Hellekesään avautui viikko, joka ehkä oli ilmoiltaan viileähkö mutta tunnelmaltaan kirjakuuma: naistenviikko 2021. Sehän tarkoittaa moninaisia kirjakokemuksia!
Väljähkön haasteohjeen voit kerrata tästä. Osa osallistujista on postannut joka päivä tai useimpina päivinä, osa on mukana yhdellä kirjajutulla tai listauksella. Ja näkökulma tyylineen on vapaa. On ollut ilo lukea!
Listaan etukäteisilmoittautuneet postaajat (mutta ihan aukoton listaus ei ole, sillä kaikissa ilmoittautumisissa ei ollut bloginimeä):
Kerään tämän jutun kommentteihin naistenviikkojuttujen linkkejä, jotta saamme nauttia viikon sadosta myöhemminkin. Lämmin kiitos kaikille kesän 2021 haasteen osallistujille! Ensi vuonna jatkamme!
Raivaan säännöllisesti aikaa historiaan sijoitetuille romansseille. Ne sopivat myös kesälukemistoksia. Luin kyllä tämän päivän nimipäivää viettävän (”Kristiina”) kirjailijan esikoisteoksen jo aikaisin keväällä, mutta jemmasin jutun naistenviikon päätökseksi.
Naistenviikon koontipostaus ilmestyy blogiini huomenna 25.7.2021, joten viikkoon osallistuneet kirjasomettajat lisäävät linkit juttuihinsa tai muuten kommentoivat naistenviikon viettoa.
Ann-Christin Antellin esikoinen Puuvillatehtaan varjossa (Gummerus 2021) on viihdyttävää historiaproosaa. Tavoistani poiketen paneudun juoneen ja sisältöön siten, että on paikallaan varoittaa paljastuksista.
Jenny Malmström on nuori, lapseton papin leski, joka asuu Kaarinan pappilassa isänsä luona. Jenny osallistuu turkulaisrouvien hyväntekeväisyysyhdistyksiin ja valveutuneena ajaa naisten ja työläisten asiaa. Eletään 1800-luvun loppua, jolloin puhuttavat Canthin ja Ibsenin kirjallisuuden teemat. Jenny innostuu niistä.
”Jenny kääntyi pappilan emännän puoleen. – Kertokaahan, oletteko lukeneet kuopiolaista Minna Canthia, joka kirjoittaa naisasiasta?”
•
Minut valloittaa kirjan kuvaama vanha Turku. Miljöön elävyys vaikuttaa niin, että näen sieluni silmin Auran rantain talot, Ruissalon huvilat ja Koroisten kedot. Ei ihme, sillä kirjan lopun lähdeluettelo paljastaa tarkan taustatyön: vanhan Turun valokuvat ja tietoteokset ajasta. Kirjassa vilisee tuolloin eläneitä henkilöitä ja tositapauksia, mutta päähenkilö romansseineen asettuu fiktiona ajankuvan taustaan.
Antell kumartaa lukuisten kollegoidensa tapaan Jane Austeniin juontavaan romanssiperinteeseen. Heti ensi kohtaamisesta lukija tietää, kuka on Jennylle se oikea. Monta sataa sivua kuuluu kuitenkin oikeiden tunteiden peittelyssä, kisailussa ylpeyden ja ennakkoluulojen pyörteessä. Sehän on romanttisen proosan ”must”. On kilpakosijoita ja häveliästä mutta eroottista väreilyä!
”Miehen silmät välähtivät, kun hän nousi ylos kättelemään. Fredrik kumarsi ja otti häntä kätensä omaansa. Kylmät väreet kiirivät pitkin selkää.
Fredrikin silmät siirtyivät hänen kasvoistaan hänen huulilleen. – Minä muistan rouva Malmströmin hyvin. Me tapasimme usein, ennen kuin muutin Tukholmaan.”
•
Rehellisyyden nimissä Jennyssä on paljon turhan ilmeistä, sillä kaikki mahdollinen oikeamielisyys kasaantuu päähenkilön harteille. Kyllä Jennystä silti eloisa päähenkilö kehkeytyy, nykykatsannolla rakennettu itsenäiseen ajatteluun kykenevä tunne-ihminen menneisyyden haavoineen. Kliseet kuormittavat eniten romanttista komistusta, joka jää melko yksiulotteiseksi Darcy-tyypiksi. Pääparin välityksellä näytetään kuitenkin hyvin porvarissäädyn käytöksen reuna-ehdot sekä suvun ja sen jatkamisen velvoitteet.
Porvariston vastuuta työläisistä kirja käsittelee idealistisesti, mutta yhteiskuntaluokkien juopa näkyy selvästi. Kirkkaasti se tulee esille, kun Jenny adoptoi kolme työläisorpoa, mikä romahduttaa Jennyn sosiaalisen statuksen. Ympäristö hyväksyi hänet köyhtymisen jälkeen, mutta säädylle tavatonta tekoa se ei kestä. Tulevissa sarjan osissa minua kiinnostaakin, minkä roolin adoptiolapset saavat. Luku- ja kirjoitustaidottomat orvot noussevat säädyssä, mutta mitä ristiriitoja se tulee sisältämään? Kirjojen kuvaama aikahan on etenemässä työväenliikkeen nousuun ja kansalaissotaan johtaviin vuosiin.
•
Intouduin ruotimaan, koska kirjassa on, mitä myllätä. Ahmaisin Puuvillatehtaan varjossa todellisuuspakotunnelmin. Odotan jatkoa, joka ohittaa ilmeisen ja säröttää ihannekuvaa, siis sävyttää odottamattomasti.
•
Anna-Christin Antell
Puuvillatehtaan varjossa
Gummerus 2021
Puuvillatehdas-sarjan 1. osa, historiallista romanssiproosaa
Luin Vera Valan romaanin Aprikoosiyöt (Gummerus 2021) huhtikuun alkupuolella, kun räntää lensi viiman viemänä harmaaseen maisemaan. Keväisenkukkea toscanalainen kirjamiljöö tuntui täydelliseltä vastakohdalta todellisuudelle, ja sellaisena kirja minulle toimikin, todellisuuspakona. Nyt heinäkuun helletauolla palaan kirjamietteisiini naistenviikolla.
Prologiin tosin kirjakokemukseni oli päättyä, sillä sen hunajainen tunnemakeus tuntui yliannostukselta. Jatkoin kuitenkin, sillä rakenteessa Vala hyödyntää hyvin dekkaristitaustaansa: salaisuuksia viritellään ja vihjaillaan säästeliäästi, joten lukija koukuttuu selvittämään, mistä kaikessa on kyse. Mukana on myös epäselviä kuolemantapauksia ja onnettomuuksia, lisäksi muita rikollisia puuhia.
•
Lukijaystävällisesti luvut otsikoidaan siten, että helposti erottaa, milloin kertojana on nelikymppinen, kriiseilevä Laura ja milloin romanssi noin 40 vuotta aikaisemmin. Romaanin juoni kiinnittyy Lauraan, joka ei saa elämäänsä otetta. Menneisyyden osuudet valottavat perhesalaisuutta.
”Mutta ennen pitkään pinnan alle painetut, vaietut asiat pulpahtivat pintaan kuin hukkuneen totuuden ruumis.”
•
Rakkauden monimuotoisuutta pidän kirjan tematiikassa tärkeänä. On äidinrakkautta, on luvatonta rakkautta, on pitkämielisiä rakkautta, on rakkauden nimissä luopumista, on pettymyksiä ja petoksia.
Kirjan pohjavireenä on pohtia unelmia ja sitä, miksi ne jäävät toteuttamatta. Lauran suuri unelma on kirjoittaminen. Hän saa siihen kokemuksellista viisautta:
”- Kun ihmistä ajaa jakamisen halu, silloin hän [on] oikealla polulla. Koskipa se kirjoittamista, vapaaehtoistyötä, puutarhanhoitoa tai mitä tahansa: tekeminen tekee meidät onnellisiksi vain silloin, kun ainoa syy, joka meitä puskee eteenpäin, on pyyteetön halua jakaa työmme tulos muiden kanssa.”
•
Aprikoosiyöt on häpeämätöntä romanttista viihdettä. Ja todettakoon, että pidän häpeämättömyydestä. Sille on ilman muuta paikkansa. Niin kuin jo alussa kuvailin: kirjoja saa olla myös todellisuuspakoon.
Vaikka Italian kevään valo säteili Aprikoosiöistä räntäseulaani ja tempauduin selvittämään kirjan kannesta kanteen, en ollut kuitenkaan sopivassa mielentilassa. Käänteitä kasautui ja monet pääarvoituksista ratkaisin nopeasti. Mutta mikäpä siinä, tyyli on linjassa romanttishenkisten kirjojen luonteeseen. Ja vaikken minä niin lumoutunut, uskon monen lukijan heittäytyvän romaanin eri aikojen tunnekylläisiin tilanteisiin. Se(kin) sopii mainiosti naistenviikolle.
Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.
Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:
”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”
•
Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”
Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.
”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”
Naistenviikolle valitsen elämäkerran Ebba (Atena 2021), joka kertoo Ebba Stenbockista. Annan historiantutkija ja tietokirjailija Anu Lahtisen tiivistää:
”Tämä kirja kertoo Ebban elämänmittaisesta tiestä suureen yhteenottoon 1597 ja sen seurauksista sekä monista muista hänen elämänsä kannalta tärkeistä tapahtumista. Tämä on ensimmäinen alkujaankin suomeksi kirjoitettu, kirjan mittainen elämäkerta, joka kertoo 1500-luvun naisesta Suomessa – tai Ruotsin valtakunnassa.”
•
Itse Ebbalta ei ole juuri jäänyt arkistolähteitä, joissain aikalaisteksteissä hänet kyllä mainitaan. Tutkija täyttää aukkoja yleisellä tutkimustiedoilla aatelisnaisten elämästä ja aikakauden naisista. Mitään persoonaluotausta ei siis ole luvassa, mutta Ebbasta saa kokonaiskuvan kuningashuonetta lähellä olevasta nuoresta naisesta, naimakaupasta ristiriitaisen ja äkkiväärän Klaus Flemingin kanssa, linnanrouvaelämästä sekä äitiydestä aikana, jolloin raskaus, synnytys ja varhaislapsuus sisälsivät ilmeisen kuoleman riskin.
Ebban aikaa värittävät Ruotsin kuninkaitten epätasapainoisuus ja valtataistelut. Päitä putoaa herkästi. Niin käy Ebban läheisille. Siksi kirja kertoo myös siitä, miten aatelisnaiset selvisivät miestenvälisistä kahinoista. Tasa-arvosta ei silloin ollut puhettakaan, mutta naiset lapsineen olivat osallisina, kun miehet taistelivat asemastaan ja joutuivat koston kohteiksi.
•
Lahtinen kirjoittaa lukijaystävällisen selkeästi ja sulattaa tutkimustiedon tekstiinsä. Spekulaatiot epävarmoista asioista tuntuvat uskottavilta. Aatelissukujen namedroppailussa saa kyllä olla tarkkana. Kokonaisuutena kirja tarjoaa kiinnostavan ajankuvan.
Ajattelin lukiessani, miten kotimaiset historialliset romaanit kietoutuvat tämän tietokirjan ympärille. Ne taisivat jopa fiktion vapauksien keinoin täydentää tietotekstiä. Ainakin muutama Kristiina Vuoren romaani kuvaa samoja aikoja ja sukua (mm. Filippa), myös Heli Gallianonkirjasarjassa liipataan Turun linnan kohtalonhetkiä. Tuumin, että Ebba-kirjassa on monta kiehtovaa tarinaa, joissa on romaaniainesta. Esimerkiksi Klaus Flemingin veljentyttären Anna-neidon naimapuuhien kiemuroissa riittää draaman aineksia.
Gallianon historiaromansseissa Kyyhky ja susi (Otava 2018) ja Lintutyttö (Otava 2019) sankarittarena on italialainen ylhäisöneito, jota inkvisitio vainoaa protestanttisuuden vuoksi. Sarjan ensimmäisessä osassa parikymppinen Caterina pakenee setänsä avustuksella Ruotsin valtakunnan itäiseen osaan ja majailee Turun linnassa 1597 kuohuvina Kaarle-herttuan hyökkäysaikoina. Levottomuuksien vuoksi neito päätyy Hämeen sydämeen Messukylään ja Kangasalalle Kaarina Maununtyttären huomaan. Lopulta Caterina pääsee palaamaan koti-Italiaan, mutta toisessa osassa kymmenisen vuotta myöhemmin hänen täytyy jälleen paeta, ja moninaisten vaiheiden jälkeen hän palaa Turkuun ja Kangasalalle.
Nautin kirjassa siitä, miten historialliset tapahtumat ja faktat asettuvat romanttiseen viihteeseen. Genreen kuuluu, että fiktiohahmot toimivat tosikehyksissä, ja se Gallianon kirjoissa onnistuu. Levottomat ajat 1600-luvun taitteen vuosikymmeninä loksahtavat luontevasti tapahtumien taustaksi, sillä niissä on paljon otollista juoniainesta kuten salaliittoja, valtavehkeilyjä ja noitailmiantoja. Mutkikkaat suomalaiset aatelissukusuhteet sopivat myös henkilögallerian höysteeksi. Ja tuttujakin tulee vastaan: Kristiina Vuoren romaaneissa esiintynyt Flemingin suku saa suuren roolin Gallianon kirjoissa, ja Vuoren tuotannosta tuttu turkulaiskauppias Valpuri Innanmaa vilahtaa sivuhahmona.
Caterina-neito on ensimmäisessä osassa melko uskottava: suojeltu, kaino italialaisneito sävähtää poikkeustilanteita ja hän uupuu ja kyynelehtii herkästi, vaikka heittäytyykin sedän vakoiluhommien myötä myös selvittelemään salaisuuksia. Hänen ympärillään pyörii ritarillisia suojelijoita aatelisherroista renkeihin, jotka pelastavat kauniin neitosen tuon tuostakin. Jokunen sankari hieman horjuttaa Caterinan mielenrauhaa, mutta Italiassa mahdollisesti odottava sulho Flavio estää rakkaussuhteisiin antautumisen.
Kummassakaan kirjassa Caterinan ripustautuminen Flavioon ei vakuuta, sillä ideaalimies jää kuvauksena kovin haaleaksi. Jälkimmäisessä osassa Caterina leskirouvana vaalii aviomiehensä muistoa ihan riesaksi asti, ja rouvan salaileva, tempoileva ja hermostunut persoona alkaa riepoa. Myös juoni salakielikirjan pelastamisesta alkaa tuntua aika hataralta.
Kirjassa Kyyhky ja susi Galliano ujuttaa mainiosti mukaan hämäläisen legendan verikivestä, jonka voi nykyisin bongata Kangasalan kirkon seinästä. Näppärästi asettuvat rinnakkain vallasneidon sumunusvaiset näyt ja juurevanhämäläisen tietäjäakan ja -tyttären arkinen luonnonparannus- ja näkijätaito. Kiinnostavinta sankarittaressa on se, että hän näkee enteitä ja tutkii latinankielistä kirjallisuutta magiasta selvittääkseen itsessään piileviä irreaaleja persoonapuolia, jotka tuohon aikaan saattoivat olla fataaleja. Lintutyttö-romaanissa Caterinan mukana kulkee Giovanni Battista della Portan teos Magiae Naturalis, ja nautin sen siteerauksista. Symboliikka laventaa juonta ja päähenkilön ymmärrystä.
”Kaivoin esille Magiae Naturaliksen. Tarvitsin elämänohjeen, joka auttaisi minua. Avasin kirjan ja luin ensimmäisen kohdan, joka osui silmiini.
’Varmasti me kaikki tiedämme, että heikko valo menettää kaiken loistonsa, jos siitä lähestyy voimakkaampi valo. Sytytetty soihtu ei valaise lainkaan keskellä päivää ja sama koskee tähtiä, jotka ovat auringon loisteessa täysin näkymättömiä, vaikka todellisuudessa ne säkenöivät taivaalla.’ ”
Juonivetoiset Caterina-romaanit etenevät seikkaperäisesti, ja jonkin verran henkilömäärää ja juonenkäänteitä soisin tiivistää, jotta muu saisi lihaa luiden päälle. Romanttiseen viihdekonventioon ilman muuta kuuluvat sattumat ja sankarittaren lumoavuus, johon miehet lankeavat, mutta yllättävän häveliäästi henkilöt ja käänteet kerrotaan. Silti sateisten kesäpäivien iloksi oli huvittavaa lukea minulle melko tutuille Turun ja Tampereen seuduille sijoitettuja tapahtumia. Toivoisin kyllä, että kustannustoimituksen aikana olisi karsittu 9/10 sanoista, jotka liittyvät uupumiseen ja kyyneleihin, sillä toisto vie tehot.
Heli Galliano Kyyhky ja susi Otava 2018 romanttinen historiaviihde 375 sivua. Luin BookBeatissa.
Naistenviikolle ajoitan Karoliina Kouvolan kirjan kansanrunoutemme naismyyteistä. Pohjolan jumalattaret (SKS 2021) esittelee kolmisenkymmentä naishahmoa, joilla oli valtaa uskomusperinteessä:
”Entisaikoina metsä kuhisi uskomusolentoja. Korpi oli toista kuin oma tuttu ja turvallinen oma pihapiiri, joten sinne askellettiin kunnioittavasti, metsänolentoja puhutellen ja lepytellen.”
Uskomusolennoilta pyydettiin suojelusta ja hyviä saaliita. Eri tarkoituksiin oli eri henkiolento. Kouvolan kirja esittelee näitä siksi, että myös uskomusperinteen naishahmot pysyvät mielessä, ei vain Kalevalan miehet. Naisista tuttuja ovat etenkin Pohjan akka ja Aino, nyt tulee lisäksi tukku uusia, kiehtovia olentoja.
•
Kouvola kuvailee kirjan feminiinit napakasti. Kustakin hahmosta on kirjassa pari sivua. Silti ne tiiviinäkin antavat eloisan kuvan kunkin uskomusnaisen voimista ja taipumuksista. Samalla saa hämmästellä kansan mielikuvitusta. Tuollainen naisjoukko ei synny yksitotisten sepittelijöiden päissä.
Nautiskelen naishahmojen ominaisuuksien ja toimivallan kuvauksia ja pähkäilen, kuka mahtaa olla suosikkini. Koska en harrasta metsästystä, kirjan lopun eri saaliseläinten haltiat eivät niin iske. Paradoksaalinen Mielikki minua kiehtoo, samoin Annikki, Ajattara ja dualistinen sisaruspari Päivätär ja Kuutar. Naiseuden alku ja juuri henkilöityy Luonnottareen, vaikuttavaan naishahmoon:
”Luonnottaret ovat itämerensuomalaisen mytologian naisia, jotka asuvat kosmoksen keskustassa ja kehräävät siellä elämän kudosta kultaisesta langasta. Luonnottaret tuntevat ihmisten kohtalot, joten he esiintyvät kansanrunoudessa tulevasta karusta kohtalosta varoittavina hahmoina. Heidän skandinaaviset sisarensa, nornat, kehräävät henkin elämänlankaa maailmanpuun juurista muodostuneissa saleissa. Luonnotarten kutoma päivänlanka päättyy iltaan ja uneen, elämänlanka kuolemaan.”
•
Kouvolan tekstin selkeys ilahduttaa, ja siksi kiehtovat uskomusolennot jäävät päähän pörräämään, kenties ilmystyvät tulevilla metsäretkillä. En itse näe heitä sarjakuvatyylisinä kuten kirjan kuvittaja Apila Pepita, vaikkakin mustavalkoisissa kuvissa on hahmojen edellyttämää voimaa ja rouheutta. Ja tämä vielä: jos naismyytit kiinnostavat, suosittelen myös Kaisa Pulakan kirjaa Kurittomat, jossa eri kulttuurien naismyytit löytävät toisiaan.
Historiallisten romaaneiden ystävänä kiikaroin tarjontaa ja bongailen kiinnostavia aiheita. Havaitsen kirjakatalogeista, että Riikka-Maria Rosenberg on perehtynyt 1600-luvun ranskalaiseen elämänmenoon. Väitöskirjan ja muiden kirjallisten töiden jälkeen hän on ryhtynyt romaanikirjailijaksi aiheena 1600-luvun kurtisaani, joka antaa myös nimen romaanille: Ninon- rakkauden mestari (Teos 2021).
Naistenviikolle romaani sopii siten, että siitä voi tutkailla entisen elämän naisia, nyt näkökulma on ranskalaisaatelissa. Siispä Riikan päivän kunniaksi kurkistus Ninoniin ja käynnistys naistenviikkoon 2021.
•
Rosenbergin romaani etenee kronologisesti Anne de Lenclosin (Ninon) lapsuudesta perunkirjoitukseen. Käy ilmi, että tytön isä harvinaislaatuisesti johdattelee tyttärensä lukemisen ja kirjoittamisen sivistystielle, mutta isä lähtee lipettiin kaksintaistelun jälkeen, jolloin Anne jää äitinsä kanssa kärsimään köyhyyttä. Aatelius auttaa pitämään yllä jonkinlaista kulissia, vaikka nälkä kovertaa ylhäistä sisusta siinä kuin tittelittömiäkin.
Köyhyyskokemus rakentaa perustan elämänvalinnoille. Äiti keksii tyttären vartuttua kauniiksi teiniksi, että fiini neito kelpaa toimeentulon takaajaksi. Ninon aloittaa kurtisaaniuransa kokeneen kardinaalin opissa. Kirkonmiestä seuraa ylhäinen herra toisensa perään, kunnes Ninon rakastuu markiisiin, jonka huomassa vierii muutama vuosi ja sikiää poika. Välillä Ninon siveyssyistä viettää jaksoja luostarissa mutta palaa pitämään salonkiaan ja turvaamaan toimeentuloaan. Salonki säilyttää sivistysseurustelun vetovoimansa senkin jälkeen, kun ehtoinen emäntä vanhenee.
”Hän oli hieronut kasvoilleen jauhoista ja kananmunista tehtyä voidetta, levittänyt kasvoilleen lämpöä hohtavan istukan, antanut jopa keittää elävältä muutaman päivän ikäisiä koiranpentuja saadakseen elvyttävää voidetta, mutta mikään ei ollut estänyt vanhenemista. Vanheneminen, se oli kuinkauhea kulkutauti, joka ei jättänyt ketään rauhaan. ’Mutta turha luulla, että luovuttaisin sen edessä, vaikka se syökin minut ulkoa ja sisältä’, Ninon löi nyrkkinsä kampauspöytään. Taidokkaasti koristellut rasiat pompahtivat, hajuvesi pullo kaatui kyljelleen.”
•
Romaanissa kiinnostavinta on ajankuva, etenkin sen kaksinaismoraali. Koska aatelisten ja kuninkaallisten avioliitot ovat liiketoimintaa, lemmenseikkailuille muualla kuin avioivuoteissa riittää tilaa. Itse asiassa Ninonin vanhempien avioliitto on varoitustarina: se solmittiin hullaannuksesta. Kaksinaimoralismia korostaa myös se, että katoliset kirkonmiehet pelehtivät moraalisaarnoista huolimatta, ja maineensa menettänyt aatelisnainen voi pistäytyessään luostarissa ulkokullata tilannettaan.
Kurtiseerauksen Ninon itse erottaa porton hommista. Raja on veteen piirretty aatelisarvolla, mutta romaani on kirjoitettu Ninonin näkökulmasta, ja omanarvontuntoinen, jopa pöyhkeä Ninon osaa perustella itselleen elämäntapaansa. Seuralaisten vaimot hän ohittaa vihamielisesti, samoin kauniit kilpailijat. Naisten välinen solidaarisuus on vierasta tälle yksityisyrittäjälle, ja siitä on terävä osoitus esimerkiksi suhtautuminen alati uskolliseen kamarineitoon. Poikkeuksena on kuitenkin Ruotsin kuningatar Kristiina – säädyssä Ninonin yläpuolellle eikä kilpailija miesten suosiosta. Sinänsä kiinnostava on kylmähkön itsekäs henkilökuva, joka Ninonista välittyy: kyse on naisen valinnasta, tosin ainoasta mahdollisuudesta ammatinharjoittamiseen ja elintasoon.
•
Ajankuva ja yhteiskuntatilanne ovat romaanissa uskottavasti tavoitettu. Ninon jää minulle kuitenkin pintapuoliseksi, joskin muodollisesti päteväksi henkilökuvaksi. Persoona hautautuu koristelun alle, enkä erota sieltä naisen verratonta vetovoimaa enkä euroopankuulua oppineisuuttakaan. Tiedä häntä, onko se tietoinen ratkaisu – tietoisuus sopisi kyllä aiheeseen ja aikaan, siis se, että röyhelöt, silkin kiilto ja muu pinta merkitsevät paljon. Joiltain osin tuntuu tieto puskevan tarinasta niin että kaunokerronta jähmettyy, mutta sisältyy salavuoteilun kuvaukseen myös liikettä ja liukkautta.
Täten kuovin jo kirjallisesti moninaista ja kukoistavaa kesäniittyä: käynnistelen huomenna alkavaa naistenviikkoa ja siihen liittyvää haastetta. Viikon verran julkaisemme kirjasomessa naisnäkökulmasta. Haasteen ohjeet ja etukäteisilmoittautujat löytyvät naistenpäivänä julkaisemastani haastepostauksesta, #naistenviikko2021.
Itse julkaisen jutun viikon joka päivä. Osa kirjoista osuu jollain tavalla naistenviikon nimipäivän viettäjään, osa muuten vain. Eli tällaista on odotettavissa:
Minun makuuni ovat psykologiset rikoskirjat, joissa ei niinkään lennä veri vaan läppä. Ei tunnelman tarvitse olla hirtehinen tai hulvaton, mutta oleellisena pidän luistavaa dialogia, joka syventää henkilösuhteita ja inhimillisyyden eri puolien kuvausta. Olen tämän useasti lausunut jännäripostauksissani, myös sen, että minulla on kolme salarakasta näistä piireistä: Adamsberg, Brodie ja Barbarotti. Eli pidän erityisesti Fred Vargasin, Kate Atkinsonin ja Håkan Nesserin dekkarisarjojen päähenkilöistä ja kerronnan tyylistä.
Nesser yllätti joku aikaa sitten tuomalla kaksi sarjasankariaan Van Veeterenin ja Barbarottin samaan kirjaan Vasenkätisten seura. Kohtaamiseen viitataan myös uusimmassa Barbarotti-dekkarissa Koston jumalatar (Tammi 2021). Tässä kirjassa Gunnar Barbarotti palaa kollega-naisystävä Eva Backmanin kanssa yhteen rikostapaukseen vuodelta 2013, kun he viettävät hermolomaa Gotlannissa syksyllä 2018.
Vuonna 2013 tutkinnan alla on Albin Rungen saamat uhkaukset. Rungen ajama bussi joutui onnettomuuteen, jossa kuoli 17 nuorta ja yksi aikuinen, ja uhkailut liittyvät siihen. Tapaus junnaa paikoillaan, sitten tulee yllätyskäänne. Vuosia myöhemmin vahvistuu, että juttu on vielä hämärämpi kuin aikanaan oletettiin. Samalla saan näköalapaikan poliisipariskunnan suhteen kehitykseen.
•
Valitettavasti kaikki kirjan konstit eivät tepsi lukijan hämäykseksi, ja mukana on aika ilmeistä ainesta. Hämmästelen myös, että nyt on liikaa viivyttelyä, samoin Barbarottin ja Backmanin sanailua – vaikkakin se vakuuttaa kummankin ominaislaadun hyväksyvästä lämmöstä. Mutta mutinat sikseen: viihdyn varman kertojan seurassa, ja Barbarotti säilyttää hurmaavuutensa.
”Yhteiskunta oli raaistunut ja hän oli vanhentunut. Olisi pitänyt ruveta filosofiksi, Barbarotti ajatteli ja huokaisi.”
Olen todennut tämän varmaan kaikissa Barbarotti-jutuissa, mutta toistettakoon se: minua viehättää Barbarottin lapsenomainen Jumala-suhde ja kohtalonusko (vaikka itse olen lähinnä agnostikko). Siinä on lohdullista ja naiiviutensa tunnistavaa ”elämä kantaa” -mentaliteettia – päähenkilön omassa elämässään ja työssään kokemistaan tragedioista huolimatta, tai juuri siksi. Romaanin pääteema on syyllisyys, ja sitä Nesser käsittelee kirjassa eri näkökulmista ja siten sävyttää ihmisen keinoja selvitä sellaisestakin, mistä ei ensin tunnu olevan poispääsyä.
Sivuja ei tarvita paljon runsaaseen sisältöön. Sellainen paradoksi toteutuu Tove Ditlevsenin (1917 – 1976) muistelmassa Lapsuus (S&S 2021). Tai romaaniksi se on luokiteltu. Kyse on trilogian ensimmäisestä osasta, joka Tanskassa ilmestyi yli 50 vuotta sitten. Sarja kuuluu Tanskan kirjallisuuden kaanoniin.
”Aika kului ja lapsuudesta tuli ohut ja litteä, paperimainen.”
Romaanin kertoja kokoaa lama-ajan lapsuusmuistojaan kööpenhaminalaisesta työläiskodista. Nelihenkisen perheen ilmapiiriä hallitsee arvaamattoman ailahteleva äiti. Perheen vasemmistolaisisä myötäilee, isoveli Edvin synkistelee ja kertoja-Tove toivoo hyväksyntää – turhaan. Lapsuus loppuu kuin leikaten 14-vuotiaana konfirmaatioon, jonka jälkeen Toven täytyy aloittaa työt palveluspaikassa.
Perhe-elämän lisäksi Tove kertoo sukulaisista, korttelin elämästä sekä ikäistensä ja vähän vanhempien tyttöjen ystävyyssuhteista. Tove on tarkkailija, joka ei saa yhteyttä tunteisiinsa, mutta hän hellii unelmaa julkaista runoja, joiden kirjoittaminen on häntä kannatteleva salaisuus ja voima.
”Runot peittivät lapsuuteni rikkinäiset kohdat kuin uusi ohut iho, ennen kuin haava oli täysin parantunut. Niistäkö aikuisuuteni muodostuisi?”
”Repaleinen lapsuuteni lepattaa ympärilleni, ja tuskin olen saanut yhden reijän paikattua, niin toiseen kohtaan repeää uusi.”
Ditlevsenin kerronnassa ei peitellä aikuisen kirjoittajan muistojen palauttamisen värittyneisyyttä. Silti niissä vetoavat lapsen näkökulman suoruus ja aitous. Kieli on sekä konstailematonta ja että tuoreesti kuvailevaa. Kerronnan hienous tekee pienestä muistelmaromaanista suuren.
Kertoja-Tove päästää lähelleen, ja lukija eläytyy, miten hänestä kasvatetaan tyttöä ja naista, joka tietää sukupuolen ja sosiaalisen aseman rajaaman ahtaan paikan. Samalla lukija tutustuu tytön sisäiseen maailmaan, joka ei vastaa hänelle osoitettua osaa. Tytön kokemiin asioihin kätkeytyy suuria tunteita rakkaudettomuudesta ja ymmärtämättömyydestä, mutta niiden synkkyys muuttuu kirkkaaksi kuvakudokseksi lapsuudesta.
”Ne, jolla on tällainen näkyvä, kohtuuton lapsuus sekä ulkoisesti että sisäisesti, ovat nimeltään lapsia, ja heitä voi kohdella täysin mielivaltaisesti eikä heitä tarvitse pelätä. Heillä ei ole aseita eikä naamioita, elleivät he ole hyvin viekkaita. Minä olen sellainen viekas lapsi, ja minun naamioni on tyhmyys, ja pidän aina huolta siitä ettei kukaan riisu sitä minulta.”
”Aikuisten lapsuus roikkuu repaleisena ja puhkottuna heidän sisimmässään kuin käytetty ja koinsyömä matto jota kukaan ei ajattele eikä tarvitse.”
Lapsuus saa hinkuamaan lisää, ja onneksi sitä on luvassa. Tove Ditlevsenin ja Deborah Levyn romaaneiksi suodatetut muistot ovat tämän vuoden lukukokemuksia parhaasta päästä. Hienoa, että tällaisia kirjoja suomennetaan.
Hellepäivien viilentämisen hengessä luin selkokielisen tietokirjan Titanic (Avain 2021). Takakansitekstin mukaan Silja Vuorikurun kirja on suunnattu perheille, siis kaikenikäisille. Titanic oli aikanaan maailman suurin laiva, ja sen uppoaminen ensi matkallaan 1912 hyiseen Atlantin valtamereen on kauheudellaan kiehtonut ihmisiä siitä saakka.
Vuorikurun kirja sopii tekniikasta, laivoista ja ihmiskohtaloista kiinnostuneille. Kirja kertoo Titanicin rakentamisesta, laivan yksityiskohdista sekä laivan ensimmäisestä ja samalla viimeisestä matkasta. Lisäksi mukana on kertomuksia matkustajista, miehistöstä ja laivan eläimistä. Kirjan lopussa kerrotaan myös, miten Titanicin tarina on jatkunut lauluissa, kirjallisuudessa ja elokuvissa.
•
Kustantaja on selvästi panostanut Titanic-kirjaan, sillä sen kovien kansien välissä on paljon valokuvia Titanicista ja sen matkustajista. Lisäksi Jussi Jääskeläisen taitavat, värikkäät piirrokset kannessa ja kirjan sivuilla elävöittävät tekstiä. Muutenkin kirjan taitto on tehty kauniisti.
Selkokieli tarkoittaa sitä, että teksti on helppoa kieltä. Vuorikuru kirjoittaa havainnollista ja tarkkaa selkosuomea. Joitain vaikeita rakenteita virkkeissä on, mutta kirja on malliesimerkki siitä, miten uudet sanat ja käsitteet avautuvat lukijalle.
”Titanic oli höyrylaiva
eli laiva, joka liikkuu höyrykoneen avulla.
Höyrykone on kone, joka käyttää höyryä.
Kun höyrykone on käynnissä,
laivan potkurit liikkuvat.”
•
Kirjan rakenne on selkeä, ja sisältö käsittelee aihetta monipuolisesti. Uskon kirjan monikäyttöisyyteen. Vanhempien ja lasten lukuhetkissä voidaan keskustella historiasta ja tekniikan muutoksista. Kirjan aiheissa ei voida välttää hukkumista ja kuolemaa, joten kirja voi auttaa vaikeiden asioiden käsittelyä. Lukutaitoisille kouluikäisille ja nuorille kirja elävöittää laivojen ja matkustamisen historiaa sekä esimerkiksi yhä suositun Titanic-elokuvan taustoja. Aikuiset voivat miettiä maailman muuttumista ja sattumien sumaa onnettomuuksissa.
Susinukke Kosolan runokirja Turkoosi vyöhyke liikauttaa minua alaotsikollaan Tutkielma yksinäisyyden väriopista. Runoelma (Sammakko 2021). Pitkin kevättä kirja on kulkenut yöpöydän ja olohuoneen kirjapinon väliä. Aloittaessani kirjaa heti sen ilmestyttyä mykistelin ihastusta latautuneista runosäkeistä. En halunnut ahmia, mutta sitten eteneminen jumahti jonnekin kirjan keskivaiheelle ja jouduin hakemaan uuden alun ja vauhdin.
Kun olen lukenut viimeisen runon (s. 207), kehotan kaikkia lukemaan sen, edes sen. Se on niin kaunis, pieni liikahdus toivoon ja sellaiseen, joka on sinusta, minusta ja yksinäisyydestä huolimatta. Ehkä se on ”turkoosi aavistus mielikuvituksen reunalla” tai tarkka havainto, joka kasvaa silmin nähtyä suuremmaksi tai elämäntunnon hyväksymistä: ”katson suoraan turkoosiin / se on kesken niin kuin minä olen”. Sitaatit poimin ihan muilta sivuilta, mutta tällä tavoin minä kytken fragmentein tuntemuksia loppuhuipennukseen.
•
Mutta alkuun ja koko kestoon! Kosolan kirja ei ole varsinaisesti runokokoelma vaan runoelma ja sellaisena runoilijan nimeämänä tutkielma. Runoissa kuljetaan kaupungissa, tavataan muita, keskustellaan. Välissä on yhteyttä, erillisyyttä, tavoittamatonta ja koko tunnettu maailma.
Runon puhuja puhuttelee teksteissä sinää, toista, ja toinen vastaa, usein turkoosein sanoin. Siis konkreettisesti turkoosilla painetuin sanoin ja rivein. Turkoosi on visuaalinen tehokeino, sellaisia on kirjassa muitakin.
(Välillä myös tahattomasti nauran, sillä toistamiseen turkoosilla sanalla myös silloin tällöin pyritään korvaamaan puhujan sanavalinnat – en voi välttää mielikuvaa Jope Ruonansuun sivupersoona-komediahahmosta, joka mörinä-äänellä korjailee pääpersoonan sanomisia.)
Turkoosi vyöhyke leviää teemoiltaan moneen suuntaan, lisäksi se on sisällöltään ja sivumäärältään runsas. Myönnän auliisti, että paljon jää minulta hämärään, mutta se, mikä kirjassa tehoaa, iskee. Minuun tehoavat kielen sävytys, konkretian ja symboleiden sulautus, pistävä katse ympäröivään maailmaan, jonka arvoristiriidat tunkeutuvat minän ja sinän suhteeseen, kaikkeen.
”täytyy varoa perustelemasta tärkeitä asioita
tästä elämästä käsin
joka on kivipölykeuhkoisten kaivostyöläisten
ja Bitconeja louhivien servereiden pitkittynyt uloshengitys”
•
Runon ja suven päivän kunniaksi Helsingin Sanomat (6.7.2021) haastatteli nuorta runopolvea. Susinukke Kosola uskoo runoon. Hän tiivistää itse lehtijutussa sen, mitä näen hänen kirjassaan: ”Nousussa ovat muun muassa yhteiskunnallinen runous, ekokriittinen ympäristörunous, posthumanismi ja digitaalisia keinoja hyödyntävä runous. – -. Tarinallisuus on tullut uutena asiana runouteen. Teoksissa ei ole vain yksittäisiä runoja samasta aiheesta, vaan niissä hyödynnetään draaman kaarta.”
Runoelman lukukokemus on sekavahko, mutta tästä olen varma: Kosola pitää yllä luottoa runoon. Päällimmäisenä tunteena jää vaikuttamaan kipeys. Ja se, miten siitäkin heijastelee värien sekoitus – kauneus.
Nappaan kaksi kehuja saanutta poliisiromaania kesälukemistooni. Niitä yhdistää se, että kummassakin pyritään pääsemään päähenkilöiden persoonaan kiinni sen ohella, että selvitettävät rikostapaukset liittyvät johonkin yhtä yksilöä laajempaan, kansainväliseen ilmiöön. Kumpikin kirjailija kirjoittaa sutjakkaasti, kuljettaa monia henkilöitä varmaotteisesti yhdistäen psykologiaa jännitykseen.
Arttu Tuominen: Vaiettu
Kolmas Delta-sarjan osa syventää tuttujen porilaispoliisien persoonia. Paloviidan perheongelmat jatkuvat, Oksmanin eristäytyneisyys ehkä hitusen avautuu ja Linda Toivonen tulee entistä tutummaksi. Arttu Tuominen parantaa kerrontaa osa osalta, sillä tällä kertaa en kompastele kerrontakökköyksiin.
Vaiettu (WSOY 2021) kerii kahta aikaa kohti toisiaan. Nykyajassa Paloviita tiimeineen selvittää lähes satavuotiaan murhayritystä ja siihen kytkeytyvää murhaa. Toisen maailmansodan SS-joukkoihin liittyvät tapahtumat kulkevat rinnalla ja selittävät nykyajan tapahtumia.
Natsien rikokset eivät vanhene, vaikka niihin osallistuneet yrittävät painaa ne villaisella tai muistin uumeniin. Romaani käsittelee kostoa ja sen oikeutusta, lisäksi se pistää miettimään, miten suhtautuminen ihmiseen muuttuu, kun hänen menneisyydestään selviää seikkoja, joita ei voi humaanisuussyistä hyväksyä.
Arttu Tuominen
Vaiettu
WSOY 2021
dekkari
239 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Pascal Engman: Rottakuningas
Rottakuningas (WSOY 2021) on jatko-osa, mutta toimi hyvin ilman ensimmäistä osaa. Komisario Vanessa Frank ja ex-sotilas Nicholas ovat toimineet kiperissä paikoissa yhdessä, ja nyt niitä on Tukholmassa. Vanessa vetää rikostutkintaa kahdesta naismurhasta, ja Nicholas tulee tapahtumiin mukaan mutkan kautta.
Alkuunsa tuntuu, että Pascal Engmanin dekkarissa on liikaa henkilöitä, mutta juonen edetessä kaikki kytkeytyy selvitettäviin rikostapahtumiin. Vetävä juoni pitää otteessaan, silti kirja on juonta suurempi. Engman jatkaa pohjoismaista yhteiskunnallista dekkariperinnettä, ja teeman vakavuus vakuuttaa. Romaani käsittelee naisvihaa, jonka ilmentymiä ovat halveksunta, pahoinpitelyt, raiskaukset, uhkailut ja tapot sekä naisitta jääneiden miesten misogyyninen incel-verkosto.
Aihe puistattaa, ja turhautumissaan vinksahtaneiden miesten vaarallisuus vaikuttaa ikävän todelliselta. Engman saa myös keskushenkilöt tuntumaan eläviltä. Jotain kuitenkin jää loppupuolella vauhdin ja vaarallisten tilanteiden jalkoihin. Sen sijaan pystyn hyvin kuvittelemaan, miten jämerä tv-draama tästä syntyisi. Tarkemmin ajatellen: minusta voisi tulla Vanessa-fani.
Luin Kaari Utrion elämäkerran, jonka Anna-Liisa Haavikko on koonnut huolellisesti. Siitä myöhemmin, mutta kirja innoitti minut lukemaan Utrion varhaistuotannosta Pirkkalan pyhät pihlajat (Tammi 1976) ja viimeisen romaanin Hupsu rakkaus (Tammi 2017). Suurin osa Utrion fiktiotuotannosta sijoittuu keskiajalle, kunnes viimeisissä romaaneissa ajankuva siirtyi 1800-luvun alkupuoliskolle.
Pirkkalan pyhät pihlajat
Teininä luin joitain Utrion keskiaikakirjoja, mutta niistä minulle ei ole jäänyt eläviä mielikuvia. Valitsin nyt luettavaksi Pirkkalan pyhät pihlajat syystä, että pohjoishämäläisen ympäristön kuvaus kiinnostaa ja että elämäkerran mukaan aikalaiskritiikki käsitteli tätä romaania aiempia kirjoja myötämielisemmin. Vähitellen Utrion myötävaikutuksella ymmärrettiin, että historiaviihde on oma lajinsa, jossa on hyviä ja vähemmän hyviä kirjoja kuten muissakin genreissä.
•
Romaanin rakenne yllättää iloisesti. Siinä on omissa luvuissaan äänessä kolme naista ja kaksi miestä, ja alussa on suurpiirteisin vedoin veistelty katsaus Suomeen A.D. 800 – 1200. Kerronta-aika sijoittuu vuosiin 1281 – 1282. Keskiössä on pirkkalalaispäällikkö Tuomas Haukka, vaikka hän vasta lopussa pääsee itse ääneen. Sitä ennen kertoo raajarikko sisko, ensimmäinen vaimo, vaimon pöyhkeä lanko ja toinen vaimo. Romaanissa reissataan Tampereen seudun ohella Turussa, Hämeenlinnassa ja Novgorodissa.
Ajankuvan ja uskonnollis-historiallisen taustan elävöittäminen yksilöiden kautta ihastuttaa minua, mutta kaikkein eniten nostan hattua minäkerronnan hallinnalle. Se herkullisesti valottaa eri näkökulmista henkilöitä ja tapahtumia. Jokaisen kertojan omanlaisuus taustoineen ja kehityskaarineen sekä suhtautuminen muihin välittyy sävykkäästi. Pureva ilkeys, hölmöys ja tökerö pöyhkeys ovat vain yksiä piirteitä kertojissa. Etenkin minua ilahduttavat Filippa-siskon sikamainen kaksinaamaisuus ja Birgitta-vaimon ymmärrys epäillä rakkauden kestoa ja ympäristön vaikutusta siihen. Ja annan anteeksi sen, että Tuomas Haukka on hieman liian täydellinen erehdyksissäänkin.
•
Utrio kertoo vallan ja omaisuuden määrittelemästä maailmanjärjestyksestä, jossa miesten ja naisten elämänehdot eroavat toisistaan. Se kertoo myös siitä, miten varhaisen keskiajan suomalaisten kristillisyydessä vielä kisaillaan muinaisuskon kanssa eikä pappien selibaatin suhteen ole niin nokon nuukaa. Kertoo kirja myös perillisten merkityksestä ja rakkaudesta, joka on kauppatavaraa, ailahtelevaista, hämärtyy himoon ja vain harvoille yhteen sitova tunne. Suosittelen historiallisten romaanien ystäviä kaivamaan tämän kirjan naftaliinista.
•
Kaari Utrio
Pirkkalan pyhät pihlajat
Suuri suomalainen kirjakerho 1977 (Tammi 1976)
historiallinen romaani
254 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Hupsu rakkaus
Tuotteliaan kirjailijan päätös lopettaa fiktiokirjoittaminen tähän romaaniin todistaa, että ammattilainen lätkäisi hanskat tiskiin voimiensa tunnossa. Hupsu rakkaus toimii lajityypillisesti.
Utrio koki, että hän oli sanottavansa kirjoittanut keskiajasta ja siirtyi viimeisissä romaaneissaan 1800-luvun alkupuolen säätyläiskuvaukseen. Minulle ei oikeastaan ole lisättävää siihen, mitä kirjoitin juttuuni kesällä 2017 romaaneista Saippuaprinsessa ja Vaitelias perillinen. Jutussa mainitsen austenilaisen tapakuvausperinteen satiirisävyineen ja vaivattomasti kulkevan juonen ennalta arvattavine romansseineen.
•
Utrion tapakuvausromanssien juonet noudattavat samansorttisia perustuksia. Viisas naimaikäinen nainen hyörii hupsujen eri-ikäisten naisten seurapiirissä, ja heidän ympärillään pyörii naimahaluinen kunnon mies ja liuta kunnottomia. Hupsussa rakkaudessa päähenkilö merikpateenin leski Hedda ilmestyy nousukasporvariperheeseen romahduksen hetkellä ja neuvokkuudellaan pelastaa heidät toivottomista tilanteista. Salainen rakkaus korventaa Heddaa, ja lukijaa saa odottaa, milloin hän saa ansaitsemaansa vastarakkautta.
Romaanissa liikutellaan sekalaista väkeä, ja henkilöitä on jopa liikaa. Herkullisia tyyppejä Utrio luo etenkin höpsähtäneistä sukulaisista, laskelmoivasta pastorista ja maalaisylhäisöstä. Nuorten naisten neuvokkuus näkyy kirjavana: yksi keinottelee kauneudellaan, toinen manipuloi tahtonsa läpi ja kolmas (Hedda) ihastuttaa järkevyydellään. Vanhempien naisten alistuvuus näyttäytyy käytännön sanelemana järkiratkaisuna, mutta ajatukset paljastavat: rouvien illuusiottomuus kertoo siitä, mitä romanssien jälkeen saattaa suhteissa tapahtua ja miten naiset säilyttävät sisäisen omanarvontuntonsa kukkoilevien ukkojen taustalla.
•
Tarkkanäköinen, inhimillisiä heikkouksia hyödyntävä kerronta viihdyttää sen ohella, että ajankuva tapoineen, asuineen ja elämänmenoineen vakuuttaa. Kyllä Utrio on eittämättä lajin mestari, vaikka tässä viimeisessä romaanissa on jonkin verran päälle liimatusti historialuentoa ja piukkaan ahdettua tyypittelyä eri säätyjen edustajista. Nostan koko tuotannolle hattua: ammattilainen.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 