Avainsana-arkisto: Liane Moriarty

11 elokuun, 2025 · 4:16 pm

Liane Moriarty: Täällä vain hetken & tv:n Viimeinen vuosipäivä

Australialainen Liane Moriarty parhaimmillaan osaa keikkua kepeänhauskan ja perimmäisiä kyntävän proosan välimaastossa. Tyypillistä hänen romaanilleen ovat naispäähenkilöt ja ihmissuhdekiemurat, jotka koskevat useita sukupolvia. Henkilöihin pureutuva kerronta koukuttaa seuraamaan tapahtumia ja tunnelmia. Yllätykset ja särmät viehättävät ja nostavat Moriartyn viihteen keskivertoa monipuolisemmaksi.

Omia suosikkiani ovat olleet Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet, jälkimmäinen myös tv-sarjana Big Little Lies, ja siksi jokainen Moriarty-uutuus nostaa odotuksia. Tämän vuoden tulokas Täällä vain hetken (WSOY 2025) päätyi siten oitis luettavakseni ja tv-sarjauutuus Viimeinen vuosipäivä (Binge 2025, Yle Areena) katseluun.

Täällä vain hetken osoittautuu lähestulkoon kollektiiviromaaniksi, sillä lentokoneellinen ihmisiä päätyy keski-iän ylittäneen Cherryn yllätysennustusten uhreiksi. Valjun näköinen rouvashenkilö nousee penkistään ja etenee matkustaja matkustajalta ilmoittamaan heidän tulevan kuolinikänsä ja -syyn. 

Outo sattumus on se, että ennen Moriartyn romaani luin Hanna Weseliuksen romaanin Pronominit, joka sijoittuu lentokoneeseen ja -matkustajiin. Yhtymäkohdat jäävätkin siihen, sillä Moriarty pysyy tässä romaanissa pitkälti viihteen puolella vaikkakin vankalla ihmistuntemuksella, kun Weselius puolestaan testaa kerrontakerroksellisuutta.

•

Täällä vain hetken etenee vuorotteluperiaatteella: lukija pääsee selville melko kronologisin palasin Cherryn eli ”Rouva Kuoleman” koko elämäntarinan, ja sitä katkaisevat katkelmat muutaman matkustajan ja yhden lentoemännän lentomatkan jälkeisestä elämästä. Vaikka kirja on kepeästi kerrottu, on siinä rutkasti psykologista tarkkuutta, joten sutjakasti saan selville ajatuksia ja tunteita kunkin henkilön elämän kupruista, odotuksista ja peloista.

Cherrystä kuroutuu kirjassa kiinnostava, vähän itseironinen kokokuva. Cherryn äiti oli näkijä, jonka kykyihin Cherry suhtautuu enemmän tai vähemmän kriittisesti. Vaihteleva suhtautuminen yliluonnolliseen näkyy myös kirjan lentomatkustajissa.

Kiinnostavasti Moriarty näyttää, miten ohut on ihmisen mielen pinta. Sitä on helppo puhkoa, sillä jokaista kirjan henkilöä ja heidän lähipiiriään alkaa ”Rouva Kuoleman” ennustus jollain tavoin jäytää – uskoo sitten sellaiseen tai ei. Cherryn sanat alkavat elää ihmisten mielessä omaa elämäänsä ja vaikuttaa itseään toteuttavasti. Vielä kun päälle osuu sattumia, itää otollinen maaperä mielen myllätä. 

”Rouva kuolemaa” aletaan etsiä samaan aikaan, kun viikot lennon jälkeen vierivät ja ihmisille tapahtuu ennustusten mukaista tai ennustus sysää tietoiseen toimintaan tai hallitsemattomiin pelkoihin. Kauniisti kaikki vie hetken ja elämän arvon äärelle.

Henkilöitä on paljon, vähän vaivaksi asti, mutta kirjo on toisaalta tarpeen, jotta saadaan laaja näkymä ihmispolojen sattuman sanelemille kohtalon oikuille. Kyllä minä sellaisessa sekamelskassa viihdyin, vaikkei kirja loksahda Moriartyn tuotannon kärkeen. Kyllä hän silti vetävän tyylitaidon yhä hallitsee.

Kirjan luettuani törmäsin Yle Areenan uuteen sarjatarjokkaaseen, Liane Moriartyn romaaniin pohjautuvaan draamaan Viimeinen vuosijuhla. Kirjailija itse on osallistunut tuottamiseen, joskin päätuottajana on toiminut Nichole Kidman, yksi Big Little Lias -sarjan tähtinäyttelijöistä. 

Nyt ei Kidman ole ottanut roolia, vaan 7 – 8 keskeistä naishahmoa on roolitettu uskottavan tavallisen oloisilla, eri-ikäisillä naisilla. Siten päästään käsittelemään isoja elämänkysymyksiä kuten rakkautta ja kuolemaa, myös naisten kriisin paikkoja: lapsihaaveita, synnytyksen jälkeistä masennusta, pettämistä, petetyksi tulemista, vanhan suolan janoa, kaipuuta rakastua, valheita ja kertomatta jättämisiä.

Teemoja pyöritetään aika höpsön juonen varjolla: Sidenyn lähisaaressa asuu perhekunta, johon liittyy mysteeri: saaresta katosi 1960-luvulla pariskunta, vain vauva löytyi ja jäi saarelaisperheen hoitoon. Tämä ”Vauva Monroe” on nyt yksi päähenkilöistä, noin 60-vuotias, narsismiin taipuvainen ex-näyttelijä, Enigma. Hän ja hänen kasvattajaperheensä pyörittävät saarella melko heikosti myyvää ”Vauva Monroe” -mysteeribisnestä. Muutoksia tilanteeseen tuo testamentti ja uusi saarelainen Sophie, joka alkaa selvittää mysteeriä. Ja selviäähän se, jolloin vanhat salaisuudet paljastuvat.

Aika höttöinen sarjan juoni on, mutta henkilöistä löytyy kulmia ja kerroksia, joten kuusiosainen sarja sopii ajanvietteeksi. Välillä huumori pilkahtaa, sillä ihmispoloisten naurettuvuus näkyy traagisten puolien lisäksi, jonkin verran myös herkullinen makaaberius maustaa tilanteita.

En juurikaan henkilöihin kiintynyt, ja jokunen roolisuoritus tuntui turhan päälleliimatulta, mutta moniroolisuutensa vuoksi sarjassa riittää vaihtelua. Naiset vetävät pystypäin pääosat, miehet saavat nyt tyytyä sivuhenkilöiksi.

•

Liane Morarty: Täällä vain hetken, suomentanut Helene Büzow, WSOY 2025, 381 sivua eKirjana.

Viimeinen vuosipäivä, Binge, Australia 2025. Yle Areena.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

24 heinäkuun, 2023 · 6:52 am

Liane Moriarty: Kolme toivetta & Anna Cavalda: Karkumatka

Naistenviikon viimeisen päivän kirjaparia sitoo sisaruus. Liane Moriartyn Kolme toivetta kertoo kolmikymppisistä kolmosista ja Anna Cavaldan Karkumatka kolmenkympin tienoilla olevasta perheneliköstä eli kahdesta sisaresta ja kahdesta veljestä. Kummassakin sisarussarjassa sattuu ja tapahtuu, mutta yhteistä on rakkaus – erilaisuudesta huolimatta keskeinen tuttuuden tunne, joka kumpuaa yhteisestä historiasta, jakamisesta ja luottamuksesta. Ja sitä on myös ystävyys, laajennetaan sisaruus siten – Cavaldaa lainaten:

”Sen jälkeen puhuimme siskojenvälisiä juttuja. Hyppään sen kohtauksen yli. Siinä on liiaksi salakieltä, oikopolkuja ja hirnuntaa. Ja ilman ääntä se ei sitä paitsi kuulosta miltään.

Kaikki siskot kyllä ymmärtävät.”

Liane Moriarty: Kolme toivetta

Liane Moriartyn kirjat viihdyttävät. Hänen kirjoissaan ihmisen höpsöys, erehtyväisyys ja kaikenlainen elämään kuuluva aaltoilu välittyvät nautittavan moninaisesti. On naurettavaa ja murehduttavaa. Mainiota päättää naistenviikon kirjakokemukset vetävään kerrontaan.

Suosikkejani Moriartyn suomennetusta tuotannosta ovat Hyvä aviomies, Mustat valkeat valheet (myös tv-draamasarjana) ja Omena ei kauas putoa. Uusin suomennos Kolme toivetta (WSOY 2023) on Moriartyn esikoisromaani, joka on alun perin ilmestynyt jo 2004, ja nyt sen on sulavaksi suomentanut Helene Bützow.

Esikoisromaanissa Kolme toivetta ovat jo esillä kirjailijan ydintaidot: (nais)henkilöt ovat käänteen äärellä, perhe vaikuttaa merkittävästi, tunnelma vaihtelee komedian ja tragikomedian välillä, henkilökuvaus zoomaa välillä pikakuvana syvälle ja vaihtaa nopsaan laajakulmaan. Ihmissuhteista on kyse.

•

Kolme toivetta alkaa tömäkästi: kolmen naisen ravintolaseurueesta yksi heittää fonduehaarukan raskaana olevan naisen vatsanahkaan. Mistä on kyse, mitä tästä seuraa?

Romaani hyppelehtii kolmen siskon elämäntapahtumista toiseen heidän ikävuosiensa 33 – 34 välillä ja haukkaa paloja muistoista nykyhetkeen. Lyn, Cat ja Gemma ovat kolmoset, joten on luontevaa fokusoida perheeseen, jonka vaiheissa riittää draamaa siinä kuin naisten nykyisessä aikuiselämässäkin.

Kolmen päähenkilön keskinäinen erilaisuus ja erilaiset elämäntilanteet takaavat, että niistä riittää reviteltävää. Yksi siskoista on sarjaseurustelija, toinen epätoivoisen vauvakuumeen kourissa parisuhdekriisiytyen ja kolmas uusperhekuviossa. Ja Moriartyn valtti: myös sivuhenkilöistä hän sivaltaa terävää ja hupaisaa pienin heiton. Esimerkiksi tyttöjen isoäiti hykerryttää, ja siskosten eronneet vanhemmat yllättävät. Hauskasti välissä on lyhyitä ”ylimääräisiä” tekstejä, joissa näkyy ulkopuolisen silmin tätä touhua muualta kuin siskojen sisäpiiristä.

Kepeä, luistava kerronta sopii kesälomaa odottavan tai kesälomalaisen irroittelulukemistoon, varmasti muihinkin tilanteisiin. Ja kyllä tämäkin Moriartyn kirja sopisi mainioksi tv-draamakomediaksi.

•

Liane Moriarty: Kolme toivetta, suomentanut Helene Bützow, WSOY 2023, 384 sivua. Lainasin kirjastosta.

Anna Gavalda: Karkumatka

Anna Cavaldan pienoisromaani on alun perin ilmestynyt 2009, mutta Karkumatka (Gummerus 2011) osui nyt kirjastosta sattumalta käsiini sisaruusteemaan sopien. Ei kirja osoittautunut ikimuistoiseksi teokseksi, mutta mukava välipala siitä kehkeytyi.

Yhden viikonlopun kestävät tapahtumat kuvaavat sisarusten käännekohtaa. Se ei ole mullistava, vain yksi hiipivä askel aikuisuuteen. Isoveli Simon kuskaa sisariaan minäkertoja-Garancea ja Lolaa sukuhäihin, jonne odotetaan myös pikkuveljeä Vincentiä. Siskoksia rasittaa Simonin niuhoittava vaimo Carine. Kun ilmenee, ettei Vincent tule häihin, sisarukset karkaavat tapaamaan Vincentiä tämän työpaikalle, pienen maalaiskylän linnaan.

Garance kertoo kepeästi ja pisteliäästi tilanteista. Vaivihkaa näkyvät erot pariisilaisten trenditietoisuudessa ja esikaupunkilaisten tai maalaisten karkeudessa. Hieman arroganttia, tuumin.

Sisaruksiaan minäkertoja kuvailee rakkaudellisesti. Jokainen heistä on erilaisissa elämäntilanteissa, ja perheyhteydessä on tapahtumassa muutos. Eikä kaikki ole sitä, miltä se vaikuttaa. Kirja tallentaakin hetken onnen, joka ei voi jatkua sellaisenaan: 

”Että pitäisi irrottautua tästä toveruudesta, hellyydestä, hieman karheasta rakkaudesta. Pitäisi päästää irti. Avata kämmen ja kasvaa vihdoin isoksi.”

Kauniisti minäkertoja tutkailee isosiskoaan, juuri eronnutta Lolaa, joka kärsii lasten yhteishuoltajuudesta. Kertoja kokee siskon olevan hänen paras ystävänsä. Ystävyyden ydin, erilaisuuden ja erillisyyden hyväksyminen kiteytyy: ”Koska hän on hän, koska minä olen minä.” Päätän naistenviikkoni näihin salliviin sanoihin sisaruudesta, ystävyydestä, naiseudesta, ihmisyydestä.

•

Anna Cavalda: Karkumatka, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2009, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.

Naistenviikon 2023 johdantojutussani 17.7.2023 on lista viikolle valitsemistani kirjoista. Päädyin postailemaan tänä kesänä kirjapareista.

3 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Naistenviikko, Romaani

Avainsanat: ,

5 elokuun, 2022 · 7:00 am

Katoaminen Maggie O’Farrellin ja Liane Moriartyn romaanien tapaan

Sattumalta luin aika lähekkäin kaksi romaania, jotka kietoutuivat yhden perheenjäsenen katoamiseen. Kumpikin kirja kertoo myös ikääntyvistä vanhemmista ja aikuisista lapsista, joilla muistot lapsuusperheestä vaihtelevat, samoin suhde toisiinsa. Poikkeustilanne nostaa pintaan unohtunutta ja yllättävää. 

Etukäteen tiesin, että Maggie O’Farrell ja Liane Moriarty taitavat kiinnostavan kerronnan ja henkilökuvauksen. Odotukset olivat siis kovat, mutta kahden kirjan kilpailua en järjestä. Kumpikin osoittautui oivaksi kesälomakirjaksi.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Keväällä luin Maggie O’Farrellin Hamnetin, jossa Shakespearen kotiväki heräsi henkiin. Se kuvasi pitkälti perhesuhteita kuten myös Varoitus tukalasta helteestä, joka on kirjailijan varhaista tuotantoa. Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa ennen kännyköitä ja tietokoneita, joten yhteydet toimivat vain kortein, kirjein ja lankapuhelimin.  

Tapahtumat käynnistyvät perheen isän Robertin kadottua. Hän ei jätä viestiä, kunhan vain odottamattomasti jättää palaamatta kotiin. Hössöttävä vaimo Gretta ilmoittaa tilanteen aikuiselle pojalleen ja vanhimmalle tyttärelleen, ja poika saa myöhemmin puhelimeen New Yorkista perheen kuopuksen. Romaanissa vain viitataan poliisien etsintöihin. Tarina keskittyy perheenjäseniin. 

Tilanteet perheen varhaisvaiheista syventävät persoonia ja perhesuhteita. Menneiden aikojen sanomiset ja väärinymmärrykset kalvavat henkilöitä, mutta myös jokaisen nykyisyydessä riittää hinkkaavia asioita. Aikuisten lasten parisuhteissa on menneillään käänteentekeviä asioita. 

Rakenteellisesti toimii hyvin se, että kerrontanäkökulma siirtyy lähinnä aikuisesta lapsesta toiseen. Sopivasti yllätyksellistä tupsahtelee, etenkin romaanin loppupuolella. Myös kulttuurinen puoli kiinnostaa, sillä perhe on irlantilaistaustainen ja katolinen keskellä perienglantilaisuutta. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, miten kuvataan vaikean dysleksian vaikutus yhden henkilön persoonakehitykseen.

O’Farrell kunnostautuu henkilöiden tuntemusten ja mielenailahdusten kuvaajana. Hän osaa yksityiskohdin paljastella persoonapiirteitä ja suhdekiemuroita. Silti kokemukseni jää jokseenkin pinnalliseksi. Pääsyy piilee siinä, että kuuntelin kirjan, ja todennäköisesti luettuna puhkoisin pintaa. Kuuntelin kirjaa auringon polttavasti porottaessa. Ihmettelin hieman, ettei otsikon mainitsema vaarallinen helle tihkunut tekstistä niin voimallisena kuin mikä oli oma oloni hellepäivinä kuunnellessani kirjaa pihakeinussa.

•

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä, suomentanut Maija Kauhanen, S&S 2022 (2014), 10 tuntia 4 minuuttia, lukija Satu Paavola / 251 sivua. Kuuntelin BookBeatissa.

Liane Morarty: Omena ei kauas putoa

Liane Moriarty kiinnostaa minua viihteellisen, vetävän henkilökuvauksen taitajana ja juonenpunojana. Kerronnan ketteryys ja ilmaisun kekseliäisyys nostavat hänen kirjansa yleensä yli perusviihteen, niin se tekee tässä uutuudessakin, Omena ei kauas putoa (WSOY 2022).

Kuuntelin kirjan alkuosan ja lopun luin, ja ehkä lukien pysyin parhaiten kärryillä eri aikatasojen vaihtelussa. Keinona toimii kyllä taas erittäin hyvin se, että eri henkilöiden näkökulma ja aikakerrokset vaihtelevat. Ne pitävät kiinnostuksen ja jännityksen yllä. 

Omena ei kauas putoa lähenee jännäriä, sillä Joy-perheenäiti on kateissa, isä Stan on ehkä katoamisen takana ja neljä aikuista lasta omine parisuhde- ja sairaussotkuineen selvittävät tapahtumien kulkua. Moriartyn kirjassa myös poliisi osallistuu aktiivisesti katoamistutkintaan.

Moriarty yhdistää mehevästi huumoria, yllätyskäänteitä, psykologiaa ja jännitystä. Eniten innostun siitä, miten taitavasti persoonat syntyvät ja syvällisyyssivallukset istuvat juonenkulkuun. Hyvin myös lyhyesti sivuhenkilöinä pistäytyvät saavat lihaa luiden päälle. Nautin erityisesti tarkkanäköisestä mustavalkoisuuden sotkemisesta: Moriarty ymmärtää sävyjen sekoituksen päälle.

Seitsenkymppisten vanhempien suhteen myrskyt ja tyvenet, tennisbisneksen vaikutukset perheeseen sekä pariskunnan perin erilaiset perillispersoonat keskinäisine kahinoineen mehustavat juonen. Kirjan mittaan näen tekstin sieluni silmin sopivan erinomaisesti menestyssarjaksi The Big Little lies -sarjan tapaan (käännösromaanina Mustat valkeat valheet). Omena ei kauas putoa ei vie ihan Moriarty-suosikkini Hyvä aviomies kärkitilaa, mutta olipa viihdyttävä kuuntelu- ja lukukokemus.

•

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa, suomentanut Helena Büzow, WSOY 2022, 17 t 44 minuuttia, lukijana  Sanna Majuri / 376 sivua. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: ,

28 maaliskuun, 2017 · 10:01 am

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Liane Moriarty rakentelee tarinaa taiten. Tavalliset pikku pihajuhlat (WSOY 2017) selvittelee henkilösuhteita ja asioiden tilaa pihajuhlia ennen, aikana ja jälkeen. Ja pihajuhlien jälkeen:

Mikään ei enää tuntunut samalta.

Elämä oli jatkuvaa irvikuvaa.

Rakennekeikaukset ovat ilahduttaneet Moriartyn tuotannossa. Joustavasti myös  tässä kirjassa sinkoillaan ajasta toiseen, ja henkilöiden menneisyys saadaan ujutettua mukaan luontevin muisteloin. Tämä suomennosuutuus pihtaa käänteentekevää tapahtumaa aika pitkään, ja sitten kun se selviää, jälkimainingeissa henkilöissä tapahtuu sisäisiä muutoksia.

Moriarty on myös taituri kuljettelemaan montaa henkilöä  niin, että heidän persoonaansa ja käytöstään avataan apposelleen. Tässä romaanissa keskitytään lähinnä kolmeen erilaiseen pariskuntaan, ja heitä pöyhitään yksilöinä psykologisen terävästi. Kaikista putkahtaa yllätyksiä, mutta niitä osaa moriartymaisesti odottaa. Mielenkiintoisesti kirjassa pureudutaan siihen, miten eri henkilöt reagoivat pihajuhlien traumaattiseen tapahtumaan.

Eniten minua kiehtoo Erikan ja Clementinen ystävyyssuhde. Siinä on merkillistä kyräilyä ja nokitteluenergiaa. Erikan kasvuolot hamstraajaäidin tolkuttomassa huomassa ovat saaneet Clementinen sosiaalityöntekijä-äidin saattaamaan tytöt lapsena yhteen. Tämä pakkoystävyys on jatkunut aikuisuuteen. Tunneilmaston tulehtuneisuus liittyneenä yhteiseen pitkään historiaan välittyy kuumottavasti.

tavalliset pikku pihajuhlat

Paikallaan on kuitenkin liikennevaroitus: äänikirjana sepite voi aiheuttaa rattiin nukahtamisen. Ainakin minun piti joillain ajo-osuuksilla läpsiä naamaani ja pysähdellä huoltoasemilla. Tavalliset pienet pihajuhlat ei siis ole yhtä vetävä kuin esimerkiksi Hyvä aviomies ja Mustat valkeat valheet. Tiivistämisen varaa olisi, sillä turhan usein henkilöiden ajatusjorina junnaa. Pidin käteni ratissa (lukuunottamatta napakoita virkistyslitsareita), vaikka mieli teki kelata äänikirjaa eteenpäin.

Vaikka välillä väsähdin äänikirjareissuilla, totean, että Moriarty on mainio viihdytyskirjailija. Hänen kirjoissaan juoni koukuttaa ja henkilöistä tongitaan inhimillisiä kuonaa pintaan vinkein rakennekeinoin. Kannustan australialaissuosikin teoksia lukemaan, kuuntelemaan ja jopa katsomaan: tv-sarjaksi taipunut Big little lies (HBO Nordic 2017) näyttää muutaman jakson perusteella erittäin onnistuneelta filmatisoinnilta, ja vaikuttava tähtikaarti (mm. Nichole Kidman, Reese Witherspoon, Shailene Woodley ja Laura Dern) tuntuu olevan sinut rooliensa kanssa. Sarjan henkilösuhteet kutkuttavat ja tunnelmassa väreilee pahaenteisyys. Jaksojen alkujen tunnarimusiikki säväyttää ja johdattelee hitusen vinksahtaneeseen henkeen.

– – –

Liane Moriarty
Tavalliset pikku pihajuhlat
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2017
romaani
äänikirjana noin 15 t 20 min
lukijana Meri Nenonen.
Ostin äänikirjan.
Muissa blogeissa mm. Amman lukuhetki, Leena Lumi, Kirjakaapin kummitus, Rakkaudesta kirjoihin ja Yksi pieni lukupäiväkirja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat:

4 marraskuun, 2016 · 6:06 am

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

marrasjannitysta-2016

Olen lukenut Liane Moriartylta aiemmin Mustat valkeat valheet ja Nainen joka unohti. Etenkin Mustat valkeat valheet viehätti hämäystekniikallaan, enkä ihmettele, että kirjasta on tekeillä tv-sarja ja elokuva tähtitykityksenä (rooleissa Nicole Kidman ja Reese Witherspoon). Kirjailijalla on oma tyyli, etenkin juonet soljuvat sukkelaan erilaisia näkökulmia sekoittaen. Sama menestysresepti pätee romaaniin Hyvä aviomies (WSOY 2014).


Romaani seuraa Tessin aviokriisiä, Rachelin vuosia jatkuneen perhetragedian psyykkisiä vaikutuksia ja Cecilialle selviävän salaisuuden seurauksia. Henkilöitä on sellainen liuta, että tarkkana pitää olla. Hienosti pyöritetään eri-ikäisiä ja elämäntilaiteissa olevia henkilöitä, joista kirveleviä asioita sikiää: lapset, vaimot, miehet, sisarukset, miniä, serkku, ex-poikaystävä…

Muikeasti jokaiseen henkilöön äkkiä sutaistaan persoonallisuus, joten lukijana nauliinnun selvittämään, kuinka tässä käy. Ja kun juonta jäntevöittävät jännityselementit, sehän koukuttaa kovasti. Tapahtumat sijoitetaan pääsiäisen piinaviikolle – vinkeää. Pääsiäispulla on juuttua monen kurkunpäähän, kun sidneyläisestä lähiöonnelassa menneet muhivat ja tulevaisuus tuleentuu.

Perinteinen dekkari tai jännitysromaani ei Hyvä aviomies ole. Se hyödyntää selvittämätöntä rikosta, mutta päähuomio on ihmissuhteiden ja käytöksen kuvauksessa. Taas tavataan Moriartylle tyypillisesti kotirouvien touhotusta lasten kouluasioissa, mutta se on pintaa. Pinnan alla porisee pohdintaa perheistä, rakkaudesta ja syyllisyydestä. Tykkään totisesti kerrontatavasta, näkökulmavaihteluista, tunnelmasta ja tunteiden palastelusta – vaikkapa tällaisesta:

Tessistä tuntui, että hän oli oivaltamaisillaan jotakin tärkeää. He voisivat rakastua uusiin ihmisiin, tai heillä voisi olla rohkeutta ja nöyryyttä karistaa itsestään jokin ratkaiseva kerros ja paljastaa toisilleen aivan uusi »toiseuden» taso, joka oli paljon musiikkimakua syvemmällä. Vaikutti siltä, että kunkin ihmisen itsesuojeleva ylpeys esti riisumasta sielua paljaaksi pitkäaikaisen kumppanin edessä. Oli helpompaa teeskennellä, ettei enempää tiedettävää ollut, oli helpompaa vaipua vaivattomaan kumppanuuteen.

Kunnollisten ihmisten ratkeamispisteiden äärelle viedään varkain: olemisen sietämättömyys on viihdyttävää luettavaa olematta pinnallista. Moriarty osaa ilmentää henkilöidensä naurettavuutta ja raadollisuutta sydämellisesti ja siten mukaansa tempaisevasti. Sen haluan vielä sanoa, että epilogi on riemukkain pitkään aikaan.

marraskirjat

Teemaviikon aloituspostaukseen ja osallistujailmoituksiin pääset tästä.

– – –

Liane Moriarty
Hyvä aviomies
suomentanut Helene Bützow
WSOY 2014
(jännitys)romaani
358 sivua.
Ostin e-kirjana.

Hyvän avioimiehen tuntevat myös ainakin Henna, Kirsi, Leena ja Paula.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

2 maaliskuun, 2016 · 9:28 pm

Liane Moriarty: Nainen joka unohti

Nelikymppinen Alice lyö päänsä ja unohtaa kuluneet 10 vuotta eli avioeroaikeet, lastensa syntymät, etääntymisen siskosta, äidin uuden liiton ja kaiken muunkin. Muisti palailee pätkittäin Liane Moriartyn romaanissa Nainen joka unohti (WSOY 2016).

Ongelma oli siinä, että Alice ei osannut yhdistää itseään tähän päivään, eiliseen tai edes edelliseen viikkoon. Hän leijui kalenterin yllä avuttomasti kuin karannut ilmapallo.

Mitä en halua unohtaa?

Ai, miten ketterästi lauseet seuraavat toistaan ja juoni etenee. Helene Bützowin kääntäjäntyö edesauttaa tekstisujuvuutta. Viihdyttävässä kirjassa tavallinen rakkaus-, perhe- ja erotarina on puettu epätavalliseen asuun.

Alice on päähenkilö, ja hänen hapuilunsa entisen ja nykyisen minän välillä on mielenkiintoista. Lapsiperheen arjen vaikutukset aikuiseksi kasvamiseen, pari- ja sukulais- ja ystävyyssuhteisiin tulevat elävästi kuvitetuksi.

Mitä haluan unohtaa?

Vaikka viihdyn, haluan unohtaa sokeriosuudet, joita tekstiin on eksynyt. Jotain turhan makeilevaa on suhteen alkuaikojen haikailuissa ja tapahtumien ennalta-arvattavuudessa, ja käännekohtien draamaosuus jää ohueksi. Myös kiva keskiluokkaisuus on kyseenalaistamatonta, ja lapsikuvaus on asetelmallista, puhumattakaan karikatyyrimäisestä äidistä siippoineen.

Mitä en sittenkään halua unohtaa?

Rakenteellisesti romaanissa hyödynnetään näpsäkästi eri tekstilajeja. Yksi on Alicen nykytilan ja muistelupinnistelyjen osuus. Toinen on Elizabeth-siskon terapiapäiväkirja, joka osoittautuu monipuoliseksi naiselämään kuuluvan kipupisteen käsittelyksi. Kolmantena poiketaan välkyn ikäihmisen blogissa ja sen kommenteissa. Blogi tuo perhetarinaan uuden näkökulmaan, ja se myös laventaa perhekäsitystä.

Ihastuin ikihyväksi Moriartyn edelliseen suomennokseen Mustat valkeat valheet, ja yritän nyt unohtaa sen, ettei Nainen joka unohti ole yhtä terävänkirpeä. Samansorttista fiilistä tässä uutukaisessa kuitenkin on, kuten esikaupunkiperheiden koulukeskeinen pyöritys suhdesotkuineen ja tapahtumien vähittäinen paljastusstrategia. Äitiyden monet puolet tulevat kummassakin kirjassa hyvin esille, säröjä kaihtamatta. Pitäisi vielä lukea kovin kehuttu Hyvä aviomies.
Nainen joka unohti
– – –
Liane Moriarty
Nainen joka unohti
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2016
viihderomaani
495 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita mm. Amma, Arja, Jonna ja Salla.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Avainsanat:

20 joulukuun, 2015 · 10:52 am

Liane Moriarty: Mustat valkeat valheet

Jopas koukutti! Mustat valkeat valheet (WSOY 2015) on terävä, hauska, kauhea ja tuore jännäri- ja ihmissuhderomaani. Liane Moriartyn dekkari piti ahmaista yhdeltä istumalta.Mustat valkeat valheet

Australialaisen rantakaupungin kouluun ilmoittautujien tapaamisessa sattuu pikkulasten kiusaamistilanne. Alku on dekkariksi poikkeuksellinen, jo se vetää minua virkeän tekstin puoleen, samoin rakenteeseen upotettu vihjailukuulustelu. Alusta asti annetaan ymmärtää, että rikos tapahtuu ja sitä selvitetään. En vain tiedä, kuka on uhri, kuka on tekijä ja miten rikos tapahtuu. Tai arvaan kyllä jo aika alkuvaiheessa kauheimman kelmin, mutta ei sekään haittaa, sillä haluan selvittää, mitä tapahtuu ja miten. Ja jos tarinassa on monenlaisia tasoja, niin on pahuudessakin:

Madeline tuli ajatelleeksi, että maailmassa on monia pahuuden tasoja. Pientä pahuutta, kuten esimerkiksi hänen omat pisteliäät sanansa. Tai se ettei jotakuta lasta kutsuttu juhliin. Oli isompaa pahuutta, kuten esimerkiksi vaimon ja vastasyntyneen lapsen hylkääminen ja seksi perheen lastenhoitajan kanssa. Ja oli pahuutta, josta Madelinella ei ollut kokemusta: julmuutta hotellihuoneissa, väkivaltaa esikaupunkikodeissa, kaupankäyntiä pienillä tytöillä, viattomien sydänten särkemistä.

Kirjassa on kerrassaan kiinnostava kattaus ihmistyyppejä. On kuin jotkut Vauva-lehden vouhottajat olisivat siirtyneet viisivuotiaiden vanhemmiksi australialaiseen proosaan. Tämän porukan ohella on muutama äiti, joista irtoaa vanhemmuuden ja ystävyyssuhteiden moniulotteisuutta. Madeleinella on uusperhepulmia, Celestellä piiloteltu parisuhdekurimus ja Janella yksinhuoltomurheet.

Ilmaisen asiat tässä tietoisesti hyvin lievästi – jää sinulle arvuutteluvaraa – sillä käsittelyssä on kouraisevia asioita lapsista ja aikuisista. Moriarty kertoo niistä osittain kepeästi, mutta perheensisäisiä tai muita väkivaltaisia hirveysmekanismeja hän ei häivytä.

Australialaista kirjallisuutta en juuri tunne, enkä ole Liane Moriartyn tuotantoa aiemmin lukenut – jatkossa luen. Ei Mustat valkoiset valheet ole huikaisevaa taideproosaa, silti arvostan sen aiheenkäsittelyn ketteryyttä sekä juonenkuljetus- ja henkilökuvarakennustaitoa. Dekkarigenre saa tällaisesta uutta säväystä.

BONNIE: Kaikki oli vain hirveää väärinkäsitystä. Ihmisten tunteita loukattiin, ja sitten kaikki riistäytyi hallinnasta. Niinhän siinä käy. Kaikki konfliktit juontavat juurensa siitä, että jonkun tunteita on loukattu, eikö totta? Avioerot. Maailmansodat. Oikeustoimet. Tai no jaa, ehkä eivät kuitenkaan kaikki oikeustoimet. Maistuisiko yrttitee?

– – –
Liane Moriarty
Mustat valkoiset valheet
Suomentanut Helene Bützow
WSOY 2015
Jännäri
301 sivua.
Ostin e-kirjana.
Muita riemastujia ovat olleet mm. Leena Lumi, Kasoittain kirjoja, Sallan lukupäiväkirja ja Rakkaudesta kirjoihin.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: