Avainsana-arkisto: Nina Honkanen

6 joulukuun, 2024 · 9:05 am

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir & Pirkko Saisio: Suliko

Hyvää itsenäisyyspäivää 2024. Päivän tulisi olla ilon juhla, sillä demokraattisen valtion sananvapauksineen tulee olla riemun aihe. Päivää varjostavat fasistiset marssit ja muut ääriaatteet, jotka ihailevat diktatuuria. Demokratiassa kaikki saavat marssia asiansa puolesta, kun taas heidän ihailemansa diktatuurit tukahduttavat mahdollisuuden mielipiteiden ilmaisuun. 

Itsenäisyyspäivä johtaa usein myös sotien muisteluun, ja tämänhetkinen eurooppalainen sotatila suuntaa katseet itään. Siksi lukemistonani on ollut Nina Honkasen romaani Rakkaani, Vladimir (Into 2024), jossa vaikuttaa tämän ajan sodanlietsoja ja demokratian tuhoaja Putin. Sen rinnalla esittelen romaanin toisesta diktaattorista, Stalinista, josta Pirkko Saisio on kirjoittanut kirjan Suliko (Siltala 2024).

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir

Nina Honkasen romaanissa viisikymppinen Heikki totuttelee eroon pitkäaikaisesta avioliitosta. Ex-puoliso Maria hoitaa yllätyspestiä, pääministeriyttä. Ex-puolisoista tulee isovanhempia samalla, kun edeltävä sukupolvi makaa sairaalassa. Tämä sairaalassa aikaansa tappava Heikin äiti, eläkeläinen Helmi, on romaanin sykkivä ydin.

Mutta ensin Heikistä. Tämä omaansa, äitinsä ja perheensä elämää koossa pitänyt huolehtija on yhtäkkiä tyhjän päällä. Hän tutustuu inkeriläiseen katusoittaja-Toivoon (huomaa etunimen merkitys). Toivon muistelut tarjoavat Neuvostoliitto-, Venäjä- ja Suomi-tason. Heikin omat kierrokset kasvavat kirjan edetessä, ja lukija saa pohdittavakseen, mitä uskoa ja mitä ei.

Entä Helmi? Helmillä on ollut nuorena lyhyt suhde Putinin kanssa Turussa. Se ei jätä rauhaan naista, joka sairasvuoteellaan seuraa ja penkoo poliittisia taustoja. Helmi kirjoittaa Putinille kirjeitä, joissa maukkaasti yhdistyvät kohtaamisen muistot ja tulenkivenkatkuinen kommentointi ”rakkaan” Vovan rikollisesta (maailman)poliittisesta toiminnasta. 

”Eroottisesti ja poliittisesti kirje kirjeeltä kuumeneva tunnelma oli Helmin sadomasokistinen tapa silittää rakastettunsa egoa samalla kun antoi äidin kädestä.”

Honkanen on keksinyt näin oivan keinon olla saarnaamatta: Helmin kirjelmöinti tekee sen kaikkien puolesta puuttuen epäkohtiin ja vääryyksiin rempseillä ja kumartamattomilla kirje-epistoloillaan. Kirjeet, Heikin ja Marian osuudet vuorottelevat kirjassa. Mariasta saadaan romaaniin näkökulma kotimaan politiikkaan. Romaanista tunnistaa melkein näköispatsaita politiikan vaikuttajista mutta kuitenkin niin, että fiktio suojelee kirjailijaa.

Minua riemastuttivat Helmin räväkät kirjeet ja niiden tulituskieli. Maria jäi aika yksiulotteiseksi, mutta Heikki miellyttää tunnistettavana selustan turvaajana, jonka selkärangan katkaisee korsien keko. Honkasen kirja saattaa jäädä aikakirjoihin nimenomaan aikalaisromaanina, joka kaunokirjallistaa poliittisen tilanteen.

•

Nina Honkanen: Rakkaani, Vladimir, Into 2024, 392 sivua. Sain kirjan kirjailijalta Turun kirjamessuilla – kiitos!

Pirkko Saisio: Suliko

Pirkko Saisiolle tyypilliset tarinoiden lohkeamat kolisevat vaikuttavasti hänen uutuusromaanissaankin, Sulikossa. Kuka tai mikä on Suliko? Kyse on hahmosta, jota Stalin loppuvaiheissaan haikailee ja jolle hän suuntaa ajatuksiaan.

Romaani liukuu aikatasoista toiseen. Niissä kelataan Stalinin elämäntapahtumia ja pysähdytään ennen kuolemaan vuoteen 1953 ja sen jälkeenkin päähenkilön tajuntaan. Saisio on taitava luistelemaan aiheesta ja ajasta toiseen. Hetkittäin seuraaminen tuotti minulle pieniä vaikeuksia: henkilönimiä viuhuu runsaasti ja venäläiseen tapaan vaihtuvat saman nimen variaatiot. 

Tiedämme kaikki jo entuudestaan Stalinin julmuuden. Mitä uutta voi joukkotuhoajasta tarjota? Saisio ei psykologisoi, vaikka hirmuhallitsijan taustassa trauma seuraa toistaan. Kaunokirjallinen kerronta antaa faktoille lisää järkyttävyyttä. Esimerkiksi valokuva, jossa Stalinin sylissä on pikkutyttö, avaa kipeästi, mitä tarkoitti yksilöille ja heidän läheisilleen käväisy Isä Aurinkoisen säteilyssä. Tuhoa.

Luulen ymmärtäväni romaani kirjalliset ansiot sanonnan tasolla. Valitettavasti en päässyt pintaa syvemmälle – kenties Stalin-hahmo kaikkiaan vastenmielisenä pysyi niin väkevänä ennakkoluulona, että se esti pureutumisen. Silti: kaikki kunnia Saision Nobel-palkintoon johtavalle tuotannolle. Muistelen esimerkiksi hukeaa Passionia.

•

Pirkko Saisio: Suliko, Siltala 2024, 411 sivua. Ostin kirjan.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Avainsanat: ,

3 joulukuun, 2020 · 7:00 am

Pakopiste – esseitä pysähtymiskohdista

Perspektiiviin liittyy se, että kohteet näyttävät kutistuvan pakopistettä kohti. Eli pakopiste on siinä, kun kaksi viivaa yhtyvät horisonttiin. Siitä syntyy syvyysvaikutelma. Näin ainakin kuvataiteissa, mutta tämä kaikki sopii symboliikaksi esseekokoelmalle. Hannu-Pekka Björkman ja Nina Honkanen ovat ideoineet ja toimittaneet kymmenen eri kirjoittajan esseekokoelman Pakopiste (Into 2020).

Toimittajat saivat sysäyksen kokoelmaan keväisestä pysähtymisen tunteesta. Björkmanin ja Honkasen lisäksi kokoelman kirjoittajia ovat Annina Holmberg, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä ja Helena Sinervo. Toimittajia lainaten joka esseessä ”on oma pakoton kohtansa”.

•

Monissa kirjan esseissä pysähdytään sairauden tai kuoleman äärelle. Tai sanavalintani ovat vääriä, mieluummin näin: sairaus ja kuolema pysäyttävät kohtaamaan muutoksen tai rajallisuuden, ne seisauttavat kiireen ja touhun. Se ei ehkä ole lopullista luopumista ympäristön tai omista paineista suorittaa tai kiirehtiä, mutta pysähtyminen liikauttaa merkityksiä. Sairastuminen tai kuolema ovat voimakkaasti läsnä Björkmanin, Honkasen ja Holmbergin teksteissä. Nylénin esseessä läheisen kuolema kietoutuu siihen, miten nykyihminen on ”häilyvän mielekkyyden vartija”.

Aihepiiriä aktivoi koronavuosi, mutta toisaalta sairaus ja kuolema ovat ikuisia teemoja. Korona toimii myös signaalina. Helena Sinervon mukaan: ”Korona paljasti viihtymättömyyteni tässä ajassa, kaipuuni ’takaisin perusasioihin’, jonne kuoleman läheisyys vie.” Monessa muussakin esseessä käy niin, että yksinkertainen elämä, rutiinit ja hiljentäminen tuntuvat tärkeiltä.

•

Juha Seppälän mukaan kommunikatiivisuus kirjallisuudessa ei ole dialogia lukijan kanssa. Koen, että kokoelman esseet puhuvat kiinnostavasti keskenään ja puhuttelevat lukijaa.

Teksteissä on kiinnostavia yhtymäkohtia. Esimerkiksi Honkasen ja Seppälän esseissä käsitellään yhteiskunnallisia aiheita ja kirjallisuutta nykyaikana, ja lisäksi Nylén ja Holmberg sivuavat kirjailijuuttaan. Kirves ja Raittila viittaavat sotavuosiin, vaikkakin eri painotuksin: Kirves vetää yhteyksiä koronaan, Raittila sattumanvaraisuuteen. Raittilan ja Melenderin esseissä yllättää yhteys öisen valvomisen merkityksiin. Monia muita eri esseiden yhteysailahduksia löydän sieltä täältä.

Melenderin esseessä minua kiinnostaa, miten kirjoittaja siirtyy oman romaaninsa anekdootista autenttiseen nuoruudenkokemukseen. Juha Hurmeen villi kaunokirjallinen monologi puolestaan on kuin Hullu-romaanin jälkinäytös. Raittilan esseestä luen novellistisuutta. Tekstien vaihtelu, otteiden ja sävyjen kirjo on kokoelmakirjan etu.

•

Nämä niukasti kertomani esimerkit osoittanevat, miten monipuolinen Pakopiste on ja minkälaisia syvyysvaikutelmia kirja voi antaa. Uskon, että joka lukija löytää omiin horisontteihinsa sopivia ja niitä liikauttavia perspektiivejä. 

Esseitä virittää henkilökohtaisuus sekä tapa yhdistellä yksityisiä huomioita ja ajankohtaisia tai yleisiä aiheita. Tekstien kerronta-aitous sopi juuri minun tämänhetkiseen lukutilanteeseeni: suoruus ja koristelemattomuus vapauttavat vastaanottamaan sanottava.

”Ihminen katsoo maailmaa siitä, missä seisoo”, kirjoittaa Björkman. Myös kirja voi seisauttaa.

•

Pakopiste

Toimittaneet: Hannu-Pekka Björkman & Nina Honkanen

Kirjoittajat: Hannu-Pekka Björkman, Annina Holmberg, Nina Honkanen, Juha Hurme, Jenni Kirves, Tommi Melender, Antti Nylén, Hannu Raittila, Juha Seppälä, Helena Sinervo

Into 2020

esseitä

181 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet

Avainsanat: , , , , , , , , ,

8 syyskuun, 2019 · 6:33 am

Nina Honkanen: Pohjakosketus

Nina Honkasen kolmas romaani Pohjakosketus (Into 2019) kuvaa aviohelvettiä. Kirjan nimi viittaa suoraan suhteen laatuun ja sen vaikutuksista naiseen.

”Pohjakosketus kulki sen syvyydestä ja pituudesta huolimatta mukana läpi loppuelämän, ja rantakivistä saatujen haavojen jälkeiset arvet muistuttavat itsestään viimeiseen asti.”

Romaani vie tuhoavan suhteen syövereihin. Kirjailijamies nostaa pauhaavan myrskyn toisensa perään, ja nainen jää hyökyjen alle. Tarkastelutapa on psykologinen, esimerkiksi riitamekanikka ja kummankin puolison toimintatavat avautuvat seikkaperäisesti, mukaan lukien lapsuudenperheen vaikutus ja mallit käytökseen.

Tyyli ja kerronta tuo minulle jostain syystä mieleen ruotsinkieliset avioliittoromaanit (vaikkapa Vuosisadan rakkaussota). Samantyyppinen kirurgiotteinen sisuskalujen selvittäminen on luonteenomaista Pohjakosketukselle. Honkasen kirjan viisikymppisen pariskunnan yli kymmenvuotinen uusperhetaival tallentuu rakenteellisesti kiinnostavasti, sillä siinä seilataan lähiajasta suhteen muihin vaiheisiin. Kolmannen persoonan kertojalla on pääsy sisuksiin mutta pyrkii silti katsomaan kauheutta myös pienen välimatkan päästä.

20190820_121629_resize_3.jpg

 

Honkasen romaanin narsistimiehen kohtuuttomuus ja henkinen väkivalta tekevät minut välillä fyysisesti pahoinvoivaksi, sillä romaaniin kirjatut solvaukset ovat kauheita. Pohjakosketus käsittelee myös sitä, mikä pitää naisen suhteessa, jota ei olisi pitänyt edes aloittaa. Lisäksi puolisoiden omien lasten ja yhteisen lapsen osa riitaisessa suhteessa tulee esille. Mutta kokonaisuutta ajatellen keskiössä on nainen, hänen kestokykynsä, pohjalle vajoamisensa, pyörre, josta ei meinaa päästä pois eropäätöksen jälkeenkään.

”Minne tahansa katsoi, minkä tahansa kulman taakse kulki, kumman tahansa kadun puolen valitsi, miten pitkän sillan ylittikin tai mihin milloinkin päänsä päivän päätteeksi painoi, kaikkialla oli tilanteita joita ei halunnut muistaa. Heidän elämänsä miehen kanssa oli kuin potpurin lailla toistuva korvamato, jotka ei päässyt rauhaan vaikka painoi pausea. Ja aina kun tuli hetken tauko ja potpuri vaihtui armollisempaan kelaan, oli vain ajan kysymys ennen kuin nauha meni vielä tiukempaan solmuun ja rikkoi koko magnetofonin.”

Mietin välillä, olisiko kirjaa voinut lyhentää, sillä kauhutilanteet toistavat itseään. Vaan siinä on juuri se juju: niinhän ne tekevät miehen ja naisen elämässä, se on peruskuvio. Ja siksi mies ja nainen ovat kirjassa nimettömiä, sillä näitä miehiä ja naisia on – perhehelvetit eivät valitettavasti ole harvinaisia.

Tämäntyyppiset romaanit eksyttävät myös miettimään, miten omakohtaisia kirjailija sivuille suoltaa (vertaan esimerkiksi Laura Mannisen romaaniin suhteesta narsistin kanssa, Kaikki anteeksi). Mutta Pohjakosketus on romaani – se riittää, en tarvitse vahvistusta, onko sen kirjoittaminen ollut itsehoitoa tai terapeuttista. Vuorenvarmasti kirjan lukeminen on terapeuttista heille, jotka ovat vastaavaa kokeneet. Romaanista saa myös kokemuksen selviytymisestä. Ja koska kyse on romaanista, se toimii kaikille kaunokirjallisuuden tavoin eli vie eläytymään – eläytymään tilanteesiin, joita ei toivoisi kenellekään.

– –

Nina Honkanen
Pohjakosketus
Into 2019
romaani
284 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan on lukenut myös Leena Lumi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: