Aihearkisto: Runot

Heli Laaksonen: Ilone & Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kirjoittaa kirjoja, joita julkaistaan, kuvataiteilee ja estradiesiintyy. Tätä syksyä ryydittää laaksoslainen väri-ilottelu sekä kirjana että kiertueena.

Ilone-kirjapari

Heli Laaksonen kuvittelee ja Elina Warsta kuvittaa, lopputuloksena on värejä sanoittava ja ilmaiseva kirjapari Ilone ja Ilone. Väriharjoituksia (Orava-kirjat 2025). Ensin mainittu täytyy värirunoista ja muista väriaiheisista teksteistä sekä Warstan kuvituksesta. Jälkimmäinen on värityskirja, jonka kukin voi täyttää mielensä mukaan.

Ilone-kirjan runot on kirjoitettu lounaisella lyhytsuomella taattuun tyyliin: runot pitävät kiinni väriteemasta, mutta runoilija Laaksosen omaperäisesti asioita havainnoiva ja yhdistelevä mieli järjestää yllättäviä asia- ja tunnelmayhdistelmiä. 

Runoissa tyypillistä on elollistaminen: erilaiset otukset ja kasvikunnan edustajat ajattelevat, puhuvat ja toimivat ihmisolentojen kera. Hevonen voi päästä rötköttämään sohvalle ja siemen saapua kevätjuhliin.

Kirjan alkupuolen runot loksahtelevat tiettyihin väreihin. Suosikkejani tässä hetkessä on kaksi runoa: ”Tul föli”, jossa inhokkivärini ruskea muuttuukin perin innostavaksi, ja ”Ko tonttu ei enä kestäny”, jossa yksi suosikkiväriestäni eli punainen elää kyllästyneen tonttu-ukon tunnelmissa. Värillä on väliä, mutta aina ei. Siitä sydämeen käyvästi muistuttaa runo ”Ihmise värine”. Tasa-arvoisuus saa siinä runossa pelkistetyn ja kauniin tiivistyksen.

Ilone-kirjan loppuosassa on monta runoa, jotka eivät pureudu vain yhteen väriin vaan joissa pohdituttaa ylipäätään elämänmeno. Lisäksi loppusivuilla kirja tarjoaa viihteellisen tieto-osuuden kutakuinkin yleiskielisesti väriopista ja muusta värimaailmaan kuuluvasta sekä kirjan murteesta.

Ja sitten: kirjan kuvitus, sen muodot, hahmot, värit ja sommittelu. Mitä silmäkarkkia! Warstan ja Laaksosen yhteistyö tuottaa saumattomasti toisiinsa lomittuvan kokonaisuuden. Ei toista ilman toista. Nautinnollista.

Itselleni värit ovat tärkeitä, ja nautin aika räikeistä väreistä ja yhdistelmistä. Oli ilo kirjassa tutustua suosikkiväreihin mutta myös vierastamiini sävyihin. Jälkimmäisistä sain entistä enemmän irti, sillä hailakkuus muuttui kiinnostavaksi verbalisoinneissa kuten peessi tofunvalkoisena.

Kesällä kuulin jutun nelivuotiaasta Elmasta, joka siteeraa mummulleen ulkoa Heli Laaksosen runoja. Iloitsen Elman ja muiden 4 – 100 -vuotiaiden puolesta, että on ilmestynyt uutta ulkoa lausuttavaa tai kirjasta luettavaa. Ilone viehättää eritoten kokonaistaideteoksena. Ja vaikka olen vierastanut värityskirjoja, saatan avata puuvärilippaan ja alkaa täyttää tekijäparin liitännäisvihkosta Ilonen. Väriharjoituksia.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Runoilijan värikäsityksiä. Orava-kirjat 2025, 71 sivua.

Heli Laaksonen & Elina Warsta: Ilone. Väriharjoiyuksia. Orava-kirjat 2025.

Sain kirjat kirjailijalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

Ilonhilaaja

Heli Laaksonen kiertää Suomea syksyllä 2025 Ilonhilaaja-keikoilla. Lokakuisena perjantaina hän saapui Helsingin Kannelmäkeen ja täytti Kanneltalon.

Esitys rakentuu Ilone-kirjan värimaailmasta. Rekvisiittana on värilippuja ja matkalaukut, jotka on maalattu eri värein. Matkalaukut toimivat esityksen teemarytmittäjinä. Oranssista aloitetaan, Hankkija-lippiksen värisistä muistoista, välillä käväistään mustassa, sillä sitä on kaikessa, ja lopuksi viihdytään vaaleansinisissä väärinkäsityksissä ja mokissa.

Käsikirjoitus koostuu Laaksosen rennosta stadup-tyylisestä jutustelusta ja runonluennasta. Arvostan suuresti tätä ainutlaatuista yhdistelmää monestakin syystä, ja tähdennän tässä niistä yhtä: runot elävät osana kaikkea muuta, ei erityisjuhlallisena kohottajana vaan juttujen rinnakkaisina ja arkihetkien virittäjinä. Sen lisäksi esitys herkuttelee sävyillä, sillä esiintyjän paljastukset hölmöilyistään naurattavat mutta muistot ja havainnot katoavaisuudesta lisäävät hupiin myös tummia juonteita.

Voin todeta, että väliajaton, kompakti kokonaisuus tarjoaa sitä, mitä se lupaa. Jopa perushapan seuralaiseni hymähteli ja valostui esityksen aikana, kenties hetkittäin jopa liikuttui. Siispä Ilonhilaaja pirskottaa hyvän mielen ja elossa olon tunnelmia. Sellaista tämä aika kaipaa.

Heli Laaksonen: Ilonhilaaja-esitys Kanneltalossa 17.10.2025.

Lisää esitystietoja runoilija-esiintyjän kotisivuilla.

Ostin lipun esitykseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Runot, Tapahtuma

Eino Leinon Seikkailijatar ja muuta selkokielellä kansainvälisenä selkokielen päivänä 28.5.

Eino Leino (2887 – 2926) oli tuottelias kirjailija, joka julkaisi runojen lisäksi runsaasti proosaa ja draamaa. Lisäksi hän toimi tietokirjailijana ja toimittajana. Monipuolisuuteen ei ole aina suhtauduttu myönteisesti, ja esimerkiksi Leinon proosa on pistetty ”vain” toimeentulon piikkiin: Leinon oli suollettava julkaisuja elääkseen.

Kirjailijan kivistä tietä Leino käsitteli paljon runoissaan. Niissä tulee esille sekä psyykkinen että muu elämän kuorma. Esimerkiksi runossa ”Elegia” siitä kertoo säe: ”Mies olen köyhä, kalliit on laulujen lunnaat.” Nyt säkeen ja koko runon voi lukea selkokielellä.

Selkomukautukseni Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025) tarjoaa näkymän Leinon monipuolisuuteen. Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi kirjassa on selkomukautetuksina kuusi Leinon symbolismikauden lyhyttä tarinaa. Kirjan lopusta löytyy myös viisi Leinon runoa ja niiden rinnalla selkomukautukset. 

Kirjassa on ”Elegian” lisäksi Leinon runot ”Ma metsän polkua kuljen”, ”Lapin kesä”, ”Suvi-illan vieno tuuli” ja ”Tulkaa kotiin”. Runojen mukautuksiin suhtaudun siten, että niiden kuuluu olla alkuperäisen seurana, sillä lukijan tulee kokea alkuperäisen runon rytmi ja sointuisuus – runon koko olemus äänteistä, sanoista, sanajärjestyksestä säe- ja säkeistöjakoon saakka. 

Sisältö sen sijaan voi olla vaikeaa ymmärtää vanhan sanaston ja vaikean rakenteen vuoksi: siksi on selkoistus, joka säilyttää sisällön ja tunnelman mutta ilmaisee ne ymmärrettävästi lukijoille, joilla on eri syistä kielellisiä vaikeuksia. Näin jatkuu kaikenlaisten lukijoiden tuntuma lyriikkaan, joka kuuluu suomalaiseen kulttuuriseen perintöön ja muistiin.

Leinoa voi hyvällä syyllä kutsua kaanonkirjailijaksi. Jopa Suomen passiin on päätynyt säkeistö runosta ”Lapin kesä”. Selkosuomeksi se värssy kääntyy näin:

”Oi, oppikaa joutsenista.

Ne lähtevät syksyllä, keväällä palaavat.

Meidän rannoillamme on rauhallista,

ja tunturin rinteillä ne turvassa ovat.”

Runoissa selkoperiaatteet jonkin verran joustavat kuten edellisessä lainauksessa sanajärjestys loppusointujen ehdoilla. Proosassa pystyy pitäytymään runoja paremmin perusselkokielessä. 

Leinon kuusi tarinaa kokoelmasta Päiväperhoja (1903) ovat pitkälti vertauskuvia. Tarinoiden sisällön monimerkityksellisyys tarjoaa lukijoille tulkittavaa, mutta tarinat voi lukea myös sellaisenaan, pieninä tarinoina, mikä onkin Leinon tarinakokoelman alaotsikko. Selkokirjaan valitut tarinat edustavat Leinon uusromanttista maailmankuvaa.

Seikkailijatar (1913) kertoo Zaidasta, joka ponnistaa maalaisaatelistosta maailman metropoleihin valloittamaan miehiä. Pienoisromaanin Zaida haluaa valtaa ja rahaa, eikä hänellä ole muuta konstia toteuttaa tavoitteitaan kuin viettely ja manipulointi. Niitä hän käyttää myös rikoksiin.

Miksi moinen tarina tähän aikaan? Seikkailijatar yllättää, sillä siinä on samaa, kuin mitä voimme lukea päivittäin lehdistä tai tutkia suoratoistopalveluista, joissa ihmiset hakevat kumppania bachelor-ohjelmista, etsivät sugardaddyja, nakuilevat saarilla tai tienaavat onlyfans-sivuilla saadakseen rahaa ja valtaa (näkyvyyttä). Media täyttyy nykyisin myös true crime -jutuista, eikä Leinon romaani kovin kaukana siitäkään nykylajista ole, sillä romaanin tarina sai alkunsa tosielämän uutisesta. 

Leinon romaanin päähenkilöä voi hyvin tutkailla suhteessa tämän päivän ilmiöihin, ja se tarjoaa myös yhteiskunnallisia näkymiä naisen asemasta ja mahdollisuuksista sekä eurooppalaisesta arvomaailmasta. Seikkailijatar on kaikkiaan mielenkiintoinen romaani vallasta ja vallattomuudesta. Se tarjoaa makupalan Leinon proosasta, joka keskittyi julkaisuaikojensa kaupunkielämän moderneihin ongelmiin.

On ilo esitellä Leino-selkoistus kansainvälisenä selkokielen päivänä, jota vuosittain vietetään toukokuun 28. päivä. Uusi selkokielen tarvearvio muistuttaa, että noin 600 000 – 800 000 ihmistä Suomessa tarvitsee selkokielistä viestintää, siis jopa noin 14 %:a. 

Selkokielisen tiedotuksen ja asiaviestinnän lisäksi selkokirjoille on suuri tarve. Monet selkokirjat tarjoavat tietoa; Leino-kirjassakin on tieto-osuus kirjailijasta. Lisäksi slkokielinen kaunokirjallisuus tuottaa elämyksiä niin kuin taide tekee: välittää tunteita ja ajatuksia.

Tiedämme kansalaisten lukutaidon heikenneen – monista syistä. Lukutaitoa ei paranna muu kuin lukeminen. Kukaan ei ole syntyjään hyvä urheilija tai muusikko, vaan taituruus kehittyy vain harjoittelemalla. Sama koskee lukemista, ja reitti hyvään taitoon voi kulkea esimerkiksi juuri selkokirjojen kautta.

Kannatta kokeilla selkokirjoja, alunperin selkokielelle kirjoitettuja ja selkokielelle mukautettuja! Ne kuljettavat klassikoita nykypäivään, tarjoavat uutta luettavaa helpolla kielellä ja johdattelevat lukuiloon.

Tämän vuoden tuotannostani vinkkaan selkokielen päivälle mukautettujen Leino-tekstien lisäksi alunperin selkokielelle kirjoitettua novellokokoelmaani Aamusta yöhön (Avain 2025), josta on myös vironkielinen käännös Hommikust ööni (Eluset Enesest 2025). Selkokeskuksen sivuilta löytyy paljon muita uutuuksia. Lukuintoa kaikille!

Eino Leino: Seikkailijatar ja muita tekstejä, selkomukautus Tuija Takala, Laatusana 2025, 122 sivua. Kirjaan on saatavissa selkokielinen tehtäväpaketti kustantajan nettisivuilta (Äidinkielen opettajain liitto, ÄOL).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Katja Meriluoto: Puun avaruudesta

Katja Meriluodon runokokoelma Puun avaruudesta (Aviador 2025) pakottaa googlettelemaan, ei paljon, juuri tarpeeksi. Sellainen avartaa ihan sellaisenaankin hienon kokoelman sisältöä.

Saan selville, että kokoelman ensimmäinen osa on nimetty kuusen tuholaisnävertäjän mukaan, ”Tähtikirjaaja”. Niin kaunis nimi hyönteiselle, joka tappaa puita. Mikä löytö runoille, sanojen merkitysten nävertämiseen! Jokainen voi samastua pieneen hyönteiseen, sillä onhan luonnon tila sellainen, että itse kukin järsii maailman keuhkoja.

Viimeinen kokoelman osa on nimetty ”Päpsiäinen”, joka on kärpäsiin kuuluva hyönteinen. Se käyttää ravintonaan tähtikirjaajia. Näin elämän kierto jatkuu – ja kokoelma keskustelee osiensa kesken. 

Runoissa samastuminen pieneliöihin voi kertoa elämänkulusta, jokaisen paikasta kierrossa sen lisäksi, että metsä, puut, etenkin kuuset näyttäytyvät suojapaikkana, jotka tarvitsevat suojausta. 

Meriluodon runot jatkavat yhtä nykylyriikkamme väkevää linjaa, joka täyttyy luontosymboliikasta vailla romantiikka. Runous ”vain” hyödyntää ehtymätöntä materiaalia ja symboliikkaa, jota luonto tarjoaa. Koska ehtymättömyys on suhteellista, luonto säilyy runoissa.

Puun avaruudesta lumoaa minut kielen ja ilmaisun taidoin. Runokielessä suoruus ja hämäryys kietoutuvat kiehtovaksi merkityskimpuksi.

Luen runoista metsässä hengittämisen vapautta, mutta luen myös läheisen hapertumista (muistin hidas katoaminen kuin tähtikirjaajan nävertämänä). Vanhemman sukupolven poistuminen ja muistot kuuluvat asioihin, joita runoista löydän – sekä sen, mikä on ikuisesti pysäyttävää: jokainen elää aikansa, ja sitten kohtalona on lähtö kiertoon.

Esimerkiksi vaikutun sukujuhlatunnelmista (sivu 29), väkevästä villin luonnon ja metroverkoston yhteenkiteytymästä. Ja miten ”tavallisen” lauseen toisto vie tulkintatasolta toiselle: ”Sulkeutuvien ovien väliin ei saa juosta.” 

Meriluoto yhdistää luontokuvia vapaasti erilaisiin yhteyksiin. Siksi runojen rikkaus saa ahmimaan kirjan runoja, kelaamaan taaksepäin, hyppimään ja pysähtymään.

Runojen sanomisen tapaa maistelen kuten ennen aikaan ihmiset, jotka pureskelivat pihkaa: puhdistautuivat. Saan runoista lohdullisia voimalauseita maailmaan, jossa ei totuudella ole juuri sijaa: ”Mutta tuuli nousee, se ei ole mielipide.” Saan myös aineksia motoiksi: ”Mikä räpiköi ajassa, jähmettyy ikuisuuteen kuin pihka.”

Aforististen välähdyksien lisäksi runoissa on kerronnallisuutta ja ennen kaikkea kerroksellisuutta. Ja sen lisäksi on sellaista suoruutta, joka herättää toivoa elämän jatkumiseen ja ymmärrystä siihen pieneen siivuun eloa, joka jokaiselle on suotu. Ja totuuksiin:

Niin kauan kuin kun metsää,

on metsää.

Katja Meriluoto: Puun avaruudesta, Aviador 2025, 69 sivua. Lainasin kirjastosta. (Ostan kyllä kirjan, sillä tätä kokoelman avaruutta ei voi muutamalla lukukerralla tyhjentää.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lifestyle, Runot

Sanna Karlström: Maanpäällinen osa

Sanna Karlströmin runokokoelma Maanpäällinen osa (Otava 2025) jakautuu kahtia: ”Maanpäällinen osa” ja ”Puutarha”. Katoavaisuuden, kuoleman ja jatkuvuuden tiiviit ilmaisut kasvavat runoissa laajoiksi mielleyhtymiksi elämän ja ihmisen osasta.

”Maanpäällinen osa” liikkuu läheisen kuoleman ajassa. Silloin aikaa ei mitata kellolla, päivillä tai vuosilla vaan ajat limittyvät. Aika saattaa pysähtyä konkreettisiin paikkoihin kuten sairaalavuoteelle tai ruumiskylmiöön; se kaappaa muistoja, joissa levysoittimen neula pysähtyy mutta levy pyörii.

Minuun vetoavat (muun lisäksi) lyhyet kaksisäkeistöiset runot, joissa kussakin säkeistössä on vain kaksi säettä. Tiiviys korostaa ja kohottaa. Lisäksi Karlsrtömin taito muuttaa arkisia esineitä ja paikkoja vertaus- ja mielikuviksi saa runoissa monta olomuotoa, esimerkiksi

vaikka peitän korvat aina sama pauhu

simpukat ovat tallentuneet kämmenten sisään

Kokoelman ”Puutarha”-osa hyödyntää lyriikassa usein käytettyä kasvien kasvun ja kuihtumisen kiertoa. Kasvukuvasto ei kulu käytössä, vaan sen elinvoima vakuuttaa. Puutarhaan mahtuu ilmaistavaa näkyville ja mullan alle:


”Yhdellä lapioniskulla väri virtaa mullan kalpeaan puutarhaan

ja toisella juurakot rasahtaen katkeavat”


”Lapioidessani kysyn maalta mistä sinä olet tullut”


”ja rastas, pieni radio, musta ovisimä

jota sivelin kipeään kohtaan”


Ristiriitoja, vastakohtia, viittauksia, metaforia, runon puhujan havaintoja, tunnelmia, ajatelmia, vertauksia – Karlströmin runokeinojen valikoiman runsaus kiteytyy ja kasvaa sanoja, lauseita suuremmiksi. Pisteet ovat silloin perustellusti melko tarpeettomia.

Kirjan kansi (suunnittelu Pirjo Puustinen) kuvittaa komeasti Maanpäällistä osaa elämää ylläpitävien keuhkojen ja juurien tyylitellyin kuvin. Sisältö kestää ja kenties myös tarvitsee usean lukukerran. Minulla kokelma on pysynyt huhtikuun pieluskirjana, johon iltaisin palaan. Vaikutun joka kerta, lisäksi kirjan loppupuolta nostattaa kasvun ihme, lohtu ja toivo. 

Ja mikäpä olisi parempaa kuin lopettaa lukukokemuskatselmukseni Maanpäällisen osan aloitukseen, sillä se sopii lukemiseeni. Ja elämään.

”Jatkun kuin puutarha, syvälle maan sisään.

Tuuli lajittelee lehdet.”

Sanna Karlström: Maanpäällinen osa, Otava 2025, 52 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paula Sankelo: Katoava jää

Paula Sankelon runokokoelma Katoava jää (Warelia 2024) jakautuu kymmeneen nimettömään osaan. Hengähdän ja pidän taukoja osien välillä, kun luen kirjaa toistamiseen. Annan tilaa niiden mielenmaisemien muutoksille ja siirtymille. Toisella lukemalla olen myös valmiimpi runojen kursivoituihin sitaatteihin ja muotokokeiluille, jotka kirjan kaksi viimeistä sivua selityksillään sekä lähde- ja taustatiedoillaan paljastavat.

Sankelo on monialainen osaaja, ja hänen asuinpaikkansa tiedetään: Huippuvuoret. Osa runoista sijoitan sinne, kauas pohjoiseen, jääkarhujen saarelle. Monet kirjan runotkin tarjoavat tulkinnoille osoitteen sinne. Jään olomuodot vaihtelevat, routa nostaa ruumiita haudoistaan, hiilikaivokset ovat kovertaneet saaren sisuksen reikäiseksi, tiirat tiirailevat turisteja, ja jääkarhujen lisäksi muhkeat mursut kuuluvat elinpiiriin.

Sankelon runoista voi siis poimia konkretiaa. Sitten ovat metaforat, nopeat verbaalit siirtymät, avoimet ja arvoitukselliset runo-osat, mytologiahäivähdyksrt, kursiivit, rivityspoikkeamat. Osa osuu ja uppoaa minuun, osaan en saa otetta.

Minuun vaikutuksen tekevät kokoelman nimen mukaan jää ja jäätikkö. Ne näyttäytyvät elävinä, muuttuvina. Ne sisältävät valon, värejä ja pimeyden. Sankelon sanankäyttö ihastuttaa. Esimerkiksi sanojen samuus ja merkitysten moninaisuus lisäävät kohtalonomaista voimaa: jääkö jää?

Jäätikön valtavuus ja vaikutukset tuntuvat: 

”Kun se romahtaa kantimistaan

alkaa välinäytös, jossa

hukutaan tai tanssitaan.”

Ilmastonmuutosta runot lähestyvät eri suunnista. On mummo, joka ei tiedä tai välitä, mitä ympäristö on, ja runoissa liihottaa lapsi, joka on täynnä iloa ja toivoa, ottaa askeleita kohti tulevaa. Runot ottavat kantaa niin, että vääjämätön saa sävyjä. Silloin lukija saa tilaa.

Kokoelman suosikkiosuudeksi taitavat nousta lopun osat 9 ja 10. Niissä tiiviys taittuu yllätyksiin, paikoitellen hymynkareeseen. Ennen kaikkea runoissa sanojen valinta ja asettelu yhdistyvät sisällöllisiin oivalluksiin. Viimeinen runo puhuu jään kieltä, ja jään kuuntelemaan sen puhuttelevuutta.

Paula Sankelon Katoava jää sai vuonna 2024 Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon ja minä sain kuntani kirjastopalveluiden ansiosta runot luettavakseni Unescon maailman runouden päivänä (21.3.). Eläköön kulttuuri, kulttuuripalvelut, kirjallisuus, runous ja jää.

Paula Sankelo: Katoava jää, Warelia 2024, 103 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään

Tänä helmikuisena aamuna havahduin siihen, että näinä jokavuotisina viikkoina 7 – 8 saa sanoa: valo on saapunut. En voi muuta kuin siteerata Olli Sinivaaraa, vaikka irrotan lauseen kontekstistaan: ”päivä on palannut kotiin”.

Olen muutaman päivän ajan lukenut edestaas Sinivaaran uutta runokokoelmaa Valoon vihreään (Teos 2025). Se on häikäilemättömän fokusoitunutta luontorunoutta. Tunnistan kokoelmasta täyttä antautumista vuodenkierron aisti- ja tunnekokemuksiin, joten voihan runoja luonnehtia myös luontoromantiikaksi. Sinivaaran runot eivät silti mitenkään makeile vaan vakuuttavat tarkoin havainnoin siitä, mikä on oleellisinta:

Ihmisen täytyy olla kohti valoa

niin kuin puu on kohti valoa, paljaana, kurottaen.

Maailmantilan myllerryksen vastapainoksi ihminen tarvitsee Sinivaaran runoja. Se ei tarkoita pakoa vaan vastapainoa. Valoon, vihreään solahtaa tähän aikaan myös siksi, että runojen avulla saa yhteyden vuodenaikoihin, juuri nyt kevään ja kesän odotukseen. Kokoelmassa saan fiilistellä koivun hiirenkorvien puhkeamista keväällä. Eikä muitakaan vuodenaikoja unohdeta. Esimerkiksi talvi ja lumi näyttäytyvät sellaisena valona, joka saa värit ja sävyt erottumaan.

Sinivaaran kokoelmassa on viisi osaa, joissa kaksi ensimmäistä keskittyy kevääseen, kesään ja lehtipuihin. Koivu ja tammi edustavat vihreyttä, elämään heräämistä, sekä lehtien ja oksien välistä siivilöityvän valon voimaa. Koivu-runoissa säe- ja säkeistörakenne kulkevat keveinä, kun tammien runoihin kasvaa volyymia kuten ikiaikaisiin, vankkoihin puihin. 

Ja senkin uhalla, että ylianalysoin, mieleeni tulee puuvalinnoista suomalais-ugrilainen perinne, jossa lehtipuut yhdistävät meitä yliseen, yhteyteen taivaaseen, tuonilmaisen keveään puoleen.

Tammen muodossa sen näkee, saa tietää

miten puissa maa kohoaa, kurottaa nousee

maan vihreä taivaalla.”

Kokoelman loppuosassa edetään syksyyn ja talveen, jolloin puukuvasto vaihtuu havupuihin, ikivihreisiin. Silloin ihminen on juurillaan, yhteydessä maanalaiseen, jatkuvuuteen, kallion pysyvyyteen. Paikka voi olla ikimetsä tai lähiöön unohtunut mänty – yhteys löytyy joka tapauksessa. Ja pimeys näyttäytyy valon yhtenä muotona.

Kokoelman väliosa yllättää: puista runon puhuja siirtyy ja keskittyy pioninkukan poimukkaaseen, toistuvaan kukintoon. Siten välittyy keskikesän hehku. Ehkä leikkokukka tuo mukaan myös ihmisen hyötykäyttäjän luonteen.

Pioni symboloi myös lyhyttä kukoistamisen aikaa – on sitten kyse kesän kasvista tai ihmisestä. Rajallisuudesta ei ole syytä murhettua:

Päivävastoin siinä aika

on tullut jotenkin kepeäksi, ilmavaksi, ohimeneväksi

kaikki tämä ikuisuus.”

Pioni saa symboloida myös taidetta. Monimuotokukinto ja sen kukoistuksen kaari muuttuu näytelmäksi ja pistää pohtimaan, voiko ihminen luoda elämyksellisempää kuin luonto.

Sinivaaran runokuvasto on kaukana tuoreesta: valo, puut, tuuli, meri, taivas, tuuli jne. Samaa voi sanoa teemoista, jotka käsittelevät ajan ja elämän suhteellisuutta, toistoa ja kiertoa. Se ei haittaa. Toistuvuus niissä tukee runoilijan runokieltä, joista välittyy hetken havaintojen voimallinen toisto – toisto kuten luonnossa ja vuodenkierrossa.

Minulle Sinivaaran runojen lumovoima perustuu runojen puhujan aatosten auliiseen verbaaliin jakamiseen. Runoissa havainnot ja kokemus avautuvat orgaanisen luonnollisesti niiden mutkattoman metforisuuden ja silti tulkinta-avoimuuden vuoksi. Kaikille läsnä olevasta lähiluonnosta tai kaukaisesta, hiljaisesta ympäristöstä riittää jaettavaa: valon mahdollisuus ja vastakohtien lähentyminen, yhdistyminen. Ajatonta. Sielunravintoa.

pelkkä jonkin pysyvyys, jonkin kadonneen

ja katoamattoman.”

Olli Sinivaara: Valoon, vihreään, Teos 2025, 48 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Minna Sadeniemi: Saaristo

Minna Sadeniemen runot kokoelmassa Saaristo (Basam Book 2024) koen helpoiksi lähestyä. Se ei ota mitään pois poeettisuudesta eikä tulkintaväljyydestä. Avaanpa lisää runolukukokemusta.

Kokoelmassa on seitsemän osaa, jotka kunkin voi lukea runollisuudesta huolimatta juonellisina, ja niistä yhdessä voi myös koota juonikokonaisuuden. Runokokoelma rakentuu oivallisesti siten, että tunnelma vaihtelee, mikä lisää dynamiikkaa. Esimerkiksi kaksi ensimmäistä osaa fiilistelee kotomaan luonnossa ja vuodenajan vaihteluissa, kun osa ”Toinen saari” vie etelän lämpöön ja sen kontrastina kontaktikylmyyteen.

Runot miellyttävät pääosin rytmikkään lyhyinä, esimerkiksi runoilija suosii kaksisanaisia rivejä. Muutama proosaruno rikastaa ilmaisutapaa. Ytimekkyys tehostaa metaforisuutta, kielikuvia ja personifikaatioita kuten ”Kuusten latvat / huojahtelevat / kävyt kainaloissaan / ”. Kokoelman nimi itsessään symboloi ihmiseloa: olet erillinen mutta kuulut yhteen muiden kanssa.

Runojen saarten luonto saa runoissa tehtävän ilmaista tunnelmia ja tunteita. Veden ikiaikainen merkitys aaltoilee ja sanoittaa elämän virtaan. Kuvastoon kuuluvat floora ja fauna. Runoista luen tyyntä onnea ja yhteyttä, mutta niissä rashatavat myös elämän riitasoinnut. Kokoelman loppuosassa aaltoilevat luopuminen ja tyyntyminen. 

Minuun vetoaa (tunnetusti) elävä yhteys metsään, kurkiin ja sammaleeseen. Saan levätä monesti runojen tunnelmissa, jossa yhdistyy avoin, hallittu ilmaisu ja sanotettu havainto tai tunne, josta tunnistan elämän vaihtelevat värit, valot ja varjot. Luen, nautin, kuvittelen ja luon sanoista mielikuvat.

”Veden pinta

nielaisee kiven

oikaisee itsensä

valon heijastus

mustasta metsästä”

Minna Sadeniemi: Saaristo, Basam Books 2024, 80 sivua. Lainasin kirjan  ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Paras selkokirja ja Helmet-lukuhaaste

Suomen paras selkokirja

Käynnissä on vielä muutaman viikon (loppuu 20.1.2025) Selkokeskuksen äänestys, jossa etsitään Suomen parasta selkokirjaa (äänestyslinkki tässä). Minunkin tuotannosta voisi löytyä äänestettävää, mutta parhaus on aina lukijan valinta.

Olen mukauttanut kymmenisen selkokirjaa ja kirjoittanut alunperin selkokielelle seitsemän selkokirjaa. Lisäksi runoantologiassa Vanhat runot, uudet lukijat on omia tietotekstejä runomukautusten lisäksi, eli se on sekä-että. Helmikuussa minulta ilmestyy seuraava selkokirja: novellikokoelma Aamusta yöhön (Avain). 

Helmet-lukuhaaste 2025

Vuoden 2025 Helmet-haaste on julkaistu. Saman haasteen voi ottaa vastaan myös selkokirjoin. Vinkkaan, mitä kirjojani (omia ja mukauttamiani) voi käyttää haasteessa.

  1. Kirjan nimessä on jokin seuraavista sanoista: että, jotta, koska, kun, jos, vaikka, kuin, kunnes
  2. Fantasiakirja: fantasiaineksia on novelleissani, Niin metsä vastaa ja Aamusta yöhön, pikkuisen myös romaanissa Sormus; myös mukautuksessa Magdalena Hain Sarvijumala
  3. Kirjan päähenkilö on nuorempi kuin sinä: romaaneissani Lauralle oikea ja Sormus, myös kaikissa romaanimukautuksissani (Ahon Papin rouva, Canthin Hanna, Canthin Agnes, Canthin Salakari, Hain Sarvijumala, Jotunin Huojuva talo, Kiven Kullervo, Mustosen Paimentyttö, Runebergin Hanna)
  4. Kirjassa joku valvoo yöllä: Aamusta yöhön (ilmestyy helmikuussa)
  5. Kirja, jonka joku muu on valinnut sinulle: Sain unessa aiheen ja tarinan alun, Sormus.
  6. Kirjassa on esipuhe, jossa esimerkiksi kirjailija kertoo kirjasta (Aamusta yöhön, ilmestyy helmikuussa)
  7. Kirja, josta sinulle tulee hyvä mieli: kaikista, mutta kirjojeni nimistä etenkin Onnen asioita ja Hyvä päivä
  8. Kirjan kannen pääväri on vihreä tai kirjan nimessä on sana vihreä: runokirjat Kierrän vuoden ja Onnen asioita
  9. Kirjassa on konflikti eli esimerkiksi riitatilanne: Sormus, Niin metsä vastaa
  10. Kirjassa joku käy elokuvissa
  11. Tietokirja, joka on julkaistu 2020-luvulla
  12. Kirjassa on ilkeä tai paha naishahmo: Kiven Kullervossa ilkeilee leipänsä kanssa Ilmarisen vaimo, ehkä vähän ilkeä on Maria Jotunin Huojuva talo -romaanin päähenkilön sisko, myös Juhani Ahon Papin rouvassa on ilkeilevä nainen, ja Magdalena Hain Sarvijumalassa on hyytävä naispaholainen.
  13. Kirja, jonka kirjoittaja on työskennellyt kirjastossa
  14. Kirjan kääntäjä on voittanut Mikael Agricola -palkinnon tai muun käännöspalkinnon
  15. Kirjassa joku joutuu haaksirikkoon eli esimerkiksi laiva hajoaa myrskyssä
  16. Kirja, jossa on henkilöluettelo tai henkilöiden sukupuu: kaikissa romaaneissa, jotka olen kirjoittanut tai mukauttanut, on henkilöluettelo; Sormus-romaanissa on lisäksi sukupuu.
  17. Kirjan päähenkilöllä on kissa tai koira: esimerkiksi kissa on Aamusta yöhön -kokoelman novellissa Sofia.
  18. Kirjailijan nimessä on enemmän kuin kaksi osaa, esimerkiksi L. Frank Baum: J. L. Runeberg, Hanna-mukautus
  19. Kirja on Keltaisen kirjaston kirjalistalla (pääset yleiskieliseen listaan tästä linkistä
  20. Kirjasta tulisi mielestäsi hyvä elokuva tai tv-sarja: minulle on sanottu, että Sormus on elokuvallinen tarina – se sopisi neliosaiseksi sarjaksi.
  21. Kirjassa on muusikko
  22. Kirjassa joku on lomalla: Sormus, Niin metsä vastaa, myös mukautuksessa Sarvijumala (sairausloma).
  23. Kirja, jonka nimestä pidät: Kaikista omistani 😉
  24. Kirjassa joku rikkoo lakia: Canthin Salakarissa tapahtuu naiselle pahaa… Kiven Kullervo polkee lakia jos toistakin.
  25. Kirjan kannessa tai nimessä on käärme
  26. Kirjan henkilö on itse valinnut, ketä hänen perheeseensä kuuluu: Lauralle oikea -romaanissa ystävä on kuin sisko.
  27. 2000-luvulla julkaistu kirja, jonka lukeminen on kielletty jossain maassa
  28. Kirjassa joku on järvellä: Sormus ja Niin metsä vastaa, myös mukautuksissani ollaan järvellä, esimerkiksi Papin rouva ja Salakari.
  29. Kirjailijan uusin kirja: Aamusta yöhön ilmestyy helmikuussa, ja jos luet kirjojani haasteeseen sitä ennen, uusin oma kirjani on runokokoelma Alusta loppuun.
  30. Kirjassa on häät tai hautajaiset: Enni Mustosen Paimentytössä on Topeliuksen hautajaiset, myös Canthin Salakarissa kuvataan hautajaisia.
  31. Kirja, jonka päähenkilölle työura on tärkeä: Canthin Agnes (jos miehen ylläpitämän rakastajattaren elämä on ura)
  32. Kirja liittyy Tove Janssoniin
  33. Kirjassa joku ratsastaa
  34. Kirjassa on kuuluisa rakennus
  35. Kirjan nimessä on sana mies tai poika
  36. Kirjassa joku opiskelee sisäoppilaitoksessa
  37. Kirjailija on kotoisin maasta, jossa haluat käydä
  38. Elämäkertaromaani eli kirja, jossa on oikeaa ja keksittyä tietoa jonkun kuuluisan henkilön elämästä: Paimentyttö-mukautuksessa on mukana Topeliuksen perhe.
  39. Kirjassa joku etsii ratkaisua arvoitukseen: Sormus
  40. Kirjassa ajalla tai kellolla on tärkeä merkitys: Alusta loppuun, Kierrän vuoden, jos toki myös tulevassa kirjassa Aamusta yöhön
  41. Kirjan tapahtumat sijoittuvat aikakauteen, jolla et haluaisi elää: Sormus (nälkävuosien jälkeen ei ollut helppoa)
  42. Kirjan päähenkilö tekee huonoja valintoja: Kiven Kullervo säntäilee huonosta valinnasta toiseen, ja Jotunin Huojuvan talon Lea tekee todella huonon miesvalinnan.
  43. Kirjan nimessä, kannessa tai kuvauksessa on jokin mauste
  44. Kirjassa joku hoitaa ihmistä, esimerkiksi lasta tai sairasta ihmistä: mukautus Sarvijumala
  45. Kirjassa on isä ja tytär: Sormus
  46. Suosittu kirja eli kirja, jonka todella monet ihmiset ovat lukeneet: Klassikkomukautuksiani ovat aikanaan monet lukeneet, esimerkiksi Runebergin Hanna, Canthin Hanna, myös kirjan Vanhat runot, uudet lukijat runoja on aikanaan luettu paljon. Enni Mustosen kirjoja luetaan paljon: Paimentyttö.
  47. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 48): Runebergin ja Canthin Hannat
  48. Kaksi kirjaa, joiden päähenkilöillä on sama nimi (tämä liittyy kohtaan 47): Runebergin ja Canthin Hannat
  49. Kirja on julkaistu vuonna 2025: Aamusta yöhön (helmikuussa)
  50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä: toivottavasti kaikkia

Antoisia selkokirjahetkiä!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Romaani, Runot, Selkokirja, selkotekijä

Heijastuksia. Suomalaisia runoja tunteista

Runot resonoivat usein ensin tunteisiin, vasta sen jälkeen käynnistyy järki: havainnot, erittely ja analyysit. Eikä ole harvinaista, että lyriikkaa kutsutaan tunteiden tulkiksi – on runo julkaistu somessa, lauluna tai kirjassa. Runo ulottuu mieleen, mielikuviin ja oivalluksiin sanojen takaa.

Runokirjat näyttävät liukuneen marginaalikirjallisuudeksi, vaikka musiikin lyriikka toimii monelle jokaipäiväisenä arkikulttuurina. Suuret kustantajat julkaisevat vain muutaman runokirjan vuodessa. Onneksi on pieniä kustantajia, jotka ovat erikoistuneet lyriikkaan tai muuten pitävät runokirjoja osana julkaisutoimintaansa. Kulttuurimme tarvitsee ajan kuvia runoin.

Runoaaltoon on nyt tempautunut Laatusana, jonka julkaisuja voi käyttää opetuksessa mutta jotka sopivat lisäksi laajalle kirjayleisölle. Heijastuksia (2024) yhdistää runon aikoja ja tapoja siten, että kirjaa teemoittaa kymmennen tunnetilaa. Niissä kaikissa on vanhoja runoja esimerkiksi KantelettarestaAleksis KiveltäL. OnervaltaEino LeinoltaPentti SaarikoskeltaEdith Södergranilta ja Katri Valalta

Tunteisiin ja perinteeseen heijastuvat runot, joita on kirjaa varten pyydetty nykykirjailijoilta. Osa nykyrunoilijoista on myös muusikoita: PalefaceHeikki Salo ja A. W. Yrjänä. Muut kirjan runoilijat ovat Anja ErämajaVilja-Tuulia HuotarinenSanna KarlströmJyrki KiiskinenTomi KontioJuuli Niemi ja Aura Nurmi. Näin antologia antaa monipuolisen kurkistuksen eri sukupolvien nykylyriikkaan. 

Lukija saa iloita vanhan ja uuden lyriikan riimillisestä ja mitallisesta runosta siinä kuin vapaasta runokielestä ja tekstuurikokeiluistakin. Tekstit heijastelevat kirjan osien nimeämiä tunteita ja antavat niille vaihtelevia sävyjä. Lukijalle mielenkiintoa lisää se, että vanhat ja uudet runot tarjoavat variantteja kokea ja ilmaista samaa tunnetta eri tavoin ja nostaa siitä erilaisia näkökulmia. 

Esimerkiksi ”Raikkaudesta”-osassa loihe lausumahan Saimi Harmaja: ”Lumoissa poveni liekin loistavan, / soaistu, valon varjoon sekoitan.” P. Mustapää sitoo tunteen: ”Tein lasinkuultavan laulun, / älä luule, että voit sen alta paeta. / Siihen jäät ja siinä aina soit.”  Nykyrunoilijoista Sanna Karlströmillä rakkauteen liittyy ajatus: ”Jos annan koko sydämeni, / se on taas minulta pois.” Heikki Salo sen sijaan hieman lastenlaulumaisen säkeistörunon voimin haikailee: ”Kimalainen jos vain löydät / luokse rakkauteni / kerro että häntä muistan / läpi sydämeni.”

Sitaattipätkäisyt antanevat osviittaa, mutta suosittelen tutustumaan runoihin kokonaisuuksina.

Runoihin liittyvät metaforat ja symbolisuus. Otan kirjan tunteista toisen esimerkin kirjan osasta ”Toivosta”. Kirjan klassikkovärssyt käynnistää Jaakko Juteinin humoristinen runo, sitä seuraa Elina Vaaran kevätruno ja päättää sadunomainen Aaro Hellaakosken ”Viatonten valssi”. Tunneosaston ”nuorisolaiset” ovat Paleface ja Olli Sinivaara: ensi mainittu vetää mukaan maailmanpoliittiseen tilanteeseen, jälkimmäinen valitsee luontokuvia – kumpikin näkee toivon vihreinä silmuina, jotka puhkeavat oloista huolimatta. Toivon mahdollisuus vakuuttaa.

Kirjan nykyrunoilijat lukeutuvat suosikkirunoilijoihini, joten ilahdun, kun pääsen lukemaan heidän uutuusrunojaan antologiassa, jossa on myös klassikkosuosikkejani. Antologioissa ylipäätään on ilon aiheena se, että vaihtuvat teemat ja runoilijat näyttävät lyriikan moninaisuuden ja elinvoiman ennen ja nyt.

Heijastuksia. Suomalaisia runoja tunteista, toimittaneet Irene Bonsdorff ja Sari Hyytiäinen, Laatusana Oy 2024, 125 sivua. Kirjan lopussa on Anne Hollsteinin artikkeli lIhmettelyä runojen äärellä”. Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Laatusanalta on ilmestynyt vastaavanlainen, vanhoja ja uusia novelleja yhdistelevä antologia, Ihmisiä ajan sylissä (2022).

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Helsingin kirjamessut 2024

Torstain messupäivä ei mahtunut työläisen ohjelmaan, ja nyt sunnuntaina tukeudun Helsingin kirjamessujen striimauksiin. Perjantaina ja lauantaina vietin täyteläisiä kirjallisuustuokioita täydessä Messukeskuksessa.

Aloitan takaperoisesti tästä striimipäivästäni ja esikoiskirjapalkintoehdokkaista (Helsingin Sanomat 26.10.). Syksyn työkiireiden vuoksi uutuusteosten lukutahti on ollut epätasainen, joten palkintoehdokkaista olen lukenut ja postannut vain kahdesta. Mikko Kauppilan Terveisin K -romaanin tosin julistin lukemisen jälkeen oitis ehdolle palkintoon. Myös Carlos Lievosen Vain heteitä -runokokoelma vakuutti. Lukemattomat-pinossani odottaa Linnea Kuuluvaisen Metsän peitto. (Aihe kiinnostaa: olen kirjoittanut muuten samasta aiheesta novellin ”Metsä peittää” novellikokoelmaan Niin metsä vastaa, Avain 2021.) Pinon päällä keikkuu myös Eino Tainan Se laajenee

Lauantainen messuille saapuminen mykisti: tuloportailta halli näytti muurahaispesältä. Iloisesti kirjallisuus kiinnostaa. Se olkoon vastaisku murheelliselle kulttuurileikkauspolitiikalle. Kuhina voi kertoa tästäkin: messutarjoukset houkuttavat pöyristyttävän alv-korotuksen varjossa.

Lauantaina asemoin itseni lähinnä Töölö-Senaatintori-akselille, jossa oli hallin etuosaa väljempää kulkea. Siellä oli myös Kirjasomen kohtauspaikka, jossa piipahdin tapaamassa tuttuja. Muutenkin messukohtaamisista sain irti isoa iloa.

Kirjallisuuskeskusteluiden kuunteluhuippuja olivat Pajtim StatovciTommi Kinnunen ja Saara Turunen. Eloisa Donna Leon virkisti. Perjantaina nautiskelin esimerkiksi Miina Supisen, kääntäjien Kristiina Rikman ja Aleksi Milonoff sekä mietiskelijä Joel Haahtelan kuuntelemisesta.

Lauantain varsinainen yllätys oli oma osuuteni. Minun oli tarkoitus haastatella Anne Helttusta ja Annamari Saurea tietokirjasta Kynällä raivattu reitti (SKS 2024). Valitettavasti kirjailijat sairastuivat, ja vasta perjantai-iltana varmistui, ettei kumpikaan heistä tervehtynyt messuille. Kävin kuitenkin varmistamassa Suomenlinna-salin edustalla ennen ohjelman alkua, että peruutusasia oli kunnossa. Hmm. Missään ei näkynyt tietoa peruutuksesta, sali oli täyttymässä – siis kirjasta kiinnostuneita riitti.

Selitin tilanteen salin ulkopuolelle Kirsi Hietaselle ja Sari Päivärinteelle, jotka eivät luovuttaneet vaan passittivat minut esittelemään kirjan ilman kirjoittajia. Kaikki valmistelumateriaali oli kotona, minä salissa mikrofoni kädessä pajattamassa muistin varassa kirjasta, sen populaarista lähestymistavasta, kirjan kirjoittajien 35 naiskirjailijan valinnasta ja kirjailijaesittelyjen rakenteesta. 

Kuvat: Kirsi Hietanen, Kirsin kirjanurkka

Toivottavasti sain infon lisäksi oikaistua somessa levinneitä väärinymmärryksiä. Siispä: teos ei ole tutkimus. Kyse on yleisesittelystä, jollaista ei ole ilmestynyt vuosikymmeniin kotimaisesta naiskirjallisuushistoriasta. Kiitollisuus viime vuosikymmenten kirjallisuustutkimukselle välittyy teoksen kirjailijaesittelyistä, mutta Kynällä raivattu reitti ei siis ole lajiltaan tiedekirjallisuutta viittaustekniikoineen. Siksi kirjan kirjoittajien vapaat valinnat, oma lukijuus ja näkökulmat elävät kirjailijaesittelyissä. Genretietoisesti (popularisoitu tieto) lähdeluettelo löytyy ilman muuta kirjan lopusta.

Perjantaina osallistuin kirjasomen ohjelmaan Töölönlahti-lavalla. Olin itse ehdottanut selkokirjallisuutta aiheeksi (Magdalena Hain Finlandia-palkittu Sarvijumala selkona jne.), mutta somekollegani olivat jatkokehitelleet idean kirjamessujen historian ensimmäiseksi selkosuomeksi puhutuksi paneeliksi. Hatunnosto! Selkokulttuuri-yhteisön Carly Markkanen veti keskustelua selkokirjoista, mukana kirjailijat Satu LeiskoMagdalena Hai ja minä. Mukavasti tieto ja kokemus selkokirjoista ja lukijoista laveni.

Ylärivin kuvat: Heikki Jääskeläinen, alarivin kuvat: Katja Jalkanen

Avain järjesti perjantai-iltapäivällä tilaisuuden Selkokirjoja ja skumppaa. Avaimen kustannustoimittaja Katja Jalkanen haastatteli tallistaan neljää kirjailijaa: Marja-Leena TiainenSilja VuorikuruSatu Leisko ja minä. Oli ilo kuulla kollegoiden reittejä selkokirjoihin ja heidän raikkaita näkökulmiaan. Yleisöäkin tuntui kiinnostavan.

Ai, kuinka monipuolista ja antoisaa messuilu on ollut. Massamessujen etu on se, että valikoimaa riittää, valita saa mieleisistään ja yllättyä sellaisesta, mitä ei osaa odottaa. Ensi vuoteen!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Esseet, Kauhu, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, kirjapalkinnot, Lasten- ja nuortenkirjat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, spefi, Tapahtuma

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä

Menettämisestä, säilyttämisestä (Siltala 2024) on Vilja-Tuulia Huotarisen seitsemäs runokokoelma. Kokoelma jakautuu otsikon mukaisesti kahteen osaan, mutta kyseiset teemat leikkaavat toisiaan kirjan runoissa.

Menettämisestä, säilyttämisestä valloittaa minut suoran tyylin vuoksi. Kielessä on tarkan, puhutun kielen rytmiä, toistoa ja sisällön täsmäiskuja. Silti suoruus sisältää sakeaa metaforisuutta ja tulkintaväljyyttä.

Esimerkiksi kokoelman alkupuoli paneutuu muistoihin ja läsnäoloon siskosta. Sisko voi olla sisko, sielunsisko, rakastettu, muusaksikin mainittu tai runoilijakollega, mutta sisko voi olla ylipäätään myös runoilijan runo, yhteys kahden henkilön välillä, jaettavaksi tarkoitettu.

Sisko-runot sijoittuvat kokoelman ”Menettämisestä”-osaan ja niissä kuuluu kuolema: ”Kenties kuolemassa on kysymys siitä että palaamme / konkretiaan. Meidän mielemme ei voi käsittää sitä.” Kenties Huotarinen siksi konkretisoi abstraktia. Esimerkiksi runossa ”Runoilijan tehtävä” sanojen tiputteleminen eli runoilijan tehtävä konkretisoituu sukujuhliksi. Luen suvun lukijoiksi siinä kuin todellisten sukujuhlien sekalaiseksi seurakunnaksikin.

Kirjan osassa ”Säilyttämisestä” esiintyy äiti. Kirjan motoista toinen on lainattu Antti Nyleniltä: ”Taiteilijat ovat maan äitejä.” Noudatan tätä lukuohjetta ja asettelen runoihin konkreettisen äidin rinnalle runoilijan. Esimerkiksi voimakas runo synnyttämisestä on silloin ihan sitä itseään mutta myös kuvaus runon syntyprosessista.

Huotarisen runot ottavat kantaa, sanovat vaikuttamistarkoituksessa lukemisesta ja kirjallisuudesta. Ajankohtaisuus säväyttää: kirja ilmestyy viikolla, jolloin Valtionvarainministeriö ilmoittaa kulttuurialan tukileikkauksista. Sen seurauksena luen runoja pamflettina sen lisäksi, että ne vaikuttavat lyriikkana.

Olen kirja. Minulla on ruumis.

Minut on tehty sinun ja kirjailijan väliin

kilveksi elämän ja kuoleman väliin, kuten

kaikki kehot. Ihollani on tuoksusi, tunnen sen

mutta sellaisella varmuudelle sinä nauraisit.

Ja kuka sitten olet, lukija, jonkin verran jumala?

Ainakin teet jotain ainutlaatuista.

Edellä lainasin runon ”Elämän ja kuoleman välissä” ensimmäistä osaa ja nyt jumalankaltaiseksi kirjattuna totean, ettei osuvammin taida voida ilmaista lukijan merkitystä kirjoille kuin Huotarisen runoteksti. Vain lukijat vievät kirjoja eteenpäin – mieleensä, toisilleen – ja se alkaa olla elämän ja kuoleman (lukutaidon, empatian, demokratian, kirja-alan) kysymys. Eikä lukijan jumaluutta ole ilman runoilijan luojuutta, luojan ydintehtävää.

Näissä toisen osan runoissa puhutellaan instituutteja henkilövetoisesti. Muutama runo ministerille pöyhii kulttuurialan levenevää railoa hallinnon ja ruohonjuuritason välillä. Niiden runojen jälkeen löytyy toivo historiasta: viimeiset runot inspiroituvat ensimmäisistä suomalaisista kirjakaupoista, kirjastoista ja kirjallisuusihmisistä Turussa 1800-luvulla (taustateos Kirjojen kaipuu) – säilyttämisestä, kirjojen merkityksestä sellaisenaan. Kylmät väreet ravistelevat, kun luen Turun akatemian kirjastonhoitajasta ennen ja jälkeen Turun palon. Tänä päivänä ”Turun palo” on nykyhallitus.

Viittasin jo Huotarisen runokielen konkretia-absrtakti-metafora-yhdistymiseen. Hän käyttää melko paljon myös esimerkiksi toistoa. Runoista voi bongata kirjallisia viittauksia, esimerkiksi kirjan lopun henkilörunojen linkki Spoon River antologiaan. Ja välillä runoissa on sakset kädessä (runoilijan kokoelma Sakset kädessä ei saa juosta). 

Kuuntelin Vilja-Tuulia Huotarista Naantalin kirjajuhlilla, jossa hän puhui kirjastaan läpyskänä. Haastattelija Anna-Riikka Carlson korjasi, että sivumäärä voi olla niukka (noin 60 sivua) mutta sisältö painavaa, ja lukijan viettää monia tunteja runojen tiheydessä.

Puollan Carlsonin huomiota. Ostin kirjan Naantalissa, luin sen kotimatkan alussa Turussa Aurajoen äärellä tuomiokirkon lähellä ja värähtelin kirjan loppurunojen alkuperän maisemissa. Luin kirjan jälleen junamatkalla Turku-Helsinki, ja toistin lukemisen seuraavana päivänä moneen otteeseen. Joka kerralla poimin uutta, oivalsin toisin, eri asioita. Vaikutuin. Vakuutuin:

Olen kirja, minulla on ruumis, jätän jälkiä.

Ei haittaa, vaikka sanat vievät harhaan.

Kysymys on lajin säilymisestä.”

Vilja-Tuulia Huotarinen: Menettämisestä, säilyttämisestä, Siltala 2024, 64 sivua. Ostin kirjan.

P. S. Ostakaa runokirjoja. Vain sen seurauksena kustantajat niitä kustantavat. Ilman kustantajia ei ole runokirjoja, vaikka runoilijoita on.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Carlos Lievonen: Vain heteitä & runon ja suven päivä

Eino Leinon päivänä kesä on kukkeimmillaan ja siitä voi nauttia kaikin aistein. Sopivasti valitsin päivään aistillisen runokokoelman, Carlos Lievosen Vain heteitä (Otava 2024). Leino helkytteli runsain luontokuvin, ja samaa voi sanoa Lievosen esikoiskokoelmasta.

Vain heteitä on runokieleltään jopa ylenpalttinen. Kolmiosaista kokoelmaa suosittelen lukemaan osa kerrallaan, annostelemaan herkutellen. Runot huokuvat ja huokailevat. Runojen rakkaus hehkuu heteiden keskeisenä, joten kokoelma solahtaa sateenkaarikirjallisuuteen. 

Luin kokoelmaa ja kirjoitin siitä pride-viikolla. Toivottavasti en jyrää runojen homoeroottista voimaa toteamalla, että rakkaus on rakkautta, iho ihoa, halu halua suuntautumisesta riippumatta. Niin koin runot. Kenties myös jopa kadehdin runojen tunteen voimaa, jota puhuja vyörytti rakkaudestaan – tai ehkä sain siitä osani – sivusta, sivuilta.

Lievosen runokieli rönsyää vastustamattomana, sillä se hyökkää kaikkea niukkuutta ja hillittyä vastaan. Rokokoorunoutta nykymaailmaan! Itse olen kaikkein yksinkertaisimman runokielen käyttäjä, mutta nautin, että runoa voi olla monenlaista – tällaista lievoslaisen kaihtelemattoman korkealentoista myös. Luontometaforat luovat tunnelmaa, ylevä (osin vanhahtava) sanajärjestys (ja välillä sanamuodotkin) tuntuvat nikkaavan silmää sille, että tällainen ylhäinen korkeakirjallisuus tietoisesti huutaa näkyviin homosuhdetta, jota aiemmin yhteiskunnallisesti ja lainsäädännöllisesti pidettiin alhaisena.

Vain heteitä vaikuttaa aika- ja kulttuuritietoiselta. Hyvässä ja kenties pahassa – paha on suhteellista: minä en innostu harvinaisten vierasperäisten sanojen viskomisesta sinne tänne runoa.

Omaperäisyys nousee esimerkiksi siitä, miten runoilija uudentaa vanhoja, kuluneita metaforia ja sanoja. Esimerkiksi tämä otos runokokonaisuudesta muokkautuu oivallisesti: 

”Jossakin, mahdollisimman kaukana täältä, 

neula kalahtaa pienelle lattialle

ja kameli etsii heinäsuovasta

jotakin kuin itseään.”

Ja tämä pätkäisy:

”Tuuli yltyy, kun astut sisään.

Tunnen nousuveren suonissani

ja samassa kaikki kedon perhoset katoavat vatsaani.”

Ja vielä katkelma:

”Kohtaamisessa on kaikua.

Vedetään henkeviä, ilmauksia ihojen välistä.

Silmäys silmäyksestä,

Hammas hampaan likeisyydestä.”

Bongailen kirjasta lisäksi värssyjä, joiden merkityksen arvailussa menee tovi, eivätkä ne siltikään aukea. Sanomisen tapa sen sijaan viehättää.

Koen kokoelman kahden ensimmäisen osan linjakkaaksi tunteen palon eri puolien kielikuvittamiseksi ja rakastetun puhutteluksi. Kolmanteen osaan en oikein saa otetta, aistin kyllä runojen ilmaisemaa uhkaa ja pelkoa, lisäksi kirjan alkuosien värikylläisyys harmaantuu. Muodonkin puolesta runot muuttuvat sirpaleisimmiksi.

*

Suosittelen kirjaa pihakeinuun, luonnon helmaan, runon ja suven päivään. Lisäksi voi viettää tovin jos toisenkin ihailemassa kirjan kaunista kantta.

Carlos Lievonen: Vain heteitä, Otava 2024. Ostin kirjan.

Osallistun postauksella Ankin kirjablogin runon ja suven päivän haasteeseen.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Runot

Lukuviikon vinkkikolmikko: Auster, Erämaja ja Tervot

Huhtikuisella lukuviikolla 2024 olen yhä liikuntarajoitteinen polvileikkauksen vuoksi. Pysyn pitkälti paikoillani, enkä ole työssäni järjestämässä lukuviikkotapahtumaa vaan järjestän sen itselleni – lukien ja kuunnellen.

Lukuviikon kirjat valikoituivat sattumalta. Huomasin ilokseni, että Paul Austerilta on julkaistu uusi suomennos ja Anja Erämajalta uusi runokokoelma. Jari ja Kati Tervon edellistä Ukko-kirjaa en ole lukenut, mutta uutuus kiehtoi paikallisista syistä. Yllätys oli se, että näistä kolmesta erilaisesta kirjasta löytyi yhteinen teema, elämän haavoittuvuus. Rajallisuus heijastuu teksteihin niin, että havainnot tässä ja nyt korostuvat, ja silloin erottuu ilo siitä, että saa elää, vielä. Kaikissa kirjoissa myös puutarhalla on konkreettinen ja kuvainnollinen merkitys: kasvu, jatkuvuus, elämä.

Paul Auster: Baumgartner

Paul Austerin tiiviissä romaanissa Baumgartner (Tammi 2024) nimihenkilö on seitsemänkymppinen kirjailija ja kirjallisuudentutkija. Hän suree lähes kymmenen vuotta aiemmin kuollutta Anna-vaimoaan. Romaani kertoo surusta ja elämästä, jota kannattaa elää menetyksistä huolimatta. Ei ole myöhäistä löytää merkityksiä elämälle.

Romaani alkaa herkullisesti: Baumgartnerin puuhat keskeytyvät, ajatukset harhailevat ja kommellukset yllättävät – myös vilpitön hyvyys yllättää. Romaanissa muistot ja muistaminen kulkevat punaisena lankana Baumgartnerin muutaman vuoden kronologisen elämänkulun lisäksi. Amerikanjuutalaisuus sisältyy austerlaisittain kirjaan, samoin suvun siirtolaisuusvaiheet (Austeritkin mainitaan).

Kolmannen persoonan kerronta on sävykästä siten, että päähenkilön elämästä siirtyy sivuille elävä kuva. Lisäksi kirjassa on eri tekstilajeja: päähenkilön ja Annan kirjallisia tekstejä. Kirja ei uudista Austerin tuotantoa, eikä tarvitsekaan: sujuva, henkilövetoinen amerikkalaiskerronta vetää sellaisenaan. Loppulause iskee yllätyksellisesti.

Paul Auster: Baumgartner, suomentanut Arto Schroderus, Tammi 2024, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin

Tavoistani poiketen luin Anja Erämajan runokokoelmaa Joku menee aina ensin (WSOY 2024) verkkokirjana, ja osin myös kuuntelin runoilijan omaa, rytmikästä luentaa. (Käyn kyllä ostamassa kirjan.) En malttanut odottaa kirjaa, sillä Erämaja kuuluu runoilijasuosikkeihini.

Kehyksenä toimii äidin kuolema. Tärkeä rinnastus kuolemalle on uusiutuva elämä, puutarha, kasvit ja ihmisen toiminta puutarhan hoitajana; ”jatkan siitä mihin äiti jäi”. Poimin tehokkaita runolauseita kuolemasta ja sitä edeltävästä hiipumisestä, jota Erämaja sanottaa tunnistettavan kipeästi (omien vanhempieni kohtalo). Puutarhasta kasvaa metafora ja todellinen kasvualusta Erämajan runokielelle, esimerkiksi tämä: ”vihreä sytytyslanka pakenee mullan alle.”

Kirjassa on aiheiden ja runomuodon vaihtelua: osin on lyhyehköjä, tarkoin rivitettyjä runoja, osin puolensivun proosarunoja. Hakkaava rytmi, joka syntyy muun muassa välimerkityksestä, on Erämajalle luonteenomaista. Runo nykii ja juoksee – kuin elämä. Elämä kantaa runoissa; kuolema on, ilo on ja elämä on: ”Tämä ei ole hajoamispiste, tämä on / kokoamiskenttä.”

Anja Erämaja: Joku menee aina ensin, WSOY 2024, 79 sivua eKirjana, 1 tunti 6 minuuttia äänikirjana, lukijana kirjailija. Luin ja kuuntelin BookBeatissa.

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki

Pääsin vihdoin polvivaivoineni auton rattiin ja ajelin Teiskoon – Tampereen taakse – ja takaisin kuunnellen Jari ja Kati Tervon yhteiskirjaa Ukko ja mökki (Otava 2024). Minulla on Teiskossa vapaa-ajan asunto, lapsuudenkotini, ja Tervojen kesämökki on siellä myös, joskin eri puolella paikkakuntaa. Paikallisuus siis eritoten kiinnosti. Koiria kohtaan sen sijaan tunnen kissaihmisenä vierautta.

Koiravieraus karisi minusta nopeasti, sillä Ukon merkitys ei poikkea muista kotieläimistä: perheenjäsen rodusta ja lajista riippumatta. Rakkaus perheen ihmis- ja eläinjäseniin säteilee kirjan kertojien kuvauksesta. Kirja rakentuu Jarin ja Katin vuorottelevista kertojaosuuksista, jotka he itse lukevat äänikirjassa. Kesän alussa he muuttavat mökille ja lopussa palaavat Katajanokalle. Siinä välissä mökkitontilla tarkkaillaan Ukkoa ja vaalitaan koirapojan rutiineita, rakennetaan kesähuonetta, hoidetaan puutarhaa, kokataan, kirjoitetaan, luetaan ja katsellaan elokuvia ja sarjoja sekä Näsijärven maisemaa.

Kirja perustuu päiväkirjamaiseen kerrontaan, jossa arjen pienet puuhat tallennetaan tunnollisesti, välillä myös tuntemuksia tilanteista ja päivän kulusta. Poikkeamat kronologiasta ovat muistumia, jotka kirkastavat: kirjan kesäarjen puuhat eivät todellakaan ole tylsiä tai yhdentekeviä, kun ne pystyy tekemään selkäydinkasvaimen, verenmyrkytyksen ja syövän jälkeen tai aikana. Elämän hauraus, ihmisen haavoittuvuus ja rajallisuus toimivat kerronnan heijastuspintana. Jari Tervon sanoin kirja on rakkaus- ja sairauskertomus. 

Jari ja Kati Tervo: Ukko ja mökki, Otava 2024, 148 sivua eKirjana, 8 tuntia 12 minuuttia. Kuuntelin BookBeatissa, lukijoina kirjailijat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani, Runot

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä

Mistä pienmiehistä Pekka Kytömäki kirjoittaa runokirjassaan Historian pienmiehiä (Aviador 2023)? Tavallista, herkistä miehistä muistoineen, ajatuksineen, perheineen se kertoo – tai runomiehestä. En tunne Kytömäkeä, mutta kirja asettaa alttiiksi tehdä yhtäläisyysmerkki kirjoittajan ja kirjan runojen välille. Olkoon – mutta mitä mietin runoista?

Kirjan takakansi paljastaa, että runot ovat hioutuneet seitsemässä vuodessa. Tuloksena on suorapuheista, lyhyehköä ja tiivistä runoilmaisua vailla mutkikkaita fragmentteja tai vaikeasti avautuvia kielikuvia. Runoissa on herkkävaistoista arjen erilaisten sävyjen tavoittamista, myös pilkettä silmäkulmassa ja sanoilla leikittelyä. Mutta runokielestä vielä: usein havainto pukeutuu aforistiseen asuun:

Puhe,

ajatusten karaokea

nuotin vierestä.

Sointuvimmat lauseet

lienevät covereita.”

Minun makuuni on konstailematon runokieli. On kerrassaan nautittavaa löytää tasoja ja avartumista paljaasta ilmaisusta, harkitun selkeistä kielikuvista, jotka voi ymmärtää sanatarkasti, ja samalla saan laajentaa ajatusta, oivaltaa ja tulkita sanojen takaisia.

Puhut suusi puhtaaksi,

likaat korvani.”

(Taidan jakaa Kytömäen kanssa saman runokäsityksen: vähän on enemmän, ja pinnaltaan simppelistä lähtevät mielikuvat lentoon. Tunnistan runoista samoja keinoja kuin omista ”selkorunoistani”, joissa Kytömäkeä orjallisemmin valitsen sanaston mahdollisimman helpoista ja yleisistä sanoista.”)

Historian pienmiehiä alkaa sitaatilla Joel Haahtelalta, joka varioi kirjoissaan ajan laskostumisen teemaa, eli joka hetkessä on elettyä päällekkäin ja limittäin. Kytömäki kiteyttää samaa ajatusta ajan kerrostumisesta, esimerkiksi se näkyy runojen vahojen valokuvien taikuudessa. Kirjassa on lisäksi kauniita luontohavaintoja, joissa pohdittavaksi asetetaan ihmislähtöinen luonnon tarkastelu, vaikka ilmiöt säässä, eläinkunnassa ja vuodenajoissa elävät ilman havainnoijaakin.

Yhdessä runossa puhujan runoja luonnehditaan hahmotelmiksi, jotka avaavat todellisuutta paremmin kuin tarkka kuvaus. Runot ilmaisevat yksityiskohtia puhujan elämänkaaresta, ja lyyristä on se, että runot kertovat kaaresta myös jotain yleistä. Yhdessä runossa puhuja toivoo runokirjan lämmittävän avattuna. Lämmittää!

Pekka Kytömäki: Historian pienmiehiä, Aviador 2023, 91 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Runot

Vuosikatsaus 2023

Vuosi vierähtää nopeasti. Kokoan mieleen painunutta vuodenkierrosta 2023.

Kotoilua

Minut pysäytti heti tammikuussa tasavuosien täyttäminen. Tuntuu vanhalta olla 60-vuotias, vaikka ilman peilikuvaa voi sisäinen minäkuva vaikuttaa 35-vuotiaalta. (Tukka on tosin saanut harmaantua ja kasvaa jo pari vuotta, eikä se ole rohkeaa tai hienoa, se on biologiaa niin kuin rypytkin.) Toisaalta on vuosimittaritunne välillä noussut jopa kahdeksaankymppiin, sillä polvikipuni on merkittävästi vaikuttanut elämiseen ja liikkuvuuteen. Leikkaus on edessäpäin.

Vanha lapsuudenkotini Teiskossa toimii kakkoskotina, jonka ympäristön metsät ja niityt tehoavat henkireikinä. Vuoden huippukohtia oli pihasaunaremontin valmistuminen, mikä kohensi elämänlaatua (kuvat alla). Iloisin uutinen oli Olli-poikani kihlautuminen Annan kanssa (kihlakuva Norjasta yllä alaoikealla).

Vuodenaikojen vaihtelu tuo kotoilijalle kiinnostavaa seurattavaa – valot, varjot, värit ja ulkoilman lämpövaihtelut.

Kotoilun lisäksi

Mukavia muistoja kertyi perheen ja ystävien tapaamisista – kavereita, kirjallisuutta, bloggaamista, taidetta, teatteria, ulkoilua, kahvittelua, koulutuksia, konsertteja (oi, Olavi Uusivirta ja Arppa), kolmihenkinen kirjapiiri, yhdessäoloa. Kuvissa vain muutama kohtaaminen.

Ja juu: tein myös töitä palkkani edestä. Yksi kohokohta oli kivojen työkavereiden kanssa järjestetyt lukuviikot. Alapuolella kuvassa marraskuulta kujertaa lukuhylje, robottihylje, joka toimii kirjastojen lukukoirien tapaan, lisäksi mieleen jäävät mukavat museovierailut opiskelijoiden kanssa.

Kirjallista kohottavuutta

Olen vuoden varrella jo koonnut lempilukemistosta listauksia romaaneista, dekkareista ja selkokirjoista. Erilaisia ja eripituisia kirjoja tuli luettua vuoden aikana noin 170. Selvästi tänä vuonna suosin lyhyitä teoksia, en mitenkään lukukriteerinä vaan jostain syystä kompaktisuus puhutteli.

Tiiviitten kirjojen suosikkejani ovat esimerkiksi 36 uurnaa, Yö Whistlerin maalauksessa, Nämä pienet asiat, Kiirehdi rakkain ja Kuumaa maitoa. Runoista jäi mieleeni On todella kuljettava kuusikon läpi ja Mehiläisen paino. Hiukan enemmän sivuja on mainioissa romaaneissa Aurum, Elolliset, Erään kissan tutkimuksia, Lucy meren rannalla, Lucrezian muotokuva ja Suntio. Kaikista – ja noin sadasta muusta luetusta – löytyy blogipostaukset.

Kirjailijoiden kera

Kanneltalossa haastattelin tammikuussa veljeksiä Kjell ja Mårten Westö ja syyskuussa Maria Turtschaninoffia. Ruotsinkielisten kirjailijoiden keskustelu suomeksi sujui, ja sain kuulijoiden kanssa paljon mielenkiintoista tietoa kirjailijoiden kirjoista. Marraskuussa oli hieno kohtaaminen Malminkartanon kirjastossa Katja Ketun kanssa: keskustelu romaanista Erään kissan tutkimuksia.

Jatkoimme Kannelmäen kirjaston ja Kulttuuri kukoistaa -blogin Arjan kanssa Kannelmäen kirjakierrosta. Saimme elokuussa mukaan kirjailijat Juha Itkosen ja Tuomas Aitonurmen. Noin kolmen kilometrin kirjallisuusrastilenkki on osoittautunut oivaksi konseptiksi.

Kirjailijana

Lokakuussa ajelin Hyvinkäälle Marko Suomen haastateltavaksi. Takakansi-podcastin jaksossa kertoilin selkokirjallisuudesta ja kirjabloggaamisesta. Käväisin myös Helsingin kirjamessuilla Selkokeskuksen osastolla. Kirjallisuuslehti Lumoojassa (4/2023) oli minusta Liisa Määtän haastattelu ”Selkorunous tuo lyriikan kaikkien ulottuville”. Harvinaista, että selkokirjallisuus on esillä kirjallisuutena.

Oma tuotanto ja selkosekoilu

Olen jatkanut selkokirjailijana. Jokin minua vetää kehittämään kirjallisuutta, jossa kielen helppous vaatii vaativaa valikointia, jotta sisältö välittyy mutkattomasti mutta on silti kiinnostavaa, jopa monitahoista. 

Pitkään kypsyttelemäni runokirjani Alusta loppuun (Avain) ilmestyi elokuussa. Myös kaksi klassikkomukatusta ilmestyi tänä vuonna: selkoistin Juhani Ahon romaanin Papin rouva, ja lisäksi tuunasin Runebergin runoelman Hanna selkokertomukseksi. Mukautusten kustantajan Laatusanan nettisivuilla on niihin myös tehtäväpaketit.

Selkokirjallisuutta kohtasi loppuvuodesta melkoinen uhka hallituksen leikkaussuunnitelmien vuoksi. Pienilevikkisen kirjallisuuden elinehto ovat tuet, joten voisi kuvitella, että päättäjien vaakakupissa painaisi lukutaidon kehittämisessä oleelliset selkokirjat. Apuraha säilyi (ehkä kovan kampanjoinnin ansiosta – kiitos osallistuneille!), mutta toinen oleellinen tuki eli pienilevikkisen laatukirjallisuuden ostotuki kirjastoille poistettiin kokonaan, vaikka se koskee selkokirjallisuuden lisäksi mm. runoutta ja esseitä. Linkkaan joulukuisen kannanottoni vielä tähän.

Kirjabloggaaminen ja kylkiäiset

Aloitin kulttuuribloggaamisen maaliskuussa 2011, ja jatkan yhä. Facebookissa postailen omalla nimelläni, ja Instagramissa @tuijata1-tunnuksella. Ex-twitterin käytön lopetin melkein ja nyt kokonaan X-sekoilun vuoksi. Aloittelen kirjapostauksia Threadsissa (#tuijata). Vihdoin päivitin myös LinkedInin, jos joku sieltä etsii selko-osaajaa.

Voi olla, että kirjablogien suosio on laskussa, mutta ilokseni olet lukenut kirjajuttujani. Siitä suuri kiitos sinulle! Toivotan toiveikasta ja lukuisaa tulevaa vuotta!

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä