19 huhtikuun, 2015 · 10:35 am

Lukuviikkovinkit

Lukuviikkoa vietetään 20. - 26.4.2015.

Lukuviikkoa vietetään 20. – 26.4.2015.

Mitä ostaisit Kari Hotakaisen Kantaja-kirjan kylkiäiseksi? Tai näin päin: saat Hotakaisen kylkiäiskirjan Kirjan ja ruusun päivänä 23.4. (ja kahtena seuraavana päivänä), kun ostat kirjakaupasta vähintään 15 euron arvoisen kirjan. Huhtikuinen lukuviikko muistuttaa kirjojen lukemisen hyvistä vaikutuksista, ja kirjan ostaminen (edes) Kirjan ja ruusun päivänä tukee sitä, että Suomessa kannattaa kirjoittaa, suomentaa ja kustantaa kirjoja. Sen vuoksi ehdotan ostoslistalle muutamia alkuvuoden kiinnostavia kirjoja.

Kotimainen kerrontakolahdus

Petri TamminenPetri Tammisen Meriromaanissa (Otava 2015) kapteeni Huurna haaksirikkoutuu maailman merillä – konkreettisesti ja allegorisesti. Näille merireissuille on kuvaavaa, että moni seilaaminen päättyy kävelyreissuun Tukholmasta Askaisiin. Tämä elämäntaitoromaani on kuolemanvakava olematta tosikko, sillä tiukat tilanteet kultautuvat hykerryttävin hippusin. Osui ja upposi.

Kerroksellinen perhetarina

Laitila KälvemarkTiina Laitila Kälvemarkin sukutarina Karkulahti (WSOY) on romaani, jossa on kerroksia kerrakseen. Ei parane säikkyä sitä, että aikatasoja vaihdellaan, henkilöiden ajatuskuluista siirrytään toisiin, symboliikkaa ja kielikuvia tunkee ruuhkautuen ja aiheena on tulehtuneet perhesuhteet ja menneisyyden heijastuminen – no – kaikkeen. Karkulahti jatkaa synkkien suomalaistarinoiden traditiota, mutta lukukokemus ei millään muotoa masenna. Kieli ja kerronta ovat taitavasti punottuja, niissä yhdistyvät tunne ja äly. Taitavaa ja tehokasta.

Unohduksesta menestykseen

StonerJohn Williamsin romaani Stoner (1965, suom. Ilkka Rekiaro, Bazar 2015) on elämys henkilövetoisen proosan ystäville. Se on kirkas kuvaus yhden ihmisen elämästä. Päähenkilön toiminta ja tunnelmat on vangittu havainnollisesti, eläytymiseen houkuttelevasti. Tässä romaanissa on hyvällä tavalla vanhaa kunnon kerrontaa.

Historian hahmotukseen

Kamila ShamsieKamila Shamsien Jumala joka kivessä (suom. Raimo Salminen, Gummerus 2015) on kerronnallisesti näppärä ja tarinaltaan monipuolinen romaani ensimmäisen maailmansodan kynnykseltä muutama kymmenen vuotta eteenpäin. Brittineidon kypsyminen itselliseksi ammattinaiseksi on romaanin yksi säie, toinen on kahden nuorukaisen elämä kolonialistisessa muslimikolkassa (nykyinen Pakistan). Tunnelmassa ja kerronassa on imua. Shamsien kirja on yksi Baileys-palkintoehdokkaista (ks. Ompun blogi).

Lempeä, ystävyyttä, ihmisiä

unnamedSadie Jonesin Ehkä rakkaus oli totta (suom. Marianna Kurtto, Otava 2015) on viihdyttävä ihmissuhderomaani englantilaisista nuorista aikuista 1960-1970-luvuilla. Romaanissa on itsensä etsintää, mutta siinä on myös viehättävästi toisten löytämistä. Koukuttava ja osuva kerronta kannattelee kokonaisuutta.

Nuorille miehille ja naisille

Kalle VeirtoTopelius-palkittu Kalle Veirton Säbätalvi (Karisto 2014) on viihdyttävä kehityskertomus, joka uskoakseni sopii nuorille ja aikuistuville sukupuolesta riippumatta. Järin syvälle ei sieluja siinä kouraista, mutta minäkerronta tavoittaa vaivattomalla tavalla kunnollisen urheilijapojan mielenliikkeet, kun töppäilyn jälkeen on aika kuroa elämää kasaan ja edetä. Erikoisuutena on käytännöllinen rakkaussuhde. Sympaattinen nuorisokuvaus siis.

Satupuuhaa

Peltoniemi&NuotioEppu Nuotio & Maami Snellman & Sanna Pelliccioni ovat koonneet mainion kokonaisuuden Maami mustikka. Satuja ja satutehtäviä (Bazar 2015). Se koostuu seitsemästä sadusta, ja joka satuun on tehtäviä liittyen muun muassa sanataiteeseen ja kädentaitoihin. Raikkaalla tavalla sadut saadaan elämään ja lukijoita-kokijoita houkutellaan keksimään itse. Koska ihminen ei ole koskaan saduille yli-ikäinen, tarjoan myös vaihtoehdon aikuiseen makuun: Sari Peltoniemi on loihtinut fabulaa kirjaan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014).

Eiköhän näistä vinkeistä joku nappaa Hotakais-kylkiäiseksi. Tai jokin muu. Onkohan Aki Ollikaisen uutuus jo ilmestynyt? Sen ajattelin hankkia tai… Tulevan lukuviikon aikana julkaisen blogissani lähinnä juttuja lasten- ja nuortenkirjoista, sillä Lukuviikon henkenä on kannustaa tulevia lukupolvia kirjojen iloihin.Kirja ja ruusu 2015

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , , , ,

17 huhtikuun, 2015 · 7:04 am

Tiina Laitila Kälvemark: Karkulahti

Pohojalaanen jäyhyys ja sen taakse kätkeytyvät järistykset saavat nyt ilmiasunsa venäläisin vivahtein. Tiina Laitila Kälvemarkin romaani Karkulahti (WSOY 2015) kaappaa ratkomaan yhden talollisperheen arvoituksia.

Miten paljon tapahtuu kaiken aikaa, mahdottomia, kohtuuttomia, ilman että kukaan kysyy miksi, ilman että kukaan sanoo ei. Ihmiset vain leikkaavat leipää ja keittävät teetä ja lukevat sanomalehteä sähkölampun valossa, kampaavat tukkansa ja sylkevät katuun, nousevat linja-autoon, jonka päätepysäkki on tuntematon.

Paljon tapahtuu piilossa ränsistyneessä Karkulahden talossa, jonka pihapiiri on peltojen ympäröimä, lähellä on matala lampi, Rooppi, ja etäämpänä mereen virtaava joki. Kävelymatkan päässä on kylän muita taloja, sukulaisiakin, joihin pidetään etäisyyttä. Taloa isännöi jäyhä Jaska, joka on tuonut taloon venäläisvaimon, Veran. Heillä on pieni Anna-tytär. Nurkissa luuhaa Jaskan vammainen Velipuoli. Koko huushollia hallitsee peräkammarin petissä viruva äiti-anoppi, Elisabet eli Liisa. Haastava on perhetilanne, etenkin kun kyläkunnassa elää isonvihantakainen venäläisinho ja muut kaunat kaupan päälle.Karkulahti

Romaani keskittyy kolmen polven naisiin. Vanhus-Elisabetin harhaileva mieli purkaa kohtaloa, johon kuuluvat rakkaudeton lapsuus, palo naapurin perheeseen, luvaton lempi, kolme lasta, joista vanhin on karannut, nuorinta hyljeksitään ja keskimmäinen yrmyilee ja kahlitsee perhettään. Vera-miniää tukkivat tunnetulpat. Hän on jättänyt taakseen venäläiskylän ja jotain oleellista, sitten takapakkien jälkeen hän on ajautunut Pohjanmaalle. Pieni Anna-tytär kasvaa edellisten polvien menneisyyden painamana.

Vaikka asetelma ei ole omaperäinen, salakavala juonenkuljetus vetoaa minuun, samoin alusta asti kalvava tunnelma. Jännitettä tehostaa romaanin rakenne, jossa kolmen henkilön kautta seurataan mennyttä ja nykyistä. Nykyisyys on vuodessa 2006, ja siirtymiä on vuosiin 1987, 1996 ja 2001, ja niiden lisäksi henkilöiden ajatukset liukuvat muihinkin merkityksellisiin aikoihin ja hetkiin.

Joki virtaa jossakin, vaikka se ei näy.

Menneisyys on kaiken pohjavirta. Henkilöissä virtaa ajatuksia, kokemuksia ja tunteita, joiden hallitseminen ja kätkeminen on raskaaseen päivätyöhön verrattavaa. Teot ovat kulmikkaita, ne kolhivat.

Vallankäytön kuvaus on hyytävää. Etenkin Elisabet on taitava myrkynkylväjä, ja Vera oppii passiivisaggressiiviseksi. Näistä naisista versoo romaanin ydinteema – äitiys – ja siihen liittyvät ristiriitaiset, kipeät ja kipua levittävät tunteet. Rakkaus ja etenkin sen puute tai taitamattomuus ilmaista tunteita kietoutuvat niin äitiyteen kuin myös muihin perhesuhteisiin. Romaani on täynnä tunteita, vaikkei niitä juurikaan pueta sanoiksi.

Pisarat takovat päätyikkunaan kuin kesken jääneet lauseet.

Karkulahden kiehtovin puoli on vaihteleva kieli. Murre on yksi tekokeinoista. Kuvallisuus, vertausten käyttö ja havainnollisuus tekevät tekstistä elävää. Toisaalta hyödynnetään myös töksähtelevyyttä. Rytmin vaihtelut tukevat henkilöiden tempoilevuutta.

Kolmen polven naisilla on oma sanastonsa, ja ne kaikki istuvat hahmojen ikään, taustaan ja tilanteeseen. Pidän niistä kaikista: ne korostavat henkilökuvausta. Annan lapsimaailma leikkeineen ja satuhahmoineen vastakohtana kodin kireälle ilmapiirille on koskettava. Veran kovia kokeneen ja syyllisyyttä hautovan muuttajanaisen tilanne on ymmärrettäväksi loihdittu. Elisabet/Liisa on vähintään yhtä kaksijakoinen kuin nimensä.

Karkulahti on hyvällä tavalla hidaslukuinen, sillä kieli ja rakenne vaativat herpaantumattomuutta. Keskeisten henkilöiden tarinaa pitää koota vihjeistä ja nopeasti vaihtuvista pätkistä, jotka loppupuolella loksautetaan paikoilleen. Siispä päätökseen pääseminen palkitsee, ja siksi Karkulahti on minusta yksi kevään kiinnostavimpia kotimaisia. Kerroksia kirjassa riittää niin rakenteessa, kielessä, henkilöissä kuin tarinassakin. Loppuhistoriikki ja runo tirvaisevat vielä lisätasot.

Roopin keskellä on syvä kohta, jossa jalat eivät melkein yltä pohjaan. He kaivavat eniten sieltä.

Synkissä vesissä romaanissa ryvetään, ja osuvasti keskeissymbolina on mutainen rutakko, Rooppi. Sen ympärillä tapahtuu ratkaisuja. Symboliikkaa romaanissa on runsaasti. Kovat ja painavat kivet ovat osoittelevia vertauskuvia Veran tilanteesta. Kaarna on Liisan voimamateriaali, ja syykin selviää. Lapsi puolestaan etsii aarretta. On sen löytäminen mahdollista: mudasta saattaa erottaa kullankimalluksen. Siis toivoa on Karkulahdenkin väellä, kuitenkin. Ja meillä muilla. Kevät koittaa kaikille.

Kevät tanssii sinun silimien eessä viheriäisessä mekossaan. Se soittaa huilua ja viulua ja kaikkia ihania soittimia mitä maailmassa on.
Sinä katoat sen perrään.
Sinä etit sille aartteen.

_ _ _
Tiina Laitila Kälvemark
Karkulahti
WSOY 2015
romaani
327 sivua
Lainasin kirjan kirjastosta.
Muissa blogeissa esimerkiksi: Annelin kirjoissa korottaa kirjan vuoden huippuihin kuuluvaksi, Lumiomenasta kirjalija on loistava kirjoittaja, ja Mari A:n mielestä moninaiset kerrontalangat solmitaan hyvin yhteen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

14 huhtikuun, 2015 · 7:30 am

Ian McEwan: Lapsen oikeus

Ian McEwanin Lapsen oikeus (Otava 2015, suom. Juhani Lindholm) on kertomus perheoikeuden tuomarin parisuhdekriisistä ja sen keskelle osuneista oikeusjutuista, etenkin yhdestä. Kuusikymppinen Fiona-tuomari tekee päätöksen Jehovan todistajiin kuuluvan nuorukaisen verensiirrosta, ja kohtaamisesta lähes täysi-ikäisen Adamin kanssa seuraa odottamattomia.

Lapsen oikeus on inhimillisesti notkahteleva moraliteetti. Käsittelyssä ovat tuomaroinnin ja muun ihmiselon etiikka sekä oikeudenjaon sattumanvaraisuus, sillä yksilöön ja perheeseen liittyviä peruuttamattomia päätöksiä tekevät yksittäiset ihmiset. Kultivoitunut ammatti-ihminenkin on vain ihminen, välillä vakaa, välillä ei. Vaikka faktat ovat kaikille samat, eri henkilöt tulkitsevat ja ratkaisevat ne eri tavoin. Tätä McEwan pyörittelee taitavasti.

Perheoikeus teki työtään. Oli pelkkää tilastollista sattumaa, että Fionan kohdalle osui niin paljon avioriita-asioita. Ja yhtä lailla sattumaa oli, että hänellä oli samaan aikaan omakin avioriita. Hänen toimialallaan ei juuri langetettu vankeustuomioita, mutta joutohetkinä hän yhtä kaikki ajatteli että passittaisi linnaan kaikki ne, jotka lastensa kustannuksella halusivat nuoremman vaimon, rikkaamman tai vähemmän tylsän aviomiehen, uuden asuinympäristön, uudenlaista seksiä, uudenlaista rakkautta, uuden näkökulman maailmaan, mukavan uuden alun ennen kuin oli myöhäistä. Silkkaa nautinnonhalua. Moraalista kitschiä. Hänen oma lapsettomuutensa ja tilanne Jackin kanssa loihti ilmoille tällaisia päiväunia, joita ei tietenkään pitänyt ottaa vakavasti.

Porvariston hillitty charmi arkkitehtuuri-, klassikko- ja muine kulttuuriviitteineen sysää tarinointia elitistiseen suuntaan. Luokkakuva on minusta aika rajoittunut. Kiinnostavaa on silti se, miten kielellistä ja kirjallista on tuomarityö, tuomiolauselmienkin lisukkeina viljellään sivistyneitä viittauksia.

Teksti on nautittavan tarkkaa kuvausta henkilöiden toiminnasta, ajattelusta ja tuntemuksista. Etenkin vaikutun McEwanin vaivattomasta tavasta limittää henkilöiden ajatuskulkuja kuvattuun tilanteeseen. Kerronta ikään kuin kehittää hallittua fiktiofilmiä proosanäkökykyisille.

Henkilökuvaus herättää minussa ristiriitaisia tunteita. Vakiintunut kuusikymppinen pariskunta Fiona ja Jack sekä kriisitilanteen piinaavan estynyt selvittelytapa ovat uskottavia. Fiona on kuvauskeskiössä, ja viileän hallittu, etäinen, asiakeskeinen ammattinainen jättää minut kylmäksi, vaikkakin saan seurata puleeratun pinnan hiuksenhienoa säröilyä. Ymmärrän mutten kosketu. Nuoren Adamin tarina sen sijaan on kipeä, se sattuu.Lapsen oikeus

Etiikka, uskonto ja oikeudenmukaisuus ovat suuria aiheita. Elämän jatkuminen ja rakkaus niiden lisukkeina eivät kirjan tavoitteita vähennä. Lapsen oikeus ei anna valmiita vastauksia, sen sijaan se tarjoaa aineksia pohtia isoja, tyhjentymättömiä teemoja. Se jättää kaihertavan lopputunnelman hyvässä ja pahassa. Käännös tekee romaanille oikeutta, ainoastaan ihmettelen vanhan seslonki-sanan käyttöä.

Odotan aina malttamattomana uutta McEwanin romaania. Lauantai ja Sovitus ovat olleet minulle sitä itseään – sitä, mitä lukemiselta odotan: näkemystä ja kokemusta ihmisistä koskettavasti kerrottuna tekojen, tunteiden ja ajan ympäröiminä. Polte ja Makeannälkä olivat minulle puolitien proosaa. Lapsen oikeus antaa ajattelemisen aihetta ja nautintoa varmasta proosaotteesta, vaikka puhuttelevasta lopusta huolimatta ravisteleva jytky jää kokematta.

_ _ _
Ian McEwan
Lapsen oikeus
The Children Act
Suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2015
216 sivua
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa mm. Leena Lumi.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 huhtikuun, 2015 · 11:59 am

Emma Hooper: Etta ja Otto ja Russel ja James

Kanadalaisen muusikko-kirjailijan Emma Hooperin nimirimpsuromaani onnistuu siinä, ettei edeltäkäsin voi arvailla tapahtumia. Siinä on kuvauksen tarkkuutta ja avoimuutta mutta myös peittelyä mielenkiintoa ylläpitävällä tavalla. Hitusen vierastan söpöstelevää vanhusnäkemystä ja tunnelmaa. Etta ja Otto ja Russel ja James (Gummerus 2015, suom. Sari Karhulahti) kieppuu kolmen ensimmäisen nimihenkilön ympärillä sota-ajan nuoruusvuosina ja kahdeksankymppisten nykyisyydessä, ja vaihtelevasta kerrontarytmistä pidän. Kirjeillä on suuri merkitys. Siksi sivallan lukukokemukseni kirjeitse.Etta jne.

 
Rakas Etta

Teit 83-vuotiaana epätavallisen ratkaisun, kun lähdit pitkälle kävelylle sisämaasta kohti merenrantaa. Ymmärrän sen liittyvän koko tarinan teemaan, ja nuoruudessasi kiteytit sen näin:

Tulee sellainen olo, että pitäisi tehdä jotain, tehdä vaan eikä lopettaa ollenkaan. Jos tekee jotain, on elossa, ja jos on elossa, on voitolla eikö niin?

Muistisairaus on traaginen kohtalo, olen sen nähnyt läheltä. Sairaus etenee hämärtävästi ja vääjäämättömästi, ja siksi haavesi nähdä meri on linjassa elämänasenteesi kanssa. Paljastat muuten niukasti, millaista on elää ihmisen ytimen syövän sairauden kanssa. Näen sen tekoina.

Matkan varrella kuulen osia sinun ja Oton, vähän Russellinkin, elämäntarinasta, ja pidän siitä, miten entinen ja nykyinen lomittuvat. Persoonasi palasista kokoan sinusta itsetietoisen, toimeen tarttuvan ja rakastavan naisen. Suhde Ottoon on viehättävästi kuvattu. Mielestäni on välkky oivallus, että saan tietää vain suhteenne alkutaipaleen vaiheet ja nykytilanteen; väliin jäävät kuutisenkymmentä vuotta saan vain arvailla.

Reissullasi tapaat ohimeneviä henkilöitä, joiden tehtävä on osoittaa meille muille ihmisten etäisyyttä omaan elämäänsä. Mediakritiikki on aika osoittelevaa: mediatarinat tarjoavat elämättömän elämän kokijoille ulkokohtaisia sijaiskokemuksia. Mutta onhan se niin, että mediassa kiinnostavat muiden tarinat. Miten on omani laita?

Otit mukaan viimeiselle matkalle, vaikkei taipaleen päätä voi nähdä. Tarinasi kunnioittaa elämää muistaen ja muistamattomana, kiitos.
Tuijata.
(Ja sinä tiedät, miksi pistän allekirjoituksen jälkeen pisteen.)

 
Hyvä Otto

Kaikki sympatiani ovat sinun puolellasi. On ankara seurata elämääsi Etan lähdön jälkeen. Olit valmis hoitamaan muistiltaan hapertunutta vaimoasi, ja ilman häntä olet suuntaa vailla. Minua liikuttaa elämänasenteesi:

”Täytyy vain muistaa hengittää.”

Siinä kiteytyy sodan kokeneen miehen selviytyminen – eikä sota ollut sinulle helppo, ei kenellekään.

Etan reissuun lähdön jälkeen haet otetta kokkaamalla Etan reseptejä ja väsäämällä paperimassaeläimiä. Kirjoitat osoitteettomia kirjeitä Etalle, ja myös saat jokusen viestin. Surusi kuvataan eleettömän lämpimästi.

Kiitos eletyn elämän tunteista,
Tuijata.

 
Parahin Russell

Jäät etäiseksi. Se taitaa olla kipupisteesi muutenkin. Aistin kolmiodraaman ainekset, mutta teidän tarinassanne ne ohitetaan tyylikkäästi. Kokonaisuudesta henkii sinun, Oton ja Ettan luottamuksellinen ystävyys.

Olet ilmeisesti esimerkki siitä, miten varovaisilta ihmisiltä voi jäädä elämästä paljon kokematta. Russell, taidat olla myös esimerkki siitä, ettei se ole koskaan myöhäistä.

Hyvää loppuelämää toivottaen
Tuijata.

 
James

Oletko tarinan turhake, koska sinua ei oikeasti ole? Mutta niin kuin kuka tahansa: jos olet mielessäni, olet minulle jonkin aikaa jotain. Niin olit Etallekin.

Tuijata.

 

Emma Hooper
Etta ja Otto ja Russel ja James
Suomentanut Sari Karhulahti
Gummerus 2015
Romaani
333 sivua
Lainasin kirjastosta.
Muissa blogeissa: Leena Lumi antautui kevyesti tarinalle ja Kirjakaapin kummitus piti kauniista kerronnasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

6 huhtikuun, 2015 · 7:55 am

Ellen Thesleff Turun taidemuseossa

Thesleff & Turku”Eläminen on sitä, että odottaa jotain tapahtuvaksi.” Näin kirjoitti Ellen Thesleff kirjeessään. Olen odottanut tätä tapahtuvaksi, ja Turun taidemuseo sen teki. Rohkea ja omaperäinen taitelija Ellen Thesleff (1869 – 1954) oli: parikymppisenä lyhyttukkainen, kaavamaiselle opetukselle vikuroija, sittemmin Eurooppa-reissaaja ja oman tyylin hakija uran loppuun asti. Suomalaisten taiteilijoiden etujoukoissa hän pureutui symbolismiin ja ekspressionismiin.

Monien Helene Schjerfbeck -näyttelyiden jälkeen on oikeus ja kohtuus keskittyä Thesleffiin. Siinä missä Schjerbeck hioi tyyliään selkeäksi ja hallituksi, Thesleff etsi teoksissaan liikeen ja valon tunnetta. Maalauksissa on monesti harmoniaa: maisemat ja hahmot häilyvät harmahtavan hunnun peittävässä pastellivärimaailmassa. Välillä karkkivärit ryöpsähtävät räikeinä paljastamaan yltäkylläistä elämänvaloa. Heleimmillään väritys on Italiaan sijoittuvissa maalauksissa. 1940-lukua lähetessä pastellit taas hailakoituvat ja hahmojen ääriviivat hämärtyvät liikkeen ehdoille.

Niin se vain on, että lapsuudenkotia lähellä olevat maalaukset herättävät tuttuuden tunteen, kummallisen epämateriaalisen omistajuuden läikähdyksen. Murole-maisemista voi vetää henkeen hämäläiseen maalaisilman raikkautta.

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Käsittääkseni Thesleffin siskot iloittelevat tässä luonnon helmassa Muroleessa, Ellen keskellä. Ihania naisia kosken ja kanavan partaalla!

Luonto on läsnä muuallekin sijoitettuissa kuvissa. Thesleffin teokset ovat verrattain pienikokoisia. ”Ihmisiä luonnossa” on poikkeavan suuri, ja se korostaa maalauksen alalaidan ihmishahmojen vaatimatonta pienuutta puiden ja maiseman varjossa. Tietäkäämme paikkamme maailmajärjestyksessä!

Muotokuvat ovat kauniita ja herkkiä. Ihminen on kiehtova, ja vaikka hän on pieni osa luonnonkulkua, kullakin yksilöllä oma elämä on elettävänä. Siitä Thesleff näyttää sielukkaita hetkiä. Valtaosa tuotannosta vaikuttaa yhä modernilta ja tuoreelta suhteessa useisiin aikalaisiin. Vaikka ripustuksesta olen sitä mieltä, että siinä on osin linjattomuutta, ei se teoskokemuksia tuhri. Näyttely on avoinna toukokuun puoliväliin, joten mars Turkuun!

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Suosittelen turkulaista Park Hotellia Taidemuseonmäen alla. Tässä turisti tähyää ajattomissa tunnelmissa viehkon hotellihuoneen ikkunasta taidemuseolle.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Avainsanat:

5 huhtikuun, 2015 · 7:30 am

John Williams: Stoner

”Täydellinen romaani.” Jo on! Nyt ladataan odotukset huippuunsa. Stoner-romaanin lievetekstit eivät kehuja säästele. Romaanin taustakin säväyttää: yhdysvaltalaisen kirjallisuudentutkijan ja -opettajan John Williamsin romaani ilmestyi jo 1965, mutta sen upeus keksittiin vasta vähitellen. Tänä keväänä Bazar julkaisi Stonerin Ilkka Rekiaron jämäkkänä suomennoksena.

Romaani kertoo William Stonerin aikuiselämästä. Yksi ihmiselämä – fiktiivinen sellainen – altistuu avoimelle tarkastelulle. Päähenkilö syntyy 1891 ja on eläköitymässä 1950-luvulla. Maatilan ainoa lapsi pääsee opiskelemaan maatalousalaa mutta vaihtaa sen kirjallisuudentutkimukseen ja jatkaa yliopistolla tutkijana ja opettajana. Hän perustaa perheen. Kotona ja töissä on pulmia. Miten tästä voi syntyä jotain kiinnostavaa?

Sykähdyttävän kirjallisuuden ydin on siinä, miten asiat kerrotaan. Stonerin kieli ja kerronta on kirkasta ja tarkkanäköistä. Se on pinnalta helppoa ja yksinkertaisen kaunista. Williams riisuu ilmaisusta teeskentelyn, ja vaikka kerrontaa voisi pitää vanhanaikaisen kronologisena sepityksenä, lopputulos on nautittavaa ihmiseen pureutumista. Romaani on kuin sen ymmärrys rakkaudesta:

– – että ihminen, jota rakastamme aluksi, ei ole sama jota rakastamme lopuksi, ja ettei rakkaus ole päämäärä vaan kehitys, jossa yritetään oppia tuntemaan toinen toistaan.

Romaanin saatesanoissa siteerataan sattuvasti Williamsia, jonka mukaan kirjallisuuden pitää olla viihdyttävää: ”Hyvä tavaton, on tyhmää lukea, jos se ei tuota iloa.” Stonerista en riemastu siksi, että teksti olisi huvittavaa, vaan hienon, vakuuttavan kerronnan vuoksi. Kirjan käsittelemät tunteet ovat pikemmin raskaita. Stoner kohtaa muun muassa alistamista ja nöyryyttämistä. Kokee hän myös rakkautta ja tyyneyttä siitä, mitä on.

Romaani todistaa, että yksityinen voi olla yleistä, vaikka kuvattu aika, paikka, tilanne ja tapahtumat ovat itselle vieraita: yhden henkilön kokemuksiin samastuminen vahvistaa kosketuspintaa elämään yleensä. Kuvausvoiman tunnen välillä sisuskalujen kouristeluna tai muina välittöminä reaktioina. Esimerkiksi Stonerin avioliiton solmiminen pistää kiljumaan: ei, ei, älä anna sen tapahtua. Mutta ihmisille tapahtuu, he elävät elämäänsä, kolhiintuvat ja koittavat selviytyä. Ehkä he kehittyvät ja muuttuvat. Täydellistä ei ole. Siispä erittäin hyvässä ellei täydellisessä romaanissakin pitää olla hiertävät kulmat ja säröjen hinkkaamat aukot, epätäydellisyydet.Stoner

Onko Stoner jokamiehen ja -naisen lukemistoa? Kerronnassa ei ole kikkakolmosia, eikä akateemisen korkeakirjallinen ympäristö vieraannuta, sillä se sisältää samanlaista suhdesuhmurointia kuin mikä tahansa ympäristö. On kuvattujen henkilöiden asema tai tila mikä vain, heistä kuoriutuu ihmisiä, hyvässä ja pahassa sekä etenkin niiden välistä. Itse Stoner painuu mieleen, hänestä tulee läheinen, josta jäljelle jää haikea, arvokas muisto.

Tarinan, kerronnan, kielen, henkilökuvauksen ja elämännäkemyksen täyteläisyys palkitsevat. Minua viehättää romaanin alateksti, joka tähdentää lukemisen merkitystä ihmisen kasvussa. Päähenkilön elämänkulun suunnan käänsi ensimmäinen kirjallisuusluento, ja kirjallisuus saa hänet tuntemaan osallisuutta. Ehkä ylevää – varmuudella kaunista ja tavoiteltavaa.

Kun hän paneutui kulloiseenkin aiheeseen, kun hän painiskeli opiskelemansa kirjallisuuden voiman kanssa ja yritti ymmärtää sen luonteen, hän havaitsi itsessään jatkuvan kehityksen ja sen tiedostaessaan siirtyi itsestään ulospäin maailmaan, johon kuului.

 

Lukuresepti Stonerin varalle:
– Älä lue romaanin alun ”Saate”-osiota ennen omaa lukukokemustasi.
– Karista ennakkokehut, huhut ja odotukset, lue kirja vain itsesi vuoksi.
– Pysäytä aika ja hiljennä ulkopuolinen häly, rojahda lempeään paikkaan nauttimaan tekstistä.
– Antaudu fiktion lumolle: tartu tarinaan.
– Mieti, mihin maailmaan sinä kuulut.
– Lue kirjan jälkeen Ompun komea Stoner-hurmioteksti (äläkä piittaa, että minulla on sama kirjasitaatti – en voi luopua siitä – sillä vasta oman tekstini kirjoittamisen jälkeen luin bloggaajakollegan postauksen ja totesin siteeraussamuuden). Ompun postauksessa on lisää linkkejä Stoner-blogiarviointeihin.

 

John Williams
Stoner
Suomentanut Ilkka Rekiaro
Bazaar 2015, alkuteos ilmestynyt 1965
306 sivua
romaani
Lainasin kirjan kirjastosta – kiitos Bestseller-hyllyn.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

1 huhtikuun, 2015 · 8:00 am

Dekkarimaaliskuun tilinpäätös

Maaliskuun mittaan ajauduin jännärikaistalle, koska sain käsiini pari juuri ilmestynyttä dekkaria ja tarttuin pitkään vuoroaan odottaneen tekijän teoksiin. Kaikki dekkarikuukauteni kirjat liittyvät moniosaisiin sarjoihin. Donna Leonin Brunetti-kirjoissa on päädytty 22. osaan, Tarquin Hallin Vish Puri -juttuista ilmestyi neljäs suomennos, ja Mons Kallentoftilta on ilmestynyt kuudes käännös. Kumma imu sarjamuodossa on – sen selittää ihmisen luontainen uteliaisuus.

Onnistuneessa sarjassa tulee tarve tarrautua pääetsivien puntinliepeisiin ja raahautua siten uusien tapausten selvittämiseen. Juoni saa vetää tai jopa vetelehtiä, kunhan henkilökuvaus ja ihmiskuva ovat kiinnostavia. Koska en ole sarajamurha-, kidutus- ja mysteerifanittaja, aika arkinen (jännitys)juoni vetää puoleensa. Tietynlaista särmää toivon, mustavalkoisuutta kartan ja kerronnalta kaipaan omaäänisyyttä.

Donna Leonin Brunetti ei ole erityisen särmikäs, mutta hänen vakaa hahmonsa vetää puoleensa. Yhteispeli luottoapureiden kanssa on mainiota. Kultamuna käsittelee jälleen Venetsian kirjavaa kantaväestöä ja ihmisten piittaamattomuutta. Vastakuvana on Brunettin rakkaus perheeseensä. Hieman väsähtämään päin komisario on, ainakin epäilys maailman tolkullisuudesta sen kuin vahvistuu.

Vish Puri ja Brunetti - "mamu"kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Vish Puri ja Brunetti – ”mamu”kirjailijoiden sankaritypit Intiasta ja Italiasta

Omalla Venetsia-reissulla pari Brunetti-kirjaa lisäsi matkatunnelmaa, ja ihastelin paikan päällä autenttista miljöökuvausta. Intiassa en ole koskaan käynyt, joten tukeudun paikallistuntemuksessa pelkästään Tarquin Halliin. Ei minulla ole syytä epäillä, etteikö kirjojen newdelhiläinen tai muu intialaismeno olisi tarpeeksi uskottavaa. Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus yhdistelee totutusti koomisia elementtejä kulttuurin ikäviin kääntöpuoliin. Sekä Leone että Hall ovat maahanmuuttajia ympäristöissä, joita he kirjoissaan kuvaavat. Ehkä he siksi ripottelevat yhteiskunnallisia epäkohta mutta eivät juutu niihin.

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoftin neljä ensimmäistä dekkaria: Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema

Kallentoft kuvaa Linköpingiä, ja sen ympäristön ja yhteiskunnan hahmotelmia luin neljän dekkarin verran, eli ahmaisin vuodenaikasarjan. Sen juju on alkoholismin kanssa kamppaileva päähenkilö Malin Fors. Brunetti ja Vish Puri ovat syöppöjä perhemiehiä, mutta usein dekkaripoliisit ovat viinaan meneviä, yrmeitä, eronneita, yksinäisiä. Malin kuuluu jälkimmäiseen lajiin, joskin hän on nuorehko, näyttävä blondi nainen. Malin ei ole erityisen miellyttävä hahmo mutta juuri siksi ottaa otteeseen. Romaanien yliluonnollinen puoli ei minua innosta, mutta muuten synkkämielinen kerronta ja kirjava henkilögalleria kiinnostavat. Ja on Kallentoft maaliskuun valikoimastani pätevin jännityksen virittäjä.

Jännäriominaisuuksia on muissakin maaliskuuni kirjoissa. Pärttyli Rinteen Viimeinen sana (Noxboox 2015) pitää pihdeissään viimeiseen sanaan, jota odottaessa voi ratkoa yli-ihmishuuruisen lukiolaisen maailmankuvaa ja ratkaisuja. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010) kieppuu päähenkilön menneisyysmysteereissä ja katoamistapauksissa.

Miksi lukea dekkareita ja erityyppisiä jännäreitä? Perimmäinen syyni ajanvietteen lisäksi on kaipuu keksiä (jännitys)juonen viemänä lisää ihmisestä ja maailmasta. Sehän ei lopulta ole genrestä kiinni. Maaliskuuni otanta ei minua hihkuntaan hurmannut, mutta viihdyin, ja Rinteen seurassa järkyin.

Jos kiinnostuit käsityksistäni hyvän kirjallisuuden ja dekkarin kytköksistä, voit lukea lisää Fred Vargasia käsittelevästä vanhasta jutustani. Hulppeaa (jännitys)kirjahuhtikuuta – enkä huudahda perään: ”Aprillia!”

Linkkejä tähän juttuun liittyviin postauksiini:

Donna Leon: Kultamuna (Otava 2015, suom. Kaijamari Sivill)

Tarquin Hall: Vish Puri ja Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen)
Tarquin Hallin tapaaminen

Mons Kallentoft: Sydäntalven uhri (2010/2012), Suvisurmat (2010/2012), Syyskalma (2011/2013); suom. Mirja Huovila\Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit. Kevätkuolema (WSOY 2013), suom. Arja Gothoni ja Juha Saikkonen

Pärttyli Rinne: Viimeinen sana (Noxboox 2015)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät (Atena 2010)

Hyvää kirjallisuutta: dekkareista ja Fred Vargasista

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , , , ,

31 maaliskuun, 2015 · 5:24 pm

Mons Kallentoftin vuodenajat

Nimesin itselleni jännärimaaliskuun, ja päälukemistoksi valikoitui Mons Kallentoftin vuodenaikasarja. Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema -rypäs on ponnisteluja edellyttävä paketti peräjälkeen luettavaksi. Paksujen pokkareiden ennätyspieni fonttikoko saattaa myös vaikuttaa lukutuntemuksiin. Se muodosta, sisällöllisesti Kallentoftin dekkarit osoittautuvat fonttikokoaan vaihtelevammiksi.Kallentoft

Perhe on pahin. Kotona tapahtuva piittaamattomuus ja väkivalta on joka osan rikosvyyhdin alku ja juuri. Kovin ällöttävien tekojen takana on lapsena koettu kaltoinkohtelu, joka sittemmin kohdistuu muihin, usein viattomiin ulkopuolisiin, Syyskalma-osan pahiksen sanoin: ”Väkivallalla voin vallata itseni takaisin.”

Romaaneissa vilahtaa paljon lapsia ja nuoria, ja lähes kaikkien taustalla on perhe, joka ei aseta rajoja tai seuraa nuortensa tekemisiä. Kansankoti näyttää siloisen pinnan alla ankealta, rumalta, välittämisen kadottaneelta. Se ei ole yllätys ruotsalaisia dekkareita lukeneille.

Perhe on kirjoissa myös tärkeä, joskaan ei yksiselitteisellä tavalla. Sarjan päähenkilö ylikonstaapeli Malin Fors kipuilee: hän on kolmenkymppinen töitä paiskiva äiti, joka hoitaa sisäistä levottomuuttaan ryypiskellen, kuntoillen ja sekstaillen. Mikään ei pysy tavallisissa rajoissa, etenkin viinanhimo on raadollisesti kuvattu. Rakkaus teini-ikäiseen tyttäreen on väkevää, mutta sen ilmaiseminen tukkoistuu. Ero tyttären isästä vaivaa yhä. Malinin suhde omiin vanhempiin on erityisen etäinen. Perhesalaisuudella aletaan vihjailla Suvisurmissa, ja Kevätkuolemissa totuus räjähtää. Malinin mielialat ja rikos-caset ovat lähinnä ahdistavia, joten romaanien yleistunnelma on pingottuneen alakuloinen.

Tukahdutettujen tunteiden kieputtamia henkilöitä on Malinin ympärillä useita. Esimerkiksi Malinin työpari Zeke Martinson, rikospaikkatutkija Karin, pomo Karim ja toimittaja Daniel rimpuilevat tunnetiloissa. Lyhyet raapaisut henkilöiden ajatuksiin ja perhe-asioihin avartavat hienosti tyyppejä. Kallentoft osaa kuvata henkilöitään sisältäpäin fyysisyyttä ohittamatta. Kirjojen ihmiskuvassa on epätäydellisyyden ylistystä, siksi ailahtelua ja tempoilua piisaa. Virheitä tulee tehtyä tahtoen ja tahtomattaan rakkauden ja rakkaudettomuuden nimissä.

Linköping on todenoloinen miljöö, ja eri vuodenaikojen vaihtuvat erityispiirteet vaikuttavat kuvaukseen. Talvinen pakkassää ja kesän ennätyshelteet heijastuvat henkilöihin muita asioita kärjistäen, syksyn maatuva maisema voimistaa masentunutta tunnelmaa, ja kevään räikeä valo paljastaa kätkettyjä asioita.

Jääkylmä sade on kietonut Linköpingin sisäänsä.
Onko tuo kaupunki oikeastaan muuta kuin hyönteisten kotelo ihmisten haaveille? Maan viidenneksi suurimman kaupungin asukkaat puskevat vieretysten eteenpäin. He katsovat toisiaan. Tuomitsevat toisiaan. Yrittävät rakastaa toisiaan ennakkoluuloistaan huolimatta. Lingköpingiläset haluavat hyvää, Malin miettii. Mutta kun monien olemassaolo on jatkuvaa huolta työpaikan säilymisestä ja rahojen riittämisestä kuukauden loppuun ja muutamat harvat elävät yltäkylläisyydessä, ei solidaarisuutta ole aina tarpeeksi. Asukkaat elävät rinnatusten, heitä erottavat vain ohuet rajat kartalla. Voit huutaa hulppeasta omakoti-idyllistä jättilähiöihin, huutaa kuluneelta parvekkeelta takaisin. (Syyskalma).

Dekkareiden yhteiskunnallinen näkemys on oleellinen osa juonenkuljetusta, sillä kaikilla ei ole elämässä samoja mahdollisuuksia. Vaikka joka luokalla on enemmän myttyyn menon kuin onnistumisen kokemuksia, rikkaat ovat yksiselitteisesti mätiä öykkäreitä.

Jännitysjuonet kiristyvät kuin jousipyssyn jänne: ne venyvät, venyvät, venyvät – jännitys kasvaa – ja loppuratkaisu singahtaa vauhdilla. Välillä se osuu maaliin, välillä hiemaan napakympin ohi. Suvisurmissa ja Kevätkuolemassa kädet kyllä hikoavat dekkarin loppukiihdytyksessä. Muuten Kallentoft pitkittää tarinoita, mutta se onnistuu olemaan osa viehätystä: rikostutkinta on uskottavasti turhauttavaa sohimista erilaisten vihjeiden suuntaan.

Välillä teksti etenee juohevasti, välillä tyylitellysti. Nykivä, lyhytvirkkeinen tyyli rasittaa, vaikka sillä porataan kerrottavien mieleen. En ole erityisen innostunut kuolleiden sielujen sisäisestä puheesta: uhrit leijuvat tutkimuksia tarkkailevina höpöttävinä haamuina, jotka saavat Malinin kuulemaan ja näkemään tutkinnan aikana oikeita asioita. Kevätkuolemat-osassa aavenäkyily alkaa olla jo jopa kiusallista. Unillakin on vielä lisäksi sanansa sanottavana. Yliluonnollisuus on turhaa, sillä psykologinen ote henkilöihin on kyllin varma.

Kyllä Kallentoft tempaa seuraamaan sekä osasta toiseen jatkuvia keskeishenkilötapahtumia että joka osassa vaihtuvia murhajuonia. Turhan samantapaisesti joka romaani on rakennettu, mutta ymmärrän sen kuuluvan sarjaluonteeseen. Koska neljän vuodenajan paketti oli tanakka lukuannos, pidän pienen tauon ennen romaaneita Viides vuodenaika (WSOY 2014) ja Vesienkelit (WSOY 2015) – mutta jatkan, sillä on pakko selvittää, miten Malinin elämä etenee.
_ _ _
Mons Kallentoft

Sydäntalven uhri (2010/2012), 432 sivua
Suvisurmat (2010/2012), 427 sivua
Syyskalma (2011/2013), 422 sivua
Suomentanut Mirja Huovila
Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit

Kevätkuolema (2013), 475 sivua
Suomentaneet Arja Gothoni ja Juha Saikkonen
WSOY, Bon-pokkari

Jännitysromaaneja.
Lainasin kirjat kirjastosta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat:

29 maaliskuun, 2015 · 9:45 am

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Harjukaupungin salakäytävät

Hän muistaa Elokuvallisesta elämänoppaasta lukemansa ajatuksen: Kun ihminen antautuu elokuvallisuudelle, hän kokee väistämättä todellisuudenjäristyksiä, jolloin asioiden mittasuhteet muuttuvat ja uhreiksi ikävä kyllä päätyvät ne, joiden osa on muuttua kokonaisuuden kannalta vähemmän tärkeiksi.

HarjukaupunginSalakaytavatMittasuhteet todella muuttuvat, kun Pasi Ilmari Jääskeläinen loihtii kummallisuuksia keskisuomalaiseen arkeen romaanissa Harjukaupungin salakäytävät (2010). Keski-ikäinen kustannustoimittaja Olli Suominen Jyväskylästä elelee hillitysti, kustantaa kirjoja tunnollisesti ja etääntyy vääjäämättömästi perheestään. Hän on kirkkovaltuuston jäsen ja klassikkoelokuvien ystävä. Nuoruudenrakkaus Katri Kara löytyy Facebookista ja osoittautuu kansainvälisesti menestyneeksi kirjailijaksi, ”Elokuvallisen elämänoppaan” tekijäksi. Facebookin kautta alkaa tulla viestejä muiltakin menneisyyden tuttavuuksilta. Tavallisuuden läpi tihkuu outoa tunnelmaa sateenvarjoineen ja takaumamuistoineen.

Lumikko ja yhdeksän muuta -romaani (Atena 2006) ilostutti aikoinaan minua kovin. Niin käy tämänkin romaanin kanssa – ilmeisen odotetusti… Kirjailija on omassa blogissaan kommentoinut: ”Tuosta keski-ikäisten naisten populaatiosta aika moni viehtyi toiseen romaaniini, Harjukaupungin salakäytäviin, joka keräsi suurta huomiota kirjablogeissa.”

Jääskeläinen osaa luoda ilmapiirin, jossa on jännitettä: jotain nyrjäyttävää on tapahtumassa ja tapahtunut. Lukijana olen tarinan vietävissä, vaikken kaikkea voi niellä, enkä hoksaakaan. Tietynsorttinen tyylittely on osa viehätystä, ja se on myös tyylikeino, jonka avulla vältetään tosikkomaisuus. Henkilöt ovat pitkälti konstruktioita kahden maailman risteyksessä. Ei juonen käänteitä tai Katrin kaikennielevää rakkauden joutsenlaulua ole tarkoitettu arkielämänkaltaisiksi: lukijan on lupa möyriä romaanin reaalifantasiamaailmaan ja uskoa siihen.

He huomasivat nopeasti, että salakäytävät vaikuttavat ajatteluun ja erityisesti muistiin. Sisällä asiat vääristyvät ja tuntuvat toisenlaisilta kuin maan päällä. Aikakin kulkee omalla tavallaan: välillä se hidastuu, välillä kiihtyy ja joskus pysähtyy kokonaan. Jälkeenpäin he muistavat eri asioita tai samoja asioita mutta eri tavalla. Joitakin asioita he eivät muista lainkaan. Usein he ovat maan päälle noustuaan huomanneet kaiken salakäytävissä tapahtuneen jääneen hämärän peittoon ja jäljelle on jäänyt vain hölmistynyt olo, jonka salakäytävät ihmiselle aiheuttavat.

Jossakin alitajunnan sokkeloissa tässä seikkaillaan samalla, kun haetaan tarinan ponnistuslautaa keski-ikäisyyden kuivahtuneisuudesta, elokuvista, nuoruudenrakkaudesta ja kirjabisneksestä. Ollin lapsuuskaveriporukan Viisikko-sarjataustaiset seikkailut palautuvat päähenkilön mieleen. Muistin mutkikkuus on osa kerrontaa, samoin maan alle tunkemisen tunteet ja näyt maanalaisissa kokemuksissa. Jääskeläisen ilmaisutapa on mutkatonta, ja hän lomittaa sujuvasti eri aikoja, tekstejä ja todellisuuksia.

Erikoinen ratkaisu on kirjailijan keksintö kahdesta loppuratkaisusta. Toinen on painettuna, toinen netistä luettavissa. Sopiihan se spefi-romaaniin, ja kummatkin luettuani pidän kumpaakin mahdollisena. Eli reippaasti fiktion ehdoilla menoa Harjukaupungin salakäytävissä on, ja huomasin luottavani kerronnan kulkuun ja otin kaiken annettuna. Kun seuraavan kerran käyn Jyväskylässä, katson sitä toisin silmin, ehkä M-hiukkasia elämänotteeseeni haalien.

– – –
Pasi Ilmari Jääskeläinen
Harjukaupungin salakäytävät
Atena 2010
373/375 sivua (kaksi loppua)
Luin kirjan e-kirjana HS-kirjastosta.
Muissa blogeissa muun muassa Lumiomena, Rakkaudesta kirjoihin ja Reader, why did I marry him?

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2015 · 7:03 am

Donna Leon: Kultamuna

Donna Leonin komisario Brunetti -sarjan dekkareita on suomennettu jo yli 20, viimeisin on Kultamuna (Otava 2015). Epätasaisen sarjan uutukaisin vetää varmaa humanismilinjaa.

Brunetti ajatteli jo ensimmäisellä filosofian kurssilla esitettyä ongelmaa: jos metsästä kaatuu puu, eikä kukaan ole kuulemassa, kuuluuko siitä ääntä?
Määritelläänkö ihmisen elämä vain suhteessa toisiin ihmisiin? Jos, niin kuin Brunetti uskoi, ihmisen elämä jatkuu vain niiden ihmisten mielissä, jotka ovat tunteneet ja muistavat hänet, niin silloin Davide Cavanellan elämäntaival tosiaan oli surkuteltava ja päättyisi hänen äitinsä kuolemaan.

Lähipesulan puhumaton apumies Davide kuolee, ja Brunettin Paola-vaimon omantunnon soimaus resonoi komisariossa. Ammattietiikan rajat ylittää Brunettin tapa veivata työjuttuja rouvansa kanssa, mutta se on oleellinen nyanssi perhekeskeisen rikostutkijan toimintatavoissa. Siispä Brunetti lähimpine apureineen ryhtyy selvittelemään kuolleen ja hänen äitinsä taustoja. Tavallisesta tapauksesta paljastuu hämmentäviä epätavallisuuksia.Kultamuna

Mitä pitemmälle sarjassa edetään sitä verkkaisempaa on poliisityö. Selvityshommat etenevät tuttavien kesken tuumailuina. Kerronta on vaivatonta viivyttelyä, jolloin on aikaa ihmiselon tutkailuun. Mikään inhimillinen ei ole enää Brunettille vierasta, joten jäljelle jää – inhimillisyys. Petollisuus ja ihmisten kaltoinkohtelu masentavat, mutta ymmärrys elämään kuuluviin pikkuvirheisiin, pettymyksiin ja hetken iloihin luo kirjoille elämää ymmärtävän pohjan.

Paikallistapojen ja -politiikan rasittavuuksiin poiketaan vähän väliä, mutta on yksi asia, joka pelastaa kaikelta: turvallista onnea tarjoava perhe-elämä. Brunettille se on kaiken selkäranka. Rikostapauksissa se on yleensä katkennut.

Arkipäiväisyys ja tavallisuus ovat kirjojen viehättävyyden takana. Aterioinnilla on merkittävä rooli. Se on sekä huvittavaa että tietyllä tavalla hurmaavaa, lisäksi se on oleellinen osa kirjojen paikallisväriä. Eikä Brunetteja voi ohittaa mainitsematta Venetsiaa, sillä kanavakaupunki kilpailee komisarion kanssa päähenkilön tittelistä.

Kultamuna on varmaa, tuttua Leonia. Ote voi olla yllätyksetön mutta ihmisenmittainen: ei tarvita erityistehosteita (sarjamurhia, kidutuksia, yliluonnollisuuksia jne.), sillä jokapäiväisyydessä on tarjolla tarpeeksi julmuutta ja toisille selviämismahdollisuuksia.
– – –
Donna Leon 

Kultamuna
Suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2015
301 sivua
jännitysromaani
Sain kirjan bloggajakaverilta lainaan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari

Avainsanat: ,

24 maaliskuun, 2015 · 1:45 pm

Kirjailijatapaaminen: Tarquin Hall

Lukulamppu ja Gummerus järjestivät 23.3. kirjabloggaajille tapaamisen intialaistuneen brittikirjailijan Tarquin Hallin kanssa. Hall oli lentänyt samana päivänä Suomeen, mutta matkarasitukset eivät haitanneet, vaan kirjailija kertoili leppoisasti delhiläisestä elämänmenosta ja kirjoittamisesta.

Vish Puri -sarjan dekkareita on suomennettu neljä. Viimeisin Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus (Gummerus 2015, suom. Tero Valkonen) ilmestyi nyt keväällä. Kirjoja myydään hyvin USA:ssa ja Ranskassa, ei niinkään kirjailijan kotimaassa Englannissa. Intiassakin niitä luetaan, jopa niin, että Vish Purista suunnitellaan siellä tv-sarjaa.

Vish Puri -sarja ilmestymisjärjestyksessä: Palvelijattaren tapaus, Nauruun kuolleen miehen tapaus, Kohtalokkaan voikanan tapaus ja Lemmenkommandojen tapaus.

Vish Puri -sarja ilmestymisjärjestyksessä: Palvelijattaren tapaus, Nauruun kuolleen miehen tapaus, Kohtalokkaan voikanan tapaus ja Lemmenkommandojen tapaus.

Bloggaajia kiinnosti, miten Intiassa on otettu vastaan ulkopuolisen näkemys maasta. Tarquin Hall tunnistaa sen, että joka kulttuurissa on herkkiä kohtia, joiden käsittelyä mieluusti vältellään tai pehmitellään. Hall on kuitenkin tarttunut kirjoissaan esimerkiksi joukkoraiskauksiin ja kastilaitokseen. Erityisen hurjistunutta vastaanotto ei ole ollut. Kitkerältä kritiikiltä voi toisaalta suojata se, että kirjat ovat fiktiota, eivät faktadokumentteja.

Helposti sulavaan sisältöön vaikuttaa sekin, että dekkareiden henki on leppoisan humoristinen. Jännittävyys ei ole Hallille pääasia vaan paikallisen ilmapiirin, menon ja melskeen tallentaminen. Perheyhteyden osuus on kirjoissa merkityksellinen kuten intialaisittain kuuluukin. Hall puhui pitkään yhteisöllisestä kulttuurista, jossa on laaja perhekäsitys. Saimme herkullisia esimerkkejä siitä, miten ydinperheen ohella sedät, tädit ja serkut sekaantuvat kaikkeen mahdolliseen.

Hallin vaimo on intialaistaustainen, joskin kirjailija perheineen haluaa ottaa etäisyyttä sukulointivyöryyn. Perheestä hän sai kuitenkin idean ensimmäiseen Puri-romaaniin: vaimon serkun naimattomuus vaivasi sukua ja apuna käytettiin etsivää. Lähipiiristä löytyi myös Pullukka-hahmoon sopivia esikuvia. Lisäksi Vish Puri & kadonneen palvelijattaren tapaus sisältää tositapauksen palvelijan katoamisesta.

Tarquin Hall

Tarquin Hall

Journalistina toiminut Hall ihmetteli päätymistään dekkaristiksi. Hän kertoi, ettei ole ylpeä kirjojensa juonenkehittelystä, mutta atmosfäärin tavoittamiseen hän on tyytyväinen. Hän on myös kiintynyt henkilöihinsä ja haluaa jatkaa heidän kanssaan, joten uusia Vish Puri -kirjoja on tulossa. Monet ovat ihastuneet kirjan päähenkilön äitiin, jonka osuus on osa osalta kasvanut. Kirjailijakin on tomeran äidin lumoissa ja nauttii hahmon koomisista ominaisuuksista.

Useat intialaiset ominaispiirteet ovat länsimaiselle käsittämättömiä, kuten voimallinen uskonnollisuus, patriarkaalisuus, poliittisen järjestelmän toimimattomuus, kastilaitos, säännöistä piittaamattomuus ja suurkaupunkien saastuneisuus. Henkilövetoiset kevytjännärit ovat Taquin Hallin tapa käsitellä nykyistä elinympäristöään. Ja tällainen pohjoismainen lukija saa sen myötä eksoottisen arkipaon. Miellyttävän kirjailijan kertomuksien muistelu on lisäbonus, kun seuraavan Vish Purin on aika tulla luettavaksi.

Tarquin Hallia ympäröivät tyytyväiset kirjabloggaajat: Minna, Salla, Taika, Kirsi, Tuija ja Hanna. Kuva: Eeva Herrainsilta

Tarquin Hallia ympäröivät tyytyväiset kirjabloggaajat: Minna, Salla, Taika, Kirsi, Tuija ja Hanna. Kuva: Eeva Herrainsilta


Tarquin Hallin kirjojen Pullukka-hahmoon sopien tarjolla oli monenmoista herkkua. Suuri kiitos Gummerukselle ja Lukulampulle mukavasta illasta! Kuva: Hanna Pudas

Tarquin Hallin kirjojen Pullukka-hahmoon sopien tarjolla oli monenmoista herkkua. Suuri kiitos Gummerukselle ja Lukulampulle mukavasta illasta! Kuva: Hanna Pudas

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen

Avainsanat: ,

23 maaliskuun, 2015 · 9:19 am

Tarquin Hall: Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus

KASTIRAJA RAILONA AUKEAA

Neljäs Vish Puri -suomennos (Gummerus 2015) on suoremmin yhteiskuntakriittinen kuin aiemmat osat (kahdesta ensimmäisestä blogissani: Kuolleen palvelijattaren tapaus ja Nauruun kuolleen miehen tapaus). Kyllä muissakin sarjan osissa on sivuttu intialaisia maan tapojen kääntöpuolia, mutta Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus törkkii avoimesti kastisysteemiä.

Tarquin Hallin Vish Puri -dekkareiden juonet eivät pistä käsiä hikoamaan piinaavasta jännityksestä. Kukin ”tapaus” on kuin pakollinen paha muun mielenkiintoisen koristelun liimana. Kirjojen viehätys on pitkälti mentaliteetissa sekä miljööseen liittyvissä äänissä, mauissa ja tuoksuissa. Intialaisen elämänmenon kuvaus on tyyliteltyä hupilukemistoa.Vish Puri 4

Puri-kirjakeitosten ydinluu on nimihenkilö, Mitä yksityisimmät etsivät Oy:n toimitusjohtaja. Koomisen olemuksen kätköissä on nokkela sotkujen selvittelijä, siis varsinainen kova luu. Lisämausteita tarinointi saa Vish Purin arvoituksellisesta työväestä ja kyseiseen juttuun liittyvistä henkilöistä. Lemmenkommandojen tapauksessa porukkaa juonen ympärille keräävät kastien ylittävään rakastumiseen liittyvät katoamiset ja kuolemantapaukset. Puri joutuu myös koville kilpailijansa kanssa. Jutussa on siis juonikasta toimintaa, jonka lomaan eksyy välillä kireitä pohdintoja kastirajoista.

”Herra Puri – -. Mutta tämän voin kyllä sanoa: Intia ei kehity koskaan, se ei ikipäivänä tule osaksi sivistynyttä maailmaa, ellemme me pääse lopullisesti eroon kastilaitoksesta. Se on äärimmäisen vahingollinen, se synnyttää korruptiota poliittisessa järjestelmässämme ja takaa, että kymmenet miljoonat intialaiset pysyvät koko elämänsä köyhyydessä ja tietämättömyydessä – kastilaitos on meidän kaikkien kaulaan ripustettu valtaisa albatrossi. – -.”
”Tuossa asiassa minä en käy väittämään vastaan”, sanoi Puri, joka ei ollut aivan varma, mikä albatrossi oli, mutta hän ei viitsinyt käydä sitä kyselemään.

Perhe ja sen laajat suhdeverkostot ovat mitä ilmeisimmin intialaisille oleellisen tärkeitä. Vish Puri -sarja näyttää sen kaikessa kirjavuudessaan huumoripuolta unohtamatta. Osa osalta Purin äiti saa isomman roolin ja tekee yhä näkyvämmin omia rikosselvityksiään, mikä kismittää poikaa. Sukupuolien roolit ja niissä taiteilu kuvataan Purin kotioloissa eloisasti, mutta muuten yhteiskunnassa naisten altavastaajaosa näkyy karusti.

Pönäkkä etsivä kantaa kotioloissa hellyttävää Pullukka-nimeä, eikä syyttä. Mausteisten herkkujen ahmiminen on Vish Purin pahe. Ruokia kuvaillaan antaumuksella, ja lopussa on muutama maukas resepti, joten voi siis sanoa, että siltä osin Tarquin Hall kirjoittaa herkullista viihdettä. Purit nielee tökkimättä; ne ovat monipuolisesti ravitsevan kirjallisuuden ystävälle pikanttia pikaruokaa pikkunälkään.

– – –
Tarquin Hall
Vish Puri & Lemmenkommandojen tapaus
Suomentanut Tero Valkonen
Gummerus 2015
Sain kirjan kustantajalta. Tapaan kirjailijan kustantajan järjestämässä tilaisuudessa 23.3.2015.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

19 maaliskuun, 2015 · 1:25 pm

Jenna Kostet: Lautturi

MINNA CANTHIN PÄIVÄNÄ UUTTA NUORISOKIRJALLISUUTTA

Suomalainen nuorten ja nuorten aikuisten spekulatiivinen fiktio on kovassa nousussa. Ymmärrän sen lumon: spefin käsittelemät perimmäiset kysymykset ovat samoja kuin realistisen kirjallisuuden, mutta kummakuorrutus leikittää ja tehostaa aiheenkäsittelyä sekä puhaltaa lukukokemukseen tähtipölyä, parhaimmillaan tarjoaa eturivin paikkalipun yllätykselliseen mielikuvanäytökseen.

Jenna Kostetin Lautturi (Robustos 2014) kuvaa kahden maailman nuorten kohtaamista. Tuonelan virralta pulpahtaa tähän maailmaan Kai, kalpea sielujen lautturi. Ira on kaupunkilainen kaunotarälykkö, jonka kaverit ovat erilaisuutta sortavia kulmakunnan kunkkuja. Nuoret kohtaavat lukion toisen lukuvuoden kuluessa.

Romaanin parasta antia ovat tuonpuoleisesta tulleen katse tähän maailmaan ja kalevalaisen Tuonelan rinnakkaisympäristö. Tuonen virran kuvaus on jätetty viitteelliseksi, mutta siitä välittyy seesteinen rauha ja kauneus. Ihastuttavia yksityiskohtia sielujen kotimaassa ovat ainainen hiljainen kevät, hiirenkorvat koivupuissa ja kehrääjälinnun laulu.

Lautturin alla Gallen-Kallelan "Lumpeihin hukkunut" Kantelettaren juhlapainoksesta.

Lautturin alla Gallen-Kallelan ”Lumpeihin hukkunut” Kantelettaren juhlapainoksesta.

Kain tyyppiseen ideaalihahmoon ei ole helppo saada lihaa luiden päälle, mutta Manalan nuoresta miehestä, vanhasta sielusta, huokuu salaperäinen viisaus ja tyyneys. Paikoitellen Kain tekemät havainnot ja ristiriitaiset tunnelmat monipuolistavat hahmoa, ja väkisinkin tyyppiin tykästyy. Spefissä näyttäytyvät tosiolevan kummallisuudet: Kain silmin tämä maailma on outo ja toinen.

Ehkä minä en osaa enää nähdä niin kuin kotona virralla, missä sielut ovat edessämme avoimina ja paljaina. Täällä on paljon valheita ja sellaisia totuuksia, joita ei kerrota. Täällä ei olla sellaisia kuin ollaan sisältä, vaan sitä, mitä halutaan näyttää ulos.

Kerronta hyödyntää kahta maailmaa. Välillä minäkertojana on Kai, välillä Ira. Kertojien kieli eroaa toisistaan, samoin katsantotapa kovin ilmeisesti, kertojien taustoista johtuen. Kieli kaappaa toisinaan omaperäisiä kuvia, ja etenkin Kain ilmaisu viehättää, esimerkiksi kirjoitettujen sanamuurahaisten vilinä.

Iran kerrontavuoroissa paljastuu kolkko perhetilanne, joita kaikkien ihailema 17-vuotias ei muille paljasta. Kaihin verrattuna Iran osuus on tavanomainen tarina kotiongelmista, kaverisuhteista, kiusaamismekanismeista ja kukkopoikien nokittelusta. Siinä on jotain kulunutta. Nuorten päähenkilöiden kohtaamisessa on puolestaan viehättävää virettä, hippusia hohtoa heijastavasta taikatomusta.

Lautturi on tämänpuolisen maailman nuoren kasvutarina, sysäys kasvaa omaksi itsekseen, ottaa tulevaisuus omiin käsiin sekä riuhtaista itsensä ja läheisensä vahingollisesta elämästä. Tunnelmallinen romaani sopii hyvin suuntaansa etsiville, etenkin (runo)tytöille.

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet (oik.) sai 26.2.2015 Blogistania kuopus 2014 -palkinnon, jonka ojensi Kirsin bookclub -blogin Kirsi (kesk.), haastattelijana toimi Kirjasfääri-blogin Taika (vas.).

Jenna Kostet
Lautturi
Robustos 2014
199 sivua
nuortenromaani
Lainasin kirjan lähikirjastosta.
Monissa blogeissa on Lautturi-kokemuksia, mm. Morren maailma, Kujerruksia ja Lampun varjossa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

16 maaliskuun, 2015 · 8:30 pm

Patrick Modiano: Nuoruus

Nobel-palkinnon innoittamana tartuin ensimmäiseen modiaanooni. Sattumanvarainen valintani oli kohtuullisen kapoinen romaani Nuoruus (WSOY 1986). Pöyhin ennakkotietoja Patrick Modianon tuotannosta, ja niiden perusteella osasin odottaa häilyviä tuokiokuvia. Enteilin joelhaahtelamaista otetta. Aprikoin, alkaako minua vaivata, ettei McEwania, Atwoodia tai Murakamia palkittu naftaliinista nostetun ranskalaisen sijaan. Ehei, en ryhdy spekuloimaan yhden luetun teoksen perusteella palkintoraadin arvostelukykyä.

 Romaani alkaa Odilen 35-vuotissyntymäpäivästä. Sitä juhlistetaan Louisin, kahden lapsen ja ystäväperheen voimin. Viitteellinen lähtötilanne on kimmoke palata pääparin menneisyyteen parikymppisinä.Nuoruus

Juoni ei ole oleellinen. Nuoret tapaavat ja haahuilevat. Touhuilua määrittävät sattumanvaraisuus ja tilanteesta toiseen liukuminen. Teemana voisi olla nuoruuden joutilas, tavoitteeton, ajautuva päämäärättömyys. Sen – hämärän välikön ennen johonkin suuntaan kääntymistä – romaani kaappaa talteen.

Minua mietityttävät eniten Odilen kolkot kokemukset nuorena naisena kabareepiireissä ja Pariisin yönkiiltävillä kaduilla. Nuoruuden herkullisin piirre on tarinassa pomppiva väki. Kummalliset tyypit marssivat suoraan tilanteisiin ja häipyvät. Kenestäkään en oikein pääse perille, enkä uskalla heidän merkityksestään lausua mitään. Kieli on toteavaa, ja välillä kerronta hätkähdyttää äkkisiirtymällä tai hetkestä irtoavalla ajatuksella.

Oleellista on ilmapiiri. Siinä on outo sekoitus tunnelmointia ja tunteettomuutta. Mitkä lienevät välinpitämättömyyden ja viileän tyylikkyyden erot? Se ei minulle selviä, mutta kerronnan visuaalisuus vaikuttaa. Vääjäämättömästi näen silmissäni hieman kulahtanein värisävyin filmatun ranskalaisleffan, jossa eksentriset hahmot lipuvat Seinen rantamilla niitä näitä jutustellen tai vaeltaen naama peruslukemilla kovin chic.

Romaani sekä ärsytti että viehätti. Tuskastuin useaan otteeseen, sillä lipsuin tarinan tarttumapinnalla. Silti impressionistinen ailahtelevuus myös miellytti. Pääsin hetkeksi tirkistelemään tuntemattomien henkilöiden kohtaamisia, yhden parin yhteiselämän alkuvaiheita ja hetkeä 15 vuotta myöhemmin. Eletty elämä läikkyi, vaikka pinta oli tyyni. Ja loppuvirke on hieno. (Minun on pakko siteerata se. Sijoitan lainauksen ihan loppuun, joten pysähdy tähän, jos haluat säästää sen oman Nuoruutesi huipennukseksi.)

– – –
Patric Modiano
Nuoruus
Une Jeunesse
Suomentanut Jorma Kapari
WSOY 1986
164 sivua
Lainasin kirjastosta.

Jokin, mistä hän mietti myöhemmin oliko se vain hänen nuoruutensa, jokin, mikä oli painanut häntä siihen asti, irtosi hänestä, kuin kappale kalliota joka vierii hitaasti mereen ja katoaa vaahtokimppuun.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

13 maaliskuun, 2015 · 7:30 am

JP Koskinen: Kuinka sydän pysäytetään

TALVISODAN IHMEEN TAKANA

Talvisodan päättymisestä tulee 13.3. kuluneeksi 75 vuotta. Samana päivänä ilmestyy JP Koskisen uusin romaani Kuinka sydän pysäytetään, jonka alaotsikko olisi voinut olla Romaani talvisodasta, mutta se onkin Romaani sodasta ja rakkaudesta (WSOY 2015).Kuinka sydän pysäytetään

Kuinka sydän sitten pysäytetään? Esimerkiksi se näyttää käyvän nujertavan, spartalaisen ja poissaolevan isän sekä tukahduttavan syyllistävän äidin avulla. Saavuttamaton, laskelmoiva rakastettukin voi olla siihen osallinen. Symbolisuutta olen siis otsikosta lukevinani, eikä romaanin talvisotakaan ole vain tämä kuuluisa muutaman kuukauden teurastustaistelu: se on päähenkilön pitkäkestoinen, kylmä kamppailu hyisistä kasvuvuosista maaliskuuhun 1940.

Sota oli kuin mustalla taivaalla loistava punertava kuu. Kun sirppi alkoi hitaasti kasvaa, se saattoi ajoittain näyttää pienemmältä tai suuremmalta päivistä riippuen. Mutta kaikesta huolimatta se kasvoi vääjäämättä saavuttaakseen täyden kelmeän loisteensa.

Juho Stendahl on kultavitjaisen upseerin poika, joka ehtii lapsena nähdä Pietarin hovikoreuden ennen perheen pakoa Helsinkiin. Isä riisuu tsaarin armeijan rensselit, kääntää takkia ja katoaa, ja katkeroitunut äiti jää lasten kanssa kurjistuneisiin oloihin. Juhosta kasvaa todellista minäänsä kätkevä viipperä. Hänessä on vaaraa, viekkautta ja vakiintumattomuutta.

Juho on rikkinäisyydessään kiehtova hahmo, mutta joiltain osin hänessä on niin paljon aineksia, että paikoitellen koen tyypin pakenevan ulottuviltani. Toisaalta se on osa päähenkilön persoonaa, saippuapalamaisuutta, jolle on löydettävissä psykologiset perustelut.

Romaani on ennen kaikkea Juhon kehitystarina, ja samalla se on väkevästi historiallinen romaani, sillä ilman Venjän vallankumousta, kansalaissodan tapahtumia ja toisen maailmansodan kytemisvuosia ei Juho olisi kuvatunlainen Juho. Maailmatapahtumat vaikuttavat oleellisesti yksilöihin, Juhon tapauksessa normisotijaa enemmän, sillä hän on Mannerheimin tiedustelija, joka osallistuu sotaa edeltäviin tunnusteluihin Moskovassa, Berliinissä ja Tukholmassa. Lukijana pääsen aitiopaikalle diplomatia- ja tiedonvaihtokähmintöihin. Tämä puoli romaanista on jännittävästi toteutettu. Ilmapiirin epävakaus ja kaikenmoinen välistävedon kireys tuntuvat tukevasti. Kaikkiaan päähenkilö ja juoni kulkevat siten, että romaani vetää ahmimaan.

Olen hämmentynyt romaanin naiskuvauksen yksiulotteisuudesta. Uhriäiti on kovin kapoisesti kuvattu, ja siskot jäävät etäisiksi. Jenkkitoimittajatar on lähinnä näky Juhon eduntavoittelupetollisuuteen. Ja sitten on Laura, varsinainen femme fatale. Lauran ja Juhon suhteen lähtökohtana on lapsuudessa vannottu verivala. No, kyllä Lauran kiipijyydessä on terästä, mutta tällainen film noir -kohtalotar ei valitettavasti yllätä eikä kehity katseenvangitsijaksi. Yhden johtoajatuksen hänen suustaan nappaan:

– Älä ole lapsellinen. Politiikalla ei ole koskaan ollut mitään tekemistä tavallisten ihmisten ja pyhäkoulujärjen kanssa. Jokaisen on osattava ottaa irti kaikki hyöty mielettömyydestä. Näinä aikoina ihmishenki menettää arvonsa. Kukaan ei sure enää yhtä miestä, kun kyse on tuhansista tai miljoonista.

Jos ovat naiset aika lailla kaavapaperin ääriviivoista leikattu ja sotajermuissakin tuttuutta, itse sotakertojana Koskinen jysäyttää. Jo punavankiaikojen kuvaus näyttää ankaria hetkiä, mutta kun romaanissa päästään rintamalle, olen siellä minäkin. Sodan mielettömyys, odottaminen, kyttäily, tappotyö ja sen tulokset ovat vakuuttavasti survaistu. Sotijat tekevät, mitä tehdä täytyy, mutta kauheaa se on. Sodan groteskius korostuu pakkasessa ja miljoona-armeijan uhreja säästelemättömissä hyökkäyksissä. Näen sodasta lumen ja veren värittämiä taisteluita, mutta näen myös sen, että sota on päähenkilölle yksityinen isänmurhan mahdollisuus.

 Kuinka sydän pysäytetään on kerkeästi etenevää proosaa, jota virkistävät aikasiirtymät. Pidän erityisen paljon siitä, miten historialliset poikkeustilanteet elävät henkilöissä, joista osa on oikeasti elänyt, osa vain tässä fiktiossa. Minäkerronta kieputtaa minut päähenkilön pauloihin, vaikken voi hänestä varauksettomasti pitää, ja juuri se pitää minut hyvällä tavalla valppaana. Turhan usein Juho vaipuu uneen ja hätkähtää siitä, tai törmään johonkin muuhun kuluneeseen konstiin. Koska sain luettavaksi romaanin ennakkokappaleen, en voi olla varma, mitä muutoksia lopulliseen versioon on tullut, joten en juutu yksityiskohtiin. Sanonpa vain, että Koskisen romaani on kulkeva lukuromaani kotimaisista kohtalonvuosista yhden henkilön kylmänä talvisotana.

– – –
JP Koskinen
Kuinka sydän pysäytetään. Romaani talvisodasta
WSOY 2015
romaani
Sain ennakkolukukappaleen kustantajalta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: