024, 180 sivua. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Finlandia-romaani -veikkaus 2024

Huomenna Finlandia-valitsijoiden valinnat selviävät. Veikkaan viime tingassa kaunokirjallisuuden romaanivoittajaa. Esittelen ehdokkaat sukunimen mukaisesti aakkosissa.

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö (Tammi)

Marraseliö saa ravintoaan kuolleesta, ja romaani Marraseliö elävöityy kuolleesta rakkaudesta ja edesmenneestä elokuvaohjaajasta – muun muassa. Moinen kirjan kuvailu ei oikein anna oikeutta tekstille, joka moninaisena vilistää sivulta toiselle, tekstilajista ja kerrontamuodoista toisiin. Tämän romaanikokemuksen veikkaan voittavan.

Helmi Kekkonen: Liv! (Siltala)

Liv! -romaanin voi lukea perheromaanina, sillä yhdelle jäsenelle sattunut väkivallan uhka osuu koko perheeseen. Romaani ilmaisee poikkeuksellisesti sen, että ei pelkkä teko vaan vain aie järisyttää ja järkyttää. Fiktio osuu aikaan, jolloin faktaa on monien miesten salliva asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.

Tommi Kinnunen: Kaarna (WSOY)

Kinnusen taito kuvata henkilöitä ja heidän kipupisteitään on vertaansa vailla. Vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on lukuisia puhumattomien perheiden kuvauksia, ei Kaarna vaikuta vanhan toistolta. Lisäksi aihe – partisaanien aiheuttamat traumat – tuo suomalaiseen sotakuvaukseen uutta ainesta.

Kaj Korkea-aho: Äitiä etsimässä (Otava)

Sympaattisen puhtaasti ja suorasti selostettu tunteiden vuoristorata nimensä mukaisesti äidin etsinnästä puhuttelee. Yhteiskuntamme ei ole järin lapsimyönteinen, joten on ilahduttavaa, että lapsen saamisen tärkeydestä ja tunnepuolesta julkaistaan kirjoja. Pidän kovasti kirjan kuvauksesta. Silti olisin voinut valita ehdokkaaksi kaunokirjallisuuskannalta Saara Turusen Hyeenan päivät, joka omakohtaisuudessaan on piirun verran fiktiotyylisempi kuin Äitiä etsimässä. Makuasioitahan nämä!

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (Like)

Tämä romaani on minulla vielä alkutekijöissään. Voin vain todeta, että romaanin alku vaikuttaa suoralta kerronnalta miehestä, joka pysyy elävien kirjoissa korvaushoidon avulla. Minuun koski kuvaus raivostuttavan epäreilusta opettajasta – ja sellaisesta sain lukea myös seuraavan ehdokkaankin romaanista.

Pajtim Statovci: Lehmä synnyttää yöllä (Otava)

Kouluilkeys ja -väkivalta on vain yksi puoli tätä romaania. Toinen on Jugoslavian sota, kolmas sukupolvia riivaava väkivaltaperinne, neljäs toiseuden vierastaminen, viides… Statovci on mestarillinen kertoja ja kielen käyttäjä. Romaanin pitkät, pilkutetut virkkeet laukovat mielen, havaintojen ja kokemusten sarjatulta, jota liekittää symbolien ja myyttien roihu. Voisi voittaa – mutta veikkaan silti toisin.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Listaus, Romaani

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi

Helsingin kaupunginteatterin pienellä näyttämöllä on aluksi pienen rakennuksen runko, lattialla laatikollinen kariketta, heteka ja pari penkkiä, muutama tarvekalu. Pari punaisia kenkiä ja talosta henkarissa roikkuva valkoinen mekko kiinnittävät katseen.

Niukka mutta osuva lavastus johdattaa Helsingin kaupunginteatterin pienen näyttämön esitykseen Lempi. Se pohjautuu Minna Rytisalon samannimiseen romaaniin (2016), jossa Lempistä kertoo kolme henkilöä. Sama säilyy Sinikka Sanelman ja Miika Murasen dramatisoinnissa ja jälkimmäisen ohjauksessa.

Näytelmän punaiset kengät kuuluvat Lempin kaksossiskolle, Siskolle (Ursula Salo). Järkevä Sisko lemppaa tolkun ja ajautuu rakkaudenkaipuussaan natsi-Maxin seuralaiseksi, ja siskosten vedonlyönnin johdosta (tai siitä huolimatta) Lempi vamppaa yksinkertaisen mutta lojaalin ja syvästi rakastuvan maalaisnuorukaisen, Viljamin (Sauli Suonpää). Lempi avioituu ja saa piiakseen katkeran Ellin (Vappu Nalbantoglu), joka on pitkään haikaillut Viljamia.

Sota-aikaan sijoittuvien keskeistapahtumien jännite kiristyy Siskon, Viljamin ja Ellin monologien välillä. Dialogia ailahtaa vain parisen kertaa, ja muutaman kerran kuuluu Lempin oma ääni (Krista Kosonen), myös muutaman muun henkilön. Romaanin sinuttelutyyli toimii myös näytelmässä: Lempille kerrotaan tapahtumia ja samalla hänet nähdään ja näytetään tyystin eri näkökulmista. Jokainen (lukija ja) katsoja saa tehdä omat johtopäätökset, millainen Lempi on ollut – ja millaisia ovat kertojat.

Näyttelijöiden monologit vuorottelevat ja vievät tapahtumia eteenpäin kutakuinkin kronologisesti, vaikka Siskon hahmo on esityksessä yhdistelmä vanhaa ja nuorta Siskoa. Henkilöt eivät kohtaa, mikä korostaa jokaisen erillisyyttä ja sisäistä todellisuutta, joka rakentuu kokemuksista – ne muovaavat persoonat, tekojen syyt ja seuraukset, myös elämän sattumanvaraisuuden. Yksi vaikuttaja on sota.

Koska esityksessä on pitkälti kyse tunteiden ilmaisusta ja sanottamisesta, näyttelijöiden tehtävä on vaativa. Henkilöiden sisäinen maailma välittyy uskottavasti, väkevästi. Odotukset, pettymykset, raakuus ja rakkaus näkyvät ja tuntuvat. Kolme henkilöä täyttää lavan, ja kukin kolmikosta lunastaa sen lisäksi itselleen vielä erikseen. Lisäksi Lempi elää monisärmäisenä heidän muistoissaan.

Lempin valkoinen mekko vaihtuu esityksen aikana arkiasuksi, ja kummankin käyttö ja symbolisuus toimii hienosti. Lavan taka-alan pitsilakanoihin heijastettu mustavalkoinen Lapin maisema äänimaailmoineen tukee esityksen tunnelmia.

Ensimmäisen näytöksen intensiteetti tehosi: tapahtumat etenivät pelkistetysti mutta oivaltavasti. Väliajan jälkeen veto hieman herpaantui – vai olinko se minä? Jäin jopa miettimään vaihtoehtoa, että kokonaisuus olisi ollut hivenen lyhyempi ja ehkä jopa yhtäjaksoinen.

Pohdin myös, millainen olisi Lempi-elämys, jos en olisi lukenut kirjaa ja tietänyt juonta etukäteen. Siihen sain vastauksia kahdelta nuoren polven teatterikävijältä. Kumpikaan ei ollut lukenut kirjaa, ja toiselle Lempi oli ensimmäinen aikuisiän teatterikokemus.

Kumpikin piti esitystä helposti seurattavana, eli tapahtumien eteneminen tuntui sulavalta ja hyvin sulatettavalta. Ehkä tragedian pystyi arvaamaan ennalta, mutta se ei haitannut. Sinuttelutyyli tuntui heistä luontevalta ja näyttelijöiden heittäytyminen vakuuttavalta. 

Pohdimme yhdessä lavastusta ja puvustusta. Emme keksineet vastausta, miksi vanhojen tavaroiden joukossa oli pari modernia penkkiä. Muuten ihastelimme näyttömökokonaisuutta ja taikaa, jonka teatteri tuottaa: tässä ja nyt -tunnetta.

Esitys veti meidät eläytymään. Aikuisesitysensikertalaisen Lempi vakuutti: teatterikokemus ei jää ainoaksi.

Helsingin kaupunginteatteri: Lempi (ennakko 19.11.2024, ensi-ilta 21.11.2024)

Ohjaus: Miika Muranen

Esityksestä lisää Kaupunginteatterin nettisivulla.

1 kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi 

Mitä kummaa: dekkariputki osoittaa taas Islantiin!

Huomaan lukeneeni useita Ragnar Jónassonin dekkareita, nyt vuorossa Ari Thor -sarjan neljäs osa Sydäntalvi (Tammi 2024). Vaikka kirjailijan tyylissä on pelkistävää henkeä ja nykivää kerrontaa, juoni vetää.

Sydäntalven jännärijuoni vetoaa alkuunsa minua perinteisenä suljetun tilan arvoituksena – tavallaan ja siksi, että epäiltyjä on rajatusti 3 – 4 ihmistä harvaan asutulla rantakolkalla, kivikkoon päätyvän jyrkänteen reunalla. Suljettuun tilaan sisältyy talon lisäksi majakka jyrkänteen reunalla. Terävien lohkareiden päälle on jo pudonnut kolmas saman perheen jäsen, joten on aika selvittää, mistä on kyse.

Romaani kuljettaa mukanaan Arin elämän käänteitä. Nyt hän on tulossa isäksi. Suhde tulevaan äitiin jatkuu kummallisen varovaisena ja veitsenteräisenä. Isyys merkitsee Arille itse- ja suhdetutkiskelun aikaa, ja lisäksi suku ja yhteys ihmisiin askarruttavat häntä. Se ryydittää kirjan psykologista otetta. Sen sijaan Arin entinen pomo Thomas jää kalvakaksi ja yksioikoiseksi.

Innostuin alun jämäkästä rajauksesta rikosratkonnassa, mutta vähitellen meno meni melko arvattavaksi. Arin rooli selvitystyössä ja pahan kaivuussa kyllä tuli selväksi: päähenkilövetoisuus ja hänen puolellaan pysyminen toisaalta vetoaa, toisaalta jähmettää. Romaani sijoittuu joulunaikaan, ja tuiskuava, tuulinen rannikko maailman reunalla sopii melankoliseen tunnelmaan, jota lumen lisäksi valaisee uusi elämä kaikkien kuolemien seassa.

P. S. Ragnar Jónasson Pimeys-romaanista on suoratoistossa kansainvälisesti tehty The Darkness -draamasarja. Konkariohjaaja Lasse Hälsström on sen takana, pääosassa Huldana Lena Olin. Ensimmäinen osa on nimensä mukainen: synkkää on. Vieraannuin, koska kaikki islantilaiset puhuivat englantia ja Huldan hahmo mököttää botox-huulet turpeina. Kyllä se pitäisi sietää fiktiossa mutta toisin kävi. Sarjan katsominen jäi ensimmäiseen jaksoon.

Ragnar Jónasson: Sydäntalvi, suomentanut englannin kielestä Antti Saarilahti, Tammi 2024, 169 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Kirjallisuus, Romaani

Guillame Musso: Elämä on romaani

Dekkariputki suuntautuu nyt Ranskaan.

Ranskalaisdekkaristin Guillame Musson Kirjailijatrilogian päätösosaan sopii tämä sitaatti:

– Luomisessa on olennaista, että kokeilee yhä vain uusia juttuja, jotka eivät välttämättä johda mihinkään tai joita ei tarvitse seurata loppuun asti. 

Sitaatin johdattelemana odotan Elämä on romaani -kirjalta perusdekkaria suurempaa. Odotukset kutistuvat, mutta sitaattia romaani toteuttaa: luomista, kokeilua, tyssää loppua kohti.

Aiemmat Musson kirjailijasarjan dekkarit ovat olleet rikoksia ja ratkaisuja melko perinteiseen tapaan ketjuttavia niin, että menneisyys selittää tapahtumia. Niissä kirjailijuus on kuulunut kuvioon oleellisesti. Kirjaijuus korostuu tässä sarjan kolmannessa osassa suureksi luomisvoimaksi fiktiomaailmassa, tavalliseksi ihmispoloksi rakkaus”tosi”elämässä.

Ollakseen ranskalainen dekkaristi hänen romaaninsa tuntuvat jenkkiläisiltä, tosin kirjoissa on kytköksiä Amerikkaan ja siellä asumiseen. Elämä on romaani alkaa brooklynin maisemista, käväisee Korsikassa mutta parkkeeraa pariisilaiskortteleihin. Miljöö vaikuttaa mutta sitä merkittävämpi rooli annetaan rakenteelle, joka myötäilee pääteemaa.

Musson romaania ei voi millään muotoa pitää elämänmakuisena vaan paperinkahisevana kokeiluna leventää jäännitysgenreä. Moni asia osoitetaan lähestulkoon keksityksi. Tiivistän: kirjoitusjumissa jököttävä miesmenestyskirjailija kirjoittaa jännitysromaania, jossa on päähenkilönä naismenestyskirjailija. Kirjan mieskirjoittaja änkee mukaan romaaniinsa. Romaanin ja mieskirjailijan elämässä on yhtäläisyyksiä, mutta sekään ei riitä vaan romaanissa on eri tekstilajeja ja useita näkökulmia kirjailijan ns. tosielämästä, jota piinaa avioero ja tuska lapsen ja rakkauden menettämisestä.

Tavallaan kirjaan kehkeytyy kiinnostava kierre mutta se kuristuu omaan näppäryyteensä. Liian itsestään tietoinen kerronta lukuisine kirjallisuussitatteineen ja namedroppailuineen (ja inhokkini: asu-, desing- ja ulkonäkökuvauksineen) hyydyttivät minut. Hyvä yritys, mutta kompastuin.

Guillame Musso: Elämä on romaani, suomentanut Anna Nurminen, Siltala 2024, 135 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Dekkariputki, Romaani