”Kummallista mitä kaikkea ihminen voi kaivata, läpsyttävää väenpaljoutta muun muassa, kaalinpäiden rivistöä illasta toiseen. Nuortuisin yksillä kunnon aplodeilla kymmenen vuotta.”
Vanha oopperalavojen diiva saa vuosikymmenten tauon jälkeen rooliehdotuksen modernista projektista. Nuori manageri Ion houkuttelee Magdaa Jumalan ääneksi, ja Magda:
”Olisin taas ihailtu, nimeni viipyisi kaikkien huulilla ’Magda, La Magda, meidän Magdamme’… mmm, se tuntuisi suudelmalta.”
•
Marjo Heiskasen romaanissa Magdan aaria (Siltala 2025) minäkertoja-Magda vatvoo romaanin alkupuolen, suostuako Jumalaksi. Jos se alkaa kyllästyä lukijaa, kannattaa jatkaa, sillä vähitellen kertojan tajunnanvirta tuottaa muistoja ja muiden ihmisten vaikutusta diivan elämään. Silti luovan taiteilijan maailmankuva pyörii oman navan ympärillä, mutta lukijalle täkyt kertojan pulputuksen keskellä jo nappaavat.
Luonnollisesti itsekeskeisen oopperalavojen kuningattaren roolin Jumal’äänenä vaikuttaa ironialta, ja muutenkin taiteilijakuva sisältää taiteilijastereotypiaksi sopivaa ainesta. Heiskasen kerronta torppaa yksioikoisuudet. Magdan mielleyhtymät soljuvat kuin korkealuokkaisin aaria: sävyt ja skaalat vaihtuvat sujuvasti.
•
Magdan aaria sopii taiteilijaromaanien lajiin, mutta romaanissa on muutakin. Ennen kaikkea lukijan on syytä pysyä valppaana. Romaanin ensimmäinen sivu saa heti varpailleen: mistä on kyse, mikä on totta ja mikä möyrii kertojan toiveista, salaisuuksista ja muistin horjunnasta? Jälleen kerran epäluotettava kertoja saa lukijan mielenkiinnon ja mielikuvituksen liikkeelle: mistä oikein rooliehdotuksessa on kyse, mistä johtuu Magdan huoneiston mätien kukkien haju, miksi aviomies-Ankkaa ei näy missään jne.
Magdan aaria ruokkii mielikuvitusta. Siksi on kaunokirjallisuus: se kertoo sanojaan enemmän.
Välillä voi miettiä, miksi taiteen täytyy kertoa taiteesta. Näinä aikoina siihen on syynsä. Siksi romaaniin ujuttunut viesti huudettakoon julki:
”Vai odotetaanko minulta tarkemmin ajatellen enää mitään, odotetaanko yhdeltäkään taiteilijalta? Ehkä minua kahlitsee pelko, että kaikki taide on käynyt turhaksi, en yksin minä. Pahimmassa tapauksessa se ei edes ole pelkkää pelkoa vaan tietoa, ja siksi en jaksa kannatella itsessäni sellaista, mihin olemme yhdessä päättäneet lakata uskomasta.”
Talvinen, harmaa maaliskuun alun talvilomapäiväni vaihtui kirjan myötä helteiseksi kesäksi Toscanassa. Myös se passasi hyvin, että Ann-Cristin Antellin romanttinen viihde sijoittuu 1910-luvun alkuun, jolloin ensimmäistä maailmansotaa enteilevät jännitteet eivät vielä järkytä Eurooppaa, mutta uudet ihmistieteen virtaukset ryydittävät elämää sielutieteen ymmärryksellä ja taidepiirien teosofishenkisyydellä. Sellainen ilmapiiri osuu eskapismin kaipuuseen, kun haluan välillä unohtaa uutisvyöryn yhä paisuvasta nykyeurooppalaisesta sotavarustelukriisistä.
Valkea lilja (Gummerus 2025) aloittaa Antellin uuden historiallisen sarjan. Romaanin päähenkilö on niukkavaraisen porvarisperheen taiteilijuudesta haaveileva tytär Lily Adel. Adelin perhe asuu Naantalissa, mutta perheen muotokuvamaalari-isä käy töissä Turussa johtamassa taidemuseota. Lily on perheen keskimmäinen tytär. Isosisko harrastaa matemaattisia aineita ja perheen kuopus luonnon tutkintaa.
Romaani kuvaa kutakuinkin vuodenkiertoa, jossa pääasia on Lilyn matka varakkaan isoäidin kanssa Firenzeen. Siellä Lily saa haltioitua gallerioiden maailmankuulusta taiteesta ja harjoittaa omia maalaustaitojaan. Parikymppisen, kokemattoman Lilyn maailmankuvaa järisyttää tutustuminen miesvaltaisiin taidepiireihin ja vapaamieliseen taiteilijaelämään.
•
Antell kuvaa herkullisesti ja ajankuvan mukaisesti maisemia ja matkustelua yksityiskohtaisesti ja elävästi niin, että värit, tuoksut ja maut välittyvät. Kuvaustapaa maustaa mukavasti myös vanhahtavat, osuvat sanavalinnat, esimerkiksi:
”Aamulla juna pysähtyi jollekin asemalle ja lähti taas liikkeelle. Lily heräsi pysähdykseen ja ponnahti istumaan yläpedissä. Hän halusi nähdä Etelä-Ruotsin maisemia ja kohotti vaunun ikkunaverhoa. Juna lonksutti halki Skoonen laajojen peltojen, joissa vihersi laiho. Maisema oli kauttaaltaan laakeaa, ei ainoatakaan kunnasta missään. Pellot tuntuivat jatkuvan loputtomiin, ja kaukana vilahteli valkoisiksi kalkittuja maalaistaloja.”
Koska olen Firenzessä vaellellut Stendhalin syndroman partaalla, minun on helppo eläytyä vahvasti reagoivan Lilyn fiilistelyihin taideteosten äärellä. Romaanissa nautin taidekeskusteluista, joissa pohditaan taiteen olennaisuuksia ja tuodaan esille jopa ekspressionistisia taidenäkemyksiä. Päästän jopa mielikuvitukseni valloilleen, sillä tulkitsen modernia ilmaisunäkemystä edustavan taiteilija Ridderheimin töissä viitteitä Hilma af Klintin taiteesta ja ajattelusta.
•
Tavanomaisinta ja viihdegenreuskollisinta löydän romaanin romanssiosuudesta: tilanteita (mm. pyörtyilystä pelastava komistus) ja tunnesanoituksia (mm. veren kiehunta). Asuvalintoja ja suortuvien irtoamisiakin riittää. Italialaiset miehet ovat tummia ja komeita, hämmentävän tulisieluisia, mutta pohjoisen neitoon taitaa vedota eniten häikäisevän siniset silmät ja tunteita välillä patoava, ailahteleva kylmäkiskoisuus. Lilyn tunteita heiluttaa kolme miestä: yksi odottaa Suomessa, toinen liehittelee Firenzessä ja kolmas kiehtoo kapinallisuudestaan huolimatta.
”Herra Ridderheim kuunteli vastausta tarkasti. Sitten mies kumartui ja katsoi Lilyä ihmeellisillä silmillään. Outo värinä kulki Lilyn lävitse.
– Kaikki on olemassa ympärillämme. Me itse valitsemme, mies sanoi hiljaa.
Lily tunsi vetovoiman heidän välillään. Alexander Ridderheim oli kuin mielenkiintoinen kirja, ja Lily odotti malttamattomana, että saisi lukea sitä lisää.”
•
Aidon oloisesti romaani kuvaa nuoren naisen tunnemaailmaa. Yksi suudelma voi suistaa suojatussa perheessä kasvaneen Lilyn sekasortoon, ja hänen täytyy tehdä rankkoja päätöksiä velvollisuuksien ja perhesuhteiden vuoksi. Sydänsuruja ei voi välttää, mutta onneksi Lilylla on matkalla mukana viisas isoäiti ja kotona vakaa isosisko, jotka tukevat lemmestä riutuvaa neitoa.
Naisasiaa väläytetään siten, että 1900-luvun alussa voi nainen etenkin isän ja muun perheen myötämielisyyden ja suvun kontaktien ansiosta valita taiteilijuuden soveliaan avioliiton sijaan. Se viittaa ajan emansipaation hienoiseen henkeen. Kenties myös tunteet ja kutsumus saadaan yhdistettyä.
Antell kirjoittaa sujuvaa, ilmeikästä viihdettä, jota on sutjakkaa lukea. Melko suoraviivaisesti Antell päästää Lilyn sydänsurujen piinasta, mutta pidän ratkaisua lajityypillisenä ja samalla palkitsevana. Taitavasti kirjan loppuun ripotellaan täkyjä Lilyn perheessä kytevästä salaisuudesta. Jatkoa siis seuraa.
”Minulla on nyt kaksi ääntä. Toinen on julkinen ja ilmenee minusta irrallisena kirjoituksena. Toinen on yksityinen ja syntyy kehossani.”
Pauliina Vanhatalon neljäs omaelämäkerrallinen kirja Diiva sohvallani (S&S 2025) kertoo rinnakkain kirjailijan kirjoittajaäänestä ja klassisen laulun harjoittelun uudelleen aloittamisesta. Vaan ei siinä kaikki, sillä lauluharrastuksen käynnistymistä kohottaa kertojan yllätysvieras. Ei enempää eikä vähempää: äänenkäytön ja aarioiden harjoittelun seuraajaksi saapuu Maria Callas, kenties maineikkain sopraano ikinä.
Maria Callaksen kuljetus muun mukana ihastuttaa. Se tuo omaelämäkerran ja autofiktion rajapintaan rutkasti lisää kerronnallisesti, temaattisesti ja sisällöllisesti. Kirjan mittaan Vanhatalo käy läpi muun muassa Callas-elämäkertojen tietoja ja keskittyy etenkin ensimmäiseen aviomieheen, äitiin ja siskoon sekä heidän myötä siihen, miten elämäkertatiedot värittyvät eri näkökulmin ja kertojien intentioin.
”Mitä voimme tietää? Miten vähän jää varmoja todisteita edes elämästä, josta on kirjoitettu niin paljon kuin Mariasta. Miten huonosti ihmiset muistavat ja miten helposti tarina taipuu. Elämä sen taustalla pysyy sumeana ja häilyvänä, ja ihmisten olemukset ja tarkoitusperät avoimina, vaikka haluaisimme kuinka antaa heille tarinan vaatimat dynaamiset ja selkeät roolit.”
•
Sama koskee kaikkea kerrottua. Mitä intentioita tai näkökulmia Vanhatalolla on? Hän esimerkiksi käsittelee pienen paikkakunnan kulttuuripolitiikkaa, sillä hän ja miehensä ryhtyvät hankkeeseen pelastaa ränsistynyt elokuvaesityssali. Siihen liittyvät asiat limittyvät kirjan tosielämävirtaan, ja siihen sisältyy myös pohdintaa pitkän liiton kausivaihtelusta, miten kukin voi siinä toteuttaa itseään.
Merkittävä osuus kirjassa kuuluu lahjakkuuden mietinnälle. Eri elämänvaiheissa sen siunaus ja taakka vaihtelevat. Siihen sisältyvät kirjan kertojan kirjailijuuden tavoitteet ja haasteet mutta myös vanhemmuus.
Tärkeänä pidän sitä, miten Vanhatalo kuvaa kirjailijantyön saamaa palautetta – tai etenkin sitä, miten vuosien kirjallinen työ ei saa huomiota tai palautetta. Siihen sekoittuu heittäytyminen noin 20 vuoden jälkeen laulun vietäväksi – tai pikemminkin siihen, voiko ”vanhana” kyetä heittäytymään lauluun, antaa kehon antautua resonoimaan äänen ehdoilla. Pelot ja tappiontunnot ovat sellaisia, että diivan täytyy päästää sotkemaan kotisohva kynsilakalla, tuhahduksilla ja provosoinneilla:
”Kavahdan sitä missä olen niin kuin hän: ulkopuolinen, kroonisesti levoton, epävarma, tyytymätön ja toisten hyväksynnän varassa.”
•
Pidän kirjan kerronnasta, sen elävyydestä ja vapautuneisuudesta viedä fantasian (Marian) rajattomuuden avulla miettimään rajallisia, perimmäisiä. Tasapaino säilyy – tai pikemmin tasapainoa ei tarvita. Hienosti kytkeytyy aineeton mielikuvitusolento kertojan voimakkaan konkreettisiin, kehollisiin kokemuksiin, joita Vanhatalo kirjassa välittää. Taide ja kulttuuri saa kirjassa moninaisen puheenvuoron siinä kuin kirjan kertoja tilan ja rohkeuden käyttää potentiaaliaan.
Selkokirjoja ilmestyy kaiken ikäisille kaikenlaisista kirjallisuuden lajeista. Kolmen kärkeen valikoitui kaksi suoraan selkokielellä kirjoitettua kirjaa ja selkomukautus. Se jo antaa oikean kuvan siitä, että selkokirjoissa on lähtökohdiltaan kahdenlaista tieto- ja kaunokirjallisuutta. Eli selkokirja ei ole vain helpon kielen toisinto jo julkaistusta teoksesta, vaan kirjoja kirjoitetaan myös alun perin selkokielelle.
Seuraavaksi esittelen selkokirjaäänestyksen kolmen kärjen. Jaetun ensimmäisen sijan saivat romaanit Ihmisenhaltija ja Sormus, kolmantena tietokirja Titanic.
Kuvassa kirjat Titanic, Ihmisenhaltija ja Sormus. Kuva oikeassa alakulmassa, vasemmalta alkaen: Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen, minä, Satu Leisko, Marja-Leena Tianen (jonka mikä tahansa selkokirja voisi olla Suomen paras) ja Silja Vuorikuru. Katja Jalkanen otti kuvan Helsingin kirjamessuilla 2024.
Tietokirja: Silja Vuorikurun Titanic
Silja Vuorikuru on kirjallisuudentutkija, joka on mukauttanut selkokielelle esimerkiksi lastenkirjallisuutta sekä klassikkonaiskirjailijoittemme novelleja. Hän on lisäksi kirjoittanut selkokielellä urbaaneja kauhutarinoita Käärme kainalossa (Laatusana 2023). Hän on myös kirjoittanut ei-selkokielisen romaanin Kultalintu, mustasulka (Kustannus Aarni 2021).
Vuorikurun tietokirjan Titanic. Maailman suurin laiva (Avain 2021) kohderyhmä on perheet, siten kirja sopii kaikille. Titanic-laivan dramaattinen ja traaginen tarina on kiehtonut ihmisiä sitten sen uppoamisen vuonna 1912. Tapaus kiinnostaa yhä.
Titanic-kirja on monipuolinen tietoteos laivasta ja sen kohtalonhetkistä. Lisäksi kirjassa on kertomuksia matkustajista ja Titanicin tarinan jatkumosta lauluissa, kirjoissa ja elokuvissa. Kuvitus tukee upeasti selkeitä tietotekstejä: valokuvat ja piirrokset elävöittävät kokonaisuutta.
Mukautettu kaunokirjallisuus: Satu Leiskon Ihmisenhaltija
Satu Leisko opettaa suomea maahanmuuttajille. Työtä tukee toinen työ selkokirjailijana: Leisko on kirjoittanut lapsille ja nuorille selkokirjoja, esimerkiksi lasten fantasiatrilogian ja aikuisille haastatteluihin perustuvia tosielämän tarinoita maahanmuuttajista. Hän on myös mukauttanut selkokirjoja. Leisko on saanut Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä.
Satu Leiskolta on ilmestynyt nuorille ja nuorille aikuisille ei-selkokielisestä trilogiasta kaksi osaa Ihmisenhaltija ja Varjotarha (Avain 2023 ja 2024). Leisko on mukauttanut itse Ihmisenhaltijan selkokirjaksi (Avain 2024).
Selkomukautukset ovat usein melko vaikeaa selkokieltä. Se johtuu luonnollisesti siitä, että alkuperäinen kirja voi olla rakenteeltaan monimutkainen ja kieleltään monikerroksinen. Myös Ihmisenhaltija on melko vaikeaa selkokieltä, mutta selkoimukautus johdattelee hyvin alkuperäisen kirjan fantasiamaailman ja auttaa lukijaa pysymään siellä.
Romaanin Tuuli opiskelee lukiossa, jossa hän tutustuu salaperäiseen Ossiin. Tuulin kylässä tapahtuu outoja, pelottavia asioita, ja myös Tuulin kotiolot ovat painostavat. Leisko luo kiinnostavasti tavallisen arkielämän rinnalle erikoisen, yliluonnollisen maailman, jossa on ihmiseläimiä ja nälkäisiä. Kirjassa on paljon yllätyksiä, vaaraa ja taikaa.
Kaunokirjallisuutta suoraan selkokielelle: romaanini Sormus
Olen kirjoittanut suoraan selkokielelle kahdeksan kirjaa: runoja, novelleja ja romaaneja. Viimeisin teokseni on novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain 2025). Lisäksi olen mukauttanut monta romaania ja novelleja. Kaikkiaan minulta on ilmestynyt noin 20 selkokirjaa, ja olen saanut vuonna 2019 Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Olen kirjoittanut myös äidinkielen oppikirjoja, pedagogisia materiaaleja ja tietokirjoja yksin ja työryhmissä.
Olen halunnut omissa selkokirjoissani kirjoittaa jotain sellaista, mitä ei selkokirjoissa juuri ole ollut. Romaani Sormus (Avain 2022) on sekin aluevaltaus. Se on episodiromaani, jossa on mukana historiallista romaania ja rakkauskertomusten henkeä.
Sormus jakautuu neljään osaan. Ensimmäisessä osassa eletään vuotta 1022. Silloin tyttö metsän ja järven välistä rakastuu viikinkiin, jolta tyttö saa sormuksen. Toinen osa kertoo vuonna 1872 perheestä, jonka tytär synnyttää tyttövauvan. Uusi isoisä löytää pellolta vanhan sormuksen. Kolmannessa osassa on vuosi 1922, jolloin Anna pelkää rakastua. Suvun vanha sormus kuitenkin siirtyy Annalle, ja romaanin viimeisessä osassa sen saa nuori nainen vuonna 2022.
Romaanissani on salaisuuksia, yllätyksiä, tunteiden vaihtelua ja vähän yliluonnollista. Romaanin selkokieli on melko helppoa, mutta olen pyrkinyt lisäksi kielen ja tunnelmien elävyyteen.
Lopuksi
Onnittelut parhaille selkokirjoille ja kaikille selkokirjoille! Olen todella iloinen, että oma romaanini on ”parhaiden” joukossa tietäen hyvin sen, että äänien osuminen on ollut silkkaa sattumaa. Iloitsen silti!
Toivon, että selkokirjat ylittäisivät vihdoin uutis- ja kulttuurisivu- ja kirjaohjelmakynnyksen. Se tarkoittaisi myös sitä, että kirja-arvostelujen joukossa olisi selkokirja-arvioita ja selkokirjojen vuosikatsauksia. Seurauksena oli se, että tieto lisääntyisi, ennakkoluulot vähenisivät ja lukijat löytäisivät selkokirjat.
Kolmen minäkerrontaromaanin jälkeen Ossi Nyman on kirjoittanut romaanin, jossa kertojaääntä voisi tulkita kaikkitietäväksi tai ainakin ylhäältä tai sivusta seuraavaksi. Alkuhuuto (Teos 2025) kuvaa kolmea henkilöä taitekohdassa, jota taivuttaa – ei enempää eikä vähempää – rakkauden kaipuu.
Päähenkilönä pidän Toivo Pajumäkeä, pääkaupunkiseutulaista bussikuskia, joka on monin tavoin toivoton. Sosiaaliset taidot eivät oikein riitä sulavaan vuorovaikutukseen, ja lapsettomuuteen kaatunut avioliitto on jättänyt arpia. Toivo kokeilee deittisovellusta, jonka ainoa naisvastaus saa yksinäisen miehen lankeamaan loveen.
Toivo osuu Marjutiin, tukevaan keski-ikäiseen perheenäitiin, joka hakee vipinää kaupan kassatyöhön ja muuhun puuduttavaan arkeen. Marjutin mies, suntio Faith, haluaisi samoihin aikoihin palauttaa väljähtyneeseen parisuhteeseen alkuaikojen kipinää. Kuinka kolmikon käy?
•
Nymanin romaanista luen tarkkaan harkittua asetelmaa ja samalla taustalta aistin henkilöiden luojan hellyyttä hahmojaan kohtaan. Elämästä irralliset henkilöt käsittelevät eksistentiaalista yksinäisyyttään eri tavoin, ja Nyman saa irti irrallisuuden kalvavasta tunteesta paljon irti. Etenkin Toivon epätoivoinen tarrautuminen nostalgiaan puree.
Kirjan myötä voi pohtia hyvyyden venyvyyttä, rakkauden suhteellisuutta ja suhdetta seksiin sekä muistojen muuttumista mieltä miellyttämään, hepottamaan yksinäisen arjen sietoa. Symboliset mitat saavuttavat armeija, kirkko ja sydän (mikseipä myös henkilönimet ”Usko”-Faith ja Toivo). Esimerkiksi Toivon maanpuolustuskurssiin osalistuminen osoittaa Toivon paikan elämässä:
”Hänestä on hyötyä, koska hän ei osaa mitään. Koska hän on huono taistelija. Hän on täällä tänään, jotta muut, pätevämmät taistelijat, tuntisivat itsensä vielä paremmiksi ja oppisivat, kuinka hänenlaistensa kanssa tullaan toimeen tositilanteissa.”
•
Nymanin sävypaletista on aina irronnut raivotarkkaa ilmaisua. Niin nytkin. Karkein kirjailijan kirja Patriarkaatti taitaa olla mennyttä elämää, mutta siitäkin tuttu, jopa julman yksityikohtainen kuvaustapa löytää paikoitellen paikkansa, esimerkiksi Toivon ja Marjutin ensimmäinen rakastelu vaikuttaa sellaiselta. Myös surkuhupaisuuden Nymanin tyyli tavoittaa.
Hetken kestää, että irrottaudun Nymanin aiemmasta autofiktiotyylistä ”silkan” fiktion mukaan. Tästä kirjasta löytyvät juoni, tarina, henkilöt ja muut perusromaanin rakenteet. Jokin kirjassa tuo mieleen Kari Hotakaisen romaanitaiteen viemättä mitään pois Nymanin omintakeisuudesta.
Nyman kirjoittaa modernia työläisromaania niin, että työn merkityksettömyys suhteessa ihmisen ydinminään valottuu. Romaani tehostuu henkilövetoisesti, pelkistävästi mutta tunneviritteisesti. Ja kirjan kansi vaikuttaa niin, että Alkuhuudon näkee mielessä elokuvana: kuvaus on visuaalista ja kolmen henkilön pyöritys lisää tarinaan jännitettä.
•
Ossi Nyman: Alkuhuuto, Teos 2025, 271 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Eino Tainan romaanissa Se laajenee (Avain 2024) minäkertoja kuvaa taitekohtaansa. Vai onko kyse taitteesta? Kyllä kertoja käy läpi murrosiän kriisitilanteita, neurooseja ja kotikonflikteja, jotka ovat lieventyneet, sekä ylioppilaskirjoitusten jälkeistä ”koulutonta” aikaa. Minäkertojan tyyli kuvata ajatuksia, tuntemuksia ja havaintoja saa kuitenkin aikaan tunnelma, jossa asiat tapahtuvat tässä ja nyt, eli erityiset ”taitteet” eivät korostu. Siten esikoisromaani vaikuttaa kehitysromaanilta, jossa kehitys ei ole pääpointti vaan eläminen ajassa.
Minäkertoja asuu Helsingin Kumpulassa taiteilijaperheen huomassa. Hänen ympärillään on välittäviä läheisiä ja ystäviä. Kertojan uusi ystävä vaikuttaa tunnelmiin, samoin ailahteleva romanssinpoikanen. Keskinäinen välittäminen merkitsee, ei niinkään se, millaisen nimityksen suhde voisi saada.
Romaanissa korostuu yhdessäolo ja siihen liittyvä tekeminen tai tekemättömyys. Kummallisesti tässä romaanissa korostuu se, ettei moni asia korostu. Asiat liukuvat ja soljuvat, ja se välittyy sujuvalla kerronnalla. Liikettä lisäävät kulkureitit Helsingissä ystävien kanssa, ja erityisesti ratikkamatkat avutuvat pohdintoina ja satunnaisina kohtaamisina.
Se laajenee -kirjaa voisi kutsua keskusteluromaaniksi, jossa tunnelmaa virittävät vaihtuvat puheenaiheet, kulttuurivaikuttajat ja namedroppailu. Romaani välittää aikuisuuden kynnyksen haahuilun, joka ammentaa lyhyestä elämänkokemuksesta ja täyttyy ajatuksista hiustyylipohdinnoista filosofisiin ihmiselon ydinkysymyksiin.
•
Pohdimme Se laaajenee –tunnelmia keski-ikäisten (tai pikkaisen sen päälle) lukupiirissä. Tavoittaako tätiryhmä nuoruuden vibat?
Taru kirjoitti lukiessaan listaa viittauksista, joita romaanissa mainittiin. Kertojan nimeämästä musiikista, kirjallisuudesta, elokuvista, sarjoista, filosofeista jne. kertyi mittaa kolme ja puoli ruutuvihkon sivua. Tarulle tämä puoli kirjasta oli pikantti yksityiskohta, jolla kertojan maailma sai kontekstin. Ajan ja nuorten elämän kuvaajana romaani oli Tarusta mielenkiintoinen, lisäksi siinä oli hellyyttävyyttä.
Johannan kokemus romaanista oli se, että kirjan nuoret tuntuivat aidoilta. Kuvauksen tarkkuus viehätti, ja romaani loi siten oman maailmansa. Johanna pohti avainromaanin olemusta ja sitä, miten se houkuttaa yhdistämään fiktiokuvattua kulttuuriperheen tosielämään.
Jaan pitkälti lukupiiriläisteni kirjakokemuksen. Totesimme vielä yhteisymmärryksessä sen, että pienoista pitkittymistä kirjassa havaitsimme, eli hienoinen karsiminen olisi tuonut tarinaan dynamiikka. Vaan ehkei dynamiikka ollutkaan romaanin tarkoitus vaan tallennus nuoren aikuisen herkkyyden eri taajuuksista ja siteiden joustosta suhteessa muihin ihmisiin.
•
Eino Taina: Se laajenee, Avain 2024. Sain kirjan kustantajalta.
Paula Hämäläinen on kirjoittanut viihdyttävän kehitysromaanin kansainvälisiin kehyksiin. Tämä ei ole romanttinen komedia (Otava 2025) seuraa kolmikymppisen, lounaissuomalaistaustaisen Maijan suhdehistoriaa Tokiosta Lontooseen. Tunnelmassa vaihtelee kepeys ja kirpeys.
Romaanissa vuorottelevat Maijan ensi rakkauden tarina ja kolmikymppisen suhdesuhmurat. Maija opiskeli japania lukion jälkeen Tokiossa, jossa hän rakastui noin 10 vuotta vanhempaan japanilaismieheen. Suhdetta kesti noin vuoden ja sen seurauksena sydän särkyi. Sen koomin Maijalla ei juuri suhteita ole ollut, kun 30-vuotispäivän koittaessa Maija etsii tilanteeseen muutosta.
Romaanista voi löytää 30-kriisin aineksia. Joku voi nyt huokailla, että hohhoijaa. Katkaise voivottelu: Hämäläisen kirjasta pompahtaa yllätysmomentti, jota ei romanttiseen viihteeseen vivahtavista kirjoista löydy. Malta hetki, paljastan!
Ensin tämä. Konventioita romaani seuraa siten, että tärkeää Maijalle ovat ystävät. Englantilainen sydänystävä Rachel vaikuttaa vahvasti, ja kotomaasta säilynyt lapsuudenystävyys Karkkiin pysyy vaikka välillä kovin löyhästi. Maija valmistuu elokuva-alalata ja työskentelee mediayrityksessä (oi Bridget Jonens). Töistä löytyy kirjaan mehukkaita sivuhahmoja ja -juonia.
Paljastus, harvinaista ainesta! Maijan suhdehistoria ei koostu kepeistä baari-iltojen sänkykamari-ilotteluista. Tokio-rakkauden jälkeen kymmenen vuotta hiljaiseloa johtuu luottamuspulasta miehiin mutta myös fyysisestä vaivasta, vaginan hermokivuista. Tässä tarjoutuu tervetullut aihelma seksiseikkailuiden kyllästämiin konventioihin. Hämäläinen kuvaa kirjassaan kipua ja siihen liittyviä lääkärikäyntejä pysäyttävällä tavalla.
En pilaa kirjan tulevilta lukijoilta kirjan Tämä ei ole rakkausromaani lopputulemaa treffailusta ja sänkyseurasta. No, nimestä voi tehdä johtopäätöksiä. Romaanissa rakkauteen liittyy nousuja ja laskuja, yrityksiä ja erehdyksiä. Hämäläinen kirjoittaa selkeää, juoksevaa proosaa, on välillä salahumoristi ja välillä kuvaa mehukkaasti mutta pääosin eleettömästi. Mukava välpala!
•
Paula Hämäläinen: Tämä ei ole romanttinen komedia, Otava 2025, 232 sivua eKirjana BookBeatissa.
Sanna-Leena Knuuttila on kirjailija, joka kirjoittaa historiallisia romaaneita selkokielellä. Kolme kirjaa on ilmestynyt sota-ajan Suomesta, nyt on aihevuorossa suomalaisten siirtolaisvirta Amerikkaan 1900-alussa.
Toisen maan tyttäret (Reuna 2024) kertoo Mirjasta, joka muuttaa työn perässä Amerikkaan miehensä Niilon kanssa. Monen suomalaismiehen tapaan Niilo saa vaarallisen työn kaivoksesta, ja Mirja raataa pyykin pesijänä. Suunnitelmat yhteisestä elävät murskautuvat ja Mirja aloittaa yksin uuden elämän New Yorkissa.
Knuuttilan romaanin realismia tukee muutama valokuva, jotka tukevat kirjan aitoa tunnelmaa. Selkokieleen sopivasti kerronta on tavallaan karua ja toteavaa. Se vie selkeästi eteenpäin juonta ja Mirjan kokemuksia. Mukaan mahtuu havaintoja tunteista ja ihmisistä eri elämäntilanteissa. Hyvin tulevat esille amerikkalaisten työnantajien ja ulkomaalaisten palkollisten erot.
Romaanin kieli etenee hyvällä perusselkokielellä, joten kirja sopii monille selkolukijoille. Kirjan alussa taustoitetaan siirtolaisuutta. Esimerkiksi nuorille tämä romaani avaa suomalaisten siirtolaisuutta, ja Suomeen muuttaneille suomen kieltä opetteleville se kertoo siitä, että täältäkin on lähdetty paremman ja turvallisemman elämän perään.
•
Sanna-Leena Knuuttila: Toisen maan tyttäret, Reuna 2024, 79 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jonas Hassan Khemiriltä olen lukenut useamman romaanin ja ihastelen hänen kirjoitustyyliään. Khemirin romaaneissa monikulttuurinen Ruotsi näkyy sisältäpäin, koska kirjojen minäkertoja ja monet henkilöistä ovat Ruotsissa syntyneitä ruotsalaisia, joiden toinen vanhempi on kotoisin muualta, Khemirin kirjoissa yleensä Tunisiasta.
Khemirin uusin suomennettu romaani Siskokset (Otava 2024) loksahtaa luokkaan lukuromaanit. Noin 700-sivuinen järkäle sisältää tavallaan seitsemän kirjaa – ainakin kirjan osat on nimetty sanalla ”kirja”. Ensimmäinen ”kirja” käynnistyy vuodesta 2000 ja viimeinen sijoittuu vuoteen 2035. Kirjan mittaan Jonas-minäkertoja kuvaa perheensä elämää, jota värittää tunisialaisen, epäluotettavan isänsä vaikutus – poissaolevana varjostava. Toinen linja romaanissa on Jonasin kiinnostus lapsuuden ajan lyhytaikaisiin naapureihin, Mikkolan perheen kolmeen siskokseen.
Mikkolan perheen tunisialaisesta äidistä paljastuu kirjan mittaan yhteyksiä Jonaksen isään, mikä lisää Jonaksen kiinnostusta Mikkolan Inaan, Anastasiaan ja Evelyniin. Tyttöjen suomalaistaustainen isä on jo varhain kuollut, eikä miehen todellisesta isyydestä saada varmuutta. Yksi romaanin punainen lanka on kuitenkin ajatus siitä, että tyttöjen isän esi-isä on ollut New Yorkin pilvenpiirtäjien rakentaja. Tytärten suhde tunisialaisiin juuriinsa ja äitiinsä vaikuttaa kovin kompleksiselta kuten myös Jonaksella isäänsä.
•
Romaanin lavea tapa kertoa vaikuttaa välillä rasitteelta, mutta henkilövetoisuus koukuttaa lukemaan. Romaani rakentuu näppärästi niin, että sen eri osissa sekoittuvat Jonaksen vaiheet ja samalla aina etunenässä yhden Mikkolan sisaren elämänkulku mausteena kunkin sisaren suhde muihin siskoksiin.
Varsinainen romaanin jäynä on se, että Jonaksella on ollut vain hatara kontakti siskoksiin, siis siskokset tuskin muistavat kohdanneensa tätä. Jäynää lisää se, että Khemiri sotkee autofiktiivisiä ja muista romaaneista tuttuja (mahdollisesti omaelämäkerrallisia) aineksia ja tarinointia siskoksien elämäntapahtumiin, joita hän-kerronta vie eteenpäin kaikkitietävän tai siskojen elämän sisällä havainnoivan kertojan keinoin.
Välillä romaanin spekulatiivisuus korostuu, koska kertoja avoimesti sepittää ja kuvittelee tytöistä aikuisiksi naisiksi kasvavien siskosten ajatuksia, toimintaa, suhteita ja elämää kaikkineen. Esimerkiksi näin:
”Kun Anastasia sai ensimmäisen palkkansa, hän lähti keskustaan ostamaan lahjoja siskoilleen, se oli symbolinen tapa kiittää puolesta vuodesta, jonka aikana siskot olivat maksaneet hänelle kaiken. Hän poistui T-Centralenissa, nousi liukuportaita maan tasolle ja asteli Sergelin torin mustavalkoisten kolmioiden ylitse. Ehkä hän ajatteli sitä kesää, jona oli pelannut siellä koripalloa Inan kanssa, ehkä hän ajatteli joukkotappelua, ehkä hän ajatteli minua, ehkä hän muisti minut ’takertuvana tyyppinä, joka alkoi pelata korista samassa joukkueessa, koska oli rakastunut Evelyniin’, mutta luultavinta silti on että hän vain kulki torin poikki muistelematta mitään edellä mainituista, niistä oli jo kauan eivätkä ne merkinneet nykyhetkessä.”
•
Khemiri (ja suomentaja) on taitava virkkeiden vitkuttelija. Sanat seuraavat toisiaan ajatuksia kuljettaen niin, että pisteitä on harvakseen. Pitkävirkkeisyys ja silti helppolukuisuus tuo mieleen Pajtim Statovcin viimeisimmän romaanin lauserakenteen. Tyyli tuo rytmiä ja luistavuutta kieleen.
Runsaaseen romaaniin mahtuu tukku teemoja, joiden kehittyvää käsittelyä seuraan kiinnostuneena. Tärkeinä pidän teemoja vanhemmuudesta, sisaruussuhteista, rakkaudesta, kuolemasta, mielenterveydestä, juurista ja monikulttuurisuudesta. Mikään ei ole mustavalkoista: sävyjen kirjo pitää kiinnostusta yllä.
Esimerkiksi monikulttuurisuus herättää paljon ajatuksia. Tunisialainen elämänmeno kirjan yksilöiden kautta kuvattuna (etenkin Jonaksen isä ja sisarusten äiti) sisältää runsaasti negaatiota (arvaamattomuus, epäluotettavuus, taikauskoisuus, salailu, epätasa-arvoinen kohtelu) ja toisaalta ei; samalla kantaruotsalaisuus näyttäytyy pintasuvaitsevaisena, pinnanalaisen ylimielisenä suhteessa ”muihin”.
Romaanin lopputulemana voi pitää sitä, ettei mistään tule valmista, vain ”matka” merkitsee. Toki minäkertoja sitoo loppua kohti yhä enemmän itsensä mieltään nävertäneisiin siskoksiin ja palkitsee siten(kin) lukijaa. Otapa selvää, miten. Saat kenties sellaisen perinteisen lukunautinnon, joka kestää pitkään; loikoilet sohvannurkassa kirjan sivuja verkkaan käännellen, kenties välillä nakertelet suklaapaloja, siemaiset huikan pehmeää punaviiniä, hymähtelet ja vuoronperään huokailet lukemallesi, jatkat sivulta toiselle edeten ja lopussa jäät mielessäsi kelaamaan ja jatkamaan romaanihenkilöiden elämää.
•
Jonas Hassan Khemiri: Siskokset. Suomentanut Tarja Lipponen, Otava 2024, 728 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Kolmihenkinen lukupiirini kokoontui videotapaamiseen keskustelemaan Markus Nummen romaanista Käräjät (Otava 2024). Itse aloitin sen kuuntelun lokakuussa, mutta kirja vaikutti minusta sellaiselta, että perinteinen lukeminen antaa sille parhaiten oikeutta.
Romaanin 1930-luvun kyläpahanen edustaa hyvässä ja pahassa yhteisöllisyyttä. Kirkonkylän pappi paasaa omaa asiaansa, oikeistolaiset ajan äärikantoineen omaansa ja työväenliikkeen punakirjavaiset kansalaissodan jälkikuohuna katkeruuttaan. Kyläkunnan kulkuun vaikuttavat lisäksi opettaja ja virkavalta. Jälkimmäisestä kylään tulee Vaasasta lääninetsivä selvittämään vahingossa paljastunutta sikiönlähdetyssarjaa. Nelisenkymmentä kuulusteltavaa käydään läpi, tuomioita tulee ja juttuun kytkeytyy vilppiä ja rötöstä.
•
Nummen romaanin voimaan vaikuttavat kerrontakeinot: eri äänet ja näkökulmat. Kiinnostavin on kirjan keskiön Vilja-täti, mieleltään järkkynyt opettajan sisko, joka yläkerran ikkunasta seuraa kylän tapahtumia ja eritoten kyläläisiä. Viljalle on nuorena sattunut sellaista, että Viljan mielen oli pakko sulkeutua. Vuonna 1938 tapahtumat laukaisevat Viljan mielen luukut auki, ja se välittyy väkevästi kirjan kerrontaa muuttaen.
Viljasta kehkeytyi tämän vuoden yksi innostavimmista kirjahenkilöistä. Mitä mieltä olivat Johanna ja Taru? No, mehän olimme hymisevän yksimielisiä siitä ja koko kirjasta: Viljan hahmo ja kerrontaan kirvoitti meiltä runsaat kehut. Sivustaseuraajan päärooli kosketti meitä:
”Meni hetki, ennen kuin ymmärsin mitä hänen sanansa merkitsivät. Pelkkä olemiseni, Vilja-tädin olemassaolo, näytti nostavan Sofian pintaan ja kannattelevan häntä pahimman yli. Hänen ei tarvinnut olla minä, Vilja-täti.
Ei ollut helppo hetki tajuta, että noin se oli. Minä olin hänen lohtunsa, minun harmaa elämäni hänen tyynnyttäjänsä.
Ymmärrys ja tieto tuottavat joskus tuskaa.”
•
Romaanin runsaus tulee esille henkilömäärässä ja tapahtumissa. Meitä puhututti yhteisö, jossa kaikki tiesivät, mitä tapahtui ja hyväksyivät sen. Sikiönlähdetys oli yhteisössä monenmoinen selviytymiskeino, esimerkiksi sillä säilytettiin toimenpiteestä huolimatta elämää. Vain valtiovalta tuomitsi. Romaanin tapahtumat etenevät siis tuomioihin, ja nykylukija saa aimo annoksen sukupuolista eriarvoisuutta lain edessä: naisen sana ja asema ei ollut tuolloin kummoinen, ja moraalikoodi näyttäytyy paljaan misogyynisenä.
Ajankohta juuri ennen maailmanpaloa herättää myös kiinnostuksen, ja yksi kirjan juonne on nuoren saksalaisen kesävierailu opettajan perheessä. Natsiaate väreilee, vaikkei sitä suoraan sanoteta. Samalla kuvaus keskittyy opettajan perheen ja kylän nuorisoon, mikä tuntuu myös kertaavan Viljan nuoruutta: saavuttamatonta rakkautta ja samalla seksuaalisen väkivallan uhkaa ja väkivaltaa. Nuoruuteen kuuluva epävarmuus, rakkaudenkaipuu ja haavoittuvuus ovat joka sukupolvessa ainutlaatuista – ja voi sitä, joka nuoren särkee! Särkijä voi olla toinen ihminen tai sota.
Koskettavasti romaaniin tulee mukaan sota siten, mitä se tekee kyläkunnalle: sankarihautausmaa täyttyy ja sodasta palanneet nuoret eivät ole entisellään sotakokemusten jälkeen. Kukaan ei ole entisellään, ja vanha väki vanhenee ja haudataan.
•
Lukupiirissämme ihastelimme romaanin rakennetta, yhteisön ja ympäristön kuvausta ja henkilöiden hienovaraista mutta sävykästä luonnehtimista. Poimimme useita yksityiskohtia todistamaan Nummen kerrontataidosta. Pohdimme, miksi sodanjälkeisestä ajasta kerrottiin lopuksi yllättävän paljon, mutta kaikelle löysimme perusteita. Vaikersimme: miksi Käräjät ei ollut Finlandia-ehdokas. Pidämme peukkuja Runeberg-palkinnolle.
Romaani kuvaa vääjäämätöntä elämänkulkua, mutta tarjoaa Viljalle todellisen loppunousun. Ehkä siinä on hiukan ruusunnupun romanttisuutta, mutta silti se lohduttaa ja palkitsee. Hyvälle annetaan mahdollisuus, hyvä on aina mahdollista, sittenkin.
Ja elämä, se vain jatkuu:
”Nyt vuosien jälkeen ja monen surujuhlan läpi näen sen toisin. Ei yhden talon suru ole koko kylän suru, ei yksi ja sama. Sellaisia me kaikki ihmiset olemme. Ajattelemme omia murheitamme ja ilojamme, hyvä kun jaksamme naapurin puolesta tipauttaa yhden kyynelen. Elämä jatkuu, pakko vain on jatkua ja hyvä että jatkuu. Oikeus ja kohtuus pitää olla suremisessakin: käräjät käydään, tuomio saadaan, rangaistus kärsitään ja siitä mennään eteenpäin. Ei pidä jäädä loppuelämäkseen kahlaamaan kyynelvesiin.”
•
Toinen lukupiirikirjamme oli Fred VargasinSinisten ympyröiden mies, josta jo olen ennättänyt postata. Lukupiirin yhteisymmärrys päättyi siihen – tai kaksi oli samaa mieltä: Vargasin Adamsberg-esikoinen sai Johannalta ja Tarulta haukkujen ryöpyn. Saan siis rauhassa helliä Adamsbergia tykönäni.
•
Markus Nummi: Käräjät, Otava 2024, 393 sivua eKirjana (äänikirjana 17 t 57 min, lukijat Eeva Soivio, Kristo Salminen). Kuuntelin vähän alkua, luin BooksBeatissa.
Käynnissä on vielä muutaman viikon (loppuu 20.1.2025) Selkokeskuksen äänestys, jossa etsitään Suomen parasta selkokirjaa (äänestyslinkki tässä). Minunkin tuotannosta voisi löytyä äänestettävää, mutta parhaus on aina lukijan valinta.
Olen mukauttanut kymmenisen selkokirjaa ja kirjoittanut alunperin selkokielelle seitsemän selkokirjaa. Lisäksi runoantologiassa Vanhat runot, uudet lukijat on omia tietotekstejä runomukautusten lisäksi, eli se on sekä-että. Helmikuussa minulta ilmestyy seuraava selkokirja: novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain).
Helmet-lukuhaaste 2025
Vuoden 2025 Helmet-haaste on julkaistu. Saman haasteen voi ottaa vastaan myös selkokirjoin. Vinkkaan, mitä kirjojani (omia ja mukauttamiani) voi käyttää haasteessa.
Kirjan nimessä on jokin seuraavista sanoista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes
Fantasiakirja: fantasiaineksia on novelleissani, Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön, pikkuisen myös romaanissa Sormus; myös mukautuksessa Magdalena Hain Sarvijumala
Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: romaaneissani Lauralle oikea ja Sormus, myös kaikissa romaanimukautuksissani (Ahon Papin rouva, Canthin Hanna, Canthin Agnes, Canthin Salakari, Hain Sarvijumala, Jotunin Huojuva talo, Kiven Kullervo, Mustosen Paimentyttö, Runebergin Hanna)
Kirjassa joku valvoo yöllä: Aamusta yöhön (ilmestyy helmikuussa)
Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle: Sain unessa aiheen ja tarinan alun, Sormus.
Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjasta (Aamusta yöhön, ilmestyy helmikuussa)
Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli: kaikista, mutta kirjojeni nimistä etenkin Onnen asioita ja Hyvä päivä
Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: runokirjat Kierrän vuoden ja Onnen asioita
Kirjassa on konflikti eli esimerkiksi riitatilanne: Sormus, Niin metsä vastaa
Kirjassa joku käy elokuvissa
Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Kiven Kullervossa ilkeilee leipänsä kanssa Ilmarisen vaimo, ehkä vähän ilkeä on Maria Jotunin Huojuva talo -romaanin päähenkilön sisko, myös Juhani Ahon Papin rouvassa on ilkeilevä nainen, ja Magdalena Hain Sarvijumalassa on hyytävä naispaholainen.
Kirja, jonka kirjoittaja on työskennellyt kirjastossa
Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
Kirjassa joku joutuu haaksirikkoon eli esimerkiksi laiva hajoaa myrskyssä
Kirja, jossa on henkilöluettelo tai henkilöiden sukupuu: kaikissa romaaneissa, jotka olen kirjoittanut tai mukauttanut, on henkilöluettelo; Sormus-romaanissa on lisäksi sukupuu.
Kirjan päähenkilöllä on kissa tai koira: esimerkiksi kissa on Aamusta yöhön -kokoelman novellissa Sofia.
Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa, esimerkiksi L. Frank Baum: J. L. Runeberg, Hanna-mukautus
Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: minulle on sanottu, että Sormus on elokuvallinen tarina – se sopisi neliosaiseksi sarjaksi.
Kirjassa on muusikko
Kirjassa joku on lomalla: Sormus, Niin metsä vastaa, myös mukautuksessa Sarvijumala (sairausloma).
Kirja, jonka nimestä pidät: Kaikista omistani 😉
Kirjassa joku rikkoo lakia: Canthin Salakarissa tapahtuu naiselle pahaa… Kiven Kullervo polkee lakia jos toistakin.
Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
Kirjan henkilö on itse valinnut, ketä hänen perheeseensä kuuluu: Lauralle oikea -romaanissa ystävä on kuin sisko.
2000-luvulla julkaistu kirja, jonka lukeminen on kielletty jossain maassa
Kirjassa joku on järvellä: Sormus ja Niin metsä vastaa, myös mukautuksissani ollaan järvellä, esimerkiksi Papin rouva ja Salakari.
Kirjailijan uusin kirja: Aamusta yöhön ilmestyy helmikuussa, ja jos luet kirjojani haasteeseen sitä ennen, uusin oma kirjani on runokokoelma Alusta loppuun.
Kirjassa on häät tai hautajaiset: Enni Mustosen Paimentytössä on Topeliuksen hautajaiset, myös Canthin Salakarissa kuvataan hautajaisia.
Kirja, jonka päähenkilölle työura on tärkeä: Canthin Agnes (jos miehen ylläpitämän rakastajattaren elämä on ura)
Kirja liittyy Tove Janssoniin
Kirjassa joku ratsastaa
Kirjassa on kuuluisa rakennus
Kirjan nimessä on sana mies tai poika
Kirjassa joku opiskelee sisäoppilaitoksessa
Kirjailija on kotoisin maasta, jossa haluat käydä
Elämäkertaromaani eli kirja, jossa on oikeaa ja keksittyä tietoa jonkun kuuluisan henkilön elämästä: Paimentyttö-mukautuksessa on mukana Topeliuksen perhe.
Kirjassa joku etsii ratkaisua arvoitukseen: Sormus
Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Alusta loppuun, Kierrän vuoden, jos toki myös tulevassa kirjassa Aamusta yöhön
Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Sormus (nälkävuosien jälkeen ei ollut helppoa)
Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Kiven Kullervo säntäilee huonosta valinnasta toiseen, ja Jotunin Huojuvan talon Lea tekee todella huonon miesvalinnan.
Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
Kirjassa joku hoitaa ihmistä, esimerkiksi lasta tai sairasta ihmistä: mukautus Sarvijumala
Kirjassa on isä ja tytär: Sormus
Suosittu kirja eli kirja, jonka todella monet ihmiset ovat lukeneet: Klassikkomukautuksiani ovat aikanaan monet lukeneet, esimerkiksi Runebergin Hanna, Canthin Hanna, myös kirjan Vanhat runot, uudet lukijat runoja on aikanaan luettu paljon. Enni Mustosen kirjoja luetaan paljon: Paimentyttö.
Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 48): Runebergin ja Canthin Hannat
Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 47): Runebergin ja Canthin Hannat
Kirja on julkaistu vuonna 2025: Aamusta yöhön (helmikuussa)
Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti kaikkia
”Juuri nyt meri on niin tyyni, että sitä katsellessa tuntuu kuin ongelmaa ei olisi. Kuvittelen mielen kuohuavaa osaa, sitä äänekästä pintakerrosta, joka vaahtoaa ja riehuu. Liian usein tulee katsoneeksi parin sentin syvyyteen luullen sitä kokototuudeksi, vaikka ihminen on Mariaanien hauta, ytimeen asti auki.”
Salli Karin esikoisromaanin Vedestä ja surusta (Siltala 2024) kertoja matkustaa joksikin aikaa islantilaiseen taiteilijaresidenssiin. Hän puuhastelee arkisia, tutkailee ympäristöä turistina, käy paikallisessa ulkouimalassa ja tutustuu varovaisesti muuhun residenssiväkeen. Juttuni alun sitaatti viitoittaa siihen, että kertoja tekee psyykkistä työtä, joka etsii kirjallista muotoa.
Aikatasot vaihtelevat, sillä nykyhetkeen Islannissa siirtyvät muistot, jotka selittävät kertojan melankoliaa. Karin teksti on toteavaa ja selkeää – joutuisaa lukea. Pintakirkkauden joukkoon mahtuu metaforiksi muuttuvia huomioita, mutta nekään eivät jää yksityisiksi hämäryyksiksi. Välillä kirjasta saa lukea kertojan muistiinpanoja, joista osa runollistuu, osassa on aforismipotentiaalia.
”Teen mielessäni muistiinpanoja.
Muistan nämä:
Sateenkaariväreet reisiä pitkin auringon osuessa altaaseen.
Pohjaan ilmestyvät enkelivarjo kun ui autingon hetkellä rintaa.
Silmien sumeus pinnan alla, sukellus pitkin pohjaa, pohjassa hiekkaa ja lehtiä.”
Menneisyydestä nousee kertojan potilaskokemus, joka ollut sekä kehollinen että siitä irtautumisen kokemus. Kirja avaa vakavan sairauden psyykkisiä vaikutuksia: elämän epävarmuus ja sattumanvaraisuus pysäyttävät niin kirjan päähenkilön kuin lukijankin.
Vedestä ja surusta jää aistillinen, kehollinen jälkikuva. Tunteet ja kokemukset resonoivat siinä fyysisesti ja mielentilaisesti. Kiinnostavasti kirjassa on samanlaista pohdintaa kuolemanvaarakokemuksesta kuin Anni KytömäenMirabiliksessa: kummassakin päähenkilö jää kiinni vaaran tunteeseen ja suruun, joka ei irrota. Muuten aihepiiriltään ja kerronnaltaan toisistaan poikkeavat kirjat voi yhdistää sitaattiin Karin romaanista:
”Lisäksi tämä (tätä älä kerro muille):
Suru on kadonnut matkatavara, joka palautuu aina omistajalleen.”
•
Salli Kari: Vedestä ja surusta, Siltala 2024, 227 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Hyvää itsenäisyyspäivää 2024. Päivän tulisi olla ilon juhla, sillä demokraattisen valtion sananvapauksineen tulee olla riemun aihe. Päivää varjostavat fasistiset marssit ja muut ääriaatteet, jotka ihailevat diktatuuria. Demokratiassa kaikki saavat marssia asiansa puolesta, kun taas heidän ihailemansa diktatuurit tukahduttavat mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun.
Itsenäisyyspäivä johtaa usein myös sotien muisteluun, ja tämänhetkinen eurooppalainen sotatila suuntaa katseet itään. Siksi lukemistonani on ollut Nina Honkasen romaani Rakkaani, Vladimir (Into 2024), jossa vaikuttaa tämän ajan sodanlietsoja ja demokratian tuhoaja Putin. Sen rinnalla esittelen romaanin toisesta diktaattorista, Stalinista, josta Pirkko Saisio on kirjoittanut kirjan Suliko (Siltala 2024).
Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir
Nina Honkasen romaanissa viisikymppinen Heikki totuttelee eroon pitkäaikaisesta avioliitosta. Ex-puoliso Maria hoitaa yllätyspestiä, pääministeriyttä. Ex-puolisoista tulee isovanhempia samalla, kun edeltävä sukupolvi makaa sairaalassa. Tämä sairaalassa aikaansa tappava Heikin äiti, eläkeläinen Helmi, on romaanin sykkivä ydin.
Mutta ensin Heikistä. Tämä omaansa, äitinsä ja perheensä elämää koossa pitänyt huolehtija on yhtäkkiä tyhjän päällä. Hän tutustuu inkeriläiseen katusoittaja-Toivoon (huomaa etunimen merkitys). Toivon muistelut tarjoavat Neuvostoliitto-, Venäjä- ja Suomi-tason. Heikin omat kierrokset kasvavat kirjan edetessä, ja lukija saa pohdittavakseen, mitä uskoa ja mitä ei.
Entä Helmi? Helmillä on ollut nuorena lyhyt suhde Putinin kanssa Turussa. Se ei jätä rauhaan naista, joka sairasvuoteellaan seuraa ja penkoo poliittisia taustoja. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa maukkaasti yhdistyvät kohtaamisen muistot ja tulenkivenkatkuinen kommentointi ”rakkaan” Vovan rikollisesta (maailman)poliittisesta toiminnasta.
”Eroottisesti ja poliittisesti kirje kirjeeltä kuumeneva tunnelma oli Helmin sadomasokistinen tapa silittää rakastettunsa egoa samalla kun antoi äidin kädestä.”
Honkanen on keksinyt näin oivan keinon olla saarnaamatta: Helmin kirjelmöinti tekee sen kaikkien puolesta puuttuen epäkohtiin ja vääryyksiin rempseillä ja kumartamattomilla kirje-epistoloillaan. Kirjeet, Heikin ja Marian osuudet vuorottelevat kirjassa. Mariasta saadaan romaaniin näkökulma kotimaan politiikkaan. Romaanista tunnistaa melkein näköispatsaita politiikan vaikuttajista mutta kuitenkin niin, että fiktio suojelee kirjailijaa.
Minua riemastuttivat Helmin räväkät kirjeet ja niiden tulituskieli. Maria jäi aika yksiulotteiseksi, mutta Heikki miellyttää tunnistettavana selustan turvaajana, jonka selkärangan katkaisee korsien keko. Honkasen kirja saattaa jäädä aikakirjoihin nimenomaan aikalaisromaanina, joka kaunokirjallistaa poliittisen tilanteen.
•
Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir, Into 2024, 392 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla – kiitos!
Pirkko Saisio: Suliko
Pirkko Saisiolle tyypilliset tarinoiden lohkeamat kolisevat vaikuttavasti hänen uutuusromaanissaankin, Sulikossa. Kuka tai mikä on Suliko? Kyse on hahmosta, jota Stalin loppuvaiheissaan haikailee ja jolle hän suuntaa ajatuksiaan.
Romaani liukuu aikatasoista toiseen. Niissä kelataan Stalinin elämäntapahtumia ja pysähdytään ennen kuolemaan vuoteen 1953 ja sen jälkeenkin päähenkilön tajuntaan. Saisio on taitava luistelemaan aiheesta ja ajasta toiseen. Hetkittäin seuraaminen tuotti minulle pieniä vaikeuksia: henkilönimiä viuhuu runsaasti ja venäläiseen tapaan vaihtuvat saman nimen variaatiot.
Tiedämme kaikki jo entuudestaan Stalinin julmuuden. Mitä uutta voi joukkotuhoajasta tarjota? Saisio ei psykologisoi, vaikka hirmuhallitsijan taustassa trauma seuraa toistaan. Kaunokirjallinen kerronta antaa faktoille lisää järkyttävyyttä. Esimerkiksi valokuva, jossa Stalinin sylissä on pikkutyttö, avaa kipeästi, mitä tarkoitti yksilöille ja heidän läheisilleen käväisy Isä Aurinkoisen säteilyssä. Tuhoa.
Luulen ymmärtäväni romaani kirjalliset ansiot sanonnan tasolla. Valitettavasti en päässyt pintaa syvemmälle – kenties Stalin-hahmo kaikkiaan vastenmielisenä pysyi niin väkevänä ennakkoluulona, että se esti pureutumisen. Silti: kaikki kunnia Saision Nobel-palkintoon johtavalle tuotannolle. Muistelen esimerkiksi hukeaa Passionia.
”Mitä minä näin Aidassa? Mitä olin nähnyt kun hän oli istunut minua vastapäätä vankilan vierailuhuoneessa? Olin nähnyt lapseni. Mutta tulisin aina näkemään hänessä myös murhaajan.”
Romaaneissa on aina jokin aihe, joskus useimpia. Toisissa kirjoissa aihe painaa enemmän kuin toisissa. Annamari Marttisen romaanissa Tapahtui mitä tahansa (Tammi 2024) aihe musertaa. En muista lukeneeni kotimaista romaania, jossa kuvataan vanhemman tunteita ja ajatuksia lapsen rikollisen teon jälkeen.
Dekkarit usein unohtavat uhrin ja rikollisen perheen, koska pääasia on seurata rikoksen ratkaisemista. Romaanit rikoksista painottuvat toisin. Tapahtui mitä tahansa –romaani rakentuu tilanteesta, jossa eroperheennuorin lapsi, nuori aikuinen Aida on huumepäissään murhannut toisen nuoren kanssa nuoren miehen. Kirja seuraa mielentilatutkimuksen, vankeuden ja oikeudenkäynnin aikoja. Kertojana toimii ahdistunut isä.
•
Isä yrittää sinnitellä työssä, mutta karttaa kontakteja. Ex-vaimon kanssa yhteys tapahtuu vain pakollisissa tilanteissa, ja aikuiset lapset Isla ja Roni käsittelevät siskon tilannetta eri strategioin. Isä käy tapaamassa Aidaa – latautuneita kohtaamisia, jotka eivät vapauta tunteita. Kaikkien suhteiden ja kohtaamisien alla ritisee pettävä jää.
Kirja on kiinnostava siis harvinaisen aiheen vuoksi. Kiinnostavaa on myös se, että harvoin lukee kirjaa, jossa henkilöt pysyvät lukossa, eikä heidän ytimiinsä yletä. Vaikka isä on auki ajatuksineen, hämmennys asiantilasta jää tekstiin elämään. Se on uskottavaa, se on raskasta.
•
Kertoja ei enää tiedä, miten olla muiden ihmisten kanssa. Syynä vaikuttaa ilmeinen: lapsen teosta vuotaa joka suuntaan musta syyllisyyden virta – kaikki mahdolliset tunteet ja elämänkysymykset: voiko elää, rakastaa, miten, ketä, koskaan?
”Mitä olin tehnyt väärin, että Aidasta tuli murhaaja? Että hän masentui ensin pahasti ja haki sitten apua huumeista? Olinko miettinyt tätä miljoonia kertoja? Olin, ja tulisin miettimään elämäni loppuun.”
Juonta avartaa isäkertojan työkaveri Olli, joka yrittää kaveerata kertojan kanssa. Hänkin on ystävän tarpeessa, mutta itseensä käpertynyt kertoja ei kykene sitä ymmärtämään. Romaanin juhannuskuvaus pusertaa ilmat kehosta, mutta onneksi muutama tuttavuusväläys myöhemmin hieman helpottaa oloa.
Ei ole siis mikään feel good -teos kyseessä. Ehkä romaani viipyilee liiaksi, mutta ymmärrän aiheen pakottaneen itsensä tähän muotoon, myös siihen, että kertoja on mies. Marttinen tuo näin uutta kulmaa naisnäkökulmavetoiseen tuotantoonsa, mutta jotain myös säilyy. Arjesta selviämiseen vakavan sattuessa lukija saa vertaiskokemuksen: päivä täytyy vain elää toinen toisen perään.
•
Annamari Marttinen: Tapahtui mitä tahansa, Tammi 2024, 180 sivua. Luin BookBeatissa.
Marraseliö saa ravintoaan kuolleesta, ja romaani Marraseliö elävöityy kuolleesta rakkaudesta ja edesmenneestä elokuvaohjaajasta – muun muassa. Moinen kirjan kuvailu ei oikein anna oikeutta tekstille, joka moninaisena vilistää sivulta toiselle, tekstilajista ja kerrontamuodoista toisiin. Tämän romaanikokemuksen veikkaan voittavan.
Liv! -romaanin voi lukea perheromaanina, sillä yhdelle jäsenelle sattunut väkivallan uhka osuu koko perheeseen. Romaani ilmaisee poikkeuksellisesti sen, että ei pelkkä teko vaan vain aie järisyttää ja järkyttää. Fiktio osuu aikaan, jolloin faktaa on monien miesten salliva asenne naisiin kohdistuvaan väkivaltaan.
Kinnusen taito kuvata henkilöitä ja heidän kipupisteitään on vertaansa vailla. Vaikka suomalaisessa kirjallisuudessa on lukuisia puhumattomien perheiden kuvauksia, ei Kaarna vaikuta vanhan toistolta. Lisäksi aihe – partisaanien aiheuttamat traumat – tuo suomalaiseen sotakuvaukseen uutta ainesta.
Sympaattisen puhtaasti ja suorasti selostettu tunteiden vuoristorata nimensä mukaisesti äidin etsinnästä puhuttelee. Yhteiskuntamme ei ole järin lapsimyönteinen, joten on ilahduttavaa, että lapsen saamisen tärkeydestä ja tunnepuolesta julkaistaan kirjoja. Pidän kovasti kirjan kuvauksesta. Silti olisin voinut valita ehdokkaaksi kaunokirjallisuuskannalta Saara TurusenHyeenan päivät, joka omakohtaisuudessaan on piirun verran fiktiotyylisempi kuin Äitiä etsimässä. Makuasioitahan nämä!
Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito (Like)
Tämä romaani on minulla vielä alkutekijöissään. Voin vain todeta, että romaanin alku vaikuttaa suoralta kerronnalta miehestä, joka pysyy elävien kirjoissa korvaushoidon avulla. Minuun koski kuvaus raivostuttavan epäreilusta opettajasta – ja sellaisesta sain lukea myös seuraavan ehdokkaankin romaanista.
Kouluilkeys ja -väkivalta on vain yksi puoli tätä romaania. Toinen on Jugoslavian sota, kolmas sukupolvia riivaava väkivaltaperinne, neljäs toiseuden vierastaminen, viides… Statovci on mestarillinen kertoja ja kielen käyttäjä. Romaanin pitkät, pilkutetut virkkeet laukovat mielen, havaintojen ja kokemusten sarjatulta, jota liekittää symbolien ja myyttien roihu. Voisi voittaa – mutta veikkaan silti toisin.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 