Avainsana-arkisto: Anna-Kaari Hakkarainen

”Onko identiteetillesi tärkeää, että et voi sietää tietynlaisia kirjoja? Tai kirjoittajia? Anna mennä. Revi ja riepottele, käytä minusta etunimeä, lempinimeä, yhdistä teokseni henkilöhistoriaani, etsi yhtymäkohtia, vedä välille yhtäsuuruusmerkki.

Sinun tehtäväsi on etsiä sopiva kehys ja päättää, mihin saliin teoksen ripustat roikkumaan: modernismi, postmodernismi, post-postmodernismi (metamodernismi, pidän siitä termistä enemmän tai jokin muu, – -.”

Romaanikertoja antaa minulle vallan, kyllä hänellä on sitä itsellään, mutta hän on myös vallankäyttäjän uhri. Hän on Eva, Julia, Edith, minä, sinä ja hän sekä montaa noista jopa samassa virkkeessä. Olkaa hyvä: syksyn kertojapyörre, Anna-Kaari Hakkaraisen Marraseliö (Tammi 2024).

Mikä marraseliö? Tällainen:

”Saprotrofin suomenkielinen nimi on marraseliö. Marraseliö on mädänsyöjä, joka elää kuolleilla organismeilla.”

Mädättynyt, vuotava kirjaydin on kertojan murskannut nuoruudensuhde taiteilijaan, joka täyttää kaikki ”suuri taiteilija = alistava narsisti” -mielleyhtymät. Suhde lähes tappoi kertojan ja kuristi minuuden peloksi, kertojan kuin kuolleeksi. Aihe saattaa olla valitettavan tavallinen, naisen nutistava uhkailusuhde, mutta käsittely on ennen lukematon, mestarimainen palapeli.

•

Kertoja roiskii suhteen vaiheet sinne tänne, erityisen vimmaisen rytmikkäästi myös ihojen yltiömäisen vetovoiman. Kerronnan keskelle heittelehtii pelastusrenkaita, jotka laajenevat Gotlannin Fårön saaren veteen heitettyjen kivien synnyttämiksi kehiksi. Niin kertojan mielikuvitus ja  pakkomielteet ympäröivät ja sulkevat sitä, mikä on pahinta: valtaa, joka on annettu pois, toiselle.

Kertoja pyörii maanisesti Ingmar Bergmanin ympärillä. Hän kelaa kerta toisensa perään elokuvaa Persona, sen henkilöitä, kohtauksia ja moninaisia tulkintoja. Kun tuskalliset muistot vyöryvät, Persona ja sen kahdet kasvot pitävät muuta loitolla. Lisäksi kertoja luo rinnakkaiselokuvan tai -kertomuksen kahdesta naisesta Fårön saarella, matkustuttaa itsensä (ja meidät) sinne, kehittelee korvaavaa kokemusta Bergman-turistikierroksella – ja paljon muuta.

•

Taide ja monihaarautuva kulttuurikonteksti ympäröi tekstiä, jossa on heittoja taideteoksista, sitaatteja lähdekirjallisuudesta ja esseemäisiä koonteja taidetutkimuksista ja -tulkinnoista. Välillä namedroppailu yltyy sellaiseksi, että riittämättömyys lukijana voisi alkaa vaivata. Mutta kertoja on armollinen: hän antaa jokaiselle jotakin. Aina ilmestyy kerrontapätkä, jonka sisään pääsee; aina putkahtelee kirjainpukuun verhottuja pysäytysajatuksia.

Tekstikerroksista hyvä esimerkki on se, että siellä täällä räpistelevät Hakkaraisen edellisen romaanin Diodraaman kolibrit, ja diodraamat rakentuvat tai hajoavat. Siellä täällä on muistikirjamaisia huomioita, joissa on sitaatteja ja kertojan havaintoja. Tällaisia:

”Luin jostain, että Samuel Taylor Coleridge on todennut eräästä kirjastaan, että se on ’fragmentinkaltaisia palasia vanhan naamioituneen tornin kierreportaista’ Juuri sitä tavoittelen. Mutta haluan että portaat liikkuvat, pyörivät kuin poranterä.”

Kyllä vain! Liikkeessä ollaan!

•

Ihailen vuolaan, runsaan kirjan koossa pysymistä ja sanonnan vaihtelua, taitoa. Vaikka mielessä ailahtaa muistuma Jukka Viikilän palkitusta palasteluromaanista (jota pidin vedätyksenä), Hakkarainen vie kerrontarikkinäisyyden toiselle tasolle. Sellaiselle, joka vaikuttaa vaihtoehdottomalta, ei itsetarkoitukselliselta.

Olen liputtanutlaputtanut romaanin sivut täyteen hienojen ja ajatuksia liikuttavien kohtien merkiksi. En tiedä, tulenko palaamaan romaanin runsauteen toista kertaa, mutta fragmentteihin todennäköisesti takaudun.

•

”Miten kirjoittaa ilman fokusta, ilman tarkennusta, tarkennuksen tekijää? Miten luoda läpiterävää tekstiä?”

Aivan, sitä syntyy Hakkataisen tapaan. Olisiko jotain voinut jättää pois? Ehkä. Vaan eipä kirjailija jättänyt, koska hänellä oli valta tarjota tarinansa näin. Marraseliö on syystä, kaunokirjallisin ansioin, Finlandia-palkintoehdokkaana. Ja onko se enne, että palkinnon valitsija Alma Pöysti on mainittu kirjassa (sivu 627)?

•

Anna-Kaari Hakkarainen: Marraseliö, Tammi 2024, 670 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).

”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”

Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.

Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?

”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”

Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).

Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.

”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”

Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.

Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.

Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.

Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.

Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.