23 helmikuun, 2016 · 9:58 pm

Romain Puértolas: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven

Aikuisten värityskirjat ovat hitti, ja englantilaiset kuulemma ovat innostuneet aikuisten lastenkirjoista. Joukon jatkoksi sopivat aikuisten saturomaanit, esimerkiksi ranskalainen Romain Puértolas on sellaisen sepittänyt: Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven (Otava 2016). Tämä fabula on erityisen fiktiotietoinen kehyskertomuksineen ja fakta-sepite-variaatioineen.

Minä uskon kiinalaiseen merirosvoonne oranssissa pyjamassaan, senegalilaiskiinalaiseen poppamieheen, joka syö Lidlin jogurtteja, ja Renaultin tehtaan munkkeihin, jotka pelaavat petankkia vihreillä tomaateilla. Minä uskon siihen kaikkeen. Koska se tekee minulle hyvää. Vaikka tiedän, että se on valetta, silkkaa mielikuvituksen tuotetta.

Posteljooni Providence lentää (siis lentää itse, ei lentokoneella) Marokkoon saatuaan luvan adoptoida sieltä kroonisesti sairaan tytön. Tämän mahdottoman matka varrella kohdataan merkillistä väkeä, kummia sattumuksia ja paljon populaarikulttuuriviittauksia, joita kaikentietävä ja -tietoinen kertoja ripottelee juoneen. Jos joku lukijoista uuvahtaa ennen loppukolmannesta, jää itämättä tarinoinnin totuuden siemen. Vakava asia on pohjalla, mutta överiksi menee. Voi juustokudotut vaatteet!

Tyttö joka nielaisi

Tarinassa on paljon viehättävää, mutta johtuen puisevasta mielentilastani tai tälle kirjalle epäonnisesta lukutilanteesta, kokonaisuus tuntuu venytetyltä. Luin juuri Kate Atkinsonin romaanin Hävityksen jumala, joka käsittelee osin samoja teemoja ja tekee sen niin häkellyttävän vaikuttavasti, että rinnalla Puértolas jää pikkukivaksi kokeiluksi. No juu juu, onhan näiden kirjojen tyylilaji ihan eri, vaikka yhteistä ovat mielikuvitus, fiktion lohdullisuus ja kuolema-aihe. Niitä voi toki käsitellä monella tavalla – kyllä sepityksen leikkiä maailmaan mahtuu ja joka tyylin lukijoita.

Uskon, että Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven vetoaa kepeänviehkon tarinoinnin ystäviin. Näppärää sanankäyttöä romaanissa on. Satumainen on myös Puértolasin esikoinen Fakiiri joka juuttui Ikea-kaappiin, ja sen elämää rakastavista sattumuksista toissa kesänä viehätyin. Se on sopivan raakasokerinen. Tässä uutuudessa on katkeransuloisuudesta huolimatta minulle liikaa makeutta, joskin ”onnellinen” loppu on askarruttavan monimielinen.

– – –
Romain Puértolas
Tyttö joka nielaisi Eiffel-tornin kokoisen pilven
Suomentanut Taina Helkamo
Otava 2016
romaani
224 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Ja juuri niin kuin pitääkin, sukeutuu erilaisia lukukokemuksia: Krista piti tästä, ei niinkään Fakiirista.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

22 helmikuun, 2016 · 8:02 am

Juhani Aho: Rautatie

Selkokielisiä klassikoita ilmestyy tasaisin välein. Luotettu mukauttaja Pertti Rajala välittää maineikkaita kirjoja lukijoille, joille alkuperäinen teksti on turhan vaikeaa. Uusin mukautus on Juhani Ahon merkkiteos Rautatie vuodelta 1884 (Opike 2016).

Rautatie-romaanissa Matti ja Liisa saavat vihiä uudesta teknologiasta, junasta. Romaanin rakenne on mainio: alussa tutustutetaan pariskunnan asemaan, luonteisiin ja keskinäiseen olemisen tapaan, ja sitten heidät viedään mukavuusalueen ulkopuolelle eli juonelliseen kohokohtaan, junamatkaan. Loppu palauttaa heidät kriisin jälkeen asemiinsa.

Rautatie

Tarina on riemastuttava, ja se on sellaisenaan säilynyt mukautuksessa. Henkilötyypit ovat tunnistettavia, ja ajankuva huokuu riveiltä ja niiden välistä. Kenelle sitten tämä selkomukautus sopii? Näen sen ensinnäkin norminuorison oppimateriaalina. Romaanin avulla voi pohtia entisiä aikoja, mullistavien keksintöjen vaikutuksista ihmisiin, ja kiinnostavia kohtia romaani tarjoaa parisuhteen, yhteiskunnallisen aseman, suomalaisuuden ja alkoholikulttuurin puimiseen. Toisekseen selko-Rautatie viihdyttää varmasti myös ikääntynyttä lukijakuntaa.

Nyt siirryn ”mutta”-osastoon. Rautatie-mukautus on hankala johtuen menneen maailman ilmiöistä ja ilmaisuista. Rajala myötäilee Ahon virkkeen rytmiä ja käänteistä sanajärjestystä. Voin aavistaa perustelun: siten pidetään yllä autenttista tunnelmaa. Tyylikeino ei ole kaikille selkokielen tarvitsijoille helppo.

Osin sanoja selitetään (tyyliin: rovasti, kylän pappi), mutta monet sanat ja sanonnat voivat jäädä käsittämättömiksi. Miksi ”varakas”, miksei ”rikas”; miksi ”panna kahvit tulille”, miksei ”keittää kahvia”; miksi ”panna tupakaksi”, miksei ”polttaa tupakkaa”. Miksi puhutaan rautatieaiheen keskellä ”raudoista” tarkoittaen jänisansoja? Paikoin siis teksti tuntuu varsin vaikealta selkosuomelta, jonka lukemisen tueksi tarvittaisiin muinaismerkillisyyksiä selostava tulkki.

Motkotus sikseen. Selkoromaanissa on vallan viehättäviä luontohavaintoja ja eläviä tilannekuvia. Lisäksi pidän arvokkaana vanhan kirjallisuuden elinkaaren jatkamista. On kulttuurihistoriallisesti tärkeää palauttaa mieliin vaikkapa elämänmuutoskokemukset, kuten Liisan ja Matin junamatkan:

Matti ja Liisa istuivat vastakkain,
tuijottivat toisiinsa ja pitelivät kiinni.
Heistä tuntui kuin istuisivat
hevosen kyydissä, joka juoksi
hurjaa vauhtia mäkeä alas.
Liisa ei uskaltanut ulos ikkunasta katsoa,
Matti uskalsi vain vilkaista välillä.

P.S. Keskiviikkona 24.2.2016 vietetään kansainvälistä ääneen lukukemisen päivää, ja silloin on myös Luetaan ääneen selkokirjaa -kampanjapäivä. Ainakin 180 vanhus- ja vammaispalveluyksikköä on ilmoittautunut mukaan, ja monet silmäätekevät lukevat ääneen, esimerkiksi Jenni Haukio, Vappu Taipale ja Marjukka Havumäki. Siispä lukekaamme ääneen – vaikka selko-Rautatietä.

– – –
Juhani Aho
Rautatie
Mukautus selkosuomeksi Pertti Rajala
Opike 2016
Selkoromaani.
87 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat: ,

20 helmikuun, 2016 · 3:40 pm

Loukussa

Andri lumimyrskyssä jossain geysirien ja jäisten tulivuorten tuolla puolen. Andri etsimässä ratkaisua merestä löytyvälle torsoruumiille. Andri erotuskissaan, vihkisormus vielä sormessa, nähden vilauksen ex-vaimosta yöpymässä uuden miesystävän kainalossa talossa, jonka toisessa huoneessa yhteiset kouluikäiset tyttäret valvovat miettien, kenelle pitäisi olla lojaali. Tätä on Loukussa, islantilainen tv-dekkari. Olen loukutettu.

Tv-sarja etenee nauhana hienoja kuvakulmia, rajauksia, otoksia kalseanviimaisesta Pohjolan perukasta. Murha, perhesuru, kuntapolitiikka ja valtapeli vaikuttavat tilanteisiin, ja ratkaisemattomia ihmispulmia putkahtelee niin poliisien piiristä kuin muiltakin juttuun sekaantuneilta. Tunnelmassa, henkilöissä ja tarinassa on kutkuttavassa suhteessa tavallisuutta ja kummallisuutta.

Vasta kolme jaksoa on YLE Femma Loukussa-sarjaa näyttänyt. Hienosta käynnistyksestä on pakko kirjoittaa ja houkutella muitakin loukuttumaan. Toivottavasti tulevissa osissa taso jatkuu yhtä kovana. Loukussa on tanskalaisen Rikoksen sukua. Piinaavaa ilmapiiriä levittävä toteutus hajaantuu eri suuntiin, ei sotkuisesti vaan mieltä sopivasti sekoittaen. Kuvatut ihmiset murheineen, pettymyksineen ja pyrkimyksineen ovat totisen tavallisia, joten ymmärrys herää ja kiinnostus pysyy.

Loukussa

Kuva muokattu YLE Arenan Loukussa-sivulta.

Nallekarhumainen Andri vetää vääjäämättä puolelleen, eikä tehoa vähennä romanttisriutuva perheenisämäisyys eikä tunturionkaloista resonoiva matalasointinen puheääni. Puheessa kalisee islannin kieli, kivikkoiselta kuulostava murina. Sitäkin kuuntelen nautiskellen, niin myös sarjan tunnusmusiikkia. Andrin vastapainona on hellyttävän pikkuruinen ja pehmeäkasvoinen naispoliisi, kiehtovan mutristeleva hahmo. Voisihan noita henkilöitä tuumailla pitkään, muitakin, vaikkapa Andrin ex-vaimoa, ex-appivanhempia tai koulukiusaajatyttäriä.

Henkilövetoinen jännitys komeasti kuvattuna rajatussa äärimiljöössä vetoaa jälleen kerran minuun. Eikä tuo juonenkuljetuskaan hullummin suju. Olen siis Loukussa.

Traileri: http://areena.yle.fi/1-3251642

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 helmikuun, 2016 · 4:24 pm

Iida Rauma: Seksistä ja matematiikasta

Valitettavasti ei ole mitään syytä olettaa, että maailmankaikkeuden sekavat ja kummalliset tapahtumat asettuisivat tarinaksi muuta kuin väkivalloin. Jos onkin jokin rakenne tai merkitys, ei ole mitään syytä olettaa, että me rajoittuneine aivoinemme pääsisimme siihen käsiksi. Etenkään ei ole mitään syytä olettaa, että olisimme huipentuma. Tai ettei asteroidi voisi iskeä koska tahansa.

Dinosauruksia, ekokatastrofienteitä, matematiikkaneroutta, kehitysvammaisuutta, perheasioita, koirapoika, kummituksia, suhdesotkuja. Rikkonaisia, epätäydellisiä ja arvaamattomia henkilöitä. Paljon kaikennäköistä kovin kiinnostavasti: tarina ja rakenne on hienosti hallittua kaaosta, joka ei vaikuta väkivalloin rakennetulta vaan monimuotoisen luontoilmiön tapaan jäsennetyltä. Kiitokset Iida Raumalle ennakoimattomasta romaanista Seksistä ja matematiikasta (Gummerus 2015).

Erika on sosiaalisesti rajoittunut matematiikkanero ja romaanin keskeishenkilö. Sattuu traumaattinen kokemus ja Erikan tarinaa keritään taakse- ja eteenpäin. Valloittavan murrepuheinen Annukka on kerrontakeventäjä, vaikkei hänenkään elämisensä höyhenen lentoa ole. Tuovi on tarinan yllätystyyppi, yhtäkkiä juttuun ujuttautuva hahmo. Erikoisen hienosti ulkoisilla asioilla ei ole merkitystä, merkitystä on kehollisuudella ja ihmisiä muuten käynnissä pitävillä voimilla, kuten väreinä avautuvilla numeroilla.

seksistä ja matematiikasta
Se, että tapahtumista ei voi etukäteen mitään arvailla, on herkkua. Tyylissä on rentoutta vaikka kuvatuissa keskushenkilöissä on kireyttä. Ahdistavia asioita kasautuu, mutta toteutus ei ole missään määrin raskas vaan pikemmin ahmittavan liukkaasti etenevä. Lisäksi kovin sujuvasti tiukan rationaaliseen maailmankatsomukseen sotkeutuu rajantakaisuutta, aineksia muusta kuin tästä maailmasta.

Me kaipaamme lohdullisia ja yksinkertaistavia selityksiä. Siksi me kerromme tarinoita, lievittääksemme pelkoa.

Minäkin kaipaan lohdullisuutta, pelottomuutta, ja sitä tyhjentämätön Seksistä ja matematiikasta tarjoaa kaikella muulla kuin yksinkertaistavalla tavalla. Siksi taitavat kertojat kertovat, jotta me lukijat saamme tarinoita, joita emme olisi ikinä kyenneet kuvittelemaan.
– – –
Iida Rauma
Seksistä ja matematiikasta
Gummerus2015
romaani
474 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Ja on tästä tosiaan tykätty, mm. Kirjamuistikirja, Kirjanurkkaus ja Opus eka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

13 helmikuun, 2016 · 7:00 am

Tommi Kinnunen: Lopotti

Neljäntienristeyksen läpi ajellaan evakkokyydillä, perhemenopeleillä ja ruumisautolla. Risteykseen ilmestyvät liikennevalot, niin myös lukukokemukseeni. Etenen jokaisen kolmen valon määräämällä tavalla, kun luen Lopotti-romaania (WSOY 2016). Lisäksi huomaan, että käyn ikään kuin sukuloimassa Neljäntienristeyksen (WSOY 2014) tutuksi tekemän perheen parissa.

Kaikki on muuttunut, ihmiset ja paikat. Vain nimet ovat pysyneet, mutta niitä kantavat ihmiset vaihtuneet. Nykyään täällä isä on Johannes ja äidillä tarkoitetaan Kaarinaa. Se, minkä minä tunsin isänä, on lahonnut haudassa kauemmin kuin nuo kaksi ovat tunteneet toisensa. Entisestä äidistä on tullut mummu, eikä se osaa sitäkään roolia. Sitä, jonka minä tunsin mummuna, ei tuon mökin sisällä olevista muista kukaan muu kuin Johannes. Minua kutsutaan Helena-tädiksi.

Tommi Kinnunen ammentaa perheestä ja omaksi itseksi kasvamisesta sukupolvien jatkumossa. Neljäntienristeyksen väestä saadaan lisävalaistusta, mutta Lopotissa etualalla ovat Helena ja Tuomas, täti ja veljenpoika. Kaikkea ei kerrota, vuosista lohkotaan tietyt tilanteet. Helena ehtii tarinassaan loppuun, Tuomasta seurataan kolmannen persoonan kerronnan keinoin lapsuudesta aikuisuuteen.

Toiseus-teema nousee päällimmäiseksi. Helenan sokeuden kuvaus on romaanin kiinnostavinta antia, sillä näköaistimuksien korvaaminen muiden aistien voimin hoituu taitavasti. Kun muu suku puuhaa valokuvien kanssa, Helena kokee musiikin, äänet, tuoksut ja kosketukset.Lopotti
Helena kohtaa erilaisuuteen liittyviä ennakkoluuloja. Sokeainkoulun olosuhteet ovat asia sinänsä, lisäksi mieltä myllertävät suhteet isään, äitiin, avioimieheen ja omaan olemiseen. Pienilläkin asioilla on merkityksensä, niin myös kotipaikan nimellä: Lopotti-kaupunginosanimi saatta juontaa venäjän vapaus-sanasta. Juurista ei vaan niin vapauduta, vaikka kuinka kasvatetaan ja kasvaa lujaksi.

En suostu olemaan ulkopuolinen, en tahdo oppia inhoamaan tätä paikkaa, näitä ihmisiä. Miten voi maailmasta löytää paikkansa se, joka kotiaan vihaa?

Lopotin vaikuttavat kohdat liittyvät sisäiseen puheeseen, oivallukseen ihmisen osasta osana vääjäämätöntä sukupolvien ketjua, jota ei voi valita vaan johon kytkeytyy – haluaa tai ei. Ja lapsuudenkotiin:

Täällä minä en ole viisissäkymmenissä vaan joku, jolle tarjoillaan kahta vaihtoehtoa, totella tai nurista. Toinen on lapsen rooli, toinen teini-ikäisen, ja valitsen ensimmäisen, koska se on tänään helpompi kulkea ja koska molemmat tiet johtavat samaan pihaan. Aikuisuus ei ala tietystä iästä, vaan vasta sitten kun ei enää ole ketään, jonka edessä olla lapsi.

Toiseuteen liittyy Helenan ja Tuomaksen perheettömyys perheen sisällä, sillä heille pariutuminen ja lapsettomuus ovat kompleksisia. Tuomaksen taustakuvana kajastelee Onni-isoisän kohtalo, mikä samalla tarjoaa perspektiivin perheen asenneilmapiirin muutoksiin. Koen kuitenkin Tuomaksen identiteettikehitysosuuden junnaavan joiltain osin ulkokohtaisesti, vaikka etsinnän, peittelyn, erillisyyden, kaipauksen ja vapautumisen hetkissä on myös hienoja havaintoja ja isyyshaaveissa julmaa tragiikkaa.

Palaan alussa mainitsemiini liikennevaloihin. Kinnusen jysäyttävä esikoisromaani lataa Lopotille kohtuuttomat odotukset – siksi jämähdän tarinassa välillä punaisiin valoihin. Keltaiset valot jarruttavat eläytymistäni: haluan koskettua voimallisemmin kuin kosketun, vaikka tarina tarjoaa riipaisevia ja lohduttavia hetkiä. Vihreillä annan mennä, sillä henkilöiden kohtalot mietityttävät, niin myös se, miten kalsean kodin kokenut jälkipolvi ottaa opikseen ja murtaa hyisen tuomitsevuuden. Lujaa minulla kulkee myös lukuotsikoinnin myötä: laulelma- ja iskelmäsanoituslauseet asettavat monitulkintaisen alatekstin muulle kerrotulle. Lisäksi Lopotti tuottaa sanataituruusihailuhetkiä ja komeita näkyjä elämisen kirjavuudesta.

– – –
Tommi Kinnunen
Lopotti
WSOY 2016
romaani
364 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

12 helmikuun, 2016 · 7:42 am

Lauri Viita: Ne runot, jotka jäivät

Nyt annan nostalgian ja tunteen viedä. Lapsuudenkodin kirjahyllyssä ei paljon runoutta ollut, mutta kuitenkin rinnakkain jököttivät Lauri Viidan Betonimylläri ja Aila Meriluodon Lasimaalaus. Isän loruiluna jo varhain minulle tulivat tutuiksi Viidan ”Räntäseula seudun päällä” ja ”Siisti pitää aina olla”. Näistä tunnelmista lähden tutustumaan Sakari Katajamäen kokoamiin ja aiemmin kirjana julkaisemattomiin Lauri Viidan runoihin Ne runot, jotka jäivät (WSOY 2016).

Viita ja Katajamäki

Sakari Katjamäki johdattelee Viidan jälkeen jääneiden runojen julkaisemiseen.

Katajamäki on pitkään tutkinut Viitaa ja tämä kokoelmakoontikin on ollut jo jonkin aikaa valmis. Nyt on julkaisun aika, Viidan 100-vuotisjuhlavuotena. Kirjan lopussa on oiva selitysosuus, ja sen avulla kokoelman runot kolahtavat kontekstiinsa. Mukana on luonnostyyppisiä versioita, tilaustyöntapaisia juhlarunoja ja lehdissä julkaistuja runoja.

Lyriikkamieltymykseni liittyvät lähinnä moderniin runoon, loppusoinnuttomaan kuvallisuuteen. Huomaan, etteivät esimerkiksi kalevalapoljentoiset runot oikein minuun iske. Muuten ihailen Viidan rytmiosaamista. Loppusoinnut runnovat sisällön tiukkaan muotoon. Viita mainitaan satiirikoksi ja tölväisijäksi, ja kyllä taidemaailmaan ja maailmanmenoon kohdistuvaa nokittelua onkin. Runoissa on lisäksi runsaasti aihelmia rakastamisesta ja elämän elämisestä. Esimerkiksi ”Runoilijan hauta” on nelirivinen kiteytys kaikesta siitä, mitä ihmisestä jää – jos jää. Jokunen runo (tai muu dokumentti, jälki) saattaa yksittäisestä ihmisestä jäädä ”soimaan: Täällä elin”.

Onni-sikerämä koskettaa jo senkin vuoksi, että se sattumalta julkaistiin Parnassossa Viidan kuolinpäivänä (22.12.1965). Yhdeksäs runo ”Kaita polku kaivolta ovelle” on kulunut kuolinilmoituksissa. Vai onko? Itse en sen käytölle ole nähnyt vaihtoehtoa: kummankin kummisetäni muistoksi sen aikanaan jäljensin. ”Kun olen kuollut, kun olen kuollut./Kesä jatkuu, kesä.” Kumpikin oli perheettömiä miehiä, pienten metsämökkiensä hallitsijoita, luonnossa samoilijoita ja Tampereen seudun kasvatteja, omatoimisesti itseään sivistäneitä työmiehiä Viidan tapaan. Mutta tähän päätän Viita-nostalgian:

Tein laulun perhosesta
ja henkäisin. Se lensi.

Kaksirivinen runo tiivistää kaiken sen, mitä on taide. Ja runossa on se, mitä kirjallisuus minulle merkitsee. Mieli- ja kielikuvin luotu maailma on todellisuutta, jonka jokainen luo mielessään ja herättää henkiin. Se lennähtää, lepattaessan pistää oivaltamaan, näkemään, kokemaan ja tuntemaan. Kunkin tavallaan.

Ne runot jotka jäivät– – –
Lauri Viita
Ne runot, jotka jäivät. Runoja kokoelmien ulkopuolelta
Toimittanut Sakari Katajamäki
WSOY 2016
runoja selityksineen
115 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

9 helmikuun, 2016 · 3:49 pm

Jukka Viikilä: Akvarelleja Engelin kaupungista

Johan Ludvig Engel piirsi Suomen uuden pääkaupungin näyttämään tsaarin valtaan sopivalta hallintopaikalta. Jukka Viikilän romaanissa Helsinki muotoutuu arkkitehden mielessä ja mielestä. Fiktio saa muotonsa päiväkirjana vuosilta 1816 – 1840: Akvarelleja Engelin kaupungista (Gummerus 2016).

Tämä kaupunki ei ole kasvanut tästä maasta, vaikka sen kiveä onkin, tämä on kasvanut ikävästä, mutta ei niin kuin paras runo vaan niin kuin tukkimiehenkirjoitus vankikopin seinään.

Heti alkuun käy ilmi Engelin raskas muutto työn perässä pimeään ja tuuliseen maailman kylmäkellariin, Helsinkiin. Huolia lisäävät talous- ja uranäkymät, vaimon Berliinin-kaipuu ja Emilie-tyttären sairaus. Engel näyttäytyy hillittynä, hallittuna miehenä, joka muilta peittää muut tunteet kuin omanarvontunnon ja kunnianhimon.

Tämä romaani ei tee yksityisestä yleistä vaan sisäisen julkiseksi: Engelin mielensisäiset hajamietteet tulevat liki, tekevät ymmärrettäviksi päiväkirjakirjoittajan elämäntunnon. Yksinäisyys ja erillisyys saavat verbaalin muodon samalla kun kaupunki saa autiot aukiot sekä hallitut ruutuasemakaavat ja julkisivut.

Akvarelleja Engelin kaupungista 3

Akvarelleilla tarkoitetaan maalauksia, joissa vesiohenteinen väri kuultaa ja teokseen jää maalaamattomia alueita. Romaanin verbaalisti kuultavat kuvauspinnat ovat valikoituja mielentilavaikutelmia, pääosin ne on laveerattu pimeän ajan päivinä tummin värein. Tekstiakvarelliin kuuluvat oleellisesti maalaamattomat kohdat – päivät ja asiat, joista ei kerrota.

Kirjauksien sisältöä ei voi ennakoida, ja aihe- ja sävyvaihtelut yllättävät, vaikka raskasmielisyys väijyy. Miksi Engel kirjoittaa päiväkirjaa? Yhtenä syynä on Emilie-tytär, jolle merkinnät on tarkoitettu. Päiväkirjassa on sanoja, joita ei ole voinut sanoa tai ole ketään, jolle sanoa.

Yöpäiväkirja, käänteinen päiväkirja, ajatuksia vailla yleisempää merkitystä. Surua vailla yleisempää merkitystä. Suunnatonta halua suudella lapsen paljasta selkää.

Viikilä on runoilija, jonka proosavirke on tiivis ja sisällöltään tiheä. Luen hitaasti, haluan pysähtyä mielikuviin ja tunnelmiin. Kokemustani vahvistaa kirjan viime sivun lause: ”Älä kiirehdi tai odota jotakin tapahtuvaksi.” Iloitsen, ettei tyyli perustu sanahelinään, vaan tarkkaan, valikoivaan ilmaisuun, joka laventaa lauseita sanojaan suuremmiksi.

Lukemisen jälkeen Akvarelleja Engelin kaupungista -kirjan sivut repsottavat; kulmataitokset muistuttavat hienoista kielikiteytymistä. Huomaan yhä uudestaan palaavani tekstiin, selaan ja silmäilen, en päästä irti. Olen lukenut romaanin, joka vaivaa, tekee levottomaksi, herättää ihailua.

Kirjan jäljiltä näen akvarelleja: Engel puutarhassaan, Senaatintorin rakennustyömaalla, yksin oopperan aitossa tai Kauppatorin laidalla. Sen sijaan vermeeriläisinä laatukuvina katson vaimoa ikkunan edessä talven kalvakassa valossa lukemassa uutiskirjettä Berliinistä tai tytärtä öljylampun läikkeessä uppoutuen (isän inhoamaan) romaaniin.

Akvarelleja 2

Yksityiskohta kannesta, kannen suunnittelu Jenni Noponen.

Sivelen kirjan kantta, joka puhuu samaa kieltä sisällön kanssa: rajattu siluetti pääkohteestaan, ympärillä tyhjää tilaa, läpäisevät akvarelliväriläikät ja jämptit rakennuspiirustukset. Sitten taas silmäilen sisältöä. Kieli on ainutlaatuinen rakennelma, ja niin ovat myös kaupunki ja ihmiset.

Siihen totesin, että kaupungin rakentaja luottaa aina siihen, että osan kaduista ihmiset kulkevat ajatuksissaan, eivätkä koskaan kirkkaasti hahmota kaupungin kokonaisuutta, jossakin aina puretaan jotakin tai rakennetaan. Siis heidän muistissaan ja mielessään, joka on tosiasiallisesti se paikka mihin kaupunki rakennetaan.

– – –
Jukka Viikilä
Akvarelleja Engelin kaupungista
kannen suunnittelu Jenni Noponen
Gummerus 2016
romaani
213 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

7 helmikuun, 2016 · 5:27 pm

Olive Kitteridge

olive-kitteridge-9781471149047_hrAlkuvuoden tv-draamakohokohtani on Olive Kitteridge, neliosainen sarja, joka perustuu Elizabeth Stroutin samannimiseen romaaniin. Pulizer-palkittua kirjaa ei ole suomennettu. Sarja on HBO-tuotantoa (2014) ja tuottajina ovat toimineet muun muassa Tom Hanks ja Frances McDormac. Jälkimmäinen vetäisee nimihenkilönä huikean roolityön.

Jo alkutekstiosuus musiikkeineen ja kuvaleikkauksineen vakuuttaa perosoonallisuudesta. Tapahtumat aloitetaan lopusta, peruuttamattomalta vaikuttavasta päätöksestä, mutta oikopäätä siirrytään 25 vuotta taaksepäin. Katsojalle tarjoutuu useiden päivällishetkien todistajana kuva pienen perheen dynamiikasta. Olive on ilmapiirin kalseuttaja, Henry leppoisa tunnelmatasoittaja ja Christopher-poika kahden tuulen välissä.

Sarja on kuvattu mainelaisen rantakaupungin kauniissa maisemissa. Vuodenajat erottuvat, pikkukaupunki on idyllinen, silti todellinen. Seutukunnan ihmiset ovat tavallisia, enemmän tai vähemmän ahdistuneita. Oudoin kaikista on Olive.

Sarjan roolitus osuu niin oikeaan kuin mahdollista. Etenkin Olive (Frances Mc Dormac) ja Henry (Richard Jenkins) loistavat persoonina, joiden pienet suupielen värähdykset tai silmäkulman liikkeet kertovat enemmän kuin dialogi. Vaikka asetelma on selkeä, se ei ole yksioikoinen. Kauheassa Olivessa on hienoja piirteitä ja ystävällisessä Henryssä rasittavia. Erityiskiitoksen esitän juuri draaman välittämästä inhimillisyydestä, jota korostaa se, että rooleissa on tavallisen näköisiä henkilöitä, riutuneita ja ryppyisiä. Botox- ja silikonisilotellut epähenkilöt loistavat poissaolollaan.

Draamakerronnan hienous on siinä, että asioita näytetään, ei selitetä. Tilaa jää katsojan tekemille täydennyksille ja johtopäätöksille. Juonta ei pysty ennakoimaan. On kyse siitä, millaisia henkilöt ovat toisilleen, mikä pitää heitä yhdessä tai erossa. Perhesuhteet jäytävät. Pohjavireenä kulkevat mielenterveyden ja kuoleman synkät pohjavirrat. Toteutus ei ole ahdistava, joskaan ei erityisen hilpeäkään. Omaperäinen tunnelma vangitsee.

Voin vain toivoa, että YLE hankkii Olive Kitteridgen. Tai voi olla, että sen esitykset ovat livahtaneet minulta ohi. Laatudraaman ystäville suosittelen empimättä tätä hienoa sarjaa, johon pääsee käsiksi HBO Nordicin avulla tai kirjaston DVD:n lainaamalla. Trailerin voi katsastaa Youtubesta.

– – –

Olive Kitteridge

Yhdysvallat 2014 (HBO Nordic)
Ohjaus Lisa Cholodenko
Käsikirjoitus Jane Anderson
Pääosissa Frances McDormand, Richard Jenkins, John Gallagher Jr., Peter Mullan, Bill Murray

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus

Avainsanat:

4 helmikuun, 2016 · 5:01 am

Milena Busquets: Tämäkin menee ohi

Rakkauden ja surun monenkirjavuus värittää Milena Busquetsin romaania Tämäkin menee ohi (Otava 2016). Nelikymppinen minäkertoja viettää huvilakesää lasten, koiran, ystävien, rakastajan ja ex-miesten seurassa muutama kuukausi äidin hautajaisten jälkeen. Aika paljon kirjan aineksista kiteytyy tässä:

On suhteellisen helppo saada seksiä, mutta että saa jonkun pitämään sylissään koko yön on toinen tarina, eikä edes se takaa rauhallista unta; jotkut miehet ovat äärimmäisen epämukavia. Polttava aamutuuli saa silkkimekkoni liehumaan ihollani. Myös se, ettei paina mitään ja ettei mikään paina, on oma tarinansa, ja se että suru saa kaiken painamaan tonnikaupalla omansa.

Romaani on suru- ja ikäkriisin impressio. Kertoja koittaa tarttua kiinni hetkeen ja paeta samalla, kun hän ikään kuin pitkittää jäähyväisiä äidilleen. Muistumat äidin sairaudesta ja kuolemasta painavat, silti kesä läikehtii. Pahaa mieltä kertoja koittaa karkottaa intohimopurkauksin. Hyviäkin hetkiä menneestä vilahtaa, mutta kohtaamiset ja muistot kiitävät ohi. Päiväperhosmaisuus peittää painostavuutta: kovin paljon tilaa vievät ulkonäkö- ja puvustuskuvailut, päihteily ja miesjutut.

Tunnen olevani yhtä tosikko kuin Elena-ystävä, joka joutuu sanomaan suorat sanat etuoikeutetun häilyjän itsekeskeisyydestä. Käsitän kyllä, että vapaa nainen on saanut syyllistämättömän kasvatuksen ja kyvyn heittäytyä, nauraa ja jatkaa rakastamista. Huomaan kuitenkin eläytymiseni tökkivän, vaikka romaanissa on hölinän välissä koskettavia huomioita.

Sinun kasvosi, äiti, katosivat sen naamarin taakse jonka sairaus niille nosti. Ponnistelen joka päivä, jotta näkisin ne taas, jotta pääsisin vuosien läpi ja kohtaisin todellisen katseesi, sen joka sinulla oli ennen kuin se kivettyi. Tuntuu aivan kuin kaataisin muuria vasaralla. Samalla tavalla käy surun kanssa, joka asettuu päällemme ohuina ja narskuvina lasikerroksina ja peittää meidät vähä vähältä kokonaan.

Minua nävertää yleensäkin romaaneissa sinä-kerronta. Tyylikeino on vaativa – joskus se toimii, toisinaan ei. Tämän tarinan Blanca-kertoja liukuu vähän väliä sinäilemään, eli hän vetää äitinsä mukaan tarinaan kuin hänelle päiväkirjaa tai kirjettä kirjoittaen. En sille sulanut. Mielenkiintoista, että tämä on toinen äitiromaani, jossa sinutellen lähestytään poissa olevaa äitiä; toinen on eteläkorealainen Pidä huolta äidistä (2015). Tunnelma romaaneissa on kovin erilainen, ja espanjalaisromaani on näistä rosoisempi.

Tämäkin menee ohi -romaanin kuohukuplina pirskahtelevat hetkiin liittyvät tunnelma- ja aikatasoliukumat. Ristiriitainen vaihtelevuus on kieltämättä elämänmakuista, vaikkei Blancasta lempihenkilöäni kehkeydykään. Uskon, että tästä tarinasta syntyisi täysiverinen espanjalaiselokuva, jossa olisi paljon puhetta ja aistillisen räiskyviä kohtaamisia.

Tämäkin menee ohi niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.

Tämäkin menee ohi niin kuin hento lumipeite Riian vanhankaupungin aukiolla. Luin romaanin ennakkokappaleen joulukuisena matkapäivänä.


– – –
Milena Busquets
Tämäkin menee ohi
suomentanut Tarja Härkönen
Otava 2016
romaani
190 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

2 helmikuun, 2016 · 7:00 am

Jarmo Ihalainen: Mitä miehen pitää

Kotimaisen proosan kehitysromaaniketjuun hitsautuu Jarmo Ihalaisen uutukainen Mitä miehen pitää (Atena 2016). Romaani väläyttää 100 vuotta siten, että kiertokulku, elämänkokemukset ja yhteiskunnan muutos heijastuvat sukupolvien peilipinnasta. Ja kuvat jäävät lukijan mieleen välkkymään.

Romaanissa kulkee rinnakkain kaksi tarinaa. Kelpon taival alkaa 1910-luvulla huutolaisuudella ja etenee työteliäistä miehuusvuosista 80-vuotisjuhliin. Keski-ikäisen Mikan ero-sinkku-opettaja-elämään pysähdytään lyhyeksi ajaksi 2010-luvulla.

Kelpon osuudessa on ainesta kehkeytyä kotimaiseksi duunari-Stoneriksi, sellaiseksi ytimeen pureutuvaksi elämäntarinaksi, joka ujuttautuu lukijan sydämeen. Kelpoon kilpistyy paljon sitä, mitä työväenluokan miehen on Suomessa pitänyt tehdä selviytyäkseen hengissä ja omillaan: sietää, raataa ja äänettömästi toivoa – takaiskujen moukaroimana mutta ajatukset vapaina.

Elämä alkaa joka aamu alusta. Mitään ei saa ilmaiseksi. Jokainen tiili ja jokainen päivä on muurattava paikoilleen yksi kerrallaan.

Kelpon tarina voisi kuitenkin yksinään jäädä Linna-traditiosta erottumattomaksi, joskin vakuuttavaksi proosaksi, siksi Mikan nykymaailmakuva laventaa tematiikkaa. Mikan minämuotoinen osuus tuo pintaan tunteet viikonloppuisänä, nettideittihaukkana ja tulevien polvien ammattikasvattajana. Vastaavaa kattausta ei miesnäkökulmasta nykyproosassa ole ollut. Otteessa on lievää ironiskyynistä tarkkailua mutta myös haavoittuvaisuutta. Mikan vanavedessä vilahtaa lisäksi keski-ikäistä nuorempien miespolvien nykytila. Dilemma on kuitenkin tämä:

Maailma on kiimaa, pelkoa ja häpeää. Avoimia mahdollisuuksia retkottaa edessä vaikka millä mitalla, enkä saa tartuttua mistään kiinni, ja vähitellen ovet sulkeutuvat yksi toisensa jälkeen. Kaikki menee ohi. Koko ajan sitä tietää tai ainakin vakuuttaa itselleen, että vielä on aikaa. Ja samaan aikaan tiedostaa, että aikaa ei ole koskaan riittävästi. Ei ole tarpeeksi aikaa ymmärtää, kuka haluaisi olla ja mitä haluaisi tehdä, saati että vielä ehtisi muuttua sellaiseksi kuin haluaa ja tekisi sitä mitä tahtoo.

Mitä miehen pitää kahmaisee käsittelyyn valtavasti aineksia, joten väkisinkin jotain jää nopeasti ohitetuksi. Aukkoisuus ja paikoittainen ohuus sopivat, sillä fokus on tarkkarajainen. Välillä miehenä elämisen vaateista on suoraa selittelyä, välillä siitä tihkuu tulkinnanvaraista tavaraa. Vaihtelevuus toimii. Ihalainen kirjoittaa sulavaa ja tehokasta tekstiä. Kumpaakin tarinaa sekä niiden yhtymäkohtia ja eroja noukin joutuisasti ja eläytyen. Liikutun ja vaikutun.

Mitä miehen pitää

Romaanista voisi nostaa monenlaista, mutta valitsen tähän tämän: huutolaisuuden. Ihalainen muistuttaa osuvasti, miten lähellä meitä tuo lapsia kaltoinkohdellut systeemi on. Romaani kertoo siitäkin, miten kovat kokemukset heijastuvat tuleviin polviin ja miten jokainen ympäristön vaikutuksesta johtuen ja huolimatta rakentaa ja purkaa elämäänsä. Mikan kautta näemme siivuja tämän ajan huutolaisista: huostaanottoilmoituksista ja hukassa olevasta vanhemmuudesta.

Miehellä ja miehistä on siis asiaa. Esikoisromaanissa Perheestä ja alastomana juoksemisesta (Sammakko 2012) oli paljon naisasiaa, no, ihmiskuvaa. Mitä miehen pitää ei ole äijäilyä vaan kyse on roolista, johon ei mahduta. Ollaan sitten miehiä tai naisia, ihmisiä.

Minuus liikkuu aikakausien ja paikkojen välillä ja muuttaa niiden suhteita toisiinsa. Muuttaa ihmissuhteita, työsuhteita, perhesuhteita ja asuntojen mittasuhteita. Äiti ja poika, isä ja poika. Äidit, isät ja pojat. Poikien suhde tyttöihin ja naisiin, miesten suhde naisiin, poikien suhde poikiin ja miehiin, miesten suhde miehiin. Olla yhtenä pojista, olla olematta yksi miehistä.

– – –
Jarmo Ihalainen
Mitä miehen pitää
Atena 2016
romaani
254 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Minulla on ollut etuoikeus lukea tämä romaani myös käsikirjoitusvaiheessa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

31 tammikuun, 2016 · 1:31 am

Romeo ja Julia: Klassikkohaaste 2

Tammikuu on päätöksessä, samoin KLASSIKKOHAASTE 2. Ensimmäisen klassikkohaasteen lukukokemukset kokosi 31.7.2015 Omppu blogiinsa. Tänään bloggaajat lisäävät klassikkopostauslinkkinsä minun keräyspostaukseeni. Klassikothan eivät tähän lopu. KLASSIKKOHAASTE 3 alkaa pian ja sitä emännöi 1001 kirjaa ja yksi pieni elämä -blogin Mari.
klassikkohaaste2

Klassikkovalintani on William Shakespearen Romeo ja Julia (WSOY 2006). Jokusen Shakespearen näytelmän olen vanhoina käännöksinä lukenut, mutta siitä on aikaa. Valitsin satoja vuosia vanhan rakkaustragedian kolmesta syystä. Minua kiinnostavat aikojentakainen tunnepuhe, uusi käännös ja näytelmäteksti. En juuri lue draamoja enkä ensisijaisesti rakkaustragedioitakaan.
Romeo ja Julia 1
Romeo ja Julia on keskeinen konteksti lukuisille sen jälkeen ilmestyneille rakkaustarinoille. En muistanut sitä, että Shakespearen 1590-luvulla synnyttämä näytelmä jo itse päivitti klassikkotarinaa. Siitä ja paljosta muusta valistaa suomentaja Marja-Leena Mikkolan esipuhe. Suosittelen Mikkolan pohjustustekstiä: se avaa draaman kulttuurikerroksia sekä tulkitsee niitä suhteessa Shakespearen tekstiin.

Voidaan sanoa, että yhtäältä Romeo ja Julia on rakkaustarina, jonka ovat muokanneet 1500-luvun lopun Englannin sosiaaliset ja kirjalliset konventiot; ne tuovat tarinaan poliittista särmää ja suitsevat idealismia. Toisaalta Romeo ja Julia dramatisoi rakkaustarinan, joka ylittää ajan ja paikan; nuori intohimo välähtää ohi nopeana ja järkyttävänä kuin salama, mutta heijastaa samalla jotakin absoluuttista, ideaalista.

Mikkola tekee pätevää analyysia, siksi minä valotan lyhyesti vain kokemustani. Draaman kieli ja kerronta lumoavat. Vaihtelevat tunnelmat imeytyvät erilaisiin kielimuotoihin, jotka sopivat kunkin roolihahmon suuhun. On runollisuutta, suorasanaisuutta, navanalusvihjailuita, keskenkasvuisten juippien rehvastelua ja höynähtäneiden lemmenluritusta. Ja niin paljon kauniisti puettua tunnetta!

ROMEO
Oma sieluni äänessäsi kutsuu minua.
Kuinka hopeisina helähtävät yössä
rakastavaisten äänet, kun hento sointu
sille, joka osaa kuunnella.

Kaiken lisäksi henkilöiden muuttuvuus välittyy sanomisen tavoista. Ikivanha teksti on siis kaikkea muuta kuin pölyinen – kiitos komean käännöksen. Kielen lisäksi hämmästelen draamaleikkauksia, sillä kohtaukset todella tehokkaasti lisäävät jännitystä sekä läväyttävät tunnelmavaihdoksia sanan säilän sinkautuksista toimintakohtauksiin ja komiikasta traagiseen romantiikkaan.

JULIA
Rakastavaisten oma kauneus
valaisee heidän rakkautensa riitit;
tai jos rakkaus on sokea, se viihtyy
parhaiten yössä. Tule jo, yö vakava,
hillitty mustiin pukeutunut vaimo,
neuvo, kuinka kaksi tahratonta neitsyttä
pelissä voitetaan ja menetetään.

Julia ei ole vielä täyttänyt 14 vuotta ja Romeokin on ailahteleva murkku. Lasten naimapuuhat hirvittävät, mutta draaman tapahtuma-aikoina tyttöjä naitettiin jo 12-vuotiaina. Tosin tekstissä teinilemmen tunnustukset tuntuvat kovin sivistyneiden sanailijoiden kaunopuheilta, mutta luen niitä ilmaisuvoimaa ihastellen. Nuoren rakkauden kohteiden ailahtelu, tunteiden leimu ja vaihtoehdoton kiihkeys välittyvät äärimmäisenä – ja totena. Myös jätkäjengien älytön uho on uskottavaa ja valitettavan ajatonta. En nyt takerru draaman vihapuheeseen ja yhteiskuntaa horjuttavaan vihan lietsontaan. Sekin on kovin totta nykyään niin isossa kuin pienessä mittakaavassa. Ja vanhassa draamassa huhut ja juorut leviävät kuin konsanaan somessa.

Draamassa kuvataan terävästi ihmistä yksilönä ja yhteisön osana. Tyylittely ei haittaa, nauttia voi eloisista tilannehahmotuksista. Kieltämättä jo kokemani R&J-tuotekerrokset vaikuttavat lukukokemukseeni: Imettäjänä näen silmissäni komiikkaa lisäämässä Rakastunut Shakespeare -elokuvan ”DA-Carsonin”, Romeon kasvoiksi välistä lehahtaa Leonardo di Caprion naamataulu toisesta elokuvasta – näitähän piisaa. Mutta suomennoksen kieli vyöryy kaiken yli. Nautin.
Romeo ja Julia 2

Jari Järvelän Romeo ja Julia (Tammi 2007) on räyhäkkä uudisversio. Jos haluaa tutustua vain klassikkotarinaan, suosittelen Mari Elomäen mukauttamaa Romeo ja Julia -selkokirjaa (Opike 2012). Karsittu kokonaisuus säilyttää ihmeellisen hyvin alkuperäisteoksen hengen. Muuten suorasanaista kerrontaa katkaisevat Cajander-käännöstyyliset säkeet, ja ne säkenöittävät kokonaisuutta. Lisäksi kirjan kuvitus lisää esteettistä nautintoa. Toisille siis sopii selkoversio, toisille modernisaatio ja toisille Mikkolan käännös. Tai ne kaikki. Klassikko toden totta elää.

– – –
William Shakespeare
Romeo ja Julia
Suomentanut Marja-Leena Mikkola
WSOY 2006
191 sivua.
Lainasin kirjastosta.

William Shakespeare
Romeo ja Julia
Selkokielelle vapaasti mukauttanut Mari Elomäki,
lähteenä käytetty Paavo Cajanderin suomennosta (WSOY 1907)
Opike 2012
74 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

29 kommenttia

Kategoria(t): Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Avainsanat:

30 tammikuun, 2016 · 8:00 am

Klassikkohaaste 2: koonti

klassikkohaaste2
Blogistanian historian toinen klassikkohaaste päättyy huomenna 31.1.2016. On siis joukolla koettu mainetta keränneitä, klassikkokohotettuja teoksia, joita ei ole aiemmin luettu. Jokainen osallistuja on saanut vapaat kädet arvioida, onko valitussa kirjassa klassikkoainesta.

Ensimmäisen klassikkokierroksen kokeneena (koonti Ompun blogissa 31.7.2015) suosittelen lukemattomiin vanhoihin kirjoihin tarttumista. Kirjojen glooria voi karista tai arvaamattomasti kohota. Joka tapauksessa se on sitten vihdoin itse koettu. Haasteen iso ilo on bloggaajien lukukokemuksien lukeminen, ja herkkua on myös se, että bloggaajien postauksista saa vinkkejä lukupinon seuraavaan klassikkoon.

 

Aloituspostauksessani olen luetellut blogit, jotka etukäteen ilmoittautuivat haasteeseen. Sen kommenteissa on muita haasteeseen ilmoittautuneita tai kirjan vaihtaneita.

Tämän postauksen kommentteihin bloggaajat lisäävät linkit KLASSIKKOHAASTE 2 -juttuihinsa.

 

Sieltä sitten keräämme ideoita seuraavalle kierrokselle. KLASSIKKOHASTE 3 saa emännäkseen 1001 kirjaa ja yksi elämä -blogin Marin. Haaste päättyy 31.7.2016.

Somessa voit jakaa klassikkosanomaa: #klassikkohaaste #klassikkohaaste2 #klassikkohaaste3

Täkynä tulevaan:

Klassikkohaaste 3

37 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

29 tammikuun, 2016 · 11:09 am

Juha Hurme ja Töppöhörö

Kansallisteatterin bloggariklubi mahdollisti Juha Hurmeen tapaamisen pari tuntia ennen Töppöhörön ensi-iltaa. Käsikirjoittaja-ohjaajassa ei ollut jännityksen häivää:
– Tästä esityksestä on levollinen olo. Näyttelijät ovat taiturimaisia. Teatterintekijöillä on velvoite, että esitys paranee esitys esitykseltä. Esityksessä pitää olla kehittymisen varaa. Tietysti ensi-ilta on tarpeeksi hyvä, mutta se ei ole kiveen kirjoitettu. Esitys on yleisölle aina ensi-ilta, niin sen pitäisi olla esiintyjillekin.

Hurmeella on maine hyvän ilmapiirin tuojana. Töppöhörössä on ollut iso työryhmä, mutta näyttämöllä nähdään vain kaksi näyttelijää. Ensimmäinen näytös on hommafoorumityylistä miesmonologia, toisessa näytöksessä miehen rinnalla on keijuhenkinen ihmetyttö. Esityksen on ohjannut Hurmeen kanssa tanssija-koreografi Hanna Brotherus. Hurme kuvailee yhteistyötä siten, että hän kirjoitti ja Brotherus ohjasi.
– Hanna on ihmiskehon filosofi, ja se on avannut aivan uuden mahdollisuuden ja tuottanut esitykseen kehollista viihdearvoa. Ohjaajana olemisen paine vähintäänkin puolittui. Kummallakin on ihmisnäkökulma.

Juha Hurme

Juha Hurme: ensi-iltaan tunti.

Töppöhörön ensi-illan jäljiltä olen hämmennyksen tilassa, joten teen lyhyen katsauksen esitykseen siten, että yhdistelen muokkaamiani siteerauksia Juha Hurmeen puheesta ja tunnelmiani näytöksestä. Otsikot ovat epätarkkoja muistikuvia esitysrepliikeistä.

Mää nään mieluummin nälkää kuin nykytaidetta

Vikin näyttelijä Jarkko Lahti ja Juha Hurme alkoivat jo vuosia sitten kehittellä Tony Halme -tyyppistä hahmoa.
– Lähtökohtana viisi vuotta sitten oli tavattoman tympeä mies, joka luotiin Jarkon kanssa. Ja se laajeni työryhmän käsittelyssä. Katsoja päättää, mistä Töppöhörö kertoo. Mää en tiedä. Hyvä esitys ei ole tyhjenetty yhdellä analyysilla. Haluan tehdä töitä, jotka ruokkii jokaisen omaa ajattelua.

Näytelmä ei kerro vain suomalaisesta miehestä vaan yhteiskunnallisesta tilasta ohi sukupuolirajojen. Päähenkilöön on silti kasattu kaikki änkyrä-äijän ominaisuudet: eronnut, alkoholisoitunut, työtön, kaikessa ennakkoluuloinen, naisvihamielinen, rasisti, taidetorjuja, sivistymätön, omahyväinen ja ruokoton.

Monologin aikana yleisö tyrskähtelee kaikelle kuonalle, jota mies latelee. Leijuin kummiin tunnelmiin. Klisemies lavalla lätisee ennalta arvattavaa sisältöä, joka on muotoiltu kirjalliselta kuulostavaksi draamatekstiksi. Sivistysyleisö katsomomontussa lukee päässään monologin käänteistä alatekstiä eli oikeasti haluaa olla suvaitsevainen ja taidemyönteinen. Kurkimmeko sieltä pimeästä katsomosta valaistulle näyttämölle niin kuin tirkistelisimme kansan syvien rivien edustajaa eläintarhan häkissä? Olemmeko olevinamme parempia ihmisiä?

Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto

Toinen näytös on kahden orientaation ja liikekielen erillisyyttä ja hetkellistä kohtaamista. Mies on niin sanotusti ostanut sian säkissä. Tarjouspossun sijasta kauppakassista pompahtaa eloisa neitonen. Alina Tomikovin suloinen symbolihahmo on kerrassaan valloittava ja hänen tapansa liikehtiä kuin sulaa vahaa. Myös Vikin liikkuminen monipuolistuu ”Helinä-keijun” myötä.

Toppöhörö

Töppöhörön käsiohjelman taustalla teemaan sopivaa verkkohöröilyä.

Varsinaista yhteyttä ei kahden hahmon välillä tapahdu. Ihmetyttökin lähinnä pulppuaa itämurteista monologia. Esimerkiksi kokkiohjelmien yleisyyden pohtimisesta kumpuaa huikea katsaus koko ihmiskunnan miljoonavuotisesta historiasta. Taidokkaasti se tapahtuu, jälleen kovin kirjallishenkisesti. Löydän perustelun Hurmeen orientaatiosta:

– Draamateksti on kaikin tavoin rajoitettua. Kun kirjoitan draamaa, kirjoitan sen nuotitettuna omaan ohjaukseen, tiettyyn aikarajaan ja kaupalliseen tarkoitukseen. Draamateksti syntyy kommunikointisuhteesta, on se sitten monologia tai dialogia. Sen sijaan proosan kirjoittaminen on vapauttavaa, sillä silloin on vapaa draaman rajoitteista. Se jatkuva riemu, että sinne voin laittaa, mitä vain.

– Mulla on ajatus, että kirjallisuus on korkeampaa kuin teatteri. Kivi ja Shakespeare pyörii koko ajan mielessä. Vanhempi maailmankirjallisuus on aarteisto. Luen vuosittain myös uutta kotimaista kirjallisuutta. Teatteri on kiva käytännön projekti kirjallisen viestin kohtaamisesta.

Mä oon niin yksin

Töppöhöröön on istutettu katharsis. Totuusseerumin vaikutuksen aikana protomies tulee ulos roolista ja on ihminen. Sitä seuraa ihmetytön julistusosuus, josta yhden repliikin jo anastin: ”Missä näette tyhmyyttä, perustakaa sinne kirjasto.”

– En ole kovin sanomahakuinen. Mulla on oikeus tehdä vain hyvä taideteos. Jotta saan kasaan teoksen, sinne työntyy tärkeitä teemoja. Asialle tekee hallaa, jos sanoma on pinnalla ja näkyvä. Esimerkikiksi Töppöhörössä on moniarvoinen idea letkeästi purtavana, ei opettavaisesti.

Näin sanaili Hurme ennen esitystä. Itse näen esityksessä häpeämätöntä saarnaa hyvän elämän puolesta. Hyvään elämään kuuluu ihmisen ja luonnon harmonia sekä ihmisluonnon mahdollisuus parempaan. Loppupaatoksesta on kaukana kyyninen älykkömäisyys, mikä tuntuu virkistävältä. Siinä annetaan täydesti palaa sen puolesta, että asioille VOI tehdä jotain. Viesti koskee sekä yhteiskuntaa että yksilöä. ”Ei jäädä tuleen dokaamaan” – Töppöhöröä lainatakseni.

– – –
Töppöhörö
Kansallisteatteri, ensi-ilta 28.1.20016
Ohjaus Juha Hurme ja Hanna Brotherus
Käsikirjoitus Juha Hurme
Alkuperäisidea (kapakassa Kokkolassa helmikuussa 2011)
Esiintyjät Jarkko Lahti ja Alina Tomikov
Lisätietoja Kansallisteatterin kotivisuilla.

Kiitos Kansallisteatterin bloggariklubille tilaisuudesta!

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Avainsanat: ,

28 tammikuun, 2016 · 7:41 am

Tapani Bagge: Musta pyörre

Lajityyppinä historiallinen dekkari on innostava. Entisajan tapakulttuuri, tunnelma ja miljöö tuottavat monesti houkuttelevan kehyksen jännitysjuonelle. Tapani Baggen neliosianen värisarja liikkuu 1930-40-lukujen taitteessa noir-henkisesti. Kaksi ensimmäistä osaa olen lukenut aikoja sitten, nyt osuu lukuvuoroon kolmas osa Musta pyörre (Crime Time 2012).
Musta pyörre

Musta pyörre on sijoitettu vuoteen 1942. Valpon ylietsivä Mujunen ratkoo rikoksia sota-aikana, jota leimaa polittisesti kireä ilmapiiri. Asemasota on jumissa, kommunisteja jahdataan kotirintamalla ja aseveljeys Natsi-Saksan kanssa velvoittaa veljeilyyn.

– Onko sinulla jotain Himmleriä vastaan? Karlsson tivasi. – Mitäpä minulla, Mujunen sanoi. – Mukava mies, aseveli ja kollega. Kaikkeen sitä ihminen työnsä vuoksi joutuu, hän ajatteli. Suojelemaan miestä, jonka mieluiten kuristaisi omin käsin. Isänmaan etu vaati yhteistyötä murhamiesten kanssa. Miten pitkälle siinä oltiin valmiita menemään?

Mujunen on viisikymppinen jermu, joka yksikätisenä tuurijuopponakin on kunnon mies, oikea Ihanneurho. Mujusen synkeyteen taipuva elämänasenne sopii ajankuvaan. Hän kuulustelee inhimillisesti, päättelee asioita nokkelasti ja toimii tehokkaasti. Mujunen puhuu useita kieliä ja klaaraa kiusalliset tilanteet jämäkästi. Hän vastustaa mielivaltaa, siksi hän toimii niin juutalaisten kuin sotavankienkin puolustajana. Tilanteen niin vaatiessa hän muuntautuu vaikka vakooja-upseeriksi. Taunopalomainen ulkokuori tehoaa naisiin. Leskimies-Mujunen hellii muistoja entisistä rakkaistaan, ja lankeaa lyhytaikaisesti lemmekkäisiin, kypsiin naisiin.

Aimo annos kliseisyyttä naurattaa, ja kyllä sydämeltään haavoittuvainen ja välillä sarkastisesti sanaileva Mujunen viekoittelee tykästymäänkin. Päätän nimittäin ottaa Mustan pyörteen genrensä edustajana, enkä odota rajoja rikkovia syvällisyyksiä. Oikeustajuisella machomeinigillä porskutetaan. 

Bagge pudottelee autenttisuutta tukevia historiafaktoja vilkkaasti juoksevaan juoneen. Aiemmassa Mujus-sarjan osassa oli kiehtovaa Petsamo-elämää, tässä käydään suomalaisessa keskitysleirissä ja Äänislinnan kaupungissa. Tällaiset ympäristöt eivät ole yleisiä suomalaisessa proosassa. Mitähän olisi syntynyt, jos koko juttu olisi keskittynyt Äänislinnan tienoille – olisivatko aiheenkäsittely, tarina ja henkilöt syventyneet? Nyt ei aihelmia säästellä.

Historiaseikkailu viihdyttää, joskin pahojen ja hyvien tyyppien väliin toivoisin välimuotoja. Pitääkö minun kuitenkin vetää toimintajännäristä korkealentoisia johtopäätöksiä tähän päivään? Pitää. Se, mitä Bagge kertoo natsimielisistä, erilaisia vainoavista suomalaisista, pistää miettimään päivittäisuutisia katupartioiden ja kodinturvajoukkojen kokoamisesta sekä kansallismielisestä uhosta. 1940-luvun alun asenneilmapiiri kuulostaa turhan tutulta juuri nyt. Silloin otettiin natseista mallia ja…

Ja Suomi oli samassa veneessä. Tukevasti karilla.

– – –
Tapani Bagge
Musta pyörre
CrimeTime 2012
jännäri
392 sivua.
Luin e-kirjana HS-kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

27 tammikuun, 2016 · 1:01 am

Eeva Joenpelto -haaste

Kirjabloggaajat kaivelevat naftaliinista Eeva Joenpellon (1945 – 2004) tuotannon. Tänään Joenpellon kuolinpäivänä (27.1.) käynnistyy haaste: lue, bloggaa ja kommentoi Joenpellon teoksia. Postaukset julkaistaan Joenpellon syntymäpäivänä 17.6.: KOONTI ON TÄSSÄ.

Joenpelto-haaste

Eeva Joenpellon tuotannossa on valinnan varaa:
 Seitsemän päivää, salanimellä Eeva Helle 1946
 Tulee sittenkin päivä…, salanimellä Eeva Autere 1950
 Kaakerholman kaupunki, 1950
 Veljen varjo, 1951
 Johannes vain, 1952
 Kivi palaa, 1953
 Neito kulkee vetten päällä, 1955
 Missä lintuset laulaa, 1957
 Ralli, 1959
 Syyskesä, 1960
 Kipinöivät vuodet, 1961
 Naisten kesken, 1962
 Viisaat istuvat varjossa, 1964
 Ritari metsien pimennosta, 1966
 Halusit tai et, 1969
 Vesissä toinen silmä, 1971
 Vetää kaikista ovista, 1974 (Lohja-sarjan 1. osa)
 Kuin kekäle kädessä, 1976 (Lohja-sarjan 2. osa)
 Sataa suolaista vettä, 1978 (Lohja-sarjan 3. osa)
 Eteisiin ja kynnyksille, 1980 (Lohja-sarjan 4. osa)
 Elämän rouva, rouva Glad, 1982
 Rikas ja kunniallinen, 1984
 Jottei varjos haalistu, 1986
 Ei ryppyä, ei tahraa, 1989
 Avoin, hellä ja katumaton, 1991
 Tuomari Müller, hieno mies, 1994
 Uskomattomia uhrauksia, 2000

Itse tartun todella halukkaasti esimerkiksi Lohja-sarjaan. Lähden tutkimaan, mitä muistan aiemmin lukemastani ja miten toisin luen nyt, vuosikymmenien jälkeen. Myös syksyllä ilmestynyt Helena Ruuskan  Eeva Joenpelto -elämäkerta inspirioi palaamaan tuotteliaan kirjailijan teoksiin.

Haasteeseen heittäytyjä: toimi seuraavasti

1) Ilmoittaudu tämän jutun kommenttikenttään.

2) Julkaisen oman Joenpelto-postaukseni aamulla varhain 17.6. 

– Bloggaaja: käy päivän aikana lisäämässä kommenttiin linkki omaan Joenpelto-juttuusi. 

– Muu lukija: kerro päivän aikana lukukokemuksestasi kommenttiin.

26 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: