20 tammikuun, 2013 · 12:01 pm

Miesmuistiin

Vuodenvaihteessa pääsin seuraamaan kolmen miehen elämäntapahtumia. Herrat tarkastelivat mennyttä ja halusivat jakaa kokemuksiaan ja ajatuksiaan siitä.

Paul Austerin Talvipäiväkirjassa (suom. 2012 Otava) kirjoittaja latelee fragmentteja elämänsä varrelta. Muistoihin sisältyy paljon ruumiillista, kuten kolhuja, kipuja, kosketuksia ja kohtauksia. Rakkaus vaimoon on selkeää, muu on paljolti harhailua. Kaiken takana vaanii kuolema, se käy lähellä säännöllisesti ja panikoittaa. Kirjailija tietää sen odottavan ja aloittaa 64-vuotiaana elämänsä talviajan.

Rasittavalla tavalla Auster sinuttelee itseään ja kirjoittaa hengästyttävän pitkiä, luettelomaisia kappaleita. Sen selittää ruumiillisuus ja liike: kirjoittamisessa on kävelyn rytmi ja sanojen tanssi. Auster on kirjoittanut muutamia minulle suuria kertomuksia, mutta tämän kanssa jään jonnekin kauas hapuilemaan. Yksityinen on usein yllättävän yleistä, mutta nyt Austerin itsehoidollinen avautuminen jumittui Brooklynin kulmille.

Stephen Fry julkaisi nelikymppisenä muistelonsa Koppava kloppi (1997) elämänsä parilta ensimmäiseltä vuosikymmeneltä, suomennos ilmestyi 2012 (Schieldts & Söderströms). Alkutekstistä on jo viitisentoista vuotta, joten elämää olisi sittemminkin ehtinyt kertyä kerrottavaksi. Fry on britti-ikoni, monessa mukana niin viihteessä kuin yhteiskunnallisesti, kansallisaarteeksikin nimetty.

Fry kirjoittaa liukkaasti ja elävästi. Hän suomii railakkaasti  nuorta, ylimielistä Stepheniä ja arvioi toimintaa vanhemman itsensä perspektiivistä. Ilmeisen nerokas jolppi on ollut myös poikkeuksellisen typerä valehtelija ja varas. Parasta kirjassa on kielellinen ketteryys, taustojen ja tulevan limittäminen poikavuosien toilailuun – ja kaiken tämän esittäminen silmänpilkkeen, älyn ja lämmön yhdistelmällä. Lisäksi brittiläisyyden ja seksuaalisuuden erittelyt ovat havainnollisia ja teräväviä. Fry on omaelämäkertureiden aatelia:

”Tiedän, että nuoruuteni oli samalla kertaa tavallisuudessaan arkipäiväinen ja outoudessaan kuin kaunokirjallisuutta. Sama pätee kaikkien  ihmisten elämään, sen toki tiedän, mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus nautiskella siinä itsepaljastusten, omaa itseä koskevan uteliaisuuden, puolustuspuheiden, koston, hämmennyksen, turhamaisuuden ja egoismin kylvyssä, jota omaelämäkerraksi kutsutaan.”

Fryn kirjan loru loppui 18-vuotiaaksi, ja tuota ikää kuvaa aivan eri tavoin itävaltalainen Thomas Bernhard kirjassaan Henkäys (suom. 2012). Tämä teos on omaelämäkerran kolms osa. Siinä missä nuoren Stephenin elämäntarinan pilvien takaa pilkistää huumorin valo, ovat nuoren Thomaksen kärsimykset synkän totisia. Eletään 1940-luvun loppua sodanjälkeisessä Keski-Euroopassa.

Tiivis Henkäys on vain 109-sivuinen yhden kapplaeen huohotus ajasta, jolloin kertoja makaa kuolemansairaana märkivän keuhkopussintulehduksen kourissa ja toipuu kivuliaasti vain sairastuakseen uudelleen. Kuolevien keskellä makuutetun nuoren kokemukset ovat äärimmäisiä, ja ne kerrotaan karusti. Tekstistä huokuu katkeruus ja kireys: lapsuus ja nuoruus ovat olleet taistelua minuudesta, eikä tulevaisuus vaikuta sen helpommalta. Tärkein ihminen, isoisä, on hänkin sairas, ja suhteen lämmittyä äitiin, äitikin sairastuu.

Nykyihminen saa tästä omaelämäkerrasta kokemuksen olosuhteiden painosta ja halusta selvitä. Kertojan  isoisä oli sitä mieltä, että jokaisen tulisi ajoittain joutua sairaalankaltaiseen tilanteeseen, ajatteluvyöhykkeelle, jolloin on pakko selvittää tärkeät asiat ja vain siten saavuttaa tietoisuuden syviä osia – avata hiukan, mitä ja mikä olemassa on.

Jospa joskus lukeminen ja muiden osaan eläytyminen pysäyttäisi oleellisen ääreen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Avainsanat: , ,

14 tammikuun, 2013 · 10:44 am

Berliinistä luettuna ja koettuna

Saksa on ollut melkoinen aatepesä kautta historian, mutta varsin vilkas on ollut 1900-luku sota-aikoineen. Viimeisimmän maailmansodan jälkeinen jakautuminen itään ja länteen on oma lukunsa, Berliini sen merkittävänä kipupisteenä. Voi vain arvailla, miten  natsismin arvet ja  itäpuolella muuria siirtyminen totalitarismista toiseen ovat vaikuttaneet ihmisiin.

DDR-ajasta saa viitteitä Eugen Rugen romaanista Vähenevän valon aikaan (suom. 2012). Romaani kuvaa neljää sukupolvea Umnitzerin sukua. Rakenne on sellainen, että lukijalle kuvataan lyhyitä tilanteita eri vuosikymmeniltä: muutamia väläyksiä on 1950-, 60- ja 70-luvulta, ja viimeiset otokset ovat ennen muurin murtumista 1989 ja jo länsistyneeltä vuodelta 2001.

Romaanissa vietetään tai valmistellaan usein juhlia, jolloin päähenkilöt ovat koolla ja jännitteet näkyvät. Kaikesta paistaa se, että suhteita kuormittavat menneisyyden, poliittisten intohimojen  ja odotusten painolastit. Elämä ei ole ollut kellekään reilu, eikä reiluja olla muille. Muisti ja sen häviäminen väijyvät, sairaudet saartavat ja suhteiden kalseus rassaa. Romaanin kuva perheestä ei ole kaunis; ihmiset ovat sitä pienempiä, mitä täydemmin he ovat aatetta ja pyrkimyksiä.

Itä-Berliini rajaa romaanin henkisen ja konkreetin maiseman: nuorimman henkilön koulupiha päättyy muuriin. Muurin pätkiä tulikin tuoreella Berliinin-matkalla nähtyä. Juuri luetun romaanin tunnelma siirtyi kaupunkikokemukseeni: etäinen ja kalsea. Berliini on iso ja harmaa, valtavia remonttialueita siellä täällä, pömpöösejä rakenteita idässä ja lännessä. Luodinreikiä on näkyvillä vanhoissa rakennuksissa. Lisäksi verkkainen lumisade ja tihenevä pilvisyys värittivät kaupungin mustavalkoiseksi.

Kävellessä etäisyydet ja miljöön massiivisuus korostuvat. Arvostan moderneja berliiniläisiä muistomerkkejä: eleettömän vaikuttavia ovat muurin ylityksessä menehtyneiden  maalitaulukuvat ja jutalaisvainojen uhrien monumentti hallintoalueen tuntumassa. Kaupunki on kaikkiaan kiinnostava ja yllätyksellinen.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Valtiopäivätalon takana olevan kanavan partaalla on muurinylityksessä menehtyneiden muistopaikka: toiselle puolelle kanavaa näkyvät maalitaulut, toiselle ristit.

Näin matkalla  hienoja taidenäyttelyitä. Martin Honertin lapsuusmuistoaiheinen näyttely Hamburger Bahnhof -museossa oli sekä hauska että ajatuksia herättävä.  Taiteilija on tuunannut valo- ja mielikuvista kolmiulotteisia teoksia, jolloin niiden esittämät asiat venyivät uusiin ulottuvuuksiin. Jo tämän näyttelyn takia kannatti kaupungissa pistäytyä.

C/O Berlin -museossa oli amerikkalaisen valokuvaajan Joel Sternfeldin retrospektiivi. Uskomattoman hienoja henkilö- ja miljöökuvia. Osa näyttelysarjoista oli sellaisia, että kuva ja siihen liittyvä tarinat olivat yhdessä enemmän kuin ne olisivat olleet erikseen.

C/O Berlin

C/O Berlin

Enkä yleensä voi ohittaa, jos näytillä on 1400-1600 -lukujen mestareiden teoksia, etenkin alankomaalaisia. Petrus Christus on hänkin käsittämätön tekijä, kotoisin Bryggestä. Kelpasivat italialaisherrojenkin näyt, kuten Botticellin sulottaret. Nämä helmet löytyivät Gemäldegalleriesta. Vita brevis, ars longa, totisesti.

Sain myös kirjallishenkisiä matkakokemuksia. Hotellimme vieressä on Brechtin viimeinen koti. Ja sen vieressä ohuessa lumipeitteessä kaunis hautausmaa, josta löytyvät Brechtin ja Heinrich Mannin hautakivet. Kivenheiton päässä on luonnonhistoriallinen museo, jossa komeilee 150 miljoonaa vuotta vanha jättikokoinen brachiosauruksen luuranko. Elettiin sitä ennenkin. Ja kuoltiin.

Minä puolestani jatkan jäljellä olevaa elämääni. Aloitin sen lukien paluulennolla saksalaisen  Ferdinand von Schirachin kertomuskokoelman Rikoksia (suom. 2011). Nämä tarinat eivät ole kevyttä rikosviihdettä, tv-krimien rullaavaa sukua. Peruuttamattomien tapahtumien takana on kylmääviä, töksähteleviä kohtaloita. Yleisilme on ankara, mutta muutamien henkilöiden tulevaisuuteen ennakoidaan kapeaa valokaitaletta. Karuissa ja totisissa kertomuksissa on yksi huvittava yksityiskohta: kreikkalaistaustainen kriminaali uussaksalainen haluaisi ehdottomasti olla suomalainen.050

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu

Avainsanat: , ,

6 tammikuun, 2013 · 9:06 pm

Paraatien päätepisteessä

Brittiläiset epookkisarjat ovat oma erityinen taitolaji. Usein ne pohjautuvat klassikkokirjoihin, ja viime vuosina onkin esitetty kiitettävästi Austen ja Dickens -sarjoja, ja monia muita. Muutkin kuin kirjallisuuslähtöiset käsikirjoitukset on huolella tehtyjä siten, että miljöön, ajankuvan ja henkilöiden yhteispelillä luodaan elähdyttävää draamaa.

Ulkoiset seikat on tv-epookeissa toteutettu huolellisesti. Maisemat, rakennukset ja sisustukset johdattelevat uskottavasti ajan henkeen. Puvustukset ja kampaukset ovat käsittämättömän hienosti toteutettuja. Uskon, että ne vaikuttavat merkittävästi siihen, miten näyttelijät solahtavat rooleihinsa. Esimerkiksi kerronnallisesti jakso jaksolta oheneva Downton Abbey säilyttää kiinnostavuutensa tyylikkään 1920-luvun näytöksenä.

Vuodenvaihteen huipusta on vastannut sarja Juhlien jälkeen (Parade’s End, BBC & HBO). Sarja perustuu Ford Madox Fordin 1920-luvulla kirjoittamiin romaaneihin. Sanomattakin selvästi ulkoinen toteutus on hienosäädetty näyttäväksi: 1910-luvun loppupuoli ja hyväosainen brittiväki on lavastettu ja puvustettu nautittavasti. Roolitus on onnistunut. Etenkin pääpari Benedict Cumberbatch ja Rebecca Hall ovat hahmoissaan väkeviä.

Uuden ja vanhan aatemaailman sekä kunniallisuuden paineiden hiertämät ihmiset tuntevat palavasti, näkyy se sitten muille tai ei. He laskelmoivat asemiaan tai ajautuvat outoihin tilanteisiin. Henkilöt ovat kiinnostavia ristiriitaisuudessaan. Kuivakka ja kunniallisuusaatteissaan älytön on päähenkilö Crisopher. Hän on yhtäaikaa viaton hölmö ja terävä sanallinen sivaltelija. Älyn, perinteiden ja tunteiden ristiriita kalvaa miestä. Pikaromassi näyttävän Sophien kanssa ei johda onnelliseen liittoon: pariskunnan suhde on piinallisen jännitteinen ja traaginen. Sophie on häpeämätön ja monisyinen hahmo. Sähäkkä suffragetti Valentine sotkee puolisoiden sapluunat. Liuta sivuhenkilöitä värittää lisäksi asetelmaa: asenteita, aatteita, huhujen vaikutuksia ja sotatapahtumia riittää.

Dialogi on kaikkiaan nautittavaa. Sanoilla peitetään, vihjataan, alistetaan, taistellaan ja selviydytään. Loppua kohti tunnelataus sen kuin lisääntyy, ja suorastaan sentimentaalinen päätös häämmöttää. Takassa palaa vuosisatoja vanha sukupuu. Ensimmäisen maailmanpalon jälkeen kärventyy paljon muutakin, mutta se mahdollistaa muutokset.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama

Avainsanat:

4 tammikuun, 2013 · 11:34 am

Päättymisen tunne

Julian Barnesin romaani Kuin jokin päättyisi (The Sense of an Ending, suom. Kersti Juva 2012) kertoo eläköityneestä miehestä, joka pitää itseään sopuisana, joskin satunnaisesti jääräpäisenä. Romaanin mittaan kertojan omakuva joutuu koetukselle, ja mennyt aktivoituu aiemmasta poiketen. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää. Jätöt ja löydöt vaan voivat olla toisenlaisia kuin muistaa, luulee tai toivoo.

Nuoret poikakoulujolpit ovat koppavia ja sarkastisia. Romaanin alkupuolella minäkertoja kuvaa tällaista nuoruusajan ystäväpiiriä. Siitä etenkin erottuu arvoituksellinen neropatti, Adrian. Hänen historiakäsityksensä on romaanin punainen lanka: ”Historia on varmuus, joka syntyy siinä missä muistin puutteet kohtaavat dokumentaation vaillinaisuuden.”

Keskeinen kuvauskohde on ensimmäinen seurustelusuhde Veronican kanssa. Nuoren miehen epävarmuus ja kokemattomuus yhdistettynä tempolevaan nuoren naisen ylimielisyyteen ei ennusta hyvää. Minäkertoja kuittaa muun aikuisikänsä elämän parilla sivulla: perhe, avioero ja työ on hoidettu asiallisesti. Romaanin toinen osa palauttaa Adrianin ja Veronican salaisuuden minäkertojan selvitettäväksi.

Barnes on brittikerrontaa parhaimmillaan, lähisukua Ian McEwanille. Barnesin tapa kirjoittaa on samalla tarkkaa ja avaraa. Ajatusten asettuminen uusiin asentoihin kuvataan kertojan haparoivina oivalluksina. Koville ottaa oman erehtyvyyden kohtaaminen. Nautittavasti on yhdistetty kiinnostava juoni, henkilökuvaus ja minämyllerrys. Itsemurhat ja kuolema käynnistävät romaanissa pohdintoja tarkoituksesta, ajasta ja muistista, ja niiden salaisuutta Barnes osaa raottaa.

”- – mutta se mitä päätyy muistamaan ei välttämättä ole sama kuin se mitä on todistanut.”

”Kuka sanoikaan, että muisti on se mitä kuvittelemme unohtaneemme?”

”Mutta jos ei ymmärrä aikaa, ei tajua sen salaperäistä tahtia ja taivallusta, miten ihmeessä voi ymmärtää historiaa – edes omaa, pientä, henkilökohtaista osuuttaan, joka enimmäkseen on dokumentoimatonta?”

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

31 joulukuun, 2012 · 10:00 am

Vuosikatsaus 2012

Olen valikoinut vuodestani 2012 kulttuurikärkikymmenikön, järjestykseltään sattumanvaraisen. Leimallista vuodelle on ollut lukunautinto. Muitakin elämyksiä on mahtunut mukaan.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhamisassa.

Vuoden aloituksena valoa pimeyteen Kööpenhaminassa.

1) Kööpenhamina
Vaikka osa reissusta osui jo vuoden 2011 puolelle, kuurainen ja aurinkoinen kaupunki, Tivolin megavalaistus, Gauguin-näyttely ja uudenvuodenräiskintä hälytysujelluksineen aloittivat tämän vuoden ylittämättömän hienosti.

Statementti kirjalliselle hahmolle.

Turistin statementti kirjalliselle hahmolle.

2) Haruki Murakami
Taitaa olla vuoden kirjallisuuskohokohta sattumanvarainen nappaus kirjastohyllystä: Sputnik rakastettuni – ja siitä se sitten alkoi. Harvoin lukijana on aika pihalla ja pitää siitä.

3) Amerikkalaiskertojat
Jonathan Franzen ja Jeffrey Eugenides, keskenään erilaiset amerikkalaiset kertojat yltävät omalakisin keinoin samaan: yksityiskohtaisen tarkkaa kuvausta, ihmisen epätäydellisyyden läpivalaisua.

4) Elif Shafak
Turkkilaiskirjailija oli minulle yksi vuoden kertojalöydöistä. Rönsyilevästi hallitun kuvailun voimaa!
Elif Shafak: Rakkauden aikakirja (2010)
5) Vuoden dekkari: Kate Atkinsonin Ihan tavallisena päivänä
Hauskasti kuvattu, hieman vinksahtanut brittijännäri juoksuttaa kiinnostavia henkilöitä.
6) Takapihan joutilaat, kirjalliset kesäpäivät
Lukuhetket pikkupuutarhassa, väriloistoa välistä vilkaisten; hetkellinen helppous ja kiireettömyys jääköön muistiin – kulttuuria sekin. Lisäksi takapihalla juhlistettiin kuopuksen täysi-ikäistymistä, lämmin tunnelma läsnäolleiden kanssa.

Piha elokuu 2012 009
7) Barokkimusiikki
Vuoden aikana kävin neljässä barokkikonsertissa. Barokin kuuluu olla runsasta, kerroksellista ja dramaattista, mutta muuttuu päässäni levoksi.
8) Tanskalaiset tv-sarjat
Rikos ja Vallan linnake pistävät ihailemaan käsikirjoituksen ja henkilökuvauksen taitavuutta. Ne vangitsevat oleellisia ja samastuttavia asioita ihmisestä.

9) Ranskalaiset elokuvat Luihin ja ytimiin ja Koskemattomuus
Vammautuneista kertovat elokuvat ovat keskenään kovin erilaiset: ensimmäisessä on totista karuutta, toisessa sympaattista lämpöä.
10) Klimt + Schiele = Wien
Heinäkuun hellepäivät (niitä kai ei ollut kotikonnuilla…) kuluivat mielenkiintoisissa museoissa wieniläismestreiden seurassa, myös  aina vaikuttavan Vermeerin, osa katuja tallaten, syrjähyppynä Bratislavassakin. Yltäkylläistä!

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Kukin tyylillään, ripirinnan.

Keskustelin hiljattain siitä, mitä merkitystä on kirjoilla, joita on vuosien varrella lukenut mutta joista ei muista mitään. Sama koskee elokuvia, tv-ohjelmia, konsertteja, näyttelyitä, matkoja… Eikö se ole ollut hukkaan heitettyä aikaa, turhuuksien turhuutta? Tunnistan sen, että lukemasta ja kokemasta on iso osa vaipunut unholaan. En pidä kuitenkaan niihin käytettyä aikaa turhana. Jotain siitä olen tarvinnut ajanvietteeksi. Jokin siinä on saanut minut eläytymään ja herättänyt tunteita. Jotain siitä on jäänyt ajatteluuni. Sekin on elettyä elämää, rikkana rokassa ihmisen osassa. Siihen liittyen vuoden paras siitaatti  on Petri Tammiselta: ”Ei mielenrauha ollut sitä, että kaikki oli hyvin, mielenrauha oli sitä, että hyväksyi rauhattomuuden ja koko tämän epävakaan elämän, sen pohjimmaisen elämänluonnon.”

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Musiikki, Taide

28 joulukuun, 2012 · 7:41 pm

Lukemishypen toinen puoli

Uusimmasta lukemistutkimuksesta Lukemisen tavat. Lukeminen sosiaalisen median aikakaudella (Juha Herkman & Eliisa Vainikka 2012) selviää, että nuoret aikuiset lukevat yhä enemmän: eniten lukuaikaa vietetään internetissä, joskin perinteistä kirjaakin arvostetaan. Väline ei määrittele lukemista tai median käyttöä, vaan kiinnostava sisältö ratkaisee.

Lukeminen on yhä useammin silmäilevää, ja lukemisesta haetaan viihymistä ja vuorovaikutusta. Pitkäjänteinen lukeminen häviää selailulle, ja epävarmuus tiedonhankinta- ja etenkin yhdistelytaidoista on lisääntynyt. Sosiokulttuurisen lukukäsityksen mukaan tekstitaidoissa on sekä lukemisen ja kirjoittamisen puoli. Somen käyttö sisältää kumpaakin, joskin nuoret aikuiset ovat enemmistöltään kuitenkin kuluttajia, eivät niinkään tuottajia.

Liikuttava tulos tutkimuksessa onkin se, että kirjojen arvostus on korkealla, mutta aivan varmoja takuita ei ole siitä, että kirjoja luetaan yhtä ahkerasti kuin arvostetaan. Kirjojen lukemiseen innostavat vaikuttajahenkilöiden suositukset. Myös perheen malli kirjan ja sanomalehtien lukijoina vaikuttaa. E-kirjojen nousu ei vielä näy tutkimuksen tuloksissa: laitteet ovat yhä kalliita ja ainakin suomenkielinen sisältö rajallinen.

Aineisto askarruttaa, ja tutkijatkin toteavat, että se voi viedä tuloksia vinoon. Tutkimuskyselyyn on vastannut rapiat 300 pirkanmaalaista 18-30 -vuotiasta lukion, ammattikorkeakoulun ja yliopiston opiskelijaa. Teemahaastatteluja ja mediapäiväkirjoja on myös käytetty, muun muassa viestinnän opiskelijoilta. Jo lähtökohtaisestikin tämä joukko on luontaisia lukijoita, eli opiskelun vuoksi heidän pitää lukea erilaisia tekstejä, jolloin pohjalla on kiinnostus lukemiseen ja tarvittavat taidot ja tottumus.

Uskon, että nuorten aikuisten lukemisen tapojen koko totuus olisi toinen, jos tutkittavana olisi myös ammattikoulun kävijät, sen keskeyttäneet ja kolutuksesta ulos jääneet sekä nuoret aikuiset, jotka eivät opiskele, vaan käyvät töissä tai elelevät joutilaana. Tilastot tarjoavat perspektiiviä nuorten aikuisten koko joukkoon:
– Puolet 25-vuotiaista on käynyt lukion, puolet siis jotain muuta. (Kaikista äänioikeutetuista neljännes on käynyt korkeakoulutuksen.)
– Kevään 2012 yhteishaussa ammatilliseen koulutukseen haki yli 60 000, lukioon hieman yli 30 000. Lukiopaikkoja jäi vähän täyttämättä, kun taas ammattikouluun eivät päässeet kaikki halukkaat, vain noin 45 000; ammattikoulutuksen hakijoissa oli myös aikuis- ja ylioppilashakijoita.
– Ilman toisen asteen koulutusta 20 – 29 -vuotiaista on 110 000, ilman perusasteen tutkintoa jää 15 %:a.
– Noin 15 %:lla ikäluokasta on oppimisvaikeuksia, niistä lukemisen ja kirjoittamisen vaikeuksia noin 10 %:lla.

Lukeminen ei ole itsestään selvä taito. Pisan mukaankin suomalaisnuorten lukutaito on laskusuunnassa. Mediaympäristö edellyttää sutjakkaa lukutaitoa, mutta silmäilykulttuuri ei istu kaunokirjallisuuteen. Koululaisten kirjojen lukeminen on selvästi vähentynyt, vähäistä se on tuntemillani nuorillakin.

Onko kaunokirjallisuuden lukeminen itseisarvo? Ilmankin varmasti selviää, mutta fiktion tarjoamat elämykset ja lukemisen rinnalla kehittyvät oheistaidot vaikuttavat moneen asiaan. Selkokirjat olisivat yksi keino, jolla voi päästä kaunokirjallisuuden makuun. Pääasia on, että on vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia – ja vaikuttaa pitää siihen, että asenne lukemiseen on myönteinen, eikä ahdistusta, välttelyä tai kieltämistä aiheuttava. Arvostus kirjaa tai lukemista kohtaan ei synny tyhjästä, eikä yksin koulujen keinoin.

Minä sain lukemisen mallin toiselta vanhemmalta, vaikka toinen vastusti upottavaa harrastusta. Aikuisiässä lukemiseni on ollut kausittaista, suhteessa muihin ajankäyttöhaasteisiin tai tilanteisiin. Loppukeväästä lähtien käynnistyi ahkera kaunokirjallisuuden lukuputki, tiheämpi kuin vuosiin. Löysin myös lukuilon, joka oli ollut jonkun aikaa hakusessa. Onnekseni osuin useisiin romaaneihin, joista syntyi samanmoinen tunne kuin nuorena: tarina vei mennessään, siihen upposi, eikä olisi suonut sen keskeytyvän tai lopuvan. Monet niistä innoittivat lihottamaan blogianikin. Lisään kommenttikenttään tämän vuoden lukulistani, muistini virkistykseksi.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: ,

25 joulukuun, 2012 · 3:56 pm

Jää jättää jäljen

”Ihminen on sellainen että hän liikkuu pinnalla ja voi unohtaa pitkiksin ajoiksi sen mitä pinnan alla on. Se vaipuu näkyvistä ja tilalle tulee muuta.”

Ulla-Lena Lundberg on kirjoittanut hienon romaanin ihmisen rajallisesta ja arvaamattomasta vaelluksesta maan päällä. On myös hyväksyttävä se, että jotakin siitä voi jäädä, voi olla jäämättäkin. Romaanin suomennosnimi on monimerkityksinen substantiivi-verbi: Jää (2012, suom. Leena Vallisaari).

Romaani on monelta osin liukasta jäänpintaa. Juonipainotteisesti seurataan luotoseurakunnan pappisparin kolmea onnen vuotta, mutta onni ei ole tarkoitettu muuttumattomaksi. Nuori pastori on iloinen, avoin, lempeä ja saaristolaiskansan sulattava ilmestys sekä lapsiaan ehdoitta rakastava. Pastorska rakastaa selvästi miestään, ja on hieman haihattelevan puolisonsa järjen ääni, kurin ja järjestyksen ihminen.

Huikeita ovat juhlakuvaukset: kestitään, pidetään puheita, nautitaan ja arvostetaan. Kuvataan myös työtä ja kiirettå, myös puolisoiden ymmärrystä toistensa luonteesta ja olemisen tavasta. Säiden armo tunnustetaan. Hieno kohtaus on ensimmäinen kevätjäiden lähtö, luonnon voiman ja ihmisen voimattomuuden yhdistelmä.

Siloista pintaa rikkovat välillä rätisevät säröt, vaan eivät vielä halkovat railot. Petter-pappiin heijastuvat ristiriitaisten vanhempien vaikutus, murrosikäisenä sairastettu tubi, sotakokemukset ja hetkellinen hurmosherätys. Monan pinnanalaisella kireydellä on taustansa, koska oma vapaus on hankittu taistellen ja kiukku on selviytymiskeino.

Petter on melkein liian hyvä ollakseen totta, lisäksi hänen uskonnäkemyksensä on modernin suvaitsevainen. Jumaluus näyttäytyy kirjassa eritoten luotoluonnossa. Merkittävä rooli on saariston muinaishengillä, joita herkkävaistoisimmat kuuntelevat. Ne voivat johdattaa reiteille, joilta ei jää petä. Pappismies ei niitä osaa kuunnella, vaikka saaristoluontoa rakastaakin.

Kirjassa on kiinnostavia sivuhenkilöitä, joita väläytetään hetkittäin valokeilaan. Tohtori Gyllen on jäykkyydessään kiehtova neuvostopakolainen, joka selviää syyllisyyden kalvamasta arjesta puolikkailla unohduspillereillä. Lukkarin ja kauppiaan välit ovat hienovaraisen väreilevät, ja etäisen opettajattaren ja miehensä menneisyys ja nykyisyys kaihertavat.Kerronta on rakennettu kuin käynnissä olisi bergmanilaisen tv-sarjan kuvaukset: valo suunnataan tavallisesti juonta edistävään yleiskuvaan tai päähenkilöihin, mutta välillä lamput kohdistetaan taustan yksityiskohtiin ja sivuhenkilöihin, voimistetaan odottavaa tunnelmaa.

Kerronta-asetelmat ovat taitavia. Kertoja voisi olla vaikka kultareunaisen pilven reunalla istuva kerubi: näkee kaiken, tuntee paljon ja osaa selittää. Voihan hän selittää jotain myös parhain päin. Petter Kummelin pyhimysmäisyys syntyy etäisyydestä, jota nuorena nukkuminen edistää – toisin on jäljelle jäävän Monan osa, josta sopii muistaa lasten käsivarresta retuuttaminen ja äkäinen puolikin. ”Niin pitää olla, sillä kaikki virtaa ja muuttuu ja muuntuu. Sellainen on maailman meno, ja Luodolla papista on tullut tarina, jota on mukava koristella.”

Romaanin loppuosa on yhtä levenevää railoa. Jäihin vajonneen jälkeen jää läheisiin kohme, jota ei sana sulata. Elävien tulee selvitä sillä, mitä jäljelle jää. Muistoja on, jos uskaltaa muistella. Jossain etäällä on tarina, joka on sitä helpompi kertoa, mitä etäämpänä on. Silti se koskee ja koskettaa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

21 joulukuun, 2012 · 9:27 pm

Barokin voimalla

Keskiaikaisen vantaalaiskirkon kattokaaret olivat hämyisät, ja kuuraisen ikkunan takaa heijastuivat valot. Kävelyreitti viimassa ja kuun kumotus alkuillan kirkkomiljöössä nostattivat jo tunnelmaa. Ei saapunut inkojen maailmanloppu, vaan taittui vuoden pimein päivä.

Suomalaisen barokkiorkesterin konsertti joulun alla lämmitti. Orkesteri soitti pastoraalityyppisiä sulosointuja vuosisatojen takaa, ja tila oli musiikkia vanhempi. Uskon asioista saa olla montaa mieltä, ja vaikkei olisikaan kovin jumalinen, voi aistia paikan ja musiikkin merkityksellisyyden. Ne ovat pysyneet; ihmisiä on tullut ja mennyt, syntynyt ja kuollut. Taide ja kulttuuri säilyvät, vaikka ehkä näyttävät, kuulostavat ja tuntuvat toisilta eri aikoina, mutta elävät.

Konsertti alkoi Antonaccin pastoraalilla. Säveltäjästä ei tiedetä mitään, ja teos taitaa olla ainoa häneltä säilynyt. Siispä katoavat ja unohtuvat ihmiset ovat kukin vuorollaan tehneet jotain ainutlaatuista. Jää joistakin jälkiä, enemmän tai vähemmän.

Torellin ja Corellin joulukonsertot soivat lempeästi, Vivaldista puhumattakaan. Barokkimusiikissa on arjen ylittävää nostetta, soljuvaa sielukkuutta.

Loppuhuipennuksena oli Essi Luttisen mezzosopraano Scarlattin kantaatissa. Uhkea ääni kantoi eloisasti. Eteläeurooppalainen sävellys helisi pohjoisessa pakkasillassa. Jos olikin kohmeessa kiireestä tai huolista, levisi solistin ja orkesterin yhteispelistä leutoa, sulattavaa virettä.

1 kommentti

Kategoria(t): Musiikki

Avainsanat:

14 joulukuun, 2012 · 8:52 pm

Puolituisseikkailu aikojen takaa

Mikä saa turvallisuutta, kodinhoitoa ja rauhaiseloa rakastavan henkilön repäisemään itsensä irti totutuista tavoista? Kannustimena ei ole hyvä seura tai lisätienestit. Taustalla kytenee tiedostamaton halu muutokseen. Kaikkien ei tarvitse irroittelussa sentään altistaa itseään toistuvaan hengenvaaraan, kuten Bilbo Reppuli tekee.

Nuorehko Bilbo Reppuli saa kasvot ja olemuksen Peter Jacksonin elokuvassa Hobitti: odottamaton matka. Vanhuksena hänet tavattiin jo Taru sormuksen herrasta -trilogiassa, johon Hobittin alkukuvat oivaltavasti kytketään. Kolmituntinen teos on tyylipuhdas seikkailufantasia: tyypiteltyjä hahmoja, mielikuvitusolentoja, vauhtia ja vaarallisia tilanteita näyttävästi visualisoituna.

Bilbon roolitus on onnistunut. Hahmon koomisuus on melkein ylärajalla, mutta se sävyttää hyvin seikkailurällästystä. Kääpiökimara on myös tehoava, joskin porukasta olisi voinut nostaa kuninkaan lisäksi joitain muitakin. Oli rattoisaa tunnistaa näistä lyhennetyistä kallioluolakansalaisista monia laatubrittidraamojen näyttelijöitä.

Tehosteet ja digitoteutukset ovat toimivia mutta jäävät vaikuttavan uusseelantilaisen luonnon varjoon. Musiikki tehostaa tunnelmia ja toimintaa osuvasti. Kaikkea tätä osaa odottaa TSH-sarjan pohjalta, etenkin tuttuja hahmoja ja maisemia, vaikkapa ihanaa Rivendelia.

Pitkitetty seikkailu vei vaivatta mukaansa. Pahoitella voin vain sitä, että Hobitti venytetään kolmeen osaan – rahastuksen makua. En halua Jacksonin tulkintaa Tolkienin kirjasta enempää eritellä: minulle se on ensisijaisesti kirjan kuvitus ja tunnematka.

Sain sedältäni aina jouluksi vuoden kärkikirjan. Kymmenvuotiaana paketissani oli juuri ilmestynyt Tolkienin Lohikäärmevuori eli erään hoppelin matka sinne ja takaisin. Jo sisäkansien kartta johdatti seikkailuun,Tove Janssonin kuvitus lisäsi tunnelmaa, ja sadunomaisten hahmojen elävyys ja juonen jännittävyys vangitsivat. Seuraavina jouluina kääreissä olivat TSH-osat. Joulun odotukseen ja jännitykseen limittyivät nautinto pimeässä jouluyössä lukemisesta ja tunne lukemisen jatkumisesta siten, ettei sen soisi loppuvan.

Lapsuuden ja nuoruuden kynnyksellä elin neljänä jouluna fantasiakokonaiselämyksen. Leffaversiotkin olen sittemmin katsonut joulun alla. Niinpä olen ollut vuosien varrella Tolkienin seurassa monin tavoin kadonnutta aikaa etsimässä. Lukutilanteessa alussa on sana, ja sitä seuraa aina yhtä kiehtova, outo tapahtuma: kirjoitus muuttuu mielen maailmaksi. Minun tunne- ja mielikuvani pysyvät omanani – jokainen luo omanlaisensa. Tolkienin suhteen vierailen mieluusti myös Jacksonin visiossa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat, Kirjallisuus

Avainsanat:

9 joulukuun, 2012 · 10:42 am

Pohjoismainen Dude Lit

Kun romaania markkinoidaan kansilehdellä sanoin ”uskomattoman hauska kirja”, lainaan sen ilman muutta luettavaksi: Mikael Bergstrandin Delhin kauneimmat kädet (suom. Sanna Manninen, Bazar 2012). Viisikymppinen turvallisuushakuinen tekstityöläismies saa kenkää malmöläisestä viestintäyrityksestä ja päätyy Intiaan, uuden elämän alkuun.

Tarina  ei ollut  järin hauska, ja uskomatonta oli lähinnä se, millaista huttua teos tarjosi. Juonivetoinen viihdekirja on toisaalta hellyttävä. Minäkertoja tuskailee painoaan, hermoilee mahdollisuuksiaan suhdemarkkinoilla ja ihastuu. Eipä tämä eroa naisten viihteestä – hauskaa sinänsä.

Ruotsalaisen ja intialaisen kulttuurin kohtaamisesta saisi enemmänkin irti. Intialainen positiivinen liioittelevuus ja pohjoismainen tönkkö rehellisyys törmäävät välistä. Tarinassa pyöritään varakkaiden intialaisten piireissä, hiukan juttu heilahtaa slummien ja lapsiorjatehtaiden siimeksen puolelle. Kepeyden ja yksioikoisuuksien välissä kaipasin kulttuurikriittesempää otetta, vaikka ymmärrän tyylilajin rajat. Päähenkilön tuskastunut ex-vaimo jakoi tunteeni ja sai vastauksen:
”Etkö tosiaankaan pysty parempaan? Kun tyttöjä abortoidaan ja murhataan Intiassa vain siksi, ettei heitä pidetä yhtä arvokkaina kuin poikia! Kirjoita siitä, ukko!”
”Pidä kuule kolonialistiset ennakkoluulosi omana tietonasi, akka!”

Bergstrandin kirjaa jonkin aikaa luettuani päättelin, että kirja on miehille suunnattua Chick Litiä, siis ilmiselvää Dude Litiä. Luulin olevani omaperäinen lajityypin nimeäjä, mutta varmuuden vuoksi tein nettihaun. Sieltähän sitä löytyi, määrittelyjä ja kuvauksia, esimerkiksi : ”Dude Lit is like Chick Lit, but for guys who hate to read.” Toisaalta lukuvinkkilistauksissa lajiin mahtuvat Faulkner, Hesse ja Murakami siinä kuin Nick Hornby. Lisäksi löytyi mielenkiintoinen ABCnewsin julkaisema artikkeli, jossa ennakoidaan juonivetoisen testosteronisen äijäproosan myräkkää tuleville e-kirjakentille.

Olen lähiaikoina lukenut Reijo Mäen kirjat Mustasiipi ja Sheriffi, nekin mielestäni ovat  äijä(kevyt)proosan edustajia. Ruotsalaisverrokki ei ollut dekkari, ja siinä herra kävi kampaajalla, manikyyrissä ja huolehti habituksestaan. Vares ei kuulu metroseksuaalisiin kaippareihin, mutta  Dude Litin tapaan juoni etenee sutjakkaasti ja helppolukuisesti, ja miesnäkökulmasta ratkotaan eteen osuvia ongelmia.

Vares-tarinoissa on keski-ikäisten kaljoittelijoiden läpänheittoa, vain piirun verran yläkoulun välitunneilta jalostuneena. Naiskuva on yhä melkoisen alkeellinen.  Mäen miehille kyllä kelpaisi kunnollinen kotilieden lämmittäjä, mutta kypsymättömät kaverit eivät saavuta parinmuodostustavoitteita, usein tähtäävätkin hetken huumaan,  ja joskus tosissaan suhteeseen pyrittyään on herkään tunne-elämään vedelty syviä viiltohaavoja.

Amerkoissa fiktion lukijoista ja kirjojen hankkijoista vain kolmasosa on miehiä. Siihen saumaan yritetään iskeä tietoisella äijäkirjallisuudella. Naiset eivät ole niin kranttuja, heille käy pimujen, äijien ja sukupuolineutraaalinomainen kirjallisuus. Luokitellaan vaan: lajista viis, kun  sisältö, kiinnostavuus ja vaikuttavuus ratkaisevat.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Sekalaista

Avainsanat: ,

7 joulukuun, 2012 · 9:16 am

Ennen oli miehet

Antti Tuurin Rauta-antura (2012) kertoo parikymppisen sotapojan näkökulmasta jatkosodan loppuepisodista: saksalaisia ajetaan pohjoisesta. Minäkertojan lisäksi keskeisiä henkilöitä ovat reipasotteinen, Sukevassa vastarintamielialan vuoksi istunut sotamies Arvo ja tämän pikkuveli, minäkertojan lapsuudenystävä.

Itsenäisyyspäivän läheisyys johdatti minut valitsemaan luettavakseni sotakirjan. Rintamaveteraanin tyttärenä ja asepalvelusta kieltäytyvien äitinä etsin paikkaani tämän romaanin tapahtumissa. Isäni on herkkänä parikymppisenä joutunut selviytymään rintamalla, ja äitinä pidän hirvittävänä, jos parikymppiset poikani joutuisivat taatan tai romaanin kertojan tapaan sodan ääritilanteisiin. Lisäksi sota-ajan naisten rooli on ollut ankara.

Mutkan romaanin taistelu- ja rintamavellusjuoneen tekee se, että pieni joukkue joutuu paimentamaan laumaa saksalaissotilaiden jättämiä suomalaisnaisia. Naisten sotapetturi- ja lutka-asema ei ole häävi. Aikamoinen yhdistelmä nuorelle kertojamiehelle on sotatapahtumiin liittyvä jatkuva kuoleman läheisyys ja viholliskuvat sekä tottumaton suhde naisiin. Miesten katseen kohteena ovat hyljeksityt naiset. Kokematon poikanen ei näytä tunteitaan, mutta muut jermut kyllä huorittelevat tai pyrkivät kähmimään. Lisämaustetta kattaukseen tuo joukon mukana kulkeva rintamapappi ja naislössiin kuuluva papin langennut vaimo. Mitä tässä tilanteessa tarkoittavat vihkivalat tai ”kaiken se kestää, kaiken se kärsii”?

Tuuri on taitava toteavan tyylin dokumentaristi. Juttu jolkottaa omalla painollaan eleettömästi, rivien alla häälyy kipua, heikkoa hymyäkin tai myötätuntoa. Tuurin minäkertojasta syntyy romaani toisensa perään mielikuva pohjalaistuvan kiikkustuolissa verkkaan keinuvasta jussipaitaisesta jäärästä, joka siirtyy silmät kiinni menneeseen. Vaikka hän on ollut tapahtumissa mukana, hän on hieman sivussa, ja taitaa asioiden painokin pakoittaa ulkoistavaan etäisyyteen.

Valitettavasti Tuurin kertojaääni on jo kuin itsensä irvikuva: ilmeetön muistelija raportoi kronologisesti menneitä tapahtumia ja referoi käytyjä keskusteluja. Tarinoinnissa eivät asiat erotu, tasapaksuus lähenee tylsyyttä. Tuurin eri teoksissa minäkertoja kuulostaa samalta – ei huonolta, mutta metodi alkaa olla loppuun saatettu. Onneksi tämän romaanin viimeisessä kappaleessa on pysäyttävä tunne ja kuva kosken puhdistavista kuohuista; ”paska reissu mutta tulipa tehtyä” -tyylisen vaelluksen päätös selittää osaltaan rintamamiesten henkistä selviämistä sotakokemusten jälkeen.

Aikanaan kirjoitin gradun Antti Tuurin romaanien henkilökuvauksesta. Pohjanmaa-sarja oli silloin tuore ja sitä edeltävä tuotanto monipuolista. Innostuin Tuurista alunperin nimenomaan lakonisen ja hieman vinksallaan olevan huumorin vuoksi. Olin epätoivoinen 1980-luvun ankean proosan lukija, kunnes Tuurin Viisitoista metriä vasempaan (1985) tyylittelyineen ja tyypittelyineen yllätti ja nauratti.

Tuurin alkutuotannon humaanisuus ja taustalla vaikuttava steinerlaisuus viehättivät. Pohjanmaan ja Talvisodan kerrontataituruus valloittivat myös. 1990-luvun luin velvollisuudentuntoisesti joka Tuurin, mutta sittemmin toisiaan tekstiltään ja etenkin kirjankansiltaan muistuttavat teokset ovat osin jääneet lukematta. Nyt pistään toivoni keväällä ilmestyvään Istanbul-reissuromaaniin: josko ummehtunut tyyli saisi tuuletusta ja upea kertoja uuden nousun.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

29 marraskuun, 2012 · 4:25 pm

Suhteellinen juttu

Aloin katsella vuosi sitten kotimaista nykykirjallisuutta sillä silmällä. Aluksi se oli ujoa vilkuilua. Lähestyimme vähitellen, vaihtoehtoja oli paljon, ja tuli valinnan aika. Järjen ja tunteen kamppailun käytyäni päädyin tekemään lähemmin tuttavuutta lyhyisiin teksteihin. Epäily hälveni, tekstit viekoittelivat. Tutustuimme, keskityin kiinnostaviin piirteisiin. Kuten kaikissa suhteissa, ajan myötä asiat muuttuivat, ja piti jopa ottaa etäisyyttä. Muistoksi jäi mustaa valkoisella, Suhteellista.

Päädyin kokoamaan kaunokirjallisuusantologian Suhteellista. Kotimaisia nykyrunoja ja -novelleja suhteiden syttymisestä ja sammumisesta. Lyriikan ja novellien yhdistelmään sain erilaisia sävyjä ja ilmaisutapoja rinnakkain. Halusin, että suhdekuvauksissa on lajien ja tyylien laveutta. Valitsin uusien ja vanhojen tekijöiden tekstejä. Halusin myös, että henkilöissä on eri-ikäisiä: yhtä ainutlaatuinen on murkun tunnekokemus kuin iäkkään omaishoitajankin.

Lisää kipinää aihepiirin tutkimiseen antoivat lukemani lehtijutut loppuvuonna 2011. Parisuhdetta arvostetaan, mutta kolmannes liitoista päätyy eroon. Etenkin naiset uskovat parisuhteen lisäävän onnellisuuskokemuksia. Sinkkuja Suomessa on yli miljoona. Tekstareita lähetetään päivässä 11 miljoonaa, seksiä harrastetaan 300 000 kertaa. Varattujen deittisivuilla oli jo 70 000 ihmisen profiili. Mitä kaikkea nämä numerot kätkevät yksilökohtaisesti?

Tilastot kertovat omaa tarinaansa, mitä kertoo kaunokirjallisuus? Se antaa elämystason. Ja kun kirjoitetaan parisuhteista, kirjoitetaan myös paljosta muusta. Monissa kokoelmaan valitsemissani teksteissä on yhteiskunnallista ainesta. Omaishoitajuus on eristäytynyttä, nigerialaishuijaukset elävät keskuudessamme, maahanmuuttaja on vaiteliaan suomalaisuuden ahdistama, lentokone tuo thaivaimoja ja hisseissä on potentiaaleja ulkomaansulhasia. Perhesurmatkin näyttävät olevan ikävän ajankohtaisia.

En esittele suosikkitekstejä, koska riippuen painotuksista, jokaisessa on jotakin kiinnostavaa. Poimin tähän muutamia novelleja, joita voi tutkia ja tulkita monelta kantilta. Karvainen nainen on ulkonäkösuoruudessaan häkellyttävä ja lohdullinen. Päivi Alasalmen kaksi novellia jäävät mieleen: niissä on tyly tyyli ja henkilöt kokevat karuja asioita, mutta taustalla leijuu lempeyttä. Variksen Salarakas-novellissa on riipaisevaa iästä riippumatonta halua lähelle ja lämpöä. Maahanmuuttajanaisen ajatukset novellissa Juice ja muita huolia ovat pysähdyttäviä.

Runoista mieleenpainuvia ovat Anja Erämajan tuokiokuvat, Miki Liukkosen surrealismi, Saila Susiluodon Carmen-versio ja Sinervon matkalta paluu. Ja monet muut. Sanoitukset (tässä kokoelmassa Paula Vesala, Chisu, CMX, Happoradio) viehättävät minua: ne iskevät musiikin voimalla tunteisiin, sanat on tehty vaikuttamaan, ja banaaliudenkin uhalla ne ovat käyttölyriikkaa, joka tavoittaa ihmisiä.

Vuosi sitten joululoma meni siis rattoisasti lyhytproosan ja lyriikan kahluussa. Voisi vapaata huonomminkin viettää, suhteettomammin. Toivottavasti antologian lukijat saavat elämyksiä ja avartavia ajatuksia erilaisista kirjallisista tunnevyöryistä. Minä sain.

PS. Lisäsin tähän alle kommenttiin Suhteellista-kokoelman sisällysluettelon siitä kiinnostuneille. Halukkaat voivat ostaa kirjan Laatusanan nettikaupasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Sekalaista

Avainsanat: , ,

25 marraskuun, 2012 · 5:51 pm

Juokse poika juokse

Poikahan juoksee: kahden kodin väliä, karkuun äidin kauhalyöntejä, henkilökohtaista erityiopettajaa vältellen ja etenkin pallon perässä. Myöhemmin pitää pakoilla mediaa ja faneja. Näin käy nälkäiselle jugopojalle Ruotsissa ja sittemmin muualla Euroopassa.

Lukaisin elämäkerran kolmekymppisestä huippupalloilijasta, Minä Zlatan Ibrahimovic (2012). Puhekielisessä kerronnassa on letkeä rytmi. Tiivistämisen varaa on paljon. Puheenomaisuuteen toisaalta sopii palailu jo kerrottuun, mutta hieman rasittavaa se on.

Kirjaan on saatu uskottava omakohtainen ääni. Valikoitu ja siistitty on varmasti paljon, ja painotuksetkin on tarkkaan mietitty. Nyt annetaan kuva perhekeskeisestä kuumakallesta, joka kestää kyllä lyönnit lapsuudenkodissa, mediassa ja kentällä, mutta antaa usein samalla mitalla. Kriminaali katupoika on ylpeä kuohahtavasta luonteestaan, ja jos hän koittaa sitä hillitä, ei elämä eikä peli suju.

Hienointa antia kirjassa on periksiantamattoman harjoittelun korostaminen, kova työmoraali ja monen pelaajakollegan kaunis kuvailu. Zlatan antaa arvoa myös muille. Myös fanittamisen mittasuhteet ja kova kaupankäynti pelaajista on kiinnostavasti kerrottu. Koska en ole fudisfani, tekniset palloilukuvailut ohitin suosiolla, vaikka jotkut maalintekotilanteet ovat aika vetäviä alaan vihkiytymättömällekin. Miten muka voi muistaa pelikuvioita tuhansista peleistä?

Välillä tuli mieleen, miten erilainen kertomus syntyisi samoista tilanteista jonkun toisen kuvaamana. Avovaimo voisi ilmaista eri sävyin miekkosen sairaalapakoilun perheen tiukoissa paikoissa tai tietokonepeliaddiktion vaikutukset kotielämään. Hyytävä on Zlatanin kertomus Malmön kodin hankinnasta. Pariskunta kutsuttaa itsensä kylään taloon, joka on symbolinen rääsyistä rikkauksiin -unelma. Rupattelun lomassa miljönääripalloilija toteaa ostavansa talon eikä ota vastustelua huomioon. Kaffetta on taidettu ryystäistä väärään kurkkuun niillä kesteillä.

Lukemista ei tehnyt vähemmän kiinnostavaksi se, että samaan aikaan uutisoitiin Ruotsi-Englanti -maaottelusta, jossa Zlatan ampui neljä maalia. Ei tässä maailmakaikkeudessa pallon potkinta merkityksellisin asia ole, vaan viihdeteolisuuttahan sekin on samoin kuin musiikki tai elokuvat. Fudisviihde tarjoaa katsojille jännittävää todellisuuspakoa, ja palloseurojen rahamiehet liikuttavat nappuloita, kovakuntoisia ja ylipalkattuja diivoja. Miksipä ei taitava ja särmikäs peliukko yhden kirjan ansaitse.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

23 marraskuun, 2012 · 7:49 pm

Isojen ja vaarallisten kesyttäminen

Ranskalaisen ohjaajan Jaques Audiardin elokuvaa Luihin ja ytimiin luonnehditaan HS:n arvioinnissa sametin ja teräksen yhdistelmäksi. Hupaisaa on, että Nyt-liitteen leffa-arviosivulla Audiardin elokuvan alla oleva juttu otsikoidaan: Rakkautta vai pelkkää seksiä. Se voisi olla tämänkin leffan otsikko, yksi moniulotteisen elokuvan puolista.

Juonta en kertaa, totean vain, että siinä on jatkumo yksiulotteisen ja fyysisen nyrkkeilijämiehen ja näytösvalaita kouluttaneen naisen kohtaamisista. Mukana menossa on miehen kaltoinkohdeltu pikkupoika ja sisar miehineen. Juoni ja henkilöasetemat ovat kiinnostavia, jotain voi ennalta arvata, mutta ei haitaksi.

Elokuvan juttu on, miten asiat esitetään. Suhruinen ympäristö, epämääräiset luonteet ja rujot ulkokuoret näytetään kaunistelematta. Eletään työläisten, kiinnittymättömien ja vammautuneiden arkea. Puheella ei ole erityistä merkitystä. Miespäähenkilölle toiminta on lähinnä impulsiivisia tekoja tai pakoa. Naispäähenkilö on kovan edessä menettäessään koko entisen elämänsä.

Hienointa elokuvassa on selittelyn puutteen lisäksi näyttelijä- ja kameratyö. Kuvat ja kuvaus ovat samalla yksityiskohtaisia ja metaforisia; karheudessa on monia epäsovinnaisen kauniita, pysäyttäviä kuvia. Yksi niistä on naisen ja vesipedon jälleennäkeminen: lasiseinä välissä, yhteys syntyy, ehkä myös anteeksianto.

Kanssakatsojani tulkitsi, että koko tarina on symbolinen. Nainen joutuu eri tilanteissa kesyttämään jotain isoa ja vaarallista. Niinkin voi olla. Ainakin on niin, että toistemme vajavuuksien hyväksyminen ja kyky huolenpitoon on elämän ydintä, mutta ei se kaikilta helposti luonnistu. Ihmettelen, ketä ei Marion Cotillardin paljas olemus ja katse pistäisi miettimään elämän kohtuuttomuutta ja mahdollisuuksia. Tähän ei amerikkalainen botox-elokuvateollisuus pysty.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elokuvat

Avainsanat: ,

16 marraskuun, 2012 · 11:34 am

Mediasoitumisen meteli

Jokainen tv:n suora lähetys siteeraa hätäisesti katsojien lähettämiä twiittejä tai faceviestejä. Jokainen lehti tarjoaa lukijalleen nettikommenttialustan. Kaikilla mediatuotteilla on oma Facebook-sivusto. Klikataan ja tykätään ja ollaan olemassa peukkujen määrän verran. Media on nykyisin synonyymi netille. Siellä ovat lehdet, kirjat, tv-ohjelmat, leffat, musiikki, pelit, puhelimen kaltaiset toiminnot, myös päiväkirjat ja valokuva-albumit. Ja ihmiset.

Yksilöllisyys ja vapaus ovat viime vuosina saaneet merkittävät mittasuhteet mediassa. Voin valita ajan ja paikan, mitä ja milloin teen minkäkin mediasisällön kanssa. Voin myös halutessani tuottaa sisältöjä. Mitä tällä merkillisellä vapaudella teen? Kaiken kiinnostavan tulvasta en meinaa enää löytää mitään, ja aikaa kuluu nettihaahuiluun. Ailahtaa ahdistus, mitä merkittävää on mennyt ohi, jotain hienoa sisältöä, jota en ole keksinyt googlettaa. Onneksi kaverit linkittävät. Vapaus on valita, mutta kuka niitä valintoja tekee. Googlekin tarjoaa hakijan profiiliin sopivaa materiaalia.

Mitä marinaa tämä on? Ja vielä julkaisen väsähtäneen tietotulvakitinäni blogissa, eli pelleilen samassa sirkuksessa. Luotan kyllä siihen, että harva tätä silmäilee – tarjontatulva, aikapula, valinnan vapaus, kiinnostavuuskriteerit jne. Keskusteluun osallistuvia ei ainakaan tungokseen asti ole. Miksi kirjoitan julkisesti, voisihan samat jutut tallentaa omiin tiedostoihin omaksi iloksi? Vaikka olen perustellut itselleni bloggaamiseni toisin, onko kuitenkin takana tarve tulla kuulluksi ja nähdyksi ja taustalla tunne, että siten olen olemassa tai edes siten?

Media(itse)kritiikkihetken herätti Venla Hiidensalon Mediahuora – ja kuinka ollakaan luin sen e-kirjana, kiitos iPadin ja EBIBin. Eli aivan täysillä menen mediateknologian virrassa. Mediahuorassa yksinhuoltaja-naistoimittaja kirjoittaa sen kuin kerkiää sitä, mitä tilataan. Totuus on yleensä toinen kuin painettu juttu, mutta freelancerin pitää elantonsa eteen tinkiä kaikesta muusta kuin määrästä. Vain katastrofit tai tunnevyöryt kiinnostavat päätoimittajaa ja lukijoita. Romaanin lakipiste on, kun toimittajan poika katoaa, jolloin omakohtaisten kolumumnien suosio ja facetykkäämiset ovat huipussaan. Toimittajan hämärä äitiys pimenee tällöin lopullisesti vain vetävien otsikoiden synnyttäjäksi.

Romaani jää pastissiksi. Siinä on rutkasti aineksia: ketterää kieltä, muikeita vertauskuvia, osoittelevia nimiä, kärjekkäitä tyyppikuvia. On facea, erilaisia lehtijuttuja, kerrontaa, näkökulmia, ja lehtitoimituspilakuvan lisäksi sormi osuu poliitikkojen mediatyrkkyyteen, vanhustenhoitoon, mielenterveyspalveluihin ja lastensuojeluun. Vähempi olisi riittänyt, vuosi lisää kustannustoimitusyhteistyötä, kiitos. Näillä näppäimillä kirja jäi ajanvieteryöpsähdykseksi. Median merkityksiä ja merkityksettömyyksiä kyllä sietäisi sohia syvemminkin.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat: