5 syyskuun, 2014 · 8:24 am

Mielensäpahoittaja pehmoilee

Kyllä minun mieleni niin hyväksi tuli, kun luin Tuomas Kyrön kirjan Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja (WSOY 2014). Aiempiin sarjan pakinapätkiin verrattuna uusin Mielensäpahoittaja on juonellinen, linjakas romaani.

Mielensäpahoittaja käy syöttämässä dementoitunutta vaimoaan hoito-osastolla ja pitää muutenkin päivärutiininsa ja pintansa. On asioita, jotka hänen pitää järjestää hyvissä ajoin etukäteen itseään varten: arkku, hautauspuku, muistopuhe ja testamentti. Poika soittaa isälleen aamuisin kontrollipuhelun, ja muutenkin pojan perhe on kuvioissa mukana, ja perhesuhteita koetellaan. Ei niistä eikä käänteentekevistä tapahtumista enempää, mutta papparaisen julistamasta henkisestä perinnöstä on mainittava tolkulla pärjääminen ja tavallisen riittäminen, niiden lisäksi:

Ihmiset ovat viisaita ja pököpäitä samaan aikaan. Heitä kannattaa katsella monenlaisten silmälasien lävitse. Yksi hyvä on ottaa valokuva ja tarkistaa muutaman vuosikymmenen perästä onko mielipide muuttunut. Läheltä ei aina huomaa ihan kaikkea sitä mitä pitäisi.

Miten ihmeessä alle nelikymppinen kirjailija voi saada kahdeksankymppisen maaseutumiehen maailman niin todeksi – koko rekvisiitta urheilijoineen ja menneen maailman ilmiöineen on kohdillaan! Koska itselleni on tuttua laitos- ja kotihoidon välillä ramppaaminen ja elämänkaarikyselyiden täyttö, ihastelen, miten terävästi Kyrö näkee vanhustenhoidon ja muun maan, maailmankin, makaamisen.

Kyrön romaani tarjoaa kestonsa verran iloisia aikoja. Sanomisen taito, kerronnan rytmikkyys ja tyyppien herkullisuus takavat sen. Vesissä silmin nauroin, ja suolapisaroita virtasi muutenkin. Elämän ehtoo koskettaa. Minut kirja vei myös syviin vesiin, ikäihmisen luopumisen aikoihin, jossa muistin uppoaminen saa vajoamaan pimeään pohjavirtaan.

Jos ei ole ketään, joka muistaa minut niin kuin minä olin, onko minua olemassa? Kuka tietää Annelista kuka hän oli? Onko jäljellä valokuvia, onko kirjoituksia? Onko meillä tieto niistä vuosista kun hän ja Lippos-Risto olivat täynnä elämää ja voimaa.
Onko heillä itsellään?

Ilosia aikoja, mielensäpahoittaja on viisas, lämmin, hauska ja vakava kirja. Kyllähän tämä tyylittelyyn ja tyypittelyyn perustuu, pyöristämistäkin on kovin, kuten kääkän pohjimmainen hyväsydämisyys, suvaitsevaisuus, kyky ystävystyä ja oikeassaolon oikeutus. Jäärä myös niin sanotusti reflektoi elettyä elämää. Uskomatonta kyllä, hän on elämänuskoinen, toiveikas ja myös valmis moderneihin muutoksiin.ilosia aika

Arvostavaa suhtautumista vanhuksiin välittävät Kyrön tapaan Minna Lindgrenin Ehtoolehto-kirjat, ja kummankin kirjailijan kerronta kiertyy komiikkaan. Siten totisen sanoman nielee nätisti. Niissä on ainesta pakollisiksi kurssikirjoiksi sosiaali- ja terveysalle erikoislääkäreistä hoitoavustajiin, ja muu väki hyötyy niistä muuten kuin ammatillisesti. Jos epäilet, lukupotkua uutuus-Kyröön saa muun muassa blogeista Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Nenä kirjassa. Ja tästä päivästä lähtien voi lisäksi sännätä katsomaan Mielensäpahoittaja-elokuvan . Voit myös tehdä Mielensäpahoittaja-testin, josta selviää, mikä hahmo olet mielensäpahoittajamaailmassa. Minä olen lättähattu.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

3 syyskuun, 2014 · 7:57 am

Varamies pääosaan

Stephen C. McQueen on näyttelijä, ei SE Steve McQueen, vaan uranoususta haaveileva kolmikymppinen lontoolainen, jonka suurin menestys on oravan rooli lastenelokuvassa. Näin siis huumorivireellä edetään David Nichollsin romaanissa Varamies (suom. Sauli Santikko, Otava 2014).

Yksitoistavuotisen näyttelijänuransa aikana Stephen C. McQueen oli esittänyt kuutta ruumista hienovaraisesti eläytyen ja tarkkaan välittäen vaaditun ei-elävän vaikutelman. Jotta ei joutuisi tällaisten osien leimaamaksi, hän oli vähätellyt niiden osuutta CV:ssään ja antanut rooleille mielenkiintoiset, karismaattiset nimet kuten Max tai Oliver ja jättänyt pois sellaiset latteat joskin totuudenmukaiset roolinimet kuin ruumis tai kuolonuhri.

Äijäproosaa tämä on, chick litin hyvää kaveria dude litiä. On mielenkiintoista, että miesvetoisen viihteen lukeminen luontuu sukupuolirajoitteitta, kun taas likkakirjallisuus ei mieslukijoita houkuta. Varamiehen päähenkilö on samansorttinen kuin chick litin keskeishenkilöt eli hakusessa elämänsä kanssa ja odottavalla kannalla romanssin suhteen. Miespäähenkilöllä on enemmän vapauksia kuin naispuolisilla keskeishenkilöillä, mies voi olla jopa rähjäinen luuseri. Varamies-Stephen onkin alakuloinen, turpeahko sähläri rähjäisessä yksiössään.Varamies

Romaani on rakennettu ja kerrottu siten, että haahuilevaa Stepheniä ryhtyy oitis symppaamaan. Viihdekirja voi näin lisätä empatiakykyä, vaikka onkin brittitutkimuksia, joiden perusteella korkeakirjallisuus ja klassikot ovat myötätuntokasvattajina ylivoimaisia. Jos pedagogiikan jättää sikseen, kirja tarjoaa ainakin aika viattoman hupihetken, ja sen antisankarin seurassa kokee myötähäpeää ja toivoo parasta.

Tämän sorttinen kirjallisuus on paljolti juonivetoista. Varamiehessä jutun juurena on Stephenin tutustuminen komistusnäyttelijään ja etenkin tämän vaimoon. Romanttisia unelmia puskee pintaan, samoin urahaaveita. Lisäksi hän koittaa toipua avioerosta. Päähenkilön surkeus ja tilanteisiin ajautuminen on komiikan ydintä. Ei kuitenkaan yksin, sillä verbaalinäppäryys tuottaa osan huvista. Kepeään dialogiin Nicholls on harjaantunut käsikirjoittajana. (Oi, Rimakauhua ja rakkautta, Gold Feet, oli 1990-luvun huippusarja.)

Olen lukenut Nichollsin suomennetut kirjat, ja pidän niitä ajanvietelajissaan mainioina. Ne ovat ilmestyneet takaperoisesti Sinä päivänä -menestyksen (Otava 2011) vanavedessä, Varamies on alun perin ilmestynyt jo 2005 ja esikoisromaani Kaikki peliin 2003 (Otava 2012). Sauli Santikko on suomentanut kaikki sukkelasanaisiksi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

1 syyskuun, 2014 · 10:31 am

Lehtolaista kahdella tapaa

Kuusi kohtausta Sadusta (Tammi 2014) on virkistävä teos Leena Lehtolaisen tuotannossa. On Lehtolaiselta aiemminkin ilmestynyt muita kuin dekkareita, mutta uutuusromaani testaa rohkeasti rakennetta.

Satu Savinainen on viisikymppinen multitalenttitaiteilija, hän on tehnyt performansseja, kuvataideteoksia, kirjoja ja lauluiltoja. Nyt hän on kadonnut. Onko se mainostemppu vai protesti, sillä Sadun miesystävän Heikki Sirviön puuhaama elämäkertanäytelmä Sadusta on ensi-illassa? Romaani esittää – todellakin, romaani esittää – lukijalle tämän näytelmän.

Eteneminen tapahtuu näytelmän repliikkien ja näyttämötapahtumien tahdissa. Siihen lomitetaan Sadulle tärkeiden ihmisten reaktioita ja muistumia näytelmän kohtausten pohjana olevista tositapahtumista. Mukana on myös näyttelijöiden ja ohjaaja-käsikirjoittajan ajatuksia harjoituksista ja esitystilanteesta. Ihailtavasti Lehtolainen pitää tämän kaiken kasassa.

Näyttämökuvat ja selostukset näytelmän video-osuuksista (joita ilman ei nykyteatteria enää tehdä) on tarkasti selostettu. Koska tekstissä on myös paljon näyttämövuorosanoja, näppärä dramaturgi kasaisi tästä esitysvalmiin näytelmän. Mutta toimisiko se draamana? En ole varma, sillä epäilen sisällön kantavuutta. Ammankin mielestä romaanissa pistellään sinne ja tänne, mutta  eritoten romaanimuotokokeiluna kirja on kiinnostava. Arja postaa ajatuksensa samanaikaisesti minun kanssani – mitähän hän teoksesta tuumaa?

Voiko taiteessa näyttää totuuden oikeista ihmisistä? Mikä on totuus – miten se vaihtelee kokijan mukaan? Saako yhden totuutta toitottaa muiden osallisten kustannuksella? Näihin kysymyksiin saa vastauksia lyhyin väläyksin laajalta henkilöjoukolta. Romaanin mosaiikkipaloista Satu hahmottuu hyvin: hänen kokemuksensa on omanlaisensa, joku muu muistaa ja näkee samat asiat toisin ja kolmas vielä eri tavalla. Muut henkilöt ovat alisteisia ailahtelevalle taidediivalle. Ohjaaja Heikki Sirviö jää valitettavan karikatyyrimaiseksi, mutta Sadun tytär riipaisee; hänelle on langennut rooli alistua äidin taiteelle. Vilja-tytär voi pahoin ja pähkäilee: ”Miksi helvetissä äiti oli suostunut siihen, että Leikkihirviö riepotteli näytelmässään kaikkia äidin elämään kuuluvia ihmisiä?”

Taiteilijuus on teemana kiinnostava, samoin yksityisyyden rajat ja kokemuksen vaihtelu kokijan mukaan, mutta silti välillä hätkähdän miettimään, miksi kaikki tämä. Satu ei ole lopulta kovin yllätyksellinen vaan narsistityyppinen prototaiteilija vaikkakin nainen, sillä usein vapaa taiteilijasielu on yhtä kuin mies. Siihen ei kovin syvälle romaanissa pureuduta. Lehtolainen tekee silti hauskan vedätystempun: omaperäinen draamarakenne lukuisine henkilöineen kätkee sisälleen moraliteetin ja juoniromaanin, joka houkuttaa setvimään, mitä Sadun elämässä tapahtui ja miksi hän katosi. Kätevää ja vetävää.Kuusi kohtausta sadusta

Lukulamppu-haastattelussa Leena Lehtolainen kertoo haluavansa uudistua, mutta jatkoa Mari Kallio -dekkareille on luvassa. Uusia odotellessa voi palata vanhoihin osiin toisessa muodossa. Leena Kaivosoja-Jukkola on mukauttanut selkokielisiksi kolme ensimmäistä Maria Kallio -kirjaa, joista juuri on ilmestynyt  Kuparisydän (Avain 2014). Siinä Maria Kallio on nimismiehen sijaisena Arpikylässä ja osallistuu murhatutkimuksiin, jossa on osallisena hänelle nuoruudesta tuttuja.

Selkokielen sanaston, rakenteen ja sisällön tulee olla helpompaa kuin yleiskielen. Se ei tarkoita sitä, että teksti olisi köyhää tai tarina tympeän typistetty, vaan tarkoituksena on lyhyt, helppo, nautittava teksti lukijoille, jotka kaipaavat helposti luettavaa tekstiä. Aikuisille natsaavia selkokirjoja ei paljon ilmesty, joten Kallio-sarjalle on tilausta. Mukauttaja onnistuu säilyttämään tyylin, tunnelman ja tarinan. Verrattuna aiempiin selko-osiin, on tässä uskallettu yhä paremmin karsia rönsyjä selkotyyliin sopivaksi. Kerronta on sujuvaa, ja etenkin dialogin vaivattomuus ilahduttaa. Jännitysjuoni etenee sukkelasti, ja jos henkilöitä putkahtelee liukkaasti tapahtumiin, kirjan alun henkilöluettelo auttaa palauttamaan tyypit mieleen. Kuparisydän on kelpo selkoa.Kuparisydän_selko

Kannatan kirjavariaatioita, sillä kirjallisuudesta nauttiminen ei saa olla kielikyvykkyydestä kiinni. Toiset lukijat viehättyvät romaanin Kuusi kohtausta Sadusta vaativahkosta rakenteesta, kun taas toiset lukijat saavat tuntumaa yhden suomalaisten suosikkidekkaristin tuotannosta helpotetun selkoversion avulla.

– –
Sain Kuparisydän-selkokirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja

Avainsanat:

31 elokuun, 2014 · 9:41 am

Varispoika ja muuta merkillistä

Poika nimeää itsensä Kafkaksi ja keskustelee varjopersoonansa Variksen kanssa. Äitinsä hylkäämä Kafka karkaa kotoaan Tokiosta. Isä on hänet kironnut ja ennustanut antiikin draaman tapaan, että hän tulee tekemään isänmurhan sekä makaamaan äitinsä ja siskonsa. Sekin selviää, että ”kafka” tarkoittaa tsekiksi varista. Toisaalla kuusikymppinen Nakata keskustelee kissojen kanssa ja saa aikaan makrilli- ja iilimatosateita. Kafkaa auttavat eri-ikäiset naiset, Nakataa nuori rekkakuski. Jokin epäsuora yhteys Kafkalla ja Nakatalla on. Mitä vain voi tapahtua Haruki Murakamin romaanissa Kafka rannalla (suom. Juhani Lindholm, Tammi 2009, pokkari 2014).

Murakamin 1Q84 sai minut jouluna leijumaan, ja muutkin suomennetut Murakamit olen innolla lukenut. Nyt odotan syyskuussa ilmestyvää uutuutta, realistiseksi mainostettua Värittömän miehen vaellusvuodet. Kafka rannalla -romaania olen säästellyt kesän joutopäiviin, ja kyllä se vikittelee, muttei saa minua valtoihinsa siten kuin 1Q84. Taidan hieman laittaa hanttiin yltiöpäisille yliluonnollisuuksille.Kafka rannalla 1

Viehätyn henkilöistä ja siitä, että runsaan romaanin henkilögalleria on rajattu. Päähenkilö on Kafka, ja muut ovat eritasoisten apureiden rooleissa. Erityisesti pidän juonen arvaamattomuudesta. Samoin ihastelen suorasukaisuutta, jolla asiat kerrotaan. Ennakoimaton juoni ja mutkaton dialogi etenevät surreaalin ja kultivoituneisuuden yhteissoittona. Unet, unenomaisuus ja sakea metaforisuus sekä tykästyttävät että väsyttävät. Välillä saan ajatusmaailman langan päästä kiinni, välillä ote kirpoaa. Se taitaa olla tarkoituskin. Huomaan silloin tällöin ärtyväni kirjaan tai kirjailijaan: kylläpä nyt elämäntaitohifistellään, senkin sofistikoitunut life coach.

”Sinun pitää voittaa sisälläsi oleva pelko ja viha”, poika nimeltä Varis sanoo. ”Anna kirkkaan valon loistaa sisääsi ja sulattaa kylmyys sydämestäsi. Sitä on olla kova. Kun sen teet, olet todellakin maailman kovin 15-vuotias ihminen. Käsitätkö? Vielä on aikaa. Voit vielä saada minuutesi takaisin. Käytä päätäsi. Ajattele, mitä sinun pitää tehdä. Et sinä ole tyhmä. Kyllä sinun pitäisi se keksiä.”

Kafka rannalla -romaanissa on tiettyä nuorisokirjahenkeä, eikä se johdu vain päähenkilön iästä vaan lähestymistavasta. Lukijaa opetetaan filosofian lisäksi taiteesta ja historiasta, ei vähiten elämäntaidosta. Tietoa välitetään myös klassikkokirjaillisuudesta antiikista lähtien. Oppimaton rekkakuskikin on romaanissa kuin opetuslapsi, joka lähtee seuraamaan outoutta ja tempautuu ottamaan vastaan sivistystä; hienointa on se, että häntä johdattaa heikkolahjainen Nakata. Kirjasivistyksen lisäksi arvostetaan sydämen sivistystä.

Omaa lukukokemustani vahvistin kuuntelemalla romaanissa tarjottuja äänitteitä, eli murakamilaiseen tapaan kirjassa on tanakka ääniraita. Huippuhetkiä ovat romaaniin ripotellut musiikkitulkinnat, etenkin vaikutuin Haydnin sellokonsertosta. Muutakin klassista musiikkia kirjassa kuunnellaan ja siitä keskustellaan. Ja fiktiivisellä musiikilla on myös sijansa: Kafkan lumonneen Neiti Saekin menneisyyteen kiinteästi kytkeytyy hänen oma menestyskappaleensa ”Kafka rannalla”. Sen sanat saa romaanista lukea, melodian voi vain arvailla. Lisäksi Kafka kuuntelee etenkin Radiohedia ja Coltrainea, voimaillessaan Princeä, jonka biisi ”Sexy Motherfucker” ei kaipaa syvätulkintoja.

Romaanin maailmassa ylitetään ajallisia, ruumiillisia, moraalisia ja psyykkisiä rajoja. Ympäristö on pientä poikkeusta lukuunottamatta realistinen ja nykyaikainen, muu on jotain muuta. Yksi romaanin johtoteema minulle on se, että elämä on mieltä vailla ja vaarallista ilman mielikuvitusta. Ja identiteetti on ihmiseltä hukassa, mutta löydettävissä, silti se on subjektiivinen kokemus ja yllätyksellinen, moniosainen rakennelma. Lisäksi voi oppia kantamaan muistoja, hyväksymään menneet ja antamaan anteeksi. Tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi sekä kyky rakastaa, siitäkin on kyse.

”Tämä ei kuitenkin asia, jonka joudut selvittämään ihan itse. Kukaan ei voi sinua siinä auttaa. Sellaista rakkaus on, Kafka. Tunnet ihania tunteita, mutta silti sinun pitää vaeltaa ypöyksin pimeässä. Mieli ja ruumis joutuvat kantamaan kaiken. Ihan yksin.”

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

Kyllä kaivattaisiin Nakataa juttelemaan löytökissa-Klasun kanssa, mistä katti on tullut ja mitä kokenut.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Musiikki

Avainsanat:

28 elokuun, 2014 · 8:27 am

Revontultentiellä ja reissuilla

Jari Tervon viimesyksyinen Esikoinen riemastutti toden ja tarun yhdistelmänä. Revontultentie-romaani (WSOY2014) on suora jatko-osa, jossa originelli 14-vuotias Jari kirjaa tapahtumia vuoden 1973 helmikuusta syyskuun loppuun.

Tervon romaanissa juonenkuljetuksella on keskeinen merkitys, mutta yhtä oleellista on sanomisen tapa. Nuorukaisen maailman katsomisen taito tallentuu päiväkirjatekstiin laittamattomasti. Sutkisti etenevät virkkeet kuvaavat tilanteita ja ihmisiä ajattelevan tarkkailijan otteella. Liukkaasti kieli kalkkaa, murremerkkien ja kirjakielisyyden joukkoon sotkeutuu tilannesidonnaisia omasanoja. Tyyliin kuuluvat tokaisut, asiayhdistelmät ja äkkiväärät tilanteet, joihin ujuttuu kirjan komiikka. Suvun naiset sanovat Jaria vilpittömäksi ja vakavaksi – teksti vaikuttaa vilpittömältä, mutta vakavaa se ei ole.

Revontultentie

Pinnan alla painaa ”suvussa kulkeva”, mielenterveyden kiikkuva tila. Kaikenlaisia uhkia Jari saa tarkkailla ja pelätä, mutta teinipojan kasvuun kuuluu hiljaisesti sisäistetyn perhevastuun lisäksi paljon muuta. On ihastusta, odottamattomia perheenlisäyksiä ja mullistava historianopettaja. Fantasia-aineksia on mausteena, niistä hellyttävimpänä Esme-isomummun kohtalo, oudoimpana Erkki-sedän sotasanelut ja hauskimpana maltankoiran todellinen olemus.

Ne reissut. Lehtori Orankivaaran vallankumousmessuilumatkojen lisäksi Jari pääsee perheen kanssa Moskovaan. Moskova-episodi on valmis komediakäsikirjoitus,  jatkumo herkullisia otoksia, jotka valottavat ajan YYA-mentaliteettia ja rajantakaista todellisuutta. Harmillisesti Neukku-seikkailun jälkeen veto vetelöityy. Berliini-osuus tuntuu pitkitetyltä ja lopullista suuntaa vailla olevalta vaiheelta. Lieneekö syynä se, että sisältöä ryydittävä sukuyhteys on satojen kilometrien päässä, sillä matkavastaavan, lisensiaatti Orankivaaran rooli on kiusallisen osoitteleva. Orankivaaralla on kuitenkin erityismerkitys Jarin kehityksessä, menköön yhdeksi elämänohjeeksi seuraava:

Viimeisellä välitunnilla eriön oveen koputettiin arastelematta. Vedin varmuuden vuoksi tyhjän pöntön ennen kuin avasin oven. Historianopettaja nuuhkaisi ja kertoi arvanneensa oikein. En potenut ruikulia vaan haavoitettua ylpeyttä. Yritin maailmasta katoamalla saada muut unohtamaan munaukseni. Niin se ei toimi. Jokaisen on kestettävä hetkensä sontasateessa, riippumatta siitä oliko ansainnut sen. Vasta sateen siedettyään voi yletä jalkainsa juureen kasautuneesta lannasta voimaa ja vimmaa imien kuin tulppaani. Ohitin puhumatta lisensiaatin ja huuhtaisin käteni.

Revontultentiessä minua eniten viehättää ajankuvan lisäksi perhesuhteiden ja perheenjäsenten kuvaus. Lämpö välittyy vaikka jäyhiä ja puhumattomia koitetaan olla. Suvussa on ja olisi aineksia kymmenille kutkuttaville sivupoluille. Päälle liimattu sivupolku sen sijaan on Orankivaara, vaikka hänen kauttaan ajan politiikkaparodia nakutetaan tarkkaamattomankin lukijan kalloon.

Valittaen totean, että lupaavan ja hauskan alkupuoliskon jälkeen juttu latistuu, vaikka loppupuolelle on ajastettu joitain osuvan kirpeitä kohtia. Voi, kun kustantaja olisi pakottanut kirjailijan hiomaan rönsyt, kyllä tarinan kirkastusta olisi malttanut odottaa vielä tulevaan kevääseen tai syksyyn. Epäreilusti asetan Olli Jalosen vuoden 1972 kasvukertomuksen Miehiä ja ihmisiä Tervon 1973-kuvauksen vertailupariksi: monia yhtymäkohtia niistä löytyy, vaikka tyylit eroavat – pelin vie Jalonen maalein 3-2 huolellisen viimeistelyn vuoksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

27 elokuun, 2014 · 8:56 am

Ei kerrota kaikkea

Tiiviin tarinan lukemisen jälkeen on usein virkistynyt olo. Napakka juonenkuljetus on pienoisromaanityyppisissä kirjoissa luonnollisesti oleellista, ja tapahtumakaaressa nousut ja laskut seuraavat toisiaan kiinteästi ja kiinnittävästi. Juoni ei tietenkään yksin riitä, kerronnasta lopputulos on kiinni.

Daniela Krien romaanissa on parisataa sivua, ja siinä sekä juoni että kerronta nappaavat matkaansa. Vielä joskus kerromme kaiken (suom. Ilona Nykyri, Gummerus 2014) osuu kertojajapäähenkilö Marian tytönelämän ja DDR:n olemassaolon murtumakohtaan.

Hän on neljänkymmenen, minä kuudetoista. Thorsten Henner ja Maria Bergman. Ei se ollut raiskaus, vaikka kaikki merkit siihen viittaavatkin. Nyt minä olen kuitenkin niskan päällä. Mutta Hennerin kaltainen mies ei anna kuusitoistavuotiaan tytön olla niskan päällä.

Siinä on tarinan lähtökohta ja sen hämmentävyys. Teksti pistää minut lukijana pähkäilemään, hyväksikäytetäänkö Mariaa, kyllä, toisaalta ei, kyllä sittenkin, tai… Henner ei ole helppo tapaus, Maria ei ole vain höynäytettävä teini. Marian suhde julkiseen poikaystäväänsä Johannekseen ja Johanneksen perheeseen sekä sekavaan omaan perhetilanteeseen on tapahtumatausta ja perustelee paljon Mariaa.Vielä joskus kerromme kaiken

Varsinainen jännite syntyy salatusta sivusuhteesta, mutta romaanin vire ei ole vain lihallisen himon varassa. Pienin palasin se kokoaa DDR-aikaa. Saksojen tarumaattinen rajalinja, Stasi, varomattomista lausumista seuranneet vankilaan passittamiset ja katoamiset ovat vaiettua arkipäivää, josta Saksojen yhdistymisen hetkinä joudutaan sanomaan jotakin suoraan. Muistelo pioneerileiriltä on huikea kuvaus siitä, miten ajetaan kollektiivisuuteen ja miten totalitaariset systeemit rakennetaan.

Mutta silloin minä ajattelen omaa salaisuuttani ja tajuan, että jotkin asiat voi kertoa heti, jotkin vasta tietyn ajan kuluttua ja joitakin ei ollenkaan.

En kerro minäkään tässä läheskään kaikkea, en juuri mitään. Vielä joskus kerromme kaiken on monikerroksinen siitäkin huolimatta, että sen kerronta on suoraan kulkevaa: tapahtumat tarjotaan kronologisesti, keskustelut, havainnot ja tilanteet tarkkailijatyylisesti. Maria on varhaiskypsä mutta vielä kovin kokematon, mikä välittyy tekstistä. Lapsekkaasti ilmaistut tunnontuskat, impulsiivisuus ja välitilaelo on teiniä, niin teiniä. Karoliina epäilee, että kerronnan helppous kätkee ehkä salviisutta, ja siitä olen samaa mieltä. Kirjainten virta pitää romaania leppoisana kesäkirjana – siitä olen kovin eri mieltä. Sallasta se on ”ihan kiva”, mutta minä en kokenut tekstiä haaleaksi, enkä jaa Erjan ajatusta siitä, että se päästää henkilönsä pinteestä.

Varoituksen sana teille, jotka ette ole lukeneet Karamazovin veljeksiä: romaani jakaa siitä juonipaljastuksia. Minä vältän spoilaamasta Krien esikoisromaania tämän enempää. Kaiken kaikkiaan kasvukertomus on siis kompaktissa paketissa, altistaa ahmintaan ja tarjoaa tuumailtavaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 elokuun, 2014 · 8:45 am

Sinisen kaavun matkassa

Rosa Liksomin valokuvateos Burka (Like 2014) päättyy takakannen sanoihin: ”Jokainen, joka katsoo näitä kuvia, on vapaa kokemaan näkemänsä omalla tavallaan.” Kirjan kuvissa yksi tai useampi burkahahmo on maiseman muuttuva tekijä. Monissa kuvissa burka on huutomerkki, joissain maisemaan sulautuva tai kuin sen puuttunut osa.Burka

Kirjassa on tekstiä kaksi suomenkielistä sivua, jotka on käännetty myös neljälle muulle kielelle. Ensimmäisellä sivulla Liksom kertoo kirjan ideasta. Afganistanilaisen burkan sinisyys on samaa kuin siniristilipun. Asun ja ympäristön suhde tuottaa yllätyksiä, aluksi kansallismaisemaan sijoitettuna, sittemmin muihinkin ympäristöihin. Kuvataideakatemian professori Anita Seppä kirjoittaa toisella tekstisivulla kysymyksistä, joita odottomaton yhdistelmä herättää, ja tekee tulkintoja, joita lukisi enemmänkin.

Saapuessaan uusiin paikkoihin nämä vaeltajat jatkavat toimiaan kuin mitään erityistä ei olisi tapahtunut, kuin koko maailma olisi heidän kotinsa. Näkökulma on pysäyttävä ja muuttaa myös meitä, Liksomin kuvien katsojia.

Kirjassa on lukuisia komeita luontokuvia. Etenkin talven valo, lumen hehku, antaa siniburkalle ja sen alusmekoille tilaa leimuta ja sytytellä kontrastisia mielikuvia miljöön ja hahmon suhteesta. Burkatyyppien ja veden vuoropuheluissa on hienoja muotojen ja värien kohtaamisia. Eniten ihastuttavat Lappi- ja saaristokuvat. Joissain reissukuvissa olisi ollut karsimisen varaa, puhuttelevuus hämärtyy, katoaakin. Vaan kirjan mottoon vedoten: jokainen katsoo ja tulkitsee tavallaan.

Väri ja muodot, niillä on tosi teho. Etenkin pliseeratun kaavun hulmahdukset viehättävät visuaalisesti. Entä ajatukset ja tunteet? Miksi hahmot hakeutuvat kuvattuihin paikkoihin? Minkä ikäisiä he ovat, voiko sukupuolesta olla varma, onko kansallisuudellakaan väliä? Onko muita olemassakaan kuin burkalaisia? Vain parissa kuvassa vilahtaa tavisasuisia, jotka kirjan ympäristössä ovatkin ylivoimaisen outoja ja vähemmistö. Burkalaiset ovat osa maisemaa, on se odottamatonta tai ei. He ovat sään ja tuulen armoilla tai helliminä kaikkien muiden tavoin. Ja kaikkien muiden tavoin he etsivät paikkaansa välillä yhdessä, välillä yksin. Voivat löytääkin.

Kyllä Liksomin kuvat laittavat aatokset liitämään. Miten mainio kirja luovan kirjoittamisen herättäjäksi! Ja muuten vain katsottavaksi. Rosa Liksomin kotisivuilla kerrotaan lisää Burka-projektista, ja siellä voi katsoa projektiin liittyviä elokuvia ja valokuvia.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat:

23 elokuun, 2014 · 5:56 pm

Kaurapuuroproosaa?

Täällä universumissa me, Minna ja Kaisa, äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat, uimahallin saunassa alastomina, Leevin ja Eetun äidit, lukevien poikien äidit, Leevin, joka oli ryöminyt, ja Eetun, joka oli kontannut. Me, saunan lämmön pehmentäminä, punaisina ja höyryävinä, ja ennen kaikkea yhdessä.

Niina Hakalahden romaanin Sydänystävä (Karisto 2014) kertojana on Minna, joka päätyy arvioimaan elinikäisen ystävyyden tilaa ja vaikutuksia. Ystävyyssuhteeseen on kiemurrellut kateuden, kilpailun ja kiusaantuneisuuden käärme. Eikä siinä kaikki: avioliitto tönkön rehtorimiehen kanssa jumittaa, teinipoika Leevi on rakentamassa kapinaidentiteettiä, vanhenevan äidin sekoilut huolettavat ja asumisoloissakin on ajateltavaa.

Minnan silmin kelpaa tapahtumia seurata, sillä äikänope on tarkka huomioissaan ja mielikuvituskin pelaa. Omiin ja muiden heikkouksiin zoomaus käy kuin kameran automaattiasetuksella.Sydänystävä

Leimoihin ja epiteetteihin on kumma houkutus. Luokittelu auttaa luonnollisesti hahmottamaan tyylipiirteitä ja sijoittamaan teos kaltaistensa joukkoon. Kotimaisissa miesprosaisteissa on joukko, jonka lauseet naksahtavat tasamittaisina niin, että heidän tekstejään on sanottu ”koivuklapikirjallisuudeksi”. Minun tekisi mieli nimetä Sydänystävä ”kaurapuuroproosaksi”. Se on arkista ja helppoa niellä, koska juonivetoinen kerronta on suoraa, ja jos joku metaforinen havainto sattumana hutun seassa onkin, pääosassa on selkeä, kronologinen tarinointi. Voisilminä on komiikan ja kärjistysten nokareita. Puuro on perusravintoa, mutta melko yksipuolista.

Kaurapuuroproosa kertoo ajantasaisesti tavallisten ihmisten tavallisista ongelmista mutkattomaan tapaan. Keski-ikäinen keskiluokkainen ihminen on niissä päähenkilö, ja hänen tasanne-elämäänsä ilmestyy kupruja, joiden suoristusvaiheita seurataan. Sellaiseen lukija voi peilata omia arkikokemuksia, eikä tekstin uskottavuus ole kovin kovalla koetuksella. Hakalahden heimoon kuuluvat mielestäni ainakin Anna-Leena Härkönen ja Eve Hietamies.

Esittelemäni lajinimi ei ole väheksyvä – tähdennän tätä. Luen kaurapuuroa ajankuluksi, ilmiöpohjaisesti, ihan mielikseni. En ole kuitenkaan fanijoukon kärjessä, koska vingun sellaisen proosan perään, jossa teemoilla, rakenteella ja kerronnalla kerrostellaan ja henkilöissä on hyllyvästi ja arvaamattomasti mossahtelevien salamättäiden suo. Ahaa, seuraavaksi siis suoproosan olemusta kartoittamaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat:

22 elokuun, 2014 · 7:10 am

Puliseva leskimies

Romaanissa on puhuja, ei kertoja. Tuomo Mana on lätissyt tapahtumia pariisilaisessa baarissa sanelukoneeseen, ja sanelut on tekstiksi purkanut poliisimies Malinen. Lähtökohta on se, että nelikymppisen Tuomon Helena-vaimo on kuollut ja mies uskoo murhaan. Helenan menettäminen kalvaa aviomiestä, samoin kauan sitten kadonnut sisko Laura. Matti Kangaskoski upottaa kerronnan sokkeloihin romaanissaan Sydänmarssi (Teos 2014).

Sanelunauhoille vuodatettu pidäkkeetön sisäinen puhe tekee tekstistä assosatiivista ja arvaamatonta. Lukiessa on oltava varuillaan: mitä sanotaan, miten ja ketä uskoa. Onko Malinen litteroinut oikein? Mihin Mana höpinällään tähtää? Virkerakenne säröilee surevan ja sekoilevan mielen tahtiin, ajatukset ovat välillä klimpissä, tapahtumat juoksutetaan usein välimerkeittä, ja runo-ote metaforineen sekoittuu poukkoilevaan tarinointiin.

Ystävien lisäksi paikalla oli joitakin tuntemattomia. Se oli outoa koska hautajaiset eivät olleet julkiset. Helena oli tunnettu tietyissä piireissä siksi ajattelin että sana oli kiertänyt. Myöhemmin järjestettiin julkinen muistotilaisuus mutta en mennyt sinne koska silloin minulla oli jo kiire juosta. Yksi tuntemattomista oli kuolemanenkelini minun tuhoni minun murheeni ja houreeni.

Musta puku oli edelleen päälläni. Se oli niin musta että seuraavaksi tummempi väri olisi saatana.

Etäisyyden ottaminen oli luonteeni mukaista etäisyys on avain koska lähelle ei näe.

Teksti on itsetietoista, välkkyä, ironistakin. Hupaisinta on Manan saneluiden litteroijan Malisen kommentointi, etenkin faktatarkistukset ja hakukonereferoinnit eurooppalaisista hotelleista. Vaan tekstiin väsyy. Kieli- ja viittauskeikarointi aluksi vetoaa, mutta innostukseni hiipuu vähitellen, sillä runovihjeiden ja Petrarcan elämänreittien perässä viuhtominen on todella kaukaa haettua, ja kolmen naisen, Botticellin Kevään sulottariin vertautuvien seireenien, jäynäjuoni on epäuskottava. Mutta niin on tarkoituskin. Enempää en paljasta.Sydänmarssi

Ai, mitä nimikikkailua! Päähenkilökertoja on siis Tuomo Mana – manan majoilla tässä hyöritään. Juoneen liittyy runo, jota ratkomaan Mana värvää runoustutkija Nahkapuron. Parkkiintuneempi pinta mutta hiljaisempi virtaus on tämän runoapurin nimessä verrattuna kirjailija Kangaskosken sukunimeen… (Lievetekstin perusteella Kangaskoski on runoilija ja runoustutkija.) Lisää niminokkeluutta: Helena liittyy antiikin tarustoon, ja Laura kytkeytyy Petrarcaan. Petrarca linkittyy romaanin Petraan, ja Manan mukaan lyöttäytyy eräs Ella, ja Ella-nimen alkuperä on sama kuin Helenan. Numerologiaakin romaanissa viljellään.

Sydänmarssia ei tulla muistamaan uskottavasta juonesta tai piinaavasta jännityksestä, vaan kielen ja kerronnan omintakeisuudesta. Päähenkilöstä ei tarvitse pitää, mutta minulle hän on lopulta tarkoitushakuinen konstruktio, jolle on helppo selitys heppoisin perusteluineen. Huomaan kaipaavani inhimillistä tarttumapintaa, en vain paperista taidonnäytettä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

21 elokuun, 2014 · 10:22 am

Putoavia aineksia

Ja taivaan tähdet putoavat – hieno, runollinen, dramaattinen, raamatullinen romaaninimi. Maria Peuran uutuusromaani (Teos 2014) kertoo maan matosten ponisteluista sukupolvesta, ajasta ja ympäristöstä toiseen. Kompuroinneista ja tippumisista on myös mahdollisuus nousta.

Romaanissa vuorotellen kertovat Anni-äiti ja Mirka-tytär. Nykyhetkeä eletään Helsingissä, mutta kummankin kerrontaosuuksissa mieli ja muisti poikkeavat menneissä ja mielikuvissa. Nykyhetkeä Annille on erokriisi, nettideittailu ja huoli yläkouluikäisestä tyttärestä. Mirkan nykyisyyttä on erityisluokalle siirtyminen, huumeporukoista erkaantuminen ja terapiaprosessi. Juonta en raaski raottaa, sillä loppua kohti se kiertyy jopa hieman jännäriasentoon.

Kieli ja kerrontatyyli ovat Peuran vahvuus. Kummallakin kertojalla on oma ääni, jossa mielensisäiset tunnelmat ja tapahtumakuvaukset kimpoilevat arvaamattomasti. Tapa sanoa ja ilmaista kuvaa kertojien sisäistä kaaosta. Siinä on pettymyksiä, ahdistusta ja tuskaa, mutta myös toivoa ja jopa joitain nauruun halkeilevia heittoja. Lisäksi Annin lapsuuden Naalasen seudun elävä ja iskevä murrepuhe kuuluu korvissa väkevänä.

Lappilainen lestadiolaisuus pursuaa mehevänä ja arveluttavana. Nyky-Annille Lestadius on tutkimuskohde ja tukeutumiskeino, lapsi-Annille kasvuympäristön tunnemuisto. Tekstin joukossa on myös aitoa Lars Leviä, ja lestadiolaissaarnat ja muut uskonvuodatukset ovat hurjaa vyörytystä, todellista sielunkamppailuvoimaa.

– Niinko veli Lestatius niin mie teile raukoile sanon, että tehkää tet parannus. Ottakaa vasthaan se mitä Jumala reän pääle valuttaa. Se ei ole kuravettä, vaikka sitäki met ansaisimma. Soon rohki hyä henki, soon Pyhä henki, joka taihvaasta panhaan tulehmaan. Pyhä henki soon, joka Ristuksen nimessä tähän tilhaan astuu, ko tet vain teän syämet aukasette.

Lestadiolaisuus ponnahti viime syksynä kirjallisuuskeskusteluun Pauliina Rauhalan Taivaslaulun myötä. Harmittavan vähän huomiota sai Päivi Alasalmen hieno Joenjoen laulu, jossa saamelaisuutta käsitellään kolmella aikatasolla. Yksi niistä on pyhitetty itse Lars Leville, joka herää Alasalmen tekstissä ymmärrettäväksi ja ymmärtäväksi mieheksi. Samantyyppistä Lestadius-pengontaa on Peuran tekstissä: Lestadius on eri asia kuin rajoitusten lestadiolaisuus.Ja taivaan tähdet putoavat

Annin lapsuuden kylä-, koulu- ja kotitilanteista olisi yksin riittänyt ammennettavaa. Ne ovat romaanin kiehtovinta osuutta. Nykyhetken kriisit ja tapahtumakulut ovat osittain osoittelevia ja loppukoukerot hieman helppoja. Romaaniin on mahdutettu monen tarinan edestä tavaraa, jolloin runsaus ei mausta vaan on sotkea hyvätkin maut. Yksi pohjavirta romaanissa on erilaiset addiktiot, joissa voi olla kyse uskonhurahduksesta, parisuhteesta, päihteistä tai terapiasta tai niiden nimissä manipuloinnista. Ihminen on taimi, herkkä ja hauras, johdateltavissa hyvään ja pahaan, ja jokaisen sukupolven lapsi on vuorollaan vanhempien tuen tarpeessa. Siitäkin Ja taivaan tähdet putoavat antaa aimo annoksen purtavaa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: , ,

19 elokuun, 2014 · 8:27 am

Lottovoiton jälkipeli

Anna-Leena Härkösen romaani Kaikki oikein (Otava 2014) kertoo lottovoitosta. Pienituloiset nelikymppiset Eevi ja Kari saavat miljoonapotin. Romaani selvittää, miten voitto muuttaa pitkää liittoa, suhdetta muihin ihmisiin ja muiden suhtautumista voittajiin. Yllätysrikastumisen tulisi olla positiivinen juttu, kriisinpoikanen kyllä, mutta iloisella twistillä. Se on kirjan kärki. Se, että raha ei tuo onnea, ei uutinen sitten olekaan.

Raha osui juuri oikeaan kohteeseen. Tunteet olivat nyt päällekkäin ja talloivat toisiaan säälimättömästi pois tieltä. Selkeitä ajatuksia oli yksi. Hän ei ole enää koskaan kenenkään armoilla.

Romaanissa tapahtumia katsotaan Eevin silmin. Hänen perhetaustaansa ja työtään valaistaan, tärkeää ystävyyssuhdetta myös. Voittosokki ravistaa Eevistä kostajan, joka märehtii kohtaamiaan vääryyksiä piikitellen ja touhuten. Eevi on romaanin eläväisin henkilö, Kari jää hieman hämäräksi supliikkimieheksi ja muut henkilöt ääriviivoiksi, tilanteiden rekvisiitaksi. Vanhusasiakkaissa sekä Eevin vanhemmissa ja sisaruksissa olisi ainesta enempäänkin.

– Keskimäärin ihmisten väliset suhteet on konfliktien välttämistä.

Kaikki oikein on avioliittoromaani. Lottovoitto aukaisee vuosia hiertäneet syyhyt verisiksi. Tähän asti kumpikin on katsonut sormien läpi toistensa hullutuksia, ääritilanne pistää kohtaamaan tosiasioita.

Avioliitostaan oppi itsestään aina uusia asioita. Yleensä epämiellyttäviä. Miehen ja naisen välinen rakkaus oli ruma juttu, rakkauden sairain muoto. Normaaliksi sitä ei voinut nimittää vaikka se olisi ollut kuinka hetero.

Härkönen on ketterä kertoja, ja dialogi virtaa vaivattoman puhekielisesti. Hellittelynimittely ei ehkä tavallista suomalaispariskuntien kesken ole, mutta olkoon niin Eevin ja Karin liitossa. Vaikka tavoite on kartoittaa kipeitä perheasioita, kepeäksi se jää.

Onko viihteellisyys virhe? Ei ollenkaan, tällaiselle otteelle on lukijansa. Minä huomaan lämmenneeni Häräntappoaseen jälkeen eniten Härkösen kolumnikirjoille, kuten keväiselle Takana puhumisen taito. Härkönen osaa kärjistää, teroittaa humoristisia särmiä ja luoda arkitilanteiden absurdiaa. Se osuu maaliinsa tehokkaimmin lyhyissä jutuissa. Romaanimitassa en saa aivan samaa irti. Siksi tämä uutukainen on sujuvaa arkiproosaa tavallisista ihmisistä, mikä on miellyttävää, oikein kannatettavaakin, mutta luulen, ettei se ei hyrisytä, järisytä tai mietitytä siten, että muistelisin tarinaa kuukauden tai parin päästä. Kaikki oikein

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

15 elokuun, 2014 · 7:58 am

Kissoja, käärmeitä, ihmisiä

– – etteivät loput ole tarinoissa yhtään niin kiinnostavia kuin alun yksityiskohdat, joissa raunioina olevan ihmisen ajelehtiminen elämänsä kivimurskassa käy ilmi esimerkiksi siitä, että tarinan päähenkilö kalastaa joka päivä vaikka hän ei syö kalaa, tai siitä että hän vie kumppaninsa syömään kalliiseen ravintolaan vaikka hänellä ei ole yhtään rahaa.

Edelliseen viitaten totean, että Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavian ensi sivut avaavat mielenkiintoisesti kivimurskasirpaleisen päähenkilön, mutta romaani on seuraamista vaativa loppulauseeseen asti. Minulle kävi niin, että sytyin romaaniin hitaasti, mutta sitten lämpö pysyy. Esikoisromaani on moneen suuntaan harova, ja kaikista niistä koen saavani jotain.

Keskeishenkilö on Bekim, päällisin puolin Suomeen integroitunut kosovolaistaustainen nuori mies, joka kertoo tarinaa lähinnä nykyajassa. Toisena kertojana on Bekimin äiti Emine, jonka tarina alkaa Jugoslavian viime hetkinä 1980-luvulla, jolloin hän avioituu maaseutuperintein Bajrimin kanssa.

Romaanissa kuvataan hienosti Eminen silmin Kosovon albaanien tapoja, arvoja ja asenteita ennen ja jälkeen Jugoslavian hajoamisen. Samoin sukupuoli- ja -polviroolit, pakolaisuus ja pakolaisten häpeä, yksinäisyys ja juurettomuus ilmaistaan koskettavasti. Romaani on myös perhetarina, josta ei draamaa eikä kipua puutu. Emine on selkeä kertoja, jonka tarkat, arkielämän havainnot ja tunteet kirpaisevat.

Bekimin kerrontaosuudet puolestaan rispaannuttavat realismin rajoja. Bekimin kasvutarina vaatii puhuvan kissan, toisenkin kissan, kiemurtelevia käärmeitä, oudon ja toden yhdistelyä. Symbolisuus voi olla kuormittavaa mutta henkilökuvauksen ja teemojen kannalta tarpeellista. Symbolit ja metaforat ovat aukkoja pinnan alle. Bekim kantaa pelkojen ja lapsuudenperheen taakkojen lisäksi monenlaista toiseutta. Niiden selvittely edellyttää rikkomista.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Mustavalkoisia kissoja on Suomessa, oranssinvaaleita Kosovossa. Tai voi olla.

Kissani Jugoslavia -romaanissa kieli ja kerronta luistavat, henkilöiden kauheus ja kauneus elävät. Kerronta ja käsitelytapa eivät ole mustavalkoisia  – vaikka yksi kissa on. Ahdistuksen ja raskauden tunteiden ohella on toivoa ja rakkautta. Lukuiloni syntyy etenkin siitä, että romaani kasvaa loppua kohti sivumääräänsä suuremmaksi.

Tätä tarvitaan: Suomeen paenneiden ihmisten näkemystä maasta ja maailmasta sekä erilaisten vähemmistöjen kokemusten ääniä. Kirjallisuuden yksi tarkoitus on avartaa maailman- ja ihmiskuvaa, ja sitä tämä romaani tekee. Luettuani en voi kuin surra ja raivota sitä ennakkoluulojen ja törkeyksien määrää, mitä maan ja maailman erilaiset tai alistetut saavat kohdata.

En halua tyhjentää romaania teiltä, joita lukukokemus vielä odottaa. Lisävihjeitä sisällöstä saa monista innostuneista kirja-arvosteluista tai blogeista, kuten Lumiomena ja Lukutoukan kulttuuriblogi.

 

Jälkisanatyyppisesti haluan palata Kissani Jugoslavian mustavalkoiseen puhuvaan kissaan. Suorasanainen, itsekäs, herjaava (ihmis)katti on romaanin alkupuolen valloittajahahmo. Tällaisesta keinosta voidaan käyttää käsitettä maaginen realismi tai reaalifantasia: pohjimmiltaan realistinen romaani kätkee joitain irreaaleja elementtejä.

Tässä sopiikin vinkata Hanna Matilaisen tietoteosta Mitä kummaa. Opas kotimaiseen spekulatiiviseen fiktioon (Avain 2014). Matilainen esittelee lyhyesti ja ytimekkäästi fantasia-, kauhu- ja tieteiskirjallisuuden (spefi) historiaa, lajeja ja alalajeja. Lisäksi mukana on kartoitusta muusta spefiin liittyvästä toiminnasta. Valaiseva on kirjan 100 suomalaiskirjailijan katsaus. Tähän joukkoon ei Statovci vielä ehtinyt, vaikka reaalifantasian piirteitä hienosti ujuttaakin koskettavaan, todellisenoloiseen tarinaansa.Mitä kummaa

– –
Sain kirjat kustantajilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Avainsanat: ,

14 elokuun, 2014 · 8:06 am

Digiraja railona aukeaa

Toivottavasti ennakkoasenne on puppua, siis se, että koulun ja nuorison välissä on nykytekniikkahärpäkkeiden täyttämä kuilu. Teineillä on kyllä keskimäärin paremmat pelit ja vehkeet kuin opettajilla, mutta pelkkä laitteisto ei pedagogista tieto- ja viestintätekniikkaa ratkaise. Koulut ovat tosin epätasa-arvoisessa asemassa laitesaatavuuden ja opettajien osaamisen suhteen. Silti.

Tähän pohdintaan innostaa Hannele Niemen ja Jari Multisillan toimittama Rajaton luokkahuone (PS-kustannus 2014). Siinä käsitellään uutta teknologiaa koulussa tutkijoiden, opettajien, vanhempien ja oppilaiden näkökulmasta. Rajaton koulu tarkoitta sitä, että oppia voi missä vain ja koulun on siirryttävä jakamisen kulttuuriin. Teoksessa on 16 artikkelia, joissa ilahduttavasti esitellään konkreettisia koulukokeiluita. Yleisellä tasolla liikkuvat artikkelit ovat nekin havainnollisia perehdytyksiä tvt-aiheeseen.

Yksi osa Rajattomasta luokkahuoneesta käsittelee digitarinoita. Välillä tuntuu, että silkka videointi ja digitarina sotketaan toisiinsa, mutta loppupeleissä ei silläkään ole väliä. On tärkeää, että näiden menetelmien käytössä oleellista on se, että oppija saa tuottajan ja toimijan aktiivisen roolin. Digitarinan pohja on hyvä tarina, käsikirjoitus. Teknisesti lopputulos tehdään still-kuvista, äänestä ja simppelistä editoinnista.

Kirjallisuuden lukijana ja kausittaisena kirjallisuuden opettajana digitarina inspiroi. Olen jo kokenut, miten kirjatrailerit voivat innostaa tarttumaan kirjaan. Kun lukemastaan saa vielä värkätä omaehtoisen digitarinan, saattaa se käynnistää kirjallisuuskeskustelun, ja toisten digitarinoiden näkeminen voi lisätä lukuintoa. Mikä olisi sen parempaa kirjallisuuskasvatusta? Mikä on parempaa ammattikirjallisuutta kuin sellainen, josta saa ideoita työhön?

Vielä jaksan muistuttaa siitä, että ei parane levittää väitteitä vallattomista diginatiiveista, jotka multimodaalisti mobiililaitteitaan hipaisten oppivat ja soveltavat tuota pikaa mitä vain. Osa osaa, osa ei. Viihdekäyttösovelluksia ei ketteräkään nörtti välttämättä hyödynnä koulussa. Siihen tarvitaan pedagogin auttavaa kättä, altista mieltä ja uusille ideoille sykkivää sydäntä. Ja niitä laitteita ohjelmineen.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

Rajattomassa luokkahuoneessa eivät seinät rajaa oppimisympäristöjä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista, Tietokirja

11 elokuun, 2014 · 9:01 am

Työläisromaanin paluu

Olli Jalonen ilahdutti Poikakirjalla ( Otava 2010) ja jatkaa nyt saman pojan kuvausta romaanissa Miehiä ja ihmisiä (Otava 2014). Kirjan ensimmäinen luku hykerryttää ja käynnistää kovat odotukset jatkolle. Tunnelmat vaihtelevat lukuprosessin mittaan, mutta komeasti Jalonen kunnioittaa työläisromaaniperinnettä ja käynnistää yhden luokkaretken.

Päähenkilö on 17-vuotias kesällä 1972. Lahjakkaan pojan lukiossa jatkaminen on katkolla, koska metallimies-isä jää työttömäksi sydänvaivojen vuoksi eikä siivooja-äidin tienesteillä tulla toimeen. Poika ei kesätöissä raksalla loista, mutta hän pätee varasto-, siivous- ja toimistotöissä ja sosiaalisesti taitavana luovii tilanteesta toiseen. Jalosen romaanissa on ansiokasta työn kuvausta, sellaista kadonnutta hikistä ammattimiesten hommaa, jota ei juuri nykyromaaneista lueta. Äijäilyä Parolan työmaaparakkien piirissä ja lähitaloissa piisaa.

Ajankuva on erityisen nautittavasti napattu. Työläisten ero herrasväkeen on selvä, suhtautuminen ja mahdollisuudet rajattuja. Miesten ja naisten roolit ovat nekin melkoisen junttaantuneet. Puheet ja puhumattomuudet ovat sanomattakin selvästi asetettu. Sota-aika on vielä lähellä, veteraanit ovat perheiden päitä. Politiikkaa puhutaan, ja Kekkonen, Vennamo ja Virolainen aiheuttavat jatkuvaa väittelyä. Näillä taajuuksilla Jalonen herkuttelee ja liittää piuhat nousevan sukupolven ääneen: näppärät radioamatöörit hämmentävä poliittisista elämää editoiden Kekkosen puhetta omiin merirosvoradiolähetyksiinsä.

Retrovalossa - ja eikö joka omakotitalon pihassa loppukesästä loistaneet keisarinkruunut.

Retrovalossa – ja eikö joka omakotitalon pihassa 70-luvun alussa  loistaneet keisarinkruunut.

Roolit perheessä ovat radikaalisti muuttuneet, sillä pojasta tulee vastuunkantaja ja ratkaisija. Kotiväestäkin välähtää sellaista, mitä ei ennen – menneisyys.

”Kuka sen laittoi?”
”Minä tietysti”, äiti sanoo.
Kun en kysy muuta, se aloittaa, että jokaisella meillä on toilailunsa ja miehillä kotkotuksensa, mutta mitä niistä yhtään enempää.
”Kun muistot on muistoja ja sisällänsä vie.”

Kesän aikana poika saa ajokortittomana erilaisia ajokokemuksia niin autoista, moottoripyöristä kuin naisistakin. Pinnalta Miehiä ja ihmisiä on keskiverto kehityskertomus. Sellaisenakin se on kiinnostava, sillä henkilöt, tapahtumat, paikat ja aika kuvataan tarkasti. Tavisteoksesta se eroaa omaäänisen kerronnan ja henkilökuvauksen vuoksi.

Mielestäni romaanissa on reilusti tiivistämisen varaa, en kuitenkaan pysty sanomaan, mistä katkaisisin. Jalosen kieli kiinnittää kerrottuun, siinä on iskevä klangi, rytmi on kuin jälkiteinin hengitys: välillä rauhallista, välillä hermostunutta, kiihtyvää. Lukea saa laveita kuvauksia, asiantilan selityksiä, aikomuksia ja johtopäätöksiä. Joukossa on aforistisia, kertojan kokemuksia tiivistäviä elämänoppeja.

Pystyn ajattelemaan siinä niiden puhuessa molemmilta puolilta ylitse ja radiokin on edessä auki, sillä lailla pystyy menemään ajatuksiinsa vaikka istuu tässä näin. Tuli mitä tahansa vastaan, ei itsestään täydy luopua. Minä vain olen minä, mieleen tulee niiden keskellä, aivan tarkasti kuin saksilla katki leikattu lause. Minkä takia sellaisia lyhyitä lauseita on alkanut päähän tulla, olen jo talvella ihmetellyt että mistä yhtäkkiä ja niin lyhyitä ja kaikenkattavia, yhtä aikaa keskeneräisiä ja valmiita. Enemmän niissä on sellaisia joitten jälkeen tulee voimakas olo, mutta loput ovat ikäviä, melkein kuin enteitä ja mustia aavistuksia niin että olen välillä alkaanut uimahallissa pelätä syvää päätä missä ei ylety pohjaan.

Jos en aivan hutiloiden ole lukenut, väitän, ettei minäkertojan nimi paljastu. Se selviää, että nimi alkaa O:lla, näin on isä pojan ikkunakarmiin kaivertanut. Olkoon fiktiokertoja itse Olli J tai kuka vain, eläydyn hänen tapaansa katsoa maailmaa. Välillä hieman nyppii se, että O on aika pärjääväinen kaveri kaikessa. Tarkkasilmäisenä seurailijana hän tekee osuvia päätelmiä miehuudesta ja ihmisyydestä. Hän on välitilassa, aikuisuuden ja loppuelämän ratkaisuiden rajalla, silti hän monesti ottaa tilanteen haltuun täysi-ikäisiä taitavammin.

Mies vai hiiri, mies vai ihminen – siinä pulma. Voiko olla sekä että? O oppii vastuunottoa ja katsomaan suoraan silmiin, O sovittelee, O asettee sanansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. O oppii kääntämään naisen selälleen. O harjoittelee pyytämään tytöltä anteeksi.

Miehiä ja ihmisiä -romaanin sisäteksti on Steinbeckin Hiiriä ja ihmisiä. Se kietoutuu romaaniin, ei vähiten siten, että Jalosen teoksessa on iso ja riuska lievästi kehitysvammainen Rekku, jonka välityksellä O oppii roimasti ihmisistä ja itsestään, jopa osoittelevastikin. Rekku se Steinbeckiä lukee, sitten vasta tämä lukiopoika.

Minä opin ajasta, työstä ja ihmisistä. Ihmiset ovat miehiä ja naisia, toisilleen tarpeellisia, toisiaan kaipaavia, usein kovin erillään, monesti toimissaan kovin taitamattomia. Yhteiskunnasta suoritin lisäksi tanakan oppimäärän. Kirjan avulla kannattaa ennen 1960-lukua syntyneiden peilata elettyä elämää ja sitä myöhemmin syntyneiden pohtia, mitä hyvinvointiyhteiskunta on tarjonnut. 1970-luvun alussa peseydyttiin pari kertaa viikossa ja herkuteltiin paistetuilla silakoilla. Lounaalla popsittiin reikäleipää, lauantaimakkaraa ja maitoa. Silloin saattoi sosiaalinen asema duunariluokassa katkaista mahdollisuuden kouluttautua ja sairastunut perheineen jäädä tyhjän päälle. Ei kehdattu käydä sossussa, ei ollut kaikille ilmaista peruskoulua eikä jatkokoulutusväyliä. Nykytaantuman työttömyys- ja yhteiskuntatakuu-uutisten lomaan tämä oli tarpeellinen lähihistoria-avaus. Hyvä kirja: sai eläytymään, ärsyyntymään, innostumaan ja miettimään.

– –
Sain kirjan kustantajalta koulutustilaisuuskylkiäiseksi muiden osallistujien tavoin.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

9 elokuun, 2014 · 7:46 am

Elämän, kuoleman ja kirjojen äärellä

Elämän mittainen lukupiiri (suom. Kirsi Ohrankämmen, Basam Books 2014) on tietokirja, jossa on muistelman ja reseption elementit. Will Schwalbe tallentaa äitinsä pari viime vuotta syöpädiagnoosista kuolemaan. Hoitojen lomassa äiti ja poika lukevat kirjoja ja keskustelevat niistä.

Mary Ann Schwalbe toimi aktiivisesti humanitaarisessa työssä ympäri maailmaa, etenkin Afganistan oli hänelle läheinen. Viimeinen iso hanke oli kirjaston rakentaminen Kabuliin. Aikuisen poikansa kuvaamana äiti on varsinainen pyhimys. Idealisoinnin ymmärrän osaksi kirjoittajan surutilaa, ja jos ote välillä tuntuu naiivilta tai sliipatulta, ei se vähennä sitä, että arvostan kirjan lämmintä ja kunnioittavaa suhtautumista ihmisiin ja eletyn elämän merkitykseen.

Kirjassa käydään läpi äidin ja pojan kirjasuosikkeja elämän varrelta sekä hoitoprosessin aikana yhdessä valittuja uutuusteoksia. Kirjan kymmensivuiseen loppuliitteeseen on ansiokkaasti koottu kaikki esillä olleet teokset, ja lisäksi niissä on maininta, jos kirja on suomennettu. Huomaavaista muita kirjasta inspiroituneita lukupiirejä ja lukijoita kohtaan! Joukossa on tuntemattomia opuksia, paljon myös tuttuja Tolkienin Hobitista Tóibínin ja Munron kirjoihin. On lastenkirjoja, dekkareita, reportaaseja, unohdettuja kirjoja, klassikkoromaaneja ja 2000-luvun alun myyntivaltteja. Aina kirjan kaksihenkinen lukupiiri ei ole samaa mieltä luetusta: tärkeintä onkin vuorovaikutus ja keskustelu.

Elämän mittainen lukupiiri

Mary Ann oli uskonnollinen mutta ennen kaikkea hän näyttäytyy kirjassa humaanina ajattelijana, joka voimissaan ollessaan ryhtyi sanoista tekoihin kuten tarmokkaaseen hyväntekeväisyystyöhön. Viime vuosiensa kirjapiirivaiheessa hän kytki kirjojen aiheet sopimaan itselleen tärkeisiin teemoihin, välillä jopa odottamattomasti. Hyvä esimerkki on Stieg Larssonin romaanin Miehet jotka vihaavat naisia käsittely.

Kirjassa on vahva feministinen pohjavire – sellainen, joka herättää inhoa sitä tapaa kohtaan, jolla naisia pahoinpidellään, kidutetaan ja käytetään hyväksi ympäri maailmaa. Äiti sanoi, että kirja sai hänet ajattelemaan niitä poikkeuksellisia naisia, joita hän oli tavannut pakolaisleireillä. He puhuivat kokemistaan raiskauksista ja seksuaalisesta väkivallasta auttaakseen avustustyöntekijöitä ja toisiaan senkin uhalla, että saisivat leiman tai saattaisivat joutua vaaraan, koska antoivat äänensä kuulua.

Elämän mittainen lukupiiri on viehättävä kirja. Samaa mieltä on Sinisen linnan kirjasto, ja Kirjakko ruispellossa saa kirjasta lohtua. Teos on pojan muistomerkki urhealle äidille, mutta etenkin kirjakokemuspuoli antaa sille persoonallisen särmän, ja siksi se poikkeaa muista sairaus- ja kuolemakuvauksista. Kirjapohdinnat eivät ole analyyseja vaan elämys- ja kokemuspalasia. Niissä tiivistyy muistoja, tunteita ja elämänviisauksia. Äidin ja pojan välittämä kirjallisuuskäsitys on ihmisenkokoinen, jaettavissa ja jatkettavissa. Näin se taas meni: Ars longa, vita brevis.

Hyvissä kirjoissa on se hieno puoli, että ne eivät pelkästään saa lukijaa katsomaan maailmaa eri tavalla, vaan myös näkemään ympärillään olevat ihmiset uusin silmin.

Mutta pohjimmiltaan se, niin kuin kaikki hyvät kirjat, kertoo ihmisistä – heidän välilleen syntyvistä yhteyksistä ja siitä, kuinka he pelastavat toisensa ja itsensä.

Olemme kaikki elämän mittaisessa lukupiirissä, tiedostimmepa sitä tai emme; mikä tahansa lukemamme kirja voi olla viimeisemme, niin kuin mikä tahansa käymämme keskustelukin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: