5 syyskuun, 2017 · 8:13 pm

Petina Gappah: Muistojen kirja

Haluan aloittaa kiittäen käännöskirjallisuudesta. Ilman suomennettuja romaaneja käsitys eri maanosista, kansoista ja kulttuureista jäisi kapeaksi, maailmankuva pannukakkumaisen littanaksi. Vaikka fiktio onkin mielikuvituksen leikkiä, kytkeytyy se johonkin todelliseen, josta se on lähtöisin. Siksi on tärkeää saada käännösromaaneja pienistä, vieraista maista maailman toiselta puolelta, vaikka kirjat olisivat alunperin kirjoitettu englanniksi, jonka moni Suomessakin hallitsee. Ainakin minulle lukeminen äidinkielelläni avaa kaikkia kerrotun tasoja toisin kuin vieraalla kielellä.

Zimbabwelaiseen elämänmenoon minut vie Petina Gappahin romaani Muistojen kirja (Tammi 2017, sujuvaksi suomentanut Tero Valkonen). Albiinonainen Memory (oi tuota nimivalintaa!) odottaa ankeassa vankilassa kuolemantuomiota, koska häntä syytetään valkoisen huoltajansa murhasta. Memory kirjoittaa amerikkalaiselle journalistille muistojaan, joihin kuuluvat pelontäyttämä lapsuus, myynti lempeänetäiselle Lloydille, nuoruusmyrskyt ilmeisen erilaisena vauraassa valkoisessa yhteisössä ja kaventunut elämänpiiri vankilassa.

Memory on koulutettu nainen, jonka älykäs kerronta yhdistää mennyttä ja nykyistä tarkoin havainnoin. Ote on paikoin jopa ironinen, joka tapauksessa teksti ei synkistele traagisista aiheistaan huolimatta. Siinä viehättää omalaatuinen elämäntarina ja jännitysaines: mikä lopulta osoittautuu todeksi? Eikä jutelma lillu irrallisena, vaan ihmisiin vaikuttavat yhteiskunnallispoliittiset suhdanteet siinä kuin suku ja uskomuksetkin.

Välillä pidän henkilökuvausta aika etäisenä, enkä oikein saa irti muusta kuin kertojasta. Hyvälle kirjalle on kuitenkin ominaista se, että edetessään se paranee ja syvenee. Niin käy Muistojen kirjalle. Tehokkaasti se panttaa salaisuuksia loppusivuille, joten jännite kestää. Memory kertoo avoimesti – ja ymmärrettäköön sana monimerkityksellisesti, sillä kertojan asemasta saa tehdä johtopäätöksiä oivan osoittelemattomuuden vuoksi.


Usko ja taikausko vievät syvälle kulttuuriin, jossa enteet, henget ja kiroukset elävät todellisina ohuen sivistyskerroksen alla. Pidän oleellisena sitä, miten kirja käsittelee kohtalon ja sattuman vaikutusta ihmiselämään.  Memoryn elämännäkemysvaakakupissa ne vuorottelevat, ja tähän hän kallistuu:

Tuntuu järkevämmältä ajatella, että kysymyksessä on menneisyydestä tullut ngozi. Kaikki muun olisi liian kamalaa – että tietoinen käsi olisi vastannut kaikesta tästä vain pannakseen minut vankilaan oppimaan elämän suuruutta alleviivaavan läksyn, tai että kaikki tapahtui vain siksi, että minä voin löytää telkien takana elämälle tarkoituksen.

Ihmispolo taitaa maailmassa olla ennakoimattomien vaikeuksien riepoteltavana, mutta merkityksellisiä hetkiä kaikkeen kätkeytyy. Esimerkiksi hyvien kirjojen lukeminen ja hyvien ihmisten alleviivaamaton välittäminen säväyttävät. Niin Memorya kuin muitakin.

– –

Petina Gappah
Muistojen kirja
suomentanut Tero Valkonen
Tammi 2017
romaani
307 sivua.
Lainasin kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

3 syyskuun, 2017 · 10:04 am

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma: Kirjailijoiden Hietaniemi

Marjut Paulaharju ja Elise Tarkoma ovat koonneet kulttuurihistoriaa tiivistävän opaskirjan Hietaniemen hautausmaasta. Kirja keskittyy kirjailijoihin, siksi otsikko Kirjailjoiden Hietaniemi (Avain 2017). Kirja sopii kattavaksi katsaukseksi sellaisenaan tai opaskirjaksi hautausmaakävelyille.

Haudat kirja

Opaskirjassa on kaikkiaan noin 200 pienoiselämäkertaa, joissa lyhyesti kuvataan kirjailijoiden elämänkulku ja kokonaiskuva tuotannon luonteesta. Vanhimmat kulttuurihenkilöt ovat 1700-luvulla syntyneitä, nuorimmat 1960-luvun lopulla. Monissa esittelyssä pilkahtaa jokin persoonallinen välähdys eletystä elämästä tai sitaatti tuotannosta. Kuvitus tukee ja elävöittää, sillä kansikuvat kirjailijan teoksista tai kirjailijan kuva poseeraten tai jonkun joukon jatkona muistuttavat eletystä elämästä, ei vain kuolemasta.

Paulaharju ja Tarkoma ovat tehneet mittavan työn kootessaan kunkin kirjailijan tiedot ja tiivistäessään ne pariin sivuun. Tekstit ovat selkeitä ja sujuvia. Kirjassa ei ole vain kaanonin kärkikirjailijoita vaan myös katveeseen jääneitä kynäilijöitä. Siksi oppaan anti lavenee monipuoliseksi koosteeksi, joka tarjoaa uutta näkökulmaa myös kirjallisuushistorian tuntijoille.

Tekijät ovat rohkeasti lajitelleen kirjailijoita teemoittain niin, että kirjan luvuista voi napata erilaisia kävelyreittejä kauniissa ja rauhoittavassa hautausmaaympäristössä. Teemat on rajattu kirjoittajien edustamiin genreihin, ja jokapaikanhöylille kirjan tekijät ovat valinneet jonkin sopivan lajityypin. Joitain yllätyksiä ilmenee kirjailijan sijoittelussa, mutta tekijät valmentavat siihen hyvin alkusanoissaan. Esimerkiksi L. Onerva ja Mika Waltari löytyvät luvusta ”Tulenkantajat vapauttavat taiteen”. Kirjan kävelyreitti voi niin sanotusti myös polkea paikoillaan: luku Krohnien kulttuurisuvusta pakottaa pysähtymää pitkään sukuhaudan viereen, reitti vie siitä vain lyhyen matkan päähän muutaman sukuhautaan mahtumattoman luo.

Tietokirjaviikon kunniaksi testasin opasta tositoimissa. Kuljeskelu hautausmaalla tuntuu sopivan syystunnelmiin, kuulaankirpeään syyspäivään, jolloin puiden lehdet leijuvat oksista maahan ja kahisevat jaloissa maatumiseen valmiina.

Tapailin muutamia reittejä kirjan avulla. Pysähtelin kummuilla ja niillä hiljentyen lueskelin kirjan tekstejä. Kiersin esimerkiksi Tulenkantajien reittiä, poikkesin modernistien poluilla ja Krohnien kulttuuriperheen muistokivillä.

Haudat Kallas

Haudat Hellaakosken runo

Kirjan kartat suhteessa reitteihin ovat havainnollisia. Oppaan lopun hakemistot ovat tärkeitä etenkin kirjan kera hautausmaalla kuljeskelijoille. Esimerkiksi hakemisto, jossa on alueittain lueteltu kirjailijahaudat, on ehdoton, jos haluaakin kulkea kirjan lukujen reiteistä poiketen hautausmaata alue kerralla ja bongata niistä kirjailijoita. Siihen liittyen aloin kaivata kirjan henkilö- ja hautapaikkaluetteloihin sivunumeroa, josta löytää henkilön pienoiselämäkerran. Nyt en löydä kirjailijaesittelyä muuten kuin kirjaa lehteilemällä.

En yleensä julkaise juttuja kirjoista, joita en ole lukenut kokonaan, mutta Kirjailijoiden hautausmaa tekee poikkeuksen. Olen lukenut siitä noin kolmasosan eli hautausmaakävelyni kirjailijoiden osuudet. Valinta on tietoinen, sillä säästelen tekstejä seuraaville kävelyille. Hautausmaalle on hyvä palata tämän kirjan vuoksi mutta myös siksi, että kalmiston hiljaisuudessa lähentyvät elämän mahdollisuudet ja rajallisuus. Joidenkin kuolleiden tekstit uhmaavat aikaa ja elävät yhä, toisten ovat hautautuneet. Mutta eletty on, jälkiä jää.

– –

Marjut Paulaharju & Elise Tarkoma
Kirjailijoiden Hietaniemi. Kulttuurikäveliän opas
Avain 2017
464 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirja vieköön! -blogissa on havainnollinen esittely kirjasta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

2 syyskuun, 2017 · 10:56 am

Hilary Mantel: Margaret Thatcherin salamurha

Toissakesänä hurmostelin Susipalatsissa. Hilary Mantelin lavea romaani hiveli tällaista historiasta ja täyteläisestä kerronnasta nauttivaa lukijaa. Jatko-osa Syytettyjen sali odottaa seesteistä hetkeä, jolloin voin rauhassa upota sen maailmaan. Tässä välissä on oiva hetki lukea lyhyen muodon Mantelia.

Kokoelma Margaret Thatcherin salamurha (Teos 2017) sisältää 11 lyhyehköä novellia. Niminovelli päättää kirjan. Sen luonnehtiminen voisi minusta valottaa kokoelman kokonaistunnelmaa.

Me kaikki tiedämme, ettei Thatcheria murhattu, mutta novellissa pääsemme lähelle tilannetta, jossa se on mahdollista. Minäkertojanainen päästää kotiinsa salamurhaajan, jonka luulee olevan remonttimies. Tilanne on erikoinen ja painostava. Silti asiat saavat edetä omalla painollaan; kertoja mukautuu tilanteeseen, on kuin sivustaseuraaja omassa elämässään, jossa voi tapahtua jotakin kummaa.

Tuollainen henki on mielestäni monessa kokoelman novellissa. Tapahtumien alussa tai kulussa kuultaa outous ja pysähtynyt, erikoisesti aikaa venyttävä henki. Henkilöt ovat mukana mutta tarkastelevat analyyttisen toteavuuden päästä tapahtumia.

Kaikissa novelleissa ei ole niin poikkeuksellista tilannetta kuin Thatcher-novellissa, pikemminkin tarinoiden lähtökohdat ovat aika tavallisia – tarkempi tarkastelu osoittaa, etteivät kuitenkaan. Hyvä esimerkki on aloitusnovelli ”Anteeksi että häiritsen”, jossa sattumatapaamisesta kehkeytyy kummallisen kiusallinen tapahtumakulku.

Mantelin teksti tuntuu painavalta, sillä siitä saa sen vaikutelman, että joka sana on punnittu, virkejärjestys huolella pakattu. Nostan hattua suomentaja Katja Siveniukselle, joka on varmasti kieli keskellä suuta harkinnut ilmaisuja. Nautinnollista kielenkäytön taitoa on siten tarjolla.

Kaikkien novellien sisälle en täysin pääse, eli koen, että minulta jää tajuamatta nyansseja, mikrovärähdyksiä. Tarinoiden merkityksiä joudun miettimään pitkään, hitaasti ja epäröiden. Monet novellit kuitenkin miellyttävät tunnelmallaan. Pidän häiritsevästä epävarmuudesta. Lisäksi novellien lukeminen sopii minulle juuri tähän elämänkulun hetkeen. Kiireisessä arjessa yksi Mantelin novelli kerrallaan – välillä päivien tauko novellien välissä – tuntuu tarpeeksi kattavalta kirjallisuudelta.

Margaret Thatcherin salamurha

– –

Hilary Mantel
Margaret Thatcherin salamurha
suomennos Katja Sivenius
Teos 2017
178 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muita lukijoita esimerkiksi Kirjasähkökäyrä, Mummo matkalla ja Opus  eka.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat:

30 elokuun, 2017 · 4:39 pm

Mervi Heikkilä & Marjo Nygård: Kissatalon asukit

Kirjoitan tietokirjaviikon (28.8. – 3.9.2017) jutun selkokielisestä kirjasta selkokielellä.

 

Tämä viikko on tietokirjojen viikko.
Viikon aikana tietokirjat ovat esillä,
jotta niiden monipuolisuus tulisi tutuksi.
Kirjan aihe voi olla esimerkiksi tiede, taide tai usko.
Tietokirjat voivat olla myös oppikirjoja,
tai ne voivat olla matkaoppaita tai keittokirjoja.
Ne voivat myös kertoa harrastuksista.
Myös elämäkerrat ovat tietokirjoja.

Esimerkiksi kirja Kissatalon asukit on tietokirja,
sillä sen tarinat ovat tosia.
Mervi Heikkilä kirjoittaa kissoista,
jotka on hylätty.
Joka vuosi 20 000 kissaa jää ilman kotia.

Kissatalon asukit kertoo 11 onnellista tarinaa,
joissa kissat saavat uuden kodin.
Kirjassa on tärkeää asiaa:
kotieläimiä täytyy hoitaa hyvin.

Jokaisen kissan tarina on erilainen.
On kiinnostavaa huomata,
että joka kissalla on oma luonne,
Esimerkiksi Jaska vaatii paljon huomiota
ja Pilli nauttii leikistä.
Kirjassa saa myös tutustua Jesseen,
joka pelastaa perheen tulipalosta.

Kissatalon asukit sopii etenkin lapsille.
Lisäksi sitä voivat hyvin lukea kaikki,
jotka ovat kiinnostuneita eläimistä.
Asiat kerrotaan helposti,
ja teksti etenee mukavan sujuvasti.
Vaikka tarinat ovat lyhyitä,
kissojen ja perheiden asiat kerrotaan elävästi.

Jokaisesta kissasta on kuva,
jonka on maalannut Marjo Nygård.
Kuvat sopivat hienosti tarinoihin,
sillä ne ovat selkeitä ja värikkäitä.
Monet kissat katsovat kuvissa suoraan silmiin.
Ehkä ne haluavat sanoa:
”Pidä hyvää huolta eläimistä.”

Kissatalon asukit

– –

Mervi Heikkilä, teksti
Marjo Nygård, kuvat
Kissatalon asukit
Avain 2017
Selkokirja
71 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, Tietokirja

Avainsanat: ,

28 elokuun, 2017 · 8:00 am

Kjell Westö: Rikinkeltainen taivas

Todellista tarinaa on ollut vaikea kertoa minun itsenikin takia. Tai ei oikeastaan minun, vaan pikemminkin niiden roolien takia joita minun on pakko esittää: päähenkilön, todenkertojan, kronikoijan, rakastajan, vihollisen, ystävän, kaikkia rooleja yhtä aikaa.

Todellinen tarina, niin sanoisin monimerkityksellisesti Kjell Westön uutuusromaanista Rikinkeltainen taivas (Otava 2017). Se on todellinen, oikea ja kunnon lukuromaani, jossa kertoja kertoo elämäntarinansa kymmenvuotiaasta kuusikymppiseksi suhteessa lapsuudenystäviin ja rakastettuihin. Se on todellinen myös siinä mielessä, että kertoja pyrkii rakentamaan aitouden illuusiota kuvaten rinta rinnan huonot, ikävät ja hyvät asiat sekä vielä niiden väliin jäävät sameudet.

Alkusitaatti viittaa romaanin kertojan vaikeaan kirjoittamisprosessiin. Palaan myöhemmin kirjan kertojaan, mutta aloitan lukijasta. Itsestäni. Koen alkuvaikeuksia päästä kertojan välittämään maailmaan. Roolinhakuun peittyvä persoona ja ulkopuolisuus askarruttavat. Haparoin varakkaan Rabellien perheen saleissa köyhän kertojan kanssa miettien: miksi tämä? Selviäähän se.

Rikinkeltainen taivas

 

Kuvaava on romaanin nimen rikinkeltainen, alkukesän auringonlaskun hitusen levoton sävy. Rikinkeltainen taivas leviää laajalle. Romaanin voi lukea ainakin sukupolvi-, perhe-, kehitys-, taiteilija- ja rakkausromaanina. Se kertoo paljon siitä, miten onnen hetket ovat ohimeneviä, luonteeltaan ristiriitaisia ja miten vaikeita asioita väistellään, niin että tärkeät asiat tajutaan vasta aikojen päästä. Voisin tiivistää kaiken romaanin loistokkaaseen päätösvirkkeeseen, joka pistää miettimään romaania uudelleen ja uudelleen:

Mutta mitä me muistamme, ja mitä me oikeastaan rakastamme?

Romaani on myös sivusta seuraajan kuvaus ylemmyydentuntoisista raharikkaista suomenruotsalaisista, jotka kohteliaina hurmaavat ja ärtyneinä karkottavat. Se taltioi lähivuosikymmenten ilmiöitä fokusoiden ne perityn omaisuuden haltijoihin ja henkilöihin, jotka ovat sukujensa ensimmäisiä ylioppilaita. Ystävyyden kuminauhankestävistä siteistä kirja kertoo niin, että välittäminen, alistaminen, kaunat, salaisuudet ja lojaalisuus sotkeutuvat tyystin keskenään. Lähentymisen ja etääntymisen vuorottelu kuuluu oleellisesti kertojan maailmaan, ja niin Alex, Stella, Linda, Krister, omat vanhemmat ja muut pysyvät pohjimmiltaan arvoituksina.

Kerrottu ankkuroituu tukevasti paikkoihin, etenkin merenrantoihin, mutta myös aikoihin. Maailmantapahtumat tulevat kirjassa esille mainittuina uutisaiheina mutta myös henkilökohtaisesti. Henkilökohtaisuus voi syntyä myös mutkan kautta, esimerkiksi sellaisia ovat kertojalle Stella-rakkaan tyttären arabitaustainen poikaystävä tai kuvauskeikka Lampedusalla.

Ja nyt pääsen itse asiaan, kertojaan, henkilöön, joka ei ollut koskaan uskaltanut opetella tuntemaan itseään. Hän on jopa itselleen epäluotettava kertoja, mikä saa minut paradoksaalisesti uskomaan häneen. Tosin en aivan tavoita minäkertojan pätemisen tarvetta rakastajana, jotain hän sillä tietysti todistelee. Mielenkiintoni kohdistuu etenkin kohtiin, jossa kertojalle sanotaan suoraan jotain ikävää hänen persoonastaan ja käytöksestään. Ne ovat vastavaloja, oikeastaan kirkastajia. Kertojan tietynlainen määrittelemättömyys hiertää ja kiehtoo, ja vihdoin löydän oikeat sanat kuvaamaan häntä. Se tapahtuu aivan yllättävässä yhteydestä, ei siitä enempää, mutta ne sanat: ”– – te olette mato, joka kiemurtelee jokaisessa koukussa jonka löytää.”

Westön varmuus kertojana ihastuttaa. Tapahtumat, tilanteet, tunnelmat ja sanomiset seuraavat toisiaan ketjusilmukoina, jotka sitovat ajat, paikat ja tavat. Toistuvasti kertoja käyttää konstina sitä, että hän valmistelee lukijaa etukäteen siihen, että jotain käänteentekevää tapahtuu. Siten kokenut tekstivirkkaaja koukuttaa. Ja tämä vielä: Westön tuttuun tyyliin populaarikulttuuri vaikuttaa henkilöihin, resonoi mielialoihin.

Rikinkeltainen taivas on myös kirja kirjoittamisesta, siitä, miten kirjailijauransa kupruja kestänyt kirjoittaja löytää ainoan oikean tavan lähestyä tekstiä. Romaanin kirjailijaa proosan luominen auttaa ymmärtämään, mitä tapahtui ja tapahtuu. Samalla hänelle ehkä avautuu tapa lähestyä omaa itseä ja läheisiä, ja kiinnostavasti kaikki on kovin tietoista lukijalle suunnattua valikoitua tilitystä. Hieno romaani tämä on, täyteläinen ja tyhjentämätön.  Rikinkeltainen taivas loistaa pimeyden ja valon välissä värjäten rakkauden auringonlaskun sävyin.

– –

Kjell Westö
Rikinkeltainen taivas
käsikirjoituksesta suomentanut Laura Beck
Otava 2017
romaani
459 sivua.
Ostin kirjan.

Muita blogijuttuja:
Jokken kirjanurkka
Jorma Melleri 
Kirjasta kirjaan
Liukkonen

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

24 elokuun, 2017 · 11:55 am

Suomi on runo

Nyt ei voi enää kukaan väittää, että runoja on vaikea löytää. Älypuhelimia on yli 90 %:lla aikuisista ja muita nettihärpäkkeitä niiden lisäksi. Jos kirjakaupan tai kirjaston runohyllyt tuntuvat olevan tavoittamattomissa, riittää googletus Suomi on runo. Yhden klikkauksen päässä on monipuolinen katsaus suomalaiseen nykyrunouteen.

Tuija Välipakka on ideoinut runosivuston, jossa itsenäisyyden juhlavuotena ilmestyy joka maanantai yksi runo nykyrunoilijoiltamme. Välipakka ylläpitää runosivustoa ja on kutsunut runoilijoita julkaisemaan uuden runon ajatuksena, että blogi taltioi tuleviin vuosiin vuoden 2017 suomalaisen, ainutlaatuisen runomaiseman nautittavaksi yhä uudelleen. Idea on loistava!

Poimin tähän mennessä julkaistuista runoista jotain käynnissä olevan Runokuun rakkausteemaan sopien. Monet runot kylläkin valottavat runojen puhujien asemointia maailmaan, silkkaa lemmenlyriikkaa en monesta runoista tunnista.

img_6860

Merja Virolaisen leikittely ilahduttaa. Yhden kirjaimen heitto sanassa muuttaa ratkaisevasti merkitystä. Sellaista kieli on. Mutta mieli voi silti tehdä tepposet. Vaikka Virolaisen runo luettelee, mitä rukkaus on tai miten se vaikuttaa, kummasti vain sanan ensimmäisen u:n haluaa kääntää a:ksi. Eläköön se pieni ero, joka muuttaa tutun riemastuttavan odottamattomaksi.

Tero Liukkosen runossa on lihallisen rakkauden tunnelmia, mutta lumoavan rakastetun hiusten värin ja heilahtelun ynnä muun konkreettisen ohella hamutaan perimmäisiä kysymyksiä: on pieni elämämme unesta laadittu / ja vain kuolemalla kuoleminen lakkaa. On rakastettuja, pieniä kuolemia ja sitten iso vääjäämätön, joka on koko ajan käynnissä. 

​Liu’un rakkaudesta kuolemaan. Siihen viittaavia runoja kokoelmassa on useita. Sinikka Vuolan runossa on leijailevaa ilmavuutta, kiehtovaa raskaan ja kevyen keinua. Kuolleen kanssa elokuvahetki tai lasillinen vie minut ensin miettimään rakasta vainaata tai rakasta, johon rakkaus on kuollut, mutta päädyn hetkiin, jolloin tunne hetkeksi jäätyy, peittyy lumeen. Runo päättyy pilkkuun: jotain jatkuu vielä, pisteen lopullisuus on vältetty. Ja sitten minuun hiipii epäilys siitä, että pilkun jälkeen voi seurata valkoinen tyhjyys.

Tuija Välipakan aloitusruno vie hautausmaalle. Konkreettinen paikka yhdistyy mielentilaan: hautausmaa on tila jossa aika stop. Nautin runon sanojen merkityksillä leikkimisestä, konkreetin ja abstraktin vuorottelusta. Runo johdattelee lopuksi minut Runokuun aihelmaan, rakkauteen, liikuttavasti lepattavaan toivoon kuoleman edessä: koska on jo syksy / kaksi perhosta takertuu toisiinsa /  ja sykkii ilmassa kuin sydän / stop

Välipakan runon voi kokea pelkän tekstin lisäksi visuaalis-auditiivisesti, sillä siitä on tekstin rinnalla video. Se tuo tekstin tulkintaan uusia elementtejä.

Vielä on Suomen 100-vuotisjuhlinnan viikkoja jäljellä. Mielenkiinnolla seuraan, mitä maanantaisin Suomi on runo julkaisee. Runon juhlaa ainakin.

– –

Suomi on runo: http://suomionruno.wixsite.com/suomionruno

#runokuu #runo100

Seuraa kirjabloggaajien Runokuu-virtaa:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden.

2 kommenttia

Kategoria(t): Runot

21 elokuun, 2017 · 6:06 am

Runokuu & Jarkko Laine: Elsassin tytön runot

– –
Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?
– –

Näin kysyy Jarkko Laine yhdessä runossaan. Houkutteleva, himottava kysymys, samalla myös surullinen. Mitä kaikkea arvaamatonta, ennen kokematonta kaikkien kansien välissä lymyää? Mitä jos kirjaa ei löydetä luettavaksi? Mitä jos vuosientakainen kirja katoaa lukijoilta? Mitä jos etenkin runokirjat jäävät lukematta? Asialle täytyy tehdä jotain!

Tämän vuoden Runokuu-festivaali herättelee lukemaan uusia ja vanhoja runoja, jotta kirjojen sisukset välittyisivät. Minä ja muutama muu kirjabloggaaja (katso käynnistyspostaus tästä) otamme Runokuu-haasteen vastaan ja avaamme runokirjojen sisuksia pöyhien tämän vuoden teemaa, rakkautta.

Runoista

Haasteen runokirjavalintani on Jarkko Laineen kokoelma Elsassin tytön runot (Otava 2003), jossa runot otsikoidaan ytimekkäästi numeroin. Aloituskysymys on runosta numero 78. Kaikkiaan runoja on 90 ja päälle yksi bonusruno. Alkusanoissa paljastuu se, että alkupuolen runot ovat ilmestyneet jo aiemmin ja runoilija on muokannut niitä.

Mutta vielä tuosta alkukysymyksestä. Esimerkiksi tuotteliaan Laineen kirjojen sisällä muhii ajatonta ainesta, vaikkei niitä ilmeisesti enää viljalti lueta. Siellä kansien kätköissä aarteita piileksii; ovat ne olemassa, mutta pitää niitä joidenkin lukea, jotta ne ovat jaettavissa. Sillä sanoilla syntyy maailmoita, joita ei koskaan ennen.

83. RUNO

Kevät niin kuin lukutaito, peltoon joku piirtänyt, lumella multaan
tai mullan lumeen, juna kiitää, kirjaimia ei voi unohtaa
kun ne on nähnyt, mutta runous on yksinäinen paikka elää.
Vanhat puut monista vanhoista asioista viisaimmat,
itse tuntea kuin kuva vernissan alta tahtoisi vastata puheeseen,
toiset pitävät onnen aikana sitä kun suru hetkeksi unohtuu.

En yleensä siteeraa kokonaisia runoja (tunnollinen tekijänoikeusnoudattaja), mutta nyt se tuntuu pakottavalta. Ei runo 83 ole vaikuttavin kokoelman runo, mutta siinä on niin hienosti kaikkea runomaisuutta: luontosymboliikkaa, kielikuvia kielellä leikiten, monitahoisia mielikuvia, yllättäviä yhdistelyjä, monitulkintaisuuksia, avaavia ajatuksia. Koko kokoelmassa minua ihastuttaa selkeä sanominen, suoruus, tietynlainen helppous ja ankkuroituminen reaaliin, todellisuuskouraisu – eikä mitään epäilystä, etteikö sanojen painoa ole punnittu lyriikan vaa’alla.

Elsassin tytön runot

Rakkaudesta

Elsassin tytön runot hehkuvat rakkautta. Se on jopa niin polttavaa ja kuluttavaa, että minun on pakko pitää pitkiä taukoja runojen välissä. Runon puhuja puuhaa välillä jotain muutakin kuin vehtaa rakastettunsa kanssa, muistelee rakkauttaan ja ikävöi, mutta pakahduttava tunne on keskeistä. 

Miespuhujan into naiseensa hyökyy välillä jopa yli. Kestän sen, sillä siinä on aitoa iästä riippumatonta rakkaustunteen levottomuutta ja epävarmuutta varmuuden sisällä, heittäytymistä ja haavoittuvuutta. Toisaalta olen melkein kateellinen siitä, miten puhuja runojen rakastettua palvoo ja miten rakastettu on ihailtu ja hyväksytty sellaisenaan; toisaalta lemmenleiskunta äityy jopa ahdistavaksi väijymiseksi. Aivan kuin rakastettu olisi alituisen silmälläpidon alla, kaiken kestävän rakkauden pyhittämänä.

Laineen rakkausrunoissa sävyt vaihtelevat laajalla skaalalla tunteen kuolemanvakavuudesta leikkisyyteen. Runojen puhuja saattaa möyriä masennuksessa tai rakkautensa varmuudessa, toisaalla hän aloittaa runon Pusseli P.U.S. tai viittaa kevyesti populaarikulttuuriin tai tunnistettavaan aikaan ja paikkaan (katso Laineen Turku-kotiseuturakkaudesta täältä). Erotiikka on välillä suorasukaista, välillä viitteellistä. Tietyt asiat runoissa toistuvat kuten kissat, sade, kadut ja puut, mutta usein pääsen myös yllättymään arvaamattomista runokuvista.

Elsassin2

Huolimatta runojen puhujan yksityisistä, monesti yksityiskohtaisista kokemuksista, kokoelman tunne tuntuu.  Esimerkiksi seuraavan runon kieli ja kuvasto hyrisevät monin taajuuksin.

55. RUNO

Päivänvalo kielletty meiltä,
me yön asukkeja olemme, kaatosateen takana
sateenvarjotta, koskaan pysähtymättömään taksiin valmiit.

Silmänräpäys, kohtaloperhosen siiveniskut kaikki.
Putoaa lehti – helähdys hukkuu haravoimattomaan nurmikkoon.

Kummastelen sitä, että kirjastosta lainaamaani kirjaan joku lukija oli tehnyt tähän runoon KORJAUKSEN. Lyijykynällä tuntematon, tyytymätön lukija oli tuhertanut ”sateenvarjotta” sanan päälle ”sateensuojatta”. Ehei, kyllä ”varjo”-sanan konnotaatiot väkeviä ovat. Pisteet Laineelle, miinukset lyijykynäeditorille.

Runokuun haastava kuumotus

Tässä pieni yritykseni palauttaa Laineen tuotantoa luettavaksi. Nyt tiedän jotain siitä, mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta. Laine kuoli kesken kirjailijauransa. Sitä suren – ja uskon runoilijan kokemukseen:

– –
olen 55 ja vasta nyt alan tietää millainen runon pitäisi olla,
kaunista kuin norjalainen villapaita, taikka pelkkä lanka – 
värjätty tai värjäämätön, makuja on niin monta;
– –

Makuja on niin monta, ja hyvä niin, samoin lähestymistapoja ja katsantokantoja. Seuraapa, miten kirjabloggaajarypäs rakkausrunoja ruotii Runokuu-festareiden aikana:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena

27.8. avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien kirjoittaa rakkausrunoista. Haastamme kirjoittajat ja lukijat jakamaan ikimuistoisia tai muunlaisia runokokemuksia postaten tai kommentoiden. 

#runo100 #runokuu

– –

Jarkko Laine
Elsassin tytön runot. Runoja
Otava 2003
112 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Avainsanat:

19 elokuun, 2017 · 6:59 pm

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista

Erkka Mykkänen sai päivänä eräänä idean jatkaa tai varioida fanittamansa kirjailijan teosta. Hän veti hankkeeseen mukaan muita ja päätyi toimittamaan novellikokoelman Jatkuu! (Gummerus 2017). Kymmenestä kotimaisesta klassikosta kimpoaa nykykirjailijoiden omaääniset variantit.

Novellit jakaisin karkeasti neljään kastiin. Muutama juttu on suoraa jatkoa esikuvaromaanille, ei imitoiden mutta tyyliä tavoitellen (Seitsemän veljestä ja Sinuhe). Pari kirjan tekstiä pysyy alkuperäisen proosan ympäristössä ja mentaliteetissa, mutta vie tarinaa uusille urille (Kalevala ja Ylistalon tuvassa). Jokunen kertomus ottaa alkutekstin tarinasta ytimen ja muokkaa siitä modernisoinnin (Mirdja, Rautatie, Sudenmorsian ja Taikatalvi). Neljäs joukko tekstejä on sellaisia, jotka irtautuvat alkuperäisestä leikittelemään kerronnan omistajuudella (Hanna ja Rakastunut rampa).

Pidän novellien tyylien vaihtelusta ja kirjavuudesta. Siinä missä Laura Lindstedt ja Anu Kaaja hengästyttävät kokeellisuudellaan, Antti Heikkinen naurattaa terävänleppoisasti ja Juha Hurme hurmaa tekstirytmillä. Mieli tekisi monesta novellista raapaista ajatuksia, mutta keskityn nyt kolmeen.

Jatkuu

*

Aloitan Juhani Karilan novellista ”Sudenmorsian – Halfbreed”. Aino Kallaksen intensiivisen romaanin sijoittuminen novellissa peliympäristöön viehättää. Juju on lähinnä pelaajapojan tunne-elämän lämpimässä kuvauksessa ja Sudenmorsian-romaanin teemojen tulkinnassa, joka välittyy teiniparin dialogissa. Novelli antaa aihetta miettiä nuorison kirjojen lukemista tai lukemattomuutta. Karilan tekstistä taitaa tulla ”must” äidinkielen tunneille.

– Sano yksikin kakstuhattaluvulla kirjoitettu fantasiakirja, joka on hitti itekseen? Ei semmosia vaan oo. Enkä mää tiiä, onko kirjasarjoillakaan kohta ennää mittään väliä. Tai siis, kuka muka lukkee ennää?

*

Saara Turunen on vaikuttunut Minna Canthin Hannasta. Turusen novellissa äänessä on Canthin Hanna, mutta hän tuntee samalla Turusen novellin kirjailijan. Aikaraja häviää näiden naisten väliltä: ”Hän näkee miten onnellinen minä olin, miten nuori ja hehkeä, ja miten pilalle kaikki meni syistä, joita on vaikea summata.” Hannan ja novellin kirjoittajan yksinäisyys ja sydän syrjällään olo koskettaa. Kerronta on monitasoista, tyyli tiivistä. Hanna on Hanna; Hanna on novellin kirjailijan äänitorvi niin kuin aikanaan Canthin; Hanna on novellin kirjoittajan samastumiskohde ja ponnahduslauta.

Naisten alisteinen asema Canthin aikaan, Canthin kirjoissa ja sittemmin kirjallisuuskaanonissa saa osakseen ansaittua tölmimistä. Pidän Turusen novellin eläytyvyydestä ja kiukusta.

Ja nyt kirjailija on saanut tarpeekseen. – -. Jos hän saisi päättää klassikoiden kaanonin, päättäisi hän toisella tavalla. Hän ei viittaisi elämänsä aikana enää yhteenkään sikamiehen teokseen, niihin viitataan ihan tarpeeksi joka tapauksessa.

*

Melkein tunnen piston sydämessäni siirtyessäni seuraavaan klassikkoon. Mielessäni kaikuvat Turusen novellin sanat, nämäkin: ”- – tarinani kirjoittajan talo ei olisi alituisen purku-uhan alla, vaan se olisi museoitu samalla tavalla kuin mitättömämpienkin mieskirjailijoiden mökeille on tehty.”  Eihän tuo pisto voi tarkoittaa ikisuosikkiani, kaanonin kärjessä kekkuloivaa miestä? En pidä häntä sikamiehenä enkä mitättömänä, vaikka vain miesten kehityksestä kertoi. Feministinä itseäni pidän, ja soisin entisille ja nykyisille naiskirjailijoille näkyvyyttä, silti minun puolestani paikkansa kaanonissa saa pitää myös Aleksis Kivi.

Kuinka ollakaan: Turusen novellin ajatuksiin resonoi Petri Tammisen viidestoista luku Seitsemälle veljekselle. Tamminen tavoittaa Kiven kielen ja veljesten persoonien tyylin. Novellin alku ja loppu läikähtelevät kivimäisinä luontokuvauksina, ja niiden välissä veljekset viettävät sanaillen keski-iän kesäpäivää. Eerolla on asiaa, kahteen sanaan tiivistäen: hegemoonillinen maskuliinisuus. Sen aika on ohi, ja muutakin:

Eero: Turku taikka Tukkiholma, jossakin siellä nyt leivottiin pöytäämme leipä, jossa meillä on paljon pureskeltavaa, sen myönnän. Vaan tahtoisinpa tarjota vielä paakkelssin päälle, sillä tosi on se sana ja vastaanottamisen arvoinen, että koko tämä riivatun sukupuolibinärismi on systeeminä syrjivä, sekä heteroille että sateenkaariväelle eritoten.

Novelli hyrisee huumoria – tiedä häntä, on jopa tämän ajan näkövinkkelistä anteeksipyyntö Kiven romaanin äijäily-yksipuolisuudesta. Se voi olla myös lempeän satiirinen huomio siitä, mihin veljesten olisi kyettävä päästäkseen nykykaanoniin. Joka tapauksessa veljessarjan välkyimmän johdolla seitsemän miehen voima vääntyy tasa-arvon suuntaan. Kun Kiven kehitysromaanissa veljeksistä tuli yhteiskuntakelpoisia, Tammisen novellissa heistä on tulossa nyky-yhteiskuntakelpoisia jälleen yhteisen motivoinnin ja päätöksen jälkeen.

Juhani: Juuri näin ja siitä poikki.

*

Jatkuu! -kirjan novelleita edeltää kirjailijoiden lyhyet kootut selitykset novellin pohjaksi valitusta tekstistä. Monista niistä huokuu se, että klassikot elävät tai ovat iloiseksi yllätykseksi heränneet uudelleen henkiin. Yksi kirjan tarkoitus on palauttaa novellista innostunut lukija alkutekstiin. Ainakin niin kävi minulle, sillä päivitän seuraavaksi Canthin Hannan, jonka sain suit sait sukkelaan tablettinäytölle Kansalliskirjaston nettisivuilta.

– –

Jatkuu! Fanifiktiota kirjallisuutemme klassikoista
Toimittanut Erkka Mykkänen
Gummerus 2017
novelleja
252 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jatkuu_sisällys

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Avainsanat: , , , , , , , , ,

19 elokuun, 2017 · 9:06 am

Riad Sattouf: Tulevaisuuden arabi 3

Uskollisena tyylilleen Riad Sattouf jatkaa lapsuutensa kronikointia. Tulevaisuuden arabi 1 ja 2 (linkit juttuihin tässä ja tässä) on kuvannut Riadin varhaislapsuutta, ja nyt osassa Tulevaisuuden arabi 3 kouluikäinen Riad asuu perheensä kanssa alkeellisessa Tirma’lan kylässä Syyriassa. Sarjakuva kertoo 1980-luvun puolivälin syyrialaisseuduista, jotka nyt käynnissä oleva sota on raunioittanut. Vaikkei lasten kouluolot ole kummoisia Tulevaisuuden arabi 3 -sarjassa, vaikeaa on ajatella nykylasten tilanteita.

Tulevaisuuden arabi 3Piirrostyyli ja väritys pitävät kutinsa, eli piirrosjälki etenee johdonmukaisesti ja selkeästi. Pidän entiseen malliin siitä, miten säästeliäästi Sattouf käyttää tehostevärejä. Kun punaista ja vihreää roiskahtaa, se tekee aina vaikutuksen. Muuten selkeisiin piirroksiin taustavärinä käytetään vaaleanpunaista – mielenkiintoinen väri syyrialaiselämän sävyttämiseen. Kun tarinassa poiketaan Ranskaan, väri vaihtuu vaaleansiniseen.

Kuva ja teksti täydentävät toisiaan, ja ominaista ovat pienitekstiset selitykset kaunokirjoituksella, kun muu teksti on täsmällistä tekstausta. Tekstipainotteinen sarjakuva kuvailee lapsen kokemusta kahden kulttuurin välissä, jossa suuria suunnitteleva isä alkaa paljastua tyhjiä puhuvaksi jämähtäjäksi ja ranskalaisäidin pinna alkaa kunnolla kärventyä. Äiti odottaa kolmatta lasta, jolloin mukavuuksien ja omakielisten verkostojen puute hiertää.

Vaikuttavaa sarjakuvassa on pikkupoikien oman maailman tallentaminen. Kiinnostuksen kohteet ja uskomukset versovat, ja silloin kuulopuheet väärinymmärryksineen vaikuttavat lasten ajatuksiin ja tekoihin. Mietin, mitä tapahtuu, jos kasvatus ja koulutus ovat vaillinaisia ja johtopäätökset tehdään kypsymättömin huhuin ja ennakkoluuloin vailla tietoa. Siitä sarjakuva antaa viitteitä. Se säväyttää tänään, kun mietin, miten ihmiset kykenevät satuttamaan toisiaan esimerkiksi kulttuurilietsonnasta johtuvin syin.

Etenkin mieleen jäävät sukuriidat, ympärileikkausasiat ja Riadin maailman vavahtelu Gonan Barbaari -videon vaikutuksesta. Pikkuhiljaa Riad  tiedostaa kodin kahden kulttuurin eroja. Esimerkiksi syyrialaisen koulumaailman vertatuminen ranskalaiseen vastaavaan avaa aika lailla Riadin silmiä. Naisten ja tyttöjen asemaa poika ei erityisemmin pohdi, mutta silti sarjakuvassa teema on välillisesti esillä.

Eikä tämä jää tähän! Kirja päättyy jälleen tempoilevan isän järjestämään yllätykseen. Jään jännittyneenä odottamaan jatkoa. Ja se pitää vielä todeta, että Sattouf tallentaa riipivästi perhettään ja vanhempiensa kotiseutuja lapsen silmin. Hän näyttää ja jättää johtopäätökset lukijalle.

Huomaan, että Tulevaisuuden arabi monin tavoin laittaa ajatukseni levottomiksi. Tarkoitan sitä, että joudun miettimään käsityksiäni kulttuurisista tavoista ja käsityksistä sekä siitä, mitä ne minulle merkitsevät. Kiinnostava sarjakuva pakottaa pohtimaan maailman menoa – ja niin yksityisellä taiteilijan lapsuusmuistelolla on yleisiä tarkoituksia.

– –

Riad Sattouf
Tulevaisuuden arabi 3
Lapsuus Lähi-idässä (1985 – 1987)
suomentanut Saara Pääkkönen
WSOY 2017
150 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muissa blogeissa: Kirjojen keskellä, Mari A ja Oksan hyllyltä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, sarjakuva

Avainsanat:

15 elokuun, 2017 · 6:05 am

Leena Paasio: Menetetty tyttö

Leena Paasion toisessa romaanissa Menetetty tyttö sivutaan mielenkiintoisesti esikoisromaanin Melkein äiti henkilöitä. Melkein äiti kertoi koskettavasti uusperhekuvioista, ja sen päähenkilö Anu perheineen on oleellinen osa uutukaisen henkilögalleriaa. Pidän siitä, että pääsen seuraamaan sivusta vanhojen tuttujen käänteitä, mutta pääkäsittely on jossain muualla.

Menetetty tyttö -romaanissa kertojana on kolmekymppinen Johanna, joka palaa Keniasta parin vuoden opettajapestin jälkeen. Hän siirtyy kuvismaikan sijaiseksi Anun rehtoroimaan kouluun. Paasio tuntee hyvin koulumaailman, joten lukija pääsee aitiopaikalle koulun yhteistilaisuuksiin, opetustuokioihin ja Johannan nimikkoluokan leirikouluun. Hauskasti uuden perusopetuksen opetussuunnitelman kokonaisuusajatteluun johdatellaan ilmiöpohjaisissa projekteissa, joissa Johanna on mukana.

Myös opettajahuonepersoonallisuuksia esitellään. Eläväisesti näkyvät tietyt kuppikunnat, myötäilijät ja vastustajat. Tulee mieleen Annika Lutherin Opettajainhuone, ja myös Petri Vartiaisen romaaneissa kuten Miehen ryhti näitä tyyppejä tapaa. Paasio kuvaa myös aitoa solidaarisuutta ja ystävystymistä työkavereiden kanssa. 

Mielenkiintoista on se, että romaanissa omaan yläkouluun säilyy monilla jonkinlainen napanuora: Johanna on kyseisen koulun kasvatti, ja muutamia yläkoulusta ammattikouluun siirtyneitä ja sieltä valmistuneita kuvataan hellyttävästi. Muutama nykyteini saa romaanissa äänensä kuuluviin, ja muukin kouluarkea välittyy kuten winhailu vanhempien kanssa ja oppilashuolto, aika viitteellisesti ja ennalta arvattavasti.

Romaani kertoo yhdestä lukuvuodesta, jonka aikana Johanna saa otteen yläkoulunuorista ja hajallaan olevasta elämästään. Kenia-kokemukset ovat jättäneet häneen syvät jäljet, joita hän pikkuhiljaa parantelee. Menetetty tyttö -nimi viittaa kirjaimellisesti ja konkreettisesti afrikkalaisten uskomusten vuoksi menetettyihin tyttöihin, mutta myös kotimaan tytöille tapahtuu sellaista, että menettämistä on syytä pelätä. Tyttöyden asema eri kulttuureissa ja yhteiskuntaluokissa näkyy romaanissa tarkasti.

Menetetty tyttö

Kirjassa sekottuvat sanomaromaani, taiteilijaromaani ja kouluromaani. Usein se keikkuu chick litin rajapinnalla, sillä juoniainekseen kuuluu lajityypille ominainen romanssi, jossa ensin inhotaan, sitten himoitaan, ja siinä välillä kärvistellään. Romaanissa on paljon henkilöitä ja aihelmia, ja monet niistä sivuutetaan nopeasti, mistä seuraa tietynlaista pintapuolisuutta. Dialogissa hihkutaan monesti hienoa ja kaunista, eikä aina suuhun sovi kirjallinen kieli, esimerkiksi ”tuta”-verbi jää klöntiksi kurkkuuni. Muuten en valita, sillä sujuvaa kuljetus on.

Menetetty tyttö piti minua selkeästi etäämmällä verrattuna Melkein äiti –romaaniin. Tämä toinen romaani astui vakavista aiheista huolimatta askeleita kohti viihdettä, mikä ei sinänsä haittaa. Viihdyin kyllä kirjan kanssa, ja jotain varmasti kertoo se, että luin sen yhtä kyytiä alusta loppuun.

–

Leena Paasio
Menetetty tyttö
Kosmos 2017
romaani
318 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Kirjasta on kirjoittanut myös Kirsin Book Club.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

14 elokuun, 2017 · 10:00 am

Runokuussa postataan rakkausrunoista

Joskus nuorena törmäsin ”Kun mun tuttuni tulisi” -kansanrunoversioon. Olin vaikuttunut, ehkä jopa jotenkin järkytetty sen ehdottomuudesta. Siitä, että väkevää, vimmaista tunnetta ei mikään estä.

Kun mun kultani tulisi,
armahani astelisi,
tuntisin ma tuon tulosta,
arvoaisin astunnasta,
jos is vielä virstan päässä
tahikka kehen takana,
Utuna ulos menisin,
savuna pihalle saisin,
kipunoina kiiättäisin,
liekkinä lehauttaisin;
vierren verehen menisin,
supostellen suun etehen.
Tok’ mie kättä käpseäisin,
vaikk’ ois käärme kämmenellä;
tok’ mie suuta suikkajaisin,
vaikk’ ois surma suun eessä;
tok’ mie kaulahan kapuisin,
vaikk’ ois kalma kaulaluilla;
tok’ mie vierehen viruisin,
vaikk’ ois vierus verta täynnä.
Vaanp’ ei ole kullallani,
ei ole suu suen veressä,
käet käärmehen talissa,
kaula kalman tarttumissa;
suu on rasvasta sulasta,
huulet kuin hunajameestä,
käet kultaiset, koriat,
kaula kuin kanervan varsi.
(Juhla-Kanteletar, WSOY 1983)

Sitä luulisi, ettei tuosta voi pistää lemmenlorutelua paremmaksi, muttei ole yhtä aikaa eikä tapaa ilmaista ihmiselon ydintunnetta. Rakkausaihe ei ihan äkkiä lyriikassa tyhjene. Siksi sopii osallistua viikon päästä alkavaan rakkausrunoteemaiseen Runokuu-haasteeseen.

Heinäkuista Runokävelyä (katso runokävelystä tästä) ideoinut kirjabloggaajaporukka on mukana nyt elokuussa Runokuu-festivaalin (21.–27.8.) haasteessa postaten rakkausrunojuttuja. Festivaalin järjestäjä Nuoren Voiman Liitto ja yhteistyökumppani Kirjasampo innostavat lukemaan runoja rakkaudesta. Siispä teemme työtä käskettyä.

Porukkamme vapaasti valitsemat rakkausrunokokemukset ilmestyvät seuraavasti:

21.8. Tuijata 
22.8. Hyönteisdokumentti 
23.8. Reader, why did I marry him? 
24.8. Eniten minua kiinnostaa tie
25.8. Kirja vieköön!
26.8 Lumiomena
27.8. on avoin päivä kaikkien kirjabloggaajien postata rakkausrunoista.

Julkaisemme tällaisen aloituspostauksen nyt 14.8.2017 klo 10 yhtäaikaisesti: katso linkeistä, miten meistä kukin aiheeseen tarttuu. Haastamme sinut mukaan muistelemaan ikimuistoisia tai muunlaisia rakkausrunokokemuksia ja hankkimaan uusia.

Mistä löydät rakkausrunoluettavaa? Esimerkiksi Kirjasammossa on 20 kokoelman lista teemaan sopivista nykyrunokokoelmista, ja lisää runoteoksia rakkaudesta eri maista ja aikakausilta voi selailla Kirjasammossa haulla ”rakkausrunot” tai ”runokokoelmat rakkaus”.

Kanteletar

Kuvia runojutuista ja -nostoista voi jakaa somessa tunnisteella #runokuu. Kirjabloggajilla on vuoden loppuun käynnissä runonluentaa tunnisteella #runo100.

Minä alan maistella haastetta ja ylipäätään runoutta seuraavalla runosäkeellä, ja tyrkkään sen teaseriksi runosta, jonka runoilijaan palaan viikon kuluttua. Kukahan on kyseessä?

Mitä kirjojen sisällä on silloin kun ei niitä lueta?

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

12 elokuun, 2017 · 6:22 pm

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä 

Pasi Ilmari Jääskeläinen ruopii kissanhiekat silmilleni uutuudessaan Väärän kissan päivä (Atena 2017). Tarkennan: yhdenpäivänromaanista sinkoilee tunnelmia, juonenkäänteitä ja käsittelytapoja niin, että silmät on sumentua. Se, mitä näen, on kiinnostavaa.

Kissa vie nyt kieleni, enkä paljasta kirjasta paljoakaan. Romaanissa kertoo kissankokoinen ympäristösuunnittelija Kaarna Marrasvirran kaupungin karnevaalipäivänä, jolloin Kaarnalla on puistonavauspuhe ja vaimolla on tutkimuksensa julkistamispäivä. Onnistuneen päivänalun vaimon ja tyttären kanssa keskeyttää puhelu Kirsikkapuistosta, jossa muistisairas, Kaarnan ammoin maailmankuulu psykoterapeuttiäiti vetelee viimeisiään. Ja siitä käynnistyy vaiheikas matka menneeseen, nykyisyyteen ja tulevaan.

Silloin aika riisuutui edessäni ja paljasti itsensä minulle: näin, että menneisyyden perspektiivi on litteä ja että ne kuukausina ja vuosina mitattavat etäisyydet, joiden perusteella mielemme järjestelee muistikuvat, ovat pelkkä illuusio.

En ehdi kissaa sanoa, kun mieleeni vyöryy valtoimenaan ajatuksia, joita Väärän kissan päivä herättää muistista ja muistoista. Mikä ihminen on itselleen ja muille, kun hän ei enää muista? Mitä ihminen muistaa, kun hän muistaa: omia tulkintojaan, todella tapahtunutta vai muiden syöttämiä vaihtoetototuuksia? Miten paljon toisista on tarpeen tietää tai muistaa? Miten voi lähentyä loitonneita? Nämä kirjan keskeiset teemat koen itselleni tärkeiksi ja teemojen käsittely fantasiaverhottunakin vaikuttaa. Siksi suosittelen humpsahtamista Jääskeläisen kaivamaan kaninkoloon – ups – virittelemään kissankehtoon.

Kissa vieköön, miten Jääskeläinen leikkii allegorioilla ja nimillä. On lapsuusmielikuva ystävästä nimeltä Oberon, keijujen kuninkaana tuttu; vaimon nimi on Minerva, viisaaksi tiedetty; äiti-Alicen nimi tunnetaan ihme- ja peilimaasta. Ja niin edelleen. Pitääkö vielä avata Marrasvirta tai Kirsikkapuisto? Tai murakamilaiset pakkomielteet (tässä pisamat, Murakamilla korvanlehdet) ja kissat? Tai kaikki muut kirjan kissamaisuudet, jotka ovat saaneet alkunsa sanalaskusta: ”Kulje vaikka virsta vaaraa, mut älä katso kissaa väärää.” Ihan kuin Jääskeläinen irrottaisi kaikki esteet ja antaisi vain mennä. Aiemman tuotannon hallitut spefi-maailmat (postauksiani tässä ja tässä) väistyvät karnevalismin tieltä.

En voi sanoa viettäneeni löysiä kissan päiviä Jääskeläisen kirjan seurassa, sillä kyllä lukiessa pitää skarppina pysyä. Spefi-faneille kirja on ehdoton. Samoin lukijoille, jotka pitävät arvoituksellisen unenomaisista romaaneista, jossa on kuitenkin realismin päiväpuoli. Myönnän osaltani, että kirjan alkupuolella närkästyin ”ja sitten heräsin” -tyyppisissä kohdissa, ja joissain kohti työlästyin, kun kertojan päivä vain venyi ja samat mokat toistuivat, mutta helpotuksekseni ne saavat selityksensä kirjan loppusivuilla. Yhden perusarvoituksen keksin aika alussa, ja DDR-kytköksiä pidän tarpeettomina, mutta riittää kirjassa kylliksi mieltä kiehtovia selvittämättömyyksiä.

Fabulointi pitää pitkään pääni pyörällä. Taisin sittenkin liikaa katsoa kirjan kissoja silmiin, varoituksista huolimatta… Tai sitten on syytä lopettaa ja tehdä se Väärän kissan päivää siteeraten:

Anteeksi, olen väsynyt. Ajatukseni harhaa, sanat järjestyvät suussani kummallisilla tavoilla ja tarina suistuu raiteiltaan. Kissoilla tunnetusti on sellainen vaikutus ihmisiin eikä niistä siksi pitäisikään puhua.

Väärän kissan päivä

– –

Pasi Ilmari Jääskeläinen
Väärän kissan päivä
Atena 2017
spefi-romaani
342 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muualla: maagisuus lumosi Leena Lumen.

14 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, spefi

Avainsanat:

9 elokuun, 2017 · 6:06 am

Anni Kytömäki: Kivitasku

Anni Kytömäen toinen romaani Kivitasku (Gummerus 2017) lunastaa kaikki esikoisen, Kultarinnan, asettamat korkeat odotukset. Omat makumieltymykseni se täyttää siksi, että sukutarinat ja menneisiin aikoihin sijoittuvat romaanit kuuluvat suosikkeihini kuten myös eri näkökulmin kerrotut kerrokselliset kertomukset. Kivitaskun omaehtoinen ääni nostattaa ihon kananlihalle ja palan kurkkuun.

Romaanin käynnistävät Helena 1950-luvulla, Sergei 1850-luvulla ja Veka vuonna 2012. Heidän kertomansa ja muutama muukin ääni vievät tarinointia eteenpäin. Suvun jatkuvuus on tärkeä juonne romaanissa, jossa jatkuvuuteen sisältyvät niin ikiaikaiset loitsut kuin myös periytyvä mielen herkkyys. Minua koskettaa eritoten se, miten suvun tarinat voivat jäädä vain yhden jäsenen varaan: seuraava polvi ei ole joko kiinnostunut niistä tai edeltävä polvi ei halua niitä jakaa. Mutta silti ne vaikuttavat ja välittyvät kenties toisin kuin sanoin.

Mutta sanoilla on merkitystä. Mieltäni erityisesti myllertävä, identiteettinsä kahtia halkova ja sen muilta piilottava Sergei kiteyttää tärkeitä asioita, kuten:

Silloin en ymmärtänyt, että elämänpuussa on kaksi haaraa: toinen vankistuu ja kasvattaa alati uusia oksia, toinen ropistaa vähitellen kaarnansa maahan, katkeilee ja halkeilee. Lopulta jäljellä on tuuheaoksainen muistojen ja kokemusten runko, vieressä menetysten karsima kelo. Se kumpaa puunhaaraa ihminen keskittyy tarkastelemaan, määrittää hänen onnensa rajat.

”Tarinankerronnan himo takoo otsaluita, rakkaus ja viha, toivo ja pettymys, onni ja tuska jotka olen menettänyt.”

En lähde perkaamaan juonta enkä henkilöitä. Soisin kunkin lukijan kokevan ne suoraan Kytömäen täyteläisestä tekstistä. Pureudun lähinnä teoksen tyyliin, joka lavean romaanin edetessä jopa pakahduttaa. Hienon kirjan piirre on se, että lukijana imeydyn henkilöiden kokemuksiin, elän uskossa, toivossa ja surussa. En oikein edes saa muotoa väkevälle kirjakokemukselle.

Kivitasku

Romantiikkaa tyylivirtauksena luonnehditaan kautena, jolloin taide vetosi tunteeseen ja mielikuvitukseen. Kytömäki kirjoittaa jonkinlaista postromantiikkaa: teksti ja kerrotut ihmiskohtalot nimenomaan vetoavat tunnetasolla, ja se heittää keskelle kuvattuja aikoja, paikkoja ja elämänvaiheita. Älkää ymmärtäkö väärin, sillä ei Kivitasku ole höttöistä romanssikirjallisuutta, vaikka pitkälti se rakkaudesta kertoo. Esimerkiksi yksi romaanissa kerrottu yliluonnollisen uhrautuva rakkaus hengästyttää kuin vuoreellenousu. Vaan ei se ole kirjan ainoa anti, eikä romaanin rakkauksien odoteta johtavan pysyvään onneen.

Jalat tallaavat tajuntaan uraa, joka syvenee tuntien mittaan kanjoniksi. Meistä ei milloinkaan tule meitä, rotkossa kaikuu, mutta ylitän sen yhä uudelleen ja hymyilen taivaalle. Joskus sillan voi rakentaa mustarastaan laulustakin.

Mystiikka elää realististen ja konkreettisten asioiden rinnalla. Se lisää kirjan peruskallion päälle moreenin, joka sitoo kerronnan erilaisia kestäviä kiviaineksia. Yliluonnollisuus lomittuu luontevasti kohtalonomaiseen kokonaisuuteen. Mytologia muuttaa romaanin yli 150 vuoden kantoaikana muotoaan, mutta elää.

”Ihminen särkyy kaihoon, suruun ja taisteluihin, vuori seisoo tyynenä läpi sotien ja nälänhätien, rakkauden, syntymän ja kuoleman.”

Mielenterveyteen liittyvä problematiikka on yksi tärkeä aihelma. Kiinnostun kovasti siitä, miten sukutarinassa suvun jäsenten outoudet ovat ammoin laskettu noituuden tai muun ikiaikaisen rajatiedon piikkiin. Vielä 1950-luvulla jyrkistä mielialavaihteluista puhutaan kauniilla einoleinolaisella nimityksellä jumalten keinu, mutta medikalisointi muuttaa omituisuudet lääkinnällisten operaatioiden kohteiksi.

Symboliikkaa Kivitaskussa riittää nimeä myöten. Veka seuraa uutisia etelämantereen jäävuorten syvärakenteiden pakenevasta alkuvedestä; Sergei ja Veka kipuavat vuoren laelle, jossa lepäävät jäänteet jääkautisesta alkumerestä; Helena lumoutuu Pääsiäissaarten kivipatsaista siinä kuin kotiseudun vuorenmuodoistakin. Kallio paljastaa sen kivien taskuun haudatun kasvot, kivikasasta lehataa kivitasku kuin sanansaattaja, ja vuori pelastaa itsensä tuholta kalliomaalausten avulla. Kivimateriaali koskettaa jokaisen henkilön elämään monin tavoin, se on jopa rakkauden hinta. Iloitsen kivikuvaston luontevuudesta ja siitä, miten se kytkee sukupolvet ajattomuuteen.

Tasapainottelen kiviriutan yli kallionharjalle, joka yksitoistatuhatta vuotta sitten oli luoto. Selkää hipaisee kylmä tuuli. Jossain aikojen etäisyyksissä kohoaa hupenevan mannerjäätikön valkoinen muuri.

”Vuori kääntää kylkeä, herää ja venyttelee, taivuttaa niskaansa.”

Kivitaskun kielen kauneus koskettaa siinä kuin romaanihenkilöiden kohtalotkin. Teksti on aistillista. Metaforat tuntuvat kehossa, ruumiillisina tyyliin: Saunan ylälauteella löylyn sormet nousevat nikama nikamalta kohti niskaa. Kielikuvat leiskuvat eritoten luontokuvauksissa. Lisäksi todellisuus metaforisoituu luonnoksi:

Ummistan silmät auringolta ja kuuntelen heitä, keväänpehmeää järveä ja metsää, joka on haparoivin askelin kavunnut kalliolle mutta pysynyt sen harjalla sitkeästi. Yksinäisten päivien ohentamissa ajatuksissani ihmiset muuttuvat männyiksi ja heidän äänissään virtaa vesi.

Kivitasku on täysiveristä romaankirjallisuutta. Täyteläisiä teemoja kirjasta putkahtaa vielä pitkään lukemisen jälkeen. Hieno kirja jatkuu lukijan mielessä.

Toivon, että pääset kokemaan Kivitaskun. Siksi arvon yhden kirjan kommentoijien kesken. Kerro, miksi sinun tulisi saada Kivitasku. Arvontaan osallistumisaikaa on Kanervan päivään asti 14.8.2017.

– –

Anni Kytömäki
Kivitasku
Gummerus 2017
romaani
645 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kivitaskusta ovat kirjoittaneet myös Kirsin kirjanurkka, Tekstiluola ja Tällä toisen tähden alla.

47 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

8 elokuun, 2017 · 6:00 am

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

23 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, omat, Runot, Selkokirja

Avainsanat:

7 elokuun, 2017 · 5:05 am

Selja Ahava: Ennen kuin mieheni katoaa

Selja Ahavan edellinen romaani Taivaalta tippuvat asiat kertoo kuolemaan liittyvistä kriisitunnelmista sävykkäästi ja jopa toiveikkaasti. Myös uutukainen Ennen kuin mieheni katoaa (Gummerus 2017) kuvaa kriisiä, nyt ei tavallisinta sellaista mutta yhtä kaikki sitä, mitä on luopuminen siitä, mihin on uskonut.

Aamiaispöydässä kymmenen vuoden liiton jälkeen mies kertoo vaimolleen olevansa nainen. Todellisuus muuttaa sen hetken jälkeen luonnettaan. Kun mies siirtyy muodonmuutosprosessiinsa, nainen ajelehtii mielessään myrskystä toiseen, karilta aavalle, rannattomilta ulapoilta maahan, jota ei ollut. Merihenkinen kuvailuni ei ole sattumaa, sillä suhdemyllerryksen rinnalla kulkee Kolumbuksen matka Intiaksi luulemaansa Amerikkaan. Eli mikään ei ollutkaan sitä, mitä sen luuli olevan.

Löytöretki. Ei, ei. Ei täältä löydy mitään, täällä vain katoaa.

Rinnastus toimii erittäin hyvin. Jos romaani kertoisi vain avioliiton haaksirikosta ja sukupuolenkorjauksen vaikutuksista vaimoon, se ehkä jähmettyisi. Niin uskon. Nyt allegorisuus puhuttelee, se myös ankkuroi yksittäistapausta siihen, että myös isossa mittakaavassa sattuu sellaista, ettei olekaan löytänyt sitä, mitä luuli löytäneensä.

Mitä yritän siis sanoa?

Oli meri, oli tuuli, oli aika.
Oli pöytä, oli keittiö, oli mies.

Ei ollut mitään.

Kirjassa ei ole sivunumeroita – se kertoo myös paljon kertojan kokemuksesta tyhjän päällä. Ja Ahava istuttaa proosatekstiin runoa. Kertojan kaaos on sellainen, ettei sitä voi perusproosalla kuvata, siksi viitteellinen ja fragmentaarinen kerronta tavoittelee kokemusta. Kertojan tuntemuksissa yhdistyvät perusteellinen petetyksi tuleminen, fyysinen kaipaus, viha rakkaudesta luopumisesta, häpeä omasta näkökyvyttömyydestä miehen suhteen – kaikkea sellaista ydintä vihlaisevaa, jota on vaikea verbalisoida. Silti kieli on selkeää, monin osin teksti etenee tiukin virkkein ja elävin havainnoin.

Kuule Cristóbal. Eihän se löytämäsi manner muistuttanut Intiaa yhtään. Rehellisesti, Cristóbal. Eihän siellä ollut merkkiäkään palatseista, kaupungeista, laivastosta, suihkulähteistä – mistään mitä Marco Polo oli matkakertomuksissaan kuvaillut.

Hienosti minusta toimii se, miten Kolumbus-osuudet ensin erottuvat aika selkeästi omikseen, sitten vähitellen sulautuvat kertojan nykyhetkeen. Kerronnan ja kielen rajojen ylityksiä tapahtuu monella lailla. Yksi vaikuttavimmista on se, miten sanaluokat siirtyvät paikoiltaan; Intia oli adjektiivi. Myös pronominit häviävät välillä kertojalta.

Ennen kuin mieheni katoaa

Ennen kuin mieheni katoaa vaikuttaa vereslihaiselta prosessilta. Se hämmentää käsittely- ja kerrontatapojen aaltoliikkeellä, joka vähitellen vie hiekkaa proosan jalkojen alta mutta siten upottaa yhä syvemmälle kokemukseen. Se tekee vaikutuksen.

Ehkäpä koko autofiktiivinen romaani on merikartta, jonka avulla voi uskoa, että karikolta voi selvitä selville vesille.

Siinä hän seisoo ja sanoo: me jokainen voimme irrota.

– –

Selja Ahava
Ennen kuin mieheni katoaa
Gummerus 2017
romaani
– sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: