16 lokakuun, 2025 · 5:56 am

Kapsäkki: Joskus liikaa, aina liian vähän

Oopperalaulaja Helena Juntuselta ilmestyi pari vuotta sitten omaelämäkerta, jonka hän kirjoitti Petri Tammisen kanssa, Joskus liikaa, aina liian vähän (Otava 2023). Sen tarinallinen, poukkoileva ja säeromaanityylinen kerronta myllää rouheasti elämäkertalajia. Enpä yllättynyt, että teos taipuu teatterilavalle.

Musiikkiteatteri Kapsäkin esityksen käsikirjoituksen on tehnyt Antti Rönkä ja musiikin säveltänyt Iiro Rantala. Kehyskertomus syntyy opperalaulajan odotushetkistä lentokentän baarissa, jossa baarimikko Kari-Pekka Toivonen jututtaa laulajaa. Nimihenkilö Juntunen lähinnä laulaa vastauksensa, mikä saa baarimikon pohtimaan, miksi oopperalaulu ja libretot ovat sellaisia kuin ovat. Samalla oopperalaulaja paljastelee paloja elämänvaiheistaan.

•

Viihdyttävä ja monipuolinen esitys tarjoillaan yleisölle kompaktina, väliajattomana kokonaisuutena. Kirjasta ja Juntusen elämästä on poimittu ydinkohtia: millaista on reissata joustamattoman työn perässä, millaista on ollut riekkua esitysten välitiloissa baareissa ja miten vaikuttaa julkinen työ, jossa taiteilija on vain niin hyvä kuin viimeisin kritiikki.

Laulajan arkitilanne matkakamppeissa korostaa eroa työhön opperalavoilla, joissa konservatiiviset konventiot kukoistavat, vaikka modernisoijiakin produktioissa pistäytyy. Kapsäkin esitys paneutuu laulutyön edellytyksiin sekä tilanteeseen, jossa ohjaajan ja sopraanon tyylit eivät kohtaa. Liminkalaislähtöinen tyttötyyppinen esiintyjä on tuon tuostakin saanut kokea olevansa vaihtelevasti liikaa tai liian vähän.

•

Kapsäkin esityksen katsojana ei ole mitää valittamista vajareista tai övereistä – kokonaisuus toimii. Helena Juntunen esittää itsensäkaltaista sopraanoa, täyttää lavan ja avaa kokemuksia, mikä jo sinänsä tuntuu hurjalta. Autofiktio estradilla säväyttää, sillä esityksen tyylikäs tyylittely torjuu tunteen tirkistelystä. Ja kyllä, Juntusen karisma pitää yleisön hyppysissään. 

Oopperalaulu helisee mutta toimii myös kontrastina, sillä Iiro Rantalan musiikki on ei-klassista. Fyygeli-kontrabasso-saksofoni-trion hiottu soitto myötäilee laulujen täpäkkää tarinointia, ja samalla kaikkien tekninen osaaminen saa tilaa. Kohokohtia on monia, esimerkiksi oopperatyyliä luonnehtiva ”Överiä”-laulu jää mieleen, ja Kari-Pekka Toivosen jylhä lauluosuus yllättää. 

Esitys virkisti väsyttävän viikon iltana. Opperaa vierastava kanssakatsojani ilahtui hänkin ja piti ooppera-annostusta kerrassaaan maittavana.

•

Musiikkiteatteri Kapsäkki, esitys 9.10.2025

Käsikirjoitus: Antti Rönkä, alkuteos Helena Juntunen & Petri Tamminen

Rooleissa: Helena Juntunen & Kari-Pekka Toivonen

Ohjaus: Kari-Pekka Toivonen

Sävellys: Iiro Rantala

Muusikot: Iiro Rantala & Jukka Perko & Ville Herrala

Lavatekniikka: Max Marshall

Sain lipun teatterista. Tämä on esityksen arviointi, ei mainos.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Oppera, teatteri

Avainsanat: , ,

13 lokakuun, 2025 · 7:29 am

Titta Kemppainen: Sotalotan kivi / Selkosyksy 2025

Lokakuun ajan blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alunperin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Nyt on vuorossa Titta Kemppaisen romaani Sotalotan kivi.

Aiemmin sota-ajasta on kirjoittanut Sanna-Leena Knuuttila selkoromaanisarjassaan, jossa sotaa käsitellään kotirintamalta. Kemppaisen romaani kertoo lotan äänellä sota-ajasta: kirjan kertoja Elli lähtee rintamalle ja myöhemmin osallistuu ilmavalvontaan Kuopiossa. Kirja ei kuvaa taisteluita mutta tilanteita, joissa myös lotta kohtaa sodan vaarallisuuden.

Elli on luonteikas minäkertoja. Päähenkilön persoona välittyy hienosti: lukija saa otteen omapäisestä, rohkeasta ja toimeliaasta nuoresta naisesta. Minäkertojana hän paljastaa myös pelkojaan. Hän tiputtelee harkiten, pitkin matkaan murheitaan, joten lukija saa sopivasti tiedonmuruja ja kiinnittymiskohtia. 

Sotalotan kivi on myös rakkaustarina. Naapurin Niilo on Ellistä kiinnostunut, mutta Ellin kiinnostus suuntautuu muualle. Romaani kuvaa luontevasti kahden naisen rakkauden syttymistä ja suhteen mutkallisuutta.

•

Titta Kemppaisen kirja on mainio esimerkki alunperin selkokielelle kirjoittamisen tärkeydestä. Aihevalinta tarjoaa uutta, koska kirjailija valitsee oman luovan prosessin myötä sisältöä ja teemoja. Tapahtumat ja henkilökuvaus saavat sellaisen tilan, joka sopii kirjailijan intentioihin ja ilmaisutapaan selkokielen rajoissa.

Kirjailijan valitsema selkokieli on vaikeimmasta päästä, sillä sanojen ja virkkeiden rakenteissa on monesti perusselkokieltä hankalampaa kieliainesta. Jostain syystä myös dialogien johtolauseet ovat poikkeuksellisesti aina puheenvuorojen jälkeen. Näin toki voi olla, sillä selkokirjojen lukijoita on monenlaisia. Kaikkiaan kirja sopii kuitenkin helppolukuiseksi.

Romaanin tarinankuljetus on sujuvaa ja kuvaus eloisaa. Sotalotan kivi sopii hyvin yläkouluun valottamaan sota-ajan haasteita, ja se sopii samasta syystä myös toisen asteen opiskelijoille ja aikuisille. Sotateema on ajassamme valitettavan ajankohtainen, ja siksi Sotalotan kivi sopii monesta syystä tähän aikaan.

•

Titta Kemppainen: Sotalotan kivi, Avain 2025, 133 sivua. Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

10 lokakuun, 2025 · 10:57 am

Kutsumaton vieras / Selkosyksy 2025

Blogissani on lokakuun käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista.

Tässä jutussa esittelen uuden novelliantologian. Sen myötä sopii myös toivottaa hyvää suomalaisen kirjallisuuden päivää 10.10. Saamme elää maassa, jossa kirjailijat ottavat huomioon monenlaiset lukijat ja jossa on vielä tilaa pienkustantamoille.

Selkokielisiä novellikokoelmia ilmestyy melko paljon, mikä selittyy sillä, että lyhyt muoto sopii selkolukijoille: kompakti selkopala on sopiva pureskeltava ja herättää lukuhalun haukata lisää. Ilahduttavasti viime vuosina on ilmestynyt erilaisia selkonovellikokoelmia: tiettyyn teemaan liittyviä kertomuskokoelmia, moniaiheisia ja monen kirjailijan antologioita sekä yhden kirjoittajan novelliteoksia.

Kutsumaton vieras (Nokkahiiri 2025) on Päivi Lukkarilan toimittama 13 novellin kokonaisuus, kirjoittajia on viisi: Tapani Bagge, Mervi Heikkilä, Markku Karpio, Anne Leinonen ja Päivi Lukkarila. Muutamaa novellia tehostaa Oona Liukkosen kuvitus. 

•

Kirjan novelleja yhdistää se, että ne kertovat nuorista aikuisista. Henkilögalleriasta löytyy lukiolaisia ja ammattikoulun opiskelijoita – joskus opiskelun mainiten, usein mainitsematta. Henkilöissä on lisäksi sekä maahanmuuttotaustaisia että juuriltaan suomalaisia.

Antologia tarjoaa vaihtelevuutta, sillä aihepiirit ovat moninaisia, samoin ote kerrottavaan. Osa novelleista ankkuroituu arkeen ja realismiin, jokunen juttu yllättää absurdina ja spekulatiivisena fiktiona.

Kirja sopii myös koulukäyttöön, sillä henkilögalleria hienosti tavoittaa etenkin koko toisen asteen ikäluokan. Uskon, että kirjasta saa paljon irti: voi käsitellä novellien näkökulmia, tyyliä, genrejä ja kerrontaa. Ehkä käy niin, että selkokieli ei sinänsä ole seikka, joka nousee analysoitavaksi vaan ylipäätään novellistiikan tarkastelu.

•

Poimin muutaman esimerkin kirjan novelleista. Ne osoittavat sisällön monipuolisuuden.

Anne Leinosen novelli ”Kutumaton vieras” ovelasti kääntää arkisen tilanteen perheeseen ilmestyvästä kissasta epätodellisen puolelle. Tapani Baggen ”Hissi” yllättää aika- ja todellisuussiirtymällä. Markku Karpion ”Sormet” nyrjähdyttää tavallisen työpaikkatoiminnan kiehtovan oudoksi.

Päivi Lukkarilan novelli ”Silloin se tuntui hyvältä idealta” vie tilanteeseen, jossa tuli tehtyä tyhmästi ja nuori joutuu kohtaamaan tekosensa seuraukset. Mervi Heikkilän ”Mitä mä tein?” käsittelee osuvasti hämmennystä, jossa nuori ei tiedä, onko töpännyt peruuttamattomasti vai ei. Sen paljastan, että kumpikin novelli tarjoaa toivoa.

Novellien selkokieli pysyy melko perusselkona, mutta tarjoaa kielellistä vaihtelua. Sellainen sopii antologiaan: on valinnan varaa ja haasteita, jotka mahtuvat selkokielen rajoihin.

•

Kutsumaton vieras. Novelleja. Toimittanut Päivi Lukkarila, kuvitus Oona Liukkonen, Nokkahiiri 2025, 103 sivua.

Sain kirjan kustantajalta. Tämä on kirja-arviointi, ei mainos.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

8 lokakuun, 2025 · 6:00 am

Tutkimusretkellä selkokieleen / Selkosyksy 2025

Julkaisen lokakuussa juttuja selkokirjoista, mutta sarjaan mahtuu lisäksi tietokirja, jossa haarukoidaan selkokieltä tutkimuksen näkökulmasta. Camilla Lindholmin ja Leealaura Leskelän toimittama Tutkimusretkellä selkokieleen (Gaudeamus 2025) tarjoaa monia näköaloja selkokielen nykytilaan. Tänään 8.10. vietetään Selkeän kielen päivää, mikä tarjoaa tilaisuuden pysähtyä selkeääkin selkeämmän kielen nykytilaan.

Kaikkiaan teoksessa on 21 artikkelia, ja kirja jakautuu neljään osaan: selkokielen tutkimus, tarve ja käyttäjät, erilaiset lähestymistavat sekä erilaiset selkoviestinnän piirteet. Jo tästä huomaa, että kirja antaa kattavan kuvan selkokielestä eri näkökulmin. Jos lukija ei tunne selkoviestintäkenttää hyvin, kirja on erityisen avartava lukukokemus – eikä vähiten siksi, että tekstien kieli on soljuvaa, asiatyylistä yleiskieltä. Lisäksi kirjan tietolaatikot tiivistävät osuvasti olennaista. Asiaan vihkiytyneille artikkelikokoelma täydentää ja ajantasaistaa ansiokkaasti tuttua aihetta.

•

Selkokielen tutkimukseen liittyvät artikkelit osoittavat kiinnostavasti kansainvälisen yhteistyön ja tutkimustyön kontekstin, ja lisäksi selkokieli oikeutetusti asetetaan paikoilleen tärkeäksi osaksi saavutettavuutta. Artikkelissa ”Apuvälineitä selkotekstien kirjoittamiseen ja arviointiin” otsikkonsa mukaan artikkeli välittää vinkkejä. Lähestymistapa osoittaa konkreettisesti sen, miten monialaisen soveltamisen taito rikastaa selkokäytäntöjä, esimerkiksi kääntäjien menetelmiä voi hyödyntää selkotyössä.

Kirja keskittyy myös selkokielen käyttäjiin, ja siihen liittyen artikkelit valottavat uutta selkokielen tarvearvioita ja käyttäjien erilaisia lähtökohtia. Jos viranomaisia tai muita toimijoita askarruttaa raha, suosittelen artikkelia, jossa käsitellään selkokielen kustannusvaikutuksia. Yksiselittinen, tekokas, selkokieliammattilaisen teksti säästää kuluja.

Artikkeleissa tuodaan esille kirjoitetun selkokielen lisäksi puhe ja vuorovaikutus. Tarjolla on myös annos kieliaktivismia. Kiinnostavia artikkeleita selkotekijöille oman työn tueksi ovat kirjan tekstit, joissa pureudutaan sanastoon, rakenteisiin ja visuaalisiin seikkoihin. On tärkeää tarkastella näkökulmia kielen valinnoista ja saada avartavia havaintoja niistä. Lisäksi on paikallaan, että myös selkokirjallisuus on saanut kirjaan oman lukunsa, sillä selkokirjat ja lukijatutkimus tarvitsevat näkyvyyttä – ja lisää tutkimusta.

•

Tutkimusretkellä selkokieleen popularisoi selkoviestintätutkimusta tarkoituksenmukaisesti. Kirjasta saa varmasti irti paljon, vaikka ei ole kieliasiantuntija eikä selko-osaaja. Selkotekijöitä se virittää ja virkistää: kirja pitää ajan tasalla.

•

Tutkimusretkellä selkokieleen, toimittanut Calmilla Lindholm & Leealaura Leskelä, Gaudeamus 2025, 325 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, selkotekijä, Tietokirja

6 lokakuun, 2025 · 5:46 am

Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit / Selkosyksy 2025

Syys-lokakuun blogissani on käynnissä Selkosyksy 2025 -sarja. Lähinnä julkaisen juttuja alun perin selkokielelle kirjoitetuista kirjoista. Tässä jutussa esittelen Silja Vuorikurun lastenromaanin Nelosten tanssit (Avain 2025).

Kymmenvuotiaiden kohokohta on monella paikkakunnalla itsenäisyyspäivän tanssit koulussa ja kunnan juhlatilassa. Vuorikuru kerrassaan ihastuttavasti tarttuu tähän säpinään ja läikyntään, jota huipputapahtuma aiheuttaa lapsissa.

Romaanin päähenkilö on Aada, mutta moni muukin hänen luokaltaan tulee kirjassa tutuksi. Hienosti Aadan pohdinnat lomittuvat tapahtumakerrontaan. Esimerkiksi Aada kyseenalaistaa totuttuja kaavoja ja pohtii kysymyksiä, miksi tytön täytyisi tansseissa olla lyhyempiä kuin poikien, miksi pitäisi pukeutua tietyllä tavalla ja miksi ylipäätään kaikkien pitäisi olla samanlaisia.

•

Kirjassa on siten moniarvoisuuden opetuksia, mutta Vuorikuru lomittaa sanoman nätisti osaksi tilanteita. Aadan luokkalaisten touhut ja tokaisut kulkevat pääjuonessa luontevasti kuten myös kasvattavat merkitykset. Eloisa lapsijoukko tuntuu uskottavalta, ja minua ilahduttaa kiltteys ja huomaavaisuus, jota lapsista löytyy. Ystävyysteema loistaa kirjassa kauniisti myös säröt ymmärtäen.

Samalla kaikki ”hömppä” asuista, kampauksista ja muusta hulinasta saa ansaitsemansa osan. Suuren tapahtuman aiheuttamat tunteet jännityksestä iloon ja yhteisöllisyyteen välittyvät aitoina. Tilanteita käsitellään kirjassa niin, että tyttöjen lisäksi tarttumapintaa riittää myös pojille ja mahdollisille muunsukupuolisille.

Siispä Nelosten tanssit olkoon kouluikäisten romaani, jonka joka kunta voisi ostaa nelosluokkalaisille syyslukukauden alkuun. Vuorikurun kirja hienosti osoittaa, että selkokielen helppous ei vie mitään pois vetävältä tarinalta, joka on sisällöltään täsmäisku lukijoille, jota aihe koskettaa. Kirjan sävykäs selkokieli kantaa aiheen komeasti.

•

Silja Vuorikuru: Nelosten tanssit, Avain 2025, 96 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Lue lisää Selkosyksy 2025 -juttusarjasta.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

3 lokakuun, 2025 · 6:34 am

Tuija Takala: Vihreä on hyvä väri / Selkosyksy 2025

Uusin selkoromaanini Vihreä on hyvä väri (Avain 2025) on juuri ilmestynyt. Nimi ei viittaa politiikkaan vaan värin muihin mielteisiin: tuoreus, kasvu, aloittelijuus. Nuorille ja nuorille aikuisille suunnattu romaani kertoo nuoruuden ja täysi-ikäisyyden välitilan valinnoista ja tunnevaihteluista. Ujutan kirjajutun lokakuun Selkosyksy 2025 -juttusarjaani.

Kirjassa on kaksi kertojaa. Jali täyttää juuri 18 vuotta ja aloittaa oppisopimuksen kulttuuritalossa. Hän opiskelee turvallisuusalaa ammattikoulussa ja alkaa ymmärtää työnsä luonteen. Sara on lyhyen ajan työharjoittelussa samassa kulttuuritalossa kuin Jali. Yhdeksäsluokkalaisen Saran täytyy päättää yhteishakua varten, mitä hän haluaa opiskella peruskoulun jälkeen, ja hän pohtii, mikä ammattikoulun ala sopisi hänelle. Kumpaakin jää kutkuttamaan tapaamiset kulttuuritalossa, mutta miten sellainen muuttuu ihastumiseksi?

•

Selkopolku-hankkeen kyselyissä nuoret toivoivat kirjoja, joissa ystävyys, perhe ja tavallinen elämä näyttäytyvät. Sellainen on Vihreä on hyvä väri. Päähenkilöiden aiemmat vaikeudet ailahtavat, vaan suunta on elää eteenpäin. Ehkä myös taustalla väreilee ilmastokriisi tai maailman epävakaus, mutta pääasia on se, mitä tapahtuu juuri nyt nuorten lähellä ja mielessä. 

Romaani paneutuu siihen, mikä vaikuttaa tulevaisuuteen. Tapa elää omana itsenään ja olla vuorovaikutuksessa on yksi teema, toinen on alavalinnat. Aika vähän on käsitelty sitä, mitä paineita ja pohdintatarvetta yhteishaku tai jo valittu ala voi tuottaa nuorille, joten sillä on rooli tässä kirjassa. 

Vihreä on hyvä väri kertoo myös rakastumisesta. Monilla tuore tunne valtaa mielen ja tekee välillä epävarmaksi, välillä riehakkaaksi – ja kaikkea siltä väliltä. Romaani kertoo ihastumisen levottoman kutittavasta tunteesta, kun nuori velloo toiveissaan. Myös ystävyys on kirjassa tärkeä teema. 

•

Selkokirjani ovat tavallisesti perusselkokieltä. Vihreä on hyvä väri pääosin noudattaa helppolukuisen selkokielen periaatteita, mutta poikkeaa siten, että Jali ja Sara kertovat puhekielellä. Esimerkiksi persoonapronominit ja passiivimuodot myötäilevät puhekieltä, samoin rektiovirheet (ne sanoo -tyylisesti). 

Halusin kirjaan Jalin ja Saran ajatukset ja tunteet tuoreeltaan. Siksi he kertovat kirjassa vuorotellen, preesensissä elämästään yhden vuodenkierron. Vastaavaa rakennetta ei juuri selkokirjoissa ole ollut, mutta halusin vuorottelulla lisätä jännitettä ja jännitystä Jalin ja Saran välille ja siten koko tarinaan. (Kääntökirjaratkaisuja on tosin selkokirjoissa käytetty niin, että tarina saa kaksi näkökulmaa.)

Toivon, että nuoret peruskoulussa ja toisella asteella löytävät romaanini. Tavoitteeni on tarjota kirjahetkiä, joissa lukija viihtyy ja kokee lukuiloa niin, että lukemisesta viriää eläviä mielikuvia ja lukijan omia pohdintoja.

•

Tuija Takala: Vihreä on hyvä väri, Avain 2025, 153 sivua.

•

Lisähuomiot ammattikoulunäkökulmasta

Nuortenkirjallisuudessa kerrotaan verrattaen vähän ammattikoululaisista, myös selkokirjallisuudessa, vaikka peruskoulusta noin puolet nuorista siirtyy ammattikouluun. 

Aiempi YA-selkoromaanini Lauralle oikea (Avain 2018) yritti jo paikata puutetta ammattikoulukirjahenkilöistä, ja tämä uutuusromaani Vihreä on hyvä väri tekee sen taas, sillä kirjan kahdelle päähenkilölle ammatilliset alat sopivat parhaiten. Päähenkilöiden ystävät valitsevat lukion, joten kumpikin vaihtoehto romaanista löytyy.

Selkokirjoja voivat toki lukea kaikki nuoret, mutta suurin osa selkokieltä tarvitsevista tai siitä hyötyvistä nuorista on peruskoulusta ammattikouluun siirtyviä. Selkokielen tarve juontuu oppimisvaikeuksista, lukutottumattomuudesta tai -haluttomuudesta tai suomen kielen osaamisen tukitarpeista. Siksi selkokirjavalikoimaan sopii amisnäkökulma.

Olen päätyössäni mukana VIERKO-hankkeessa, jossa yksi tavoite on vieraskielisten ammattikoululaisten lukuinnon edistäminen. Olemme hankkeessa tehneet jo muutaman selkonovellin vihkosen Opiskelijan hetkiä (aoe.fi). Ammattikoulu- ja selkovajeen nuortenkirjoissa ovat lähiaikoina muutkin noteeranneet. Syyskuussa on uutisoitu, että WSOY aloittaa ei-selkokielisen sarjan, jossa päähenkilöt ovat ammattikoulusta; Tammi puolestaan alkaa mukauttaa lanu-kirjoja Selkee-sarjaan.

Ehkäpä vähitellen selkokirjat saavat aseman, että ne ovat kirjoja kirjojen joukossa – tosin helppolukuisia mutta sisällöltään monipuolisia ja lukuelämyksiä tuottavia. Ja kenties ne näkyvät myös kulttuurimediassa. Sopii toivoa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Selkokirja, selkotekijä

Avainsanat:

2 lokakuun, 2025 · 6:43 am

Selkosyksy 2025 – juttusarja selkokirjoista käynnistyy

Kirjoitan lokakuussa blogiini selkojuttuja Selkeän päivän 8.10. ympärille. Esittelen uutuuskirjoja, ja joukkoon mahtuu muutakin lukutaito- ja kirjallisuuspohdintaa.

Alun perin ja mukautettuna

Suuri osa vuosittain julkaistuista selkokirjoista on mukautuksia. Viime vuosina on yleistynyt, että tuoreista suosikkikirjoista tulee melko nopeasti selkoversio, ja myös klassikot edelleen kiinnostavat. Tuote on siis tuttu, ja lukijoilla on mahdollisuus valita kirjasta helppokielinen versio. Siltä odotetaan, että sisältö ja tunnelma säilyvät, vaikka kirja lyhenee.

Tämän syksyn postauksissani painottuvat alun perin selkokielelle kirjoitetut kirjat. Tarkoitukseni on se, että pysyy väkevästi esillä se, että selkokirjallisuuteen tuovat uutta tuoreet ideat, kokeilut ja lähestymistavat, ei vain jo ennestään tuttujen teosten selkokieliset versiot. Kumpaakin ilman muuta selkokirjakentälle tarvitaan, niin alkuperäisiä kuin mukautettujakin selkokirjoja.

Alun perin selkokielelle kirjoitetuissa kirjoissa kirjailija pääsee selkon rajoissa tekemään uusia avauksia, luomaan omanlaisia kirjallisia maailmoja ja käyttämään ilmaisuvarantoaan – siis luomaan kaunokirjallisuutta. Alun perin selkokielelle kirjoitetuissa kirjoissa kirjailija voi myös mukautuksia vapaammin säätää selkokielen vaikeustasoa, sillä kirjailija tekee kaikki sisältö-, kieli- ja kerrontavalinnat.

Juttusarja Selkosyksy 2025

Olen valinnut satunnaisotannan tuoreista selkokirjoista. Onneksi on ilmestynyt paljon muitakin (seuraa Selkokeskuksen listaa uutuuksista), mutta näillä saat otteen kaunokirjalliseen selkokirjakirjoon. Ja kuten aiemmin totesin: tällä kertaa poimin juttusarjaani monta alun perin selkokielelle julkaistua kirjaa.

Ainakin näistä julkaisen jutut:

Lisäksi postaan tietokirjasta Tutkimusretkellä selkokieleen.

(Olen lisännyt linkit juttuihin niiden julkaisun jälkeen.)

Rikkani rokkaan

Viime vuodet olen pyrkinyt edistämään selkokirjallisuutta ja sen monimuotoisuutta. Tänä vuonna minulta on ilmestynyt neljä selkokirjaa. Määrä on sattumaa, sillä moni kirja on ollut jo vuosia vireillä.

Tammikuussa ilmestyi aikuisille ja nuorille suunnattu novellikokoelmani Aamusta yöhön (Avain 2025) , ja siitä on tehty myös vironkielinen käännös Hommikust ööni (kääntäjä Lauri Juursoo, Elisest Enesest 2025). Kesän kynnyksellä painosta putkahti selkomukautukseni Eino Leinon tuotannosta, Seikkailijatar ja muita tekstejä (Laatusana 2025), jossa Seikkailijatar-pienoisromaanin lisäksi on muutama symbolismikauden tarina ja viiden alkuperäisrunon rinnalla mukatukset. Elokuussa ilmestyi lisäksi John Boynen (suomentanut Laura Beck) romaanin Poika raidallisessa pyjamassa (Bazar 2025).

Tuorein tuotantoni selkotulokas on nuortenromaani Vihreä on hyvä väri (Avain 2025). Siinä kaksi kertojaa kuvailee yhden vuoden ajan elämäänsä. Jali opiskelee turvallisuusalaa ja Sara pohtii, mikä ammattikoulun ala sopisi hänelle. Nuoret tapaavat lyhyesti Jalin oppisopimuksen työpaikalla – ja ihastusta on ilmassa. Jännite syntyy kirjaan rakenteellisesti siten, että Jali ja Sara kertovat tapahtumista vuorotellen. Halusin kirjaan tunnelman, jossa ongelmakeskeisyydestä mennään eteenpäin ja jossa nuorten arkivalinnat ovat tärkeitä. Kerron romaanistani lisää sille pyhitetyssä postauksessa.

Selvitetäänpä siis otantaa syksyn 2025 selkosta!

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

1 lokakuun, 2025 · 7:16 am

Peter Sandström: Glory Days

Peter Sandström rakentaa romaaninsa johdonmukaisesti. Niissä päähenkilömies, yleensä minäkertoja, matkustaa perheasioissa Turusta Uuteenkaarlepyyhyn. Turkuun jää vaimo, johon päähenkilöllä on pitkä ja mutkikas suhde; myös yhteiset lapset käväisevät mielessä. Uudessakaarlepyyssä odottaa lapsuudenkoti ja -perhe, monet sen jäsenet muistoissa, osa kenties elossa. 

Saman asetelman löydän romaanista Glory Days (S&S 2025). Jos Sandströmin kerronta on aiemmin tuntunut kiehtovan nyrjähtäneeltä, nyt se liikahtaa vielä piirun verran vinksahtaneemmaksi. Arvostan kovasti sitä, miten romaani hämmentää tuotannosta tuttuja yhä merkillisemmäksi, kenties myös merkityksellisemmäksi kuin konsaan.

•

Kertojapäähenkilö häärii Turussa, muistelee raitistuneena alkoholistina kapakkaistuntoja ja useita sivusuhteitaan, schwestereitä. Muusikko-taksikuski ajaa miehen Betlehemiin, lapsuudenkodin kaupunkiin, jossa hän tapaa joitain tuttuja, mutta päämääränä on vanhainkoti Glory Days ja siellä 110-vuotias äiti. Vai onko koko vanhainkotia ollenkaan, entä äitiä? Voiko elämässä olla päämäärää? Onko kunkin elinaika vain sekavaa tapahtuma- ja muistovyyhtiä, joka jokaisen on elettävä sellaisenaan?

Romaanissa on pitkä muisteluosuus kertojan lapsuudesta, jossa jälleen (kuten on Sandströmin romaaneissa tapahtunut) äiti seuraa tylyhkösti vyöryä, jonka levoton isä saa aikaan. Jälleen random-mies kiipeää jonkinlaisen tolpan nokkaan sekä tapahtuu ennakoimatonta outoa miessakissa ja kotipihassa. Vaan en kyllästy moiseen, sillä aina tilanteet tarjotaan oudonkiehtovalla twistillä. Nyt siihen liittyvät (ehkä kuollut) varis, papukaija, tekohampaat ja kivääri.

•

Kertojapäähenkilö schwestereineen ja muine hommailuineen ärsyttää välillä suunnattomasti. Maltan pysyä silti hänen matkassaan, sillä minua ihastuttaa arvaamaton tapa kertoa, ilmaista ihmeellisesti ja tiputtaa jonninjoutavan joukkoon hienoja mietelmiä. Kyllä tämä romaani menee paljolti överiksi, mutta samalla syntyy kaunokirjallisesti kiinnostavaa. Ja jopa hiukan alkaa hellyttää väsähtäneen oldboyn melankolia rapistuvasta ruumiista, menneestä elämästä ja himmeästä rakkaudesta rouvaan.

Ehkä jotkut kirjan kiteytyspäätelmät kalskahtavat kliseiltä (kuten elämän tarkoitus), mutta menköön. Mietin, onko romaaniin tarkoitus kuvata vain miesten hulluutta vai kaikkien, mutta miesten päättömyys korostuu, siitä kaksi sitaattia – toinen varjotusti, toinen täynnä päivänvalon kirkkautta:

”Asuntovaunu keinahteli miesten keskustellessa ja tutkiessa vaunun sisustusta. Ruoste ulkopinnassa korosti projektin järjettömyyttä, se oli kuin tosite Murjasissa kautta aikain vallinneesta hulluudesta, näkymättömällä musteella allekirjoitetusta mutta silti täysin pätevä.”

”He vaelsivat rauhassa omia polkujaan kuka milläkin tavalla hulluna. Ehkä se oli ainoa tapa selviytyä, ajattelin. Tulisin myös itse hulluksi.”

•

Hullua ja hulluttelua; vakavissaan ei-tosikkomaista, omaehtoista proosaa Glory Days tarjoaa: lumoavia tuokiokuvia, absurdiutta, ristiriitaisia tilanteita, ulkopuolisen havaintoja, yksinäisen nykivää yritystä olla osallinen. Sotavuosien vaikutukset kalvavat siinä kuin myös nyky-yhteiskunnan rakennemuutosten jäljet pikkukaupungissa. Tunnelmassa tunnistan unenomaista epätodellisuutta, joka kummallisesti ankkuroituu arkeen.

•

Peter Sandström: Glory Days. Romaani, suomentanut Outi Menna. s&S 2025, 295 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

28 syyskuun, 2025 · 3:12 pm

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä

Noora Vallinkosken romaanit ovat kuvanneet luokkarajoja, lähiölähtöisyyttä ja mutkaista reittiä kulkea syrjäyneisyysympäristöistä korkeakoulutukseen. A- ja B-kansalaisten rajat ovat olleet kuilunmittaisia eikä ylitys pyyhi pois pohjakosketuksia eikä toiselta puolelta jääneitä jälkiä.

Samoilla teemoilla mennään Vallinkosken uutuusromaanissa Miten meistä tuli ihmisiä (Atena 2025). Romaanissa on kolme kertojaa, joista pidän päähenkilönä Tiia, työläiskodissa kasvanutta ainokaista, joka on kohonnut koulutettuna yläluokkaiseksi, hyvää palkkaa ansaitsevaksi erityisosaajaksi ulkomaille. Välit vanhempiin ovat katkenneet mutta suhde tätiin on tiivis. Romaani kertoo ajasta, jonka Tiia melko viimeisillään raskaana viettää tätinsä Monnin luona. Monnin ränsistyneessä talossa Mörskässä asuu myös syrjäytynyt kummipoika.

•

Kirjan kolme näkökulmaa taustoittaa henkilöitä, heidän kokemuksiaan ja suhteitaan. Jokaisella kertojalle on kertynyt lukuisia trauman aiheita, ehkä niitä on jopa liikaa yhteen romaaniin. En paljasta tässä kauheuksia, joita he ovat kokeneet: ne täytyy poimia kertojien osuuksista, jotta kirjakokemus säilyy tuoreena. 

Ansiokasta on se, miten kunkin kertojan oma ääni tulee kirjassa lukijan kuuluviin. Lisäksi kukin havainnot toisistaan monipuolistaa henkilökuvia. 

Tian osuudessa ei voi unohtaa hänen perhetaustaansa. Vallinkoski ei jätä tilaisuutta käyttämättä, miten yhteiskunnallinen asema vaikuttaa ihmisiin, etenkin kakkoskansalaisiin. Tiian pienellä palkalla uurastaneet työläisvanhemmat sinnittelevät kipuineen kunnan vuokratalossa:

”Vanhempieni koti ei tuoksu enää samalta kuin asuessani siellä. Nyt ilmassa on vanhan ihon ja huonekasvien sekoitus. Hella on yhä rikki. Yritin taannoin järjestellä asiaa kaupungin suuntaan, ja kun se ei edennyt, tilasin Gigantista uuden hellan kotiinkuljetuksella. Isässä ja äidissä tekoni nostatti niin suuren vastustuksen, että peruutin ­tilauksen. He pelkäsivät suututtavansa jonkun tärkeän tahon, joka ­sitten ­kostaisi heille. Sitäkin enemmän kyse oli periaatteesta. Kyllä niitä sitten hävettää kun ne huomaavat kuinka kauan me ollaan oltu ilman hellaa, ­vanhempani sanoivat.”

•

Romaanista voi poimia monia tarkastelunäkökulmia mutta nappaan sen, miten kertojahenkilöt muodostavat kontakteja toisiin henkilöihin. Välissä on aina jotain: menneisyyden taakka, eriarvoisuus tai muu häiriötekijä. Kummipoika on esimerkki peräkamarinpojasta, jonka kontaktit perustuvat lähinnä nettiin ja joka on varhain kokenut monia kauheuksia. Kehotan siihen liittyen lukemaan romaani kärsivällisesti loppuun, sillä lopussa naksahtaa jättiyllätys.

Rakkaus vaikuttaa romaanissa pettymysten sietämiseltä ja valmiudelta luopua. Mukana on myös lohdullisuutta, mikä on tarpeen, sillä ongelmia on muuten niin tiheästi. Tiian ja hänen miehensä Olli edustavat paria, joka pitää yhtä myötä- ja vastoinkäymisissä. Se ei ilmene sokerisesti vaan luonnollisen sitoutuneesti. Vallinkosken tyyliin ja kerrontatapaan sopii mutkattomuus. Sisällöllisesti se tarkoittaa varjojen välttämättömyyttä mutta myös sitä, että elämä etenee, tavalla tai toisella.

•

Noora Vallinkoski: Miten meistä tuli ihmisiä, Atena 2025, äänikirjana 5 tuntia 45 minuuttia, lukijana Alina Tomnikov. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

22 syyskuun, 2025 · 6:34 pm

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki

Selja Ahavan romaani Hän joka syvyydet näki (Gummerus 2025) saa ajattelemaan kuoleman moniselitteisyyttä. Perimmäisistä kysymyksistä siis on kyse, elämästä ja sen päättymisestä.

Romaanin kertoja Liisa elää toisessa liitossaan ja seuraa lastensa kasvua kohti täysi-ikäisyyttä. Liisan vanhemmat ovat kuolleet nuorina, joten kuolema on koskettanut häntä varhain. Se on saanut hänet tiedostamaan oman kuolevaisuutensa ja elinpäivien rajallisuuden. Vanha täti tekee juuri kuolemaa, joten aihepiiri kieppuu Liisan mielessä.

•

Romaani seuraa Liisan elämänvaihetta kronologisesti ja muistoissa muita vaiheita. Romaani kuitenkin rakentuu eri tekstiaineksista. Monet niistä erottuvat toisistaan erilaisin fontein. 

Rinnakkaistarina kertoo äidistä, joka ei anna irrottaa aivokuollutta tytärtään hengityskoneesta. Siihen kytkeytyy tytön filippiiniläisen hoitajan elämäntarina ja erilainen äitiys, mutta näitä kahta yhdistää luopuminen. Luopuminen on tuttua myös Liisalle mutta ei lapsen kuolemaan liittyen.

Kirjaa halkoo lisäksi romaanikerronnaksi muunnetut komiteakeskustelut ja mietinnöt, jotka käynnistyvät Havardissa 1967: lääketieteen asiantuntijat yrittävät määritellä kuoleman. Mukana on myös joitain asiatekstejä. Joukosta pomppaa kliininen ohjeteksti vainajanlaitosta ja on asiatekstipeili sille, miltä tilanne tuntuu toisaalta omaisista, toisaalta toteuttajista.

Hän joka syvyydet näki yhdistää romaanihenkilöiden henkilökohtaista eli tunteita ja ajatuksia tieteen tiedonmuodostukseen, mutta niitä ajattomammin aiheeseen sukeltavat myyttiotannat. Etenkin Gilgamesh-myytin sanat konkretisoituvat kirjan lopussa, jolloin Liisa perheineen näkee sen savitauluja British Museumissa:

”Ajaton alkutarina riisui ihmisen.

      Saviset rivit löysivät järjestyksen.

       Ja Gilgamesh itki: – Mitä voin tehdä, Utnapishtim? Minne voin mennä? Minne tahansa katson, katsoo kuolema vastaan!”

•

Kuoleman voima vyöryy kirjasta, sitä ei voi väistää, vaan se täytyy kohdata. En voi kiistää, etteikö se olisi raskasta, silti se on välttämätöntä. Ahava tavoittaa eri henkilöiden kokemuksin, miten kuolema koskettaa ja miten moninaisin tavoin siihen voi suhtautua. Erilaisten tekstilajien käyttö romaanissa korostaa sitä.

Romaani pohtii myös sitä, mistä on sopiva kirjoittaa. Kirjoittaako kirjailija itselleen ennustuksen, jos hän kirjoittaa sairaudesta tai kuolemasta? Kertoja poimii myös välittömiä havaintoja surisevasta kahvilarobotista muinaisiin kivitauluihin siinä kuin perintökoruista, hautajaisista ja perhematkoistakin. Romaanin arkikuvaukset maaduttavat, kun taas korppisymboliikka sekä myyttiainekset lennättävät mukaan ajatonta, tuonilmaista.

Voi siis hyvällä syyllä myös pohtia, miten sopii kirjoittaa kuolemasta. Sopii näin, sillä rakennerepaleisuus laajentaa sisältöä ja sopii aiheeseen, jota ei voi tyhjentää. Eikä Ahavan romaani tarjoa valmiita vastauksia. Myyteille on ominaista, että ne jäävät kesken kuten myös Gilgamesh. Minulle Ahavan kirja ei niinkään jää kesken vaan antaa lukijalle mahdollisuuksia täydentää – tai säilyttää elämän ja kuoleman arvoitukset.

•

Selja Ahava: Hän joka syvyydet näki, Gummerus 2025, 351 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

19 syyskuun, 2025 · 11:07 am

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla

Antti Tuomainen on kirjoittanut hauskan rikosromaanin. Voisi todeta: taas. Eihän se ole yllätys, onhan hänet kirjojensa kannessa määritelty erityisen hauskaksi myös kansainvälisesti. 

Hyvällä ja sahalla (Otava 2025) toimii taattuna hupijännityksenä, ja ehkä eniten iloitsen kielen luistavasta näppäryydestä ja osumatarkkuudesta. Romaani nojaa virkevarmuuteen, jolla kirjailija loihtii henkilöt ja tilanteet eläviksi.

Romaanin sahayrittäjä, muutama vuosi aiemmin leskeytynyt, nelikymppinen Heikki Nevalainen kamppailee rahavaikeuksissa, koska maailma on ns. mallillaan, huonolla mallilla.

”Elämä kiihdytti vyöryään.

Hän oli itse valinnut sahan. Hänen isänsä olisi aikanaan suostunut siihen, että saha myytäisiin perheen ulkopuolelle. Heikki oli kieltänyt myymisen. Hän oli myös nopeasti vakuuttanut isänsä siitä, että hallitsi sahanpidon ja tiesi mitä teki. Ja pitkään kaikki oli mennyt hyvin. Sitten Venäjä oli hyökännyt Ukrainaan. Ja samalla tavoin kuin Heikki oli ollut kykenemätön pysäyttämään syöpiä, hän ei myöskään ollut kyennyt estämään maailmanlaajuista inflaatiota, paniikinomaista korkojennousua ja lamaa lähentelevän tilauskadon vaikutuksia sahalleen.”

Perintöyritykseensä kiintynyt yrittäjä on turvautunut paikallisen rikollisen Sipon rahalainaan, mutta lainaperintään ilmaantuu yllättävä korko. Se kasvaa kirjan sivujen edetessä.

Tämän johdattelun jälkeen tuleekin pulmaksi, mitä tohdin kirjasta paljastaa. Tuomainen kirjoittaa tarkkaa juonikuviota, jossa henkilövetoisuus ryydittää tapahtumayllätyksiä. Ne soisin romaanin lukijoiden kokevan ainutkertaisesti ilman esilukijavihjeitä. 

Sen verran tässä sepustan, että Heikki ja Sippo joutuvat melkoiseen piirileikkiin, johon osallistuu Sipon alihankkijoita: tavoitteena on saada Heikki maksumieheksi tavalla tai toisella, myös hengenlähdöllä. Lisäksi juonenkulun yllätyksiin merkittävästi vaikuttaa kaksi naista, joista Sipon vaimo Annaleena Sippo saa ratkaisevan aseman. Maukas sivuhenkilö löytyy paikallispoliisista, mikseipä myös belgialaisesta puutavaraostajasta. 

•

Realistisen yhteiskunnallisen dekkarin edesmennyt mestari Henning Mankell tiivisti toimivan romaanin pääainekset, jotka ovat raha, rakkaus ja kuolema. Niistä Tuomainen punoo omanlaistaan mustan huumorin jännitystä. Laji ei ole helppo, mutta Tuomainen hallitsee kuviot.

Hyvällä ja sahalla -uutuusromaani vie Haminan suunnalle, vähän Mies joka kuoli -romaanin tyyliin mutta pienelle kyläkunnalle. Lisäksi pienyrittäjä on taas pulassa. Tunnistan muutakin toistuvaa: päähenkilö toimii vakaasti, suunnitelmallisesti ja järkiperäisesti jopa sattumien puuttuessa peliin. Slapstick-komiikan keinoin sattuu ja tapahtuu, myös Tuomaisen seikkailupuistosarjasta tutuksi tulleita vahinkokuolemia ja -onnettomuuksia. Lisäksi puun takaa iskevä lemmentunne valtaa päähenkilön kuten monesti kirjailijan romaaneissa käy, ja kyllä ympärillä touhutaan myös pettämisharhautuksia.

En laske miinukseksi tuttuja aineksia. Saan kirjasta kaipaamani viihtymisillan. Muutaman kerran naurattaa niin, että pissaa on lirahtaa pöksyihin – ei suinkaan niin kuin yhdellä kirjan henkilöllä. Jään odottamaan romaanista tv-draamaa, sillä onhan visuaalisuuteen houkuttelevassa romaanissa oivat draamakomedian ainekset.

P. S. Antti Tuomainen ansaitsisi myös viennin edistämisen tai Suomi-kuvan edistäjän palkinnon toiminnastaan kansainvälisillä kirjamessuilla ja -tapahtumissa.

•

Antti Tuomainen: Hyvällä ja sahalla, Otava 2025, 167 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

17 syyskuun, 2025 · 4:24 pm

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka

Johanna Vuoksenmaa on löytänyt aiheen, jota ei ole kotimainen kirjallisuus käyttänyt fiktiossa, eipä siitä juuri ole faktajulkaisujakaan: syksyllä 1943 Hilterin kutsumana matkusti suomalaisseurue eräänlaisena palkintomatkana Saksaan, sillä heidän SS-omaisensa oli kaatunut Saksan joukoissa rintamalla. Tekipä kirjailija melkoisen löydön!

Suurenmoinen matka (Otava 2025) kuvaa hämäläisemäntä-Alman silmin kuukauden reissua Helsingistä Saksaan sekä Riikan ja Tallinnan kautta takaisin kotiin. Rinnakkain Alman tarinan kanssa kulkee rinnan lähivuosi Alman pojantyttärentyttären elämää. Keski-ikäisen Ilonan arkea määrittävät työ lentoemäntänä, ikuinen huoli jo aikuisesta pojasta Akusta ja muistisairaan äidin tilanne. 

•

Minua kiehtoo romaanin Alman näkökulma. Se tavoittaa hienosti sen, mitä on nähdä ja kokea asioita ensi kerran. Raihnainen, isoäiti-ikäinen leski-Alma ei ole kulkenut hissillä, ei ole lentänyt, matkustanut ulkomailla, käynyt ravintolapäivällisillä eikä lillunut kylpylähoidoissa. Alman kokemus välittyy tuoreena.

Alma ottaa reissulla tosissaan velvollisuutensa olla kiitollinen. Patriarkaatin mallin omaksunut Alma ottaa myös vastaan tyynesti totuuden poikansa touhuilusta saksalaissiviilin kanssa – pojat on poikia -teemalla. Almassa saamme kuitenkin sävykkään näkymän aikansa emäntäainekseen, ja se tekee henkilökuvausta eläväksi: Alma on sekä-että, ei joko-tai. 

En tiedä, olisiko romaaniin tarvinnut tuoda otoksia, mitä saksalaiskylpylän kulisseissa tapahtuu sillä aikaa, kun Alma nauttii hoidoista. Ymmärrän kyllä: emme saa unohtaa natsien rasismia, väkivaltaa ja tappokoneistoa.

Alman ja matkaseuralaisten todellisuus kaatuneiden sotilaiden omaisina väreilee monin taajuuksin kuvatun reissun aikana. Menetysten tuska tuntuu ”arvokas uhri” -korulauseiden takaa. Sen lisäksi kirjassa tuodaan ahdistavan lähelle Ukrainan sota ja äidin pelko sotaan lähtevästä pojasta. Yllätyn ja arvostan oivallusta, miten Vuoksenmaa kääntää jälkimmäisen lähes tragikoomiseksi.

•

Välillä mietin, tarvitaanko romaaniin Ilonan osuutta, sillä Alman matkassa riittää vetoa kaiken ristiriitaisuutensa vuoksi. Alman osuutta värittää nykyhetken tieto natseista, kun maalaisnainen äimistelee saksalaisten jämptiyttä, arjalaista ulkonäköä ja pitää yllä matkalaisen hyviä tapoja. Se johtaa silmien ummistamiseen: ei ole sijaa epäilyille natsiaatteen synkistä puolista. 

Vähitellen hyväksyn Ilonan osuuden, sillä se peilaa nykytilanteen levottomuutta ja antaa vertailukohtaa Alman elämään ja aikaan. Ilona elää ajassaan, on nähnyt laajalti maailmaa ja silti oma elämä käpristyy pieneksi; häntä kalvavat luottamuksen menetys miehiin ja vastuun kannon vaikeudet.

Voi pohtia esimerkiksi Alman 13-päistä lapsikatrasta ja hänen monia luopumiskokemuksiaan sekä nähdä Ilonan äitiys ailahtelevaan ainokaiseen melkeinpä helikopterivanhemmuutena. Ilonan huolta ei vähennä tuore miniänalku, joka hehkuu tinkimätöntä uskoa salaliittoteorioihin ja muita paremmin tietämiseen. Myös natseilta tuttu rotuhygienia ja rasismi nostavat päätään. Että sekin vielä!

•

Romaanin kerronta on varmaa ja sävykästä. Päähenkilöiden särmät näkyvät hiomattomina: hyvä! Lisäksi tärkeältä tuntuu teema: menneet polvet vaikuttavat meissä ja salaisuuksien paljastuttua joudumme muuttamaan käsitystä juuristamme ja itsestämme.

•

Johanna Vuoksenmaa: Suurenmoinen matka, Otava 2025, äänikirjana 12 t 39 minuuttia, lukijana Krista Kosonen. Kuuntelin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

13 syyskuun, 2025 · 7:27 am

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva

Sotia käydään näinä aikoina monilla rintamilla, ja sotaa voi käydä monissa merkityksissä. Rintamalinjoja syntyy myös koteihin, joissa konfliktit kytevät ja leimahtavat helposti. Eikä ole luokkataistelu mihinkään hävinnyt vaikka ehkä muuttanut muotoaan.

Marjo Niemen romaanissa Pienen budjetin sotaelokuva (Teos 2025) sota melskaa ihmisen mielessä ja palaa takautumina romaanin lapsuudenkodissa. Nykyaikaromaani ammentaa pikkupaikkakunnan rakennemuutoksesta ja työläiskodin kasvuilmapiiristä. 

•

Toinen kertojahenkilöistä, sisko, palaa isän kuoleman jälkeen lapsuudenkotiinsa. Veli lymyilee jossain lähellä, omassa poterossaan. Paikkakunta on elänyt tehtaasta, joka on ajettu alas, ja tehdasrakennukset toimivat nyt armeijan harjoittelutiloina. Ympäristön elinvoiman kuihtuminen ympäröi kerrottua kaikessa.

Nurmen romaani ei ole millään muotoa yksioikoinen, joten ei tehdaspaikkakunnan kukoistusaika silkkaa auvoa ole merkinnyt. Perheen koti on toiminut juoppoisän taistelutantereena, ja aseina hän on käyttänyt nyrkkejä ja syvästi haavoittavia sanoja.

Sisko siis saapuu autioon kotiin pää pullistellen muistoja, havaintoja ja ennen kaikkea asemasodan kaltaista, odottavaa näköalattomuutta. Syrjäytynyt veli tarkkailee. Kohtaamisissa väreilee täysin ennakoimatonta. Ja jos romaanissa mainitaan ase, sitä ei tehdä turhaan.

•

Niemi hämmentää ainekset sakeaksi rokaksi. On todettava, ettei romaani tuo juuri uutta aihetasolla: rakennemuutosta, väkivaltaista alkoholistiperhettä ja luokkaretkiä on viime vuosina käsitelty melko paljon kaunokirjallisuudessa. Vaan eipä ole romaanin juju vain nämä tärkeät aiheet vaan ote niihin, ja se on kova, kuristava ja ravisteleva, myös hirtehinen.

Suuren vaikutuksen minuun tekee Niemen kielen elastisuus ja kumiseva rytmi, jossa on marssivan armeijan poljento. Hakkaava kielen kirmaisu vie mennessään, ja kahden kertojan näkökulmaerot ja rytminvaihdokset tukevat rakennetta, lisäävät  jännitettä. 

Lukijana kutakuinkin vikisen, kun minua viedään usein päättömistä tilanteista toiseen. Tiedän, että ei tässä hyvin käy mutta haluan katsoa kaiken loppuun. Lopuksi totean, että on se hurja romaani tinkimättömän omanlaisesti kerrottuna. 

•

Marjo Niemi: Pienen budjetin sotaelokuva, Teos 2025, 245 sivua. Bloggaajakaveri lainasi kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

9 syyskuun, 2025 · 5:33 pm

Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains

Olen kuukauden lehteillyt valokuvataidekirjaa Men with No Mountains (Khaos Publishing 2025). Ella Kiviniemi ja Elias Lahtinen ovat valokuvanneet Pohjanmaalla Härmässä, koonneet kuvista näyttelyn ja siitä kirjan. Teoksen nimi on kirjallinen, sillä sen alkuperä juontaa Jane Austenin romaanista Ylpeys ja enakkoluulo kohdasta, jossa monimutkaiset ihmissuhteet kyllästyttävät ja jossa maisema muistuttaa ihmisen pienuudesta, myös ihmisen paikasta maailmassa.

Kirjan lopussa on valokuvaajien dialogi, jossa he keskustelevat juuristaan Härmään ja härmäläisyyden mielikuvista, komiudesta ja omapäisyydestä. Valokuvakirja on katsaus ja tutkielma lakeudesta ja sen ihmisistä. Ella Kiviniemi kirjoittaa:

”Lakeuksilla näkee kauas ja tulee nähdyksi helposti: se on näyttämö, jolle härmäläinen asettuu esille. Kaikki on nähtävillä: pellot, pihat, talot ja ihmiset, etenkin muukalaiset valokuvaajat. Tyhjyys ympärillä kysyy: kuka sinä olet ja mitä tuot tähän kuvaan? Lakeus pakottaa suojautumaan tai kasvamaan.”

Kuvaajakaksikon vuoropuhelua olisin lukenut enemmänkin, sillä se toi lisätasoja kirjan kuviin. On myös hieno oivallus, että teksti on kirjan lopussa: kuvat puhuvat ensin omaa kieltään, vasta sen jälkeen seuraa kuvaajien sanojen aika. Tekstit ovat myös englanniksi.

Valokuvissa on henkilökuvia, tilannekuvia ihmisistä työssä ja vapaaa-ajalla sekä maisemia. Kuvissa eletään vuodenkiertoa, siis hetken tallennuksia löytyy eri vuodenajoilta, arjesta ja juhlasta. Kuvat on otettu vuosina 2018 – 2024.

Kirja on yhteisteos, sillä kuvissa ei ole kuvaajan nimeä. Kokonaisuus siis korostuu. Elämänmenohenki välittyy hyvin, ja arvostus huokuu kuvista: kuvatut henkilöt näyttäytyvät hetkellisinä itseinään. Rytmitys henkilö- ja maisemakuvien välillä tuo ilmaa ja lakeuden avaruutta kokonaisuuteen. 

Valokuvat galleriaympäristössä vaikuttavat isokokoisina – jo suuri koko antaa kuville tietyn vau-efektin. Kirjassa kuvat kutistuvat kompakteiksi, lähes kotialbumikokoisiksi. Valokuvataidetta tämä kirja on: kompositiot, valot, värit ja kokonaisuus koossa niin, että kuviin upottuu tarinoita. Jälkikasvunikin kirjaa tutki ja totesi: ”Hieno.” Niin on.

•

Ella Kiviniemi & Elias Lahtinen: Men with No Mountains, Khaos Publishing 2025. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Avainsanat: ,

5 syyskuun, 2025 · 6:38 am

Tuuli Salminen: Enimmäkseen käyttökelpoinen

Varpu on täällä taas! Tapaan Tuuli Salmisen romaanin Varpun nimi- ja päähenkilön uutuudessa Enimmäkseen käyttökelpoinen (Gummerus 2025). Tuttu porukka on koossa: Varpu, tyttäret Emma ja Oona sekä sisko Irina miehineen. Ex-puoliso perheineen kipuilee kuin piikki lihassa, eikä Emman anopistakaan voi toisin todeta. Myös onnenkantamoisena kohdatun miesystävän kanssa alkaa kontakti hiertää.

Näkökulma on ja pysyy keski-iän ylittäneessä Varpussa, joka on edelleen enimmäkseen käyttökelpoinen:

”Minulla on tapana tarkistaa säännöllisesti näyteikkunoista, olenko olemassa. En ole tarkistanut olemassaoloani aikoihin ja seisahdun Töölön kirjaston viereen katselemaan omaa heijastustani isosta ikkunasta. Lattana harmaa piponi ja siniharmaa laatikkomainen takkini saavat minut näyttämään juuri siltä mikä olenkin, viisikymmentäseitsemänvuotiaalta arkimummulta, enkä minä muuta haluakaan olla.”

Varpu-kirjat edustavat Suomessa harvinaista lajia, hyrisevää huumoria. Tällainen kepeänkiva kirjallisuus kertoo perhesuhteista kirpeästi ja tyylitellen niin, että henkilöiden epätäydellisyys ja luonteiden kulmikkuun saavat törmäillä tuntuvasti. Silti lämpöä hehkuu, rajatusti mutta myötäeläen etenkin päähenkilöön – romaanin lopussa sitä läikkyy laajemmaltikin. Kiinnostavaksi ja ilakoimaan houkuttavaksi kirjan tekee ilmeikäs kerronta.

Varpun tylyhkö pintapuoli on yksi huumorin lähteistä. Itseään hän luonnehtii ”sakasanvarpuksi” silloin, kun liian organisoitu puoli alkaa hänestä puskea pintaan. Varpun menneisyys yläkoulun saksanopettajana ja jämptinä omakotitaloemäntänä selittäävät hänen taustaansa. Nyt hän viihtyy yksiössään Töölössä, totuttelee mummuksi ja yllätyksekseen aloittelee opiston saksankurssin opettajana.

Ehkä liian pitkälle menee Varpun kylmäkiskoisuus, jota hän kohdistaa auliiseen Ossianiin, tuoreeseen miessuhteeseen. Lukija kyllä ymmärtää ilmeisen väärinymmärryksen, Varpu ei. Lukija ymmärtää myös Varpun torjuntamekanismit defenssinä. Aika kireälle venyy lisäksi Varpun ja Emman anopin suhde, ja viholliskuvan muodostava kilpailijaisoäiti liikkuu liiallisen karikatyyrin rajoilla, mutta kyllä asetelmasta hupia irtoaa.

Ai, juoni? Varpun ja Irinan äidin varhaisen kuoleman arvoitus ja Ruusa-tädin elämän salaisuudet alkavat aueta, mikä hermostuttaa siskoksia. Sen ohella isovanhemmuus ja uskallus päästää uusia ihmisiä lähelle kuuluvat kirjan keskeisaiheiksi. Näiden parissa sain viihdyttävän lukukokemuksen.

•

Tuuli Salminen: Enimmäkseen käyttökelpoinen, Gummerus 2025, 170 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: