Dekkariviikko alkaa! Kirjablogien dekkariviikkoa vetää Kirsin kirjanurkka, jonka postauksesta pääset bongaamaan mukana olevat kirjasomettajat. Mukavan runsaasti meitä on mukana!
Vielä en tiedä, kuinka monesta dekkarista postaan viikon varrella (eli ehdinkö lukea ja kirjoittaa lisää). Aloitan siten kevään odotetusta kohokohdasta, Fred Vargasin uutuudesta. Olen jemmannut lukukokemustani juttusarjani aloittajaksi jo viikkoja.
•
Fred Vargasin Adamsberg-sarjan kymmenes teos Varjojen tallaajat (Gummerus 2025) alkaa taattuun tapaan: päähenkilö Jean-Babtiste Adamsberg pelastaa loukkaantuneen siilin ja samalla suitsaitsukkelaan päättelee yhden rikoksen ratkaisun. Jälkimmäinen kyllä kummittelee myöhemmin tässä uutuusseikkailussa.
Kymmenes sarjan kirja ohittaa lähes tyystin Adamsbergin sekavan ja kiinnostavan yksityiselämän ja pureutuu kummallisen rikosketjun selvittämiseen. Bretagnelaisessa pikkukaupungissa tapahtuu outo puukotus, ja samanlaiset tapaukset seuraavat toisiaan. Paikalliset poliisivoimat ovat Adamsbergille jo tuttuja, ja hän saa komennuksen osallistua tutkintaan.
Adamsberg luottoryhmineen majoittuu paikalliseen majataloon ja ystävystyy majatalon isännän kanssa. Piirissä pyörii myös kaupunkipahasen kuuluisuus, romantiikan ajan suosikkikirjailijan Chateaubriandin näköishenkilö, sukulainen alenevassa polvessa.
•
Tuttuun henkeen Vargaksen luomuksessa reaalimailman rinnalla kukoistavat kummalliset uskomukset ja voimat. Yksi niistä on se, ettei ihmisen varjon päälle saa kulkea, sillä siitä ei seuraa mitään hyvää. Toinen on kolmetuhatta vuotta vanha paasi, jonka päällä Adamsberg makoilee löytääkseen oivalluksia. Sarjaa lukeneethan tietävät, millainen ajatusharhaileva heppu nerokas rikostutkija on ja miten hän ratkoo rikoksia:
”Ne perustuivat usein hämäräksi jääviin menetelmiin, jos Adamsbergin tapauksessa ylipäätään saattoi puhua ”menetelmistä”, ja tarpomiseen sivupoluilla, joille vain harvat saattoivat häntä seurata. Välillä tutkimusten kestäessä päämäärä näytti unohtuvan ja ajatuskulut vaikuttivat järjenvastaisilta, mutta työtoverit pysyttelivät kyydissä, vaikka eivät aina kaikkea ymmärtäneet. Kun kollegat, varsinkin apulaiskomisario Danglard, moittivat Adamsbergia siitä, että heidät jätettiin harhailemaan pimeään, pomo vain levitteli käsiään todetakseen, että minkäs sille mahtoi. Hän ei nimittäin aina tiennyt itsekään, miksi toimi niin kuin toimi. Adamsberg antautui omanlaisensa tuulen vietäväksi.”
•
Vargaksen romaani paisuu lähes 500-sivuiseksi. Toisaalta vuolaus palkitsee, sillä omaperäisestä dekkaritekstistä saa nauttia pitkään. Toisaalta tällä kertaa pieni epäilyksen siemen alkaa minussa itää: romaanissa putkahtelee jopa liikaa juonenkäänteitä ja sivupolkuja, tutkinta junnaa ja kalmoja kertyy liikaa.
Toki hykertelen omituisuuksia, toisaalta tyylittely ja henkilöiden ihmeellisyys voi jo vähän mennä överiksi. Vargaksen tekstissä syntyy kuitenkin mukava tunnelma siitä, että tyypit ja heidän omituisuutensa hyväksytään – jollei ihan sellaisenaan mutta silti ymmärtäen.
Tiukkaa rikostutkintaa ajatellen ihmettelen, miten avoimesti poliisiporukka vatvoo tutkintaansa majatalon isännän kanssa, myös muiden sivullisten seurassa. Vaan ei Adamsberg-sarja ole tarkoitettu realististen poliisiromaanien lukijoille.
Vargas-romaanit loksahtavat lukijoille, jotka kaipaavat dekkareilta hippusia maagista realismia, inhimillistä merkillisyyttä ja merkityksellisyyttä sekä mutkikkaita polkuja kulkevaa kerrontaa yllättävine dialogeineen. Lopulta tunsin outoa rauhaa upotessani Adamsbergin kymmenenteen tutkimustapaukseen – tätä on vinkeä, omaperäinen jännärikerronta.
•
Fred Vargas: Varjojen tallaajat, suomentanut Marja Luoma, Gummerus 2025, 478 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Dekkariviikon loppuhuipennukseksi kokoan jännityssuosikkini tämän vuoden alkupuoliskon lukulistalta. Karsin ja seulon viisi kärjestä – tekijänmukaisesti aakkostettuna. Pari listauksen kirjoista olen esittellyt dekkariviikon aikana, muut postaukset on ilmestynyt keväällä. Ja kaksi kirjaa pääsi toukokuun lopussa 
Flavia de Luce, kauhukakara sotienjälkeisestä brittimaalaiskartanosta! Miten mojovasti Alan Bradley onnistuukin saamaan tekstiin pikkuvanhan lapsen besservisseriyden, viattomuuden ja riipaisevan yksinäisyyden! Mukana on huumorihippusia, vanhanajan jännitysjuonikuviointia ja rappiokartanoromantiikkaa. Sarjan neljäs osa 
Metro on ohittanut kauhukakaraiän: nuori nainen on parikymppisensä jo juhlinut mutta rebelliys elää siinä missä kostokin. Hän ravistaa spreypurkkiaan ja suihkaisee ravisuttavaa jälkeä kotkalaisiin kontuihin. Kontu, hmm: dekkarissa saa tavata kotkalaisia hobitteja, myös verrattoman kauhujen talon Kouvolan suunnalla. Jari Järvelän Metro-sarjan päätösosassa 
Renee Knightin esikoisdekkari 
Fred Vargas se vain osaa vinksauttaa dekkarihenkilönsä etukenoon lukulistalleni. Taituri taitaa kerronnan keinot kaapata kimppaan, siinä se. Sarjakirja tämäkin, jo seitsemäs osa komisario Adamsberg –sarjaa: 
Käännöskirjallisuudesta suosittelen Kate Atkinsonin 
Siirrytään meren yli länteen, Irlantiin. Sieltä takuutekstiä työstää Colm Tóibín: keväällä ilmestyi ajan- ja elämänkuva 
Sitten suosittelen lähihistoriaan (1990-luvulle) istutettua ihmissuhdedraamaa. Yhteensopimaton henkilörypäs viettää kuumaa kesää Nizzassa. Ääneen lausumattomia tunteita aistii, ääneen lausutaan ohi sinkoilevia sanoja. Ja se kaikki kerrotaan taitavasti, tiheästi ja viittauksellisesti. 
Kaikki kesäheilaa etsivät voivat saada vertaistukea nettideittailun ihmeistä Jarmo Ihalaisen romaanissa 
Jari Järvelä sai Metro-trilogian valmiiksi. Ihastelen kirjailijan tiukkaa tyyliä, kielellistä tarkkuutta ja aiheen omaperäisyyttä. Päähenkilö Metron minäkerronta kuljettaa älykkäästi, hauskasti ja rajusti. Suosittelen lukemaan sarjan järjestyksessä, sillä tapahtumat vyöryvät lineaarisena sarjana. Myös henkilöihin tulee ulottuvuutta. Ja se sarja: Tyttö ja pommi, Tyttö ja rotta, 
Toiset pöyristyvät eläimen kesyttämisestä oman psyyken tasapainottamiseksi, toiset lumoutuvat kirjallisesta coctailista, jossa kerrotaan haukkametsästyksen ikiaikaisesta perinteestä, yhdestä brittiläisestä haukkakirjailijasta ja kertojan suruprosessista. Minä kuulun kiinnostuneisiin lukijoihin. Tunnetta vahvisti Helen Mcdonaldin kuunteleminen livenä Helsinki Lit -tapahtumassa. Lukulistalle siis tarjoan kirjaa 
Jos ei ole aikaa eikä mahdollisuuksia matkustaa, kylmä korventaa tai epäsosiaalinen olo jäytää, käy kirjallisesti Toscanassa. Nojatuolireissu Ella Kanninen oppaana varmasti virkistää. Kirjassa on paikalliselämän tuntevan kertojan jutustelumaista helppoutta. 
Anja Erämaja on rytmillinen sanalatelija, jonka runoissa on laulua, lentoa, arkea ja yllätyskäänteitä. 
Tämä vinkki on aloitteleville runon lukijoille, sellaisille, jotka pitävät runoja vaikeina. Okei, olen omahyväinen: tarjoan luettavaksi selkorunokokoelmaani 
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 